Seuraavana päivänä tuli Freedrik Helkan luo, joka istui lukemassa ruokasalissa. — Nyt olen keksinyt, millä tavalla voidaan saada rahaa Jannen koulunkäyntiin — kuiskasi hän salavihkaa. — Minä myyn palkoveneeni Vihtorille, joka jo monta kertaa on aikonut ostaa samallaisen itsellensä. Me suostuimme eilen illalla kaupasta.
— Todellako! Mutta sinähän itse niin mielelläsi käytät palkovenettä.
— Se kyllä on tosi, mutta näetkös, voinhan kuitenkin päästä merelle veneissäkin. Palkovene on omani, ja minä saan tehdä sillä mitä itse haluan. Tule mukaani rantaan, minä menen sitä vähän puhdistamaan, sillä huomenna jo on Vihtori luvannut tulla sitä noutamaan.
Helka oli heti valmis, ja he läksivät yhdessä Jooseppi kalastajan tuvan vieressä olevaan venetalaaseen, johon tuo soma alus oli vedetty.
— Sillä välin kuin sinä venettäsi puhdistat, minä käyn katsomassa sokeaa Leenaa — sanoi Helka. Oli aina hauska käydä kalastajan mökissä. Sokea muija istui siellä kudin kädessään niin iloisena ja lempeänä kuin auringonpaiste, ja aina hän kertoi jonkun hauskan kertomuksen rikkaan muistonsa tyhjentymättömästä varastosta. Hän osasi myöskin lauluja ja satuja äärettömän paljon vanhan vanhoista ajoista asti. Kun istui hänen luonaan ja näki hänen sammuneen katseensa, niin oppi kiittämään Jumalaa näöstä, terveydestä ja monen monesta hyvästä lahjasta.
— Kummallista on nähdä, miten hyvin Leena löytää joka paikkaan täällä huoneessa — sanoi Helka, kun muija nousi istualta ja otti lankakerän seinäkaapista.
— Kyllä minä jotakuinkin hyvin osaan täällä huoneessa liikkua — vastasi sokea ilomielisellä tavallaan. — Minä kiitän Jumalaa joka päivä siitä, että hän on asettanut kaikki niin hyvin minulle. Ainoa suruni on etten enää saata lukea; sitä tein ennen aina niin mielelläni. Ukkoni ei ole oikein luvuntaitava, vaikka hän kyllä pyhinä koettaa tavata saarnan kirjasta.
— Saisinkohan minä lukea Leenalle vähän? — sanoi Helka ujosti. — Luen usein ääneen äidilleni, kun hänellä on päänsärkyä.
— Kyllähän se olisi kovin hauskaa, mutta siitä tulisi paljo vaivaa neidille — kursaili Leena. — Asessorin rouva on myöskin niin hyvä ja lukee välistä minulle.
— No sitte minä pyydän tädiltä kirjoja, kun tänne toiste tulen, että saan lukea Leenalle.
— On minulla täällä sekä virsikirja että Uusitestamentti — vastasi muija innokkaasti ja kiirehti ottamaan alas kirjat vuoteen yläpuolella olevalta hyllyltä.
— Lehtien välissä on vielä vanhat merkkini siitä ajasta, jolloin olin näkevä ja saatoin itse lukea.
Helka aukasi hartaasti Uudentestamentin kannet ja luki puoli-ääneen lukujen päällekirjoituksia.
— Markuksen evankeliumin kymmenennessä luvussa puhutaan niin kauniisti siitä, miten Jeesus paransi sokean — sanoi vanha Leena, joka melkein osasi raamattunsa ulkoa. — Sitä paikkaa minä mieluimmin tahtoisin kuulla.
Sillä aikaa kuin Helka verkalleen luki mainittua kertomusta, täyttyivät kuulian silmät kyynelillä, jotka vähitellen vierivät alas hänen kurttuisille poskillensa ja vielä hänen ristissä oleville käsillensä.
— Leena itkee — sanoi Helka ihmetellen ja laski kirjan pöydälle.
— Ilosta vain, pikku neiti, oli niin hauska kuulla noita kalliita sanoja. Ja sitte ajattelin sitä hetkeä, jolloin Vapahtaja sanoo myöskin vanhalle Leenalle:Ole näkevä!
— Voi, kun ei Jeesus enää käy ympäri täällä maailmassa sairaita parantamassa — ajatteli Helka.
Mutta tuntui siltä, kuin vanhus olisi voinut lukea hänen ajatuksensa, sillä hän lausui: — Tuolla ylhäällä ei ole mitään yötä, siellä tulevat kaikki näkeviksi.
— Halajaako Leena täältä pois? — kysyi Helka hiljaa.
— Odotan tyytyväisenä Herran kutsua — vastasi vanhus. — Kiitoksia nyt, pikku neiti, lukemisesta.
— Tulen taas toiste — lupasi Helka sanoessaan hyvästi.
Kun hän tuli ulos, oli Freedrik juuri valmistanut työnsä ja katseli hellästi valkoiseksi maalattua palkovenettänsä. — Vihtori kyllä tulee tyytymään tuohon — sanoi hän, ja pieni kaipauksen huokaus nousi hänen rinnastaan, kun he läksivät kulkemaan kotiinpäin.
Heidän poissa ollessaan oli Lotta täti tullut Kerttulaan ja verannalta kuului iloista puhetta.
— Lotta täti on ostanut kolme koppaa Jannelta ja maksanut kaksikymmentä viisi penniä kappaleesta — huusivat lapset.
— Hän näkyy olevan näppärä poika — sanoi neiti Furumark tarkastellessaan pieniä tuohikoppia, jotka hän oli ostanut.
— Ehkä hänestä voi sukeutua jotakin kelvollista.
— Kyllä, jos hän vain saa apua — sanoi Freedrik. Sitte hän kääntyi isän puoleen, sanoen vähän hiljaisemmalla äänellä: — Olen myynyt palkoveneeni; siitä tulee sievä summa Jannen kasvatukseksi.
— Oletko tarkoin ajatellut tuota asiaa? — asessori laski voimakkaasti kätensä pojan olalle. — Sinä teet suuren uhrauksen, sillä niin kalliita kapineita ei helposti saa uudestaan.
Freedrik katsoi levollisesti isäänsä. — Minä en ole päätöstäni katuva — vastasi hän.
— Sitte, poikaseni, olen sinuun tyytyväinen!
— Mitä salaisuuksia isällä ja Freedrikillä on? — kysyi Meeri, pistäen uteliaana pienen pystynenänsä esiin isänsä olan yli.
— Me olemme salaliitossa Jannen tulevaisuuden hyväksi. Freedrik on juuri tänään pannut ensimmäisen perusrahan hänen koulunkäyntinsä varalle.
— Oikein ilosanoma! — huusi Meeri.
— Minä sen kyllä tiesin — sanoi Helka.
— Minun säästölaatikossani on myöskin muutamia markkoja, jotka minä sain keväällä syntymäpäivänäni; rakas eno, käytä myöskin ne jollakin tavoin Jannen hyväksi.
— Sen kyllä teen, tyttöseni!
— Meidän pitäisi kaikkien yhtyä auttamaan Jannea — kehoitti Meeri. —Minä lupaan antaa kolmannen osan viikkorahoistani aina jouluun asti.
— Hyvä, hyvä, lapsukaiseni! Minua ilahuttaa, että jokainen olette valmiit kieltäytymään hoidokkaanne hyväksi jostakin esineestä, mistä teille voisi olla hauskuutta. Mutta ennenkuin ryhdymme tähän yritykseen, tulee meidän muistaa, että raajarikkoisten koulukurssi ei lopu yhdessä lukukaudessa eikä vuodessakaan. Hyvä on alkaa kunnollisesti, mutta vielä parempi, jos on kestävyyttä viedä alotettu päätös hyvään loppuun. Jannen koulunkäynti tulee tuottamaan teille vielä monta kieltäymystä — oletteko valmiit niihin vielä tulevaisuudessakin?
— Olemme — vastasivat kaikki yhteen ääneen.
— Antakaa minun pitää huolta vaatteista ja muusta sellaisesta, jota mahdollisesti tarvitaan — sanoi Lotta täti, jolla aina oli antelias käsi.
— Täti kulta, sinä tahdot tulla hänen hyväksi haltiattareksensa!
— Hyvin mielelläni, mutta teidän kaikkien turvatiksi hän kuitenkin jääpi. — Mutta tiedättekö, minkä vuoksi minä nyt oikeastaan olen täällä tänään? — Kutsuakseni teitä kaikkia tulemaan leikkuujuhlaan tuorstaina. Sehän on vanha tapa Santaniemessä, kuten muistanette, että leikkuupäivänä juhlitaan.
— Oi miten hauskaa, miten hauskaa! — huusivat Helka ja Meeri yhtähaavaa.
Lotta täti hymyili tyytyväisenä. — Tervetultua siis miehissä! Mutta nyt minun täytyy lähteä kotiin leipomaan sata rusinapallukkaa pitoja varten.
Leikkuujuhla Santaniemessä.
Tuorstai-aamuna tuli Lotta-tädiltä pieni kirje, jossa hän pyysi Meeriä ja Helkaa tulemaan heti suuruksen jälkeen auttamaan häntä illanviettoa varten. — Sitä paitsi — kirjoitti hän — olette jo vanhan lupauksen mukaan sitoutuneet jäämään kerran luokseni yöksi, jotta saisitte nukkua viheriässä makuuhuoneessa; olkaa siis valmiit jäämään, sillä enpä aio laskea teitä pois, ennenkuin aamulla.
Meeri huudahti ilosta; aina tuo hyvä Lotta täti ajatteli, miten hän saattaisi muille valmistaa iloa.
Tytöt laskivat pitoja varten otettavat vaaleat puserot vähäiseen koppaan ja lähtivät sitte matkaan. Tultuansa perille Santaniemeen, näkivät he siellä kaikki jo vilkkaassa häärinässä. Puutarhuri haravoi käytäviä ja puhdisti kukkapenkereitä, keittäjä valmisti kermajäätelöä, ja taloudenhoitaja vatkasi pannukakkutaikinaa. Paitsi naapureita, Kerttulalaisia, oli nimittäin myöskin provastin perhe ja useita muita pitäjäläisiä kutsuttu ottamaan osaa suuriin leikkuupitoihin.
