— Onko sillä edes silmät kiinni, — kysyy hän äkkiä. — Sulkekaa sen silmät.
Ja Kulkuri koettaa painaa yhteen luomet, joiden alta katse on ainaiseksi sammunut.
Mitäpä hän voi enempää tehdä? Kuolema on käynyt, sillä hyvä. Mutta häntä odottavat uudet, ennen kokemattomat kokemukset.
Alkaa jo olla keskiyö, mutta aurinko paistaa. Tähän vuodenaikaan mennään levolle milloin väsymys tulee, kellon lyönneistä ei pidetä vaaria. Akat tönöistä ovat taas kokoontuneet ovensuuhun, mutta he eivät siunaile eivätkä surkuttele, vaan lohduttelevat.
Joku sanoo, että nyt olisi veisattava, ja kaikkien katseet kääntyvät Kulkuriin. Tupakkahyllyllä on raamattu, katkismus ja kaksi vanhanaikaista virsikirjaa.
— Veisaa sinä edellä, lannan mies.
Mutta nyt ei "lannan mies", Kulkuri, osaa yhtään hautavirttä, ei uudesta eikä myöskään vanhasta virsikirjasta. "Ah autuasta, näin hän pääsi varhain" — se menisi kyllä, mutta kun hän ei kuolemakseenkaan muista säveltä. Tilanne on kieltämättä jonkun verran piinallinen.
— Jos minä ensin luen jotakin, — ratkaisee hän.
— No niin, lue nyt sitten. Ensiksi.
Hän alkaa olla siinä vireessä ja mielentilassa, että hän voisi pitää vaikka pienet seurat. Lukemista kuunnellaan hartaudella, mutta virsi puuttuu.
Ah nyt — "Integer vitæ", se sopii.
— Minä osaan kyllä virren, mutta se on vierasta kieltä. Ette te voi sitä seurata.
— Veisaa vain. Kyllä me kuuntelemme.
— No niin sitten.
Akat kuuntelevat uteliaisuudensekaisella hartaudella. Joku ei malta olla kuiskailematta toiselle. Mutta Kulkuri veisaa, veisaa sellaisella antaumuksella, että unohtaa olevansa jonkunlainen esiintyjä.
— Mitä kieltä se oli?
— Latinaa.
— Latinaa. Missä sellaista kieltä puhutaan?
— Ei sitä enää missään puhuta.
— No mutta kuinka sinä osaat sellaista kieltä, jota ei kukaan puhu?
— Olen joskus lukenut.
— Kirjoista?
— Niin.
— Mutta kuinka osataan kirjoihin painaa sellaista kieltä, jota ei missään puhuta?
Hartaus uhkaa ellei haihtua, niin saada jonkunlaisen sivutunnelman. Kulkuri antaa pitkiä, tyhjentäviä selityksiä, jotka näyttävät ainakin osaksi tyydyttävän. Sairaus on päättynyt kuolemaan, jännitys on lauennut, mieliala on vississä määrin vapautunut. Kuoleehan niitä, varsinkin pieniä lapsia.
— Osaisitteko te virren "Autuas, ken sydämensä"?
Osataan. Naisten äänet kaikuvat kimeinä ja epävarmoina laakeassa pirtissä.
Nyt katsoo Kulkuri kaiken olevan lopussa. Tapaus on kieltämättä ollut surullinen, mutta muuta päätöstä tuskin olisi voinut odottaakaan. Hyvä, että näinkin on päästy ohi. Ja Kulkuri sorvailee mielessään mietelmiä kuolemasta ja kaiken katoamisessa ylimalkaan, hän tuntee itsensä väsyneeksi ja rasittuneeksi ja päättää mennä levolle.
Mutta naiset hätääntyvät. Ruumis on pestävä ja sitten se on vietävä pois. Ei kuolleesta ole elävien toveriksi.
— Niin kai se on. Alkakaa pestä sitten, minä katselen.
Naiset alkavat katsella toinen toistansa, ja vähän aikaa vallitsee epävarma hiljaisuus. Lopuksi he alkavat puhua. Ei heistä ole ruumiin kanssa tekemisiin. Kernaammin he paikkaisivat rannassa olevan turvekodan, jonne ruumis voitaisiin viedä talvikeliin asti.
Kulkuri luo katseensa lapsen äitiin ja talon tyttäreen.
— Minkäpä se teille tekee, pikkuraukka, — sanoo hän.
— Niin, mutta vainaja on sentään aina vainaja, — vastaa yksi eukoista.
— Mutta kuka teille sitten pesee ruumiit?
— Me haemme jonkun lannan kylistä.
Kulkuri alkaa arvata heidän ajatustensa juoksun, mutta hän ei hermostu. Tarkoitus on, että hänen on suoritettava peseminen. Ajatusta ei uskalleta lausua julki, vai pidättäisikö sitä jonkunlainen hienotunteisuus, mutta se siinä kuitenkin on pohjalla.
— Te kai tarkoitatte, että minun olisi pestävä tämä pikku vainaja, — sanoo hän vihdoin.
Hänen ajatuksiaan ja mielialaansa koetetaan arvailla silmien katseesta. Viimein yksi rohkaisee itsensä, — onhan mies mukavan ja alhaisen näköinen.
— Jos sinä vain viitsisit, — lausuu hän epävarmasti, ja toinen lisää kerkeästi:
— Kyllä me maksamme, mitä vain tahdot.
