Kaikki seisoivat ympärillä ja katselivat häntä — hänen mieltänsä ahdisti eikä hän voinut enää sanoa mitään — Jooseppikin oli ääneti. Wappu katseli häntä liikutettuna sumuisin silmin, vaan Jooseppi vältti niitä: — hän oli arvattavasti hämillänsä niinkuin Wappukin!
— Tule! — sanoi hän viimeinkin, antaen hänelle kättä. Wappu laski kätensä Joosepin kätehen ja he kävivät äänetöinnä "Hirvelle" päin. Vieraat ja kaikki palvelijat seurasivat.
Usein tapahtuu, että päivä näyttää pimeälle sille, joka juuri on aurinkoon katsellut, niin Wapullekin tapahtui että keskellä onnea hänen sielussaan oli pimeä. — Hän ei ymmärtänyt miten oli, hän oli niinkuin houreissa eikä käsittänyt itseänsä. Kaikki oli niin peräti toisellaista kuin hän oli ajatellut.
Kun he tulivat "Hirvelle", vastaanotti heitä kaikuva "ländler", ja Wappu kuuli kuinka takana olevat sanoivat, ett'eivät koskaan olleet kauniimpaa pariskuntaa nähneet.
Hän huomasi vasta nyt kuinka monta vierasta oli tullut Joosepin kanssa ja että kaikki hyljätyt kosijat olivat niitten joukossa. Vielä kerran Wappu itsekseen teki vertauksia heidän ja Joosepin välillä, eikä epäilemistäkään ett'ei kukaan niistä ollut verrattava Jooseppiin kauneudessa tai pulskuudessa. Hän oli ruhtinas talonpoikien parissa, aivan toisellaista ihmissukua kuin ne, jotka seisoivat hänen vieressänsä. Ja hän katseli hiljaisella ihastuksella tuota korkeata vartaloa leveästä rinnasta alas hienoihin valkoisiin polviin ja jalkoihin asti. Pitihän jokaisen, joka tällaisena häntä näki, ymmärtää että Wappu tahtoi omakseen häntä eikä ketään toista.
Kun Wappu katsoi ylös, näki hän kaksi pistävää mustaa silmää, jotka tikarein tapaisina olivat Jooseppiin luodut, ne oli Bincenz'in, joka seisoi joukossa, — ja lähellä häntä näki Wappu toisetkin surumieliset kasvot, — Benedikt Klotz'in, joka miettivästi katseli häntä. Kun Wappu kulki hänen ohitse, otti Benedikt Wapun käsivarresta kiinni ja kuiskasi:
— Ole varoillasi Wappu, — heillä on vehkeitä sinun suhteesi — en tiedä miten on, mutta minä aavistan pahaa.
Wappu nosti vähän olkapäitään. Kuka hänelle pahaa tekisi kun Jooseppi oli hänen kanssansa!
Valmistettiin tanssiin, Wapun ja Joosepin vuoro oli ensimäinen, kaikki tahtoivat nähdä heidän tanssivan toinen toisensa kanssa. Ei mitään paria vielä oltu niin kateudella katseltu, kuin näitä ihania olentoja.
Mutta nyt Jooseppi laski Wapun irti ja astui melkein juhlallisesti hänen eteensä:
— Wappu, — sanoi hän ääneen, ja soitanto lakkasi "Lampaan" isännän viittauksesta, joka seisoi heidän takanansa: — Minä toivon että sinä ennenkuin tanssi alkaa annat minulle sen suudelman, jota kaikki kosijat ovat turhaan anoneet?
Wappu punastui ja sanoi hiljaa:
— Mutta ei kuitenkaan täällä, Jooseppi, kaikkein ihmisten nähden!
— Juuri täälläkaikkein ihmisten nähden— kertoi Jooseppi.
Hetken aikaa Wappu taisteli toivonsa ja ujoutensa kanssa. Suudella miestä kaikkein ihmisten edessä oli hänen naiselliselle, ylpeälle mielelleen vaikea toimitus. Vaan siinä hän seisoi hänen edessänsä, tuo armas lemmitty mies, se hetki — josta hän ilolla olisi antanut vuosia elämästänsä, niin koko elämänsä — oli siinä — ja pitäisikö hänen kieltää tätä pyyntöä muutamain katsojain tähden, jotka eivät suinkaan voineet hänelle mitään tehdä jos hän sulhastansa suutelisi. Hän käänsi kauniit kasvonsa Jooseppia kohti, jonka silmät hetken katselivat noita ruusu-huulia, jotka hänen huuliansa lähestyivät, vaan sitten lykkäsi hän Wappua hiljaa luotansa ja sanoi:
— Ei, ei niin! Ei rehellinen metsämies koskaan petoa ammu muuten kuin juoksusta tai lennosta! Minä tahdontaistelussa voittaatuon suudelman, lahjaksi en sitä tahdo! Ja jos minä olisin tyttö kuin sinä, niin minä en antaisi sitä niin helposti! Varjele itseäsi, Wappu, äläkä tee sitä helpommaksi minulle kuin noille toisille, muuten kunnia ei ole suuri minulle!
Leimuava häpeän puna peitti Wapun kasvot. Hän olisi tahtonut vaipua maan alle! Oliko hän sitten peräti unohtanut mitä kunniansa vaati, koska kosijansa täytyi muistuttaa häntä siitä, hänen silmiensä edessä pimeni, oli niinkuin veri-aaltoja olisi syössyt yhteen hänen päänsä yli. Ja nostaen päätänsä ojensi hän itseänsä ja mittasi Jooseppia leimuavalla silmäyksellä.
— Oikein, — huusi hän, sinä saat taistella. — Sinunkin pitää tietää kuka Kotka-Wappu on. Katso nyt itseäsi josko saat suudelman vai ei!
Hän oli tukehtua. Hän heitti pois kaulaliinansa ja seisoi siinä hopealla tikatussa sametti-liivissään ja valkoisissa paitahihoissa, ja Jooseppi katseli hämmästyneenä tuota kaunista paljastettua kaulaa:
— Ihana sinä olet — yhtä ihana, kuin pahakin, —- mutisi hän ja karkasi hänen kimppuunsa niinkuin metsästäjä otuksen päälle, jolle tahtoo antaa hirvenkaari-lyönnin, ja laski väkevän käsivartensa Wapun kaulaan.
Vaan hän ei tuntenut Kotka-Wappua. Voimakkaan tempauksen jälkeen oli Wappu vapaa ja ilkkuva nauru kaikui niiltä, joille oli yhtä huonosti käynyt, ja se saattoi Joosepin raivoon. Nyt tarttui hän rautakourillaan tytön vyötäiseen, vaan Wappu antoi hänelle lyönnin sydäntä vasten, niin että hän päästi huudon ja peräytyi. Uusi nauru! Tällä kolauksella, jonka vaikutuksen hän tunsi, oli Wappu aina pelastanut itsensä päällekarkaajilta, sillä sitä he eivät kestäneet. Mutta Jooseppi ei huolinut tuskasta ja syöksi vimmastuneena tyttöä vastaan, tarttui hänen käsivarsiinsa molemmin käsin ja koetti lähestyä hänen suutansa tällä tavalla, vaan samassa kääntyi Wappu sivulle päin, ja nyt syttyi kiivas kilpailu sinne ja tänne, edes ja takaisin. Kuoleman hiljaisuus vallitsi, jota vaan silloin tällöin katkaisi Joosepin päästämä kirous. Wappu kääntelihe, vääntelihe kuin käärme Joosepin kourissa, ett'ei hän koskaan saanut koskea Wapun suuta. Tämä ei enää näyttänyt rakkauden kiistalle, vaan taistelulle elämän ja kuoleman vaiheella. Kolme kertaa oli Jooseppi heittänyt Wapun maahan, kolme kertaa oli hän jälleen noussut; hän nosti Wapun syliinsä, vaan tämä käänteli aina itseänsä niin, ett'ei Jooseppi koskaan huulia saavuttanut. Nuo hienot hihat riippuivat repaleina, hopeakoristukset olivat menneet palasiksi. Yht'äkkiä riisti Wappu itsensä irti ja pakeni ovelle päin, Jooseppi saavutti hänet ja syleili häntä kuin myrsky. Se oli vihasta palava syleily. Hänen kuuma hengähdyksensä ympäröi Wappua. Wappu makasi Joosepin rinnalla, hän tunsi Joosepin sydämen omaa sydäntänsä vastaan tykyttävän; silloin voima jätti hänet, hän laskeusi polvilleen Joosepin eteen, ja sanoi tuskasta, häpeästä ja rakkaudesta menehtyen:
— Tässä olen!
— Ah! — syvä huokaus tunkeusi Joosepin rinnasta. — Te olette kaikki sen nähneet? — kysyi hän ääneen — kumartui alas ja painoi suutelon Wapun kuumille, vapiseville huulille.
Hurraa-huuto kuului jokaisen huulilta. Sitten nosti Jooseppi Wapun ylös, ja hän vaipui melkein tunnotoinna Joosepin rinnalle.
— Pysy siinä! — sanoi hän ankarasti ja astui askeleen taaksepäin — enempää ei tarvita, tuohon yhteen suudelmaan minä tyydyn. Sinä olet nyt nähnyt että minä voitan sinut — ja enempää en tahdo!
Wappu tuijotti Jooseppiin niinkuin ei olisi kuullut oikein — hän kävi kuolon kalpeaksi.