Keskellä hyörinää näkyi emäntä itse järjestämässä ja johtamassa. — Tervetultua, tervetultua, lapseni — sanoi hän tyttöjen tullessa suureen kyökkiin. — Tulette juuri "kreivin aikaan", Liinalla on tässä teitä varten kaksi valkoista vyöliinaa, ja minä annan teille oitis työtä. Meeri saa laittaa kuntoon nämät kaakkulaatikot ja pikku Helka saa kuumalla vedellä irroittaa mantelinkuoret; monta kättä tekee joutuisaa työtä.
Tytöt sitoivat leveät vyöliinat eteensä ja ryhtyivät reippaasti osotettuun työhön; heille tuntui huvittavalta työskennellä tässä mallikelpoisessa kyökissä, jonka seinillä kupariastiat kirkkaina kiilsivät. Taloudenhoitaja Liina, joka oli ollut monta vuotta Santaniemessä, näytti heille ystävällisesti, mitä heidän tuli tehdä, ja kaikki kaakku- ja leivoslaitokset näyttivät niin herkullisilta ja hauskoilta, että tämä oli Helkan mielestä ikäänkuin työskentelemistä ruoanlaittokoulussa. Kun kaikki laatikot oli pantu uuniin ja pannut, sekä kastrullit puhdistettu, "ottivat he lupaa itsellensä", kuten Lotta täti sanoi, sekä istuivat ruokasaliin ja rupesivat syömään jäätelöä, jota heitä varten oli asetettu suuret annokset ruokasalin pöydälle. Sitte he sitoivat kukkavihkoja kaikkiin kukkamaljoihin, mitä talossa oli, sekä monenlaisiin vateihin, ja sitte juoksivat suureen kuivauslatoon katsomaan, kuinka sievästi pehtori oli sen pukenut kuusilla ja köynnöksillä, jotka kulkivat pitkin seiniä; ja oven yläpuolelle hän oli asettanut kirjavia lippuja.
Tytöt olivat sitte yhä ahkerassa toimessa. Hätimmiten syötyänsä päivällistä, olivat he avussa, kun herkulliset hedelmät asetettiin suuriin lasivateihin illallista varten. He valitsivat itsellensä kukkavihkoja rintaan ja pukivat juuri yllensä puhtaita puseroja, kun kuulivat Lotta tädin huutavan iloisesti: — tervetultua!
— Meikäläiset varmaankin tulivat — sanoi Helka ja kiirehti ulos, mutta seisahtui hämmästyneenä ovelle, kun näki ihan vieraan herran etehisessä.
— No hyvänen aika, Heikkihän se on — huusi Meeri ihastuneena ja syöksyi kädet oikoisena nuoren miehen luo, joka tuttavallisesti kietoi käsivartensa Lotta tädin hartioiden ympäri.
Niin, siinä oli todellakin Heikki Furumark, Lotta tädin rakastettu veljenpoika, joka ihan odottamatta oli tullut Santaniemeen lyhyeksi aikaa. Hän ei kirjoittanut edeltäpäin, sillä hän tahtoi tehdä tädilleen odottamattoman ilon, ja nyt oli todellakin kahdenkertaisesti iloitsemisen syytä tässä vanhassa talossa. Yht'äkkiä valmistettiin pöydän toiseen päähän päivällinen tälle rakkaalle matkustajalle; ja sitte vähitellen rupesivat kutsutut vieraat tulemaan toinen toisensa perästä, joten niitä vilisi kuten mehiläispesässä sekä sisällä että pihassa, jossa leikkuuväki parhaisiin vaatteisiinsa puettuna seisoi.
Kellon lyödessä neljä astui Lotta täti Heikin käsivarteen nojautuneena ulos portaille, ja tervehti iloisesti oikealle ja vasemmalle, jonka jälkeen he kahden viulun soidessa kulkivat koko joukon etupäässä koristettuun juhlahuoneeseen. Komealta näytti suuri kuivinhuone, ja juhlallinen tunnelma vallitsi siellä, kun kunnianarvoisa emäntä astui esiin lehdillä koristetun kynttiläruunun alle ja lausui kokoontuneelle yleisölle seuraavaan tapaan:
— Jumala kaikkivaltias on antanut minulle runsaan laihon, jonka ahkerat kädet ovat kaataneet, ja kykäs kykkään vieressä todistaa siitä siunauksesta, mikä on tullut minun osakseni. Kiitollisuudeksi ahkeruudestanne olen tänään tahtonut koota teidät ilojuhlaan. Teitä, uskollisia palvelioitani, jotka olette olleet viljaani korjaamassa, kehoitan minä nauttimaan, mitä hyvästä sydämmestä tänään teille vieraanvarana tarjoan tyytyväisyyteni osotteeksi työnne tuloksesta. Toivon, että te tänään sekä nuoret että vanhat huvittelette oikein sydämmen pohjasta.
Asessori Bergendahl kohotti kätensä ja huusi: — Eläköön aina rakkaus ja rauha työnantajan ja työväen välillä, eläköön! — Viulunsoittajat soittivat marssin ja asessorin taluttamana kulki Lotta täti salin ympäri kertaalleen, ja väen mielestä hän oli niin komea, kaunis ja hyvä kuin kuningatar. Heikki vei pruustinnaa ja Freedrik äitiänsä, Vihtori talutti Gerdaa ja Bruuno Helkaa, ja viuluniekat vinguttivat viuluansa niin, että hiki valui otsasta, kunnes jokainen, ukosta nuorimpaan lapseen asti, oli kulkenut salin ympäri.
Sitte seurasi kahvin juonti. Kaksi pitkää pöytää oli katettuna; Meeri ja Helka pitivät tarjoilian virkaa toisen pöydän ääressä ja taloudenhoitaja toisessa, jossa ukkoja, akkoja ja lapsia runsaasti kestittiin. Tämä oli ohjelman ensimmäinen osa, ja nyt seurasi piiritanssia ja leikkiä, jota jatkui niin pitkälle kuin vain halutti. Siinä pyörivät vanhat eukot vanhojen ukkojen kanssa tunti tunnin perästä väsymättä. Kerttulan nuoriso sekä Vihtori ja Elma ottivat myöskin iloisesti osaa piiritanssiin. Useimmiten Vihtorin kaunis ääni johti laulua. Heikki sitävastoin istui nurkassa katselemassa iloa. Hän kyllä mielellään tahtoi nähdä muitten riemuitsevan, mutta kun Freedrik pyysi häntä piiriin, sanoi hän leikillisesti, että silloin syntyisi karhuntanssia. Viimein kuitenkin, kun Gerda seisahtui hänen eteensä kurkottaen kätensä hänelle, ei hän voinutkaan vastustaa, vaan meni pyörielemään hänen kanssaan iloisesti.
Meeri kuiskasi Helkalle, että Heikin ja Gerdan väli aina oli ollut erittäin hyvä; pieninä ollessaan olivat he nimittäneet toisiansa "pikku vaariksi" ja "pikku muoriksi", eikä vanha rakkaus ruostu.
Jenkkaa ja purpuria tanssittiin myöskin. Helkalle oli uutta nähdä, miten vakavasti kansa kävi tähän toimeen. Tanssioitten rautanauloilla varustetut korot kopsahtivat tahdinmukaisesti lattiapalkkia vastaan, ikäänkuin varstanlyönnit riihtä puidessa, eikä ainoatakaan hymähdystä näkynyt heidän huulillaan, huvi oli ikäänkuin tosi työtä, ja sitä täytyi tehdä oikein juurta jaksain.
Tanssin ja leikkien välillä juotiin virkistykseksi vaahtoavaa kotona valmistettua kaljaa, ja kun viulunsoitto lakkasi ja väki poistui seinänvierustoille istumaan vähän levähtääkseen tanssin perästä, tarjottiin kukkurallisista vadeista pannukaakunpaloja ja suuria nisuvoileipiä, joiden päällä oli juustoa ja lihaa. Kun Lotta täti piti pitoja, olivat vieraanvarat runsaat kaikin puolin. Koko ajan oli emäntä itse saapuvilla; hän katsoi, että jokainen sai tarpeeksi osaa antimista, ja sillä välin hän jutteli vieraittensa kanssa. Keskellä vilinää hänen komea vartalonsa yhäti näkyi milloin missäkin päin, ja ystävällinen hymyily riitti häneltä jokaiselle.
Kellon lähetessä kymmentä lakkasivat viulunsoittajat soittamasta ja tanssi taukosi. Lotta täti astui taas lattian keskelle ja kiitti hyvästä seurasta. Tämä oli viittaus siihen, että oli aika lähteä, ja sillä välin kuin väki tunkeusi sanomaan hyvästi emännälleen, oli Vihtori pannut toimeen ilotulituksen. Auringoita, tähtiä ja säkenöitseviä raketteja näkyi vieraille, kun he valaistusta juhlasalista astuivat ulos hämäränä elokuun-iltana. Tämä oli kaunis näkö, ja Lotta täti, joka piti paljon tuollaisista odottamattomista huvituksista, oli varsin ihastuksissaan; vieraat katsoivat sitä melkein kuin jotakin taikatemppua.
Kun talon alustalaiset kaikki olivat lähteneet kotia päin, tarjottiin illallista ylhäällä suuressa ruokasalissa, jossa Lotta täti yhäti väsymättömän hyväntahtoisena piti emännyyttä valosta, hopeasta ja kristallista säteilevän pöytänsä ääressä. Vihtori, joka ei milloinkaan unohtanut olla kohtelias, kantoi ruokaa lautasilla sekä vanhoille että nuorille. Aina oli hänellä lasi, lautanen tai veitsi tai haarukka käsissään, kun hän juoksenteli edestakaisin.
— Onnellinen hän — sanoi Heikki hiljaa Gerdalle — mitäpä antaisinkaan, jos voisin liikkua niin sujuvasti kuin Vihtori. Ujous on vaivannut minua aina lapsuudesta asti, ja minun karhumaiset liikkeeni loukkaavat kyllä niitä, joiden kanssa olen tekemisissä, sen tiedän varmaan.
— Ei käytöksesi ainakaan loukkaa vanhoja ystäviäsi — sanoi Gerda katsoen vilpittömällä luottavaisuudella häneen. — Vihtorilla on nyt se lahja, mutta sinulla on niin monta muuta, joita me kaikki ymmärrämme arvossa pitää. On niin hauskaa, kun taas saamme pitää sinua, Heikki hyvä, kotona!