Vastausta odotetaan jännityksellä, ja Kulkuri, josta tämä kaikki rikkoo tunnelman, alkaa tulla tyytymättömäksi.
— Hakekaa vettä ja saippua, — komentaa hän viimein, — ja te muut: menkää paikkaamaan kotaa. Ei tässä vieraitamiehiä tarvita.
Äiti on koko ajan istunut kuin kuollut. Kun hän kuulee viimeiset sanat, alkaa hän hiljaa itkeä.
— Saanko minä mennä pois? — kysyy hän itkunsa lomassa.
— Kyllä minä autan minkä voin, — ehdottaa talon tytär.
Pirttiin tulee vähitellen hiljaisuus. Tuli loimuaa takassa, talon tytär alkaa hiljaa ja epävarmasti riisua ruumista. Työ on outoa, eikä hän tahdo uskaltaa oikein suoraan katsoa ruumiiseen.
— Et suinkaan sinäkin pelkää? — kysyy Kulkuri.
— En, — vastaa puhuteltu, mutta jatkaa tovin kuluttua:
— Vaikka kaameahan se on ruumis, pienikin.
Kulkuri ei löydä aihetta vastata. Vaatekappale toisensa jälkeen irtautuu, pian on pieni, kangistuva ruumis alastomana.
Juuri silloin pistää äiti päänsä oven raosta sisään.
— Joko se on riisuttu? — tiedustelee hän.
Ja odottamatta vastausta hän ottaa kuolleen vaatteet kainaloonsa, käy vielä vuoteen ääressä ja ottaa hänen vuodevaatteensa ja rientää kuin peläten ulos.
— Mitähän se niillä? — ajattelee Kulkuri.
Alastoman ruumiin käsitteleminen vaikuttaa häneenkin vastenluontoiselta. Hän tietää, ettei mikään vaara ole uhkaamassa, mutta sittenkin hän pitelee sitä varovaisesti ja kuin itseään varoen.
Mutta ulkona kankaalla palaa räiskyvä nuotio. Ja nuotion ääressä seisoo äiti kyyneleet silmissä ja heittää vaatekappaleen toisensa jälkeen tulen omaksi. Joskus hän nähtävästi on kuullut puhuttavan "tartunnasta", nyt se on hänen mielessään kammottavana käsitteenä, ja hän koettaa varjella itseään ja muita niin hyvin kuin voi.
Ja sisällä pestään ruumista…
* * * * *
On siinä kokemuksia yhden päivän osaksi.
Aurinko ei laske, uusi päivä on tullut huomaamatta, ja Kulkuri istuu yksin pirtin ikkunan luona ja johdattelee mieleensä päivän tapauksia. Pieni vainaja on talvikeliä odottamassa turvekodassa, kaikki on nyt lopullisesti ohi, on vain odotettava talvea ja käytävä kylältä tilaamassa arkku. Niin, äidillä on vielä jäljellä ilmoittaa miehelleen, kun tämä tulee tunturilta, että kuolema on käynyt. Mutta se on hänen huolensa, Kulkurilta ovat huolet tähän asiaan nähden loppuneet.
Toisen rankisen alla nukkuvat lapset rauhallisesti hengittäen, toisen alta kuuluu supatusta ja silloin tällöin tukahdutettu nyyhkytys, äiti ja Kadja, talon tytär. Kulkurille on laitettu vuode maitokamariin, äsken hän oli väsynyt, melkein uupunut, aamun tullen on tunne hävinnyt. Ruumis on turtana, mutta ajatukset kiertelevät sitä vilkkaammin. Mutta vaistot, ne aamulliset, eivät ota palatakseen. On niinkuin olisi suuri pyhäpäivä ja kaiken yli lepäisi äänetön rauha. Miksi hän ylimalkaan oli jäänyt tähän istumaan vai odottaako hän kenties jotakin uutta kokemusta, kolkon totista, mutta ei ilman surullisen humoristista sivumakua.
Hän kävelee ovea kohden ja ennättää lattian puoliväliin. Silloin rankisessa liikahtaa.
— Menetkö sinä pois?
— Kyllä, nukkumaan.
Äänetön epätietoisuus. Kulkuri seisoo siinä keskellä permantoa, ja äkkiä hän tuntee melkein toivovansa, että nuo tuolla rankisessa pelkäisivät.
— Pelkäättekö te? — kysyy hän.
— Kyllä me vähän pelkäämme, — tulee rehellisesti ja avuttomasti.
Hm. He luottavat häneen kuin johonkin Isä-Jumalaan. Äskeinen toivomus tuntuu taas käden käänteessä vastenmieliseltä, melkein raa'alta. Hän on näkevinään oman itsensä syrjästäpäin.
— Turhaa pelkoa se on, — sanoo hän viimein.
— Kyllä hän antaa teidän nukkua rauhassa.
Taas hiljaisuus, sitten pientä, kiihkeää supatusta. Kulkuri ottaa pari empivää askelta ovea kohden.
— Älä mene.
Jälleen supatusta. Viimein tulee melkein rukoilevasti:
— Etkö sinä voisi tulla tänne?
— Hm… mahtaneeko se oikein sopia.
— Emme me tiedä, mutta…
No niin. Tilanne on jo itse asiassa selvä. Kulkuri nostaa rankisen reunan taljan alta ja kömpii sisään. Mitäpä hän oikeastaan muutakaan voi. Vilkaisee naisten avoimia silmiä ja heidän säikähtyneitä kasvojaan ja paneutuu sitten pitkäkseen mahdollisimman kauas heistä.
