Helka kiirehti portaita ylös pestäksensä käsiänsä kammarissaan. Hän ajatteli, miltähän Meeristä nyt tuntui, siinä kun hän seisoi katsellen akkunasta sade-ilmaa. Omasta katkerasta kokemuksestaan hän tiesi, ettei sydän milloinkaan tuntunut keveältä silloin, kun oli poikennut pois velvollisuuden tieltä.
Kun tytöt illalla panivat maata, tuli äiti heidän luoksensa ja istui vuoteitten laidalle muutamaksi minuutiksi. Hänen oli tapana aina joka ilta käydä kaikkia lapsiansa katsomassa ja sanoa heille yöhyväiset, ennenkuin hän itse meni levolle.
— Hyvää yötä, täti kulta!
— Hyvää yötä, lapseni!
— Hyvää yötä, äiti! — Meerin käsivarret olivat kovasti kiedotut äidin kaulan ympäri ja hänen huulensa kuiskasivat kauan äidin korvaan.
— Nukkukaa makeasti, pikku tytöt; nyt menen Gerdan luo.
Meeri makasi hetken ääneti; sitte hän kääntyi äkkiä serkkuunsa päin ja kurkoitti hänelle kätensä. — Enkö ole häijy, kun saatan olla auttamatta sellaista äitiä kuin minulla on — sanoi hän katuen. — Hyi, kuinka sietämättömän tuhma minä olin tässä iltapäivällä, ja sinä raukkakin sait kärsiä minun laiskuuteni tähden.
— Minusta ei puhettakaan! — Helka pudisti sydämmellisesti Meerin kättä.
— Jumalan kiitos, nyt voin rauhassa nukkua — sanoi Meeri ja oikaisi itseänsä. — Kun vielä olin pieni enkä tahtonut pyytää anteeksi, vaikka olin ollut hyvin paha, silloin opetti äitini minulle raamatunlauseen, joka ei sittemmin milloinkaan ole mielestäni mennyt: "Älkää antako auringon laskea vihanne ylitse".
— Niin, sitä on kyllä hyvä muistaa — tuumasi Helka. — Ei kuitenkaan saa rauhaa sydämmeensä, ennenkuin vikansa on tunnustanut.
— Niinpä on — vastasi Meeri hiljaa.
Seuraavana päivänä satoi yhä. Mikä lieneekin vaikuttanut, tämä ruma ilmako vai yhtämittainen sisälläolo, — ainakin pakotti Helkan päätä ja hänen oli vilu, kun hän läksi alas aamiaiselle.
Aamupäivällä tuli Lotta täti kävellen suuri sateenvarjo kädessä, ja hän oli niin iloinen ja leikillinen, että Helka melkein unhotti päänkipunsa, kun kuunteli hänen hauskoja kertomuksiansa. Lotta täti kokosi aina nuorison ympärilleen; "hänessä oli joku erityinen vetovoima heihin nähden", sanoi asessori.
Mutta kun Lotta täti oli lähtenyt ja päivällinen oli ohitse, rupesi päänsärky jälleen tuntumaan. Asessorin rouva kehoitti silloin Helkaa menemään ylös kammariinsa ja panemaan maata. Hän lähti mielellään.
Suloiselta tuntui saada painaa polttavia ohimoitaan viileätä patjaa vasten. Korkeat lehmukset humisivat nukuttavasti akkunain ulkopuolella, ja kaikki äänet alhaalta tunkivat vain heikosti tänne ylös. Hänen väsynyt katseensa seurasi koneentapaisesti kärpästä, joka kömpi hitaasti alas pitkin uudinta, ja vähän päästä oli hän nukkunut syvään, levolliseen uneen.
Hänen herättyään tuntui otsa vilpoiselta. Rouva Bergendahl oli Helkan nukkuessa pannut jäähdyttävän kääreen hänen otsalleen ja istui nyt sukkaa kutoen hänen vuoteensa ääressä.
— Onko täti istunut täällä minun luonani koko iltapäivän?
— En, ainoastaan välimmiten, kun olen joutunut. Olet saanut oikein hyvin nukkua, tyttöseni, ja nyt on paha ilmakin ohitse. Pilvet ovat nyt melkein haihtuneet, ja minä luulen, että saamme ihanan auringonlaskun.
— Oi niin hauskaa, näen jo vähän sinitaivasta tuolta lehmusten oksien välistä. Pääni on jo melkein terve, tunnen itseni vain vähän väsyneeksi.
— Se on aivan luonnollista tuollaisen päänkivun perästä, makaa nyt vain aivan hiljaa, älä myöskään tule alas illalliselle; annan tyttöjen tuoda sinulle kupillisen teetä ja voileivän.
— Kiitoksia, täti! Ihanaa on katsella täältä tuonne ulos. Kultaliepeiset pilvet näyttävät nyt niin keveiltä. Välistä tuumaan, mikä lienee kauniimpi, kesä-aamu vaiko kesä-ilta, jolloin aurinko mailleen menee.
— Kyllä aamuhetki on kaunis, sillä silloin koko luonto herää uuteen eloon. Kaikki lapset siitä pitävät, koska päivä on heidän edessään leikkeineen ja kaikenlaisine huveineen; mutta meille vanhoille on ehkä auringonlasku suloisempi, se kun tuottaa rauhaa ja lepoa päivän työn ja puuhan jälkeen. Vuorokauden vaiheet muistuttavat ihmis-elämän eri ajanjaksoja. Oletko milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi sitä.
— En, mutta se on kyllä totta!
— Eikä illan tarvitse aina juuri tarkoittaa vanhuuden-aikaa, näetkös. Se saattaa myöskin muistuttaa meille elämämme viimeistä iltaa, joka voi tulla yhtä hyvin nuoruudessa kuin vanhuudessa. Ihanaa olisi, jos päivämme laskeutuisi rauhassa, sillä kuoleman illan jälkeen tulee iäisyyden valoisa aamu.
Hän laski hellästi kätensä Helkan otsalle. — Nyt soitetaan illalliselle!
Helka tarttui tätinsä käteen ja suuteli sitä kuiskaten: — Kiitoksia, kiitoksia kaikesta!
Gerdan syntymäpäivä.
— Miten nyt viettäisimme Gerdan syntymäpäivää? — kysyi Meeri, kun nuoret eräänä päivänä istuivat koivujen suojassa pihalla.
— Kuulleeko hän mistä me juttelemme?
— Ei, hän pani juuri akkunan kiinni tuolla ylhäällä.
— Ommelkaa hänet kiinni vuoteeseensa — neuvoi Bruuno.
— Kyllä kai, hänpä meistä on aikaisin nousemaan aamusilla; mutta muistanpa neuvoasi, jahka sinun vuorosi tulee, veli kulta!
— Vietetään se siten, että lähdemme huvimatkalle ja syömme päivällistä ulkona — ehdotti Freedrik.
— Viilipiimää ja kermamunkkeja — Bruuno mauskutti suutaan.
— Niin proosallista! Ei, jotakin hienompaa täytyy olla.
— Meidän pitäisi harjoitella jotakin laulua, jolla hänet herättäisimme aamulla; sinä Kontio saatat kyllä kyhätä kokoon muutamia somia värsyjä — tuumasi Freedrik.
— No enpä juuri tiedä, enhän minä — maisteri näytti olevan hämillään.
— Se oli hyvä keksintö, mutta jotakin muuta juhlallista tarvittaisiin vielä.
— Vieraita tulee, vieraita tulee — huusivat lapset. — Ne ovat pappilalaiset!
— He tulevat ihan kuin heitä olisi kutsuttu — virkkoi Meeri. — Vihtorin täytyy antaa meille hyviä neuvoja, hän keksii kyllä jotakin sievää.
— Tietysti! — Freedrik hymyili.
Koska Gerda ei ollut huomannut vieraitten saapumista, pyydettiin vastatulleita nuoria heti ottamaan osaa neuvotteluun. Sitte kuin siinä monta ehdotusta oli tehty ja hylätty, päätettiin vihdoin Gerdan kunniaksi panna toimeen kuvaelma lehtimajassa, ja Vihtori lupasi ottaa toimekseen koko asian. Pikku tytöt pistivät uteliaina esiin pienet pääkkösensä, sillä hekin tahtoivat olla vähän mukana noin tärkeässä neuvottelussa, ja koska Vihtorin juuri oli aikomus käyttää heitä haltiattarina kuvaelmassa, saivat he suureksi ihastuksekseen kuulla koko asian, sillä ehdolla, etteivät siitä puhuisi kenellekään muulle kuin äidille.
— Ajatelkaapas, että Gerda jo täyttää kahdeksantoista vuotta huomenna — sanoi asessori, kun aamiaista syötiin. — Muistan vielä niin selvään, kuin jos se olisi ollut eilen, kun sinä istuit polvellani ja pistit leivänmurenoita suuhuni. Niin pian aika joutuu!
— Lotta täti aikoo tänne päivällisille huomenna — kertoi äiti — ja pappilalaiset ovat luvanneet tulla iltapäivällä. Elman orpanat, Stormbomin tytöt, tulevat mukaan. Olette kaiketi kuulleet, että he ovat vieraisilla pappilassa?
— Hauskaa, hauskaa! — kirkasi Meeri.
— Iines Stormbom on sievä tyttö — virkkoi Bruuno — mutta Eeva on laappa.
— Hyi, olet oikein tuhma, kun puhut tuolla tavalla herttaisestaEevasta, joka vain on vähän ujoluonteinen — torui Gerda veljeänsä.
— No, sittenhän meitä tulee olemaan koko suuri seura huomenna, äitiseni — sanoi Freedrik, joka istui äitinsä vieressä. — Näytät väsyneeltä, äiti!
— Lilli yski yöllä ja piti minua hereillä — vastasi rouva Bergendahl ja katsoi ystävällisesti vanhimpaan poikaansa. He ymmärsivät aina hyvin toisiansa.