— Kiitoksia niistä sanoista, Gerda! — Heikin viisaat, ruskeat silmät säteilivät. — Etkö halua mitään, Gerda, siellä on niin maukkaita hedelmiä jälkiruoaksi?
— Kyllä, tuoppas minulle päärynä ja muutama keltainen luumu, ne ovat kovin hyviä — sanoi hän, ja tuo roteva nuorukainen lähti pois. Hän oli ujo kuten poikanen, mutta voimakas ja vakava kuten kypsynyt mies, ja Gerda katsoi ihaellen hänen jälkeensä.
Kohta illallisen päätyttyä käskettiin ajaa vaunut esiin, ja kaikki vieraat sanoivat hyvästi, paitsi Meeri ja Helka. — Minun pikku apulaiseni — sanoi Lotta täti, — jäävät tänne yöksi, kuten on suostuttu, ja saavat maata ihailemassaan viheriässä kammarissa. — Tämä sijaitsi vieraskammarin ja emännän huoneen välissä ja oli pieni sievä huone, jonka seinät olivat meriviheriät, uutimet raskaasta viheriästä silkistä ja tuolien päälliset samoin viheriästä kirjaillusta silkkikankaasta. Pukeumapöydän yläpuolella riippui peili, jonka kehykset olivat komeasti veistoksilla koristetut, ja kapealla pöydällä oli hopeainen neulavati ja koko joukko hajuvesipulloja. Molemmissa mahonkisängyissä oli viheriät silkkipeitteet ja viheriät silkki-uutimet, jotka putoilivat syviin laskoksiin verhoten vuoteet muinais-ajan tapaan.
Kaikki siellä sisällä oli Lotta tädin iso-äidin aikaista, ja koko huonekaluston oli tämä tuonut mukanaan ranskalaisesta kodistaan. Vähäisen, erilaisilla puulajeilla koristetun piirongin yläpuolella riippui seinässä hänen kuvansa nuoruuden ajoilta; pastellimaalaus, joka esitti nuorta ihanaa naista, jolla oli puuteroitut hiukset ja kaulassa jalokivikoriste. Sormi huulillaan näytti hän salavihkaa, mutta veitikkamaisesti katselevan noita kahta pikku tyttöä, jotka nyt riisuivat yltänsä juuri saman pöydän ääressä, missä hän oli pukenut itseänsä hovitanssiaisiin.
— Täällä minä makaan seitsemän untuvapatjan päällä kuten prinsessa, joka sittekin tunsi herneen selkänsä alla! Se vaan on erotus, etten minä tunne mitään hernettä. Eikö olekkin täällä komeaa, Helka? Kun makaan tässä huoneessa, ajattelen aina iso-äiti Etienne-vainajata, ja sitte minä olen kuulevinani, kuinka täällä napsuu joka nurkassa. Vanhat muistot, näes, kulkevat ympäri aaveilemassa hämärässä.
— Hui, oikeinhan sinä minua pelottelet!
— Sinä pieni hupakko, sehän juuri on hauskinta asiassa, että saamme maata itse Santaniemen kummitushuoneessa — vastasi vallaton serkku. — Eikö meillä ole ollut hauskaa tänään? Minä saattaisin puhua vaikka kuinka paljon tänä iltana, ellen olisi niin hirveän uninen. Hyvää yötä, nupukka, uneksi — iso-äidistä! — Meeri kääri kahisevan silkkipeitteen ympärilleen, kääntyi seinään päin ja nukkui jo samassa tuokiossa.
Mutta Helka ei saattanut nukkua. Hänen ajatuksissaan häälyi kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kokenut päivän kuluessa, ja serkun leikilliset sanat "kummitushuoneesta" kaikuivat vielä hänen korvissaan. Ne kuuluivat niin kamalilta, ja Helka tunsi itsensä levottomaksi. Hänpä sitä paitsi makasi ensi kerran vieraassa paikassa, ja joka ääni, mikä kaikui hänen korviinsa, tuntui vieraalta ja kummalliselta yön hiljaisuudessa.
Koiran haukunta kuului kumeasti heidän huoneeseensa. Olikohan se Heikin suuri valkoinen koira, joka haukkui, — tuo komea eläin, joka seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti yhtä luotettavalta ja uskolliselta kuin hänkin? Mikähän ovi narahti? Nyt varmaankin joku kulki ulkona käytävässä! Ei, kyllä se vain oli mielikuvitusta, kaikki varmaan jo nukkuivat, ja sitäpä hänenkin piti tehdä.
Helka sulki silmänsä päättäen varmasti nukkua, mutta tulevassa hetkessä hän jälleen makasi ihan valveilla tuijottaen valoisaan säteeseen, joka laskeutui suoraan seinällä olevaan kuvaan. Mikähän valo se oli? Se näytti aivan ihmeelliseltä. Vapisevana hän kiipesi vuoteeltaan ja riensi akkunan luo. Siellä ulkona näkyi vanha puutarha kauniina ja rauhallisena, ja täysikuu levitti hopeavaloansa sen ylitse, luoden valosäteen myöskin viheriään kammariin, jossa Helka valvoi. Tämä rauhallinen näkö-ala viihdytti heti Helkan mielen, ja hän palasi takaisin, mutta seisahtui hetkeksi pastellimaalauksen eteen, joka hymyillen näytti noikkaavan hänelle "hyvää yötä". Kun Helka sitte painoi päänsä patjaan, hän tuskin ehti hartaasti rukoilla: "Jumala varjele isää ja äitiä", ennenkuin uni hänet vei höyhensaarille.
Kun tytöt seuraavana aamuna heräsivät, tuli Lotta täti heille hyvää huomenta sanomaan sekä puhumaan hetken heidän kanssaan.
— Noh, miten nyt olette nukkuneet, pikku ystäväni? — kysyi hän ystävällisesti ja istahti vuoteen syrjälle.
— Suloisesti, oikein hyvin! — vakuutti Meeri innokkaasti.
— Sepä hauskaa; tietysti te myöskin olette nähneet unta täällä viheriässä kammarissa?
Helka hymyili. — Kyllä minä uneksin jotakin hauskaa — sanoi hän — mutta nyt en muista mitään.
— Niinpä aina käy — nauroi Lotta täti — iloiset unelmat istuvat piilossa tuolla vuoteen verhoissa, ja niin pian kuin unetar painaa silmät kiinni, lentävät ne alas keveinä, mutta eipä kukaan niitä vielä ole voinut minulle kertoa. Sepä juuri on viheriän kammarin salaisuus.
Krapuretki.
Heikki Furumark tuli joka päivä Kerttulaan, ja Helka piti joka kerta hänestä yhä enemmän. Heikki ei milloinkaan väsynyt leikkimästä lasten kanssa, ja Lilli valitsi hänet heti suosikikseen. Vaikka hän tuntui jotenkin hiljaiselta ja harvapuheiselta, ei hän milloinkaan ollut äreä eikä ynseä, vaan päin vastoin levollisuus ja hyvänsävyisyys olivat hänessä huomattavimpina ominaisuuksina.
Gerdan kanssa hänellä oli paljo keskusteltavaa Dresdenistä, jossa Gerdan oli määrä viettää seuraava syksy ja talvi eräässä kiitetyssä asumakoulussa, ja molemmat he iloitsivat siitä, että välistä saisivat tavata toisiansa siellä vieraassa maassa ja voisivat keskenään jutella kodistansa.
Eräänä päivänä, kun tavallisuuden mukaan Heikki oli Kerttulassa ja he kaikin istuivat verannassa, astui Vihtori sisään. Hän toi terveisiä kotoväeltä sekä ehdotti, että Heikki ja Kerttulan nuoret ajaisivat iltapäivällä pappilaan, jotta yhdessä lähdettäisiin joelle koettelemaan krapu-onnea. Pruustinna kutsui kahville, ja ilma näytti olevan suotuisa.
Ehdotus otettiin tietysti vastaan suurella mieltymyksellä, ja kun Vihtorin kutsumus myöskin ulottui pikku lapsiin, niin ilo nousi ylimmilleen. Niin pian kuin päivällinen oli syöty, rupesi seurue laittamaan itseänsä kuntoon ja etsimään keppejä ja haaveja matkaa varten.
Bruuno oli ajajana vanhoissa, keltaisiksi maalatuissa, nelipyöräisissä ajoneuvoissa, joita käytettiin ainoastaan silloin, kun koko lapsilauma oli mukana, ja Heikki ajoi Gerdan kanssa Lotta tädin pienissä vaunuissa. Matka kului nopeaan iloisesti juteltaessa, kunnes ehdittiin pappilaan, johon hevoset jätettiin. Vaan nuoriso lähti kravunpyydyksineen, kahvipannuineen ja leipäkoppineen niitylle, jonka läpi vähäinen joki luikerteli.
Tultuansa perille hajaantui seura eri ryhmiin. Osa siitä lähti panemaan syöttejä keppeihin ja laskemaan niitä pitkin joen vartta, toiset menivät valitsemaan sopivaa paikkaa, johon asettuisivat kahvia keittämään. Muutamia nokisia kiviä, joita ennenkin oli tällaisissa huvitilaisuuksissa käytetty, asetettiin tilapäiseksi takaksi, ja kuivista risuista ja katajasta laittoivat tytöt pian iloisen tulen pannun alle.
— No Helka, jätä nyt kyökkitoimet hetkeksi ja tule minun kanssani — huusi Freedrik; ja serkku, joka ei milloinkaan ennen ollut kravustusta nähnyt, oli heti valmis noudattamaan hänen pyyntöänsä. Suurella jännityksellä katseli Helka nyt, miten Freedrik varovaisesti laski haavin alas veteen ja nosti sen nopeasti ylös. Tuossa meni aika junkkari pohjaan, mutta kaksi makasi kuitenkin verkossa vuoroin aukaisten ja sulkien saksiansa.