Siinä hän makaa, katselee rankisen valkeata kangasta, katsahtaa ohimennen vierustovereitansakin ja miettii. Toinen on nukkunut pitkistä valvomisistaan ja suureen suruunsa, toinen nukkuu niinkuin väsyneen, nuoren ihmislapsen on tapana nukkua. Unissaan hän liikahtaa lähemmäksi Kulkuria, ja Kulkuri vetäytyy loitommaksi, kunnes taljan vierestä tapaa kovan lattian. Hänen mielensä on tällä kertaa vakavassa vireessä, päivällä on ollut monta vaihetta, ja hän miettii ja aprikoi, kuinka monta niitä eilisenkin kohdalle kaiken kaikkiaan on sattunut.
Nyt pitäisi surukellojen soida yli lumipeitteisten aapojen, yli tunturien, yli vaarojen ja kiveliöiden, sillä Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on kuolemaisillansa. Vielä hän hengittää, mutta pian, aivan pian, on viikatemies tehnyt tehtävänsä, eivätkä surukellot soi. Kuinka ne voisivatkaan soida, — vasta neljän päivän kuluttua ehtii kuolinsanoma kirkolle.
Mikäpäs oikeastaan on Eerik Nikonpojan erota tästä maailmasta ja sen hyörinästä. Ei ole hän koskaan kukkaronsa kurenauhoja kiristänyt tarvitsevan edessä, ei ole hän yösijaa kieltänyt väsyneeltä matkamieheltä, ei ole hän itsetietoisesti vääryyttä tehnyt, ei korkoja kiskonut eikä poroja varastanut, ei myöskään käräjöinyt eikä antanut ahneuden pistää nenäänsä asiallisiin asioihin. Neljättätuhatta poroa tolvaa pitkin maita ja tuntureita, uudistila on perinnöksi lunastettu, ja rahaakin on pankossa, on rahaa kotona kiisussa, on maailmalla, ja povella on rahakiisun avain. Äsken sinne juuri pisti kuutisentuhatta. Kyllä varmaan on elämistä ja olemista.
Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on täysissä pukineissaan heittäytynyt pirtin sänkyyn, ja hengitys käy puuskutellen. Ruumis on hiessä, kasvot ovat hiessä, ja kuuma, vapiseva käsi tapailee kaulanauhasta rinnalla riippuvaa rahakiisun avainta. Tallellapa on, tallella, eikä sitä siitä niin vain viedä.
Näin sitä voi ihminen, moninaisissa heikko ja puutteellinen, yht’äkkiä joutua kurkistamaan kuolemaa vasten kasvoja. Maanantaina olet vielä täysissä voimissa, toimittelet kirkolla asioitasi ja käyt nimismieheltä nostamassa kruunun kestikievarirahat, torstai-iltana haukot henkeäsi.
Vaikka eipä sen puolesta, — pororuhtinas ei lainkaan itse tiedä, että hänen pian on kuoltava. Viime talvena tappoi tauti ihmisiä taloittain ja kyläkunnittain, mutta kas, hänpä säilyi. Ja kummakos säilyessä: viinaa, puhdasta pirtua, aina saatavissa, ja kun entinen loppui, niin tohtori kirjoitti uutta. Se on ainoa lääke sellaista kulkutautia vastaan. Mutta kyllä olikin sen asian takia saanut tehdä viikon kestäviä matkoja kirkolle.
Sydän lyö ja takoo niinkuin ei koskaan ennen, ja Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on auttamattomasti päissään. Hän ei tiedä, että hän on viimeisillään, sillä silloin hän ryhtyisi tilintekoon kaikkivoivan Ibmelin kanssa, hän luulee vain, että kolmannen päivän yhtämittainen humala vaikuttaa. Päissään hän toissa aamuna lähti kirkolta ja päissään hän ajeli kotiinsa poiketen tutuissa taloissa välillä. Kuinkapa sellainen mihinkään itsetutkistelemuksiin ja tilintekoon, selkänsä Ibmel sellaiselle kääntäisi, päihtyneelle rukoilijalle. "Kehtaatkin vielä siinä, juomari…" Se on niin heikko, liha, tuohon juomisen syntiin, heikko, vaikka seuroissa on monta kertaa tullut synnintuntoon ja tehnyt katumuksen. Heikko on ihmisen liha. Ja vielä vaikeampi on vastustaa kiusausta, kun kirkonkylän herra tohtori höylisti kirjoittaa pirtua, kun vain yksinkertaisella Lapin miehellä on uskallusta pyytää. Katsoo vain totisesti suurilla silmillään, alkaa kirjoittaa ja sanoo, että "voinhan minä nyt kirjoittaa, ja onhan se hyvä lääkkeeksikin siellä tunturien takana, kunhan te ette vain sitä sitten käyttäisi väärin…"
* * * * *
Eerik Nikonpoika on siis maanantaista asti ollut nousuhumalassa, jota hän ei ole päästänyt keskeytymään, ajanut kotiinsa ja tunti sitten heittäytynyt kotipirttinsä sänkyyn. Senjälkeen kuin uusi maantie valmistui, on hänen talossaan ollut kestikievari, ja hän tuntee tyydytystä ajatellessaan, että niin monet suuret herrat, sotaherrat, senaattorit, kuvernöörit ja tirehtöörit, hänet tuntevat ja ovat hyvin nukkuneet hänen vieraskamarissaan. On se vain jonkunlainen mies, tämäkin Eerik Nikonpoika, ilman ylpeyden henkeäkin ajatellen. Poroja on, talo on ja on rahaakin, Ibmelin siunaamaa. Kun kerran aika jättää, niin lapset saavat periä…
Pororuhtinas huokaisee ja raoittaa silmiänsä. Öljylamppu tuikuttaa katossa, piisissä on valkea ja huone on täynnä keitetyn lihan ja kosteiden säpäkkeiden ja heinän hajua. Ihmiset puuhailevat piisin luona, nuorimmat lapset leikkivät lattialla, matkustajia ei ole kuulunut. Ja mistäpä niitä kuuluisikaan, sotahommien päätyttyä enää harvoin liikuskellaan. Kaikki on niinkuin pitääkin, ja pororuhtinas painaa taas silmänsä umpeen. Sydän lyö ja jo alkaa ahdistaa henkeäkin. Saisihan se tulla unikin, tultava sen kuitenkin on, vaikka herääminen sitten onkin vähän vaikeaa kohmelossa. Ja taas alkaa sydämen lyönti kiihtyä, — ei sitä ylettömästä juomisestakaan mihinkään, rajansa pitää olla sillä niinkuin kaikella muullakin.
