* * * * *
Raskaan työn tekijä Joopi oli!
Kivihaan, rakkaan vänkärin saatuaan mies pyöritteli maanalaisia kivimöhkäleitä kuin kissa lankakeriä. Joskus hän itsekkin ylpeili voimastaan niin että kutsui neidin katsomaan, kuinka suuren kiven taas oli liikuttanut. Ja juurikasten kiskonta oli hänelle hauskaa voimistelua. Mutta — käsissä kantamista hän vihasi. Siinä hän oli heikompi isäntäänsä. Paarilla painoja kuljettaessaan Joopi alituisesti murisi että pitäisi olla hevonen. Kevyeen työhön ei hänestä ensinkään ollut — silloin hän turmeli päivänsä ja jäljet olivat mitättömät. Eräänä päivänä hän sai tehtäväkseen pienen kukka-aitauksen. Vaimoni sitä teetti ja pyysi että Joopi tekisi nurkkaan sulun, jottei lehmä suinkaan pääsisi. Joopi väitti ettei lehmä mahdu mokomasta raosta, mutta miten olikaan: seuraavana aamuna ani varhain vaelsi kellokas suoraan kukka-aitauksen sisään. Talossa syntyi hirveä hälinä: lehmä! lehmä! Vappu, Vappu hoi!
Näytelmä, jota aamuauringon heleässä paisteessa katsottiin yöpaitasillaan parvekkeelta, päättyi luonnollisesti siten, että sekä lehmä että Vappu harppasivat kauhistuksissaan yli vastakylvetyn kukkamaan.
Kun Joopi tuli aamiaiselle, menin minä hänen korvaansa huutamaan, että talon emäntä oli nyt siinä määrin vihastuksissaan Joopille tuosta huonosta portista, ettei kyennyt sanomaan halaistua sanaa.
Joopi, koko historian käsitettyään, alkoinauraa. Hän nauroi niin makeasti että vellikuppi läiskyi ja lusikka teki kuperkeikkoja ja koko naama sotkeusi ruokaan naurun kyynelten tulviessa silmiin. Sepä oli karhun naurua se, joka valtasi meidät kaikki muutkin ja lopulta tarttui hysteria emäntäänkin, johon asia syvimmin oli koskenut.
Lehmä! Lehmäkanttura! Ke! Vappu! Rou…
Makeasti irvistäen ja nuollen suutaan hyökkäsi Joopi seivästämään kovan onnen porttia, eivätkä lehmät sen koommin tunkeutuneet aitaukseen.
* * * * *
Minulle oli ilmoitettu ettei Joopia kannattanut pitää kauvan. Ja totta se näkyi olevankin. Neljännellä viikolla mies alkoi käydä pahapäiseksi, päästeli kamalia ärräpäitä, kapinoi työtoveriaan vastaan ja sai tämän kauheasti suuttumaan. Kysymys oli ylilattian korjauksesta. Mutta minä pidin Joopia viikon loppuun saakka ja teetin hänellä vaihteeksi raskasta työtä mitä kuumimmassa auringonpaisteessa. Sepä häntärauhoitti— ja lauvantai-iltana, lopputiliä tehdessämme, erosimme mitä parhaimmassa sovussa. — Jää hyvästi, veli Joopi, puhelin minä, tyytyväinen olen sinuun ollut.
— En ole elämänpäivinäni varastanut! huusi Joopi vastaukseksi. — En neulaakaan ole ottanut! Postiröökynäkin kokeeksi kassakaapillaan makuutti vahtina — kiittelipähän vain. Sitten hän sanoi:
— Työkojeesi kaikki olen talteen korjannut, en ole mitään särkenyt, minkä särkenen, sen korjaan!
Sunnuntai-aamuna kello 6 oli Joopi talostani kadonnut.
Parooni — kansan mies.
Nykyaikana, jolloin joku virkaluokka kansan keskuudessa saattaa olla huudossa turhantarkkuudestaan tai liiasta herruudestaan, on mieltäkiinnittävää silmätä taaksepäin ajassa virkamiestyyppeihin, jotka Suomen sivistys on luonut niin sanoaksemme oman mittapuunsa mukaan. Itäpohjanmaalla,Hyrynsalmenpitäjässä oleskeli viime vuosisadan lopulla metsänhoitaja, joka oli arvoltaan parooni, mutta sellainen parooni, etteipä sen mokomaa liene näillä mailla ennen eikä jälkeen nähty.
Hän nimittäin löi leveäksi leikiksi koko aatelisarvonsa ja saavutti siitä syystä sellaisen kansan suosion, ettei sen vertaista liene langennut kenenkään forstmestarin osaksi meidän kriitillisessä nälkämaassamme. Saapuneena Viipurin läänin Karjalasta hän jo heti, itse ajaen kuormaa, herätti huomiota talonpoikaispukimillaan ja karjalaisella kielimurteellaan, jota hän sydänveriinsä saakka harrasti. Hänen kansallinen virkapukunsa: karttuunipaita, sarkaliivit, pieksusaappaat, sarkahousut ynnä karjalaiskauhtana sirkkavöineen ja tuppivöineen, joissa roikkui monta puukkoa, ei suinkaan ilmaissut sitä herra paroonia, jota oli odotettu, kun taas toiselta puolelta samaan aikaan ylimaan herrat siinä määrin hämmästyivät "friherrinnan" hienoutta ja kauneutta, että kerrotaan Hyrynsalmen silloisilta gentlemanneilta kahvikuppien pudonneen käsistä, kun vapaaherratar astui sisään ovesta.
Rouva näyttäytyi todella vastakohdalta miehelleen, kuten myöhemmät kokemukset sen todistavat, ja vielä tänäpäivänä vakuutetaan asiantuntevalla taholla, missä määrin vapaaherratar oli hieno kotielämässään, kuinka siellä esimerkiksi vieraan jäliltä aina pyyhittiin istuimet j.n.e., kun sitä vastoin isäntä-parooni leveänä remusi huoneesta huoneeseen istuttaen karjalaisukkoja kansliassaan tai tupakoiden talonpoikain kanssa myöhäiseen yöhön saakka pirtissään kaikenmokomia juttuja kertoen ja kerrottaen.
"Luonto tasoittaa!" kuten eräs entinen hyrynsalmelainen laihtumistaan laihtuva aviomies aina tapaa sanoa lihomistaan lihovasta eukostaan.
Parooni-metsänhoitaja, saavuttuaan uuteen virkaansa Peräpohjolaan, jossa enemmän kuin muualla oli kruununmaita, näytti pian, mihin hän virkamiehenä kykeni. Metsänvarkaus rehoitti nimittäin siihen aikaan suurimmassa kukoistuksessaan, ja olipa oikea Jumalan sallimus, että mies sellainen kuin parooni osui sitä ehkäisemään. Hän nimittäin oli yhtaikaa hirmuinen sakottamaan niskureita talonpoikia käräjissä ja samalla aivan harvinaisen lempeä armahtamaan kaikkia lurjuksia, jotka katuivat tekojaan tai nöyrästi pyysivät anteeksi. Se nyt ei tietysti mennyt oikein "reklementtien" mukaan tämä armahtaminen, mutta parooni olikin juuri siitä niin erinomainen, ettei hän, kun ihmisyydestä oli kysymys, välittänyt virallisista oikeuksistaan. Hän tahtoi ennenkaikkea olla vapaaihminenjakansanopettaja. Virkamiehenä ainoastaan hän ei kärsinyt vastustusta, mutta ihmisenä hän oli alistuvainen kuinka alhaiseen kohteluun hyvänsä. Hänessä oli jotakin uskonnollista, profeettamaista, hitunen suurta aikalaistaan Leo Tolstoita, mikä pakoitti häntä toisinaan syvien rivien edessä esiintymään pappina. "Mene ja älä silleen tee syntiä!" saattoi hän sanoa jollekin rikoksesta kiinnisaamalleen raukalle. Ja virallisia papereita hän siinä määrin vihasi, että ihan tuskastuneena repi tukkaansa niinä päivinä, jolloin hänen oli pakko jotakin kirjoittaa. Mieluimmin hän uskoi kirjoittelemiset ja laskemiset jollekkin toiselle, minkä vain käsiinsä sai, kunhan itse vain sai olla vapaana jätkän töissään pihalla tai metsässä tai rahtimiehenä markkinamaantiellä.
Hän oli oikea korpiparooni. Korvessa hän saattoi kuljeksia viikosta viikkoon tapaamatta ainoatakaan sivistynyttä ihmistä; hän suostui kansantapaan makaamaan likaisimmissakin pirteissä, mutta kaikista mieluimmin hän sentään miesjoukon kera eleli taivas-alla metsässä, nukkuen tukkilaisen tyyliin yönsäkin rakovalkealla tai havumajassa. Kuinka monta hupaista tarinaa tai aitosuomalaista sutkausta saikaan kuulla tuollaisen salaperäisesti yön hämärässä loimuavan honkavalkean ääressä! Kun kulttuuri jossakin vanhassa suvussa on noussut hienoimpaan huippuunsa, silloin sen äärimäiset vesat janoavat takaisin siihen maaperään, josta esi-isät ovat nousseet. Se on se sama intohimo, mikä ilmenee monessa Englannin miljonäärissä ja loordissa, joista joku saattaa kesäkseen siirtyä Suomen Lappiin tai Kajaanin Vaalaan seitsemän viikkoa konttailemaan pahaisessa teltassa itse keittäen ruokansa ja sitten taas, vaihtaen metsäpukunsa silkkeihin ja sametteihin ja pujotellen sormiinsa tuhansia maksavat jalokivisormukset, palata Lontoon hotellisalonkeihin syömäänà la carte. Metsävalkean ääressä parooni-ylimetsänhoitaja aina esiintyi ylikokkina keittäen saijut sekä itselleen että miehilleen. Karjalaisvenäläiseen tapaan hän oli intohimoinen teen juoja, joka saijutaloon päästyään harvoin pani lasiaan kumoon, kaatoipa siihen emäntä kuinka monta kymmentä täyttä tahansa. Metsäherra-tovereittensa seurassa parooni usein teki pilaa tovereittensa herruudesta. Kun nämä esimerkiksi tahtoivat keittää puolukkapuuroa, niin parooni kantoi pataan myös puolukan varsia, jäkäliä ja käpyjä, korkealla äänellä selittäen ruotsiksi, että keitosta piti tuleman aitovegetarianinen ateria. Ei ollut harvinaista, että hän metsävirkamatkoillaan kustansi juhla-aterian miehistölleen komennettuaan samaan pataan sekä linnut että kalat. Sellaisten temppujen kautta hän tuli hyvin kuuluisaksi ja hänen kansallinen maineensa vieri pitkin maita mantereita. Mutta saattoipa hän keskellä talvista yötä yhtäkaikki suurella sähinällä hypätä ulos pakkaseen ja kiireimmittäin laputtaa pois talosta puistellen turkkiaan hokien: "lutikkaturkki! täiturkki!"
