— Mitä sinä siitä pitäisit, jos saisit lähteä serkkujesi kanssa maalle? — kysyi hänen äitinsä päivää ennen kuin toisten piti lähteä.
Helka hätkähti. — Oi, miten hauskaa se olisi — huudahti hän — mutta — minä en tahtoisi olla erotettuna isästä ja äidistä joulu-iltana. — Hän kietoi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja hyväili häntä sydämmellisesti.
— Nyt täytyy kaiketi sedän tuoda esiin meidän salaisuutemme — sanoiMeeri hyvin puhuvin katsein.
Kasööri lykkäsi tukkaansa otsalta ja asetti paremmin kuntoon silmälasinsa. — Professori luulee maa-ilman vahvistavan äidin hermoja; lähde vain serkkujesi muassa, tyttöseni, me tulemme kyllä perässä päivää ennen joulua.
— Onko se oikein totta? — Helka katsoi kysyvänä toisesta toiseen.
— Niin, niin, sinä seuraat meitä, sen setä ja minä olemme jo aikaa päättäneet — sanoi Meeri iloiten ja pyörieli serkkunsa kanssa riemuiten ympäri salia. — Sinä vietät joulua Kerttulassa, ja meille tulee niin hauskaa, niin hauskaa!
Setä Lange silitteli tyttärensä lyhyttä tukkaa, ja Roosa tädin ystävälliset silmät kiilsivät kosteina; molemmat olivat iloisia siitä, että saattoivat valmistaa tyttärellensä suuren joulu-ilon.
Nyt syntyi kiire joululahjojen tähden, kun ne kaikki olivat pantavat kääröön ja pakattavat matkalaukkuihin muitten kamssujen muassa. Vielä viimeisessä hetkessä täytyi ostaa jotakin, joka oli unhottumaisillaan, ja sitte täytyi heidän vielä mennä sanomaan jäähyväisiä Jannelle, saadaksensa oikein tuoreita terveisiä kotiin. Heidän pikku turvattinsa tunsi itsensä onnelliseksi koulussaan kumppanien parissa, ja hän oli jo oppinut valmistamaan koko joukon hyödyllisiä kapineita. Opettajattaret olivat niin herttaisen hyviä häntä kohtaan — sanoi hän — ja jalat olivat tulleet paljon paremmiksi. Luulipa tohtori, että hän vastaisuudessa saattaisi ruveta liikkumaan kainalosauvojen avulla. Pelkkiä hyviä uutisia oli siis vietävänä; näytti olevan hyvä päätös tuo, että Janne kouluun vietiin. Kaikilla lapsilla oli mukanaan hänelle pieni joululahja, ja Lotta täti oli lähettänyt ison käärön, joka näytti hyvin lupaavalta. Joulu-aattona piti oleman juhla koululla, sellaista joulua ei Janne milloinkaan ennen ollut viettänyt, ja tuo häämöittävä ilo säteili jo hänen kirkkaissa lapsensilmissään.
Freedrik laski suojelevasti käsivartensa hänen hennon ruumiinsa ympäri, sanoen: — Voi nyt hyvin, pikku Janne, kyllä me viemme terveisiä äidille ja ilahutamme häntä sillä tiedolla, että sinun on täällä hyvä olla.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavana aamuna nuoret läksivät.
— Hyvästi, äiti rakas! Tervetultua jäljestäpäin! —
Näin jätti Helka hyvästi äitinsä hänen vuoteensa ääressä lähtöhetkenä aamulla, ja sitte kiirehdittiin asemalle, jonne kasööri heitä saattoi, nähdäkseen, että kaikki oikein tulivat vaunuihin. Siellä vasta olikin sekamelskaa asemasillalla, ja vaunuihin tunkeili koululapsia kaiken-ikäisiä. Vihdoin tulivat kuitenkin kaikki matkalaukut, mytyt ja kääröt paikoilleen, asemakello soi, ja pitkä vaunujono lähti liikkeelle, kiitäen pois kylmässä talvi-ilmassa, ohi Kaisaniemen lehdettömien puitten ja Eläintarhan alastomien lehtojen.
Alussa oli vaunuissa niin ahdasta, että kaikki käytävät sohvien välissä olivat täynnä, istuttiin neljä ja viisikin yhdellä penkillä, ja sohina vaunuissa kuului ikäänkuin meri olisi pauhannut myrskyssä. Siinä puhuttiin ja syötiin; kukin tarjosi toisille, mitä hänellä oli laukussaan. Elmalla oli valmiiksi riksityitä pähkinöitä mukanaan.. Meerillä oli karamelleja ja Helkalla suklaatipastilleja. Bruuno piti tarkkaa huolta voileipäpussista, ja Iines Stormbom, jonka oli määrä viettää joulua Elman kodissa, tarjosi ameriikkalaisia omenia. Freedrik luki päivän sanomalehteä, jonka hän oli ostanut asemalla, ja Vihtori pysyi tupakkavaunussa.
Kaikki olivat niin iloisia ja onnellisia, kuin saattaa olla ainoastaan lähtiessä kotiin jouluksi, kuten Meeri sanoi; kaikki ajattelivat ja puhuivat vain jouluillasta. Jokainen mytty tai käärö, jonka uudet väliasemilta tulleet matkustajat asettivat hyllyille tai sohvien alle, oli nuorten mielestä välttämättömästi joululahja, ja käärön muodon mukaan koetettiin arvata, mitä se mahdollisesti sisältäisi.
Juna seisahtui asemille ja pysäkeille, jättäen tavaraa ja matkustajia, mutta vaunut eivät sittekään käyneet paljoakaan väljemmiksi, niin täpötäynnään ne olivat alusta alkaen. Ja niin kuljettiin eteenpäin, yhä eteenpäin.
Niin, puhise sinä, vanha rehellinen veturi; sinä et tiedä, kuinka monta sydäntä kiivaasti sykähtelee kärsimättömässä innossa päästäksensä pian, pian rakastettuun päämaaliin!
— Isä tulee itse meitä vastaan asemalle — sanoi Meeri.
— Hänellä on Oiva ja Rusko mukanaan, ja Ruskoa minä ajan. — Bruuno hieroi tyytyväisenä käsiään.
— Luulenpa että nukut, Helka?
— En suinkaan!
— Niin, mutta nyt meidän kuitenkin vähän täytyy nukkua, jotta aika rientää paremmin. Katsos, nyt hämärtää jo, meillä ei enää ole erittäin pitkästi matkaa jäljellä.
Mutta Helka ei nukkunut, vaikka hän istui ihan hiljaa liikkumattomana, niin että Meeri saattoi nojata päänsä hänen olkaansa vasten. Hän katseli lakkaamatta ulos vaunun-ikkunoista noita lumella peitettyjä metsiä, jotka niin kiireesti näyttivät kulkevan ohitse; ne tuntuivat niin taikamaisilta hämärässä ja muodostivat vasten talvitaivasta kummannäköisiä kuvioita. Ratavartiain mökeistä vilkutti valo niin ystävällisesti ulos pimeyteen, että oikein sydäntä lämmitti; lapsien päitä näkyi ikkunoissa, ne kurkistivat uteliaina ulos ja katosivat taas, kuten unikuvat. Asemat olivat kuten suuret lyhdyt loistavine akkunariveineen, ja keveitten harsouutimien takaa näkyi kukkia, ja sisällä istui naisia, jotka ompelivat ruusuhuntuisten lamppujen valossa. Toinen taulu vaihtui toiseen, ja ne kutoutuivat Helkan muistiin kirjavana satuna, kauniimpana kuin mitä hän milloinkaan oli lukenut.
Näin kuluivat tunnit, ja nyt ilmoitti konduktööri, että oltiin F:n asemalla. Meeri syöksähti unen pöperössä kapineittensa kimppuun, ja pojat kokoilivat kiireesti matkalaukkuja.
— Nyt siis todellakin ollaan perillä!
— Olemme niin, tuolla seisoo isä asemasillalla.
— Tervetultua, tervetultua! — Asessori Bergendahl syleili heitä kaikkia. Sitte pojat kiirehtivät ottamaan selkoa matkatavaroista, sillä välin kuin tytöt odotussalissa käärivät ympärilleen lämpimiä villahuiveja ja päällysnuttuja, joita äiti oli heille lähettänyt.
— Ovatko kaikki kodissa terveitä?
— Ovat, Jumalan kiitos, — teitä odotetaan kovin. Kontio on lasten avulla laittanut hyvän kelkkamäen, ja vanha Mari on leiponut koko päivän. Nyt olemme valmiit lähtemään, luullakseni.
Oiva ylpeili ja ravisti kaunista päätänsä niin, että kaikki kulkuset luokkavarustuksessa helisivät. Asessori otti Helkan omaan rekeensä, Bruuno oli Freedrikin ja Meerin ajajana. Pappilan kuski, vanha Juntunen, ajoi kolmatta rekeä. Hän oli käärinyt Vihtorin ja Elman vahvoihin nahkavällyihin ja istui sitte itse ajajan paikalle, ja niin mentiin asemapihalta ulos huurteiseen metsään.
Iloisesti helisivät kulkuset raittiissa talvi-ilmassa, ja kirkkaina loistivat tähdet tummansinisellä taivaalla. Helka hengitti syvään turkinkauluksensa takana. — Oi, kuinka tämä oli ihanaa!
— Onko sinun vilu, tyttöseni?
— Ei, eno hyvä!
— Hyvä, sittehän voit vähän nukkua, jos tahdot.
Mutta Helkan ei tehnyt mieli nukkua. Hän istui siinä hyvin varustettuna lämpimissä vaatteissa ja nautti kulkusten kilinästä, sillä hänen korvissaan ne soivat ikäänkuin olisivat laulaneet: "kotiin, kotiin, kotiin, kotiin jouluksi". Kukapa olisi voinut nukkua tuollaista laulua kuullessaan!
Tuossa näkyi kirkko äänetönnä ja kunnioitusta herättävänä hiljaisuudessaan, ja valo pappilan akkunoista viittoi tervetuloa.
— Hyvästi, hyvästi! — huusivat Vihtori ja Elma, kun poikkesivat tienhaarasta pappilaan päin, ja Juntunen nosti arvokkaasti lammasnahkaista lakkiaan.
— Näetkö valoa pajasta? — huusi Meeri.