Pirtissä on hiljaista, ja jokainen puuhaa omia askareitaan, mutta ilmassa on aavistusta siitä, että jotakin on pian tapahtuva Eerik Nikonpojan, pororuhtinaan kohdalla. Sillä tällainen ei pororuhtinas koskaan ole ollut, — ajaa ensin yksitoista peninkulmaa kirkolta ja heittäytyy sitten sanaa puhumatta, kuulumisia kertomatta, vuoteeseensa. Kyllä ennen, kirkolta tullessa, suu kävi.
Maria, kotona-oleva tytär, kahdenkolmattavuotias, hämmentää pataa ja heittää salavihkaa silmäyksiä isäänsä. Posket punoittavat, ja ruskeissa silmissä on hehkua, jollakin tavoin on isän levoton sydämenlyönti tarttunut tyttäreen, ja hänestä tuntuu, kuin hän odottaisi jotakin, vaistoaa ja pelkää, mutt’ei rohkene pukea ajatuksiaan sanoiksi.
Molemmat rengit jurnuttavat äänettöminä, piippujaan imeskellen, sivupenkeillä. Isäntä, Eerik, on päissään, olisi tuo saanut vähän säästää kotiväellekin. Siinä se nyt sitten makaa, kapitaali, eikä henki tahdo kulkea sen viinanpaljouden takia.
"Siin' on keitto, syökää!" sanoo Maria melkein kuin vihamielisesti ja jättää kapustan pataan.
Mutta kukaan ei liikahda, toistaiseksi.
"Siin' on", toistaa Maria ja menee vieraspuolelle. "Inger-Maarjetta, panes niille astioita pöytään."
Pororuhtinaan hengitys käy yhä vaivalloisemmaksi, käsi menee rinnantiestä kiisunavaimeen ja jää sinne. Sitä sitä vain pitää vartioida selvänä jos humalassakin.
Syrjäisillä on heikko aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole oikein. Siinä istuu Jouni, vanhin poika, ja seuraa isänsä jokaista liikettä, siinä istuu Aslakka, vävy, katsettaan apestaan kääntämättä; vähä väliä kohtaavat langosten katseet toisensa, ilmeettömät, mutta tarkkaavaiset, kovat katseet. Sillä on, pororuhtinaalla, käsi kiisunavaimessa, äsken se pisti sinne entisten lisäksi kuudettatuhatta niitä kievarirahoja. Sitä ei leikillään olla Eerik Nikonpojan vanhin poika eikä vanhimman tyttären mies.
Ulkona paukahtelee pakkanen, ja pohjoistaivas alkaa vaihtaa väriä, paukahtelee nurkissa ja paukahtelee metsässä. Olisi jo pian oikeastaan maatamenon aika.
"Isä taitaa olla oikein sairas", sanoo viimein Jouni, poika.
"Taitaa", vastaa Aslakka. "Mitähän sille oikein osaisi tehdä?"
"Emmehän me mitään osaa…"
"Niin, mitäpäs… Se on sillä tavalla, että mitäpä me ymmärtäisimme…"
"Katso nyt, se avaa suunsa ja haukkoo henkeään. Ei se hyväksi ole, tuo tuollainen…"
Ja Jounin, pojan, kiiltävät silmät seuraavat isän pienintäkin liikettä, mutta yhtä paljon ne seuraavat lankoa, Aslakkaa. Mikä senkin nyt juuri tänne lähetti?
Aslakka koettaa olla välinpitämättömän näköinen. Sattuipa kerrankin tulemaan hyvään aikaan, Jouni olisi tietenkin ryövännyt koko kiisun sisällön ja sanonut, että "mitäpä meille jäi". Niinpä niin, se on Jounissa korkealle noussut, se ahneuden henki.
Pororuhtinas kääntelehtii taljoillaan, hengitys näyttää käyvän raskaasta työstä. Poika ja vävy kurottautuvat istuimillaan: ei suinkaan se nyt lähde.
Mutta pororuhtinas ei vielä lähde eikä hän tiedä, että hänen on lainkaan lähdettävä. Huomenna taas nousee, hiukan sairaana, pahantuulisena ja katumuksessa ja synnintunnossa. Se on sellaista, kristityn elämä, lankeemusta, nousua ja yhtämittaista anteeksisaamista.