— Jooseppi, — änkytti hän, — miksi sitten tulit?
— Luulitko että tulin sinua kosimaan? — sanoi hän; ei kauan aikaa sitten juhlakulun aikana sanoit sinä kaikkein kuullen, että Asra oli mun kultani, kun oli niin helppo häntä voittaa — ja että Karhu-Joosepilla ei ollut uskallusta puuttua Kotka-Wappuun. Voitko todellakin uskoa, että mies, jolle kunnia on kallis, kärsisi semmoista vääryyttä kunniallista tyttöä vastaan? Minä olen ainoastaan tahtonut näyttää sinulle, että yhtä hyvin uskallan puuttua sinuun kuin karhuun tai johonkin muuhun petoon, ja suudelman, jonka sinulta voitin, vien minä Asralle sovinnoksi siitä vääryydestä, jota hän on saanut kärsiä sinulta! Muista tätä toinen kerta kun ylpeys pyytää sinua riivata! Toivon että nyt olet viimeisen kerran solvaissut köyhiä kunniallisia tyttöjä — nyt olet kerran itse saanut tuntea miltä tuntuu tulla julkisesti pilkatuksi!
Kaikuva nauru seurasi Joosepin puhetta. Vaan hän ei hyväksynyt tätä riemua:
— Te olette nähneet että olen pitänyt sanani, ja nyt minä menen Zwiefelstein'iin Asraa rauhoittamaan, sillä se hyvä ihminen itki kun aioin tehdä tämän kepposen ylimystalon emännälle! Jumalan rauhaa kaikille!
Hän meni ja kaikki häntä seurasivat; tämä leikki oli ollut niin oivallinen! Karhu-Jooseppi, sepä vasta oli aika poika! Hän oli näyttänyt ylimystalon emännälle kuka oli hänen mestarinsa!
— Se teki hänelle hyvää, tuolle ylpeälle ylimystalon emännälle!
— Pitäköön hyvänänsä!
— Jooseppi, tämä oli kelvollisin työsi!
— Kun tämä tulee tunnetuksi, ei kukaan enää häntä tahdo.
Näin hyljätyt kosijat ilkkuivat Joosepin ympärillä ja seurasivat häntä nauraen ja jutellen.
Tanssi-paikka oli tyhjä — ainoastaan kaksi oli jäänyt Wapun luo: Bincenz ja Benedikt. Wappu seisoi vielä samassa paikassa eikä liikahtanut. Oli kuin hän ei olisi ollut hengissä.
Bincenz katseli häntä käsivarret ristissä. Benedikt tuli hänen luoksensa ja tarttui hiljaa hänen käsivarteensa:
— Wappu — älä ota sitä niin sydämeesi — me olemme vielä jälellä ja me tahdomme hankkia sinulle hyvitystä. Wappu! puhu toki — mitä meidän pitää tehdä — me olemme kaikkiin taipuvaiset, sano vaan mitä tahdot!
Silloin Wappu liikahti ja hänen suuret silmänsä loistivat kamalasti kuolonkalpeista kasvoista. Hän avasi ja sulki huuliansa pari kertaa, sanat pyrkivät suusta, mutta henkeä näytti häneltä puuttuvan. Viimein tuli niinkuin sisimmästä sisuksesta kiljuntana sanat:
—Kuolleenaminä tahdon hänet!
Benedikt hämmästyi:
— Wappu — Jumala sinua varjelkoon.
Bincenz lähestyi säkenöitsevin silmin. — Wappu onko se todellakin tahtosi?
— Verinen tahtoni! — Hän kohotti kättänsä ikäänkuin valantekoon, käsi oli jäykkä ja kynnet siniset kuin kuolleen.
— Joka laskee hänet kuolleena Asran jalkojen juurelle — se on oleva mieheni niin totta kuin olen Walburga Stromminger!
Yö.
Ylimystalon hiljaisessa, uneen vaipuneessa huoneessa kuului koko yön kummallista, yksitoikkoista ääntä. Piiat säpsähtivät unessa eivätkä tietäneet mitä kuulivat, vaan nukkuivat sitten taas. Laudat lattiassa narisivat ja hirret tärisivät hiljaa.
Se oli Wappu, joka lakkaamatta raskailla askeleilla kulki edes ja takaisin, taistellen itsensä, kohtalonsa ja Jumalansa kanssa, sydän kuoleman tuskissa. Repaleina riippuivat vaatteet hänen päällänsä, muserrettuina lattialla olivat pyhä Walburga, Kristus ristillä, pyhimys-kuvat — kaikki muserrettuina pirstaleiksi — turhassa raivossa palasiksi lyötyinä.
Hän oli puoleksi riisunut ja hiukset olivat hajalla paljastetuilla olkapäillä.
Punertavasti liekutti sammuva kynttilä ja liehuvassa valossa vääristyi kummallisesti rikkilyödyn Kristuksen kuvan muoto lattialla ja näytti rupeevan elämään. Wappu seisahtui kävellessään kappaleiden eteen: "Niin irvistele sinä vaan. — Et ole enää pitävä minua narrina! Eikä kenkään teistä, epäjumalankuvat puusta ja paperista, jotka eivät voi ketäkään auttaa! Te ette kuule mitään rukousta ettekä mitään kirousta. Ja ne, joidenka kuvana olette olevinanne, piloittelevat Jumala tiesi missä, ja nauraisivat meille jos voisivat nähdä kuinka notkistamme polviamme puupalasen edessä!" Ja hän potkaisi palaset sänkynsä alle, ett'eivät estäisi häntä kävellessänsä.
Samalla hetkellä kuului ulkoa paukahdus, ikäänkuin pyssyn-laukaus. Wappu seisahtui; hän kuunteli hengittämättä — kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi. Horjuen astui hän akkunan luo ja katseli ulos. Varmaankin oli hän erehtynyt. Miksi tämä melu melkein vei häneltä hengen? Hän ei ollut varma siitä että se todellakin oli laukaus. Niinkuin salama iski se ajatus yht'äkkiä hänen päähänsä: "Jos Bincenz tällä hetkellä olisi Jooseppia ampunut!" Olihan se hulluutta, Jooseppi oli hyvässä turvassa kotona — tai ehkä Zwiefelstein'issä Asransa luona!
Ajatellessansa sitä löi hän sanomattomassa tuskassaan päänsä seinää vaataan, ja mielikuvituksen avulla näki hän asioita, joista oli hulluksi tulla! Oi, jos Jooseppi vaan olisi kuollut, kuollut, ett'ei hänen enää tarvitsisi sitä ajatella! Hän heitti ikkunan auki, hengittääksensä raitista ilmaa.
Hansel, joka oli nukkunut aituuksella ikkunan ulkopuolella, heräsi ja lensi unisena sisään huoneesen. — "Oi sinä!" huusi Wappu, avasi sille sylinsä ja painoi lintua sydäntään vastaan — olihan tämä kaikki mitä hänellä oli, ainoa omaisuutensa maailmassa.
Nyt vieläkin laukaus ja tällä kertaa selvemmin Zwiefelstein'in puolelta. Hän laski kotkan irti ja painoi kätensä sydämelle, ikäänkuin luoti olisi häneen sattunut. Miksi tämä pelästys? Tämä vähäpätöinen sattumus kuvaili sielun silmän eteen sitä kauhistavaa tekoa, jota hän eilen oli tahtonut aikaan-saattaa. Ehtimiseen ajatteli hän kuinka olisi, jos tuo laukaus, jonka oli kuullut, olisi Joosepin pään musertanut, ja raivoisa, kamala ilo valloitti hänet. Nyt Jooseppi oli hänen omansa, nyt hän ei voinut ketään toista suudella.
Kuinka lienee ajatellut ja mietiskellyt, niin hänestä tuntui niinkuin tämä olisi todellisesti tapahtunut; hän oli näkevinänsä Joosepin makaavan maassa verissänsä, hän laskeusi polvilleen hänen viereensä, otti Joosepin pään syliinsä ja suuteli noita kalpeita kasvoja — noita kauniita kalpeita kasvoja — kuinka selvästi hän ne näki edessänsä! Vaan silloin tuli hänen äkkiä sääli tuota kuollutta miesparkaa — syvästi, sanomattomasti sääli hän sitä, — hän puhutteli kuollutta jokaisella rakkauden keksimällä nimellä, hän pudisti ja hieroi sitä, — turhaan kaikki, Jooseppi ei enää palannut elämään! Hänen tuskansa kiihtyi äärettömästi. Ei, ei, se ei saanut tapahtua — hän ei saanut kuolla — ennemmin Wappu itse!
Oli niinkuin hänen sydämensä olisi ollut tukehtumaisillaan suonenvedossa, niin ett'ei inhimillistä lämmintä verta enää suonissansa vuotanut, ja nyt tuntui siltä, kuin tuo suonenveto olisi heltynyt ja lämmin veri-virta jälleen sydämeen vuotanut. Hänen täytyi mennä ulos, hänen täytyi nähdä oliko Bincenz kotona — hänen täytyi puhutella Bincenz'ia, vielä ennen päivän nousua — täytyi hänelle sanoa, ett'ei tuo kamala teko saisi tapahtua — hän oli ikäänkuin kuumeessa, kaikki suonet sykkivät — hän oli tahtonut, pyytänyt tuota tekoa — mutta ainoastaan ajatus että se olisi tehty, sammutti hänen vihansa vimman, ja hän antoi anteeksi!