— Mistä on Lilli voinut saada yskää keskikesällä? Mielestäni äiti ja hoitaja vartioitsevat häntä aamusta iltaan.
— Vain viime viikon kosteasta ilmasta. Hän on sellainen heikko olento.
— Yöt päivät on äidillä meistä muretta, et koskaan, äiti kulta, väsy uhraamasta itseäsi lastesi hyväksi.
— Rakas poikani, luuletko äidin rakkauden pitävän sellaista minään uhrina?
Freedrikin katse kohtasi äidin katsetta, ja syvä kiitollisuus kuvautui siinä. — Suokoon Jumala, ettet milloinkaan saisi meistä surua, äiti, kun aina meistä kaikista vaivojasi säästämättä pidät huolta — sanoi hän, — ei kenelläkään maailmassa ole niin hyvää äitiä kuin meillä.
Gerdan syntymäpäivän johdosta oli Kerttulassa nyt paljo puuhaa, ja Gerda, joka aavisti jotakin olevan tekeillä, pysyi kiltisti huoneessaan. Vanha Mari leipoi syntymäpäivärinkelin, ja asessorin rouva kulki vispilä kädessään ja näytti tuumivalta; se kyllä koski tuota tavallista kaakkua, jonka jokainen lapsi oli tottunut saamaan nimi- ja syntymäpäivänään. Meeri ja Helka leipoivat pieniä rinkeliä ja muita pikkuleipiä ja pitivät sitä paitsi salaisia neuvotteluja Vihtorin kanssa, joka tuli tuon tuostakin harjoittamaan pientä kööriä, jota oikeastaan maisteri johti.
"Oi terve sinä impi suloinen,Sä kukka elon keväimen!Oi terve sulle, joka nytOot kahdeksantoista täyttänyt!"
Näin alkoi Gerdan kunniaksi sepitetty komea runo, jota laulettiin tutulla nuotilla. Jotta päivän sankaritar ei kuulisi laulua ennen aikaansa, täytyi harjoitukset pitää leivintuvassa leipälautojen ja taikina-astioiden välissä. Mutta tuollaisia jokapäiväisiä asioita ei kukaan ajatellut, kaikkein vähimmän nuori johtaja, joka hiki päässä käytti leipäpistintä tahtipuikkona kädessään. Vähätpä siitä, kun kaikki vain kävi "lennokkaasti".
Asiat olivat hyvin järjestetyt huomispäivää varten. Nyt riippui menestyminen ainoastaan siitä, tulisiko ilma kauniiksi. Paljo ennusteltiin illallista syödessä, ja monta levotonta katsetta tähdättiin taivasta kohden. Hyvä, että aurinko kuitenkin laskeutui kultaan ja purppuraan.
Vihdoinkin odotettu päivä valkeni. Onneksi se viittoi hyvää huomenta kirkkaalta pilvettömältä taivaalta, ja keveinä kuten hengettäret sipsuttivat Helka ja Meeri alas portaita, yhtyäksensä toisiin, jotka olivat koossa Gerdan akkunan alla. Meeri oli purskahtamaisillaan nauruun, juuri kuin heidän piti ääntä ottaman, ja uninen Bruuno lauloi silmät vielä puoli ummessa; mutta laulu kävi kuitenkin välttävästi. Kun he olivat lopettaneet, hämmästytti Gerda heitä sillä, että hän täysin puettuna ilmaantui akkunan eteen kätten taputuksella heitä kiittämään. Turhaa oli ollut koettaa häntä herättää!
Verannalla seisoi koristettu nimipäiväpöytä kukkineen ja lehtineen. Siinä oli äidin kaakku ja vanhan Marin pöhöinen rusinarinkeli. Lahjoja oli myöskin sekä pienempiä että suurempia. Oli korukantinen saksalainen runokokoelma, jonka vanhemmat olivat antaneet; Freedrikiltä oli valokuva ja herra Kontiolta hänen runonsa kauniisti piirrettynä ruusunpunaiselle paperille. Haarald ja Pentti lahjoittivat kopallisen kauniita mansikoita, ja sokea Leena oli tuonut tuokkosellisen tuoreita munia. Kaikki olivat muistaneet Gerdan syntymäpäivää, ja Gerda oli oikein liikutettu, kun hän katseli koristettua pöytää ja näki, miten siinä ilmaantui paljo rakkautta.
— Näetkö, miten kaakku näyttää keltaiselta ja makealta — sanoi Ester.
— Etpä tietänyt, että me olimme mansikoita poimimassa eilen — uhoilivat kaksoiset.
— En ollenkaan!
— Lilli on itte palmitoinnut maton — kertoi nuorin lapsi.
— Todellakin, pikku kultani! Monta tuhatta kiitosta teille kaikille! — Gerda kurkotti kätensä kaikille ympärillä oleville ja näytti niin iloiselta ja hyvältä, kuin nuoren onnellisen tytön aina tulisi olla.
Nyt tuli asessori Bergendahl kävelyltään, hän kun tavallisesti aamusin oli maitaan tarkastelemassa. Gerda juoksi häntä vastaan.
— Jumala siunatkoon pikku, ei, isoa tyttöäni!
— Isä kulta, sinulle olen kuitenkin aina pikku Gerdasi.
Aamiaishetki oli hyvin iloinen tänä päivänä. Aamupäivällä saivat sitte kaikki lapset kahvia ja sekä rusinaleipää että kaakkua. Lotta täti oli aikaisin aamulla lähettänyt ison kopan hyötymansikoita ja oivallisen meloonin. Päivälliseksi hän tuli itse tuoden mukanaan komean kukkavihon, jossa oli kahdeksantoista lajia ruusuja, sekä pienen hajuvesipullon hopeasuullisineen. Ei kukaan antanut halukkaammin kuin Lotta täti, ja aina hän keksi erittäin somia lahjoja.
Kaikilla tytöillä oli tänään rinnassa kukkasia, joita olivat puutarhasta poimineet, mutta Gerda, joka oli päivän sankaritar, oli koristettu kokonaisella kiehkuralla, ja se oikein somistutti hänen valkoista kesäpukuansa. Ilo oli ylimmillään, kun pappilan vaunut ajoivat pihaan. Elma tarttui oitis Meerin käsikynään ja rupesi tuttavallisesti kuiskailemaan hänen kanssaan, sillä välin kuin hänen serkkunsa, ujo Eeva, turvautui Helkaan.
— Tuolla tytöt taas kulkevat kuiskaillen ja virnistellen — sanoi Bruuno. — Tule Iines, sinä joka olet viisas ihminen, katsomaan kaunista varsaani; sain sen jouluksi isältäni, ja nyt se on kasvanut niin suunnattomasti.
— Niin, menkäämme oitis — huudahti reipas Iines, ja he kiirehtivät pois.
Gerda puhui sekä nuorten että vanhojen kanssa, ja Vihtori valkoiset liivit yllä ja hansikkaat käsissä oli hänen ainainen ritarinsa, kohtelias ja hieno tavallisuuden mukaan. — Hän näyttelee osaansa aina tottuneesti, ei hämmenny, milloinkaan — arveli Lotta täti, joka vähän hymyili hänen keikarimaisuuttaan. Mutta avuliaampaa ja kohteliaampaa nuorukaista tuskin saattoi tavata, sen täti halusta myönsi, vaikka teki mieli vähän ivata hänen lapsellista turhamaisuuttaan.
Kun kaikki olivat juoneet kahvia, kokoontuivat nuoret pihamaalle. Siellä seisottiin ryhmissä katselemassa miten Vihtori ja Freedrik Gerdan kanssa pelasivat lawn-tennistä; mutta Lotta täti, joka aina tahtoi eloa ja vilkkautta seuraan, kehoitti heitä juoksuleikkeihin.
— Voi niin, leikitään, leikitään! — lapset huusivat innostuneina, ja yks kaks oli koko joukko asettunut leskisille. Nyt syntyi eloa ja vilkkautta toden takaa. Pikku tytöt juoksivat kuin varsat laitumella, ja Lilli, istuen ison veljen olalla, otti osaa leikkiin ja oli äärettömän ihastunut asemaansa. Meerin lyhyet hiukset lensivät hänen päänsä ympäri kuten sädekehänä, siinä kuin hän juoksi täyttä vauhtia, jotta ei jäisi viimeiseksi, ja Vihtori sekä herra Kontio sattuivat lyömään päänsä yhteen, kun koettivat saada kiinni Gerdaa, joka huolimatta kahdeksastatoista vuodestaan kuitenkin oli vikkelin tässä iloisessa kilpajuoksussa.
Lämpiminä ja hengästyneinä tulivat kaikki vihdoin verantaan, jossa äiti tarjosi vaarainmehua ja jäänsekaista vettä sekä hyötymansikoita ja kermaa. Vieläpä siinä oli tarjona Lotta tädin makuisaa meloonia, jota kaikki kiittivät. Vihtori leyhytti palmunlehtiviuhkalla viileyttä päivän kuningattarelle ja tarjosi aina välimiten hedelmiä ja mehua tytöille. Sillä aikaa Bruuno ja Ossi Stormbom eräässä nurkassa ahmivat suuret lautaselliset marjoja ja niitten mukana runsaasti sokeria ja kermaa.
Lotta täti istui keskellä nuorten piiriä ja kertoi muutamista syntymäpäiväpidoista viisikymmentä vuotta sitte; hänellä oli aina niin paljo hauskaa puhuttavaa, että kaikki yhtyivät hänen ympärilleen. Sitte piti Gerdan soittaa, ja Vihtori lauloi laulut "Vanha mummo" ja "Tuoll' leijuu lummekukka" niin kauniisti, että melkein täytyi heltyä itkemään. Runollisen puolen perästä tuli sitte proosallinen komean ja runsaan illallisen muodossa, johon kuului uusia perunoita, kananpojan paistia ja kermajäätelöä.