"Kun ei se vain olisi kuolemaksi", sanoo Uula-renki.
Ei vävy eikä poika käännä katsettaan makaavasta, eivät käännä muuta kuin mitä toisiaan salavihkaa tarkastelevat.
"Ei suinkaan se nyt… kuolemaksi", pääsee molemmilta yht’aikaa.
Ja taas vallitsee ummehtuneessa, lemuavassa pirtissä pitkän aikaa odottava hiljaisuus. Vain kattolamppu käryää ja halot rätisevät ja paukahtelevat piisissä.
Uula-renki tupruttelee piippuansa ja katselee poikaa ja vävyä. Hän on seurannut Eerik Nikonpoikaa Kaaresuvannosta Suomeen, nähnyt Jouni-pojan varttuvan mieheksi ja myöskin läheltä seurannut Aslakan askeleita. Eipä saanut Eerik Nikonpoika poikaansa ja vävyynsä omaa henkeään, ahneuden hengen heihin kasvatti, kentiespä vasten tahtoansa. Kuta kauemmin Uula-renki heitä katselee, sitä varmemmaksi hänestä käy, ettei kumpikaan heistä surisi isännän kuolemaa, vaan päinvastoin kumpainenkin sitä odottaa, päästäkseen rahakiisuun käsiksi. Joo-joo, pojat, kyllä te kiisun avaimen isännän rinnalta riistäisitte, ellette kalmaa pelkäisi.
Ja kun Uula siinä aikansa katselee, niin häntä alkaa suututtaa ja vistottaa. Kehtaavatkin siinä istua ja odottaa toisen kuolemaa.
"Tule, Niilo!" sanoo hän puoleksi torkkuvalle toverilleen.
"Mihin sitten?"
"Hevosia katsomaan."
Niilo nousee laiskasti ja lähtee perässä. Äsken, ennen isännän tuloa, hevoset ruokittiin, mutta saattaa Uulalla olla jotakin muuta alla.
* * * * *
Mariaa ei kuulu takaisin.
Ulkona loimuavat revontulet, ja nyt alkaa pororuhtinaalle itselleenkin selvitä, että hän on siirtymässä ajasta iankaikkisuuteen. Se selviää kuin välähdyksenä, hyvin etäisesti ja kuin läpi sumun. Herra Jeesus, ota minut vastaan synteineni kaikkineni, olenhan minä sentään koettanut… Eikä hän enää muista, että hän on ja on kolme päivää ollut auttamattomasti humalassa, hän vain tuntee, että lähtö tästä nyt pian tulee. Puhuakin pitäisi, pojille tuossa, mutta ei käänny kieli eikä liiku sormikaan.
Jouni-poika ja Aslakka-vävy seuraavat herkeämättömällä tarkkaavaisuudella vuoteessa makaavan pienintäkin liikettä.
"Isä!" sanoo viimein Jouni-poika, mutta isällä liikkuu vain peukalo eikä hän vastaa mitään.
"Appi-isä", sanoo Aslakka-vävy, mutt’ei hänkään saa vastausta.
"Ei se kuule mitään", toteaa Jouni.
"Ei", myöntää Aslakka.
Pororuhtinas makaa edelleen värähtämättä, viimein alkaa käsi vaistomaisesti avata peskin kaulantietä ja huulilta tunkeutuu kuin väkisten: "Ahdistaa!"
"Sitä ahdistaa", sanoo Jouni.
"Niin, mene auttamaan", kehoittaa Aslakka. Mutta Jouni pelkää kuolemaa eikä mene auttamaan. Ei mene Aslakkakaan. Istuvat siinä vain molemmat ja katselevat, katselevat salavihkaa toisiansa ja kuolevaa, mutta kumpikaan ei liikahda paikaltansa.
Pororuhtinas liikahtelee ja koettaa kääntyä vuoteellansa.
"Nyt!" sanoo Jouni, henkeään pidätellen.
"Nyt", toistaa Aslakka kuin kaiku.
Mutta se, mitä kumpainenkin odottaa, ei vielä tapahdu. Pororuhtinas näyttää nukkuvan, nukkumaan ovat myöskin menneet nuorimmat lattialta.
Ja taas Eerik Nikonpoika liikkuu, mutta tällä kertaa hän liikahtaa viimeisen kerran. Kasvot käyvät veripunaisiksi, silmäluomet avautuvat, ja verestävät silmät katselevat katon lakea, sitten käsi herpautuu ja vaipuu pitkin vuoteen laitaa.
"Jeesus Kristus", pusertautuu huulilta.
Sitten on kaikki hiljaa, ja hengitys lakkaa kulkemasta. EerikNikonpoika, pororuhtinas on kuollut.
* * * * *
Nuorukaiset istuvat paikallaan oikeastaan käsittämättä, mitä on tapahtunut. Kuolema on käynyt, niinpä niin, käy se kerran meidän kaikkien kohdalla. Ja kuolleet osaavat kurkistella.
Mutta viimein Jouni-poika hyökkää esiin. Kädet haparoivat kuolleen kaulassa olevaa nauhaa ja nauhassa olevaa kiisunavainta. Samassa on Aslakka-vävykin pystyssä, silmät pyöreinä ja suu vaahdossa etsii hänkin pientä, rautaista avainta.
"Pois kämmenet!" ähkii Jouni-poika.