Hyi, miten rumia ne olivat! Helka pelkäsi niitä niin, että hän kirkasi, kun serkku tarttui niitä niskaan viskatakseen ne koppaan; mutta hauska oli kuitenkin katsella ja nostaa keppiä kepin perästä. Onneksi oli joessa niin paljo krapuja, että harvoin pyydyksiltä palattiin ilman täysinäistä koppaa. Freedrik ja Heikki olivat levollisimmat, ja heillä oli aina paras onni. Bruuno oli liian liukas liikkeissään, ja Meerin sekä Elman oli laita samoin, joten he useimmiten pelottivat suurimmat kravut mutaan takaisin. Lapset myöskin ilohuudoillaan pelästyttivät noita vauhkoja eläviä.
Vihtori oli mainio isäntä. Aina hän oli valmis parantamaan rikkunutta haavia tahi asettamaan uutta keppiä kuntoon; sitäpaitsi hänellä oli aikaa auttaa Gerdaa, joka oli ottanut koko kahvikomennon haltuunsa. Herra Kontio sitävastoin loikoili ruohostossa ja lausui runoja toisen toisensa perästä mukaan otetusta runovihosta.
Valkoinen pöytäliina levitettiin nurmelle, ja sitte rupesi Gerda ottamaan esiin koppien sisällystä. Kuppeja, sokeria ja kermaa lukuunottamatta oli siinä pehmeätä leipää, korppuja, mustikka-paistosta, hunaja— ja piparikaakkuja. Pruustinna tiesi kyllä, mikä nuorille hyvältä maistui huvimatkalla. Gerda nosti varovasti kahvipannun kantta ja tuumi, että se oli jo kyllin kiehunutta, ja pian Vihtorin ääni kutsui innostuneet kravustajat katetun nurmipöydän ympäri sijoittumaan ja siihen asetettuja herkkuja nauttimaan.
Raitis ilma antoi hyvän ruokahalun, ja Vihtori, joka tavallisella sujuvuudellaan hoiteli "kahvi-Kaisaa", sai tavantakaa täyttää tyhjennettyjä kuppeja, sillä välin kuin Gerda levitti voileipiä ruokahaluisille lapsille.
— Tämä tosiaankin on hauskaa — sanoi Heikki laskeutuessaan alas nurmelle levitettyjen vaippojen päälle. — Vahinko, ettei minulla ole mukana valokuvauskonetta, olisinhan voinut ikuistuttaa teidät kaikkityyni siinä, kun istutte kahvipöydän ympärillä. — Vihtori ei puhunut mitään, vaan otti äkkiä pienen kirjan taskustaan ja piirsi reippaasti onnistuneen kuvan nurmikolla istuvasta seurasta.
Lapset, Bruuno ja Elma palasivat pian jälleen joelle kravustamaan, mutta toiset jäivät leirivalkean luo, joka vielä hiljakseen paloi. Iltapäivä oli tyven ja kaunis, joen toisella puolella leikkasi pappilan väki suviviljaa ja haravoitsi sitä kokoon pieniksi kuhilaiksi. Työntekiöitten laulu ja puhe kuului heleänä kirkkaassa, tyvenessä ilmassa. Kaikki oli niin kaunista ja sopusointuisaa, mutta kuitenkin tuntui vieno syksyn suruvoittoisa tuulahdus liehuvan läpi luonnon. Kenties se vaikutti seuraankin, koska se kävi yhä hiljaisemmaksi. Jokainen nähtävästi vaipui omiin ajatuksiinsa.
— Tästä kuukauden perästä olen jo Dresdenissä — sanoi Gerda katsellen haaveksivasti eteensä.
— Ja me olemme keskellä koulu-olojamme — lisäsi Meeri. — Mitä sinä,Vihtori, aiot toimittaa tänä syksynä?
— Aion käydä taideyhdistyksen piirustuskoulua. Tiedäthän, että aina olen halunnut taiteilijan uralle, mutta isäni tahtoi, että ensin tulisin ylioppilaaksi; vaan nyt olen vapaa seuraamaan omaa taipumustani.
— Ja jonakuna päivänä hämmästytät meitä sillä että lähdet ulkomaille ja palaat suurena taiteilijana — virkkoi Freedrik nauraen.
— Silloin minä maalaan uuden alttaritaulun kirkkoomme; vanha taulu tummine kuvineen on jo kauan ollut silmätikkunani.
— Hyvä vain, kunpa minullakin olisi tulevaisuuteni ohjelma noin selvillä!
— Oohoh, sinä Freedrik, joka aina olet ollut niin erittäin päättäväinen?
— En voi saada selville, mihin minun tulee pyrkiä. Opin-uralle minä kaiketi sentään viimeksi joudun.
— Sinä kyllä lopetat urasi tulemalla kasvitieteen professoriksi meidän yliopistoomme — ennusti Heikki.
— Minä olen tuuminut tulla kansanopistoon opettajaksi, taikka kentiesi minä haen opettajaksi johonkin seminaariin — sanoi herra Kontio kainolla itsetietoisuudella, katsoen huoaten Gerdaan.
— Minä ajattelen tulevia oppilaita, joita kuvittelen saavani hyvin paljon, kun nyt ensin Dresdenissä tulen oikein varmaksi saksankielessäni.
— No sitä voimme toivoa; minä näen sinut jo vapaudestasi nauttivana naisena, lyhyttukkaisena ja prillit nenällä — sanoi Freedrik, silitellen hyväilevästi sisarensa vaaleita kiharoita. Hän oli kuitenkin kaikin puolin ylpeä sisarestaan.
— Niin pian kuin koulunkäyntini lopetan, lähden minä Ruotsiin tullakseni taitavaksi voimistelunopettajaksi. — Meeri nosti kerskaillen pienen pystynenänsä ilmaan. — Kyllä minä sitte ilmaiseksi hieron, nipistän ja koputan teitä kaikkia voimieni takaa.
— Kiitos hyvästä lupauksestasi! — sanoi Freedrik hymyillen. — Mutta mitä sinä, Vihtori, tuumaat, sinä varmaankin uneksit jotakin kaunista taiteilia-unelmaa?
Nuori ylioppilas hymyili. — Olisipa ihanaa voida saada aikaan taideteos niin suurenmoinen ja vaikuttava, että jokainen katselia ihastuneena seisahtaisi sen eteen — huudahti hän innostuneena.
— Niin, siten sinä myöskin tuottaisit kunniaa maallesi — sanoi Freedrik. — Minä en voi ajatella mitään ihanampaa, kuin saada koko voimallani tehdä työtä isänmaan puolesta. Sitä vasta elämäksi saatan sanoa!
Helka katsoi ihaellen serkkuansa.
— "Maan eestä kuolisitko tään?" — sanoi Heikki hiljaa.
— Onko se sinun tulevaisuutesi päämaali, veliseni? — Freedrik laski hymyillen käsivartensa tuon rotevan nuorukaisen olalle.
— En tiedä, ansaitsisinko niin ihanan onnen osakseni — vastasi Heikki miettiväisenä — mutta sen tiedän, että rakastan isänmaatani enemmän kuin itseäni sekä että tahtoisin sitä palvella voimieni takaa. "Maani lähinnä Jumalaa" on hyvä mielilause.
— Entä koti? — kysyi Gerda lempeästi.
— Kodin suljen hartaimmasti isänmaanrakkauteeni — vastasi Heikki levollisella, luotettavalla tavallaan.
— Olemme saaneet viisisataa krapua — huusivat lapset — Bruuno on ne jo jakanut ja Elma lähetti toiset puolet pappilaan, sillä pruustinna täti on luvannut keittää ne illalliseksi.
— Ajatelkaa, kuinka me olemme laiskotelleet, olemme vain haaveilleet täällä aikamme hukkaan — sanoi Freedrik. — Nuo toiset saavat nyt ottaa suurimmat kiitokset kaikesta.
— Mutta tämä on ollut hyvin suloinen hetki — sanoi Gerda katsellen haaveilevasti ympärilleen.
— Nimitämmekö tätä paikkaa "unelmien kummuksi?" — kysyi Vihtori, ja kaikki pitivät nimen erittäin sopivana. Sitte tytöt rupesivat asettamaan kahvikuppeja ja vateja koppiin, sillä välin kuin pojat kokosivat haavit ja kepit. Kaipauksella lähdettiin joen rannalta hauskasta leiripaikasta, jossa äsken niin monta valoisaa tulevaisuuden suunnitelmaa oli tehty.
Pappilassa oli illallispöytä katettu, kun huvimatkailiat ehtivät perille, ja kukkuralliset vadit keitettyjä krapuja kannettiin kyökistä sisälle. Nyt syötiin ja juteltiin aikalailla, ja kun hevoset vihdoin ajettiin portaitten eteen, oli kuu jo noussut taivaalle.
— Meillä on ollut kovin hauska matka — sanoi Helka kotiin tultuansa.
— Niin, se täytyy myöntää — sanoi Meeri ja suuteli äitiänsä, joka oli istunut valveilla heitä odottamassa.
— Jos huomenna sataa, niin meidän täytyy kuivata viimeiset kukkasemme.
— Niin, sen teemmekin, ja iltapäivällä minä lähden lukemaan sokealleLeenalle; hän ilostuu aina, kun minä tulen — sanoi Helka.
Rouva Bergendahl noikkasi hyvästi. — Kuusimäen muori on ollut täällä sillä aikaa kuin te olitte poissa. Muija näytti varsin reippaalta ja toi suuren tuokkosellisen mustikoita teille kiitokseksi hyvästä avusta, jota hän teiltä sai sairautensa aikana. Lapset olivat ahkerasti poimineet marjoja ja kaikin he olivat teihin kovin ihastuneet.
— Me olemme sentään varsin vähän voineet tehdä heidän hyväkseen — sanoi Gerda.
— Tyttöseni, ei se riipu avun suuruudesta, vaan tavasta, miten apua annetaan — vastasi äiti lempeästi. — Vesipikaria Jeesuksen nimessä Hän ei jätä palkitsematta.
Kun Helka painoi päänsä patjaan, ajatteli hän: — Pieni rakkauden työ tehty siinä, missä sitä voi tehdä, on kaiketi myöskin kansan ja isänmaan palvelemista, josta äsken niin kauniisti puhuttiin siellä rannalla. — Hän ei sitä vielä oikein täydellisesti ymmärtänyt, mutta kyllä kaiketi asia kuitenkin oli juuri sillä tavalla.
Syksy ja hyvästit.