— Siellä taotaan joulukenkiä Ruskolle ja Oivalle sekä Pekalle ja koko joukolle.
— Katsoppas, tuolla jo on veräjätupa! Oi kuinka kauniit nuot koivut kujanteessa ovat!
— Noh, jouduppas nyt Rusko, vanha poika, sillä nyt kohta jo olemme perillä Kerttulassa!
Niin, siinä nyt todellakin oli tuo suuri, kaunis kartano, loistaen kuten taikalinna monine kynttilöineen, jotka oli sytytetty kotiin tuliain kunniaksi. Tusse hyppäsi iloissaan, ja herra Kontio seisoi verannalla heiluttaen lakkiaan.
— Ptro, ptro, Rusko ja Oiva, seisokaa nyt! Hyvää päivää, Miina ja Mari — noh Tusse lomppi, poikaseni, hyvää päivää, hyvää päivää!
Etehisen ovi lensi auki, ja siellä jo Freedrik samalla oli äitiä syleilemässä.
— Tervetuloa, rakkaat, rakkaat lapseni! — tervehti äiti.
Iloinen tuli räiskyi ruokasalin uunissa, ja lattian keskellä seisoi katettu teepöytä, jossa oli tutut siniset kupit ja kukkuralliset kopat täynnä lämmintä leipää sekä tuoreita, vastakuivatuita korppuja, sellaisia, joita ei löytynyt missään muualla maailmassa kuin täällä kotona. Kiiltävä teekyökki porisi pöydän päässä, missä äiti kaatoi kullekin tuota lämmittävää nestettä. Ester hyppäsi tasajalkaa tuolinsa edessä, ja Lilli istui hiljaa ja onnellisena ison veljen sylissä. Heidän välinsä oli erittäin hyvä; pienokainen tahtoi kastaa leipänsä ison veljen kuppiin ja myöskin murentaa korppua hänelle.
— Jumalan kiitos, että teidät taas näen täällä kaikki terveinä! — Äidin katse lensi hellänä pöydän ympärillä istuviin, toisesta toiseen. — Freedrik näyttää vähän kalpealta, mutta Meerillä ja Bruunolla on kyllä voimat tallella. Pikku Helka on varmaan kasvanut, eikö niin, herra Kontio? — Saattepa uskoa, että täällä on ollut hommaa, ennenkuin olemme saaneet kaikki kuntoon teidän tuloanne varten. Herra Kontio on oikein kiitettävällä innolla auttanut minua.
— Hm, sehän on aivan vähän, mitä minä olen voinut tehdä — nuori mies punastui korviaan myöten kainoudessaan.
— Me olemme laittaneet kelkkamäen — alkoi Haarald.
— Se menee suorastaan korkealta mäeltä venetalaslahteen — selittiPentti.
— Olen jo kolmasti luistanut kumoon — sanoi Eedit.
Noin puhuivat he kaikin melkein yhtähaavaa ja kertoivat hevosista, lehmistä, lampaista ja kanoista. Bruunon rakkaasta Virkusta, joka oli tullut niin hirveän korkeaksi, sekä Tusse paran jalasta, joka oli ollut kipeänä kolme viikkoa.
— Nyt jauhaa perhemylly — sanoi asessori leikillisesti rouvallensa.
— Se soi minun korviini kuin kaunein musiikki — vastasi äiti loistavin silmin.
— Minä kaipaan vain Gerdan ääntä tekemään sitä täysisointuiseksi.
— Me olemme ommelleet niin hirveän paljon joululahjoja — kertoi Eedit jälleen. — Isä saa … ei, ei, minä en saata sitä puhua, hän ei saa sitä kuulla, mutta minä kuiskaan korvaasi…
— Meeri saa jotakin neliskulmaista, joka alkaa — — en sano!
— Kerro nyt heti, olen hyvin utelias!
— En, en — mutta Bruunon joululahja on soikea ja Freedrikin on maton muotoinen, ei, tyynyn muotoinen se on.
— Et saa sanoa enempää, ole nyt jo vaiti!
Pikku tyttöjen salaisuudet kuiskattiin korvasta korvaan, kunnes kaikki pöydän ympärillä olevat hyvin tiesivät, mitä lahjaksi saisivat; mutta mitäpä se teki, lahjat olivat yhtä rakkaat kuitenkin.
Tuli uunissa loppui vähitellen, nuo valoisat huoneet olivat niin lämpöiset, ja vilkas puhe hiljeni aina sen mukaan kuin toinen toisensa perästä lähti väsyneenä makuuhuoneeseensa. Ihanalta tuntui pitkän matkan jälkeen päästä pehmoisiin vuoteisiin, jotka odottivat valmiiksi pöyhittyinä, ottaakseen heitä lämpimään helmaansa. Sitte tuli äiti ja istui hetken jokaisen vuoteen laidalla, antaen lapsille siunauksensa yöhyväisiksi. Vihdoin oli kaikki ympäristössä aivan äänetöntä; ei mitään ratasten jyrinää eikä meluavia ääniä kuulunut, kuten tavallisesti kaupungissa. Tussekin makasi kopissaan oljilla, tähdet yksin valvoivat yön hiljaisuudessa, ja Kerttulassa nuoriso turvallisesti nukkui kodin suojelevassa satamassa.
Joulu-aatto.
— Hauskaa joulua, hauskaa joulua! — kuului vaihtelevissa ääni-asteissa läpi koko talon, sillä välin kuin luonto vielä oli aamuhämärän verhossa ja kahvitarjottimet kilisivät huoneesta huoneeseen. Oli nimittäin vanha tapa Kerttulassa, että sekä vanhat että nuoret jouluaattopäivänä joivat kahvia vuoteessaan, sytytettyjen lamppujen ja ratisevan pesävalkean valossa, ja tämä harvinainen nautinto oli varsinkin lasten mielestä suuri-arvoinen.
Edellisenä iltana Helkan vanhemmat olivat saapuneet, ja nyt vasta oli hänen joulu-ilonsa täydellinen, kun hänellä oli kaikki rakkaansa Kerttulan katon alla. Mitäpä hän vielä olisi voinut pyytää?
Vankan aamiaisen syötyään lähtivät kaikki nuoret, varustettuina kopilla, joissa oli kauroja ja leivänpalasia, viemään ylimääräistä herkku-ateriaa navetan ja tallin asukkaille, siten toivottaaksensa niille hyvää joulua. Hauska oli nähdä Eeditin ja Esterin iloa, kun kanat nokkivat jyviä heidän käsistään. Lammasläävässä he ottivat karitsat syliinsä, ja niitä täytyi sitte Helkan ja ison siskon ihailla.
Mutta tallissa oli Bruuno isäntänä. Tänään hän jo monta kertaa oli käynyt kurkistamassa lemmikkiänsä Virkkua, joka vielä seisoi varsakarsinassa, mutta jota talven aikana piti opetettaman valjaissa juoksemaan. Tyttöjen täytyi nyt nähdä, miten taitavasti se otti sokeripalan Bruunon kädestä samalla kuin hän toisella hyväili sen kaulaa. — Oi sitä Virkkua, se oli varmaan yhtä viisas kuin ihminen!
Puut kujannekäytävässä olivat juhlaksi pukeutuneet mitä hienoimpaan härmäiseen juhlapukuun, joka kimalteli ja loisti auringon paisteessa, ja ympäri suuren olkilyhteen, jonka tallirenki oli ripustanut pihaportin pylvääseen, kokoontui joukko lavertelevia pikkulintuja. Tämä oli niin kaunista, että Freedrik ja Helka joutuivat väittelyyn, oliko Kerttula kauniimpi kesällä vaiko talvella.
Sisään tultuansa he saivat nähdä komean, kauniin joulukuusen seisovan keskellä salin lattiaa, ja sen koristamiseen tarvittiin nyt nuorten käsiä. Äiti toi esiin kaikkein parhaat talvi-omenansa, ja herra Kontio oli kullannut pähkinöitä syksyn kuluessa. Lippuja ja hopealankoja, konvehteja, piparikaakkuja ja kaikenlaista kimaltelevaa tavaraa ja koristusta oli pantu täydentämään puun komeutta, ja sitäpaitsi vielä lukemattomia kynttilöitä, jotka valollaan saivat lapset ilosta huutamaan. Joulu-aatto oli kuitenkin kaikkein hauskin päivä koko vuodessa!
Päivällisen jälkeen ajettiin hevoset portaitten eteen, ja Helka, Meeri, Freedrik sekä "maisteri" lähtivät kiertomatkalle talon kaikkiin torppiin, viedäksensä lämmintä leipää eukoille ja kutsuaksensa torpan väkeä joulupitoihin herraskartanoon kolmantena joulupäivänä. Ilokseen he katselivat näitä pieniä koteja, sillä kaikkialla oli siivottu ja puhdistettu ja lattiat huuhdottu valkoisiksi; takatkin olivat valkoisiksi kalkitut, ja puhtaat uutimet riippuivat akkunain edessä. Lasten silmät kiilsivät ilosta, kun he ajattelivat sitä iloa, mikä heillä oli odotettavissa. Ei milloinkaan sydän ole niin lämmin, ei milloinkaan niin altis valmistamaan muille pientä iloa, kuin joulu-aattona. — Metsä seisoi hiljaisena ja juhlallisena, ja lumi lepäsi hienona ja pehmeänä teillä ja poluilla, ja kaikki vihreät kuuset olivat ikäänkuin joulukuusia, kun ne niin härmäisinä kimaltelivat.
Nuorten tullessa kotiin oli teepöytä jo katettuna ja koristettuna kirjavilla tulpaaneilla ja tuoksuvilla narsissakukilla, jotka olivat kasvaneet Santaniemen ansarissa; ne olivat Lotta tädin tervehdyksenä hänen rakkaille naapureillensa.
Nyt kynttilät loistivat kaikista kruunuista, ja valaistun kuusen ympärille kokoontuivat, isäntäväki ja palveliat, vanhat ja nuoret, ja kaikki yhtyivät veisaamaan hyvin tunnettua jouluvirttä:
Enkeli taivaan lausui näin:Miks hämmästyitte säikähtäin?Mä suuren ilon ilmoitanMaan kansoille nyt tulevan.