"Älä yhtään luule… laillista perintö-osuuttani", ähkii Aslakka-lanko takaisin.
Ja molempien kädet kopeloivat kuolleen kylmenevää, karvaista rintaa, kopeloivat ja etsivät, ja molempien silmät kiiluvat kateutta ja vihaa.
"Aäh, sinäkin… Rakkaudesta puhelit, rahaa aioit…"
"Älä yhtään… Laillinen perintöosuus, niin sisaresi niinkuin sinunkin…"
Kädet, kaksi paria, haparoivat kilvan pitkin kuolleen rintaa, mutta Jouni-poika saa avaimen ja pienen nuoranpätkän. Ja samassa hän on kiisun ääressä ja lennättää kannen auki. Heti on Aslakka-lanko hänen vieressään.
"Älä yhtään yritäkään…", läähättää hän. "Tasajako…"
"Tasajako! Mikä sinä oikeastaan olet: vävy, jälkeenpäin tunkeutunut…"
Jouni-poika kahmii seteleitä kiisusta, ja Aslakka-vävy lohmuaa toiselta puolen nahkakukkaronsa täyteen, tuhatmarkkasia, viisisatasia, satakruunusia.
"Näytä!" tiuskaisee Aslak.
"Mikä näyttäjä minä olen! Odota pesänkirjoitusta!"
Setelit sulloutuivat kummankin kukkaroon, osa leijailee pitkin vetoista lattiata, mutta kummallakaan ei ole aikaa sitä huomaamaan. Siinä he seisovat, vävy ja poika, käsi kummallakin leukunkahvassa, ja silmänräpäyksen näyttää siltä, kuin syntyisi paikalla tiukka ja verinen ottelu. Tavarat kiisusta ovat sinkoilleet ympäri lattiata; siinä on Hangasojalta huuhdottuja kultamurusia, siinä on solkia ja heloja, siinä on myöskin seteleitä siellä ja täällä. Mutta hengitys läähättää, posket hehkuvat, eikä kumpikaan ennätä sitä huomaamaan. Ja kuollut makaa hiljaa vuoteessaan: häntä ei enää maallisuus eikä mikään, mitä siihen kuuluu, liikuta.
Niin, kiisu on tyhjä, siinä ovat kievarirahat ja siinä on kaikki muukin rahallinen omaisuus langosten nahkakukkaroissa. Vasta silloin he huomaavat olleensa ryöstämässä, katselevat toisiansa silmiin ja vaikenevat.
Samassa Maria astuu pirttiin.
"Isä on kuollut", sanoo Jouni oneasti.
"Niin, — kuollut hän on", toistaa Aslakka melkein juhlallisesti.
Marian silmät välkähtävät.
"Maitokamarissa olisi ruokaa", virkkaa hän vain, katseen ollessa kääntyneenä piisiin.
Ja kun veli ja sisarenmies ovat menneet, alkaa hän hiljaa nyyhkytellen poimia pitkin lattiata varisseita satakruunusia, rintasolkia ja kultajyväsiä.
Pororuhtinas, Eerik Nikonpoika, on kuollut. Nurkat paukahtelevat, paukahtelevan tuntuvat korkeat Nattastunturitkin, lumi narskuu ja vinkuu, ja taivaantulet loimuavat.
Viikon kuluttua hänet haudataan ja surukellot soivat.
Eipä se Anselmi Kaarretahon elämä parantunut, ei vaikka uskoi, toivoi ja odotti ajalta ihmeitä. Mitäs vielä. Jos hetkeksi helpotti, niin uusi puute jo, ellei juuri tuijottanut vasten silmiä, niin mulkoili ainakin matkan päässä, että koska käydä kiinni. Sitä kun on syntynyt köyhäksi, niin sitä tällaiset eläjät, niinkuin tämä Anselmi Elsanpoika Kaarretahokin, myöskin kuolevat köyhinä. Ja lapset jatkavat kuvailemista, elleivät kuole.
Anselmi Kaarretaho ajatteli, että mistäpä sitä, kun on penikasta asti masennettu ja maahan painettu, mistäpä sitä otti sitä yritystä ja riuskuutta edesottamisiin ja meininkeihin, sitä suoraan sanoen pientä hävyttömyyttä, jota rikkaaksi tulemiseen välttämättömästi ja kieltämättömästi vaadittiin. Kun sitä edes suuttuisi ja kimpautuisi, mutta tässä vielä kapinoimaan itseään ja Jumalan sallimusta vastaan, syntikin se olisi, synti ja häpeä. Parasta, kun uskoo ja panee luottamuksensa ylhäällepäin. Jos paranee, niin paranee, ellei parane, niin älä siinä istu ja rähise, vaan rukoile ja usko. Ja Anselmi Kaarretaho oli sekä rukoillut että uskonut.
Nyt hän taas, tapansa mukaan, istui penkillä ja hunteeraili ja arssinoi asioita joka kohdalta ja kaikin puolin, hunteeraili, vetäisi välillä henkisavun ja kopahdutti tarpeen tullen piippua penkinlaitaan. Täytyi tässä koettaa olla edes tärkeän ja asiallisen näköinen, noin aivan niinkuin sydäntä painaisi suuri suru ja murhe, ettei akka pääse sanomaan, että siinä sinä taas istut aivan kuin ei muuta murhetta olisikaan.