Hän heitti liinan päällensä ja riensi pihan yli, puutarhan kautta Bincenz'in talolle. Mitä Bincenz, mitä ihmiset hänestä ajattelivat? Ah, olihan se kaikki yhdentekevä — mitä hän nyt siitä huoli!
Hän saapui talolle. Bincenz'in kamarissa, joka oli hyvin matalalla, paloi kynttilä — hän hiipi sinne, hän taisi nähdä huoneesen, kartiini oli niin huolimattomasti eteen vedetty — hän tuskin voi hengittää — huone oli tyhjä, kynttilä paloi piipussa. Hän kävi talon ympäri, ovi ei ollut lukossa. Hän avasi sen hiljaa ja astui sisälle, kaikki oli äänetöntä, kuollutta. Rengit ja piiat nukkuivat vielä sikeästi, hän hiipi koko talon läpi, ei kukaan liikkunut — Bincenz oli poissa! Wapun jäsenet jäätyivät. Hän astui Bincenz'in makuuhuoneesen, vuoteella oli maattu, hän oli varmaankin maannut siinä ja pian taas noussut, — sunnuntaivaatteet riippuivat vaate-naulassa, mutta jokapäiväiset vaatteet puuttuivat. Hattua ei myöskään näkynyt. Hän etsi toisessa huoneessa, missä pyssy tavallisesti riippui, naula oli tyhjä.
Wappu seisoi kuin halvautuneena. Hän ei tietänyt mitenkä hän taas tuli huoneesta ulos. Ovella täytyi hänen istahtaa penkille, jalat eivät häntä edemmäksi kannattaneet. Hän koetti lohduttaa itseänsä, Bincenz oli ehkä, levoton kun oli, lähtenyt jollekin yölliselle metsästysretkelle — mitä hän Joosepille tekisi, joka makasi rauhassa ja hyvässä turvassa jossakin — hän vapisi — ja päivällä kun kaikki olivat hereillä, kuka silloin voisi häntä vahingoittaa!
Se oli paha omatunto, joka näin häntä peloitti, ja hän kätki kasvonsa käsihin: "Wappu, Wappu, mitä sinusta on tullut!" Pilkattu, häväisty, solvaistu ihmisten edessä — ja Jumalan edessä rikoksen tekijä! Missä oli niin paljon vettä, että hän voisi itseänsä puhtaaksi pestä? Tuolla alhaalla, tuolla kuohui Ache — siinä, siinä hän ehkä voisi puhdistua — jos hän heittäytyisi tuohon kylmään virtaan — olisi kaikki pois virutettu, — hänen onnettomuutensa — hänen rikoksensa, koko tuo kurja olento, joka ainoastaan oli tuskaan ja taisteluun luotu — kaikki loppu — olemattomuudessa! Ja se olisi vapahtamista — mitä varten hän enää itseänsä säästäisi? Kappaleiksi tämä hyödytön asunto, joka vangitsi sielua rikoksen ja huolen kahleissa. Hän juoksi ylös, vaan ei jaksanut edemmäksi, hän vaipui penkille jälleen. Riippuiko tämä sorrettu, kuoloon asti väsynyt sydän kenties vielä jollakin näkymättömällä langalla elämästä kiinni? Siellä — Jumalan kiitos — askeleita kuului nurmella — siellä tuli Bincenz! Nyt taisi hän puhua hänen kanssansa, nyt kaikki voisi tulla hyväksi.
— Kaikki Pyhät! — huudahti Bincenz, kun Wappu astui häntä vastaan, — siinä sinä olet?' Bincenz katseli häntä kuin aavetta. Wappu näki aamuhämärässä, että hän oli kalpea ja oudon-näköinen; pyssy oli hänellä olkapäällä.
— Bincenz, sanoi hän hiljaa, — oletko ampunut jotakin?
— Olen!
— Mitä sitten? — hän katseli laukkuun, se oli tyhjä.
— Kallisarvoisen otuksen! — kuiskasi hän.
Wappu värisi.
— Missä se on?
— Hän makaa Achessa!
Wappu tarttui hänen käsivarteensa ja tuijotti häneen kuin hullu.
—Kuka?
— Sitäsinäkysyt?
— Jooseppi? — huusi Wappu ja kaatui seinää vasten.
— Se oli vaikean-tapainen työ! — sanoi Bincenz pyyhkien otsaansa, enhän minä itse uskonut, että hän niin pian tulisi tielleni. Hitto tietäköön mikä häntä ajoi ulos keskellä yötä. Minä ai'on lähteä hyvään aikaan, ollakseni Sölden'issä ennenkuin hän nousisi, ja hän juoksee syliini ennenkuin olin monta askelta käynyt. Mutta vielä oli liian aikaista, ensimäinen kuula ei sattunut ja toinen koski ainoastaan vähäisen ohitsemennessä. Luultavasti joutui hän kuitenkin vähän pyörryksiin, sillä hän kaatui portaalle ja rupesi nousemaan käsipuun avulla. Tätä hetkeä minä käytin hyväkseni, juostakseni takaa hänen päällensä ja sysätäkseni hänet käsipuitten yli virtaan!
Wapun rinnasta kuului ikäänkuin kuolevan korina, ja kuin kotka saaliisensa iskee, syöksi hän äkkiä Bincenz'in päälle ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa:
— Sinä valehtelet — se ei ole totta eikä voi olla totta — sano ett'ei se ole totta — taikka tapan sinut.
— Kurjan sieluni autuuden kautta, se on totta! Luuletko että Bincenz kauan tuumaisi kun kysymys oli tehdä jotakin sinun hyväksesi?
— Oi murhaaja, pelkurimainen, kurja salamurhaaja, — nyyhkytti Wappu ja värisi koko ruumiissansa: — Niin kavalasti, niin petollisesti minä en tahtonut sitä tehdyksi! Rehellisessä taistelussa tahdoin että hänen piti kuolla. Kirottu sinä nyt ja ijankaikkisesti — kirottu ja hyljätty tällä ja toisella puolella hautaa!
— Tämä on siis kiitos, — sanoi Bincenz — etkö sinä siis käskenyt minua tätä tekemään?
— Ja vaikka olisinkin käskenyt sinua, olisiko sinun sentähden ollut pakko sitä tehdä? — Ihminen puhuu paljon vihoissansa, jota hän sitten katuu — etkö sinä olisi voinut odottaa kunnes olisin tointunut tuosta kovasta kohtalosta? Jooseppi — Jooseppi! paha olen kyllä ja raju, vaan murhaaja en ole. Oi jos sinä olisit odottanut edes pari tuntia! Vaan pahuutes' sinua ajeli etkä saanut rauhaa ennenkuin se muuttui teoksi!
— Se on oikein, syytä vaan minua kaikesta! nurisi Bincenz, — mutta sinä olet kuitenkin yhtä syyllinen kuin minä!
— Olen kyllä — sanoi Wappu ja olen kärsivä siitä samoin kuin sinäkin, On sanottu verta verestä — kähisi hän, tarttuen Bincenz'in kaulukseen ja veti häntä mukaansa.
— Wappu — päästä minua — mitä tahdot? Herra Jumala, onko tämä minun palkintoni? — Armoa, Wappu, sinä kuristat minut — mihinkä vedät minua?
— Sinne mihinkä molemmat kuulumme, — oli matalalla äänellä lausuttu vastaus, ja pois lähdettiin niinkuin myrsky olisi häntä vienyt mäkeä ylös portaalle asti, jonka alla Ache kuohuu — siinä jossa murha oli tapahtunut. — Sinne alas, — oli ainoa kauhea vastaus, jonka kuiskasi hänen korvaansa, — me molemmat — yhdessä!
— Jesus Maria! — huusi Bincenz: — sinä vannoit että tulisit vaimokseni, jos sen tekisin ja nyt tahdot minua tappaa!
Wappu nauroi taas tuota kamalaa pilkallista naurua.
— Sinä narri, jos minä syöksyn tuonne alas kanssasi, olemmehan silloin ijäksi yhdistetyt. Mitä? Tahdotko vielä varjella kurjaa henkeäsi?
Ja jättiläis-voimalla otti Wappu hänestä kiinni syöstäksensä hänen kanssansa hämärään kuohuvaan syvyyteen.
— Apua! — huusi Bincenz tahtomattansa ja —
— Apua! — kuului heikosti hengen-tapaisesti kuin kaiku syvyydestä!
Wappu seisoi kuin kivettyneenä ja päästi Bincenz'in. Mitä se oli? Oliko se aave?
— Kuulitko jotakin? — kysyi hän Bincenz'iltä.
— Se oli kaiku! — änkytti tämä ja hampaat kalisivat toisiansa vastaan.
— Hiljaa! Vielä kerran!
— Apua! — kuului taas kuin kuiskaus syvyydestä!
— Kaikki hyvät pyhimykset, se on hän — hän elää — hän riippuu jossakin — hän huutaa! Kyllä minä tulen Jooseppi, odota Jooseppi — minä tulen! huusi Wappu torven äänellä alas syvyyteen ja torven äänellä herätti hän nukkuvaisia, juosten kylän läpi ja kolkuttaen kaikkia ovia. — Avuksi! Avuksi — joku on pudonnut alas syvyyteen — apua Jumalan armon kautta — tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!
Ja tämä kauhistuksen huuto ajoi nukkuvia ylös vuoteiltaan, ikkunoita avattiin.