Joulukuusen ääressä luettiin Gerdan kirje. Hän kirjoitti:
"Sydämmestäni ajattelen teitä, rakastettujani, ja syleilen teitä hengessäni. Kiitoksia siitä runsaasta rakkaudesta, joka lapsuudestani asti on tehnyt kaikki joulu-aatot minulle niin valoisiksi ja onnellisiksi, että muisto niistä sulostuttaa yksinäisen jouluni täällä vieraassa maassakin. Täällä on minulla kuitenkin yksi ystävä, joka kaikin tavoin on koettanut auttaa minua ja yhäti on tukenani kuin paras veli, — se on Heikki. Sanokaa se rakkaalle Lotta tädille, se häntä ilahuttaa. Kaikki täällä kasvatuslaitoksessa ovat myöskin erittäin hyviä minulle, ja meilläkin vietetään joulua siten, että jaetaan pieniä lahjoja. Heikki on myöskin kutsuttu vieraaksi luoksemme, ja yhdessä me sitte muistelemme teitä ja juttelemme kodista ja kotolaisista. Heikki pyysi minua lähettämään teille kaikille paljon terveisiä ja toivotti lapsille monta lahjaa. Erittäinkin toivoi hän, ettei vanha pukki vain unhottaisi hänen suosikkiansa pikku Lilliä, vaan muistaisi häntä kaikella, mitä hän hartaimmin on toivonut saavansa. — Ellei Heikki olisi täällä, luulen että välistä kärsisin koti-ikävästä, mutta me olemme jotenkin usein yhdessä, ja hän on ollut mukana pienillä huvimatkoillamme, joita olemme tehneet lähiseutuihin. Hänen lukunsa menestyvät hyvin, ja hänen toverinsa pitävät paljon hänestä. — Ajatuksissani olen luonanne joulu-aattona, kun luette tämän kirjeeni; näen niin selvästi teidän kaikkien kasvot edessäni ja kuusenne ja jouluriemunne sekä isänmaani valkoisessa juhlapuvussaan. Sydämmeni pohjasta toivotan teille kaikille hyvää joulua — Ajatelkaa rakkaudessa
Gerdaanne".
Äiti seisoi käsi isän olalla, sillä välin kuin isä luki kirjeen, ja hänen hyvät ja ystävälliset silmänsä kiilsivät kosteina, sillä muisto poissa-olevasta tyttärestä ja hänen tyhjä paikkansa perhepiirissä oli ainoa asia, joka toi varjon tähän iloiseen jouluun.
Mutta nyt koputti joulupukki lunta saappaistaan porstuassa ja tuli sisälle takkuisessa turkissaan, kantaen suurta koppaa, joka oli täynnä joululahjoja.
— Onko täällä kilttejä lapsia?
Pikku tytöt piiloutuivat iloisesti pelästyen äitinsä hameen taakse eivätkä uskaltaneet puhua eikä vastata, mutta Haarald vakuutti miehekkäästi, että hän tunsi joulupukin saappaat, ne oli Kalle saanut juuri ennen joulua aivan uusina. Lilli istui turvallisesti isän käsivarrella ja hymyili iloisesti "putti jautalle, jota oli täynyt niin pittän mattan ja tantanut niin tuujen topan". Niin, hän kurotti pienen kätensä ja tahtoi "tilittää tilttiä puttia". Sitte pukki laski alas koppansa ja jätti sen lattialle kaikkine salaisine kääröineen ja sanoi hyvästi seuraavaksi jouluksi.
Lapset huusivat: — Tervetultua takaisin! — ja Lilli taputti käsiään ihastuksissaan, mutta hän ei huutanut eikä melunnut kuten toiset lapset. Hän hiipi valkoisessa puvussaan joulukuusen ympäri ja nousi varpailleen ulottuakseen ottamaan kuusesta jonkun karamellin.
— Hän on kuten pieni joulu-enkeli — sanoi Roosa täti, kun tuo pieni keijukainen hyppi hänen ohitsensa — ja katsokaa, miten hänen silmänsä säteilevät, aivan kuin tähdet. En milloinkaan ole nähnyt suloisempaa lasta!
Äiti otti Lillin syliinsä painaen hänen ruusuisen poskensa poveansa vasten. — Sydänkäpyni — sanoi hän — ja lisäsi häntä hellästi katsellen: — hän on meille niin kallis, mutta niin hento ja heikko, ettei hän kestä tuulenleyhkääkään.
— Niin, pienokaisemme tarvitsisi istua pumpulissa lasikaapissa — sanoi asessori Bergendahl leikillisesti.
— Pojat ja pikku tytöt näyttävät sen sijasta terveiltä ja tukevilta — tuumasi Roosa täti.
— Kyllä, Jumalan kiitos, sitä kyllä syystäkin voi sanoa — vastasi äiti hymyillen — heillä onkin ihmeen hyvä ruokahalu, ja maitoa he juovat kilpaa parhaitten vasikkojeni kanssa.
— Katsoppas Lilli, ota kiinni, tuolla tulee sinulle jälleen käärö. Mitä siinä on päällekirjoituksena? Katsokaapas! "Pikku Lumikko prinsessalle".
— Hohho, miten monta nimeä sillä tytöllä on — nauroi isä, joka auttoi sinettiä avatessa — äsken oli nukke "Neiti talvikukkaselle" ja tuleva käärö on "Pikku auringonsäteelle".
Mutta Lillin mielestä tämä ei ollut mitään kummallista, hän piti osotteet kaikki ihan oikeina.
— Rakkaalla lapsella on monta nimeä, — sanoi kasööri setä.
Pian oli koko salin lattia täynnä papereita ja käärylankoja, ja tuoleilla, sohvilla ja pöydillä oli mitä kirjavin joukko kaikenlaisia esineitä. Helka ja Meeri saivat kumpikin valkoiset turkisreunukset, pikku pojat saivat luistimet ja Bruuno oivalliset sukset sekä toivotun potkukelkan, jonka talon taitavin käsityöntekiä oli valmistanut. Pikku tytöt iloitsivat äärettömästi pienestä somasta nukenhellasta, jonka olivat saaneet kaikkine keittokaluineen. Freedrik ja "maisteri" selailivat uusia kirjojaan; kaikki olivat saaneet juuri sitä, mitä toivoivat. Iloisia katseita ja kiitoksia vaihdettiin kuusen ympärillä, jonka kynttilät vähitellen sammuivat toinen toisensa perästä, kunnes latvalyhty oli ainoa, joka levitti valonsa hopeahuurteen ja pumpulilumen ylitse.
Lilli nukahti äitinsä syliin keskellä iloisinta leikkiään, lempinukke hellästi painettuna rintaansa vasten. Mutta toiset lapset koettivat pysyä valveilla siksi kuin illallista syötiin, jotta saisivat lipeäkalaa, joulukinkkua ja riisiryynipuuroa sekä torttuja omenatäytteineen.
Kun puuroa syötiin, oli tapana lausua loppusointuisia säkeitä. Bruuno pääsi asiasta sillä, että lausui, ottaessaan puuroa kolmannen kerran eteensä: — "Puuroa mä ahmin, se on ruoka vahvin". — Että tässä seurassa oltiin iloisia, se oli tietty asia.
Sitte tuli hiljainen yö ja suloinen uni sivelemään lasten väsyneitä silmiä kiinni. Tähdet loistivat, ei tuulenleyhkää liikkunut, ja koko luonto lepäsi pyhässä rauhassa, ikäänkuin ensimmäisenä joulu-yönä, jolloin enkelit lauloivat:
"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto".
— — — — — — — — — — — — — — — —
Myöhään illalla oli maata menty, ja aikaisin tuli jälleen olla liikkeellä, jos tahtoi ehtiä aamukirkkoon. Kello viisi olivat kaikki jo jalkeilla. Kynttilöitä ja lamppuja sytytettiin kaikkialla, kahvipannu höyrysi ruokasalin pöydällä, ja kaikki kiiruhtivat saamaan kupillisen kahvia, ennenkuin kirkkoon lähdettiin. Oiva ja Rusko, Polle ja Pekka seisoivat jo valjastettuina; koko talon väki sai tänään ajaa kirkolle, ja niin sitte lähdettiin ulos talvi-aamun hämärään.
Oi, miten kaunis Kerttula oli nyt täydessä valossa, kun kääntyi sitä katselemaan kujanteesta! Jokaisesta pienimmästäkin mökistä tien vierustalla loisti valo, ja Santaniemi oli kuten palava linna tuolla lahden toisella puolen; mutta kaunein oli kuitenkin vanha kirkko, joka loisti ikäänkuin kaukaa tervehtien kirkkoon pyrkijöitä.
Kansaa kulki eteenpäin kaikilla teillä, ja kun nuot tummat joukot tulivat kirkon ovien sisäpuolelle, soi urkujen ihana ääni vanhojen holvien alla kutsuvasti heitä vastaan. Helka ei muistanut milloinkaan nähneensä mitään niin kaunista, kuin aamukirkko maalla jouluna. Noista lukemattomista kynttilöistä nousi savu keveinä hattaroina yli rukoukseen kumartuneen kansan. Ylöspäin, ylöspäin, kuten hartaitten rukoukset! Helkan mielestä oli ikäänkuin Vapahtajan kuva tuosta tummasta alttaritaulusta olisi savuhunnun lävitse katsellut lempeästi ja rakastettavasti juuri häneen, ja aivan kuten hänen pyhät huulensa juuri olisivat lausuneet ne siunatut sanat, jotka olivat kuvan alle kirjoitetut:"Tulkaat minun tyköni kaikki"!
Niin, hän oli kyllä yksi, joka tahtoi tulla, hän tahtoi niin mielellään seurata Jeesusta ja palvella häntä. Kovin heikko hän oli, mutta Herra oli väkevä, ja hän tiesi, että mitä sydämmessään rukoili, sitä Jumala oli luvannut antaa. Sen vuoksi hän painoi päänsä penkkiin, rukoili juhannus-rukouksensa uudestaan, pyytäen saada olla Jumalan lapsena elämässä ja kuolemassa.
Joulunpyhinä.