Oli se tuttu tilanne, tämä istuminen ja hunteeraileminen Anselmi Kaarretaholle. Vaan ei nyt passannut mennä ampumaan toisen poroa, niinkuin tässä kerran takavuosina tuli hädän hetkellä tehdyksi, kukaties eivät nyt päästäisikään korvauksella ja pienellä haukkumisella. Se on se herrojen kärsivällisyys sellaista lyhyttä ja itseensä ottavaa. "Vai vielä sinä tässä armon päälle syntiä tekemään."
Ei, kyllä tässä taas täytyy jotakin keksiä. Ellei työtä, niin joku koukku tai kommervenkki, jolla rekkuloisi viikon tai pari eteenpäin. Ehkäpä sitten taas joku läpi löytyisi, josta pääsisi pujahtamaan pitemmäksi.
Kun joukkokin oli taas lisääntynyt yhdellä. Se oli nyt kolmen viikon vanha ja kitisi ryysyjensä välissä nurkkasängyssä. Sen nimi oli muuten Hesekiel Eljas Anselminpoika, sairaalassa kastettu ja toppakahvit juotu päälle.
Niinpä niin, sairaalassa, kunnan sairastuvalla, virallisesti sanoen. Ei käynytkään tällä kertaa se synnyttäminen noin vain, pyörähdyttämällä. Eipäs. Tuli kipua ja tuskaa, valitusta ja suurta poltetta niinkuin ei koskaan ennen. Ei auttanut, oli pitänyt Anselmin juosta kolme neljännespeninkulmaa Mikkolaan pyytämään hevosta, että saisi viedä muijan kirkonkylän sairaalaan, kolmen peninkulman päähän. Olisi edes sattunut kesäksi, niin pianhan tuota olisi veneellä soutaa nytkytellyt, mutta kun juuri talveksi piti sattua, sydäntalveksi.
— Antakaa, hyvät ihmiset, hevosta, — oli hän hätäillyt. — Kuolee se kynsiin.
Mikkolan Iivari oli pannut piippuun huolettomana miehenä. Kyllä sekin piippuun pano, saakuti, Iivaria vielä helvetissä kärventää ja korventaa.
— No mikä se sitten kuolee? — oli hän kysynyt.
— Muijapa muija. Synnytystuskissa on niin, että pahaa tekee.
Taas Mikkolan Iivari oli imenyt piippuaan.
— Ja teillä ei sitten kans tehdä muuta kuin kakaroita, — oli hän viimein tokaissut.
— Minkäpäs, kun tulee.
Anselmi oli aikonut sanoa, että tekisit itsekin, jos pystyisit, mutta etpä ole yhteentoista aviovuoteen yhtään saanut, heh. Vaan tällä kertaa ei ollut sopinut ärsyttää Iivaria.
— Ja sinä sitten tarvitsisit hevosta?
— Niin. Eihän sitä sairasta ihmistä jalkaisin… metsässä pian tekisi ja mikäs sitten… Eikäpä sitä kelkallakaan… ei taitaisi kerjetä…
— Olisit lähtenyt päivää, paria aikaisemmin.
— Ka, mistäpä sen arvaa näin edeltäkäsin.
— Olisit vetänyt piirun annakkaan.
— Mitäpä niistä piiruista… ja kun ei toisekseen ole annakkaakaan.Vaikka olenhan minä häntä yrittänyt räknäillä.
— Joopa-joo. Ne sinunkin rätinkisi. Kyllä tiedetään…
Mikkolan Iivari oli katsellut ikkunasta ulos, ja Anselmi oli vavissut. Antaneekohan tuo vai eikö anna. Antaa sen täytyy, eikö se lakikin kuulu sanovan, että tässä tapauksessa ei muuta kuin anna pois hevosesi, jos on. Olihan se muuten mukava ja auttava mies, tämä Mikkolan Iivari, mutta liiaksi lastiksi oli taidettu olla hänellekin.
Viimein oli Iivari kuitenkin kääntynyt päin.
— Se on nyt niin, että kun on sota, — oli hän sanonut, — ja leipää ei tahdo olla ihmisillekään… Onkos sinulla heiniä?
— On, on toki. Vaikka lehmän turvan edestä otan.
— No niin sitten. Ruoki myöskin hyvin. Saakeli, jos vähänkään laiminlyöntiä tai ramautumista huomaan, niin luissasi sen tunnet. — Niin, ajattelin sanoa, että kun on tällainen aika, niin saat sinäkin maksaa ajosi. Se olisi kolmekymmentä markkaa.
— Niin vain. Hyvä mies olet, mutta minulla kun ei nyt ole rahoja.
— Kyllä minä sen arvasin, mutta maksat sitten ensi tilassa.
— Maksan, hyvä mies, kyllä minä maksan, kunhan tästä nyt vain…
Ja niin oli pakkasen paukahdellessa ajeltu kirkolle, ajeltu niinkuin mitkäkin patruunat. Sattuu se joskus onni köyhällekin, kun oikein lujalle ottaa. Anna siinä vain hevosen juosta hölkyttää ja istu itse heiniin tukkeutuneena hautumassa.
* * * * *
Siinä istuessaan palauttaa Anselmi mieleensä kaikki ne elämykset ja tuntemukset, mitä oli kokenut kolmipeninkulmaisella ajomatkalla. Ei sitä usein hänen kohdalleen satu, mitä kerran, kaksi elämässä. Kun ei vain akka olisi sattunut olemaan sairas. Kyllä niiden rikkaiden sopii: istu reen perään ja herkeä ajattelemasta maallisia… Siinäpä se, siinä.