— Mitä se on, mikä on hätä?
— Jooseppi — Hagenbacher on syössyt alas syvyyteen — huusi Wappu — köysiä — hankkikaa köysiä — ehkä se jo on myöhäistä — ehkä on liian myöhäistä kuin me ehdimme sinne! — Ja niinkuin tuulispää lensi hän kotia ennen muita ja sisään vajaan, siellä hän kokoeli kaikki köydet ja nuorat, joita vaan löysi ja sitoi vapisevilla käsillä yhteen eri kappaleet, mutta vaikka olisi solminut kuinka hyvänänsä, ei se kuitenkaan ulettunut sinne missä hän makasi Jumala tiesi missä syvyydessä!
Sill'aikaa tulivat miehet juosten, puoleksi epäluulossa, puoleksi hämmästyksessä tuosta kauheasta tapauksesta, ja toivat nuoria, koukkuja ja lyhtyjä, sillä tänään ei päivä näyttänyt koittavan ja siellä kysyttiin ja huudettiin, ja neuvottomuus oli yleinen, sillä miesmuistiin ei mitään sellaista onnettomuutta ollut tapahtunut, eivätkä tässä avarassa vuorilaaksossa olleet varustetut pelastus-koneilla niinkuin muualla, jossa pyörryttävät vuori-polut ja petolliset syvyydet vuosittain uhriansa vaativat. Miehet saapuivat onnettomalle paikalle ja rohkeimmatkin ällistyivät kun käsipuitten yli katsoivat alas harmaasen, tutkimattomaan syvyyteen, jossa ei ollut muuta nähtävänä, kuin aaltoilevat sumut, jotka liehuivat pauhaavan veden yli. Bincenz oli hävinnyt, — oli autiota ja äännetöintä ylt'ympärillä sekä korkeudessa että syvyydessä. Wappu huusi alaspäin, niin että ilma kajahti — kaikki kuuntelivat henkeään vetämättä — ei mitään vastausta.
— Jooseppi — missä olet? — huusi hän äänellä semmoisella, kuin koko tuskistunut epätoivossa oleva ihmiskunta olisi yhtynyt tähän ainoaan huutoon, — kaikki oli hiljaa.
— Hän ei vastaa — hän on kuollut, — nyyhkytti Wappu ja heittäysi epätoivossa maahan, — nyt on kaikki lopussa!
— Ehkä hän vaan on niin heikko ett'ei hän jaksa huutaa, — lohdutti Klettermaier ja kuiskasi Wapun korvaan: — emäntä, — muistakaa ihmisiä!
Hän nousi ja poisti hämmentyneet hiukset otsaltaan.
— Sitokaa yhteen nuorat, miksi tässä niin neuvottomina seisotte — mitä odotatte?
Miehet katselivat epäillen toisiansa.
— Täytyy koettaa löytää häntä, — sanoi Klettermaier.
Miehet rupesivat päitä pudistaen koettamaan yhteensolmituita köysiä.
— Kuka tahtoisi lähteä alas näillä nuoran pätkillä?
— Kuka? — sanoi Wappu ja hänen tummat silmänsä loistivat hengen-tapaisesti kalpeista kasvoista: — minä sen teen!
— Sinä, Wappu — sinä et ole oikein viisas — tuskin kantanevat nämä nuorat yhtä ihmistä, puhumattakaan kahdesta.
— Ei niiden tarvitsekaan kantaa muuta kuin yhden — sanoi Wappu kolkosti ja rupesi auttamaan, että joutuisi pikemmin.
— Se on mahdotointa, Wappu — täytyyhän sun sitoa sekä itsesi että hänet niihin kiinni, kuinka muuten pääsisit ylös? — arvelivat miehet ja antoivat kätensä vaipua alas; — ei ole muuta neuvoa kuin että lähetetään ympäri kyliä nuoria kokoelemaan.
— Ja sill'aikaa syöksee hän auttamattomasti alas syvyyteen, jos hän menee tainnoksiin, ja sitten on myöhäistä! — huusi Wappu epätoivossaan. — Minä en odota niinkauan — antakaa tänne — selvittäkää nuorat ja antakaa nähdä kuinka pitkät ne ovat! Joutukaa!
Hän selvitti sekautuneita köysiä, mittasi niiden pituutta ja koetti kuinka vahvat ne olivat ja ehdottomasti miehetkin taas tarttuivat niihin, he suorittivat tuota mahtavaa vyhtiä ja valmistukset tulivat käytännöllisemmiksi, järjellisemmiksi. Miehet astuivat esiin muodostamaan riviä.
— Kylläpä se jo voisi ulottua tuonne alas, mutta kohta se ei kannata!
— Jollei, niin annan hänet yksin lähteä ylös. Siinä missä hänellä on tilaa ma'ata on minullakin tilaa seisoa. Niin pian kuin minulla on pohjaa jalkojeni alla, irroitan itseni nuorasta ja sidon hänet siihen kiinni. Sitten vedätte hänet ylös ja minä odotan siellä alhaalla kunnes köysi taasen ehtii sinne.
— Se ei käy päinsä, yksinään ei voi vetää häntä ylös, sillä jos hän on heikko eikä voi hoitaa itseänsä, tulee hän murskaksi lyödyksi jos ei kukaan katso, ett'ei hän loukkaunnu kalliohon.
Wappu seisoi niinkuin ukkonen olisi iskenyt häneen — tuota hän ei ollut ajatellut. Siis hän vasta tapaisi Joosepin Achen kylmässä helmassa! Kohta köysi ei kantanut, sen hän itse ymmärsi.
— Jumalan nimessä, — sanoi hän viimein ja huolimatta kuumeesta, joka häntä väristytti, seisoi hän siinä vakaana, tyynenä eikä luopunut päätöksestään, sitoi köyden ympärilleen ja otti vuorisauvan käteensä. — Päästäkää minua alas, että ainakin saan häntä etsiä! Jos hänet löydän jään hänen luoksensa siksi että olette ehtineet hankkia köysiä ja laskeneet niitä alas meille. Kyllä minä odotan kärsivällisesti, vaikkapa sitten tuntikausia saisin riippua taivaan ja maan välillä.
Nyt vanha Klettermaier syöksi polvilleen hänen eteensä:
— Wappu — Wappu — älä tee sitä, sanovathan kaikki ett'ei köysi varmaan pidä! Jos se on välttämätöntä niin päästä minut menemään. Mitä minun vanha elämäni merkitsee — jos kohta en voikaan auttaa, niin siitä ainakin näkee jos nuorat ovat vahvat ja jos ne katkee niin onhan se vaan minä etkä sinä, joka vaipuu syvyyteen!
— Niin Wappu, kuuntele häntä; — sanoi toinen, — hän on oikeassa, älä tee meillä sitä surua! Odota, malta mieltäsi, siksi että tulee apua kylistä!
Silloin Wappu nosti käsiänsä, niin että kaikki menivät pois tieltä.
— Kun vielä olin lapsi en malttanut mieltäni kun minun piti ottaa kotkan pesästään, — ja nyt minun pitäisi mieltäni malttaa kun minun pitäisi tuoda Jooseppia sieltä? Älkää enää sanoko mitään, minun täytyy — minä tahdon hänen luokseen! Kas niin — ottakaa kiinni — heittäkää hajalle — pitäkää kiinni!
Ja hän oli hypännyt käsipuitten yli ja ne miehet, jotka seisoivat rivissä, saivat pitää kiinni kaikin voimin, niin äkkinäinen oli nytkäys nuoralla.
— Jumala auttakoon meitä! — Klettermaier teki ristin merkkiä ja riensi pois, niinkuin jotakin olisi juolahtanut hänen mieleensä kuullessansa Wapun viimeisiä sanoja.
Kauhistuksella kaikki katsoivat Wapun jälkeen, kuinka hän vähittäin vaipui alas pilvi-mereen, kunnes hävisi siihen kenties ijäksi. Äänetöinnä kuin haudan reunalla seisoivat ihmiset ja katsoivat sinne, mihin hän oli vaipunut alas. Ainoastaan kovasti pinnistetty nuora ilmoitti uljaan matkustajan liikuntoja sumumeressä — ja kaikki katselivat köysiä josko pitäisivät tai katkeisivat. Ja niin pian kuin tarvittiin köyttä lisään, aattelivat kaikki sykkivin sydämin: onko se pitävä?
Otsalla olivat suuret vesihelmet niillä, jotka rivissä seisoivat, ja lakkaamatta koettivat kädet, nuoraa jatkaessa, solmuja, josta ihmishenki riippui. — Näin kului hetki toista raskaampi ikäänkuin aikakin olisi ollut kiinnitetty nuoraan, josta pimeyden voimat pitivät kiinni. — Köysi on yhä vielä pinnistetty, yhä vielä hän siis riippuu eikä vielä ole saanut pohjaa jalkojensa alle.
— Jo on loppumaisillaan, — huusi viimeinen mies rivissä, — köysi ei riitä!
— Jesus Paria meitä auttakoon! — huutavat kaikki, — se ei riitä!
Vielä on nuoraa muutamia kyynäriä eikä vielä ole mitään merkkiä annettu alhaalta, että Wappu on perille päässyt. Miehet kokountuvat yhdeksi joukoksi, niin likelle syvyyttä kuin suinkin voivat, he antavat köyttä niin pitkälle kuin mahdollista. — Jos nuoraa ei riittäisi, jos kaikki olisi turhaa ja heidän täytyisi vetää ylös Wappu-paran jälleen, että vielä kerran saisi matkustaa tuota kalman tietä! — Silloin — silloin köysi yht'äkkiä heltyy, — kauhea hetki! Onko se katkenut tai onko sen kantama löytänyt pohjaa?