Toisena joulupäivänä oli Lotta tädillä suuret päivälliset, mutta pikkulapset jäivät kotiin keittämään rusinakeittoa ja paistamaan lättyjä uudessa nukenhellassa, sillä aikaa kuin isä, äiti ja isot siskot mitä kauneimmassa talvi-ilmassa ajoivat Santaniemeen. Matkalla sattuivat pappilalaiset yhteen, ja sitte he ajoivat kaikin yhtä jonoa vanhan puiston läpi, jäätyneen joutsenlammikon ja oljilla peitettyjen ruusupensaitten ohi pääkäytävää pitkin portaitten eteen.
Komealta näyttivät Santaniemen korkeat huoneet kalliine vanhan-aikaisine kalustoineen. Oikein olisi tuntenut itsensä ujoksi ja hämmästyneeksi, ellei Lotta täti olisi ollut siellä emäntänä. Mutta kun näki hänen loistavan iloiset silmänsä ja ystävällisen hymynsä, haihtui ujous pois, ja ilo ja hauskuus täytti mielen.
Päivällispöydässä, jota koristivat mitä kauneimmat ansarikukat, oli jokaisella vieraalla kukkanen lautasensa vieressä, ja kaikki nuoret oli pantu istumaan rinnakkain, joten saattoivat rohkeasti jutella toistensa kanssa; ei kukaan saattanut asettaa niin hyvin vieraitansa varten kuin Lotta täti. Itse hän istui pöydän päässä eli kunniaistuimella ja säteili hyväntahtoisuudesta, sillä välin kuin kukkurallisia vateja kannettiin ympäri.
Mieli-ala yleensä oli mitä paras. Asessori Bergendahl piti puheen emännälle vieraitten puolesta ja Lotta täti vastasi siihen heti leikillisesti ja näppärästi. Herra Kontio hämmästytti seuraa hauskasti lukemalla sievän runon, ja Vihtori tulkitsi nuorten syvän kiitollisuuden kunnioitettua tätiä kohtaan, joka heidän lapsuuden-ajoistaan asti aina oli tahtonut valmistaa heille iloa ja hauskuutta. Hän puhui niin lämpimästi, että kyyneleet tulivat Lotta tädin silmiin, eikä yksikään pöydässä olioista ollut toista mieltä kuin puhuja.
Meeri katsoi häneen ihastuneena. — Niin, se Vihtori saattoi esittää mitä vain kulloinkin tarvittiin!
Punaisessa salissa juotiin kahvia pienistä kiinalaisista posliinikupeista, jotka iso-isä Furumark oli tuonut kotiin purjehdusmatkaltaan maailman ympäri sata vuotta sitte. Kahvinjuomisen jälkeen meni nuoriso viheriään sänkykammariin, jossa valo viheriästä kattolampusta loi salaperäisen hohteen huoneen vanhan-aikuiselle kalustolle ja iso-äiti Etienne vainajan kuvalle, joka riippui piirongin yläpuolella.
— Puhukaamme nyt kummitusjuttuja — sanoi Meeri. — Täällä itse kummituskammarissa se käy kaikkein parhaiten.
Freedrikin mielestä tämä pieni kaunis huone ei ensinkään näyttänyt pelottavalta, mutta toiset huusivat ääneensä: — Voi niin, kummituskertomuksia, ne vasta hauskoja! — Elma vetäytyi luottavasti lähemmäksi rohkeata Meeriä, ja Helkan silmiin kyyneleet nousivat siitä pelosta, mitä hirveätä hän saisikaan kuulla.
— Ala sinä, Vihtori!
— Noh, miksi ei. — Nuori ylioppilas seisoi käsivarret ristissä nojaten kevyesti uunia vasten.
— Eikö hän mahtanut tietää, että hän siinä asennossa näytti somalta, — ajatteli Helka. Hänellä nähtävästi ei ollut mitään sitä vastaan, että hän juuri oli valittu kertojaksi; päin vastoin näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut kertomus valmiina.
— Oli eräs Elokuun ilta sinä kesänä, jolloin oleskelin Hämeessä Stormbomin herrasväen luona. He asuivat lähellä kirkkoa suuressa kylässä, jossa moni muu kaupunkilainen oli vuokrannut itsellensä kesä-asunnon. Seutu oli ihana, siellä oli mitä kauneimpia näkö-aloja, järviä ja saaria lukemattomiin asti; erittäinkin oli siellä eräs koivikko, jota yksimielisesti ihailtiin. Se oli meidän tavallisena kävelypaikkanamme, mutta kaikesta kauneudestaan huolimatta oli sillä hyvin proosallinen nimi: "Lehmihaka", vaikka minä tosin en milloinkaan nähnyt siellä lehmiä. Eräänä iltana olin siellä toverini kanssa hyvin omituisesta syystä. Oli nimittäin varmuudella kerrottu, että kummitus kulki haassa. Naiset olivat ihan poissa suunniltaan pelosta, ja myöskin herrat menivät halukkaammin toisaalle, kun lähtivät iltakävelylle. Joskus oli joku muija huomannut aaveen liehuvan puissa, toisinaan taas oli joku ukko kuullut ivanaurua ja nähnyt valkoisen haamun hitaasti katoavan koivumetsään. Hauska kävelypaikka tuli pahaan huutoon, kukaan ei uskaltanut mennä sinne edes keskipäivällä, ja hauskoista kahvikesteistä, joita siellä olimme pitäneet, tuli ihan loppu; se oli oikein harmillinen seikka. Silloin päätimme, toverini Maksu Stenberg ja minä, lähteä hakaan eräänä iltana, ottaaksemme toden perästä selkoa, miten oikeastaan tuon sietämättömän kummituksen laita oli, joka uhkasi hävittää meidän kesähuvituksemme. Tuumasta toimeen! Ilmoittamatta kenellekään mitään, päätimme me, kun muutamat muijat hämärässä taas olivat nähneet näkyjä, mennä hakaan hiljaa kuin hiiret.
— Hyi kuinka kammottavaa! — Helka ja Elma pitivät lujasti kiinni toistensa käsistä, ja heitä oikein pöyristytti. Meerin silmät säteilivät, ja hänen mielestään Vihtori oli oikea sankari.
— Noh, miten sitte kävi? — kysyi hän uteliaana.
— Ilta oli jotenkin pimeä, sillä kuu peittyi pilviin; me hiivimme muutamien katajapensaiden taakse ja tirkistelimme tutkivin silmin koivumetsään päin, joka huhun mukaan oli kummituksen pesäpaikka. Juuri kun siinä makasimme, kuiskasi toverini korvaani: näetkö mitään?
Minä käännyin, ja siinä, tuskin parikymmentä askelta meistä, seisoi valkoinen olento, ikäänkuin se olisi maasta noussut. Kuu, joka samassa tuli esiin pilvistä, valaisi selvästi tuon eriskummallisen olennon. Hitaasti se hiipi eteenpäin ja hapuili ilmaa ulospäin levitetyillä käsillään. Me emme juuri olleet pelonarkoja, mutta minun täytyy tunnustaa, että sydämmeni sykki kovin, kun kummitus läheni ikäänkuin viitaten meille tuossa epäselvässä kuuvalossa.
— Ja sitte se lähestyi ja tarttui sinuun jääkylmällä kourallaan — lausui Freedrik hymyillen.
— Ei, päinvastoin, juuri kuin olimme toisiamme ihan lähellä, katosi se äkki-arvaamatta suuren kiven taakse, ja silloin me rupesimme aavistamaan, että tässä oli vallaton leikki. Maksu riensi perässä aika kyytiä, ja minä samaten minkä ennätin, ja muutaman silmänräpäyksen perästä olimme tarttuneet pahantekiän kaulukseen kiinni. Se oli vallaton ylioppilasnulikka, joka oli huvitellut itseään tuolla tuhmalla aaveilemisella pelotellaksensa kahta nuorta tyttöä, jotka olivat häntä suututtaneet. Hän ei ollut saanut mitään vihiä meidän päätöksestämme ottaa sinä iltana selkoa asiasta, vaan toivoi vieläkin voivansa pelottaa muutamia jänismäisiä raukkoja, mutta joutuikin samalla itse pihtiin. Me annoimme hänelle kyytiä hänen tuhmuudestaan, ja seuraavana päivänä hän joutui kaikkein naisten naurun ja pilkan esineeksi. Kyllä hän rukoili, ettemme puhuisi asiasta, mutta jotakin rangaistusta hänen täytyi saada tyhmästä leikistään, ja kiireimmiten hän jo ensi laivalla lähti tiehensä suotuisammille aloille.
Meeri henkäsi syvään. — Tämä oli sukkela lorun loppu — nauroi hän.
— Alku kuului niin kammottavalta — sanoi Helka, tuntien vielä vähäisen pöyristyksen selässään — mutta hauska oli, että kaikki kävi hyvin lopulta.
— Huih — sanoi Elma — minä vain en milloinkaan olisi uskaltanut mennä tuohon hakaan kuuvalossa. — Mutta nyt Iineksen täytyy kertoa meille todellinen kummitushistoria; tuo, tiedäthän, tuosta tanssivasta luurangosta autiossa linnassa!
— Ei, älä millään muotoa — pyysi Helka — se kuuluu liian hirveältä!
— Oikein hiukset pystyyn nousevat — lisäsi Freedrik.
— Mistä te niin innokkaasti keskustelette? — kysyi Lotta täti, joka juuri astui huoneeseen.
— Me kerromme kummituksista, ja se on niin kovin hauskaa; siitä saa oikein miellyttäviä pöyristyksiä selkäänsä.
— Todellako? Helka on mielestäni ihan kalpea.
— Hän on aina niin arka — sanoi Bruuno ylimielisesti.
— Täti kulta, tule nyt tänne meidän luoksemme istumaan ja juttelemaan jotakin erinomaista! Sinä olet varmaankin maailmassa nähnyt monta kummallista tapahtumaa.
— Luuletko niin? — sanoi neiti Furumark. — Aaveitten kanssa minulla tosiaan ei ole ollut mitään tekemistä, lapsi kullat, mutta yhtä ja toista, joka ei ole aivan tavallista, on kaiketi jokainen ihminen elämässään nähnyt. Iso-äiti tuolla ylhäällä seinällä oli sitävastoin kovin taika-uskoinen, se kuului ajan henkeen; hän uskoi enteisiin ja näki näkyjä. Eräänä yönä, kun hän heräsi, luuli hän näkevänsä rinnallaan sukulaisen, joka asui Ranskanmaalla eikä ollut milloinkaan Suomessa käynyt. Iso-äiti nousi istumaan vuoteellensa ja kysyi: "Mitä minulta tahdot?" — Mutta olento viittasi vain kädellään ja katosi. Monta viikkoa myöhemmin hän sai kuulla, että tämä sukulainen oli kuollut samana yönä ja samalla kellonlyönnillä, jolloin hän oli nähnyt hänet vuoteensa ääressä. "Hän tuli hyvästi jättämään" — oli iso-äidin tapana sanoa, kun hän meille kertoi tämän tapauksen.