Esiintyen itsekkin karjalaisena hän erityisesti suosi rajantakaisia heimolaisiamme. Karjalan ukot olivat hänen taloonsa aina tervetulleet ja itse hän mielellään pistäysi vieraissa Vienan puolella. Monta hauskaa tapahtumaa hän tällä tapaa muistoihinsa keräsi. Mainittakoon vain esimerkiksi, kuinka parooni kerran tuli Tiirovaaran kylään ja paremman pakinan puutteessa alkoi kuvailla isännälle, miten muka lintukauppoja harjoitettiin Etelä-Karjalassa, kuinka lintuja, jotka olivat menneet mäsäksi, paikattiin etsimällä yhdestä talosta jalkoja, toisesta siipiä, kolmannesta purstoja, neljännestä päitä ja kuinka täten eheiksi saadut linnut sitten vietiin Pietariin kaupaksi. Silloin talon isäntä, aito-karjalainen musikka, ponnahtaen ylös ja iskien silmää paroonille, sanan virkkoi, noin nimesi:
— Sie oikea valehtelija oot, sie emävalehtelija oot! Ei konsana Tiirovaaralla tuommoista valehtelijaa ollut oo — a paa sie moamo saijukattila tulelle, harvoin on Ruotshista vierahia, — piämmä hauskoa!
Tätä Tiirovaaran ukon tunnustusta parooni monet kerrat perästäpäin on mehevästi nauraen kertonut tuttavilleen.
Häntä itseään tietysti aina pidettiin Karjalan miehenä, "laukkuryssänä", missä hän vain kulki Suomessa ja missä häntä ei satuttu tuntemaan. Lukemattomat ovat ne kertomukset, jotka tietävät hauskoista erehdyksistä tuon herrasmiehen suhteen, joka ei taipunut pukeutumaan arvonsa mukaisesti. Mainittakoon tässä vain muutama. Kerran ajoivat Hyrynsalmen parooni ja Hallan Ukko, silloinen kauppias — molemmat karjalaistyylisiä partaniekkoja — kumpikin hevosellaan Ouluun. Viime taipaleella Oulun jokijäällä tuli heitä vastaan kuormalla istuva moukka, joka tuontuostakin ryyppäsi viinalekkeristään pakkasessa. Vastaantulevan paroonin kohdalla moukka alkoi kovalla äänellä huutaa: "Venäläisen raato perkele markkinaan mänöö!" Parooni syrjäsi siivosti hevosensa tiepuoleen, mutta hyppäsi moukan eteen ja alkoi vannottaa: "Pyydätkö anteeksi senkin…?" Moukalle tuli hätä ja hän pyysikin anteeksi, mutta nähdessään Hallan-Ukon parran paroonin perässä, ei malttanut olla huudahtamatta: "Toinen ryssän perkele perässä tuloo!" —
Ouluun saavuttua sitten paroonilta suuressa seurassa, jossa oli kaupungin mahtavimpia kauppiaita, insinöörejä ja virkamiehiä, kysäistiin, mitä Hyrynsalmelle kuuluu. Parooni vastasi, että siellä ylimaassa vallitsi täysi rauha, mutta että täällä Oulun tienoillapa ollaan kokolailla hävyttömiä ihmisille. Ja hän kertoi todistukseksi, kuinka häntä julkisella paikalla oli haukuttu ja samoin hänen markkinatoveriaan. Herrat eivät voineet väittää vastaan ja yleisellä naurulla se asia kuitattiin.
Toinen juttu on tämmöinen: Parooni saapui omalla hevosellaan Laitilan majataloon Utajärvellä ja pyysi päästä sisähuoneisiin. Emäntä, katsahdettuaan matkustajaan, sanoi tuimasti: "Siellä on herroja — menkää pirttiin!" Parooni menikin siivosti pirttiin, levitti eväslaukkunsa ja alkoi syödä pöydän nurkalla ryystäen piimää tuopista. Siitä sitten hoiteli hevosensa ja vetäysi pitkälleen pirtin penkille. Ajaapa sitten Kiannan aliforstmestari perästäpäin kyydillä ja kun ei löydä esimiestään kievarihuoneista, alkaa emännältä tingata: "Missä täällä on parooni?" — "Ei täällä mitään paroonia ole!" vastaa emäntä. "Kyllä sen pitäisi täällä olla", väittää Kiannan metsäherra. — "Ei tänne ole tullut ketään", väittää emäntä vastaan, "muuan laukkuryssä tuolla pirtissä vain makailee." Kiannan metsäherra meni katsomaan ja sieltähän se parooni löytyikin pirtin nurkasta. Emäntää hirveästi hävetti: "Herrajumala — ja minä en päästänyt sisään." Paroonia nähtävästi kovasti huvitti kuulla tylyjen ihmisten pyytävän anteeksi!
Kotielämässään tämä nälkämaan ylimetsäherra oli yhtä käytännöllinen mies kuin eriskummainen matkoillaan. Työaseet täytyi olla kuin maamiehellä konsanaan ja itse touhusi isäntä kaikissa taloustöissä. Kaikki piti tapahtua paroonin omien ohjesääntöjen mukaan, joissa aina piili hauskoja päähänpistoja ja kekseliäisyyksiä. Esimerkiksi lehmän nahkaa ei sopinut nylkeä tavalliseen talonpoikaistyyliin, vaan piti nylkijän tietää, mihin tarkoitukseen parooni kulloinkin aikoi nahkaa käyttää, rekitaljoiksiko vai saappaiksi vai joksikin puuhkalakiksi. Isäntä suutahti, elleivät lahtarit totelleet. Kerrotaan että kerrankaan ei saanut nylkeä nahkaa kintun puolelta, vaan "kivertimen puolelta, jotta kinttukynkkä jäisi kengänkannaksi".
Talonpoikain mielestä paroonin menettelytavat olivat aina hiukan eriskummaiset, mutta sitä enemmän mielisuosiota hän heidän metsäpäällikkönään herätti. Jokainen mökin emäntä hymyili tuttavallisesti, kun näki milloin partaniekan "Kulneffin" taas liikkeessä salomailla. Kun sirkkavyö helisi ja tuohitupet rapisivat ja saapas, jalan kastumatta, uppoili rämeeseen — kas silloin oli parooni elementissään ja hänen huumorinsa huikeimmallaan. "Olkoon vaan pappa ollut kuvernööri ja astelkoon velimies kolmikulmaisessa hatussaan senaatin paraatiportaita, ja tehköön vaan nuorin sisko siunaustatuottavaa sielutyötään ja sipsutelkoonpa hänen omakin herrattarensa hienosti kotisalissa pitsejä kutoen tai pikkutyttöjä mamselleiksi mallaten —hänei noita hienouksia kaipaa, hän tuntee itsensä vapaaherraksi täällä korvessa, jossa tuuli humisee hongan latvassa ja karhu kankaalla viheltää!"
Niin, keneltä karhu oli lehmän tappanut, sitä tämä virkamies armahti; hän tahtoi sovelluttaa lakia evankeliumin mukaan. Joskus hän kotipirtissään pani toimeen oikeat köyhäin pidot unohtaen varoittavan sananlaskun: "Gör bonden rätt, men aldrig godt!"
Jo vähää ennenkuin Metsähallituksessa alkoi tapahtua muutoksia, ja uusia, nuoria, ylpeitä virkailijoita lähetettiin tusinatilillä erämaita haltuunsa ottamaan, hävisi parooni-forstmestari Nälkämaan näköpiiristä ja harva hänen ylimaan ystävistään tietääkään, minne tuo mukava miekkonen on joutunut, elääkökään vielä vai joko lienee maan mullassa. Ikävän kyynel kihahtaa vieläkin monen vanhan isännän silmään, missä paroonia mainitaan. Nyt saattaa joku suomalaisniminen suutarinpoika istua kovat kaulassa paroonin tilalla, mutta tuskin päätään nyökähyttää tai mansettikalvoksista kättään liikahuttaa, kun kärsivä rahvaan mies astuu "herra forstmestarin" puheille. Eivätkä nuo nykyiset kovakaulaiset suutarinpojat ainakaan honkavalkeilla makaile eivätkä ukkojen kera tarinata vestä…
Aika on totisesti muuttunut.
Toista se sentään oli tuo parooni — kansan mies.
Pakkanen.
Kiristää, kiristää, kiristää!
Leikkaa kuin terävällä partaveitsellä!
Purasee kuin vihanen koira salavihkaa takaapäin kinttuun!
Koko maailma on kuin äärimmilleen pingoitettu viulun kieli, joka millä silmänräpäyksellä tahansa voi parahtaen katketa.
Metsä seisoo kuin jäävuoriröykkiö täynnä tuhansia kimmeltäviä torneja ja särmäisiä piikkejä. Valkoinen huurre kietoutuu kuin kuolettava myrkky jokaiseen tienviittaan. Se verhoaa rakennusten seinät ulkoapäin jättiläiskäärinliinoilla.
Ja ihmisen hengityskin jäätyy. Koko ihminen muuttuu jääkarhuksi, silmäkulmat, ripset, huulet, leuka ja ohimot törröttävät lasihelmissä, jääkalkkareissa, joiden seasta kaksi pistettä tuijottaa kuin aaveen silmät.
Ja naurukin jäätyy, kilahtaen kuin murtuva ase kovaa kalliota vasten.
Kuka uskalsikaan pakkasessa naurahtaa?
Eikö nyt ole shakaalin ja suden suunsoiton vuoro?
Hiljaa! Tykillä ammuttiin jossakin tuolla metsässä.
Hiljaa! Kammottava ulina järven jäällä kuin pitkäisen jylinä taivaan ja maan välillä. Jotakin kauheata tapahtui juuri nyt, jotakin ratkesi iäksi, repesi kahtia ja erkani…
Hiljaa! Nyt pamahti kuin räjähtävä pommi seinähirressä. Nyt tärähti akkuna ja oven puitteet natisevat aivankuin rakennus uhkaisi luhistua alas.
Hyvät ihmiset, mitä tämä onkaan? Luonnon herra, armahda kaikkia palelevia metsissä, viimaisilla jään ulapoilla, suurilla soilla ja talottomilla taipaleilla! Armahda kerjäläisiä, armahda köyhiä poikia ja tyttöjä, joilla varpaat kengistä kiiluu!
Armahda, oi sinä tutkimaton rikasten ja köyhien Jumala, niitä kaikkia, joilla ei ole polttopuuta tässä hirveässä pakkasessa ja jotka kärsivät sielun alennusta, jota ei kukaan kirjailija kertomaan kykene!
Armahda kaupunkeja, joissa puukalikka on kullan arvoinen, armahda syrjäisiä sydänmaita, joissa ihmisen koko elämä on yhtä olemassaolon taistelua. Kaikkeuden luoja, armahda nälkiintyneitä eläimiä, ruuan puutteessa nääntyviä lehmiä ja villejä metsäporoja, jotka eivät jaksa kuopia kylliksi jäkälää paksun lumen alta.