Naiset rukoilevat ääneen, lapset itkevät. Miehet rupeevat hitaasti vetämään ylös, mutta ainoastaan muutaman sylen — silloin ottaa vastaan! Siis se ei ole mennyt poikki, se pitää, — Wappu on tavannut pohjaa! Ja nyt — kuulkaa kuoleva ääni syvyydestä, — ja kaikkien suusta kuuluu huolesta vapiseva vastaus. Köysi heltyy taas, he vetävät ylös pari kertaa; tämä nähtävästi kerrotaan, näyttää siltä kuin Wappu kiipeäisi ylös kallioseinää myöten. Täll'aikaa on kumminkin päivä koittanut, mutta sataa hienoa kylmää sadetta ja sumu siellä alhaalla tulee yhä tiheämmäksi. Silloin vedetään köysi yht'äkkiä sivulle oikealle puolelle, miehet hellittävät nuoraa ja vetäyvät vasemmalta puolelta oikealle puolelle. Wappu näyttää nousevan yhä korkeammalle, he saavat yhä vetää ylös nuoraa!
Kiitos Jumalalle, — sanovat muutamat, — hän varmaan ei ole varsin syvälle pudonnut — jos hän makaa noin korkealla hän voi olla elossa!
— Ehkä Wappu vaan etsii häntä! — arvelevat toiset.
Nyt nytkäys taas ja köysi heltyi, sitten ytimeen ja luihin asti tunkeva huuto.
— Se on mennyt poikki! — huutavat ihmiset.
Ei, se kiintyy taas — ehkä se on ilonhuuto — ehkä on hänlöytänythänet. Naiset ovat polvillansa, itse miehetkin rukoilevat, sillä vaikka olivatkin kaikki vihanneet ylpeää "ylimystalon emäntää" — niin jokainen,jolla on sydän rinnassa, nyt kuitenkin vapisee tuon rohkean tytön tähden, joka kuoleman vaarassa riippuu alhaalla pimeässä syvyydessä. Jos vaan auringonsäde hetkeksi edes loistaisi sumun läpi!
Köysi ei liiku eikä kuulu mitään ääntä ylös tuolta alhaalta. Onko se katkaistu ja tarttunut johonkin esiin-pistävään kalliopiikkiin ja Wappu muserrettuna syvällä Achessa? Miksi ei mitään merkkiä eikä mitään ääntä? Ja tuntia voipi kulua ennenkuin kylistä ehtii apua tänne!
Ei kukaan uskalla puhua sanaakaan — kaikki kuuntelevat hengähtämättä.Nyt Klettermaier syöksee paikalle, huutaen ja viitaten:
— Katsokaa mitä minä tuon! — ja hän kantaa täydellistä pelastusköyttä olkapäällään. — Kiitos Jumalalle! Kun hän puhui kotkasta, juolahti mieleeni, että Luckard vainaja otti talteen sen köyden, jolla Stromminger lähetti Wapun kotkan pesälle — ja sitten — löysin kun löysinkin sen ylisillä kaikenlaisessa vanhassa romussa.
— Se oli löytö se!
— Klettermaier, sinut lähettää herra Jumala! — huusivat ihmiset.
— Suokoon Jumala, että vielä sitä tarvittaisiin, — sanoi kylän vanhin ja katseli huolistuneena pelastusköyttä, — Wappu ei enää anna mitään elon merkkiä.
— Nuorasta vedetään — huusi ensimäinen rivissä ja samassa kuului huuto niin likeltä, että sitä ymmärrettiin kun oli hiljaa:
— Eikö vieläkään mitään köyttä?
— Kyllä! kyllä! — soi riemulla kaikkien huulilta. Rautakoukku kiinnitetään ankkuriksi nuoran päähän, uusi rivi muodostuu ja köyttä lasketaan sumuiseen syvyyteen. Kylän vanhin käskee, sillä köysien ylösvetämisen täytyy tapahtua tasaisesti, että Wappu voisi olla likellä onnetointa ja olla tukena hänelle. Ei puoleksikaan niin syvälle, kuin Wappu ensin oli lähtenyt, lasketa köyttä tällä kertaa ennenkuin se alhaalta otetaan ja pidetään kiinni.
— Antakaa mennä, — käski kylän vanhin, — Wapulla täytyy olla muutama kyynärä sitoa Joosepin ympäri. — Tarpeeksi! — kuuluu taas käskevä ääni ja niinkuin sotamiehet pysähtyvät miehet ja odottavat mitä seuraaman pitää. Taas muutaman minuutin väli, hänen täytyy sitoa solmun vahvaksi ja varmaksi, ett'ei hengetöin ruumis, näin likellä pelastusta, putoisi alas syvyyteen. — Sido varmasti Wappu, — sanoo Klettermaier itsekseen.
— Niin herra Jesus, kun hän vaan voisi sitoa vahvasti, — kertoi rahvas. Kolmekertainen nytkäys molemmilla köysillä yht'aikaa!
— Vetäkää ylös — käskee kylän vanhin ja kuuluu siltä kuin hänen äänensä vapisisi sitä lausuessaan.
Miehet molemmissa rivissä polkevat jalkansa vahvasti maahan, suonet paisuvat säärillä, käsivarsilla ja otsalla; taaksepäin kallistuneena rupeevat voimakkaat kädet työhön ja raskaan taakan ylösvetäminen alkaa — kamala, edesvastauksen alainen työ — yksi viivytys, ja kaikki on hukassa.
— Hitaasti! — kertoo kylänvanhin — katsokaa toisianne!
Se on juhlallinen hetki. Ei lapsetkaan uskalla liikahtaa. Likellä ja kaukaa ei kuulu muuta kuin raskasta työtä tekeväin miesten hengittämistä.
Nyt — nyt se tulee sumun läpi — selvemmin ja selvemmin, — Wappu tulee ylös, toisella kädellä hän tukee hengetöintä ruumista, joka riippuu pelastusnuorassa, toisella pitää hän vuorisauvaa vakaasti kalliota vastaan, pelastaaksensa itseään ja Jooseppia musertumasta. Näin tasapainoa pitäen nousee hän ilmojen läpi. Ja nyt viimeinkin ovat siinä, likellä reunaa — vielä veto ja heihin voi käsin tarttua.
— Pitäkää kiinni, — käskee kylän vanhin — jokainen on henkeä vetämättä — viimeinen hetki on vaikein, jos vielä tälläkin hetkellä nuora katkeisi!
Vaan ei, ensimäiset rivistä kumartavat, he nostavat heitä voimakkaalla kädellä, takana seisovat pitävät nuoraa kiinni.
— Ylös! kuuluu ensimäisten suusta, heitä nostetaan yli — siinä ovat — vakaalla maalla — ja tuskastuneista sydämistä nousee riemuhuuto. Wappu on mykkänä vaipunut alas Joosepin hengettömälle ruumiille. Hän ei kuule, hän ei näe, kuinka kaikki hänen ympärilleen kokoontuvat ja häntä kiittävät, — hän makaa kasvot Joosepin rintaa vastaan — hänen voimansa on lopussa.
Isälle takaisin.
Wapun kamarissa ja Wapun vuoteella makaa Jooseppi hengettömänä. Hänen ympärillänsä vallitsee hiljaisuus, Wappu on lähettänyt kaikki ulos, hän on polvillansa sängyn edessä, hän on kätkenyt kasvonsa käsihin ja rukoilee:
— Herra Jumalani, Jumalani anna hänen elää — ota minulta kaikki, mutta anna hänen elää! Enhän tahdo häneltä mitään, tahdonhan jättää hänet Asralle — älä vaan anna hänen kuolla!
Ja sitten nousee hän taas, panee raittiita vesikääreitä hänen päänsä päällä, josta veri vuotaa haavasta, ja rinnalle, jota kallio on loukannut ja heittäytyy hänen päällensä, ikäänkuin hän ruumillaan olisi tahtonut sulkea niitä porttia, josta elon voimaa lähtee pois. — Oi sinä armas Jooseppi — sinä Jooseppi parka, niin murrettuna, niin lyötynä — O mikä synti, mikä synti! Wappu, Wappu mitä olet tehnyt — etkö ennemmin olisi pitänyt pistää veitsen omaan rintaasi, että ennemmin olisi pitänyt antaa hänen viettää häitä Asran kanssa, kuin nähdä hänen kuolevan siinä kuin lammas, jota teurastaja on huonosti pistänyt?
Näin valitti hän Jooseppia sitoessansa ja vihasi itseänsä samalla hurjuudella kuin hän ennen oli muita vihannut. Jos hän olisi voinut, niin hän olisi omin käsin repinyt sydämen povestansa hullussa hurjassa katumuksessa. Silloin ovi hiljaa avattiin, Wappu katseli kummastellen ylös, sillä hän oli kieltänyt kaikkia lähenemästä itseänsä. Se oli pastori Heiligkreuz'istä! Wappu seisoi siinä ikäänkuin tuomarinsa edessä, kalpeana vapisevana koko olennossaan.
— Jumala olkoon kiitetty! — huudahti vanha mies, — siinä hän onkin! — Hän astui sängyn viereen, tutki Joosepin haavoja — voi sinä mies raukka, minkä näköinen sinä olet!