— Niin kummallista! Mutta eikö se ollut juuri tädin iso-äiti, joka aina edeltäkäsin tiesi tunnin, milloin hänen miehensä saapui kotiin oltuaan poissa matkoilla?
— Oli kyllä. Neljänneksen tuntia edeltäkäsin hän kuuli hevosenkavioitten kapsetta sillalta, joka on kujanteessa, ja silloin hän antoi sytyttää kynttilät joka huoneeseen, ovet avattiin, ja palveliain täytyi seisoa portailla valmiina ottamaan vastaan herraansa.
— Ja tuliko hän todellakin viidentoista minuutin perästä?
— Iso-äiti ei milloinkaan erehtynyt.
— Kummallista!
— Niin, siltä näyttää, mutta nykyajan ajatusten lukiat voisivat varmaankin selittää tuollaisia kokemuksia aivan luonnollisella tavalla. Iso-äidin ajatukset olivat niin yksin-omaan kiinnitetyt siihen, milloin hänen miehensä kotiin saapuisi, että hän siitä sai tuon varman tiedon. — Mutta jättäkäämme nyt kaikki nuot salaperäisyydet, ja tulkaa katsomaan, minkä yllätyksen teille olen valmistanut iso-isän saliin.
Kaikki kiirehtivät pois, valmiina seuraamaan Lotta tätiä, joka salaperäisesti viittoi heitä eteenpäin pitkää käytävää myöten, jonka äärimmäisessä päässä ovet äkkiä avattiin. Siellä sisällä keskellä valomerta, joka levisi kynttilöistä, kruunuista ja seinälampuista, joita huoneen suuret, vanhan-aikuiset kuvastimet monistivat, seisoi jättiläismäinen joulukuusi.
Samassa hetkessä kuului piilossa olevasta pianosta iloisen polskan sävelet, ja nyt sekä nuoret että vanhat muodostivat piirin joulukuusen ympäri. Kun sitte mitä iloisimmalla mielellä oli pyöritty ympäri hetken aikaa, tarjosi punalakkinen tonttu kopastaan numerolippuja jokaiselle, ja silloin havaittiin, että kuusi oli päästä päähän täynnä arpajaisvoittoja. Tästä nyt syntyi pakina ja sekamelska, kun kaikki tunkeilivat joulukuusen ympärille etsimään, mitä kullekin oli sattunut, ja suuri ilo heräsi, kun sattuma jakoi lahjat sopimattomasti. Meeri sai nimittäin saappaanvetimen ja herra Kontio ompelukopan, Freedrik kyökki-esiliinan ja Helka paperossirasian. Lotta täti nauroi niin, että kyyneleet silmistä vierivät, ja kaikki kiittivät häntä hänen hauskan keksintönsä vuoksi. Sitte seurasi vilkas vaihtokauppa, joka oli kaikkein hauskinta, ja sen kautta sai jokainen vähintäin kolme pientä somaa kappaletta muistoksi tästä hupaisesta päivästä. Teenjuonnin jälkeen lähtivät kaikki kotiin.
— Tervetultua Kerttulaan huomenna aamupäivällä — sanoi rouva Bergendahl hyvästijättäessään pappilan nuorisolle. — Herra Kontiolla on mainio kelkkamäki tarjottavana, ja Bruuno kiittää luistinrataansa; tulkaa nyt niitä koettelemaan. Teidän täytyy sitte jäädä päivälliselle ja nähdä torpparien lasten joulu-iloa iltapäivällä.
— Tuhansia kiitoksia! — Olihan iloa edelleenkin joulunpyhinä.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavana aamuna lapset tuskin saivat silmänsä auki, ennenkuin rupesivat puhumaan kelkkamäestä, ja aikaisin aamupäivällä seisahtui pappilan reki portaitten eteen.
— Heijoo, nyt sitä hauskaa pidetään — kerskasi Bruuno, syöksähtäen ulos sanomaan tervetuliaisia vieraille. — Olen koko aamun lakaissut luistinrataani venetalaan lahdella, ja ne, jotka eivät tahdo laskea mäkeä, saavat luistella.
— Oivallista, siitä minä olen huvitettu — sanoi Iines, joka oli tunnettu luokkansa parhaaksi luisteliaksi.
Ruokasalissa he joivat sitte kahvia ja söivät joulukaakkusia ja torttuja, ja sitte koko joukko lähti iloiten kelkkoineen, potkureineen ja luistimineen rantaan. Bruuno luisti kelkalla alas mäestä ja vei Elman mukanaan, Freedrik ohjasi Helkan kelkkaa, ja pikku tytöt huusivat ilosta, kun kelkat liukuivat semmoista vauhtia, että korvat suhisivat, ja pojat lensivät kuin lumipallot tehden kuperikeikkoja.
Sillä välin Vihtori, Iines ja Meeri olivat koettelemassa luistinrataa, jonka havaitsivat olevan mainiossa kunnossa. Iines lensi eteenpäin kuten lokki levitetyin siivin, eikä Meerikään jäänyt jälkeen, ja Vihtori esiintyi turkkireunusteisessa lyhyessä nutussa ja pieni nahkalakki keikarimaisesti asetettuna vähän vinoon hänen tummankiharaiseen päähänsä. Hän käyttäytyi erittäin somasti ja osasi tehdä jos jonkinmoisia koukeroita luistimillaan. Asessorin rouva oli myöskin tullut ulos Lillin kanssa, kun ilma oli erittäin leuto ja ihana. Hänkin tahtoi nähdä, kuinka nuoret huvittelivat. Lilli oli puettu valkoiseen päällysnuttuun ja lakkiin joka oli reunustettu joutsenen untuvilla, joten häntä syystä sopi nimittää "Lumikoksi", — niin hieno ja puhdas hän oli, ja hänen poskensa olivat vienosti rusottuneet raittiista ilmasta. Isä itse laski mäkeä lastensa kanssa ja liikkui yhtä reippaasti kuin joku heistä. Se oli reipasta, raitista huvitusta, ja kaikki olivat ihan punaposkisia, kun he vihdoin tulivat sisään päivällistä syömään.
— Tämä on ollut ihana aamupäivä — sanoi Iines, heilutellen käsivarrellaan olevia luistimia.
— Hauskempi ehkä kuin kaupungin radalla, vai miten? — sanoi Freedrik.
— Paras on venetalaslahti täällä kotona — vakuutti Meeri.
— Niin, ihanaa on olla maalla — myönsi Vihtori.
— Sitä minäkin, onhan se toki toista kuin "Espiksellä" kulkeminen — tuumaili Bruuno — ja sitte täällä on nälkäinen kuin susi, ja kun saa lihapallukoita ja riisiputinkia ja keitettyjä omenia, niin se vasta maistuu!
— Sinä olet varmaankin saanut tietosi vanhalta Marilta — sanoi Freedrik. — Tänään en luule kenenkään meistä juoksevan pakoon päivällisistä, raitis ilma antaa kyllä ruokahalua.
Aterian jälkeen tuli nuorison koristaa joulukuusi suureen väentupaan, joka iltaa varten oli somisteltu katajaköynnöksillä ja varustettu ovien sekä ikkunain yläpuolelle asetetuilla kynttiläkaarilla. Tänne kokoontui pian lukuisa lapsiparvi talon kaikista torpista ja tuvista; keskellä joukkoa seisoi rouva Bergendahl ja puhui pienokaisille, niinkuin ainoastaan äiti voi puhua. Hän puhui Jeesuslapsesta, joka seimessä makasi, Betlehemin paimenista ja enkelien laulusta jouluyön hiljaisuudessa, ja miten kaikki ihmiset jouluna iloitsevat sanomasta, että Vapahtaja on tullut näyttämään tietä taivaaseen sekä vanhoille että nuorille. Pienet vieraat käsittivät jokaisen sanan, siinä kun he seisoivat piirissä hänen ympärillään tarkasti kuunnellen, mitä hän heille kertoi. Sitte he lauloivat yhdessä kauniin joululaulun:
"Tervehtii jo meitäJoulu armahin…"
ja joulukuusen kynttilät heijastuivat lasten onnesta säteilevissä silmissä.
Laulun jälkeen tarjottiin kahvia nisusten kera, ja Freedrik sekä Bruuno jakoivat omenia ja kaakkuja puusta. Sitte alkoivat leikit ilolla ja riemulla. "Lainattiin tulta" ja "leikattiin kauraa", "kudottiin sarkaa" ja "lähdettiin viheriälle niitylle", ja ilo oli kattoon asti. Talon nuoriso oli aina mukana leikkiä ohjaamassa, ja pikku tytöt varsinkin olivat etupäässä.
Viimeiseksi lapset saivat suuret voileivät, ja ennenkuin he lähtivät, sai jokainen pienen lahjansa sekä joululehden. Rouva Bergendahl kätteli heitä kaikkia ja kehoitti heitä tulemaan kiltiksi lapsiksi, jotta olisivat iloksi Jumalalle ja vanhemmillensa.
Nyt lapset läksivät, isot pannukaakkupytkyt nenäliinoihin sidottuina säästöksi kotiväelle; mutta talossa vietetty joulujuhla loisti heidän mielessään kuten aurinko koko vuoden ajan. Oi joulu, ken kyllin voi kiittää ihanuuttasi!
Uusi vuosi.
Bruuno oli koettanut uusia suksiansa ja potkukelkkaa, ja Haarald ja Pentti olivat uudistaneet luistimensa; kaikki olivat sydämmen pohjasta huvitelleet tässä rakkaassa kodissa, ja nyt oli vuoden viimeinen päivä käsissä.
Tuli leiskui kodikkaasti ruokasalin uunissa, ja perhe oli kokoontunut sen ääreen. Freedrik rikkoi pähkinöitä lapsille, ja tytöt paistoivat omenia pitkissä langoissa lieden edessä, missä heidän omat poskensa paistuivat punaisemmiksi kuin heidän omenansa.