Nuoriso istui verantaan, ja Gerdalle kannettiin ruokaa niin, ettei hänen tarvinnut paikastaan liikkua.
— Tulkaa nyt, Iines ja Elma, ruvetaan yhteen ruokaan, Meerillä on tuolla pöytä juuri neljää varten. Te ette varmaankaan vielä ole syöneet pappilassa uusia perunoita. Nyt me pidämme oikein vallattoman hauskaa. — Annappas tietä, Helka!
— Mitenkä saatat olla noin epäkohtelias serkkuasi kohtaan — nuhteliFreedrik.
— Noh, hänpä on omainen talossa ja saattaa kyllä itse hankkia paikan itselleen — vastusteli huoleton Bruuno. Mutta Freedrik tarjosi ritarillisesti Helkalle paikan Gerdan sivulle pöydän päähän ja hankki hänen lautaselleen runsaasti kaikenlaista hyvää. — Sanottiin usein, että Freedrik oli hajamielinen eikä käyttänyt silmiään, ja kuitenkin juuri hän aina huomasi, jos jotakuta laiminlyötiin — ajatteli Helka. — Tuossa hän taas toi esiin ujon Eevan, joka ei vielä ollut hankkinut itselleen muuta kuin tyhjän lautasen. — Miten kelpo poika se Freedrik sentään oli! Syvässä kiitollisuuden tunnossaan valmisti Helka puolestaan Freedrikille paikan viereensä.
Tuolla ulkona oli luonto jo hämärän verhossa, sillä taivas oli mennyt pilveen, mutta ilma oli sanomattoman lauhkea, ja ruusuista ja resedoista nousi viehättävä tuoksu.
— Meilläpä tänään on ollut kovin hauskaa, eikö totta, Freedrik?
— Kyllä varmaan, ja niin erittäin kaunista ilmaakin aamusta asti; nyt on syntynyt pilviä taivaalle ikäänkuin tilaamalla.
— Sinä tuumaat meidän kuvaelmaamme ja bengaalitulta?
— Niin kyllä, tarvitaanhan vähän pimeyttä — Freedrik puhui hiljaisemmalla äänellä. — Vihtori valmistaa vieläkin erään odottamattoman hauskuuden myöhemmin illalla. Pysy hereillä, niin saat kuulla!
— Sehän on hauskaa; en ole tietävinäni mistään.
— Nyt Meeri viittoo, ehkä se koskee kuvaelmaa — sanoi Helka ja kiirehti pois.
Puoli tuntia tämän jälkeen pyydettiin seuraa kävelemään puutarhaan. Isä itse tarjosi käsivartensa Gerdalle, ja juuri kun kaikki olivat joutuneet perille lehtimajan luo, vedettiin esirippu sivullepäin, ja katsojain eteen ilmaantui bengaalitulen valossa ryhmä keveitä olentoja löyhyävissä pilventapaisissa puvuissa. Toivon haltiatar seisoi ensimmäisenä tarjoten laakeriseppelettä päivän kuningattarelle, ja sillä välin toiset viskasivat ruusuja hänen jalkojensa eteen.
— Tämä on tulevaisuuden ennustus — selitti isä. — Laakeri ja ruusut merkitsevät kunniaa ja onnea yhdistettyinä. Mitä enempää saatat toivoa, pikku tyttöni?
— Mutta katsokaapas, miten Lilli on enkelin näköinen tuolla kaikkein korkeimmalla, ja Helka seppeleineen on varsin viehättävä.
Nyt sammui valo ja verho vedettiin eteen. Yleisö taputteli käsiään, ja kaikki kiittivät Vihtoria, jolle koko kunnia tuli tästä onnistuneesta esityksestä.
Pruustinna, joka ennusti sekä sadetta että ukkos-ilmaa, kehoitti lähtemään pois, ja monet kiitokset lausuttuaan ja sydämmelliset hyvästit sanottuaan istuivat vieraat taas ajoneuvoihinsa, tyytyväisinä hauskaan iltaan.
— Toivoisin että huomenna taas olisi jonkun syntymäpäivä — sanoi pikkuEster, kun lapset sanoivat yöhyväiset.
— Jos kaikki päivät olisivat juhlapäiviä, niin ne kyllä pian tulisivat ikäviksi, siitä saat olla varma — vastasi isä hymyillen ja taputti häntä poskelle. — Leikillä ja vakavuudella pitää olla aikansa elämässämme; hyvää yötä nyt, pikku väki! Hyvää yötä, Gerda. Uneksi haltiattaristasi!
Helka oli tänä iltana puuhaavinaan kaikenmoisissa tarpeettomissa askareissa odottaessaan luvattua hauskaa yllätystä, mutta Meeri, jolla ei ollut asiasta vihiä, pani mitään aavistamatta levolle. Pitkäksi odotus ei kuitenkaan tullut, sillä tuskin oli serkku painanut päänsä patjaan ja Gerda huutanut heille hyvää yötä, ennenkuin lempeät sävelet kuuluivat illan tyyneydessä Gerdan akkunan alta vielä toisen kerran tänä muistorikkaana päivänä.
"Helmi kallis, loistavainen", lauloi hyvin harjoitettu kvartetti, ja Vihtorin kaunis tenori kaikui sopusointuisesti Freedrikin puhtaan basson kanssa yhdessä, joten ei huomattu, että herra Kontion ääni oli käynyt vähän karkeaksi ja että Bruunolla paraikaa oli äänenmurros.
Äiti, jolle asiasta oli kerrottu, tuli ylös, tuoden kaksi sytytettyä kynttilää muassaan, ja tytöt istuivat kaikki lattialla sillä aikaa kuin laulajat lauloivat: "Tähti kirkas" ja "Miks' kaukana niin olet". Hyvästiksi he lauloivat vielä: "Nuku armas", ja sitte sävelet etenivät vähitellen ja haihtuivat vihdoin kuten väreilevät aallot yön hämärään. Ei milloinkaan ennen Gerda ollut saanut niin paljon kunnian-osotuksia kuin tänä syntymäpäivänä.
Kulovalkea.
Isä oli sanonut tosisanat. Leikki ja elämän vakavat toimet käyvät aina käsi kädessä täällä maailmassa.
Kun tytöt seuraavana päivänä heräsivät, saivat he kuulla sen kammottavan uutisen, että kulovalkea oli syttynyt Kerttulan metsään. Tummat pilvet olivat vain heittäneet muutamia pisaroita auringonpaahteen kuivaamaan maahan, ja jostakin varomattomasti poisviskatusta tulitikusta oli valkea syttynyt, ruveten pelottavassa määrässä riehumaan.
Asessori Bergendahl oli Freedrikin ja Bruunon kanssa heti kiirehtinyt paikalle, missä tuho oli alkanut, asettuaksensa sammutustyön eturiviin, ja jokainen mies talosta oli mukana. Ilma tuntui painostavalta koko talossa ja kaikki oli niin hiljaista kuin pyhäpäivänä.
Äiti ja tytöt sekä herra Kontio istuivat alakuloisina verannalla, eikä työ eikä keskustelu tahtonut mitenkään sujua.
— Isä raukka, joka tuskin ennätti syödä suupalaa aamiaiseksi — sanoi äiti päivällispöydässä. — Ja miten nälkäisiä pojatkin lienevät!
— Eikö heille mitenkään voisi lähettää ruokaa? — kysyi Gerda.
— Vaikea on tietää, missä he ovat, sillä he menevät sinne tänne, missä valkea eniten uhkaa.
— Olisipa hyvin hauskaa nähdä kulovalkeata vähän lähemmältä — tuumiHelka.
— Jumala varjelkoon sinua lapsi noin kammottavasta näystä — sanoi rouva Bergendahl. — Kerran olen kaukaa katsellut tuollaista paloa, ja sitä näkyä en milloinkaan unohda.
— Miten olisi, jos me lähtisimme viemään ruokakoppaa Kuusimäen torppaan; sieltä korkealta mäeltä me kyllä näkisimme palopaikan savun, ja ehkäpä isä ja pojat kuulisivat, jos puhaltaisimme torveen aikalailla — sanoi Meeri, joka aina oli valmis suunnitelmia tekemään.
— Ei, lapsi kullat, en minä uskalla antaa teidän lähteä.
— Mutta, äiti rakas, eihän Kuusimäki ole tuulen alla, vaan päinvastoin.Ehkä siellä tapaamme jonkun miehistä, joka voisi viedä kopan eteenpäin.
— Se kyllä saattaisi olla mahdollista, mutta kaikissa tapauksissa — —
— Jos minä menisin mukaan — ehdotti maisteri. Meeri tuumi itsekseen, että he yhtä hyvin olisivat voineet ottaa pikku Pentin ritarikseen, sillä niin epäkäytännöllinen ja "hoksaamaton" herra Kontio oli, mutta äiti arveli toisin.
— No niin, jos tytöt saavat maisterin seuraansa, niin saavat he koettaa mennä Kuusimäkeen, mutta ei askeltakaan kauvemmaksi.
— Se on tietty, me kyllä palajamme takaisin, ellemme tapaa ketään, joka veisi heille kopan — vakuutti Meeri.
— Löydätkö oikein varmaan uuden tien? Tiedäthän, että isä antoi perata suon siitä kohden, josta käytiin yli ennen; nyt polku menee suoraan vasemmalle, erään käyrän männyn kohdalta.
— Meninhän minä siitä viime viikolla isän kanssa!
— Noh, tule sitte Gerda auttamaan minua voileipien levittämisessä! Vanha Mari saa laittaa kuntoon pienen läkkihinkan ja panna siihen hyvää maitoa. Se virkistää heidän kuivia kurkkujansa.
Pian he kaikin olivat toimessa; Meeri ripusti jahtitorven olallensa, herra Kontiolle uskottiin maitohinkka ja Helka otti viedäkseen kopan, jossa voileivät olivat.