Muistatteko, toverit miten viime talvena kävi! Muistatteko, kuinka monta sataa poroa meidän synnyinmaassamme kuoli seisaalleen pakkaseen? Itkikö kukaan heidän kuolemaansa? Vaan nauroiko raakalainen vahingonilon naurua, että porot, nuo vihatut, vähenivät? Jos itki ken, sen kyyneleet heti jäätyivät; jos nauroi ken, sen nauru kesken katkesi. Pakkanen sielunkin surmaa.
Me olemme kaikki sen orjat. Pakkasen kuningasta kumartaa susiturkkinenkin pomo.
Hiljaa! Kuka hiihtää pakkasessa? Kirrr kirrr kirrr! panee sompasauva tien kierällä kallolla. Se ääni on niin kirmaiseva että se tunkee sydänjuuriin saakka. Eilen oli 40 astetta, mutta puhutaan 50:stäkin. Tänään on 30. Me asumme suojassa vihaisilta pohjatuulilta, sentähden pääsemme kymmentä astetta lievemmällä. Tästä ei ole kuin peninkulma siihen palatsiin, jossa pakkasten suuriruhtinas asuu.
Pakkasten suuriruhtinas, pohjoisnavan konsuli, kylmien yhtiöiden päällikkö, armahda meitä!
Sinä, joka kiidät kiiltävällä automobiililla viidenkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa, älä aja meidän, kontettuneiden päällemme! Sinä pakkasen pajari, miksi et säästänyt pientä kissanpoikaa, joka surkeasti naukuen tarrasi kiinni sinun hirmuiseen jäärattaaseesi ja sai samalla surmansa?
Tuo pieni, viaton, höyhenkevyt, valkoinen kissanpoikanen, jota lapset haikeasti itkivät…
Taas paukahti! Taas ammuttiin jääkenttätykillä. Halkesi punerva honkahirsi, särähti timanttikukkainen ruutu — meidän linnamme on totisesti piirityksen alainen. Katsokaa, taistelutoverit, jotta muonavaramme riittävät?
* * * * *
Savupatsaat kaikista piipuista suikertavat kuulasta taivasta vasten! Avanto alhaalla järvenrannassa jäätyy monta kertaa päivässä ja palvelustyttö saa sen rautatuuralla auki jystää mennessään vettä noutamaan. Tyttö rukan käsiä paleltaa, posket ovat turvoksissa, kasvot punaiset kuin verinen liha; hän päästää suomalaisen ärräpään kirskuvien hammastensa lomitse kantaessaan vesisankoa ylös hirmuista törmää. Hän pysähtyy silmänräpäykseksi levähtämään, katsahtaa ympärilleen äänettömällä kauhulla ja — tyrskähtää itkuun. Meillä ei ole vesijohtoa… Minä päivänä tahansa hän sanoo itsensä irti. Ei hän rupea, ei korkealla palkallakaan, hänellä on tarjokas Amerikassa, se sieltä kirjoittelee, pian kai tiketin laittaa — silloin on loppu avannon jystännästä neljänkymmenen asteen pakkasessa…
Ja silloin kun meidän Miina lähtee, silloin olemme taas ilman palvelijatarta ja saamme itse raahata roiskahtelevat jäävetemme. Niinkuin ei meillä muutenkin, itsekullakin, olisi yltäkyllin piian ja rengin töitä täällä kaukana korvessa?
Ei ole leikintekoa nyt elämä korvessa. Eilen loppui jauhosäkki, tänään loppuvat lehmänheinät, huomenna loppuu kai se kaikista kallein taloustavara — kärsivällisyys. Ja raha? — sitä jumalan viljaa ei ole kolmeen viikkoon nähtykään. Pakkanen on kuivannut kukkaron pohjasakkoja myöten…
Me elämme ikuisessa toivossa. Kaikista hullunkurisinta on se luonnonilmiö että sama pakkanen, joka kiristää koko elämämme suppeimmilleen, ikäänkuin ylläpitää tätä toivoa.
Niin kauvan kuin savu linnamme harjalta taivasta kohden kiirii, niin kauvan — —!!
Huomaan tuijottavani Aleksis Kiven kuvaan, joka on maalattu parvekkeeni oveen. Kolkko mies siinä pitelee päätänsä vuoteensa reunalla istuen ja näyttää jotakin miettivän:
"Turha vaiva täällä,Turha ompi taisteloJa kaikkisuus maailman turha!"
Ei niin, rakas vainaja, minä panen vastalauseen. Uhallakin panen jyrisevän vastalauseen. Vaikka maailma nurin menköön, vaikka tallukat taivasta kohden kääntykööt ja mies retkottakoon seljällään hangessa, ja kuinka monta kissanpoikaa tahansa käpertyköön pihalle — me elämme sittenkin. Ja aika on tuleva…? Kirkas ääni kumajaa huurteisilla nummilla, kirmaisevasti kalahtaa jättiläisnuija — ja elämä jatkuu. Ja voima ilmestyy!
Unelmaako kaikki? Tusinataiteilijan hullua haaveiluako, hetkeä ennen omaa nälkäkuolemaansa?…
Oi kuinka ihanaa on nähdä satumaista unta pakkaskuutamo-yönä, kun maat ja taivaat hohtavat yhtenä hopeailjankona! Enkö ole ruhtinas omassa satulinnassani? Eikö ole minulla sata kultasarvista peuraa, joilla kiidän pohjoisnavan ympäri? Eikö hopeaisessa pulkassani istu sylissäni Pohjolan ihana kuninkaantytär, jota rakastan yli kaiken? Enkö ole maailman rikkain, silloin kun rakkahimpani puristuu sydäntäni vasten? Kadehtikaa minua! Kadehtikaa onnellista miestä!
* * * * *
Todellisuus!
Mikä on todellisuus? Sekö että ympärilläni käy taistelu elämästä ja kuolemasta? Sekö että tuhannessa Suomen mökissä tänäkin päivänä muumioksi muuttuneen vaimon suusta kuuluu itkuinen tiuskahdus kymmenelle alastomalle, likaiselle, nälkäiselle lapselle: "Piruko teidät kaikki elättää?" Sekö että mökin ainoa mies on juuri lyönyt kirveellä jalkaansa ammottavan haavan, jota ei kukaan osaa hoitaa? Sekö että tuhannet ja kymmenet tuhannet rakkaan isänmaani lapset likaisella, syljen tahraamalla lattialla tappelevat kuin koirat karkeasta leivänpalasta! Sekö että kolmas osa kaikista synnytetyistä pienistä lapsista kuolee kurjan äitinsä typerään hoitoon ja vedetään kelkalla erämaan saareen?
Vai sekö on todellisuus, mitä tuhannet tukkityöjätkät kokevat metsäkämpissään lavereillaan loikoen väsyneinä päivän raskaasta työstä, lohduttaen itseään nokisella kahvipannulla kiljuvan kiukaan ääressä?
Vai sekö lienee todellisuus: ettei kukaan ihminen lorun lopuksi välitä kenestäkään muusta kuin omasta itsestään ja että kaikki kristillinen rakkaus yhteiskunnassamme on inhoittavaa valhetta? Tahtoisinpa hyljätä koko todellisuuden. Tahtoisinpa tehdä todellisuudeksi ainoastaan sen, mitä ihminen on koko läpileikkauksessaan.
Hänen verisesti värisevän sielunsa, hänen totuudenaavistuksensa, hänen tulevaisuusvaistonsa ja selvänäköisyytensä. Kaiken sen suuren ja laajan ja lämpimän ja räikeästi paljastavan, minkä ihminen muiden ihmisten seurassa riehuessaan salaa! Kaiken sen hyvän, pyhän ja kauniin, minkä jokainen tietää tekevän elämästä onnellisen, jos se vain toteutetaan.
* * * * *
Joka aamu herättyäni kiiruhdan ensimäiseksi idänpuoleiseen akkunaan katsomaan, montako pykälää taas on pakkasta. Jos on yli 30, tunnen outoa riemua rinnassani. Hei! ajattelen, nytpä koetetaan, kumpi voittaa. Napitan sarkatakkini, painan naapukan syvälle päähäni ja kiiruhdan alas pihalle. Etsin silmilläni aivankuin persoonallista olentoa, suuriruhtinas Pakkasta, painiakseni hänen kanssaan hurjan painin aamutuimaan. Minä kellistäisin hänet noin — puristaisin näin — painaisin, painaisin narskuvaan lumeen — polkisin kikkanokkaisilla paulapieksuillani — lempo soi.
Usein yölläkin raapaisen tulen puikkoon ja kurkistan lämpömittariin. Outo riemu, outo riemu minut valtaa, ja minä isken yön hiljaisuudessa silmäni vastapäiseen järven rantaan, jossa huurteiset puut törröttävät liikkumattomina jäätönkkinä, ja ikäänkuin väijyn häntä, salaista, julmaa vihollistani. Vai siellä sinä olet… puhun minä nyrkit pystyssä. — Pommita vaan!
Samalla pamahtaa seinään ja minä nautin sanomattomasti, sillä tiedän että linnani kestää. Vihollisen ei taritse tietää minun muonavarojeni loppua, ei tarvitse tietää linnani turvissa elävien naisten ja lasten hätää. Jumala varjelkoon ilmiannosta. Muuten hän, vihollinen, minut elävältä nylkisi.
Minä en antaudu! En laske lippuani, jossa loistaa kultasarvisen peuran kuva.
Tulkoon ottamaan, jos uskaltaa. Tehköön hyökkäyksen yösydännä, jos luulee vartijain nukkuvan.
Tämä on sarkasotaa, sitä Rajakarjalan rappasotaa.
Kippis! Pakkasen herran malja! Kippis! Kuuletteko Ämmäkosken huuruista pauhinaa? Kippis! Kuka räjäyttikään Kajaanin linnan ilmaan?
Tammikuulla 1914.
Uistelemassa…
Syttyy uistelemisen intohimokin ihmisessä, aivankuin muukin himo. Ei muka löydä rauhaa ennenkuin saa halunsa tyydytetyksi.
Olen jo monena iltana vetänyt uistinta kotivesilläni ja melkein joka kerralla kauniin hauvin saanut, joskus kaksikin, ensi-iltana neljäkin, mutta viime päivinä on saalis vähentynyt: ei tokase pyhässä Leppikannan nokassa, ei nykäse Niettuskarin kupeella, ei nielase Luvalaisniemessä eikä kajoa salamyhkäisessä Kullanperässä. Terävästä niemestä en näy saavan odotettua lohta koko kesänä ja Jalonniskassa nujuaa muita kalamiehiä. Oraviselkä on täynnä luotoja ja salakareja, en lähde sinnekään uistintani pohjaan tartuttamaan. Kirkonkylän moottorivesistä taas ei milloinkaan mitään saa. Haluttaa siis tuoreempaan paikkaan, johonkin sopukkaan, jonne eivät muut kehtaa soutaa tai josta eivät monet tiedäkään. Sellainen sopukka on Kylmälahti, nimeltäänkin poistyöntävä tienoo, autiudestaan mainittu.