Kun puut olivat palaneet hiilelle, otti Bruuno sulatuskauhan ja tinapytkyn valaaksensa uudenvuoden onnea kaikille. Lapset pitivät tätä tointa hyvin tärkeänä, ja he kokoontuivat kuten varpuset uunin ääreen.
— Loiskis — siinä meni ensi panos vesimaljaan. — Siinä on Gerdan onni, pikku Gerdan, joka on niin kaukana.
— No nähkääs nyt, Gerda saa matkustaa laivalla tänä vuonna! Tuossahan on laiva piippuineen ja kaikki tyyni.
— Niin tietysti, hänenhän täytyy tulla kotiin yli meren. Miten totta tuo onnen tina saattoi puhua!
Sitten tuon valetun kappaleen varjoa täytyi katsella kaikilta puolin, siksi että jokainen oli sanonut mielipiteensä.
Helkan "onni" oli kuin kukkamalja, ja Meerin kuin morsiamen kruunu. Oli varsin kummallista nähdä, miten monta eri muotoista kappaletta Bruuno otti ylös maljasta. Kun kaikki olivat saaneet osansa, valettiin vielä viimeisestä tinapytkystä "kotihaltian" onneksi.
— Eläköön, eläköön kotionni! — huusivat lapset.
— Miten kauniisti se loistaa lampun valossa!
Kaikki katsoivat ihaellen Bruunon viimeistä mestariteosta, jota kasööriLange tarkasteli.
— Mitä setä siitä tuumaa? — kysyi Bruuno uteliaasti.
— Minusta se näyttää olevan kaunis puu, jossa on tuuheat oksat ja monta pientä vesaa.
— Todellakin, sitte se on kuvaannollinen onni — sanoi asessori. — Antakaa minun katsoa, — oikein! Puu se onkin, ja puu merkitsee perhettä, jonka levitetyt oksat tahtovat suojella ja hoitaa nuoria vesoja. — Hän laski käsivartensa vaimonsa vyötäisille ja katsoi ympärillään olevaa perhettänsä. — Niin tulee olla! Jos ollaan kaukana taikka lähellä, tulee kodin helman aina tuntua turvallisimmalta ja lämpimimmältä satamalta. Jumalan kiitos hyvästä kodista!
Freedrikin silmä kohtasi isän silmää, sitte hän painoi suudelman äitinsä kädelle. — Kun minä kerran rakennan oman pesän, otan kaikessa esikuvaksi lapsuudenkotini — sanoi hän hiljaa.
"Kotihaltian onni" pantiin ylös astiakaapin päälle, jossa jokainen saattoi sen nähdä. Sitte viskattiin kenkiä ja sytytettiin kynttilää saksanpähkinän kuoressa, jotta saataisiin tietää tulevan vuoden tapahtumia. Vihdoin Roosa täti ripusti vihkisormuksensa hiuskarvaan, pudotti tämän juomalasiin, ja toisella kädellään pitäen kiinni Meerin kädestä hän luki seuraavat sanat:
"Mikä Meerin kohtalo?Sormus kulta, kerro jo!Kunniaa,Mainetta,Vaunuja ja kartanoita,Rahoja ja tavaroita,Rikkautta, onnea,Köyhyyttä ja puutetta,Uskoa,Toivoa?"
Viimeisten sanain kaikuessa kilahti sormus hiljaa ja sointuvasti lasin syrjää vasten, ja se oli tädin sanojen mukaan ennustus Meerin uudelle vuodelle. Nyt piti kaikkien vuorostaan koettaa samaa temppua. Freedrik sai "kunniaa" ja Helka "rahoja ja tavaroita", herra Kontio "mainetta" ja Bruuno "vaunuja ja kartanoita", ja hän sanoi heti sen ennustuksen todistavan, että hänestä tulisi hyvinvoipa maanviljeliä. Illalliseksi tarjottiin vielä kerran jouluruokaa, ja Freedrik sai mantelin puurovadista.
— Lyyryn saat keväällä — ennusti isä, ja äiti hymyili toivoa ilmaisevaa hymyilyä, sillä hän tiesi kyllä poikansa tekevän parastaan.
Ennenkuin lapset menivät levolle, kokosi isä heidät vielä kerran yhteen vuoden viimeisenä päivänä.
— Jokainen uudenvuoden-aatto on kuten tienpylväs — sanoi hän — siihen seisahdutaan ja katsellaan taaksepäin matkaa, joka on kuljettu, ja sitte katsotaan taas eteenpäin kohti toista tienpylvästä. Se näyttää olevan kaukana, niin kaukana, mutta aika rientää kuten unennäkö. Kun siinä sitte seisotaan, muistaa sydän kiitollisuudella kaikkea hyvää, mitä Jumala on lahjoittanut menneinä vuosina. Talven iloiset leikit, kevään valoisat päivät ja kesän runsaat riemut, samaten kuin syksyn työ, kaikki, kaikki ovat Hänen armolahjojansa. Mutta näitä muistaessa tulee myöskin mieleen kaikki ne hyvät päätökset ja aikomukset, joita olemme unohtaneet panna täytäntöön, kaikki viat ja puutteet. Hyvä ja paha ovat ainaisessa taistelussa sydämmessämme. Rukoilkaamme Jumalaa tämän uuden vuoden alkaessa auttamaan meitä voittamaan itsemme siten, että hyvyys lopulta voiton saavuttaisi. Ja nyt hyvää yötä! Jumala siunatkoon pieniä taimiani!
Eedit ja Ester kiirehtivät ensin isän syliin ja sitte äidin, sitte tuli kaksoisten vuoro, ja sitte tahtoivat isot siskot myöskin olla mukana, siksi että he kaikin muodostivat suuren piirin isän ja äidin ympäri tuossa suuressa uudenvuodensyleilyssä.
Pikku lasten poismentyä istuivat vanhemmat vielä keskustelemassa entisistä ja tulevaisista asioista, sillä muisto ja toivohan ovat ne renkaat, jotka yhdistävät menneisyyden tulevaisuuteen. Kun ruokasalin suuri seinäkello juhlallisesti löi kaksitoista lyöntiänsä, nousivat kaikki istualta ja toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta.
— — — — — — — — — — — — — — — — —
Uuden vuoden aamu oli kylmä ja tuulinen, mutta huurre kimalteli puissa auringonpaisteessa ja maailma näytti siltä, kuin sekin olisi noussut nuortuneena yön hämärästä uutta vuotta vastaan ottamaan. Freedrik lähti isänsä ja setänsä mukana kirkkoon, mutta naisväki jäi kotiin pakkasen takia, ja senkin vuoksi, että heidän iltapäivällä jälleen tuli ajaa sama tie pappilaan onnellista uutta vuotta toivottamaan.
Lotta täti, joka ei milloinkaan pelännyt ilmaa, oli se minkälainen hyvänsä, tuli kuitenkin Kerttulaan ja toi uudenvuodenlahjaksi täydessä kukassa olevan atsalean, joka oli kääritty pumpuliin ja pantu suureen koppaan. Sitäpaitsi hän toi mukanaan Heikin valokuvan, jonka päällekirjoituksena oli: "Ystävilleni Kerttulassa sydämmellisimmät onnentoivotukseni tulevaa vuotta varten".
Täti antoi houkutella itsensä jäämään päivälliselle naapuriensa luo, ja sitte hän tarjosi Helkalle paikan reessään pappilan matkalle. Vanhan ystävällisen tädin vieressä Helka sai istua pehmeitten karhunnahkavällyjen sisällä, ja tädin harmaat hevoset laukkasivat eteenpäin tietä pitkin semmoisella vauhdilla, että oikein riemulla sitä katseli; mutta sellaisia juoksioita kuin Santaniemen kartanossa ei löytynytkään likimailla.
Pappilaan oli joukko pitäjäläisiä kokoontunut, ja nuoriso huvitteli suuressa tilavassa salissa, jossa Vihtori liikkui kohteliaana isäntänä nuorten keskellä ja Elma koetti parastaan emäntänä. Meeri soitti muutamia kappaleita, ja Vihtori lauloi kauneimpia laulujansa. Pruustinna tarjosi komean illallisen, jonka jälkeen kaikki lauloivat ehtoovirren, kuten pappilassa aina oli tapana.
Kun vieraat läksivät kotiin, oli tuuli yltynyt ja lumi putoili suurissa hiutaleissa; metsässä suhisi ja vinkui, ja herrat vetivät turkinkauluksensa korviensa yli.
Seuraavana päivänä täytyi yhtä mittaa istua sisällä, sillä korkeat kinokset täyttivät sekä maantiet että kaikki polut. Bruuno lapioitsi lunta koko päivän, sillä välin kuin toiset olivat ruokasalissa koossa ja lukivat ääneensä uusista joululahjakirjoistaan. Hämyssä leikittiin lasten huviksi "piilosta" sekä "kettua ja hanhea".
Pari päivää myöhemmin matkustivat Helkan vanhemmat pois, mutta Helka sai jäädä siksi kunnes loma-aika loppui. Aika kului kuin siivillä, ja joka päivä tarjosi aina jotakin uutta täällä kotona Kerttulassa. Mutta pian jo lähestyi "Nuutti, joulun loppu", ja silloin täytyi nuorison lähteä kaupunkiin jälleen lukujansa hoitamaan.
— Voi, nyt on tämä ihana joululoma ohitse — sanoi Bruuno huoaten illalla ennen lähtöänsä.
— Niin, kyllä tuntuukin ikävältä jättää koti — myönsi Meeri — mutta hauskaa on taas päästä kouluun ja tavata kaikki toverit.
Freedrik oli samaa mieltä. Kotona nautitun levon jälkeen oli hänestäkin taas hauska käydä työhön käsiksi.
— Loma-aika on koululle sama kuin sunnuntai työviikolle, ne tarvitaan molemmat — sanoi äiti. — Lakkaamaton työ painaa sielun voimat lamaan, ja lakkaamaton lepo veltostuttaa ihmistä. Ymmärrän varsin hyvin, että te lukukauden alussa halajatte käydä käsiksi kirjoihinne, sillä maanantai-aamuna minä aina tunnen suurta halua ryhtyä uuden viikon töihin. Mutta sitte on taas niin herttaista, kun lauantai-ilta tulee rauhallisena muistuttaen sabbatin suloista lepoa. "Muistakaa pyhittää lepopäivää", lapset! Sitä käskyä älkää milloinkaan unhottako.