— Äiti, nyt olemme valmiit hyvästi nyt, älä ole levoton, eihän ole mitään vaaraa yhtään!
— Ei, ei, sitä minäkin toivon.
— Ehkä isä ja pojat tulevat meitä vastaan, — sanoi Meeri, astuen rivakkaasti pienen seuran etupäässä.
Koko luonto oli verhottuna hienoon savuun, joka tuli palopaikalta, ja ilma tuntui sakealta, niin että oli raskas hengittää. Nuo kolme kulkijaa kiirehtivät reippaasti eteenpäin, tuhlaamatta aikaa keskusteluun, puhuen ainoastaan silloin tällöin jonkun yksityisen sanan.
Kuusimäkeen oli Kerttulasta oikeastaan vaan pari kilometriä, mutta uutisviljelys, joka oli jotensakin lavea, oli pidentänyt tietä melkoisesti.
— Tässä on suo, tuossa kulki ennen polku ja kun siihen asti pääsi, oli jo pian perillä — kertoi Meeri. — Näkövuorelta Kuusiniemen luota näkee kauas, niin kauas. Sieltä näkee kirkontorninkin, jonka huippu pistäytyy esiin kuusenlatvojen välistä.
— Saatatko nähdä, missä käyrä mänty on? — kysyi Helka.
— Tietysti se löytyy!
— Ilma on niin harmaata, että tuskin näen käteni silmieni edessä — sanoi herra Kontio, joka oli hyvin likinäköinen, ja tirkisteli innokkaasti ympärilleen lasisilmiensä lävitse.
— Täällä on vanha kuusi, mutta en minä mitään käyrää mäntyä näe.
— En minäkään. Rupeanpa uskomaan, ettei äidin varoitus ollutkaan suotta annettu. Varmaankin olen kulkenut polun ohi; se on vielä niin vähän sotkettu, etten ole sitä huomannut. Mutta älä sen vuoksi pelkää, serkku, kiivetään lähimmälle vuorelle, niin saamme kyllä selvää siitä, missä olemme.
He kulkivat pensastojen läpi ja kiipesivät kaatuneitten puitten yli, hyppäsivät kiveltä kivelle ja kapusivat vuoren jyrkännettä ylös. Mutta tultuansa huipulle he eivät nähneet Kuusimäkeä missään eikä muutakaan torppaa, sillä koko seutu oli niin sakean savun verhossa, ettei ympäristöstä näkynyt mitään.
— Mitä meidän nyt tulee tehdä? — kysyi Helka surullisena.
— Älä pelkää — vastasi Meeri, joka aina oli urhokas. — Minä puhallan jahtitorveen, niin saamme ehkä vastauksen jostakin päin!
— Hoolihoi! — Hän puhalsi puhaltamistaan minkä jaksoi, mutta sakea ilma näytti estävän äänen kaikumasta, niin heikolta se kuului. Meeri koetti yhä uudestaan, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, ehdotti hän, että he palaisivat takaisin kotiinsa. Turhaa oli kulkea täällä savussa, eivätkä he ketään myöskään olleet tavanneet.
Mutta eipä ollutkaan helppo asia löytää takaisin polulle. He kulkivat mäkiä ylös ja alas, ja kukin ihmetteli itsekseen, ettei metsästä loppua tullut. Vihdoin heitä pelästytti ratiseva ääni, jonka he kuulivat päänsä päältä.
— Mitä se on? —Meeri katsoi äkkiä taaksensa. — Se on valkea — sanoi hän hiljaa — tuuli on varmaankin kääntynyt, taikka ehkä me olemme pyörineet ympäri. Eksyneet me ainakin olemme ja kulovalkea on kintereillämme.
— Tuolla ylhäällä suuressa männyssä palaa jo valkea.
Helka, joka äsken oli toivonut saavansa ihailla kulovalkeata, oli nyt saanut toivonsa tyydytetyksi odottamattomalla tavalla; äänettömänä kauhusta hän oli laskenut kätensä kovasti tykyttävälle sydämmelleen. Valkea ratisi heidän päänsä päällä, ja salaman nopeudella kipinät lensivät toisesta puunlatvasta toiseen. Juuri kun he luulivat olevansa turvassa, kuului rätinä taas heidän lähellään, ja kipinät sinkoilivat heidän vaatteisiinsa ja polttivat läpiä heidän olkihattuihinsa.
He kulkivat ja juoksivat sinne tänne savussa, ja herra Kontio, joka ei voinut mitään erottaa, seurasi tarkasti heidän jälkiänsä; hän oli aivan pyörällä päin, sillä näin pahassa pulassa hän ei ollut milloinkaan ennen ollut. Ei Meeri eikä Helka ollut tietänyt, mitä todellinen hengenvaara on, mutta nyt he sen tunsivat ensi kerran elämässään, ja he käsittivät kuinka mitättömäksi ihmisvoima käy hädän hetkenä.
— Luuletko, että meidän täytyy joutua tulen uhriksi? — kysyi Helka vapisevin huulin.
— Koetan vielä kerran puhaltaa torveen — vastasi serkku.
Helka seisoi hetkisen hiljaa ristissä käsin. — Herra, älä anna meidän menehtyä — rukoili hän sydämmensä syvyydestä. — Jeesus, tule auttamaan meitä heikkoja lapsia!
Meeri kietoi käsivartensa Helkan ympäri. — Kiitos siitä, että muistutit minua Hänestä, joka yksin voi auttaa meitä tästä hädästä — kuiskasi hän. — Katso, minusta näyttää kuin savu vähän kääntyisi poispäin! Odotappas, eikö kuulukkin ääniä! — He kuuntelivat kaikin jännitetyllä mielellä.
— Haloo, haloo! — kaikui ääni kumeasti etäisyydestä.
— Haloo! — huusi Meeri niin kovaa kuin saattoi, ja muutamia minuutteja myöhemmin kuului tuttu ääni aivan läheltä. Se oli Freedrikin ääni. — Kuinka, hyvänen aika, olette tänne tulleet?
— Meidän oli aikomuksemme lähteä Kuusimäkeen viemään ruokakoppaa teille — vastasi Meeri, joka heti sai takaisin rohkeutensa, kun pelastus oli lähellä.
— Lapsi kulta, tuuli on kääntynyt, ja me olemme juuri suurella vaivalla saaneet pelastetuksi torpan valkean vaarasta — sanoi isä, joka nyt myöskin oli ehtinyt paikalle. — Mikä Jumalan armo, että olette pelastuneet tässä vaaran keskellä!
— Miten levoton äiti olisi ollut, jos hän olisi voinut aavistaa, että me niin pahasti eksyimme täällä — sanoi Meeri. — Me aioimme kyllä palata takaisin heti, kun minä huomasin, että olin erehtynyt oikeasta tiestä, mutta savu oli niin sakea ympärillämme joka puolella, ettemme tietäneet minne mennä.
Herra Kontio pyyhki hien otsastaan nenäliinallaan, mutta Helka itki ja painoi päänsä vasten enonsa olkaa.
— Sinä pieni raukka! Vai niin, te olisitte tuoneet muonaa meille, se oli kyllä kiltisti tehty, mutta se hyvä työ olisi sen pahempi voinut päättyä kovin surullisesti. Katsokaa, miten uskollisesti Helka yhä vielä pitää ruokakoppaa pienessä nokisessa kädessään. — Asessori otti tuon keveän pajukopan ja kurotti tarkoittavin katsein sitä Bruunolle.
— Sinä kaiketi olet nälissäsi kuten karhu?
— Täällä on maitoa hinkassa!
— Ei, Kontio hyvä, ei pisaraakaan! — Kansi oli pudonnut pois matkalla ja astia oli tyhjä. Maisteri seisoi siinä hämillään, mutta asessori lohdutteli häntä sillä, että tuollainen vahinko helposti voi tapahtua, kun juoksee henkensä puolesta, ja tarkoitus oli kuitenkin ollut hyvä. Sitten hän ehdotti, että he istuutuisivat pikku hetkeksi ja jakaisivat kristillisesti voileivät.
— Onko vaara nyt jo ohitse, isä? — kysyi Meeri.
— On se ainakin tällä haavaa. Me olimme juuri matkalla kotiin, ja polku käy tästä aivan läheltä.
— Todellakin! Kuinka kamalilta me mahdamme näyttää kaikki tyyni; Bruuno on saanut nokiviikset!
— Sama se, kun vaan saan ruokaa, vatsani on jo kirkunut monta tuntia — sanoi poika ja haukkasi voileipäänsä valkoisilla terveillä hampaillaan.
— Niin, se maistuu todellakin mainion hyvältä — myönsi isä.
— Oi Freedrik, sinähän olet loukannut kätesi, sehän näyttää oikein hirveältä — huudahti Helka pelästyneenä.
— Hoh, ei se mitään ole. Palava oksa sitä vaan vähän raapasi — vastasiFreedrik.
— Molemmat pojat ovat olleet oikein reippaita eivätkä yhtään säästäneet itseään — sanoi isä hyväksyen. — Tuntui oikein hauskalta, kun oli kaksi reipasta poikaa rinnallani, mutta jos olisin aavistanut, että te, pikku tyttöseni, myöskin olitte mukana vaarassa, en tosiaankaan olisi ollut aivan levollinen. — Asessori kietoi hellästi käsivartensa molempien tyttöjen ympäri.
— Nyt meidän täytyy kiirehtiä kotiin päin, koppa on tyhjennetty, ja äiti odottaa varmaankin kuulumisia.
— Kenpä nyt jo olisi järvessä — sanoi Freedrik. — Kuumuuden ja kaiken savun ja noen perästä tuntuisi kylmä kylpy ihanalta. En minä vain mielelläni olisi noen nuohooja enkä myöskään seppä — lisäsi hän hymyillen ja katseli nokisia käsiään.