Hotaisen hätäisesti iltakeittoni ja voileipä kädessä laskeudun juoksujalkaa rantaan, jossa "Simpukka, vedenpäällinen torpeedovenheeni", punaisine laitoineen ja viheriöine airoineen, kalakirveineen ja kela-uistimineen lähtövalmiina minua jo vuottaa, kelluen itätuulen lietsomassa aallokossa. Hyppään venheeseen, istuudun peräteljolle huopaamaan — venonen kimpoaa hyvin pystynokkaiseksi — ja samalla jo lasken uistimeni. Tuuli viepi venhettäni hyvää vauhtia, ei ole tarvis paljoakaan huovata. Sivuutan saaren pään ja äärimäisen luodon ja liuvun Vuonanientä kohti. Samalla jo jännityksissä odotan, milloin tokasee… On tämä ihanaa, vapaata, hiljaisuus ympärillä juhlallinen, ei mökiltäkään kuulu risahdusta; lehmät rannalla seisovat savullaan, märehtivät mylähtelemättä, töllöttävät sivu liukuvaa venhettä, sinertävä katajainen ja sammaleinen sauhu suikertaa, tuoksahtaa kodikkaasti sieraimiin ja huljuu tuulen painamana kauvas yli läikkyvien vesien. Aurinko on tulipunainen, sitä saattaa katsoa sekunnin vasten keträä, mutta silmä huikenee sen väkevään punaan. Nyt se jo painahtaa puoliväliin metsän reunan taa… soljun sivu niemen ja näen taivaan pommin putoavan etäisyyteen; odotan että nyt, nyt "vedenalainen" tokasee, mutta — eipäs tokasekaan, lieneekö myöhäistä vai varhaista, mene tiedä kalavaltakunnan illallistuntia.
Alan painua pitkin Kylmälahden oikeanpuoleista rantaa, huopailen kaarteet ja myötittelen poukamat, ulkoudun karisärkkäisten niemien kärjissä, ihmettelen lahtien salaperäistä hiljaisuutta, kummastelen käkkyräpetäjiä, vehmaita koivikoita tai peloittavia puunjuurikkaita rämeikkörannoilla. Soljun, soljun tuulen tuutimana, etäännyn etääntymistäni sieltä, missä kotini torni kohoaa, näen enää vain siintävän saaren, mutta pian sekin häipyy epämääräiseen himmeyteen heinäkuun viime päivien hillityssä yössä. Tämä on vielä sydänkesää, mutta hienon hieno syksyn ensi tunnelma verhoaa vetten vaiheet, maisemain ääriviivoilla heijailee surunsuloinen syyssuven ilmanimpynen, joka heiluttaa silkkistä liinaansa jäähyväisiksi orpanalleen kevättärelle, joka on — matkustanut ulkomaille… Koko luonnon täyttää ikäänkuin kaihoova henkäys: pian, pian, ihmislapset, ettekö muista, kuinka lyhyt on Pohjolan kesä?
Ja minäkin kysäsen itseltäni,mitäminun muka pitää tehdä pian? Enkö jo kesän alkaessa tuntenut sielussani etten saa nauttia kesästä kyllikseni, että se minulta kuitenkin otetaan ennen aikaa pois? Että vaikka kuinka kiiruhtaisin, riehuisin, rientäisin, kuokkisin, kylväisin, tervaisin, ottaisin aurinkokylpyjä tai hautoisin jotakin kirjallista työtä, niin se kuitenkin minulta riistettäisiin ikäänkuin väkivallalla, riuhtasemalla ja aivan liian aikaisin? Ja juuri sentähden olen jo alusta pitäen asettunut sen suhteen, Suomen kesän suhteen, välinpitämättömälle, puolittain ivalliselle kannalle. Kuta romantillisemman kesäkuvan näen, kuta kukoistavamman vihannan lehdon, kuta kauniimpaa kesäkukkaa käsissäni käyttelen tai napinläpeeni kiinnitän — tässä äärettömässä ihmistyhjyydessä — sitä syvemmän surun tunnen ja sydämen pistoksen. Elämäni muka haihtuu turhaan, tulematon tulevaisuus ja menneet mahdollisuudet katoavat iäksi… vuosi vuodelta… kesä kesältä — niin, varsinkin kesä kesältä. Tunnen nuortuvani kesällä ja kuitenkin! se on minulle vain surunsuloinen nuoruuden muisto…
Oh, näinköhän vain uistelija erämaassa ajattelee tai tuntee? Elkää minua säikyttäkö, antakaa miehen olla, antakaa kesäisen yötuulen ajella hänen pientä simpukkaansa pitkin Kylmälahden loppumattomia aaltoja! Täällä on hyvä olla, täällä ei kukaan kysy mitään, täällä ei kukaan välitä siitä kappaleesta, jonka nimi onihmisen sydän. Kultauistimeni! sinä olet näitten vesien soutajalle monta vertaa tärkeämpi esine kuin jonkun henkisen erakon sammuva sydän…
Tuuli purttani tuudittelee. Soljun, soljun, kaartelen kaarteita, toisinaan tartutan uistimeni ja lasken uudestaan järveen, arvailen rantojen syvyyksiä, varon ryönäköitä ja ryteikköjä. Pimenee hiukan, pilvi varjostaa koko taivaan; ei nykäse — eihän peijakas tokase? Tämäpä nyt, tämäpä nyt vasta, ajattelen itsekseni, eihän täältä saa ahvenen lönttiäkään, vaikka Vuona-Ukko niin on kehunut? Vuona-Ukko, ainoa naapurini, souti mennyt-viikolla ja kehui Issin, vanhan kalakorpin, täältä, juuri tältä Kylmältä lahdelta, siepponeen kymmeniä haukia. Ja vielä minkälaisella uistimella! Iänikuisella rapalusikalla! Miksi ei siisminunuistimeeni tartu? Minullahan on lapualainen, uusi, kirkas kuin aurinko, uljas kuin kotkan kynsi.
Mutta ei tokase vaikka kuinka taiteellisesti vetelen ja vaikka liuvun hiiren hiiskumatonna. Miksi? kysyn yhtäkkiä ja säpsähdän. Lempo tietäköön senkin Israelin, vanhan kalakaijan ja vesivelhon kompeet? Se on kentiespilannutuistimeni, pilannut täksi yöksi? Kehveli tietäköön, ettei hän nytkin, ukon kopilas, piile vesakossa tämän lahden rannoilla ja sieltä paraikaa loitsi minun kalaonneani? Minä alan uskoa, alan kuin alankin uskoa… että niillä, noilla lappalaisten jälkeläisillä, on perintötaikansa, joita ei sivistynyt ihminen arvaa. Ja kun ei tokase, niin ei tokase ja — jos tokaseisikin, niin kaippa ei tarttuisi.
Ja mitä tämäkin merkitsee? Taskukelloni osottaa vasta kaksikymmentä vaille 11 ja minua — nukuttaa? Sekin on tietysti Issi-ukon lumoja — oh, mies-parkaa minua, joka olen joutunut ammattikalastajan lumoverkkoihin. Lapan uistinsiimani venheeseen ja heittäydyn Simpukkani pohjalle. Levähdän —. päättelen — siihen asti kunnes tuuli on ajanut keinuni tuohon kallioiseen salmeen, mikä siintää alatuulesta. Mutta ennenkuin nukahdan, mutisen vastaloitsuja Issille, uistimeni luulotellulle pilaajalle. Että:
Tursaan sydän ja seitsemän viisikantaa!Vetten voimat irti ja hauvit pitkin rantaa!Heli vei hop! nippa nappa nop!
Huomaan tosiaankin mutisevani ääneen ja naurahdan itselleni. Sitten vetäsen kalatakin ylleni ja makaan värähtämättä pää etuteljolla, pieksusaappaat pystyssä pientä mastopenkkiä vasten. Koetan olla mitään ajattelematta. Se on vain hermosto, joka toimii. Menköön! kuiskaa se, venheeni, minne vinkka vie, en kohota päätäni…
Lepään. Aallot korvaini juuressa loiskuvat, roiskuvat. Toisinaan loiskahtaa kovastikin, tunnen että joku ikäänkuin venhettäni pyörittelee. Tuutikoon! kuvittelen: Kylmälahden kyöpeli venhettäni, suuren lapsen saikin vihtahousu virpoakseen. Laulakoot ilman impyet väsähtäneelle lepovirsiä. Ihana on maata, ihana… kesäisessä hämyssä… tuulen liekuttamana… tuntemattomilla vesillä…
* * * * *
Havahdun siihen että rantarakka pauhaa korvaini juuressa ja kuun kiekko kalpeana heloittaa taivaalta. Simpukka on ajautunut vastarannalle. Alan huopailla ja lasken taas uistimen… Nyt? nyt?… mutta ei sittenkään. Pitäisikö lukea väkevämpi loitsu?
Isra— eli, Isra—eli!Heitä pois se paha peli!