Wappu puri hampaitansa yhteen, ett'ei huutaisi tuskissansa.
— Kuinka saitte hänet jälleen ylös? — kysyi kirkkoherra, mutta Wappu ei voinut vastata.
— No, Herra olkoon kiitetty, että armossansa esti pahinta tapahtumasta, — jatkoi vanha herra. Ehkä hän taas tointuu ja silloin sinulla ei ainakaan ole mitään murhaa omallatunnollasi, vaikka aikomus ikuisen tuomarin edessä on yhtä suuri synti kuin itse rikostyö.
Wappu tahtoi puhua.
— Minä tiedän kaikki — vastasi vanha herra ankarasti. — Bincenz oli pako-retkellänsä minun luonani ja on kaikki tunnustanut sinun rakkaudestasi ja hänen mustasukkaisuudestansa. Vaan minä olen kieltänyt häneltä anteeksi saamisen ja lähettänyt hänet paavilaiseen sotajoukkoon ansaitsemaan Jumalalta anteeksi-saamista hyvillä töillä pyhän isän hyödyksi, taikka kuolemallaan rikostansa maksamaan.
— Mutta mitä, — mitä minun on tekeminen sinun kanssasi Wappu? Hän katsoi Wappuun niinkuin olisi tahtonut katsoa hänen lävitse viisailla silmillänsä. Silloin Wappu löi molemmat kätensä kasvojensa eteen ja huusi ääneen:
— O, teidän korkea-arvoisuutenne — minä olen niin kauheasti rangaistu, ett'ei kukaan ihminen enää voi minua ankarammin rangaista. Siinä makaa hän, joka maailmassa oli mulle kallein — ja minun täytyy sanoa, että itse olen syypää siihen. Löytyykö suurempaa kurjuutta? Tarvitaanko enempää?
Hengellinen nyykkäsi:
— Niin pitkälle olet siis päässyt — sinusta on tullut kova aine, jolla ihmisiä tapetaan! — On käynyt niin kuin minä ennustin, sinä et ole antanut Jumalan veitsen itseäsi muodostaa ja nyt Herra sinut hylkää ja antaa sinun palaa katumuksen kiiras-tulessa!
— Niin, teidän korkea-arvoisuutenne, niin se on — mutta minä tiedän veden, joka tulen sammuttaa! Jos Jooseppi kuolee, niin minä heittäyn Acheen. Silloin kaikki on loppunut.
— Voi sinua! Luuletko sen liekin olevan sitä laatua, että mikään maallinen vesi voisi sitä sammuttaa? Luuletko todellakin voivasi tappaa sielun samalla kuin tuon maallisen ruumiin. Se on palava ijankaikkisen katumuksen liekissä, vaikka kaikki meret sinua peittäisi!
— Mitä minun siis on tekeminen? — kysyi Wappu synkästi — mitä muuta minä voin tehdä kuin kuolla?
— Elää ja kärsiä on parempi kuin kuolla.
Wappu pudisti päätänsä, hänen tummat silmänsä katsoivat tyhjään.
— En voi sitä — sen minä tunnen — en voi elää, onnelliset neidot tuuppavat minua alas — kaikki on käynyt niinkuin he unessa minua uhkasivat: siinä makaa Jooseppi muserrettuna ja rikki lyötynä, ja minun täytyy häntä seurata, niin on päätetty ja niin täytyy tapahtua; ei kukaan ihminen voi sitä vastustaa.
— Wappu, Wappu! — sanoi kirkkoherra ja löi kauhistuneena kätensä yhteen. — Mitä sinä puhut! Onnelliset neidot! Taivaan tähden elämmekö siis pimeässä pakanuudessa, jolloin ihmiset vielä luulivat että pahat henget pitivät peliänsä heidän kanssaan? Minä tahdon sinulle ilmoittaa, mitkä ovat onnelliset neidot — ne ovat omat himosi! Jos olisit oppinut hillitsemään rajua luontoasi, niin Jooseppi ei olisi joutunut surman suuhun. On varsin mukava syyttää pahoja henkiä omista vioistansa. Sentähden Jumala on ilmautunut, että hän opettaisi meitä ymmärtämään, että pahuus asuu meissä itsessämme ja että se on siinä voitettava. Jos me voitamme itsemme, niin voitamme myös ne salaiset voimat, jotka surmasivat muinaisuuden jättiläisiäkin, sillä kaikkine voimineen niillä ei ollut siveellistä voimaa. Ja kaikkine voiminesi olet sinäkin ainoastaan kurja raukka, kun et voi tehdä samaa, kuin yksinkertainen Herran palvelijatar, joka ankarassa luostari-elämässä joka päivä uhraa rakkahimmat toiveensa Jumalan alttarilla ja siinä kiittää itseänsä autuaaksi! Jos sinussa olisi rahtuakaan sitä suuruutta, niin et enää pelkäisi onnellisia neitoja, ja tyhjät unelmasi eivät silloin määräisi kohtaloasi, vaan oma selvä tahtosi! Ajatteleppas vähän eiköhän se olisi suurempaa — jalompaa?
Wappu nojautui ovenpieltä vastaan, oli niinkuin äskenherännyt suuri aatos olisi häntä kohottanut.
— Niin! sanoi hän lyhyesti ja vakaasti ja laski käsivartensa ristiin rinnan yli. — Teidän korkea-arvoisuutenne on oikeassa. — Minä ymmärrän tarkoituksenne ja tahdon koettaa.
— Minä tahdon koettaa, — kertoi vanha herra, — sen olet ennenkin kerran sanonut mulle, mutta et ole pitänyt sanaasi.
— Tällä kertaa sen pidän, korkea-arvoisuutenne! — sanoi Wappu, ja hengellinen ihmetteli itsekseen hänen katsantoaan kuin lausui näitä muutamia sanoja.
— Mitä takeita minulla on siitä? kysyi hän.
Wappu laski kätensä Joosepin haavoitetulle rinnalle ja silmistänsä putosi kaksi suurta vesi-helmeä. — Ei mikään sanoilla sanottu lupaus olisi voinut enempää sanoa. Viisas pappi oli ääneti, hän tiesi ett'ei enempää tarvittu!
Haavoitettu kääntyi vuoteella ja lausui muutamia epäselviä sanoja.
Wappu pani kylmemmän kääreen hänen päähänsä, hän avasi puoleksi silmänsä, mutta sulki ne pian jälleen ja vaipui kuoleman kaltaiseen uneen. — Jos nyt lääkäri vihdoinkin tulisi! — sanoi Wappu ja istui jakkaralle sängyn viereen? — Paljonko kello lienee? — Pappi katseli kelloansa:
— Koska lähetit häntä hakemaan?
— Varhain k:lo viisi.
— Siis hän ei vielä voi olla täällä. Kello on vasta kymmenen jaSölden'ille on ainakin kolmen tunnin matka.
— Vasta kymmenen! — kertoi Wappu itsekseen ja hengellinen sääli häntä kun istui siinä niin hiljaa, kädet ristissä helmassaan, sill'aikaa kuin tuskastunut sydämensä sykki niin, että melkein kuului.
Pappi kumartui kipeän yli ja koetti hänen päätään ja käsiään. — Minusta sinä voisit rauhoittua, Wappu, tämä ei ole kuolevaisen näköinen.
Wappu istui liikkumatonna ja katseli eteensä: — Kun lääkäri tulee ja sanoo, että hän voi jäädä elohon, niin en muuta enää maailmassa toivo.
— Se on oikein ajateltu, Wappu, sen minä mielelläni kuulen! — kiitti pappi. Ja nyt kerro minulle myöskin, kuinka Joosepin pelastuminen on tapahtunut — se lyhentää meille ajan siksi että lääkäri tulee.
— Siitä ei ole paljon kertomista! — vastasi Wappu lyhyesti.
— Onhan se aina kaunis työ, joka tuottaa suurta kunniaa Sonneplattenin miehille! — arveli hengellinen; — etkö sinä siis ollut läsnä?
— Olin tietysti!
— No, älä siis ole niin harvapuheinen. Tänne tullessani en puhunut kenenkään kanssa, enkä tiedä asiasta mitään. Kuka on hänet siis ylös tuonut?
— Minä!
— Jumala auttakoon! sinä Wappu, sinä itse? — huusi vanha herra ja töllisteli kummastuneena Wappuun.
— Niin — minä!
— Mutta millä lailla sait sen toimeen?
— He laskivat minut nuoralla alas ja siellä minä hänet löysin kallion ja yhden puun väliltä. Jos tuota puuta ei olisi ollut, niin hän olisi pudonnut Acheen, eikä kukaan ihminen enään olisi saanut häntä elävänä sieltä.
— Mutta lapsi, onhan tuo suuri työ! — sanoi vanha herra innoissaan.
— No niin — sanoi Wappu tyynesti, mutta katkerasti. — Koska olin syöksyttänyt hänet sinne, sain tietysti tuoda hänet sieltä myöskin.
— Sinä olet oikeassa, se on ainoastaan kohtuullista — sanoi pappi, joka tuskin sai liikutuksensa salatuksi. — Mutta se on kuitenkin hyvityksen työ, joka poistaa osan rangaistuksesta kurjalta sielultasi.
— Se ei merkitse mitään! — sanoi Wappu pudistaen päätänsä. Jos hän kuolee, niin minä olen hänet tappanut.