Kaikki olivat nyt iloisia, ja Helka kulki tyytyväisenä enonsa rinnalla. Matka taloon oli pian kuljettu, ja kohta olivat kaikki jälleen koossa verannalla, jossa äiti ja Gerda levottomina olivat heitä odottaneet. Nyt syntyi kysymyksiä ja selityksiä loppumattomiin asti. Äiti kalpeni kauhistuksesta, kun hän sai kuulla tyttöjen seikkailusta ja näki Freedrikin haavoitetun käden.
— Kuinka hirveästi mahdoittekaan pelätä — sanoi Gerda.
— Niin, kyllähän minä hetken olin vähän hämilläni — myönsi Meeri — mutta Helka, hän muisti hädän hetkenä rukoilla. Sen minä olin unhottanut ja ajattelin vain miten pääsisimme pois savusta.
— Sinun huutosi se kuitenkin Freedrikiä opasti.
— "Rukoile Jumalaa avuksi ja tee sitte kaikki mitä voit". Se oli vanhan iso-isän neuvo, ja hyvä neuvo se tosiaan oli — sanoi asessori vakaasti.
— No mutta katsokaapas tänne! — Gerda oli ottanut Helkan päästä hänen pahoin pilaantuneen hattunsa, ja samalla putosi serkun vahva ruskea palmikko hänen käteensä; joku palava säkene oli sytyttänyt palmikon ja polttanut sen.
— Etkö ollenkaan tuntenut siitä mitään, Helka?
— Kyllä kerran kirventeli niskassa, ja minä painoin käsivarteni lujasti kipeää paikkaa vasten — vastasi tyttö, katsoen hämmästyneenä hävitettyä päänkoristettaan.
— Olipa hyvä, että tukehutit valkean, muuten olisi koko tukka saattanut mennä saman tien — tuumasi Bruuno.
Lapset uikuttivat oikeita valitusvirsiä, ja osanottoa kuului kaikkialta.— Voi mitä nyt sanonevat setä ja täti — virkkoi vihdoin pieni Ester.Mutta silloin Helka rupesi nauramaan.
— Kyllä palmikko pian jälleen kasvaa — vastasi hän iloisesti.
— Oikein, tyttöseni, hyvä on, että vahinkosi kärsit noin tyynellä mielellä. Meillä on kuitenkin suuri syy kiittää Jumalaa, joka varjeli teitä suuremmasta vaarasta metsässä. Kulovalkeakin hävitti vähemmän kuin ensi aluksi saattoi uskoa. Ei ainoatakaan ihmishenkeä ole hukkaan mennyt, ja vaaran uhkaamat torpat ovat kaikki pelastuneet. Tietysti vieläkin täytyy valkeata vartioida, ettei se saa laveammalle levitä.
— Me kyllä myöskin menemme huomenna vartiopiiriin — sanoivat molemmat pojat yht'aikaa.
— Muista kipeää kättäsi, Freedrik — varoitti Helka.
— Se kyllä pian jälleen tulee terveeksi; äiti on hoitanut sitä niin hyvin. Pahempi on sinun komean palmikkosi laita — ja Freedrik otti sen käteensä melkein hellän varovaisesti. — Minä tallennan tämän muistona tästä vaiherikkaasta päivästä. Mutta tule nyt Bruuno alas järvelle, ja sinä Kontio myöskin; sinullahan on oikea nokiparta.
— Niin, kyllä se oli vaivalloinen kyyti — myönsi maisteri — ja huono puolustaja minä olin tytöille. Olinhan melkein kuin tyrmistynyt, jotta tuskin tiesin mitä tehdä.
— Niin, sen vain tiedän, ettei hyvää tahtoa puuttunut — sanoi rouvaBergendahl ystävällisesti.
— Vaikea päivä tämä on ollut, mutta Jumalan kiitos, että kaikki kuitenkin lopullisesti on käynyt hyvin. Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvää. Hätä opettaa meitä turvaamaan Häneen, joka yksin taitaa hädässä auttaa, mutta jonka me niin helposti unhotamme hyvänä ja valoisana päivänä.
— Niin on, äiti rakas! — Freedrik kumartui suutelemaan äitinsä kättä.
— Nyt minä menen uimaan — huudahti Bruuno.
— Äiti hyvä, anna Marin laittaa valmiiksi päivällinen siksi kuin tulemme takaisin, sillä nyt minun on niin nälkä, että syön kuin kymmenen sutta!
Urheiluhuvia.
Freedrik oli kovin innokas palkovene-urheilia. Joka aamu nähtiin hänen valkoiseksi maalatun "pähkinänkuorensa", kuten vanhan Marin oli tapana sitä nimittää, kiitävän ulos lahdesta, eikä hän ainoanakaan kauniina iltana laiminlyönyt tätä lempihuviansa. Bruunoa huvitti taas polkupyörällä ajaminen. Hän oli säästörahoillaan ostanut vanhan polkupyörän, joka aluksi oli aivan tarpeeksi hyvä hänelle, koska hän vielä oli tottumaton; mutta hän toivoi varmasti, että hän kerran polkupyörän käyttämisessä tulisi niin taitavaksi, että hänen isänsä, annetun lupauksensa mukaan, ostaisi hänelle oikein hyvän, uusimman mallin mukaisen pyörän.
Helkan taito uimisessa oli mennyt paljon eteenpäin; hän uskalsi jo lähteä hyvän matkan rannasta, vaikka ei hän vielä läheskään voinut kilpailla Gerdan ja Meerin kanssa. Oikein ihanalta tuntui, kun aallot häntä kannattivat ja hän saattoi levätä veden päällä ja tuntea miten pienet salakat hyppivät hänen ympärillään, ihan koskien hänen kyynärpäähänsä. Jos hän nyt joutuisi merihätään, niin hän kyllä omin voimin voisi pysyttää itseänsä veden päällä hyvän aikaa; se nyt oli toki hyvä asia, ja äiti oli tuleva iloiseksi siitä, että hän oli oppinut jotakin hyödyllistä pitkänä kesä-aikana maalla.
Välistä tuli Lillikin vanhan hoitajansa kanssa uimahuoneelle katselemaan miten uimajoukko teki temppujaan järvessä. Silloin piti häneltä otettaman sukat ja kengät jalasta, ja hänen pienet jalkansa pulikoivat vedessä rannan hienolla santapohjalla. Kauemmaksi hän ei uskaltanut. — "Lilli ei uttalla, tiellä on niin märtää" — oli hänen tapana sanoa. Mutta Tusse koira ainakaan ei märkää pelännyt. Se seurasi useimmiten Lilliä ja juoksi oitis rannalle ehdittyään, mielissään järveen, niin että vesi roiskui sen vahvan turkin ympärillä. Tusse paran täytyi koko päivän kärsiä kuumuutta, se makasi tavallisesti ruohikossa läähättäen kieli pitkänä, ja siksi vilvoittava vesi aina välillä tuntui sille niin hyvältä.
Uimatunti oli lapsille päivän hauskin hetki, ja sen jälkeen he vain ehtivät vähän kävellä, ennenkuin soitettiin päivälliselle. Sitte he kaikessa rauhassa saattoivat maata riippumatoissa ja lukea jotakin kirjaa "nuorisonkirjastosta", joksi isä nimitti ruokasalissa olevaa hyvin varustettua kirjakaappia.
Siinä oli yllin kyllin hyvää lukemista kaikenkaltaista. Siellä oli "lukemista nuorille tytöille" ja jännittäviä kertomuksia intiaaneista, hauskoja luonnonkuvauksia ja matkakertomuksia y. m. Vuosittain ostettiin uusia kirjoja noille kauniisti järjestetyille hyllyille, ja kaikki talon nuoret saivat valita tästä yltäkylläisyydestä oman mielensä mukaan. Kahta ehtoa täytyi heidän kuitenkin noudattaa, nimittäin, ettei yhtään kirjaa saanut lupaa pyytämättä lainata pois, sekä että jokainen kirja, sitten kuin se oli luettu, pantiin samaan paikkaan, josta se oli otettu. — Ainoastaan sillä tavalla saattaa hyvän kirjaston pitää hyvässä kunnossa — vakuutti isä, joka ei milloinkaan kärsinyt nähdä kirjoja, joitten selät olivat rikki väännetyt ja kansissa likapilkkuja, ja jotka sinne tänne viskattuina nurkissa venyivät.
Iltasin, jolloin ilma oli vilpoisempi, lähti nuoriso tavallisesti pitemmälle kävelylle jollekin vuorelle, jolta oli kaunis näköala, taikka lahdelle soutelemaan. Kukkien poimiminen, tutkiminen ja kuivaaminen oli samalla sekä hauskaa että hyödyllistä, ja sitä ahkerasti muistettiin tehdä. Freedrik ja Kontio olivat uutteria kalastajia, ja he saivat monet kauniit hauet ja ahvenet, jotka sitte makuisana ruokana tarjottiin seuralle.
Vanhemmat näkivät mielellään, että lapset harjoittivat huvikseen kaikenlaista hyödyllistä urheilua; mutta etenkin he pitivät hyödyllisinä jalkamatkoja, eikä ainoakaan kesä kulunut, jolloin ei isä kerran tahi useamminkin lähtenyt nuoren joukkonsa etupäässä omin jaloin matkalle, vaikka Kerttulan talli oli hyvillä juoksioilla varustettu. Väliin oli joku vanha kirkko, väliin luonnonihana paikka tahi uusi tehdas katsottavana ja heidän jalkamatkansa päämääränä. Aina oli ollut hauskaa, ja kotiin tultiin iloisina ja reipastuneina, vaikka ilmakin välistä teki matkailioille joitakin kepposia.
Koska Helka ei milloinkaan ollut nähnyt rautatehdasta, päätettiin tänä vuonna lähteä 25 kilometrin matkalle, jotta hän saisi tämän huvin. Eräänä kauniina Heinäkuun päivänä seisoi asessori Bergendahl ja hänen kolme tyttöänsä, pojat ja "maisteri" pihalla. Heillä oli laukut ja kävelykepit kullakin, ja lapset häärivät heidän ympärillään sanoakseen heille jäähyväiset, sillä välin kuin äiti vielä viimeisessä hetkessä pani muutamia herkkupaloja heille eväiksi.