Kylmälahti on kavennut kapeaksi salmeksi, jonka toinen ranta kohoaa jättiläiskalliona, venheeni vierii ikäänkuin kaameassa tunnelissa… Tästä, ajattelen, vedän silmänräpäyksessä jättiläishauvin…
Ei! Mutta tietysti ne tulevat hauvit, minulla on luja usko ja vahva luottamus lapualaiseen lusikkauistimeen. Kunhan sydänyön hetki lyö, niin tottakai nähdään, kumpi voittaa: Issi ukkoko vai minä… Mutta jopa on valeperäinen sokkelo tämä Kylmälahden äärimäinen huippu. Täällä on hyvin kalaisan näköisiä kaarteita ja poukamia. Ranuat lumpeikoita, ulpeikoita, valkoisia ja keltaisia nuppeja hohtaa vesikalvossa ja toisin paikoin vesimansikkaa, rytiä ja limakkoa… Jos eitäältälähde haukia tänä yönä, niin olkoon uistimeni kirottu! Tässä on kysymys vain minuutista, jolloin vedenalaiset suvaitsevat maistella…
Jo tarttuu uistimeni, mutta koukuissa ei ole kalaa, vaan ryönää. Lapan siimani teljolle ja puikkelehdin lumpeikon läpi rantaan. Raikas porina kuuluu metsän siimeksestä — korpipuro siellä pauhaa. Nousen maihin, hiivin kymmenisen syltä puron vartta, mutta salaperäinen hämäryys kammottaa, minusta alkaa tuntua että hetkenä minä hyvänsä kohtaan kontion, joka on ärhäkkä pennuistaan… ja minulla ei ole asetta — uistimella ei karhuja keihästetä. Palaan veneelleni, pistän tupakan ja luen voileipäkäärepaperistani maailman sotaviestejä:Amerikalainen amiraali Fix keksinyt ilmatorpeedon… Keksiköön! Mitä se minuun kuuluu. Kunpa keksisivät uistimenkaan, jolla saa kalan syvästä ja matalasta? Mutta siellä vain tappelevat…
Kello on 12. Jalkaini juuressa polskahtaa, sitten on taas kaikki hiljaista. Mikä syvä rauha! Tunnen olevani ikäänkuin maailman äärimäisessä solukassa — tänne eivät koskaan kanna maailmansodan pamaukset, tänne ei koskaan ulotu kulttuurin voimalaine. Eikä täältä minnekkään edemmäksikään pääse — tämä on elämän köydenpään solmu… Hiidet asuvat tuolla korkealla kalliolla, Ahti aallon alla, Vellamo auringon helteessä venytteleikse alastomana rantasiimeksessä…
Poimin ulpukoita venheeni keulaan. Viskaan kultauistimen, alan vetää hiljaa pitkin limakon laitaa, kello osoittaa 20 minuuttia vaille 1, ohut sumuhälvä kaartelee ympärilläni, aamuyön airut… Silloin! Yhtäkkiä käypi mieluinen värähdys koko hermostoni läpi ja tajuntani sanoo että uistimeen on tokaissut iso hauki. Heitän huoparit, alan vetää. Kokemuksesta tunnen että hauki todella on jättiläinen. Silmähdän väkäpiikkikirvestäni. Samalla hermostoni toisen kerran värähtää, mutta tämä täristys on epämieluinen. Silmäni on nähnyt että kaukana hämyssä siiman päässä loiskahti korkealle joku elävä, ja kädelläni tunnen että raskas paino löysäsi — uistimeni tulee typötyhjänä. En hämmästy, kaivan kiireimmittäin pienen viilan povitaskustani ja teroitan koukut. Ja alan vetää, hieno usvahuntu ympärilläni.
En tarvitse odottaa monta sekuntia: jo on taas kala uistimessa. Vedän hurjan riemastuneena, hauki tulee suu ammollaan kyntäen veden pintaa, isken — tempaus, ja hauki on venheessä. Pistän puukolla tapani mukaan (etten tekisi itseäni syypääksi eläinrääkkäykseen), irroitan koukun terävähampaisesta kidasta ja uistelen taas. Numero 3 — minä saan sen. Ne ovat vain noin parin kolmen kilon painoisia haukeja, mutta hyvä sekin, pääasia että saapi tuta uistimen viehätyksen. Ja niin otan lyhyessä ajassa samasta paikasta, aina uudelleen kaartaen, neljä haukea. Kuudes hauki taas pääsee ja seitsemäs ei ota tullakseen ensinkään. Tyydyn tähänkin saaliiseen, lähden palaamaan ja uskon saavani auringon nousussa vielä useitakin haukeja kotimatkalla. Mutta ihme kyllä: muualla ei tokase, vaikka rannat ovat ruohokoita, kortteikoita ja ryteiköitä.
Miksi en saa lisää haukeja? Syy on ilmeinen, Issi ukko makaa kuin kyöpeli Kylmälahden rantakarilla, pää kiinni nuotiossa. Minä karjasen sivu huovatessani: herätän ukon ja kysäsen: mitäpä miekkonen siinä? Hän haukottelee, on heräävinään, vaikka tiedän varmasti ettei ukko ole nukkunut koko yönä, kun on pannut kaikki voimansa "pilatakseen minun uistintani". Minä puhuttelen häntä mielinkielin: eihän minulla mitään kaunaa ole, leikillähän minä… Samassa huomaan Issin veneröttelön pohjalla aimo läjän ahvenia, mistä hän ne jo kaappasi? Ukko selittää että hän ne jo verkoista päästeli — kun ei nukuttanut. Ja on hänellä vielä kymmenkunnan verkkoa järvessä. Mutta onpas ukon venheessä iso haukikin, paljon isompi kuin minun saamani. — Uistimellakos te tuon? kysyn minä. — Ka uistimen roavolla, vastaa silmää vilkuttaen ammattikalastaja ja lisää: Oisi kai heitä saanut usiammankin, vaan nokat kun katkesi koukuista, pitää tässä aamun valjettua soutaa kauppiaasta koukut ostamassa.
Ähäh: ajattelen minä vaivihkaa: minun vastaloitsunipa taisi tepsiä sen verran että kilpailijalta katkesi koukun nokat! Tällä kohdalla lahtea juuri olin yöysdännä puoliääneeni manannut… en ollut aavistanutkaan että ukko oli niin lähellä, oli piillyt pimennossa, kun sivu huopailin ja vene oli hällä ollut pensaikossa — todellinen kalalappalainen, Kiannan "koitti".
Katselen hänen poikkinokkaista uistintaan. Se on vallan mitättömän näköinen: vanhasta lohiuistimesta kapeaksi viilattu ja hopeoitus tykkänään pois kulunut, ei luulisi sillä saavan sammakkoakaan, mutta ukko on sillä vetänyt jo kolmisenkymmentä haukea ikuisen verkostelunsa lomassa. Se on kalastustaitoa se, jota ei ole herroilla! Hän aikoo vieläkin kaventaa uistintaan ja uskoo sen siitään yhä paranevan… Jollei vaan minua eksytä? silmänsä niin vilkuttavat, vilkuttavat. Mene tiedä ettei vesivelholla housun taskussa ole parempaa uistinta? Tietysti ei ole, mitäpä hän siitä salaisi, tämä nyt vain kertomukseeni sopii, jotta käsittäisitteuistelijainmielialoja…
Me pistämme tupakaksi, tarjoan hänelle savukkeen ja ukko neuvoo minulle uistelupaikkoja, joita — sivumennen sanoen — en usko. Se minua kaivelee itseänikin että itse olen ilmaissut hänelle, mistä haukini tänä yönä sain ja millä tunnilla sekä että näytin hänelle uistimenikin, vieläpä selitin, mistä niitä sopii tilata. Eihän kalakorpille saisi lisäkonsteja neuvoa — omaksi vahingokseen, mutta minä olen aivan liian rehellinen näille naapureille. He eivät koskaan ole minulle yhtä suorat, ne juuttaat salaavat järjestänsä kaikki riistasalaisuutensa. Täkäläinen "Suomen kansa" on ammattikateellista väkeä — mutta olkoon: uisteluissani luulen kuitenkin näistä puolin hyvin puoleni pitäväni.
Kova aamuyön tuuli jo puhalsi, aurinko nousi valaisemaan mustia aaltoja, heleät rantakoivikot hohtivat kilpaa valkoisten hietikkojen kanssa ja minä — turhaan uistinta koeteltuani paluuretkellä — soudin voimaini takaa hyrskyjen halki aamuruskossa nukkuvaan kotiini. Pistin kalat säilöön, vetäysin saunakammiooni ja heittäysin lattiavuoteelleni. Tuuli yhä kiihtyi, aurinko nousi nousemistaan, koko mailma loisti häikäisevänä ja laineet saunaportaiden juurella pitivät iloista melskettä. Mitä kaipasin enempää? Rantasipi saaren luodoilla ruikutti, harakat nauroivat räikeätä aamunauruaan, suurten koskien jumalainen kohina järven takaa kantautui korviini.
Ihanalta tuntui sielussa muistella yksinäistä uistelusountiansa salaperäisessä, kaukaisessa Kylmälahden sopukassa…
Keväthauvit eli "Robinson" pyytämässä haukia rysillä…
Kalasaaren päiväkirjasta.
Näytteeksi millaista proosaa se elämä oikeastaan on…
Onpa tämä kummallista ja satumaista ja seikkailurikasta kaikessa erämaan yksitoikkoisuudessa:
Sinkahuttaa itsensä saareen juuri pahimoiltaan, kun kevätjäät päivä päivältä, tunti tunnilta löyhtyvät eikä voi tietää milloin jää pettää, jos vielä salmen yli pyrit eikä myös osaa laskea, kuinka monta vuorokautta sama murtuva sulku pitää miestä vankina.
Eikö siinä kylliksi elävältä hautausta että asuu Turjanlinnassaan?
Kuka käskee paeta Pakolasta Piilolaan?
Ne viisi rysääkö, jotka tänne olen virittänyt tulvavettä vuottamaan?Nälänhätäkö kirjailijan perheessä?
Mutta minullahan on parikymmentä reikäleipää eväinäni.
Ei se siis ole suoranainen ruuan puute, joka isännän heitti yli salmen. Vaikuttimena mokomaan majanmuuttoon täytyy olla muuta. Ja epäilemättä onkin.
Onhan saari, johon itseni kelirikon päätepäiviksi olen teljennyt, lapsuuteni ikituttu, ikirakas ja iki-ihmeellinen saari. Sillä on ääretön vetovoimansa vielä nytkin, kun jo ensimäiset hopeahapset miehen ohimoita kiertelevät. Kun sitä lähestyy — tätä saarta — niin tuntee muuttuvansa takaisin nuorukaiseksi ja saari muuttuu nuoruuden lemmityksi.
Täällä on vapaus. Täällä saat tehdä mitä ikinä haluat! Mitä korkeaihanteellista hyvänsä — vaikkapa viettäisit rukouksissa yösi päiväsi polvillasi majasi katolla nauttimatta muruakaan maailman makeisista; tai mitä hullutuksia tahansa — vaikkapa pudottaisit itsesi alastomana läpi uuninpiipusta ja näytteleisit pirua. Ei kukaan sinua täällä arvostele, sillä täällä ei ketään ole eikä tänne pitkään aikaan ketään tule. Täällä on ihminen yksin, ypöyksin.
Sanoin että saapi tehdä mitä ikinä ilkiää — se on totinen tosi — saapi kirjoittaakkin mitä vain tahtoo, viitsii ja osaa,saapi kirjoittaa tätä saaren päiväkirjaa, sillä se tehtävä sisältyy ehdottomasti kalasaaren ikuisiin huvituksiin, yhtähyvin sen vapaisiin korkeaihanteellisuuksiin kuin sen herttaisiin hullutteluihin. Kustantajat ja kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat voivat ehkä kysäistä, mikä on saaren päiväkirjan tyyli, laatu ja mittakaava? Hyvä Jumala sentään. Minähän sen tiedän, joka tätä kirjoitan. Meillä ei täällä erämaan saaressa ole koskaan seurattu mitään, mikä haiskahtaisi estetiikalle. Me olemme ottaneet tyylin männynoksien heilunnasta, sisällön hiljaisuuden sävelrikkaudesta. Jokainen aallonloiskahdus saaren rantaa vasten, jokainen kuikan huikaus ulapan äärillä, jokainen kalan pulahdus tyynessä vedessä — on meille "taiteellisen muodon" kuiskannut.