— Se on totta, mutta sinä olet antanut elämän elämästä — sinä olet pannut oman henkesi alttiiksi pelastaaksesi hänen — sinä olet, voimiesi mukaan, parantanut mitä rikkonut olet — lopun meidän täytyy jättää Jumalan käteen!
Syvä huokaus tunkeusi Wapun rinnasta, hän ei tuntenut sitä lohdutusta, jonka papin sanat sisälsivät. — Lopun meidän täytyy jättää Jumalan käteen! — kertoi hän raskaalla sydämellä.
Hengellinen katseli häntä mielihyvällä. Jumala ei voinut hyljätä tätä sielua, vaikka hänen syntinsä oli suuri. Vanha kuin oli — ei hän ollut nähnyt hänen vertaistansa hyvässä eikä pahassa. Hän katseli sairasta, joka horroksissaan uhkaavaisesti puristi nyrkiksi kättään. Se melkein suututti häntä, että tämä halveksi ihaninta mitä maailma voi miehelle tarjota: semmoista rakkautta, että se kovuudellansa teki kovaksi sydämen, joka oli niin jaloksi luotu ja oli mahdollinen niin suureen alttiiksi antamiseen. — Sinä tuhma talonpoika! — mutisi hän hampaittensa välissä.
Wappu katseli häntä kummastellen, hän ei ollut sitä ymmärtänyt.
Koputettiin ovea ja lääkäri astui sisään.
Wappu vapisi niin, että hänen täytyi pitää sängyn laidasta kiinni. Tämä oli se mies, jonka huulilta hän saisi kuulla tuomionsa. Joukko ihmisiä tunki myös sisään saadaksensa kuulla mitä hän sanoisi, mutta hän näytti heitä lyhyesti pois. — Täällä ei ole paikkaa uteliaille, sairas tarvitsee syvintä rauhaa! — sanoi hän ankarasti ja lukitsi oven. Ylimalkaan hän ei paljoa puhunut. Kun hän otti pois kääreen sairaan päästä mörisi hän vaan hampaissaan: — Tässä on taas rikos kysymyksessä!
Wappu seisoi vieressä kalpeana ja jäykkänä kuin pylväs, pappi tahallansa ei häntä katsellut, hän pelkäsi, että Wappu jollakin lailla antaisi itsensä ilmi. Tutkiminen alkoi, pelkääväinen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Wappu seisoi ikkunalla, kasvot pois käännetyt, sill'aikaa kuin lääkäri tutki haavoitettua ruumista. Wappu oli nostanut jotakin lattialta ja piti sitä yhteen painetuissa käsissään, hän painoi huulensa siihen ikäänkuin suutelemaan, se oli pää ristiin-naulitun Vapahtajan kuvasta, jonka oli yöllä rikki paiskannut.
— Anteeksi — anteeksi rukoili hän kalpeana kuolemantuskassa. — Armahda minua — en sitä ansaitse — mutta anna armosi olla rikostani suurempi!
— Ei mikään haava kuolettava, — sanoi lääkäri nyt kuivalla tavallaan — tuolla miehellä mahtaa olla Mammuth'in tapainen luu-rakennus.
Wapun voima oli lopussa, kauan jännitetty jousi katkesi ja nyyhkyttäen syöksi hän polvilleen sängyn viereen, kätkien kasvonsa Joosepin tyynyihin, —- O kiitos Jumalalle! — kiitos Jumalalle!
— Mikä häntä vaivaa — kysyi lääkäri. Kirkkoherra antoi hänelle viittauksen, jonka ymmärsi.
— Rauhoittukaa, emäntä, ja auttakaa minua siteitä tekemään — sanoi hän.
Wappu nousi heti ylös, pyyhki kyyneleet silmistänsä ja rupesi auttamaan. Pappi katseli salaisella ilolla kuinka hän auttoi lääkäriä niin tarkasti ja varovasti kuin laupiuden-sisar. Hän ei vavissut, ei itkenyt enää, se oli rauhallinen toiminta, todellinen rakkauden työ. Sitä tehdessä oli katsantonsa niin kirkastettu, kirkastettu surumielisyydessä, — pappi tunsi hänet tuskin samaksi.
— Siitätuleevielä — siitä tulee! — sanoi hän onnellisna itselleen, niin kuin puutarhuri, joka näkee kuihtumaisillaan olevan lemmikki-kasvin saavan uusia vesoja. Kun side oli päälle pantu ja lääkäri oli antanut määräyksiänsä meni hän ulos kirkkoherran kanssa ja Wappu jäi yksinään Joosepin luo. Hän istui jakkaralle vuoteen viereen ja nojasi käsivarret polviinsa. Jooseppi hengitti nyt tyynesti ja tasaisesti, hänen kätensä lepäsi peitteellä aivan likellä Wappua, hän olisi voinut sitä suudella liikahtamatta paikaltaan. Vaan hän ei enää saisi koskea Joosepin sormeenkaan. Jos hän olisi maannut siinä kuolleena eli kuolevana, olisi Wappu peitellyt häntä suudelmilla, niinkuin äsken kun luuli hänen kuolleeksi — kuolleena Jooseppi olisi ollut hänen omansa, vaan elävään Jooseppiin hänellä ei ollut mitään oikeutta. Siten oli hän Wapulle kuollut samalla hetkellä kuin lääkäri oli ilmoittanut, että hän tulisi elämään ja hän hautasi Joosepin silloin, kuolon tuska sydämessään, vaikka hän vastaanotti ilmoituksen hänen ylösnousemisestaan kuin vapahtamisen sanoman! Näin istui hän kauan, katsellen Joosepin kauniita kalpeita kasvoja — hän kärsi niin paljon kuin ihmissydän voi kärsiä, mutta kärsivällisyydellä. Hän ei huokaillut, hän ei valittanut, hän ei puristanut nyrkkiin kättänsä niin kuin varhemmin murhe-raivossa — hän oli tällä hetkellä vaikeinta oppinut: hän oli oppinut kärsimään. Mikä oikeus hänellä syyllisellä vielä olisi ollut valittaa — mitä parempaa oli hän ansainnut? Kuinka hän olisi uskaltanut vieläkin pyytää Jooseppia itselleen — hän, joka melkein oli hänen murhaajansa — kuinka hän enää olisi uskaltanut nostaa silmänsä Jooseppiin? Ei, hän ei tahtonut enää valittaa: Hyvä Jumala anna minun kärsiä niin paljon kuin vaadit, — sillä ei mikään rangaistus ole liian suuri minun kaltaiselleni! rukoili hän ja laski nöyrästi kasvonsa käsihin.
Silloin ovi heitettiin auki ja huutaen Jooseppi, mun Jooseppini! — syöksi eräs tyttö sisälle Wapun ohitse ja heitti itsensä itkien Joosepin yli. Se oli Asra. Wappu hyppäsi ylös niinkuin käärme olisi häntä pistänyt — hetken aikaa kesti sisällinen taistelu viimeinen, vaikein. Hän tarttui käsillään kiinni itseensä ikäänkuin hän olisi tahtonut pidättää itseensä juoksemasta tytön päälle repimään sitä pois vuoteelta ja Joosepilta. Näin seisoi hän vähän aikaa, Asran itkiessä Joosepin rinnalla, sitten putosivat käsivartensa niinkuin hermottomina alas ja otsallansa oli kylmää hikeä. Mitä hän siis tahtoi? Olihan Asralla oikeus siihen!
— Asra, — sanoi hän hiljaa, — jos Jooseppi on sulle rakas, niin rauhoitu ja ole ääneti äläkä tee niin paljon melua — tohtori on sanonut että hän tarvitsee rauhaa!
— Kuka voi olla ääneti, jolla on sydän rinnassa ja näkee pojan tuommoisena tuossa makaavan? — valitti Asra. — Sinun on hyvä puhua ja rauhoittua, sinä et rakasta häntä niinkuin minä. Jooseppi on kaikki mulle — jos hän kuolee, olen ihan yksinäni maailmassa. O Jooseppi, armas Jooseppi, herää, katsele minua — yhden kerran vaan — sano ainoastaan yksi ainoa sana — ja hän ravisteli Jooseppia.
Joosepin suusta kuului epäselvää ääntä, hän puhui muutamia ymmärtämättömiä sanoja.
Silloin Wappu astui likemmäksi ja otti Asrasta kiinni, hän oli tyyni ja hänen kalpeissa kasvoissaan ei huomattu mitään liikutusta.
— Nyt tahdon sinulle jotakin sanoa Asra! Jooseppi makaa täällä minun hoidettavanani ja minä olen edesvastauksessa siitä, että kaikki tapahtuu niinkuin tohtori määräsi ja se onminuntalossani missä sinä olet ja jos et tee niinkuin minä sanon, jätät Joosepin rauhaan, niinkuin tohtori tahtoo, niin minä käytän emännyys-oikeuttani ja lähetän sinut pois kunnes olet tullut sen verran järjelliseksi, että voit jatkaa Joosepin hoitamista — silloin — hänen äänensä vapisi — silloin jätän hänet sinulle!