— Minun mielestäni pyhäpäivän rauhasta jotakin jää äitiin koko viikoksi — sanoi Freedrik hellästi hyväillen äitiään.
— Me emme saa väärin käyttää sabbattia, mutta yhtä tärkeätä on, että teemme jokaisen päivän Herran päiväksi. — Jokaisena tuntina ja hetkenä voimme puhua Jumalan kanssa; jos olemme kotona taikka muualla, voimme kiittää ja ylistää häntä. Tämän meidän sisällisen sunnuntai-elämämme täytyy sitte jokapäiväisessä elämässämme kantaa hedelmiä, niin että me kärsivällisinä, rakastavaisina ja itsekieltävinä palvelemme toisiamme. — Tulevaisuus on valoisena ja hymyilevänä edessänne, rakkaat lapseni, iloitkaa siitä. Neljä pientä sanaa tahdon teroittaa mieleenne jättäissäni teidät hyvästi: "Sinä, Jumala, näet minut". Pitäkää ne muistissanne, niin saatte nähdä, että suuri voima on niissä sanoissa. Jos me aina muistaisimme, että me kuljemme Jumalan silmien edessä, kuinka toisin me silloin eläisimme tässä maailmassa!
Kaikki istuivat ääneti miettimässä äidin sanoja. Niiden muisto oli aina yhdistyvä siihen muistoon, joka heillä oli oleva tästä viimeisestä, suloisesta illasta heidän rakkaassa kodissansa. — Sitte lapset tulivat sanomaan hyvää yötä; Lilliä nostettiin tavallisuuden mukaan sylistä syliin, ja jokainen häntä hyväili.
— Kasva suureksi ja vahvaksi, pikku sisar — sanoi Freedrik, kohottaen hänet käsivarrellaan aina kattoon asti.
— Lilli tattoo katvaa ylöt taivaateen.
— Silloinhan tulet jättiläistytöksi, pitemmäksi kuin pisin joulukuusi metsässä!
— Ei, ei, Lilli lentää näin! — Tuo pieni keijukainen levitti käsivartensa ja heilutti pieniä käsiänsä ilmassa.
— Älä lennä liian kauaksi meistä, pieni enkeli — kuiskasi veli, sulkien hänet hellästi syliinsä.
Lilli hyppäsi iloisena hänen polveltaan seurataksensa hoitajaansa lastenkammariin. Kynnykseltä hän kääntyi vielä takaisin ja heitti veitikkamaisesti sormisuukkosen kaikille sekä hiipi sitten hymyillen huoneesta. Tämä oli hänen hyvästijättönsä, ja siskojen oli kyllin syytä pitää näitä jäähyväisiä rakkaassa muistissa jäljestäkin päin.
Seuraavana aamuna, kun pimeys vielä peitti meret ja manteret, veivät Kerttulan reippaat juoksiat talon nuorison laukkuineen kamssuineen asemalle, sillä nyt oli joululoma loppunut ja uusi vuosi töineen velvollisuuksineen oli odottamassa.
Talvihuvit kaupungissa.
Elämä kaupungissa meni taas tavallista rataansa, ja koululapset hyörivät ympäri kuten iloiset mehiläiset, jotka lentävät edestakaisin.
Lauantaikokoukset Langella olivat myöskin uutta vauhtia alkaneet, sitte kuin Meeri ja muutamat muut luokkalaiset olivat ruvenneet julkaisemaan pientä sanomalehteä. Se painettiin hehtograafilla ja sen nimi oli "Meteoori", joka olikin erittäin sopiva nimi, koska se ei ilmaantunut säännöllisesti, vaan ainoastaan silloin, kun satuttiin saamaan oikein onnistuneita kirjoituksia. Sen jälkeen kuin Vihtori ensi numeroon oli kirjoittanut oikein näppärän runomittaisen tilaus-ilmoituksen, varrottiin Meteooria mitä hartaimmasti koko luokalla, jonka piirissä sillä oli useimmat tilaajansa. Myöskin Kerttulassa odotettiin mitä suurimmalla uteliaisuudella jokaista numeroa, vieläpä Gerdan ja Heikinkin luo löysi tuo lentolehti tiensä.
Lauantaikokouksissa keskusteltiin sanomalehteä koskevista asioista. Iines Stormbom kirjoitti kronikat jokaiseen numeroon, ja kummallista oli, kuinka paljo hauskaa hänellä oli kerrottavaa kaikesta, mitä oli tapahtunut toveripiirissä. Meerillä oli uutis-osasto toimitettavana, ja hän etsi pieniä ja hauskoja uutisia suurella innolla; hän pani myöskin muistiin kaskuja ja sukkelia kokkapuheita, jotka saivat yhteiseksi otsakirjoituksekseen "Kaikenlaista". Helkassa oli vähän runoilijan vikaa; hän kirjoitti kesä-illan kauneudesta ja rekimatkoista sydäntalvella, ja Freedrik kirjoitti tieteellisiä kyhäelmiä mieli-aineittensa alalta. Kotoisen tekiän kirjoittama novelli piti myöskin olla, sillä se oli päätetty, ettei mikään toisista lehdistä otettu saanut kelvata. Toivo Stenberg hoiti hehtograafia ja Meeri lehden jakamista. Tämä pieni sanomalehtipuuha huvitti suuresti kaikkia osaa-ottavia.
Kun nyt ei ollut mitään joululahjoja laitettavana, päättivät tytöt lauantai-iltoina ommella vaatteita muutamille köyhille lapsille, joitten äidin rouva Lange tunsi. Sillä välin kuin he tekivät työtä, lukivat pojat vuorotellen ääneensä; siten heidän pieni seuransa tuotti todellisempaa tyydytystä, kun se ei ollut olemassa ainoastaan heidän omaa huviansa varten, vaan myöskin muiden hyödyksi. Roosa täti johti lasten ompelusta ja leikkasi sellaisia vaatteita, joita hän tiesi parhaiten tarvittavan köyhissä kodeissa.
Kaikkina kauniina päivinä, kun päivällinen oli ohitse, kulkivat Meeri, Helka ja pojat luistimineen luistinradalle, missä tavallisesti tapasivat Toivon, Iineksen, Elman ja monta muuta toveria. Heidän oli silloin tapana kilpailla luistelussa taikka luistella käsi kädessä, joka myöskin oli "hirveän hauskaa".
— Minä ajattelen kuitenkin usein kaipauksella luistinrataa kotona venetalaslahdella — oli Helkan tapana sanoa, kun Freedrik auttoi häntä pysymään luistimilla, joilla hän oli vähän tottumaton liikkumaan ja sitäpaitsi jotenkin "arkamainen", kuten Meeri sanoi. — Siellä ei tehnyt mitään, jos kaatuikin välistä ja oli vähän kömpelö, mutta täällä olen niin ujo, kun oppimiseni käy niin hitaasti.
— Älä huoli, en luule, että täällä kukaan joutuu niin tarkkaan katselemaan toista — lohdutti serkku, kurottaen hänelle vahvan kätensä tueksi, jotta hän saisi rohkeutta lähteä radalle, jossa Meeri ja Toivo lensivät tuulen nopeudella.
Kello seitsemän täytyi tämän iloisen huvin kuitenkin loppua, jos tahtoi tarkasti lukea huomispäivän läksyt, ja pian reippaat luisteliat olivatkin jo ajatuksineen syvästi vaipuneet luettaviinsa, Bruunokin vanhaan pöpöönsä, matematiikkaan. — Lukukauden kuluessa he olivat monesti käyneet raajarikkoisten koulussa Jannea katsomassa. Varsinkin Freedrik otti hyvin lämpimästi osaa pojan kohtaloon ja iloitsi hänen edistymisestään; hän oli mielestään jonkinmoisessa edesvastuussa heidän yhteisestä turvatistaan, jonka hyväksi he vielä jokainen uhrasivat osan kuukausirahoistaan. Myöskin Bruuno ajatteli pikku Jannea, kun hän urhoollisesti riensi Fazerin myymälän ohitse akkunaan katsahtamatta.
Vanhemmat eivät olleet kieltäneet lapsia menemästä kutsuihin toveriensa luo, elleivät kutsut olleet sitä laatua, että ne vaikuttivat häiritsevästi heidän koulutyöhönsä. Eräänä päivänä tytöt tulivat kotiin aivan ihastuksissaan ja kertoivat, että Iines Stormbom seuraavana päivänä viettäisi syntymäpäiväänsä sekä että hän oli vanhemmiltaan saanut luvan kutsua koko luokkansa luokseen.
Helka oli hyvin mielissään, kun sai ottaa yllensä uuden sinisen hameensa, ja Meerikin, joka ei yleensä paljon välittänyt puvustaan, oli nyt salavihkaa poikkinaisella kivikynänpätkällä polttanut kiharoita otsalleen.
— Sinähän olet kuten kerimätön lammas — sanoi Bruuno, kun tytöt valmiiksi puettuina astuivat ruokasaliin; ja Meeri raukka oli aivan häpeillään poltettujen kiharoittensa takia ja olisi hartaasti halunnut juosta kamariinsa pistääkseen päänsä pesuvatiin, jotta hiukset olisivat oientuneet.
Siihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, vaan hänen täytyi alakuloisena lähteä matkalle. Kun myöskin Toivo veti suutansa nauruun hänet nähdessään, päätti Meeri pyhästi, ettei hän enää milloinkaan tuolla tapaa pahentaisi komeata tukkaansa.
Tuomari Stormbom asui suuressa kauniissa rakennuksessa Unioninkadun varrella, ja hänen hauskassa salissaan oli lukuisa joukko nuoria poikia ja tyttöjä koossa, kun Helka, Meeri ja Bruuno astuivat sisään. Iines, talon tytär ja päivän sankaritar, oli valkoiseen pukuun puettuna. "Oikein sievä", tuumasivat pojat. Toivo, joka oli luvannut tehdä isännän virkaa, oli kutsunut hänet ensimmäiseen tanssiin. Eeva näytti myöskin hyvin suloiselta, vaikka hän aina pysyi syrjemmällä, antaen vanhemman sisarensa olla ikäänkuin johdossa ja etupäässä, ja Ossi ajatteli vain, miten hän tarjottaissa virkistyksiä saisi runsaan osan itselleen.