Mitä merkitsee kompositsiooni? Elämästä ja äänistähän vain on kysymys, oman sydämen sykinnästä ja mielialojen lennosta ja vaihteluista. Kompositsiooni? Kiitoksia paljon, mutta me, saaren päiväkirjailijat, emme tarvitse mitään kompositsioonia, sillä sekä hengelliset että aineelliset asiat ympärillämme ovat ikuisessa sekamelskassa — me puhuttelemme yhtähaavaa jumalia ja ihmisiä.
Runous ja proosa! Ei missään mailman sopukassa vastakohtaisuudet niin soinnu yhteen kuin tässä sydänmaan saaressa.
Oh, suuri Jumala! Kello on jo 10 illalla, olen sytyttänyt kynttilän ja istun tässä isävainajani vanhassa kalatuvassa — jokainen esine täällä, mitättöminkin, muuttuu sielussani pyhitetyksi, yksin tuo puinen kynttiläjalusta, jonka kyljessä paistaa isävainajani nimikirjainleikkaus ja vuosiluku 1901. Onpa siinä päivämääräkin, jolloin mestari sen on tekaissut — 7/10 — siis lokakuun 7 päivänä. Taivas ja taivasten taivahat! Kuinka hyvin ymmärtääkään se, joka on ollut tässä saaressa lokakuun pimeiden myrskyjen vankina, nuo yksinkertaiset numerot 7/10. Juhlalliset, sielukkaat, hieman kaameat kuvat nousevat silmiini… Mutta minä en tartu nyt niihin, siunaan vain sitä iltaa 15 vuotta takaisinpäin, jolloin armas isäni kalapuukollansa vuoleskeli tuon neliskulmaisen jalustan, jolla nyt, tänä hetkenä, hänen nuorimman poikansa puhdekynttilä hohtaa.
Oi vanhan tuvan tummat nurkat, joihin ei kynttilänpätkäni tuike lankea, siunatut, siunatut tekin olkaat, sillä teidän varjoissanne leikkivät rakkaiden vainajain jumalaiset haamut — pyhän poikani ja poistemmatun isäni. Molemmat te iloitsitte elämästä, nautitte siitä enempi kuin usea meistä — miksi, ah miksi Jumalan ankara käsi teidät armottomasti kuristi? Jumalani, Jumalani, sinä todellinen Jumala, minä kysäsen Sinulta vielä yhdennellätoista hetkellä: miksi sen teit??… En syvenny vainajain palvelukseen, olen terve ja tiedän että ihmisen on turha kurkistaa toiselle puolen haudan. Sitäpaitsi — nythän ei ole syksy, kevätkuulaus hohtaa sydänyölläkin ja eri äänensävy on koskien kohinassa, joka ulomman salmen toiselta puolelta korviini kantautuu. Se on kevään riemukas soitto, intohimon temmellyksen kaihoinen kajahdus.
Mutta, miten onkaan ensi yritykseni mennyt? Sydänpäivällä minä tänne saavuin. Sukset allani, keksi kädessäni, sinertäviä jäitä. Siunattu Turjan salmi! Vaikka sen molemmin puolin murjottavat normaalit rantaporeet, niin sen jääsilta on paljon varmempi kuin muissa salmissa. Kirkonkylän salmea on jo viikkokausi venheellä soudettu, tuossa, toisella kupeellani leviää salmi, joka myös on puoliksi auki, jään repaleita ajelehtii kaikkialla, tuuli survoo ja surmaa suurta ulappaa, kaikki karien ja luotojen ympärystät ovat "poltetut", mutta kas: Turjansalmi yhä miehen kantaa, miehen raskastaakkaisimmankin selkäänsä ottaa. Vielä eilisiltana sipsutteli vaimoni perässäni tämän salmen yli, mutta tänään en enää ketään mukaani ottanut. Olin arvannut oikein: saaren rantaporeen lieve murtui, mutta ehdinpä piimäpäärärineni, keksin varteen nojaten, juosta pitkin lankkua. Siinä seisoi valloittava Xerxes muonavarastoinensa onnensa valtakunnan kehäviivalla ja hävitti sillan perässään… Tuntui mukavalta! Leveä piimäpääräri oli kuin sotatoveri, jonka kera kävi helpoksi jakaa mailmasta erillään olon kohtalo. Kuului huikea huuto Turjanlinnan rannasta:
— Pääsitkö isä?
— Pääsin! pääsin! — hoilasin minä.
Se oli pikku tyttäreni, joka oli vahtinut ylimenoani. Olisin ottanut hänet, kahdeksanvuotiaan liinakkoharjan, emännäkseni, mutta en kahdestakaan syystä uskaltanut: rantapore ja kostea kalatupa.
Huomenna, ajattelin, kun saan tuvan tänään lämmitetyksi, otan tytön, jos jää vielä kestää. Mutta heti saaren suojiin päästyäni alkoi sataa hurjasti vettä. Panin piipun savuamaan. Keitin suloiset tuliais-saijut vanhalla mustuneella "sinisellä pannulla", johon yksistään luotan kuin taikakaluun. Pilkoin halkoja. Tunsin joka minuutti ikäänkuin nuortuvani. Sain jättiläisvoimat kantaessani sahurien jättämät hirsikaljut rantaan ja tekasin pitemmän sillan rantaporeen yli. Kaiken varalta, ajattelin, ehkäpä illalla hiivin kotiin. Mutta en mennytkään. Turhaan minua kotoa suurella huudolla huuhuttiin riisiryynipuurolle. Kestinpäs kiusauksen! En mennyt myöhän tullenkaan, sillä sakea sumu peitti koko salmen ja kulku saattoi siinä suhteessa käydä vaaralliseksi. Vinha itäetelätuuli viipotti sumua, ajaen sitä kuin pakenevaa armeijaa pitkin sinistä jääkenttää. Vain toisinaan vilahti kotitaloni ylikerrosta, tyttöseni ja vaimoni huutelivat hyvät-yönsä, seuraavassa hetkessä kaikki peittyi sumuun ja yöksi alkoi sataa vettä.
Se kai merkitsi että saarivankeuteni oli alkanut? Kuitenkin — huomenna uhmaan koettaa yli jään, jollei rantaporeen lieve murru, jossa tapauksessa palajan uiden saareen.
Mutta nyt täytyy kirjoittajan ilmoittaa että häntä väsyttää — hän on tehnyt päivän kuluessa monenlaista ruumiillista työtä, jolle ei tässä ole tullut merkityksi asianmukaista luetteloa. Siispä ajatuskin katketkoon. Kello on pian 11. Kohina käy saaren männikössä, jäät valittavat, oudot linnut huutelevat…
Herrasiunaa! Enhän olekkaan ypöyksin, kuten alussa väitin. Onhan saarella oma poroni, joka eilen tepasteli leipäkonttini jäljessä ja on sangen tyytyväinen että saapi asua ja elää isännän kanssa kahden kesken. Se rakas tevana! Se tulisi ihan sisään, jos päästäisin.
Kuitenkin pidän viisaimpana paneutua yksin sänkyyni ja poro uinukoon sammal vuoteella. Kunpa se vain ei menisi rysiini haukien asemesta, jotka vielä eivät näy olevan liikkeessä. Pari haukia tosin on saatu ennen tänne asettumistani.
Mutta huomenna — huomenna! Mitä saanenkaan kokea minä, erakko, huomenna?
17:s päivä toukokuuta.
Taitaa olla 17:s päivä, sitä ei koskaan varmasti tiedä täällä saaressa, jonka kalenterit ovat neljättäkymmentä vuotta vanhat.
Heräsin kello 5 aamulla kevätlintujen lauluun — outoja lintuja oli piipitellyt sydänyölläkin akkunani alla — ja muistin hetimissäolin. Oikeastaan en muistanut, vaan ymmärsin, sillä yhtä ainoata kylmän väristystä se oli ollut tämä lyhyt yöni, kuten odottaa sopii talven jäliltä kerran lämmitetyssä tuvassa, jonka hataraa seinää vasten idän myrskytuuli jääulapan yli pyyhkien puskee. Mutta kokemuksesta tiesin että joka ensi yön elävänä pärjää, se jo toisen yönsä nukkuu kuin Jumalan kukkarossa. Kuinka monesti olinkaan vuosia takaisinpäin kevätkylmässä tai syysjäillä hiipinyt tähän samaan saareen, pilkkonut polttopuut, pistänyt räiskyvän honkavalkean tulipesään, lämmittänyt patjat ja nukkunut onnellisesti kuin paras metsärosvo. Kerran talven pahimmalla pakkasella olin suhauttanut tänne pitkin jääulappaa suksiporolla lumia katoilta lapioimaan, vaan kun sitten työni tehtyä olin yrittänyt haukata laukkuuni pistettyä voileipää, en ollut saanutkaan suutani auki — pakkanen oli sen jäätänyt kiinni. Oli ollut hiidenmoinen nälkä ja varmaan mies oli näyttänyt hiukan koomilliselta nenänsä alla voileipä, jolta "sisäänpääsy oli kielletty". Räiskyvä honkavalkea vihdoin oli sulattanut kalkkareisen partani enkä luule vangillekaan paremmalta maistuvan veden ja leivän kuin minulle sen voileivän, jonka purin jääkynttiläin ja pisarain sekoituksella.
Huomaan taas puhuvani entisyydestä sensijaan kuin pitäisi puhua tästä aamupäivästä, tästä toukokuun seitsemännestätoista. Pardon messieurs et mesdames!
Siis jatkakaamme kevätaamukuvaa.
Huomasin että puun latvat vain hiukkasen heilahtelivat ja aurinko vaivihkaa kurkisteli pilvistä. Raikas tunnelma valtasi minut, hyppäsin pistämään tulen hellaan ja sinisen pannun ralliin, venyttelin vielä jäseniäni vuoteen "lämpimässä" kuten laiska iso koira, sitten otin aito kneippiläis-mylleriläis-hindhedeläis-hierontapesun karkeimmalla pyyheliinalla, "jotteivät verisuoneni kalkkeutuisi" — ja jo kello 6 aikaan olin valmis mies menemään rysilleni.