Päivät olivat vielä valoisat ja kauniit, mutta aamut sumuiset ja illat pimeät. Vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut, että kesää olisi kestänyt, täytyi kuitenkin huomata, että syksy teki tuloa.
Kerttulan puutarha oli mitä ihanimpia hedelmiä täynnä, omenia, päärynöitä ja luumuja kaikenvärisiä ja -muotoisia. Varstojen pauke kuului luhista, ja puolukan kyljet hohtivat punaisina metsänrinteillä.
Nuoriso hyörieli ympäri maita ja metsiä tavallisuuden mukaan, nauttien maalais-elämän ihanaa vapautta. Jokainen tunsi, että tämä aika pian oli loppuva; keskellä iloa tunkeusi sydämiin surun voittoisa tunne, joka hiipi sinne, kuten luontoon tuo sininen usva, joka tavan takaa kääri seudun hentoon harsoonsa.
Vanhalla Marilla oli täysi työ, joutuakseen käyttää syksyn runsaita tuotteita, ja tytöt auttoivat häntä uskollisesti herneitten silpomisessa, papujen kuivaamisessa ja omenien kuorimisessa. Hauskempaa työtä heillä kuitenkin oli puutarhassa, jossa saivat koota puitten runsaat hedelmät. Lapsilla oli jonkunlainen pelon-alainen kunnioitus Piilin muijaa, puutarhan vanhaa, harmaatukkaista ja teräväsilmäistä hoitajaa kohtaan. Helkan oli kuitenkin jo alusta onnistunut voittaa muijan suosio jollakin pienellä avuliaisuuden osotuksella, ja tätä muija palkitsi tuon tuostakin kauniilla kukalla, hyvällä omenalla tai päärynällä ja välistä maukkaalla porkkanallakin, joka ei myöskään ollut ylenkatsottava. Vaikka vanha Piilin muija ulkomuodoltaan olikin vähän karkea ja jäykkä, oli hän kuitenkin suuri kukkien rakastaja. Hän vartioitsi jokaista pientä nuppua, ikäänkuin se olisi ollut hänen silmäteränsä, ja hänen ihastuksensa jokaisesta kukasta, joka puhkesi, oli oikein liikuttava. Hedelmien alas-otossa oli muija kuitenkin nuorison avusta hyvin kiitollinen, ja tavallisesti Bruuno silloin kävi työn etupäässä. Hän oli väsymätön seisomaan tikapuilla ottamassa hedelmiä alas, sillä välin kuin tytöt poimivat koppiinsa, mitä maasta ylettyivät saamaan. — Kauneimpia omenia täytyy varjella kuten jalokiviä — sanoi Piilin muija, eikä hän itse koskenut niihin, ellei hänellä ollut villasormikkaat kädessä.
Kun viimeiset hedelmät otettiin alas ja ravistettiin puita, koska oli vaikea ulettua niihin, silloin lapset riensivät maasta poimimaan kaikki omenat ja päärynät. Ne, joita ei pistetty koppiin, katosivat erinomaisen nopeasti heidän terveitten hampaittensa väliin. Heidän pienet vatsansa näyttivät olevan pohjattomia, milloin puutarhan herkkuja oli tarjona, niin vakuutti ainakin asessori Bergendahl, ja sitä eivät lapsetkaan voineet kieltää.
Kun hedelmät olivat otetut alas, järjestettiin ne huolellisesti suuruutensa, kypsyytensä ja säilyväisyytensä mukaan suuriin, mataliin koppiin. Melkoiset määrät myytiin kaupunkiin hedelmäkauppiaille, osa määrättiin syötäväksi syksyn kuluessa ja loput talletettiin omenakammarissa talven varaksi.
Helkan mielestä oli mitä hauskinta kulkea omenakammarissa, jonka ilma oli täynnä hedelmäntuoksua, ja tarkastella noita erilaisia hedelmiä, jotka olivat hänen enonsa ylpeytenä. Siellä oli päärynöitä nyrkin kokoisia, sekä punaisia, keltaisia ja viheriäisiä luumuja, niin herkullisia, että oikein oli vähällä syödä niitä liiaksi. Ulkona kurkkupenkereet vivahtivat viheriäiseltä ja keltaiselta, ja meloonit riippuivat keltaisina, suurina kuten lapsen päät, villavilla varsillaan, tuuheiden lehtiensä välissä. Niin, oli se Kerttulan puutarha oikea paratiisi!
Asessorin rouva istui päiväkaudet ompelukoneen ääressä, sillä paljo oli, jota täytyi parantaa, ja myöskin oli uutta ommeltavaa ennen lasten lähtöä kouluihin, joten hänen ahkerat sormensa olivat lakkaamatta toimessa. Miina neitsy kantoi pakan toisensa perästä tärkättyjä ja silitettyjä häikäisevän valkoisia paitoja sisään silityskammiosta; kaiken täytyi olla kunnossa lukukauden varalle, joka nyt läheni suurin askelin. Gerdan matkaa varten oli myöskin paljo hommaa; hänen piti matkustaa muutamia päiviä ennen kuin muut. Kaikki ilmaisi pian tapahtuvaa poislähtöä, kaikki kertoi että tämä iloinen piiri kodin helmasta kohta hajaantuisi. Nuorista oli ainoastaan herra Kontio jäävä Kerttulaan Haaraldin ja Pentin opettamista varten.
Mutta alhaalla kalastajamökissä oli toinen matka tulossa. Siellä nimittäin makasi vanha Leena lievänlaisessa kuumeessa, joka kulutti hänen heikkoja voimiansa, ja lääkäri, joka oli kutsuttu sairaan luo, ei antanut mitään paranemisen toivoa. — Hän sammuu kuten loppuun palanut kynttilä — sanoi lääkäri.
Joka päivä kävi joku talosta tuossa pienessä mökissä. Kaikki pitivät muijasta, ja aina hänen kurttuisilla kasvoillaan näkyi sama lempeä, kiitollinen ilme.
Leenalla ei ollut monta sanaa sanottavana ystävilleen, mutta hän tunsi heidät kaikki käynnistä, askeleitten äänestä ja tavasta millä he tarttuivat oven ripaan, ja kun Helka tuli, tahtoi Leena kuulla jonkun virren tai raamatusta muutaman värsyn. — Se virvoittaa sieluani ja tulee evääksi pitkälle matkalleni — oli hänen tapana sanoa.
Jooseppi ukko kulki surullisena ulos ja sisälle jälleen, ja ruoka seisoi usein liikuttamatta toisesta ateriasta toiseen. Kaikki oli hiljaista tässä matalassa majassa, jossa odotettiin korkeinta käskyä, mikä pian tulikin.
Kun rouva Bergendahl ja Helka sekä Meeri eräänä päivänä astuivat mökkiin, näyttivät Leenan kasvot tavallista kalpeammilta ja ikäänkuin kirkastetuilta. Kuolema oli selvästi painanut leimansa hänen otsalleen.
— Miten Leena tänään voi? — kysyi asessorin rouva osaa-ottavasti ja kumartui vuoteelle päin.
— Luulen, että pian saan muuttaa — vastasi vanhus. — Kentiesi rakkaat nuoret neidit saavat ikävän muiston elin-ajakseen, jos ovat täällä, kun minä nukun?
— Täytyyhän meidän kaikkien kuolla, sekä nuorten että vanhojen — sanoi rouva Bergendahl vakavasti. — Leena rakas, olethan sinä tyytyväinen lähtemään?
— Olen, olen, sen tietää kyllä Jumala, minun Vapahtajani — huokaili muija.
Hän makasi kauan ääneti, kädet ristissä rinnalla, ja läsnä-oliat tuskin uskalsivat hengittää, jotta eivät häiritsisi sielun lentoa ruumiin kahleista.
— On niin valoisaa — sanoi hän äkkiä, nousten istualle vuoteellensa. — "Ole näkevä, uskosi auttoi sinua, mene rauhaan" — sanoi hän ääneensä ja vaipui sitten raskaasti takaisin patjoille.
Rouva Bergendahl laski hiljaa kätensä hänen sydämmellensä. Se ei sykkinyt enää.
— Nyt on Leena näkevä — sanoi hän juhlallisesti. — Sinä olet hänen lunastanut, Herra, Sinä uskollinen Jumala.
Puoli tuntia tämän jälkeen kulki äiti molempien tyttöjen keralla hiljakseen puiston läpi; asessorin rouva oli vakaa, ja nuoret hyvin liikutettuina.
— Olisitteko mieluummin lähteneet ennen loppua? — kysyi äiti ystävällisesti.
— Oi ei, äitini — sanoi Meeri nyyhkyttäen — olihan suloista nähdä Leenan nukkuvan aivan kuten väsynyt lapsi; en milloinkaan unohda tuota hetkeä.
Myöskin Helkan kyyneleet vierivät taajaan, ja hän sanoi:
— Kun olin pieni tyttö, näin nuoremman veljeni pantavan mustaan arkkuun, ja siitä asti olen kammolla ajatellut kuolemaa, mutta Leenan loppu karkoitti minusta tuon pelon, sen tunnen varmaan.
— Autuaat ovat ne, jotka Herrassa nukkuvat, — sanoi rouva Bergendahl. — Uskon voimalla pitäen kiinni Jeesuksesta käy matka turvallisesti pimeän virran yli tuntemattomaan maahan. Missä paras ystävämme on, siellä emme milloinkaan voi tuntea itseämme yksinäisiksi emmekä vieraiksi, ja sen tiesi vanha Leenakin.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavana sunnuntaina kätkettiin sokean ruumis kirkkomaan helmaan, ja Kerttulan nuoret koristivat haudan syksyn kauneimmilla kukilla. Tämä oli heidän kiitollisuutensa vanhan Leenan hurskaasta uskosta ja iloisesta tyytyväisyydestä, jonka hän oli jättänyt heille noudatettavaksi esimerkiksi. Maallisessa pimeydessään oli hän saanut olla monelle tien-oppaana taivaan iankaikkiseen valoon. Monet hyvät aikomukset mielessä palasivat nuoret haudalta. He toivoivat vain, että työssä ja toimessa saisivat niitä toteuttaa.
Ei siemen rakkaudenJää multahan milloinkaan,Kevät kerran nostavi senSadon kultia tuottamaan.