Bruuno katsoi kaipaavin silmin rakasta polkupyöräänsä. Hän ei näet juuri mielellään kävellyt, ainakaan ennenkuin oli oikein alkuun päässyt, vaan olisi ennemmin lähtenyt polkupyörällä tahi hevosella; mutta tässä ei mikään vastustaminen auttanut, kun isä itse oli yrityksen etupäässä.
Aaltoilevien laihojen yli, jotka jo rupesivat kellastumaan, puhalteli viileä tuuli, ja kuumuus ei siis ollut aivan vaivaava jalkamatkailioille, jotka isän neuvon mukaan eivät alussa kulkeneet varsin kovaa. — Tulihan sitäpaitsi kulkea niin, että jotakin ennätti nähdä — tuumi hän. Oli hyödyllistä katsoa yli oman aitansa, jotta tietäisi miten muitten oli tapana elää. — Siis he astelivat hiljaa eteenpäin, iloisella mielellä ja keveätä taakkaa kantaen, valmiina nauttimaan kaikesta uudesta ja ihanasta, mitä heidän eteensä sattuisi.
Rautatehtaalla, johon he aikoivat, oli hyvin kaunis asema, ja siksi se oli erittäin sopiva päämaaliksi jalkamatkailioille. Heidän aikomuksensa oli päästä perille samana päivänä, sitte levätä lähellä olevassa talonpoikaistalossa sekä palata seuraavana päivänä.
Kun kello läheni kahtatoista, rupesivat jo muutamat katselemaan etsivästi tietä pitkin, sillä isä oli äsken sanonut, että seisahduttaisiin ensimmäiselle ihmis-asunnolle, jossa saisi ostaa maitoa mukana olevien voileipien lisäksi. Seutu oli synkkä. Mihinkä ikänä katsoi, näki ainoastaan hoikkaa jouhimetsää, puitten ruskeat rungot seisoivat oikoisina kuten pylväät rivi riviltä molemmin puolin maantietä. Vihdoin he huomasivat jyrkän vuoren juuressa sammaltuneen mökin, jonka pieniruutuiset lasi-ikkunat olivat vanhuudesta monivärisiksi tulleet ja vinossa olevan oven saranat ruostuneet. — Tässä asui nuoruudessani ukko, jota nimitettiin Viulu-Jaakoksi, koska hän kaikissa kylän tansseissa ja häissä soitti viulua — sanoi isä. — Menkää sinne joku katsomaan, kuka nyt on muuttanut tuohon huonoon koppiin.
Helka ja Gerda ohjasivat heti kulkunsa tupaa kohti. He viipyivät siellä kuitenkin niin kauan, että Meeri kävi levottomaksi ja Bruuno rupesi avaamaan eväskääröänsä, joka sisälsi kahdeksan vahvaa voileipää läski- ja juustoliuskoineen. Vihdoin näkyivät tytöt palaavan takaisin.
— Oi isä! — Gerda oli oikein liikutettu.
— Noh, mitä olette nähneet siellä? — kysyivät kaikki yht'aikaa.
— Erään raajarikko raukan, pojan, joka ei saata seisoa eikä kävellä — vastasivat tytöt. — Hän näytti niin kiltiltä, tuo pieni vaivainen, siellä kun hän istui huonossa vuoteessaan. Hänellä on ainoastaan toinen käsi, ja jalat ovat melkein aivan hervottomat. Me puhuimme vähän aikaa hänen äitinsä kanssa, mutta mitään maitoa emme voineet saada, ja siellä näytti kovin köyhältä.
— Ihmisparat, minä menen sinne nyt vuorostani juttelemaan heidän kanssaan vähän — sanoi asessori ja nousi pystyyn. — Te nuoret saatatte sillä välin leiriytyä tähän tien syrjään.
Kun asessori oli mennyt, alkoivat toiset seurata Bruunon esimerkkiä ja aukaista eväskääröjänsä, mutta samassa Gerda ja Helka katsoivat tarkoittavasti toisiinsa. — Entä jos tuo sairas poika tuolla mökissäkin haluaisi saada voileivän.
— Aivan varmaan!
Seuraavassa hetkessä olivat kaikki antaneet osan eväistään, toiset enemmän, toiset vähemmän pienelle raajarikolle, ja kun isä tuli takaisin köyhän muijan seuraamana, niin Gerda laski kaikkityyni, mitä olivat koonneet, muijan vyöliinaan, sekä vielä lisäksi piparkaakkuja ja rinkilöitä, joita oli runsas vara heidän laukuissaan.
Kaikki menivät sitte vuorotellen tervehtimään pientä raajarikkoa, joka ei ensinkään ollut ujo, vaan vastasi iloisesti ja viisaasti heidän kysymyksiinsä. Hän oli kymmenen vuoden vanha, vaikka tuskin olisi luullut hänen täyttäneen kahdeksan, niin kuihtunut ja laiha oli hänen raihnas ruumiinsa. Mutta silmät olivat kirkkaat ja älykkäät, ja hänen äitinsä näytti tyytyväisenä muutamia pieniä tuohikoppia, joita pikku Janne oli palmikoinnut ainoalla kädellään.
Tämä käynti köyhässä mökissä antoi runsasta aihetta keskusteluun matkailioille ja Janneen oli tällä haavaa heidän kaikkien ajatukset kiintyneet.
Köyhä vaimo oli kertonut asessorille, että hänen miehensä kauvan oli ollut työssä etäisissä pitäjissä, joilla matkoilla hän edellisenä talvena oli kuollut. Kun vaimo sitte jäi yksin sairaan poikansa kanssa, oli hän muuttanut takaisin kotipitäjäänsä saadaksensa pojalle jotakin apua vaivaishoidolta, ja se oli antanut tämän huonon mökin heidän asuttavakseen.
— Kuinka somasti hän on palmikoinnut kokoon tuon kopan, ja vain yhdellä kädellä! — ihmetteli Meeri.
— Niin, raajarikot saavat usein meidät, joilla on terveet jäsenet, häpeämään — sanoi isä.
— Entis-vuonna olin joulun edellä äidin keralla raajarikkoisten myyjäisissä Helsingissä, ja oikein ihmetytti nähdä, miten somia töitä oppilaat olivat osanneet laittaa; olen myöskin monta kertaa nähnyt, kun he ovat tehneet työtä — kertoi Helka.
— Eiköhän voisi jotakin tehdä tämän pojan hyväksi — tuumaili Freedrik.
— Hän näkyy olevan viisas lapsi, ja sen vuoksi olisi kyllä syytä koettaa saada hänelle jotakin opetusta — sanoi isä — mutta minä tiedän, että kunta tällä haavaa ylläpitää monta puutteen-alaista, enkä siis ole varma, onko se altis auttamaan tätä uutta pientä tulokas-raukkaa.
Kaikki kulkivat eteenpäin äänettöminä ja miettiväisinä, ja matka joutui nopeasti, niin että he jo saattoivat nähdä etäältä tehtaan korkeat savupiiput. Seura asettui nyt lähimpään taloon, jossa emäntä heti lupasi heille sekä päivällistä että yösijaa. Viilipiimä sekä äsken leivottu ruisleipä maistuivat mainion hyviltä. Sitäpaitsi oli vielä kalaa, munia ja kahvia jälkiruoaksi.
Virkistyneinä ja tarpeeksi levänneinä he kävelivät kaikin alas tehtaalle, jota aiottiin tarkastaa ennen iltaa. Asessori tunsi tehtaan hoitajan, eikä heidän siis ollut vaikeata päästä katsomaan kaikkea, mitä tehtaassa oli nähtävää. Hoitaja päin vastoin seurasi heitä kaikkialle. Aina raaka-aineesta asti he saivat nähdä, miten rautaa valmistettiin; he näkivät ensin suuret malmiläjät rannalla ja lopuksi varastomakasiinin, jossa oli kauniit valin-tavarat valmiina ulosvietäviksi.
Tehtaan eri osissa koko joukko kuunteli innostuneena kertomuksia raudan muuttumisesta siihen tilaan, missä se jalostettuna heidän silmiensä edessä nyt oli. Freedrik, joka tavallisesti oli huvitettu asiain kaikista erityiskohdista, tahtoi nähdä hienotaonta-verstaan ja tarkastella niitä monia eri asteita, joiden läpi pienimmänkin ruuvin täytyi käydä, ennenkuin se oli valmis asetettavaksi paikalleen rataslaitokseen. Tytöt olivat ihastuneet valssilaitokseen eivätkä olisi malttaneet lähteä sen suurilta uuneilta, joista pitkät, vahvat, nokiset miehet vetivät tulipunaisia rautajuntikoita, valssaten niitä sitte ulos ja sisälle noihin suriseviin koneisiin, kunnes rauta tuli kankina niistä ulos. Tämä oli heidän mielestään näytelmä, johon ei voinut väsyä.
Mutta kuitenkin, kun he olivat kulkeneet rakennuksesta rakennukseen alituisessa liikkeessä olevien koneiden välissä, he olivat kaikin tyytyväisiä päästessään jälleen ulos vapaaseen ilmaan, jättäen taakseen nokiset, meluavat koneet.
Kauan he sitten istuivat lähellä olevalla kunnaalla kesä-illan tyvenessä. Meri oli peili-kirkkaana heidän edessään, ja aurinko meni mailleen luotojen väliin. Tänne ylös tunki työn surina vain kuten hiljennetty kaiku; lehmänkello kalkutteli kaukana metsässä ja ikäänkuin näkymättömien siipien kannattamana kuului paimentytön lapsellinen ääni illan hiljaisuudessa:
"Lapsen sydän ilon saa,Kun se uskoo, rakastaa.Kiitä Herraa, sieluni!Hän on osas, onnesi."