Sinne on parin sadan askeleen matka "Roobinpojan majasta". Yli kanervikkokumpareiden, läpi männikön vetää polun-haisku. Siellä, suipon niemekkeen kaareutumassa, lepää lempeä lahdelma, jonka rantama kasvaa heinää. Tämä talven tainnuttama rantaheinä, jonka päälle kevättulva kiipeää, on mieluinen uiskentelupaikka kuteville hauveille. Ja siellä ne ovat rysäni…
Mikä suloinen tuores taulu, jota ei kukaan taiteilija maalaa! Mäntyjen ja vielä alastomain koivujen välitse välähtelee teräksen valkoinen kimmeltävä läikkä, jota Pohjolan anivarha-aamun valo raikkaasti suutelee. Tuon kimmeltävän läikän takana makaa sinimusta jäämassa, mutta taustana kaukainen korpi. Lahorastas laulaa, pauhaavan Niskakosken nielussa huutaa kuikka. Ja kevätaamun viehkeä valo ei satu ainoastaan tuulen suojassa sileilevään vedenpintaan, se osuu myös väkevästi rysiin, noihin omituisiin, nerokkaisiin, komeihin, salaviekkaisiin vehkeihin, jotka ikäänkuin kuuluvat Suomen kevätmaiseman välttämättömän hyvän ja pahan ilmiöihin. Kuinka kaunis seitsemine vanteineen se onkaan tuo vedenpeikkojen valoisa tyrmä kaksinkertaisine portteineen, joiden kautta on äijä mennehiä, ei paljon palannehia. Vaikka pitäisin ihmistä (itseäni) kuinka suurena väärintekijänä luomakunnan suhteen, väitän että tämä minun poukamani olisi suorastaan ruma ilman noita säännöllisesti pingoitettuja haukirysiäni. Ja yhtä välttämättömät kuin ovat rysät tähän tauluun, yhtä kaunistava on pieni, punalaitainen venhe, joka keveällä kädellä on nykäisty heinärannalle. Se on todella Simpukka, Vuokin rannoilla aikanaan rakennettu "vedenpäällinen torpeedovene". Mutta mitä tämä kaikki silmänkorukaan vielä olisi, jollei ihmisellä, joka aamun häikäisevässä valkeudessa sitä lähenee, olisi — vedenpitäviä pieksusaappaita. Se on puolet kevään kultaa. On ihanaa kaahlailla kylmässä vedessä täydellisesti kuivin ja lämpimin jaloin ja lyödä lynnähytellä kirveen hamaralla rysäseipäitä kiinnemmäksi pohjaan. Ja lorun lopuksi: mitä olisi vielä edellämainittu kevätesineluettelokaan, ellei tämän kaiken kaupanpäällisinä ukko ylijumala uittaisi näihin kauniisiin, valoisiin vankikopperoihin kullanruskahtavia, pitkäpäisiä, jollottavia veden koiria — haukia.
Oikein minä nautin siitä että taaskin muuan suuri vedenvonkale uinui perimäisessä tyrmässä ja töykkäili tuon tuostakin tyhmistyneenä sitä peräsuolta, jonka reijän yksistään ihmisen nero kykenee avaamaan. Töyki vaan, pukkaa nokallasi — minun olet kuitenkin.
Oh, me olemme kai satujen syöjättären sukua! —
Päivän päätapahtumat ovat seuraavat: Rantaporesiltaa pitkin keikuttuani keksin varassa — se oli noin 7 metrin pituinen, tekaistu parista pyöreästä puusta ja minä olin yhtä ylpeä tästä kuin Caijus Julius Caesar sotasillastaan — kuljin onnellisesti salmen yli hiihtäen — ja totesin että Turjanlinnan puoleinen jäälaatta oli kovempi kuin saaren, jolla puolella ilmeni heikko kohva ja salaisia avannoita. Saavuin kotirantaani kello 7 juuri kun lapseni heräilivät ja lasten äiti pyristeli vastassa aamusuudelmaa anoen kesäparvekkeella. Tulva ja yömyrsky oli saunalaiturista kiskaissut paksun honkapölkyn, jonka siis kytkin kiinni kuin karkurikoiran. Kymmenen minuuttia astumiseni jälkeen manterelle näin perässäni valtavan keväisen ilmiön: koko järven jäätanner liikkui! liikkui! Pelolla ja vapistuksella seurasin, luistaako se tykkänään pois (en olisi vielä tahtonut avovettä). Sen edessä näyttivät murtuvan kaikki esteet. Mutta liikkumista kesti vain minuutin verran, pari metriä oli massa siirtynyt. Se oli vääntänyt rantaporesillat vinoon ja siitä päättäen että kotirannan rantapore oli kaventunut, laskin saariporeen päinvastoin levenneen. Jos niin oli käynyt, niin oli takaisinpääsyni uhanalainen.
Kiiruhdin siis kovasti paluutani, minulle eivät maistuneet paistetut hauvit eivätkä sotakalliit kahvit ja mukaani tempasin 8-vuotiaan tyttäreni, joka hät'hätää oli saanut silmänsä auki. Meillä oli kontteja ja peittoja kantamiin asti ja meitä saattoi itse emäntä ja palvelustyttö, jotka hädintuskin pysyivät pystyssä liukkaalla jääkentällä. Se oli juhlallinen pieni karavaani, jonka etukameelina (yksikyttyräisenä tuohikontteineen) koikkelehti tämän kirjoittaja, romantillinen rysäherra, Robinson Crusoe.
Onnellisesti me aamutuulelmassa luovimme saaren puolelle, mutta paha aavistukseni jäätanteren vaikutuksesta Caesarin sillanrakennukseen oli puolittain oikea — poresilta oli vääntynyt sijoiltaan ja välimatka todella väljentynyt. — Mutta minun täytyy sinne päästä vaikka uimalla! pääsi mölähdys yksikyttyräisen kameelin kidasta: Enhän, hyvät ihmiset, voi jättää vuokkilaista torpeedovenhettäni enkä rysiäni ajojäiden murskattavaksi. — Jääköön tyttö pois.
Meidän pulamme loppui kuitenkin vielä tällä erää verrattain edullisesti: Robinson Crusoen onnistui keksiä uusia yhtymäkohtia kaukaisinten rantakivien ja rantaporeliepeen välillä ja niinpä me — joka silmänräpäys peljäten liepeen murtuvan — toinen toisemme jälkeen keikutimme itsemme yli poreesta. Ihminen todella ei ole luotu kukkopojaksi, pyöreällä yöpuulla kävelemään.
Surkeata oli katsoa miten 8-vuotias tyttöni, jolla oli jaloissa liukkaat pieksut, kulki pitkin isänsä rakentamaa siltaa. Olisin hänet tietysti kantanut, mutta tyttö on leivänsyömäri ja painaa paljon — enkä minä ensinkään voinut luottaa Luojan armoon ettäHänantaisi jään reunan kestää isälle ja tyttärelle yhtäaikaa, koska sama Herra tänä aamuna näytti eroittaneen miehen ja vaimonkin toisistaan. Tyttö oli aivan kalpea ja näytti tuossa tuokiossa kadottavan viimeisenkin itseluottamuksensa ja minä seisoin kurottautuneena niin lähelle kuin mahdollista joka silmänräpäys valmiina polskahtamaan veteen pelastaakseni tyttöni, jos hän putoaisi. Tyttö seisoi mustan syvyyden keskivälillä saamatta tuskin jalkojaan enää irti ja vapisi kuin haavan lehti. Sellaisena en ennen ollut reipasta tyttöäni nähnyt.
— Et saa pelätä! komensin minä, vaikka itse jo aloin kadottaa toivoni lapsen suhteen — vielä pari askelta ja minä otan sinut syliini!
Mitenkä hän vihdoinkin lipui luokseni, en tiedä. Helpoituksen huokaus pääsi meiltä kaikilta ja riemukkaasti me kannoimme kontit ja piimäpäärärit ja isomahaisen mustikkapullon saaren vanhaan tupaan. Saattajat hiukan naurahtivat huusholliani, tekivät erinäisiä siivouksia — ja niin jälleen erosin kotiväestäni. Tyttö se vain nyt jäi toverikseni ja entuudesta oli porohärkä, joka hölmäili perässäni leipää kerjäten missä ikinä kiertelin saaren rannoilla.
Nyt minun ei enää muka tarvinnut keittää eikä tiskata — pikku emäntäni sen oli tekevä. Minä sain pistää tupakaksi, kirjoitella tavallista enemmän, karsia puita ja hakkailla halkoja — työtähän kyllä riittää tässä matoisessa mailmassa. Rysillä käydessämme saimme samasta rysästä kuin ennenkin kaksi haukia, joista toinen oli noin 5 kilon painoinen, sangen lihava ja kaunis konkale. Olisin sen heti kavannut, mutta suolavesiastiaa puuttui ja sentähden päätin tavalla tai toisella toimittaa hauvit toiselle rannalle tai pyytää huutamalla kala-astian. Mutta tuuli oli tuima, huudot häipyivät, vesisade pieksi tuontuostakin jäälauttoja, sohina ja kohina oli sotainen ja me kyyristyimme kuni varpuset tyttöni kanssa eväittemme turviin. Meillä oli juhlapäivällinen — riisipuuroa ja kuivaa lihaa ja mustikkateetä ja paksua piimää.
Me huomasimme syövämme ja juovamme vähintäänkin joka kahden tunnin päästä (onkohan saaremme hyvin likellä napaa?)
Sitten on kerrottava reikäleivästä ja kermapullosta ja salonkikivääristä että mitenkänetulivat tähän saareen sekä mitenkä läskipala ja hauvit päinvastoin lensivät Turjanlinnaan. Tämä tavaranvaihto kävi näet rakkaan rantaporesiltamme kustannuksella: Kello oli 3 jälkeen puolen päivän, tuuli ja sateli, ja me pidimme parhaillaan päivällisettonetta, se tahtoo sanoa: minä, pappa, makasin seljälläni sängyssä, sammunut paperossintynkä suupielessä ja pikku emäntäni "kluutusi" keittiön lattiaa ja tiskasi kaikesta sielustansa ja mielestänsä. Silloin yhtäkkiä ääni rääkäsi rantatörmämme alla ja, kun vihdoin tytön kera sinne kerkesimme, näimme Turjanlinnan hovineidin, Betty Pehmiäisen, istuvan potkukelkassa sulan reunalla ja kuulimme hänen mitä kimeimmällä äänellään selittävän että rouva oli pannut hänet vain pikku asialle, nimittäin kermapulloa ja reikäleipää ja salonkikivääriä tuomaan, sekä erästä läskipalasta noutamaan takaisin, koska oli sattunut vieras, se apulantojen kylväjä. Mutta kun herran piikainen oli yrittänyt aamullisille kaljuille, katso: silloin olikin jään lieve äkkiä murtunut ja hän hädintuskin ehtinyt peräytyä. Niin ettämitenkänämä nyt saadaan meidän puolelle —?
Turhaanpa tosiaan koetin korjata Caijus Juliuksen sillanrakennusta: sahurikaljujen nokat juuri yltivät jään reunaan, mutta toinen sitä ainoastaan hipoi tai "tangeerasi" (siunattu matematiikka!) ja toinen virui sen päällä kenties kolmen sentimetrin verran. Näillä minä nyt keikuin keksini varassa koettaen saada mainitut tavarat haltuuni.
— Kyllä maisteri putoaa! huusi piikatyttö. — Elkää tulko!
— Mutta jotakinhan ihmisen täytyy tehdä! huomautin minä.
— Eikö veneellä?
— Torpeedovene on satamassaan ja eikö liene miinoja väylällä!
Me pinnistimme molemmat järkiämme keksiäksemme keinoja. Tyttäreni oli juossut hakemassa läskipalan ja se singottiin onnekkaasti sulan ylitse — vähällä ettei se läiskähtänyt toista läskipalasta vasten…
— Kiitos! sanoi piikainen.