Tämä sunnuntai oli viimeinen, jona Gerda tällä erää oli kotona, ja hiljainen vakavuus vallitsi koko talossa. Lotta täti tuli hänelle sanomaan jäähyväisiä ja toi hänelle lahjaksi mitä somimman matkasälykön, joka sisälsi kaikkea, mitä mahdollisesti tarvittiin matkalla. Siinä oli kammat, harjat, neulat, sakset ja langat y. m., ja kaikki niin hienoa ja sievää, kuin tädin aina oli tapana hankkia, milloin hän lahjoja antoi. Myöskin Vihtori ilmaantui, tuoden tuoksuvan, ruusuista ja reseedoista tehdyn kukkavihon Gerdalle, jolle hän sitä paitsi piti pienen puheen, kiittäen häntä hyvästä seurasta kesän iloisina päivinä.
Kaikki kodissa koettivat sulostuttaa Gerdan viimeistä yhdessä-oloa kotolaisten kanssa. Jokainen tahtoi osottaa hänelle jonkun pienen palveluksen, ja illalliseksi valmistettiin pelkkiä hänen mieliruokiansa. Aikaisin seuraavana aamuna tuli hänen lähteä asemalle, ja sen vuoksi hän jo illalla sanoi hyvästi lapsille, istuen hetken jokaisen vuoteen ääressä; mutta ennenkuin hän läksi pois, palasi hän vielä kerran Lillin vuoteen luo.
— Katsoppas, äiti, hän makaa jo niin makeassa unessa, pieni käsi posken alla — kuiskasi hän. — Kuinka suloinen hän on, tuo pieni kulta, aivan kuten hieno, kaunis kukka.
— Niin, hento pieni taimi tosiaankin — vastasi äiti.
— Miten äiti tarkoittaa?
— Että meidän nuorimpamme on kallis laina, jonka minä pelkään Herran piankin vaativan takaisin; mutta älä itke, tyttöseni, kaikki on Jumalan hallussa. Hän antaa ja ottaa sen mukaan kuin meille parasta on. Hänen suojaansa jätän nyt myöskin sinut, ja ole varma siitä, että äitisi rukoukset seuraavat sinua joka päivä siellä vieraassa maassa.
Gerda kietoi hellästi käsivartensa äidin kaulan ympäri, ja kun hän illalla nukkui, oli hänen pään-aluksensa kyyneleistä kosteana.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaana, kun Rusko ja Oiva kaappivat maata portaiden edessä. Kastehelmet kimaltelivat kukkasissa ja puissa, ja elämä heräsi vähitellen unen helmoista päivän työhön. Äiti kaasi kahvia kuppeihin ruokasalissa, ja isä oli jo matkapuvussaan; täytyi kiirehtiä, jotta jouduttaisiin aikanaan junalle. Siellä tuli Bruuno puoli unisena aika kopinalla alas ylikerran portaita, ja herra Kontio ilmaantui myöskin, takki visusti napitettuna ylös asti, tavallisuuden mukaan. Ei kukaan tahtonut olla sanomatta jäähyväisiä Gerdalle.
— Hyvästi, hyvästi, onnellista matkaa! — huusivat verannassa kaikki yhdessä; ja Gerda viipotti nenäliinaansa siellä kun hän istui isänsä vieressä vaunuissa, mutta vastata hän ei saattanut. Nyt hoputettiin hevosia, vaunujen pyörät vierivät ratisten santaisen pihan yli, ja hetken perästä matkustajat näkyivät alhaalla lehtokujassa katoavana tummana pilkkuna vain.
— Nyt Gerda käy niin pieneksi, niin pieneksi — huusi Ester, jonka oli onnistunut herätä ja päästä esiin sängystänsä juuri siksi kuin Gerda lähti.
— Niin, etäisyys vähentää, se on luonnon laki — sanoi herra Kontio.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Tuskin oli viikko kulunut Gerdan lähdöstä, kun jo taas laitettiin toisten lasten matkasäkit ja laukut kuntoon, ja silloin oli heidän vuoronsa sanoa hyvästi kaikille mielipaikoille sekä lehmille, hevosille ja kanoille. Niitähän ei saataisi nähdä ennenkuin jouluna, ja siihen oli vielä niin hirveän pitkä aika.
Helka ajatteli onnellista kesäänsä ja kävi alakuloiseksi. Hänen oli myöskin ikävä lähteä, vaikka hän niin mielellään tahtoikin jälleen nähdä isää ja äitiä.
Sitte tuli viimeinen päivä. Heidän piti matkustaa höyrylaivalla kello yksitoista, ja sen vuoksi vanha Mari valmisti vahvan aamiaisen, sillä välin kuin asessorin rouva laittoi voileipiä eväskoppaan.
Bruunolla ja Meerillä oli täysi työ saada matkalaukkunsa kiinni, sillä niin täyteen oli niihin ahdattu päärynöitä, omenoita ja muita herkkuja — ainahan matkoilla tulee hyvä nälkä. Freedrik pisti reppuunsa muutamia kirjoja luettavakseen, ja Helka sitoi vihoksi joukon kukkia, jotka Piilin muija omakätisesti oli hänelle antanut. Tämä oli ystävyyden osotus, jota Helka täydellisesti ymmärsi pitää arvossa. Jokaisella oli kiire viimeiseen asti, ja heitä täytyi vielä hoputtaa, jotta eivät myöhästyisi. Oi tuota rakasta kotia, kovinpa vaikea oli siitä erota!
Vihdoinkin lähti koko seurue alas laiturille, missä pikku Janne jo istui odottamassa, ja hänen äitinsä kyynelsilmin oli katselevinaan höyry-alusta, jotta poika ei huomaisi, kuinka vaikea hänen oli erota lapsestaan. Olihan hänellä suuri ilo siitä, että Janne pääsi kaupunkiin ja sai ruveta koulua käymään ja oppimaan, eikä hän milloinkaan kyllin saattanut kiittää nuorta herrasväkeä siitä huolenpidosta, mikä heillä oli ollut hänestä, mutta ero tuntui vaikealta sentään. Hän oli kuitenkin levollinen poikansa puolesta, kun hän katsoi Freedrik herraa, joka oli ottanut Jannen erityiseen hoitoonsa ja suojaansa; hän kyllä oli pitävä lapsesta huolen myöskin matkalla, sen hän varmaan tiesi.
Paljo sanottavaa oli vielä viimeisessä hetkessä, mutta kuitenkin jäi suurin osa sanomatta, sillä tuolla tuli jo laiva, ja täytyi kiirehtiä siihen, jotta ei se jättäisi.
— Monet tuhannet kiitokset, rakas eno ja täti — kuiskasi Helka kyynelsilmin.
— Isä, pidä huolta Virkusta, jotta se aikalailla kasvaisi ja lihoisi jouluksi!
— Äiti kulta, lähetä meille vähän omenia syksympänä!
— Kyllä, kyllä, sen kyllä lupaan. Pitäkää huolta Jannesta ja käärikää vaippa hyvin hänen ympärilleen, jos merellä puhaltaa. — Jumala teitä suojelkoon, rakkaat lapset!
— Hyvästi, hyvästi nyt kaikki tyyni! — kuului vuorotellen laiturilta ja höyrylaivan kannelta, missä Helka ja Meeri seisoivat käsitysten. Freedrik nojasi laivan laiteeseen ja Bruuno viipotti lakkiaan voimiensa takaa. Rantaporras vedettiin laivaan, alus rupesi hiljakseen liikkumaan, ja matka laiturin ja laivan välillä kävi yhä pitemmäksi. Vielä kerran heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja viimeisiksi jäähyväisiksi vanhemmille ja siskoille sekä herra Kontiolle, joka seisoi siinä niin surullisena, ettei saanut sanaakaan suustaan. Propelli jyskytti, rannat liukuivat pian ohitse, ja monet kaipaavat katseet tähdättiin kohti rakasta Kerttulaa.
Kaupungissa.
Nyt oli todellakin syksy; puut pääkaupungin puistoissa olivat lehdettömiä, ja sade virtaili alas harmaalta, pilviseltä taivaalta. Mennyt kesä auringonpaisteineen, kukkineen ja linnunlauluineen oli kuten unennäkö kaukana etäisyydessä tuon raskaan pilviseinän takana, joka nyt aina riippui torien ja katujen yli.
Sisällä kotona oli sitä hauskempaa ja kodikkaampaa, kun sisä-akkunat olivat jo paikoillaan ja matot lattialla lämmittämässä. Helkan isä, kasööri Lange, asui perheineen mukavassa huoneustossa pohjoissatamassa. Siinä oli Freedrikillä ja Bruunolla huone etehisen vieressä, ja Meeri asui yhdessä Helkan kanssa. Edellisenä vuotena orpanat olivat asuneet vieraan luona, sillä Langen herrasväellä ei silloin ollut tarpeeksi huoneita, mutta kun Helkan äiti halusi saada rakkaan veljensä lapset kotiinsa, olivat he nyt vuokranneet suuremman huoneuston.
Helkalle oli tämä suuri ilo, sillä hän oli usein kaivannut yhdenikäistä seuraa, ja Kerttulan nuorista tuntui, ikäänkuin he olisivat tulleet kodista kotiin.
Pikku Roosa täti, joka aina kärsi hermo-päänsärkyä ja alituista katarria, ei tosin ollut heidän levollinen, väsymätön, rakastettu äitinsä, mutta hän kulki kuitenkin ympäri hellän levottomana, huolehtien siitä, miten hän voisi asettaa kaikki oikein hauskaksi heille. Sen vuoksi he pitivät häntä oikein sydämmestään hyvänä, ja kasööri Lange, joka oli mitä rauhallisin ja hiljaisin ihminen, ei tehnyt haittaa matosellekkaan, niin vakuutti ainakin Meeri.
Helkan koti oli aina ollut kovin hiljainen, ja rouva Lange oli usein huolehtinut sitä, että hänen tyttärensä kaipasi ilostuttavaa seuraa. Siitä syystä hän nyt oli mielissään, kun talossa oli vilkasta elämää. Myöskin silloin, kun hän särkevin ohimoin makasi sohvallaan, iloitsi hän kuullessaan nuot nuoret hilpeät äänet ruokasalista, joka oli perheen tavallinen kokoushuone.
Päiväjärjestys oli yksinkertainen ja säännöllinen.