— Hän sepittää sanat ja sävelen luonnon suureen ehtoovirteen — sanoi asessori. — Kaikki ympärillämme kiittää tavallaan Luojaa.
Kun he palasivat talonpoikaistaloon, laski emäntä juuri par'aikaa höyryävän puurovadin pöydälle, ja syömisen jälkeen mentiin kaikin levolle, asessori parhaaseen huoneeseen ja tytöt suureen ulosvedettävään vuoteeseen porstuakammariin. Nuoret herrat sijoitettiin saliin, jossa he päivän kävelyistä väsyneinä makasivat niin makeasti heinäsäkkien päällä, kuin jos ne olisivat olleet parhaita untuvapatjoja.
Seuraavana päivänä he läksivät vielä tehtaalle nähdäksensä "raudan laskua" eli sulatus-uunin purkamista ja sulatetun raudan valamista upokkaaseen. Tätä näköä tuskin kukaan katselioista oli unohtava. Sitte käännyttiin paluumatkalle samalla hyvällä mielellä kuin ennenkin ja virkistynein voimin yön levon jälkeen. Heidän hyväntahtoinen emäntänsä oli varustanut heidän laukkunsa uusilla eväillä, ja nyt päätettiin, ettei syötäisi, ennenkuin tultaisiin pienen tupasen luo, jossa raajarikko asui.
Pikku Janne oikein vilkastui, kun hän jälleen näki nuo ystävälliset nuoret, ja myöskin tällä kertaa hän sai runsaan osansa eväistä. Asessori puhui kauan äidin kanssa ja lupasi tehdä mitä hän voi pojan puolesta; ensi aluksi hän lupasi lähettää lapsen seudun lääkärin luo, ja köyhä vaimo kiitti kyynelsilmin heitä kaikkia heidän ystävällisyydestään.
Nyt matkailiat kulkivat hitaasti eteenpäin. Tuossa oli jo honkametsä oikoisine runkoineen, ja pihkainen tuoksu tuntui voimakkaalta ja virkistyttävältä. Sitte tulivat vainiot, joiden laihot olivat kypsymäisillään, ja sitte mylly tuolla mäenvierulla ja mustat porsaat veräjätuvalla — kaikki oli kuten eilen, ja kuitenkin näytti kaikki niin toisenlaiselta nyt iltapäivän lempeässä valossa.
— Nyt näen Kerttulan viirin!
— Ja minä näen navetan katon!
— Kauniiltapa se näyttää, kun katselee sitä vasten koivumetsää ja noita reheviä vainioita.
Muutamia minuutteja myöhemmin olivat kaikki taas Kerttulan auringonloisteisessa pihassa, jossa äiti ja pikkulapset sanoivat heille tervetuliaiset ja Tusse hyppi ja haukkui iloissaan siitä, että jälleen sai heidät nähdä.
— Pieni jalkamatka tuottaa sentään paljon hyvää — sanoi isä, katsellen hymyillen ympärilleen. — Näkee uusia seutuja ja uusia ihmisiä, saa uusia vaikutelmia ja oppii tuntemaan uusia oloja, sanalla sanoen, rikastuttaa näköalojansa, ja päällisten päätteeksi oppii tuntemaan todeksi vanhan sananlaskun, joka sanoo: "Kylässä hyvä, mutta kotona parempi".
— Niin kyllä — sanoi Meeri — Kerttula ei koskaan ole minun mielestäni niin kaunis ja hauska kuin oltuani poissa jonkun aikaa ja palatessani kotiin jälleen.
— Aivan niin, rakas lapseni, meillä täytyy olla myöskin täällä maailmassa eläessämme juurensijamme, kotimme, isänmaamme. Kosmopoliitta on tuuli-ajolla oleva raukka valtameren kuohuvilla aalloilla.
— Hyvällä kodilla täällä alhaalla on myöskin toinen tehtävä — sanoi äiti vakavasti. — Sen tulee alituisesti muistuttaa meitä iankaikkisesta kodistamme, sillä taivas on oikea kotimme ja meidän kaikkien todellinen isänmaa.
Rakkaudentöitä.
— Mitä täti niin ahkeraan tekee? — kysyi Helka, kun hän eräänä aamuna tuli ulos verannalle.
— Ompelen kolttua Kuusimäen muijan pikku pojalle. Akka parka, joka kauan on ollut heikko ja huono, pelästyi niin, kun hän näki kulovalkean uhkaavan hänen kotiaan, ettei hänellä siitä asti ole ollut tervettä päivää. Entisviikolla hän tuli vuoteen omaksi, ja hänen kodissaan näytti surkealta, kun minä tässä eräänä päivänä kävin häntä tervehtimässä. Hänen neljä lastansa olivat likaisia ja pukemattomia ja koko koti huonossa hoidossa; mies keittää puuroa tahi perunoita, kun hän iltasin palaa kotiin työstä, ja siinä on se lämmin ruoka, mitä heidän on mahdollista saada. Kuusimäki on myöskin niin yksinäisellä paikalla, että naapurien on vaikea usein käydä heitä katsomassa.
— Ihmisparat! Ja nyt täti ompelee heille vaatteita?
— Niin, sillä nuorin lapsi oli melkein alasti. Minulla on täällä joitakuita pikku tyttöjen pukuja, jotka ovat heille tulleet liian ahtaiksi, mutta muutamia täytyisi vähän muodostaa toisin ja toisia täytyisi paikata. Entä jos panisimme toimeen pienet ompelutalkoot nyt tässä aamupäivällä?
— Se olisi hauskaa — vastasivat Meeri ja Helka yhtä haavaa, ja Gerda läksi heti tuomaan ompelukoppaansa.
— Vahinko, että käteni vielä on vähän kipeä, jotta en voi teitä auttaa — sanoi Freedrik, joka oli seuraan yhtynyt. — Niin, sinä näytät niin epäilevältä, Helka, mutta kysy äidiltä, enkö osaa välttävästi käyttää silmäneulaa.
— Kyllä, kyllä, ei sinulta ompelu käy aivan huonosti — myönsi äiti hymyillen. — Freedrik ompeli kerran koulun loma-aikana itselleen paidan ja Bruuno kutoi tumpit. Hyvä on osata vähän yhtä ja toista tässä maailmassa.
— Niin, eihän tiedä, mitä tarvitsee tehdä. Saattaahan tulla viskatuksi asumattomalle luodolle, kuten Roobinpoika — tuumaili Meeri.
— Epätietoista vaan on, löytyykö tuolla saarella mitään ompelukaluja — sanoi Freedrik naurahtaen. — Mutta minun ompelutaitoni on jo monta kertaa ollut minulle hyödyksi, kun joku paidan nappi on höltynyt tahi kun sukkaani on ilmestynyt reikä. Usein ei heti voi saada apua, ja silloin on hyvä olla muista riippumaton ja tuntea, että "kelpo mies voi itseänsä auttaa". Monesti olen ollut kiitollinen sadepäivistä ja niiden työhetkistä. — Ja Freedrik suuteli hartaasti äitinsä ahkeria käsiä. — Nyt minä rupean lukemaan teille ääneen, niin työ käy nopeammin.
— Kiitoksia vain, on sekin tavallaan hyvä apu.
— Pitääkö panna laskos tähän hameeseen, äiti?
— Pitää, ja kaulus punaiseen pumpulileninkiin.
— Hyvä, aletaan nyt sitte vaan. — Freedrik luki, ja silmäneulat kulkivat nopeasti edestakaisin kankaan läpi, siksi että kello soitti päivälliselle; silloin oli työ valmis ja pantu kääröön vanhaan pyyhinliinaan.
— Meneekö äiti Kuusimäkeen tänään iltapäivällä?
— Luultavasti.
— Saanko tulla mukaan? — kysyi Helka.
— Saat aivan mielellään.
— Minä myöskin tulen — sanoi Gerda. Meeri oli vaiti, sillä "Andreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet", jotka olivat hänen kammarinsa pöydällä, houkuttelivat häntä vastustamattomalla voimalla jäämään kotiin.
Rouva Bergendahlilla oli vielä aterian jälkeen paljon tehtävää, niin että hän vasta vähän myöhempään saattoi molempien tyttöjen seuraamana lähteä matkaan.
Helkan mieleen tuli niin selvästi se muistettava päivä, jolloin hän kulovalkean riehuessa oli kävellyt tätä tietä. Nyt hän näki käyrän männyn jo kaukaa, eikä siinä mitenkään voinut eksyä tiestä. Jumalan kiitos, että nuo kauhistuttavat hetket nyt olivat pelkkänä muistona. Paitsi Freedrikin kättä, joka hitaasti parantui, ei heillä ollut palosta mitään pahaa. Helka ei ensinkään surrut kadotettua palmikkoansa, sillä kesäkuumassa tuntui vain hyvältä ja vilpoiselta, kun se oli poissa.
Nyt haukkui pieni koira metsässä, ilmoittaen, että he olivat päämaaliinsa ennättäneet. Näkyi kyllä, että torpan emäntä oli sairas, sillä porstua oli lakaisematon ja kissan maitokuppi seisoi keskilattialla, niin että asessorin rouva oli siihen kompastumaisillaan. Tuvan kynnyksellä istui tyttö ja poika sormet suussa; vanhin tyttö tuuti nuorinta lasta, niin että tuvan epätasainen lattia jyskyi, ja vuoteella makasi äiti silmät puoli ummessa.
— Hyvää päivää, Anna — tervehti asessorin rouva ystävällisesti. —Kuinka voit tänään?
— Ehkä vähän paremmin, voimistuin mielestäni niin liharuoasta, jota talosta minulle tuotiin eilen.
— Sepä hauskaa; nyt meillä on sinulle mukanamme vähän hedelmäruokaa. Ota tuo kivivati, Helka, ja lusikka tuolta hyllyltä, niin Anna saa heti maistaa.