— Kuule! komensin minä. — Työnnä nyt kermapullon kaula reikäleivän reikään, niin minä koetan kokottaa keksilläni koko höskän.
Palvelustyttö teki käskettyä. Mutta juuri kun kermapullo oli päässyt reikään, suvaitsi limppu haljeta ja puolikkaat sortuivat veteen. Keksilläni minä ne uitin maihin, vaikka olin kadottaa tasapainoni.
Tuumani oli ollut nerokas, mutta palvelustytön uusi keksintö näyttäytyi käytännöllisemmältä. Hän huusi:
— Maisteri heittäisi tänne lakkinsa, niin solmitsen korvanauhat pullon ympäri ja maisteri saa onkia keksillä.
Avopäin minä nyt keikuin pyöreällä puukaljulla ja avoimena paistoi kai myös oma pääkaljuni. Piikainen sitoi kermapullon lakkiin ja — minä viipotin keksilläni. Enpä tottatosiaan monesti ole ollut sen kriitillisemmässä asemassa, luulenpa että lonkkani lotisivat, sillä kermapullon paino keksini nokassa oli hyvin petollinen. Keino sentään onnistui ja taivaan ja syvyyden välitse heijui "lentokoje" maihin. Vielä oli salonkikivääri, patroonalaatikko- ja kahvitötterö. Onnettomana piteli Betty varsinkin pientä patroonalaatikkoa kunnes minä keksin pyytää häntä pistämään sen kahvin sekaan. Nyt täytyi meidän kummankin tepastella hirvittävälle sillalle ja venyttää kätemme mahdollisimpaan pituuteensa. Se onnistui elämän ja kuoleman varjon vaiheilla. Kunnes tavaranvaihdon lopetti kaksi kalaista, jotka juhlallisella läiskäyksellä putosivat hovineidin hameen juureen. Hyvät ystävät ja kylänakat, kysäsen vain sivumennen: onko kukaan kuolevainen nähnyt rysistä saatujen, vihtaan kytkettyjen haukienlentävänniin ja niin monen solmun nopeudella? — — — Enpä jaksa selostaa rakkaan aviopuolisoni kaikkia lähetyksiä. Illalla kello 8 hän tuulessa ja sateessa itse vielä viimeisen kerran pyykkäritytön ja monestimainitun hovineidin seurassa saapui rantaporeellemme, jonka reunassa onnellinen Roobinpoika hänet vastaanotti "vedenpäällisen" varassa, sillä viimeinenkin silta-arkku oli auttamattomasti hävinnyt.
Venheellä toimme saareen manteren monenlaisia herkkuja, jotka tällä saarella eläjästä haiskahtavat puolitroopillisilta — hernerokka, paistettu nauris, voilautanen, riisipuuro ja kirnuhuito.
Lausuimme lopulliset hyvästit siinä rantaporeen reunalla. Ilma yhä pilautui, myrsky ulvoi, sade pieksi jäätä, sohisi, kohisi ja — oli viiltävän kylmä.
Muttatäällä sisällä, tässä ikivanhassa tuvassa lepattaa taas kynttilän pätkä ja suloinen rauha vallitsee täyden vatsan ohella. Pikku emäntäni jo nukkuu ponnistustensa jälkeen. Yhdessä olimme käyneet vedellä, yhdessä tyhjentäneet hellatuhkat. Kirvestä oli herra Crusoe heilutellut rasitukseen asti. — —
Seuraava päivä.
Käteni, jolla tämän kirjoitan, haisee kalalle. Olen näet teurastanut suuren, suurenmoisen hauvin, jonka aamulla sain parin muun pitkäpään seurassa. Olen sen suomunnut, siivonnut, halkaissut siltä selkäruodon (takomalla kivellä puukon hamaran päälle), suolannut ja lopuksi kavannut. Esi-isien kalahenki on miehen vallannut. Ei kukaan häntä ole neuvomassa, mutta vaisto sanoo, miten tämä kaikki on tehtävä. Ei ole samantekevää, mistä puusta esimerkiksi vuollaan ne tikut, joilla hauvin nahka peijitään ikäänkuin porontalja. Mänty antaa pihkan maun. Pitää käyttää kuivaa koivua. Luultavasti pihlaja, muinaissuomalaisten pyhä puu, olisi paras. Hiidenmoinen kynsikylpy siivota jättiläishaukia tuimassa kevättuulessa. Koettakaa itse, hyvä herrasväki, jollette usko, kuinka liukas ja rasvainen elementti on rysähauki. Siinä koetellaan sekä Fiskarsia että kauhavalaista. Saaren vanhat varikset — ne ovat varmaan 40 vuotisia tantteja, koskapa jo lapsesta muistan niiden tutun äänen — niin varikset, saaren harmajat tädit, ovat aivan hullauksissaan saaliistani. Kun ripustin suolet saunapetäjän oksaan, joutuivat ne aivan hypnoottiseen tilaan, sitä hullummin, koska ne juuttaat hyvin tiesivät että minulla on salonkikivääri tuvan seinällä.
Minulla on tapana, kun saan suuren hauvin, se jollain tavoin ikuistaa. Paitsi että sen mittaan metrimetallilla, joka aina on housuntaskussani, kaivan sarkatakkini povitaskusta siniliitukynän, ja piirrän hauvin kehäviivat tuvan ulkoseinään. Hauki tietysti pannaan kiikkumaan rautanaulaan, joka sovitetaan — horribile dictu — hauvin silmään. Jollei nyt joku usko että mainitsemani hauki siis oli 104 1/2 sentimetriä pitkä (alaleuvasta purston päähän), käyköön itse mittaamassa saaren luonnollisen kokoisesta valokuvasta 18:nnelta päivältä toukokuuta Anno Belli Totius Mundi MCMXVI. Sen painoa en tiedä, mutta minusta se tuntui raskaammalta kuin nuorin poikani Sotavalta, joka on hyvin lihava nallikka. Mutta hauki nähtävästi onkin nuorinta vesaani vanhempi, arvelen: puolisatavuotias.
Lopetan selostukseni tästä ukkohauvista lisäämällä että hälyytyksestäni sitä päivän kuluessa tähystettiin teatterikiikarilla "linnan" yläparvekkeelta. Ja sitten tuli linnan rouva hovityttöineenviimeisen kerranyli sinertyvien jäiden meitä tervehtimään — tietysti olin vedenpäällisellä veneelläni rantaporeen liepeellä taas heitä vastassa. Kohva jo pudotti — he hiihtää rapistelivat suksilla. Joka puolella väijyi musta sula…
Kummallinen sään tyyli muuten tänä päivänä. Paistaa hellittää paradiisin kirkas aurinko — luulisit sitä hyvää riittävän päiväkausiksi — mutta yhtäkkiä taivas pimenee ja koko maisema rapisee —. hirmuinen myrskykuuro pauhaa pääsi päällitse. Ja tätä vaihtelua kestää koko päivän: monia kymmeniä kertoja; enimäkseen tuulee ja sataa, ja varsinkin jos lähdet rysiäsi asettelemaan, suhahtaa sellainen vihurin vinkka, että kiität, kun pääset rantaan takaisin. Luonnollisesti tämä on mitä epäedullisin sää rysähauveille — niitä näyttää tulevan liian niukalti. Nyt, illan tullen — ennen auringon laskua — on ilma hiukan asettunut, aurinko paistaa, rantaporeet päilyvät, railoja ilmestyy, jäät sorajavat — ihanaa, ihanaa on kesän tulo Pohjolassa. Näet joskus oudomman linnun, otat pyssysi (vaikka häpeät) — jumalankiitos: lentävät lekuttavat pakoon. Eilen ahdistin paria sukeltavaista…
Liinatukka tyttöni puuhailee emännäntoimissa, yhden riisiryynivormun olemme jo tyhjentäneet, huomenna popsitaan toinen, aamiaiseksi söimme sen ruskean Esaun rokan, jonka eilen saimme emätalosta. Harmittelemme sitä että meillä onliianhyvät eväät. Pitäisi kokea muka puutetta, edes piimän — jotta olo tuntuisi seikkailurikkaammalta.
— Juo sinä tyttöseni piimää! kehoitan minä, mutta se iso pääräri päilyy yhä puolillaan. Se käy meillä melkein työstä tuo syöminen ja juominen. Kunpa ei Turjansalmi huomenna aukeaisi, jotta eivät runsaat eväämme menisi tyhjään.
Kello on 7 illalla. Nyt lähden iltakoentaan (on kahdenlaista kokemista: hengellistä ja aineellista).
— — —
Kello 10 samana iltana.
Aurinko juuri laskenut, lännen ruskot kuumottavat valjusti — ihana viileys heijailee yli repalehtavien, railoilevien jääkenttien — on vihdoinkin aivan tyyni ja puolen peninkulman päästä asti kantautuu korviin teirien soidin, tuo sorlehtiva, omituinen, kuni miljoonista lasisirpaleista syntynyt sävel, jossa on pohjatonta Pohjolan kaihoa ja salaperäistä aavistusta, kuni iankaikkisuuden unta tai vainajien korkeata veisua…
Olen kulkenut hiljaisessa jännityksessä ympäri saaren rantoja, en ole uskaltanut kajota rysiinikään, jotka liikkumattomina seisovat kylmässä vedessä, joka hohtaa kuin autuasten peili — totisesti myrsky on lakannut, luonnossa on tekeillä jotakin muuta kuin mitä se näinä päivinä on aikaan saanut. Kuinka ihmeellinen onkaan tuo kevätmyrsky! Monesti olen ennenkin kummastellut Luonnon selittämättömiä lakeja. Jumalako todella on kaiken tämän viisauden ja järjestyksen takana? Miksi myrsky raivoaa yhtä painoa siihen asti että suuret jäälautat katkeavat määrätyistä paikoista? Aivankuin sen, myrskyn voimakoneen, takana seisoisi Järjellinen Olento tarkastaen päivä päivältä voimapuhalluksensa vaikutusta! Ei vieläkään riitä, Hän tuumaa: annas kun avaan vielä muutaman tuulipussin, niin eivätköhän saa lähtönsä — Kiantajärven itsepäiset jäät. Ja Hän on avannut — kymmenen — kolmekymmentä kolme tuulipussia: ja nyt, tänä iltana vasta, Hän, Ukko Ylijumala, hattaroiden hallitsija, huokasee helpoituksen huokauksen, hymähtää tuhatvuotiseen partaansa ja sanoo: Nyt en enää puhalla, nyt panen vähän ilotulitusta ihmisille — täytyy muistaa niiden raukkojen huonoja hermojakin — ja: niin saamme mitä lämpöisimmän aurinkopaisteen. — Aurinko, anoppini armas, miljoonavuosien vanha muori, kaikkeuden äiti, — Hän sanoo: huollappas sinä nyt vähän tuota rämsänrantalaisten kevään tuloa, pehmitä nuo viimeiset jäät, joita minä viisi päivää ja yötä olen survonut.