Kello 1/2 7 soi herätyskello armottomasti poikain huoneessa, ja samaan aikaan tuli vanha uskollinen palveliatar Vappu tyttöjen kammariin. Meeri nousi heti vikkelästi vuoteeltaan, mutta Helka rukoili surkeasti: — viisi minuuttia vielä, vaan viisi minuuttia, — ja Bruuno nukkui säännöllisesti, niin pian kuin pikku herättäjä oli soinut loppuun asti, ja sitte oli veljellä vastus saada hänet hereille.
Kahvin juonti ruokasalissa kävi kiireimmän kautta, ja sitte kuljettiin sumussa ja sateessa tai auringonpaisteessa pitkä matka yhteiskouluun. Aamiaiseksi nuoret tulivat sitte kotia hyvin nälkäisinä ja virkistyneinä aamupäivän oppitunneista. Roosa täti oli silloin jo ylhäällä ja puettuna, piti heille ahkerasti seuraa ja kuunteli tarkasti ja mieltymyksellä heidän vilkasta keskusteluaan. Hänelle saattoi kertoa pienimmästäkin asiasta, sen lapset kyllä tiesivät, sillä niin oli Helkankin tapana aina tehdä.
Päivällisen jälkeen, joka aina oli maukas ja hyvin valmistettu, sillä vanha Vappu oli mainio keittäjä, istuttiin lukemaan seuraavan päivän läksyjä; niin tekivät kaikki muut, paitsi Bruuno, joka säännöllisesti meni kävelemään hämärässä naapuritalon poikien kanssa. Freedrikin täytyi ehtimiseen muistuttaa veljeänsä ehdoista, jotka edellisenä kesänä olivat tuottaneet hänelle monta ikävää hetkeä.
Iso veli oli oikea kirjatoukka, eivätkä läksyt milloinkaan häneltä joutuneet unohduksiin. Meerillä oli hyvä pää, hän käsitti helposti opittavansa, eikä hänen siis tarvinnut paljon aikaa panna luettavaansa; Helka ei oppinut yhtä pian, mutta oli tavattoman tunnollinen oppilas, jonka kunnianhimo ei sallinut hänen jäädä muista kumppaneistaan jälkeen.
Kello kahdeksan syötiin illallista, ja kun pöydästä oli ruoka viety pois, istuttiin vielä tunnin verran yhdessä juttelemassa, ennenkuin erottiin ja sanottiin hyvää yötä toisilleen, sillä "aikaisin ylös aamulla ja varhain vuoteelle illalla", se oli jokapäiväisenä sääntönä.
Freedrik, jolla oli luokallaan paljo luettavaa, istui kuitenkin mieluummin pari tuntia illalla valveilla, kuin antoi herättää itsensä aikaisin aamulla, sillä hänen oli vaikea uskoa, että pimeällä syksylläkin "aamuhetki on kullan kallis".
Viikko kului ahkerassa lukemisessa, kunnes lauantai-ilta joutui, jolloin pyhäpäivän lepo oli edessä. Tämän vapaan iltapäivän oli Langen nuoriso määrännyt "Lauantaiyhdistyksensä" kokouspäiväksi. Näihin kokouksiin tulivat säännöllisesti Elma ja Stormbomin tytöt sekä väliin myöskin Vihtori. Silloin paistettiin omenia ja syötiin pähkinöitä suunnattomasti, ja kun lamppu sytytettiin, ottivat tytöt esille käsityönsä, jotka olivat aiotut joululahjoiksi kotolaisille. Bruuno veisteli jotakin somaa esinettä samaa tarkoitusta varten, ja Freedrik luki ääneensä. Jos Vihtori oli muassa, leikittiin jonkunlaisia mietelmäleikkejä, koetettiin arvata arvoituksia tahi otettiin selkoa vaikeista laskuista; muutamia kertoja lukukaudessa Vihtori myöskin pani toimeen ja järjesteli kuvaelmia tahi jotakin muuta hauskaa, mitä keksi.
Kaikessa sellaisessa hän oli mestari, ja hänellä oli erinomainen taito saada itsensä toisen näköiseksi kuin hän oli. Poltetulla korkilla kun veti muutaman viivan kasvoihinsa, niin hän oli aivan tuntematon muodoltaan, ja silloin hän tuota pikaa ilmaantui hyytelöryssänä pyttyineen tahi posetiivin soittajana marakatti olalla tahi "arkkiviisujen" laulajana. Kaikkia tuollaisia temppuja suoritti hän niin mainiosti ja niin nauruhermoja kiihottavalla tavalla, että koko seurue taputti käsiään ihastuksesta.
Lauantain iltapäivä oli viikon hauskin hetki; mutta sen kanssa kilpaili sunnuntai-aamu, jolloin heräsi siinä suloisessa tiedossa, että nyt ei tarvinnutkaan heti nousta, vaan sai kääntyä toiselle korvalle ja nukkua vielä hetkisen. Mitä saattoikaan tähän verrata?
Oli niin ihanaa maata siellä ja kuunnella miten valkea räiskyi uunissa sillä välin kuin ajatukset lensivät omaisten luo Kerttulaan. Helka muisteli mielellään sunnuntai-aamuja maalla, jolloin aurinko loi säteitään kukkasiin ja pani kastehelmet kimaltelemaan, ja lapset leikkivät sannoitetun pihan äsken haravoituilla käytävillä, puhtaissa kesäpuvuissaan. Ne, jotka halusivat, saivat lähteä kirkkoon, mutta kotona-oliat kokoontuivat isän ja äidin ympärille kuuntelemaan saarnaa, jota luettiin kirjasta "Evankeliumi lapsille", sillä sitä kaikki lapsetkin niin hyvin ymmärsivät. Pieni Lillikin kiipesi isän tai äidin syliin, eikä hänen mielestään ollut oikein pyhäkään, ellei hän saanut olla kodin jumalanpalveluksessa mukana. Siellä oli niin hiljaista ja rauhallista koko talossa; työväki lähti kirkolle tahi lepäsi viikon vaivoista vapaana, ja työhevoset olivat laitumella. Siellä tunsi, että pyhäpäivä oli lepopäivä sekä ihmisille että eläimille.
Kaupungissa kulki elämä tavallista rataansa melussa ja tohinassa, toinen päivä oli toisensa kaltainen, ja monta koulutoveria löytyi, jotka koko vuotena tuskin kertaakaan olivat käyneet kirkossa, eivätkä he mistään pyhäpäivälukemisesta tietäneet kotonakaan. Rouva Lange jaksoi harvoin itse mennä kirkkoon, mutta hänen miehensä meni säännöllisesti "kahdentoista" jumalanpalvelukseen, ja tavallisesti oli joku nuorista hänen mukanaan. Muut istuivat Roosa tädin luona, jolloin Helka tai Meeri luki ääneensä saarnan; Helka varsinkin oli tottunut olemaan ääneen-lukiana, sillä niin pitkälle kuin hän muisti, oli äidillä aina ollut arka kurkku. Tämä hiljainen hetki kotona muodosti pyhäpäivän myöskin kaupungissa toisenlaiseksi kuin arkipäivät. Kun ilma oli kaunis, menivät nuoret setänsä kanssa päivällisen edellä kävelemään joko Eläintarhaan tahi Kaivopuistoon, jossa saivat ihailla meren suurenmoista kauneutta. Iltasilla oli kasööri Langen tapana soittaa viulua, jota Meeri, joka oli sangen musikaalinen, säesti pianolla. Hän lauloi myöskin veljiensä kanssa yhdessä pieniä kolmiäänisiä lauluja, ja Helka, jolla ei ollut ääntä ja joka ei myöskään ollut oppinut soittamaan, kuunteli hyvin mielellään näitä pieniä taiteilioita.
Rouva Langella ei ollut mitään sitä vastaan, että nuoret joutohetkinään kävivät vieraissa koulutovereittensa luona; mutta halukkaammin hän kuitenkin näki, että he ottivat tovereitaan vastaan kodissa, ja hän oli iloinen siitä, että he siellä viihtyivätkin parhaiten eivätkä usein menneet muualle, elleivät terveytensä vuoksi lähteneet ulos kävelylle.
Meeri ja Iines Stormbom olivat kieltämättä luokan etevimmät terävän käsityksensä puolesta, mutta Helka sai usein kiitosta siitä, että hän oli tarkkuudella luettavansa lukenut ja saattoi siis antaa selviä vastauksia. Hän oli käynyt miettiväiseksi ja vanhaksi ennenaikojaan, syystä että oli ollut kivulloisen äidin ainoana seuralaisena. Mutta pienen Elma Brobergin oli vaikea tulla toimeen luokallaan, sillä vaikka hän oli kovin ahkera, olivat laskut aina niin vaikeat, etteivät ne tahtoneet mahtua hänen pyöreään päähänsä. Eeva Stormbom ja hänen veljensä Ossi sekä Bruuno olivat luokkatovereita. Ossi oli vallaton veitikka, josta ei kukaan toveri oikein pitänyt, sillä hän oli kova ahmaaja ja kielikello. Toivo Stenberg, Meerin sivukumppani, oli sitävastoin iloinen kelpo poika. Hänestä kaikki yleensä pitivät, ja hän oli aina ensimmäisenä kaikissa leikeissä, joita koulupihassa leikittiin. Hän oli myöskin valittu Lauantaiyhdistykseen Langelle ja tuotti aina paljon hauskuutta.
Tavallisesti tytöt tulivat yhdessä kotia koulusta, mutta Bruuno juoksi välistä sinne ja välistä tänne, joten hänestä ei milloinkaan ollut tietoa, missä oli.
— Mihin sinä nyt taas riennät, Bruuno? — huusi Meeri eräänä päivänä veljellensä, kun heidän tuli lähteä kotiin päivälliselle ja veli pötki toisaalle. — Sinä olet viime aikoina monasti tullut liian myöhään aterialle.
— Lorua vain! — Bruuno teki kädellään liikkeen ilmaan ja meni menojaan toisten poikien kanssa.
— Pojat ovat aina niin huolettomia ja ajattelemattomia — sanoi Iines. — He eivät milloinkaan voi kulkea kadulla hyppäämättä katu-ojissa taikka viheltämättä koirille. — Tuo pieni itseensä tyytyväinen fariseus nosti hienon nenänsä ilmaan. Iines saattoi kyllä toisinaan itsekkin olla hyvin poikamainen, mutta hän tiesi olevansa sievä ja oli sen vuoksi vähän olevinansa siinä kun käveli Toivon rinnalla.