— Oi kuinka se on hyvää — sairas nielasi lusikallisen toisensa perästä hedelmäkeittoa, joka nähtävästi maistui hänelle hyvältä. — Meillä on kyllä ruokaa, niin ettei minun sovi valittaa siitä syystä, mutta kun on sairas, tekee mieli jotakin uutta.
Rouva Bergendahl avasi vaatekäärön. — Näetkös, tämän koltun olen ommellut pikku pojalle — sanoi hän. — Miten hauskalta hän näyttänee, kun hän saa sen yllensä! Luulenpa, että hän nyt on hereillä; nosta hänet ylös, Gerda, ja tuo hänet tänne luokseni. Katsoppas vain, mikä reipas lapsi — huudahti hän, kun lapsi makasi hänen sylissään ja katsoi päin kattoa kirkkailla sinisillä silmillään.
— Raukkaa ei ole kylvetetty moneen viikkoon — vaikeroi äiti. — Mustansuon Liisa oli täällä eräänä päivänä leipomassa, mutta hänellä oli jo kyllin tehtävää, ennenkuin sai kaiken muun kuntoon, mitä täällä oli laiminlyöty.
— Jos Helka tuo vähän vettä kivivatiin, niin minä pesen lapsen tuota pikaa — sanoi rouva Bergendahl. — Tässä on minulla vaatteitten ympärillä vanha pyyhinliina, jota sopii käyttää. Sinä pikkarainen, — katsokaa, miten hän tyytyväisenä oikaisee itseänsä, hän pitää siitä, että pääsee puhtaaksi. Kukkuu, pikku ystäväni, — ja nyt puetaan lapsi uuteen kolttuun. Katsoppas nyt tänne, äiti! — Rouva nosti lapsen käsivarrelleen ja hypytti häntä äidin ihastuneitten silmien edessä.
— Kuules, Gerda, entä jos koettaisit tuota punaista leninkiä pikkuMaijan päälle? Tule lapsi tänne!
Tyttö istui kynnyksellä eikä liikkunut paikaltaan, mutta Gerda otti hameen ja meni hänen luokseen. Pian näkyi hän tulleen lasten tuttavuuteen, vaikka olivatkin ujoja, ja nyt otti hänkin vuorostaan vettä ja pyyhinliinan, jolla hieroi Maijan ja Kallen pyöreät naamat niin puhtaiksi, että kiilsivät.
— Täällä on kampa akkunalla — sanoi Helka, joka koko ajan oli tarkannut ja auttanut serkkuansa puhdistustyössä.
Gerda vähän nyrpisti nenäänsä, mutta tarttui kuitenkin innokkaasti ja päättävästi kampaan, äitinsä kehoittavan katseen johdosta.
— Tuskin enää tunnen omat lapseni — sanoi sairas hymyillen.
— Noh, tulet kyllä pian terveeksi ja voit itse hoitaa lapsiasi, Anna hyvä — sanoi asessorin rouva lohdutellen.
— Helka, koetappas, osaatko tehdä takkaan tulta; Maija ja Hilta löytävät kyllä muutamia risuja ja lastuja. Minä näen, että perunat ovat padassa valmiina keitettäväksi.
— Niin, lapset poimivat keiton erän maasta, ja isän pitäisi ne keittää, kun hän päivätyöstään palaa — sanoi vaimo.
— Tänään voimme säästää häntä tuosta vaivasta, hänellä on kyllä työtä jo ilman sitä, ennenkuin saa lehmän lypsetyksi ja tuoduksi vettä ja puita sisälle.
— Niin, hyvä hän kyllä on, meidän isä.
— Tämä on hyvin suuri ilo ja onni sinulle, että sinulla on kelpo mies.Katsoppas, nyt valkea palaa oikein hyvin.
Gerda kaatoi vettä perunain päälle ja ripusti padan hahlaimiin valkealle; sitte pyyhkivät he akkunan alla olevan pöydän ja kattoivat sen illalliseksi ottaen veitset ja lautaset seinähyllyltä. Kun kaikki oli kunnossa ja perunat alkoivat kypsyä, rupesi rouva Bergendahl tekemään lähtöä.
— Onpa nyt isä varmaankin ihmeissään, kun hän kotiin palaa — sanoi sairas ilosta loistavin silmin.
— Kyllä me vastedeskin tulemme sinua katsomaan, jotta näemme mitä täältä puuttuu — vakuutti asessorin rouva. — Noitten hyvien lääkkeiden ja vahvistavan ruoan avulla toivon piankin saavani sinut jaloillesi jälleen.
Rouva kantoi pojan, joka oli nukkunut, äitinsä luo vuoteeseen, noikkasi ystävällisesti ja läksi.
— Minä kyllä mielelläni menisin Kuusimäkeen huomenna jälleen — sanoiGerda kotimatkalla.
— Ja minä myöskin — virkkoi Helka innokkaasti.
— On tarpeeksi aivan, kun yksi erästään menee, nyt kun olemme nähneet, mitä on tehtävänä — sanoi äiti.
— Nuo lapset olivat oikein sieviä, sitte kuin olivat puhtaaksi pestyjä.
— Mutta kampaaminen ei suinkaan ollut erittäin hauskaa — sanoi Helka naurahtaen — Gerdalla oli niin sopiva muoto, kun hän siihen toimeen ryhtyi.
— Nuorin lapsi oli hyvin siistimätön, mutta äiti otti asian niin luonnolliselta kannalta, että minäkin sain paremmin rohkeutta.
— Olin juuri varta vasten ottanut leveän talousesiliinan eteeni — sanoi äiti — kun lähtee köyhäin luo, ei milloinkaan saa loukata heitä pyyhkäisemällä tuolia, ennenkuin istuu, sillä se osottaa ylenkatsetta. Juuri se, että asetumme heidän kannallensa seurustellessamme heidän kanssaan, ja annamme jotakin omasta itsestämme, samalla kuin annamme heille apuamme, tekee heille avun kalliimmaksi ja helpommaksi ottaa vastaan.
— Niin, täällä se kyllä käy päinsä, mutta kaupungissa?
— Tietysti siellä on toisin, siellä olot ovat toisenlaiset. Mutta jos sydämmesi on altis auttamaan, ja tahtosi on hyvä, niin löydät aina tilaisuutta ja parhaan tavan millä voit auttaa, ole vakuutettu siitä, tyttöseni.
Gerda tarttui äitinsä käteen, sanoen: — Tietääkö äiti, minä tahtoisin hyvin mielelläni leikata lyhyiksi nuo valkoiset pellavatukat, siten tulisi kampaamistyö paljon helpommaksi.
— No siinä minun luullakseni ei mikään ole estämässä. Kas tuossa ovat Eedit ja Ester, jotka lupasivat tulla meitä vastaan, ja tuolla kävelee isä pitkin lehtokujaa; me tulemme varmaankin juuri parahiksi illalliselle.
— — — — — — — — — — — — — — — —
— Sain kirjeen tohtori Bong'ilta eilen — sanoi asessori seuraavana päivänä. — Hän on ollut katsomassa pientä raajarikkoa, johon tutustuimme kävelymatkallamme.
— Mitä hän sanoi Jannesta? — kysyivät nuoret innostunein mielin.
— Tohtori luuli, että poika voimistuisi melkoisesti, jos hän saisi mallaskylpyjä ja voimakasta ruokaa.
— Siihen heillä valitettavasti ei ole varaa — tuumi Freedrik.
— Ei, sen vuoksi olemmekin äiti ja minä päättäneet ottaa eukon ja pojan joksikin aikaa tänne. Muija saattaa auttaa Piilin matamia puutarhassa ja sillä välin hoitaa poikaa tohtorin määräyksen mukaan.
— Sepä oli kovin hauskaa — huusivat kaikki yhteen ääneen.
— Oi kuinka hyviä isä ja äiti ovat! — sanoi Freedrik.
Vielä samana päivänä lähti asessori köyhälle tuvalle, jossa raajarikko asui, ja toi hänet äitineen Kerttulaan, jossa he vastaiseksi saivat asettua tuvan takana olevaan kammariin. Lapset olivat kovin huvitetut pienestä vieraasta ja istuivat tuntikausia hänen luonaan oppiaksensa hänen tuohenpalmikoimistansa. Myöskin vanhemmat lapset menivät tuon tuostakin häntä katsomaan, ja Janne viihtyi nähtävästi hyvin uudessa ympäristössään.
— Tuumaan lakkaamatta, miten voisimme saada pojan raajarikkoisten kouluun Helsinkiin, — sanoi Freedrik eräänä päivänä Helkalle, kun he olivat marjoja syömässä puutarhassa. — Hänestä varmaankin tulisi taitava ammattilainen, jos hän saisi oppia jotakin.
— Mitähän se koulunkäynti maksanee — tuumaili Helka.
— Siitä kyllä pian saa selvää, kun kirjoittaa johtajattarelle. Isä ei luule, että kunta tällä haavaa voi auttaa, ja vanhemmilla on jo meidän tähtemme tarpeeksi kustannuksia.
— Se kyllä on tosi, mutta aluksi hänellä on hyvä täällä. — Katsoppas, sillä välin kuin olemme jutelleet, olen hänelle poiminut koppani täyteen karviaismarjoja.
— Ja minä olen vain syönyt — sanoi Freedrik pahoilla mielin.
— Minä olen kyllä poiminut suuhuni myöskin, oi miten hyviä nämä marjat ovat!
Oli jouduttu nuorison hartaasti odotettuun marja-aikaan, ja Kerttulan puutarhassa marjapensaitten oksat riippuivat marjoja täynnään.
— Täällä on hyvä olla, olen kuin porsas pahnoissa — huudahti Bruuno, joka juuri kömpi esiin viinimarjapensaan alta, jossa hän ahkeraan oli riipinyt tertun toisensa perästä noita heleänpunaisia marjoja.