— Oi kuinka paha sinä olet — huusi Asra innoissansa — sinä tahdot näyttää minulle ovea sentähden, että Joosepin tähden itken? Luuletko kaikilla ihmisillä olevan yhtä kovan sydämen kuin sinulla, että voisivat katsella tätä kurjuutta niinkuin pölkky? Päästä irti käsivarteni! Minulla on suurempi oikeus Jooseppiin kuin sinulla ja jos et tahdo kuulla minun itkuani, niin otan Jooseppini pois ja annan kantaa hänet kotiin luokseni, siellä saan ainakin itkeä niin paljon kuin tahdon! Minä olen ainoastaan köyhä palvelus-tyttö, mutta vaikka sitten koko elinaikani saisin ilmaiseksi palvella, niin mieluisammin hoidan häntä omassa pienessä huoneessani kuin annan sinun näyttää ovea minulle — sinä ylpeä ylimystalon-emäntä!
Wappu laski Asran käden irti ja seisoi hänen edessänsä kalpeilla kasvoillansa, mykkä suu osoitti hänen syvää sisällistä tuskaansa ja Asra loi silmänsä alas häpeissään, niinkuin hän olisi arvannut, että teki vääryyttä Wapulle.
— Asra — sanoi Wappu, — sinun ei tarvitsisi vihata minua, en sitä sinulta ansaitse, sillä sinulle olen tuonut hänet syvyydestä ylös — enkä minulle, ja sinun edestäsi on hän elävä eikä minun! Katsos Asra, vielä hetki sitten olisin ennemmin sinut kuristanut kuin olisin sallinut sinun jäädä hänen sänkynsä viereen, — mutta nyt on kaikki muserrettu; joka oli kovaa minusta — rohkeuteni, ylpeyteni — ja sydämeni! — kuiskasi hän hiljaa itsekseen. — Ja sentähden jätän vapaaehtoisesti sijaa sinulle, sillä hän rakastaa sinua ja minusta hän ei tahdo tietää. Sinun ei tarvitse kantaa pois sairasta poikaa täältä. Jää sinä rauhassa hänen luokseen — minä menen ennemmin itse! Kaikissa tapauksissa olisin mennyt! Te voitte jäädä tänne ylimystaloon niin kauan kuin te tahdotte — kyllä minä kaikki sovitan asianomaisten kanssa. Minätahdonpitää huolta teistä, sillä te olette molemmat köyhät, ettekä voi mennä naimiseen ilman mitään. Silloin on Jooseppi ehkä kerran siunaava Kotka-Wappua.
— Wappu — Wappu — huusi Asra, — Jesus, mitä sinä ajattelet? Minä pyydän sinua — o Jooseppi — Jooseppi! jos minä vaan saisin puhua!
— Älä huoli, — sanoi Wappu kieltäen — ole ääneti Joosepin tähden — ole ääneti! anna minun rauhassa mennä matkaani — äläkä kiusaa minua. Minun täytyy pois, älä minua pidätä! Yhtä vaan minä pyydän siitä, mitä minä sinun edestäsi teen: hoida häntä hyvin. Tottahan sinä lupaat minulle sen, että rauhassa voin mennä?
— Wappu, — pyysi Asra, älä mene! Jesus, mitä Jooseppi on sanova kun hän kuulee, että me olemme karkoittaneet sinut omasta talostasi?!
— Säästä kaikkia sanoja, Asra, sanoi Wappu ankarasti, — kun kerran olen jotakin sanonut niin se on sanottu, tulkoon mitä tahansa!
Hän meni kirstulle ja otti siitä liinasia ja muita vaatteita, sitoi ne kokoon ja heitti selkäänsä. Sitten otti hän laatikosta palttina-pakan.
— Kas tässä Asra, — sanoi hän — on vanhaa hienoa palttinaa, jota tarvitset kääreitä varten ja tässä paksumpaa nöyhtäksi. Tohtori tarvitsee sitä illalla kun palaa. Kas tässä on saksit, leikkaa sormen levyisiä palstoja. Tee se tarkasti, kuuletko? Ja joka neljännestunti sinun pitää panna uusia kääreitä hänen päähänsä, että kuumuus häviää. Eikö totta, voinhan luottaa siihen, ett'et mitään laiminlyö? Ajatteleppas jos minä olisin tuonut hänet ylös syvyydestä ja sinä — sinä laiminlöisit hänen hoitonsa — täällä vuoteensa vieressä! Muista että hänellä pitää olla korkea pään-alus, ett'ei veri saa nousta päähän — pöyhi vähän päästä hänen tyynyjänsä. Nyt luulen kaikki sanoneeni — en tiedä muuta. Oi hyvä Jumala, sinä et voi häntä niin kääntää ja nostaa, kuin minä — sinulla ei ole voimia siihen! Ota Klettermaier avuksi — hän on hyvä. Ja siis minä uskon hänet sinulle, — polvensa vapisivat, äänensä värisi, hän taisi tuskin pitää nyyttiä kiinni, jota hän kantoi, vielä viimeisen silmäyksen loi hän sairaasen: — Jumalan haltuun! — Ja hän oli ulkona ovesta.
Siellä ulkona puhui kirkkoherra Klettermaier'in kanssa.
Wappu astui heidän luoksensa. — Klettermaier — huusi hän tämän korvaan, — mene ja auta Asraa Jooseppia hoitamaan. Asra on siellä minun sijassani. Jooseppi jää ylimystaloon ja minä lähden pois. Teidän pitää kaikki katsoa Jooseppia ylimystalon isännäksi ja totella häntä niinkuin minua, kunnes palaan, ja voi teitä jos hänen täytyy teistä valittaa! Anna kaikille palvelijoille tieto tästä!
Klettermaier oli häntä ymmärtänyt ja pudisti päätänsä, mutta kysyä ei hän uskaltanut.
— Jääkää hyvästi emäntä — sanoi hän, — tulkaa pian takaisin!
— En koskaan! sanoi Wappu hiljaa.
Klettermaier meni sisään. Wappu jäi seisomaan kirkkoherran eteen ja kesti hänen tutkivia silmäyksiänsä.
— Nyt minulla ei enää ole mitään, johon sydämeni on kiintynyt, paitsi kotkaa, — sanoi hän väsyneenä, — mutta sitä en anna pois, — sen pitää seurata minua. Tule Hansel, — kutsui hän lintua, joka pörrösenä ja laiskana istui aidalla. Se lensi haparoi hänen luo:
— Nyt sinun täytyy oppia lentämään jälleen, Hansel, nyt aloitamme taas matkaamme.
— Wappu — sanoi pappi huolistuneena — Mitä sinä aiot.
— Teidän korkea-arvoisuutenne — minun täytyy pois —Asraon siellä! Tottahan te ymmärrätte etten voi jäädä tänne? Tahdonhan tehdä mitä hyvänsä, vaikka koko elämäni — köyhänä kulkea mieron tietä ja hänelle jättää kaikki, kaikki — mutta nähdä kuinka hän Asraa hyvänä pitää — ainoastaan sitä — sitäen voi! Hän puri hampaita yhteen, pidättääksensä kyyneleitään.
— Ja sinä tahdot todellakin hänelle jättää talot ja tilukset? Tiedätkö myös mitä teet, lapseni?
— Ylimystalo ei enää ole minun, korkea-arvoisuutenne — eilisestä minä tiedän, että se on Vincenz'in, jos hän sitä vaatii. Mutta minun omaisuuteni, mitä minulla on paitsi sitä, on oleva Joosepin. Jos Jooseppi minun kauttani tulee rammaksi tai vaivaiseksi eikä enää voi ansaita leipäänsä — niin se minun velvollisuuteni pitää huolta hänestä.
— Kuinka, onko se mahdollista, että isäsi on tehnyt sinut perinnöttömäksi?
— Mitä minä huolin talosta ja kodista? Se koto, joka on minun, on aina valmiina! — sanoi Wappu.
— Lapseni — sanoi pappi huolissaan, — minä toivon ettet tee mitään pahaa itsellesi.
— En, korkea-arvoisuutenne — en nyt enää! Nyt ymmärrän kuinka oikeassa te olette kaikissa olleet ja ett'ei ylpeydellä saa mitään Herralta Jumalalta. Ehkä Jumala, nähdessään minun rehelisen katumukseni, armahtaa minua ja kerran antaa kurjalle sielulleni rauhan!
— No siunattu olkoon se hetki, kuinka katkera lieneekin ollut, joka musersi kovuutesi! Nyt, Wappu, olet todellisesti suuri! Mutta mihinkä menet, lapseni? Jos tahdot johonkin laupiuden luostariin niin minä vien sinut Carmelitinunnille?
— Ei, korkea-arvoisuutenne, se ei sovellu Kotka-Wapulle. En voi sulkeutua muurien sisäpuolelle ja luostarikammioihin — vapaana Jumalan avaran taivaan alla tahdon kuolla, niinkuin olen elänytkin. — Voisin melkein saada päähäni, ett'ei Jumala pääsisi paksujen muurien sisäpuolelle. Rukoilla tahdon yhtä hyvin kuin kirkossa ja katua, mutta minä tahdon vuoria ja pilviä ympärilläni ja tuulen suhinaa, muuten en kestä! Eikö niin, te ymmärrätte sitä?
— Ymmärrän, Wappu; olisi hullutusta pakoittaa sinua johonkin. Mutta mihinkä kuljet?
— Minä palaan isä Murzoll'in luo — se on kuitenkin ainoa kotini!
— Tee se, jota et voi olla tekemättä, sanoi pappi. — Jumalan nimessä, lapseni! Huoletoinna näen sinun lähtevän, sillä mihin hyvänänsä nyt kuljet — kuljet takaisin isäsi luo!