— Niin, te tytöt olette varmaan kymmenen vertaa viisaammat, kuin me tyhmät pojat! — Toivo nauroi virnistellen.
— Bruuno on nyt kahden viikon kuluessa tuhlannut taskurahansa niin, etten voi käsittää mihin ne ovat menneet — sanoi Freedrik samana päivänä Meerille ja Helkalle.
— Ehkä hän on ne lainannut jollekin toverille.
— Niin, saattaapa niinkin olla, mutta minun täytyy joka tapauksessa kysyä häneltä sitä, sillä isä toivoo, että me tarkkaan kirjoittaisimme muistiin kaikki menomme, jotta sitte voisimme niistä tehdä hänelle selkoa.
— Minun äitini on myöskin antanut minulle pienen muistiinpanokirjan, nyt kun olen saanut omat kuukausirahat käyttääkseni — sanoi Helka.
— Minä voin todistaa, että sinä säännöllisesti kirjoitat laskuihisi joka pennin — vakuutti Meeri.
— Luulisin, että se on hyvä oppi vastaisuutta varten — virkkoiFreedrik.
Muutama päivä myöhemmin tuli Meeri aika tohinalla ruokasaliin, jossaBruuno istui lukemassa, pää nojautuneena käsiä vastaan.
— Nyt tiedän, missä sinä tuhlaat rahasi — huudahti hän. — Sinä menetFazerille syömään makeisia! Hyi sinua! Ossi Stormbom on sanonut senIinekselle.
— Semmoinen kantelia! — Bruuno viskasi harmistuneena kirjansa sivulle päin.
— Teetkö mielestäsi oikein, sinä, joka saat niin paljon hyvää täällä kotona, kun kehtaat sittekin mennä rahojasi kuluttamaan torttuihin? — Meeri oli oikein tullut vauhtiin ja oli innosta punaisena.
— Olenko minä velvollinen sinulle tekemään selkoa siitä, miten rahojani käytän? — tiuskasi Bruuno.
— Et, mutta olenhan sinua vanhempi.
— Ikäänkuin sinä aina hoitaisit rahojasi niin mallikelpoisesti! Varo vain itseäsi! Muistatko kellonvitjoja ja hienoa rosettia, jolla komeilit menneenä vuonna!
— Oih kun sinä olet ikävä! Sehän oli ihan toista.
— En saata sanoa!
— Mikä nyt on? — kysyi Roosa täti, joka samassa astui sisälle. Hän oli hämmästynyt tuosta äänekkäästä keskustelusta, mutta kun ei kukaan vastannut ja Bruuno otti jälleen kirjansa, samalla kun Meeri laski pois koululaukkunsa, oli tätikin vaiti. Hän piti viisaimpana olla sekaantumatta nuorten kinaan, vaan antoi heidän selvittää asioitansa omin neuvoin.
Kun Bruunon illalla piti panna maata, istui hän pitkän aikaa vuoteensa syrjällä ja näytti tuumaavalta; vihdoin hän virkkoi:
— Meeri on kaiketi tuonut esiin minun ansioluetteloni, vai kuinka?
— Ei, hän ei ole mitään sanonut — vastasi Freedrik.
— Katsoppas, asian laita oli semmoinen, että — Bruuno keskeytti puheensa, hämillään kun oli — että — niin, Ossi ja minä sekä pari muuta poikaa olemme koululla muodostaneet neliapilan, ja me olemme pysyneet yhdessä koko lukukauden. Senhän sinä kaiketi tiedät?
Freedrik nyökähytti myöntävästi päätään.
— Noh, me olemme vähän peuhanneet ja pitäneet hauskaa yhdessä ja sitte olemme pistäytyneet Fazerille välistä.
Freedrik ei vastannut mitään.
— Olihan se tuhmaa, mutta omenatortut ovat niin hirveän hyviä eivätkä maksa enemmän kuin 10 penniä kappale.
— Niin, eihän se niin paljolta tunnu.
— Ei, mutta se on hullumpi, että kun vain maistaa sellaista, niin ei tyydy enää yhteen ja kahteen, vaan yhtäkkiä on syönyt neljälläkymmenellä tai viidelläkymmenellä pennillä.
— No niin, kerran se kyllä saattaa käydä!
— Mitä vielä! Tietysti me olemme käyneet siellä montakin kertaa ja — niin se nyt on yhtäkaikki, mutta rahani ovat nyt lopussa, ja minä olen lainannut 50 penniä Ossilta.
— Ne sinun täytyy heti huomenna maksaa pois — sanoi Freedrik päättävästi. — Minä annan sinulle kassastani. Tiedäthän, että isä ankarasti on kieltänyt ja varoittanut meitä ottamasta pieniä lainoja tovereiltamme.
Bruuno oli vähän nolon näköinen. — Sinä olet kunnon poika, Freedrik, kun autat minua tästä pälkähästä — sanoi hän vihdoin.
— Onhan se luonnollista; mutta nyt sinun myöskin täytyy luvata minulle, että vastaisuudessa olet lujempi, kun tuollaiset kiusaukset sinua vaivaavat, ja jos tulisit pinteeseen, niin puhu heti asiasta minulle.
— Sen tahdon tehdä; sinun kanssasi onkin niin hyvä puhua, mutta Meeri käy päälle kuin mikäkin porokello ja on aina olevinaan niin viisas ja uljas.
— Kuulin kyllä kinanne päivällä; Meeri oli vähän kiivas, mutta ei hän mitään pahaa sentään tarkoita.
— Ehkä ei, mutta paljon melua hän sentään tekee. — Näin sanoen Bruuno veti peiton korviinsa asti ja tunsi sydämmensä oikein keveäksi tunnustuksensa perästä.
— Kuka noputtaa ovea? — Freedrik kurkisti ulos. — Mitä tahdot, Meeri?
— Nukkuuko Bruuno jo?
— Melkein.
— Noh, herätä hänet sitte ja sano, että minä olin äkäpussi päivällä, huomenna olen taas lempeä kuin kyyhkynen.
— Hyvä — huusi Bruuno vuoteestaan — minä suon sinulle anteeksi — sinähän olet vain tyttö!
— Hyi, sinä ilkeä poika, minä sinua vielä opetan! — Hän lähti matkoihinsa kiireesti, niin että tohvelien klipin klapina vain kuului käytävien korkkimatoilta.
Joulutuumia ja kotimatka.
— Aika kuluu toki hyvin pian — sanoi Meeri eräänä päivänä — nyt ei meillä enää ole muuta kuin kolme viikkoa jouluun eikä muuta kuin kuusitoista päivää siksi kuin lähdemme kotiin.
— Miten kauniilta Kerttula nyt näyttänee talvipuvussaan — sanoi Helka.— Ajattelen sitä usein ja toivon että sen näkisin todellisuudessa.
— Sedällä ja minulla on yhteinen salaisuus, sinä kyllä saat sen aikoinasi kuulla — sanoi Meeri, joka samalla näytti hyvin salaperäiseltä.
— Varmaankin on kysymys jostakin joululahjasta — tuumaili Helka, muttaMeeri vain nauroi.
Kaikki mitä näinä viikkoina tehtiin tai puhuttiin, koski aina toivottua joulua, joka koko syksyn ikäänkuin etäisyydessä olevana valopilkkuna oli häämöittänyt nuorten mielessä. Kadut olivat täynnä kiirehtiviä ihmisiä, ja kauppapuodit hohtivat illoin mitä komeimmassa sähkövalossa, jotta uhkeat joulunäyttelyt esiintyisivät niin loistavina kuin mahdollista. Kyllä siellä ostettavaa löytyi, kun vain rahaa oli kukkarossa.
Kerttulan lapset olivat jo aikoja sitte laatineet toivomusluettelonsa. Kaksoisveljekset toivoivat saavansa uudet luistimet, kelkat ja lampaannahkaiset lakit. Eedit oli pyytänyt lastenlehteä tulevaa vuotta varten ja nukkepöydän kaluston. Ester toivoi nukenhellaa keittoastioineen. Myöskin Lilli oli äitinsä avustamana kirjoittanut: "monta monta nuttea ja suuji hevonen", ja isä oli lupaavasti hymyillen pistänyt listan lompakkoonsa muiden mukaan.
Freedrikin joululuettelo oli yhtä järjestyksellinen kuin hän itse:
N:o 1. Yksi vaatekerta." 2. Uusi kartasto." 3. Saksalainen sanakirja.N:o 4. "Välskärin kertomukset" korukansissa." 5. Uusi kukkapuserrin." 6. Pari hansikoita." 7. Kirjahylly." 8. Kalossit." 9. Kirjesalkku." 10. Paperiveitsi.
Bruuno oli toivonut itselleen kajaanilaiset sukset sekä potkukelkan, jonkun joululehden ja vähintäin parikymmentä muuta kapinetta. Meerin listalla oli sikin sokin: hajuvesipulloja, uusi nahkareunus, kengät ja hansikat, hauskoja kirjoja ja marsipaanikaramelleja; mutta Helka ei pyytänyt muuta kuin kirjoitusneuvot ja nahkalakin.
Toivomuslistat antoivat aihetta monenlaiseen puheeseen ja tuumaan joutohetkinä, ja sitte jokainen hiljaisuudessa laski varojansa, ennenkuin lähti ostoksille, sillä monta oli, joille tuli antaa, eikä kukaan saanut jäädä ilman.
Meeri oli ommellut kirjoitusmaton isälleen sekä työlaukun äidilleen; setä Langen piti saada kynänpyyhin, ja Roosa tädille hänen oli aikomus valmistaa munasäiliö, ja nyt täytyi joka vapaahetkenä olla ahkera, jotta kaikki tulisi aikanaan tehdyksi. Hän ja Bruuno laskivat kilvan sekä päivät että tunnit, mitkä vielä olivat jäljellä ennen kotimatkaa, ja Helka kuunteli heidän puhettaan vähän surumielisenä. Tietysti joulu kaupungissakin tavallaan oli hauska — tuumi hän — mutta ettei se ollut sellainen kuin joulunpyhät kotona Kerttulassa, sen hän kyllä käsitti serkkujen innostuneista kertomuksista.