Tänään hän saikin ahmia kylläkseen, sillä ruokasalin pitkä pöytä oli katettu täyteen kaikenlaisia herkkuja: siellä oli kahvia, leipiä, omenia ja marmelaadeja sekä rusinoita ja manteleita suurissa lasi-astioissa. Iines oli aamulla saanut kaksi kukoistavaa ruusua sekä kopallisen hyasintteja ja kieloja; ne koristivat nyt komeata pitopöytää, jonka ääreen seura kokoontui kuten mehiläisparvi hunajakukkien ympäri.
Salissa soitti Iineksen vanhempi sisar iloista säveltä, ja Toivo oli Iineksen kanssa ensimmäisenä parina "jenkkaa" tanssimassa. Helka ja Eeva istuivat tavallisuuden mukaan nurkassa ja katselivat valokuvia, mutta vihdoin hekin uskalsivat tulla lattialle, ja heidän oli hyvin hauska, kun kerran pääsivät alkuun.
Useimmat huvittelivat oikein sydämmestään, mutta sohvassa istui muutamia suurempia tyttöjä, jotka nyrpistivät nenäänsä; he olivat olleet tanssiaisissa monta kertaa ennenkin ja heidän mielestään nämät olivat ihan epä-onnistuneet, sillä ei yksikään herroista tanssinut hansikat kädessä, ja lisäksihän ne olivat pelkkiä lapsia ja pikkupoikia. He löyhyttelivät itseään suurilla viuhkoilla ja nauroivat, kun voileipiä tarjottiin teen mukana. — Uih, niin sietämättömän ikävä ilta tämä oli!
Toista mieltä olivat kuitenkin muut seuralaiset, sillä he olivat leikkineet ja tanssineet, kunnes posket punaisina hehkuivat ja sydän vilkkaasti sykähteli. Nuot tyytymättömät neidet saivat häiritsemättä istua, sillä ei yksikään pojista huolinut pyytää heitä tanssimaan.
— Me olemme vain pikku poikia heidän mielestään — sanoi Toivo nauraen — antaa heidän olla; tämä ei ole mikään "paali", vaan pienet huvit, joissa vähän pyörielemme jalkojamme notkeammiksi näin luokkatoverien kesken.
— Niin, yhden-ikäiset sopivat parhaiten leikkitovereiksi — sanoi rouva Stormbom. — Emme enää milloinkaan kutsu Bergmanin eikä Winterin tyttöjä, sillä eivät he huoli leikkiä teidän kanssanne, senhän näkee varsin selvään. Lapsi parat, he ovat vanhentuneet ennen aikojaan. Millä he itseään huvittavat, kun tulevat isoiksi?
Etehisessä oli aika liuta, kun illalla erottiin.
— Hyvää yötä, Meeri! — Menemmekö "potkimaan" huomenna iltapäivällä?
— Kyllä, sopiihan se, kun on lupapäivä.
— Me tapaamme siis toisemme radalla!
— Ylihuomennahan meillä taas on tuo ilkeä "matti!" Nyt lähden! Hyvää yötä!
— — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavana päivänä tytöt makasivat puoleen aamupäivään asti, ja Bruunoa oli melkein mahdoton saada hereille. Oli se hyvä, että Iineksellä ei ollut muuta kuin yksi syntymäpäivä vuodessa.
Sitte tuli Roosa täti kuulustelemaan, minkälaista heillä oli pidoissa ollut, ja kaikki kerrottiin juurta jaksain, sekä kahvileivistä että nimipäivälahjoista ja kotimatkasta ja puheliaasta issikasta, jonka sattuivat saamaan. Hauskaa oli pidoissa ollut, ja se ilo oli kyllä heidän muistossaan säilyvä.
— Mutta nyt vihdoin täytyy nousta vuoteesta — tuumasi Helka oikaisten sääriään. — Hyvin sitä väsyttää tällaisten huvien jälkeen.
— Mitä vielä — sanoi Meeri — iltapäivällä minä menen Toivon ja Bruunon kanssa koettelemaan uutta potkuriani; se vie tuota hätää väsymyksen ruumiistani. Tule sinäkin mukaan!
Kaikenlainen talvi-urheilu oli Meerille mieluista, ja vaikka pakkanen puri nenänpäähän, läksi hän kuitenkin aina raittiiseen ilmaan. Helka sitävastoin ei aina ollut yhtä urhea, ja monesti, milloin luistinrata houkutteli, jäi hän kotiin kylmällä vedellä hautomaan äitinsä kipeää otsaa tahi muuten pitämään hänelle seuraa, kun hän makasi väsyneenä. Ei mikään huvi ollut hänelle niin mieluinen, kuin oleminen äidin pienenä apulaisena kodissa.
Kevät-talvesta, kun aurinko jo rupesi sulattamaan jäätä katonräystäistä, sattui Helka kylmettymään, ja hänen täytyi olla sisällä muutamia viikkoja. Kun hän jälleen pääsi ulos, oli jo melkein kevät. Nuoret rupesivat nyt nousemaan aikaisin vuoteelta sunnuntaisin, menivät sitte kävelemään aina Eläintarhaan asti ja tulivat kotiin kädet täynnä "palmuja" eli "pajukissoja", jotka niin lupaavina ilmoittivat, että kevät todellakin oli tulossa. Ja aurinko paistoi, ja lumikinokset sulivat, ja sitten oli jo pääsiäinen.
Kotiin pääsiäiseksi.
Kun oli viikko pääsiäislupaa, niin kukapa meidän nuorista ei silloin olisi mielellään lähtenyt kotiin Kerttulaan. — Vanhemmat kyllä tiesivät, että lapset hartaasti halasivat kotiin, ja siksi olikin luvattu, että he pääsiäiseksi pääsisivät. Myöskin Helkan piti tulla mukaan, sillä "hän on juuri kuin meikäläisiä", arveltiin Kerttulassa, ja Roosa täti luuli, että maailma tekisi hänelle hyvää pitkällisen yskän perästä.
Iloisina ja toivoa täynnä he istuivat junaan, ja ajatukset riensivät kilpaa höyryhevon kanssa päämaalia kohti. Mutta kun he ennättivät koti-asemalle, ei isä ollutkaan kuten tavallisesti heitä vastassa, vaan ainoastaan tallirenki, joka näytti vakaalta ja alakuloiselta.
— Mitä oli tapahtunut kotona? — Lilli makasi sairaana, ja tohtori oli sanonut, että hän oli kovin huono. — Voi, nyt meni heidän aurinkonsa pilviin, ja äänettöminä ja surullisina he istuivat rekeen. Äiti oli kyllä kirjoittanut, että Lilli kauan oli ollut yskässä ja että hän oli heikko, mutta ei heistä kukaan käsittänyt sen olleen vaarallista.
Tuo rakas pieni auringonsäde, pitikö hänen nyt mennä pois heidän luotaan? Sitä he eivät ensinkään tahtoneet uskoa.
Isä tuli heitä vastaan verannassa.
— Oi isä, mikä meidän Lilliä vaivaa?
— Hän sairastui kolme päivää sitte keuhkotulehdukseen, kuume on kova, ja hän on usein tainnoton — vastasi asessori surullisena.
Meeri kietoi nyyhkyttäen kätensä hänen kaulansa ympäri.
— Tottahan vielä on toivoa?
Isä pudisti vakavasti päätään; näkyi selvästi, ettei hän tahtonut heihin synnyttää turhaa toivoa. Kaikki kulkivat hiljaa varpaillaan; ei kukaan puhunut ääneen, ja koko talo oli niin hiljainen, ikäänkuin ei siellä asukkaita olisi ollutkaan. Makuuhuoneessa pienellä vuoteellaan kamppaili pienoinen olento viimeistä kamppaustansa, eikä mikään ihmisvoima enää voinut tehdä mitään hänen puolestaan, kodin lemmikin, jonka lyhyttä lapsuudenpäivää jokainen oli koettanut sulostuttaa.
Vuoteen ääressä istui äiti, niin tyvenen ja kärsivällisen näköisenä, että oikein oli rauhoittavaa katsella häntä, ja piti Lillin kuumeista kättä omassaan. Nytkin, koetuksen hetkenä, oli äidillä tervetuliaishymy ja hellä katse rakkaille matkustajille; sitte hän antoi heidän kaikkien tulla vuorotellen hyväilemään pientä vaaleata päätä, joka levottomana vääntelihe pään-aluksella. Pikku Lilli raukka, hän kärsi paljon, sydän oikein tahtoi särkyä hänen tuskiaan nähdessä, ja kuitenkin jokainen siinä seisoi voimatta mitään.
Kaikki tahtoivat niin mielellään auttaa sairaanhoidossa, tytöt tahtoivat välttämättömästi valvoa, mutta äiti ei antanut, heidän täytyi levätä matkansa jälkeen.
Seuraavana päivänä oli pitkäperjantai. Se oli surullinen, synkkä päivä, taivas oli pilvessä, ja tunnelma yleensä surullinen tässä ennen niin iloisessa kodissa. Kun äiti tuli ulos sairashuoneesta, kokoontuivat kaikki hänen ympärilleen ja katsoivat häneen levottomin ja kyyneleisin silmin.
— Te olette tottuneet auringonpaisteeseen ja iloisiin päiviin — sanoi hän hellästi — mutta älkäämme pimeinä hetkinä unhottako Jumalan hyvyyttä. Tänään Kristus riippui ristinpuussa meidän syntiemme tähden, oppikaamme Hänestä kantamaan ristiämme kärsivällisyydellä ja toivolla.
Illalla juuri auringonlaskun aikaan lensi tuo pieni lapsenhenki maallisesta majastaan. — Äiti, ota Lilli — olivat hänen viimeiset sanansa kuumehoureessa, ja suljettuna äitinsä syliin hän veti viimeisen henkäyksensä.
Kun siskot tulivat huoneeseen, makasi hän valkoisessa vuoteessaan, hieno poski keveästi leväten patjaa vasten ja kädet ristissä peitteen päällä. Siinä oli pieni uinuva enkeli, joka oli palannut ijäiseen kotiinsa.