Mutta sairaalan eteisessä, lysolin lemussa, oli jo tie noussut pystyyn.Ei sitä niin vain kruununtorpparien emäntiä ilmaiseksi.
— No eipä ei, — oli Anselmi vastannut jotakin vastatakseen, — vaan eipähän tullut tähän hätään otetuksi massia matkaan.
Annappahan olla, kuinka tästä oikein selviytyy. Kruununtorppari, niinkuin mukamasten tämäkin Kaarretaho! Lääni. Petkulan Sakeri, joka oli sairastuvan toimitsija tai mikä inspehtuuri lienee ollut, on kovaa miestä. Viikon päästä sen jälkeen kuin muijasi on päässyt niin maksat. Hae raha vaikka kiven kolosta. Ja taksa on yhdeksän markkaa päivältä, ettäs tiedät…
Tähän asti Anselmi mietiskelee verkalleen ja paikoittain nautiskellenkin, mutta nyt hän hiukan vavahtaa ja lyö piippuansa penkin syrjään. Viikon perästä: eikö se ollut tänään! Onpa tosiaankin, mutt'ei suinkaan Petkulan Sakerinkaan tänään, tulipalopakkasella, muutaman sadanseitsemäntoista markan takia.
— Mutta, — jatkaa hän hiljaisia mietteitään, — jospa tuo nyt tuleekin, niin eiköpä häntä jotakin sanottavaa keksi. Ei suinkaan sekään nyt purematta mahtane nielaista… Vaikka onkin Petkulan Sakeri…
Vaan millä tavalla hän saisi Petkulan Sakerin asettumaan, sitä hän ei ryhdy suunnittelemaan. Se on sitten sen ajan murhe.
Nuorin, Hesekiel Eljas, inahtaa nurkkavuoteessa. Anselmi kohottautuu istualtaan, mutta samassa on akka siinä.
— Paras, kun annat olla, — sanoo hän.
No annetaan toki, annetaan. Anselmi istuutuu jälleen ja alkaa imeä piippuaan. Kalvakaksi ja riutuneeksi on käynyt muijakin, mutta riuska on sentään vielä ja topera. Annahan olla, eikö tuo vielä samaa vertaa pyöräyttäne…
Ja saattaa hyvinkin vielä puoli tusinaa pyöräyttää, jos niikseen sattuu. Minkäpäs sille voi! Eivät ne, sellaiset asiat, ole ihmisten eivätkä varsinkaan meikäläisten määrättävissä eivätkä edes harkittavissakaan. Kirkonkylän herra hosmestari, joka oli kristillismielinen ja auttavainen mies, oli kyllä sanonut, että on syntikin, kun tekee niin paljon lapsia, etteivät tule kunnollisesti elätetyksi ja kasvatetuksi.
Vai synti. Mutta mitäpä muutakaan nautintoa sitä köyhällä on, sen kuin touhuaa akkansa kanssa. Liekö tuota missään kielletty. Ja kun lapsia tuli, niin tulivat ne. Minkäs teet!
— Niin, mutta katsoppas, Anselmi, — oli metsäherra sanonut, — ihmisen pitää pitää lihansa kurissa. Kyllä se on sanottu sanassa. Etkä siitä pääse minnekään, että ryvet lihallisuudessa. Toimeentulo on huono, vaimosi käy surkeaksi ja vielä vihoitat Jumalankin…
Se osasi puhua, se hosmestari. Ja hyvähän sitä on puhua, mutta minnekäpä sitä, sanalla sanoen, luontonsa panee…
Tähän Anselmi taas pysähtyi.
"Pitää pitää lihansa kurissa…"
Joopahan joo. Saattoi hyvinkin heittäytyä synniksi, mutta mistäpä hänkään, Anselmi, kaikkea oli hoksannut… Mutta täytyi, täytyi ruveta koettamaan sitä lihan kuritusta…
Talvinen päivä painuu pian illaksi. Et huomaakaan: yht’äkkiä on hämärä, samassa pimeä, kuusikko paukahtelee, taivas on tähdissä, ja pohjoisella taivaalla roihuavat revontulet.
Takassa loimuaa pystyvalkea, ja se tekee pirtin avaramman, valoisamman ja kodikkaamman näköiseksi. Anselmi Kaarretaho melkein unohtaa olemassaolonsa ja elämisen huolet, — onhan tässä jo tullut mietittyäkin. Yö on edessä, saa nukahtaa, ja huomisella päivällä on taas murheet itsestänsä.
Takassa kiehuu vesipata, ja sen poreileminen lisää tunnelmaa. Unohtuvat resuiset ja vaatteettomat lapset, unohtuu hetkeksi nuusa ja kurjuus. Onpahan, Luojan kiitos, tätä lämmön roskaa, kruunun antamaa. Saa sitä sentään olla Jumalalle kiitollinen, että näinkin pärjätään, huonommastikin voisi olla.
Silloin helisevät pihalla kulkuset… hä, mikäs siellä nyt, tähän aikaan? Ja silloin Petkulan Sakeri astuu sisään.
— Iltaa.
— Iltaa.
Anselmille tulee hiukan vaikea olo, oli niillä hosmestarin rahoillakin, jotka oli määrä viedä sairastupaan, tullut ostetuksi ruokaa. Ja sekin oli melkein kaikki.
Vähän ajan kuluttua hän sanoo:
— Olisi siinä penkkiä, millä istua.
— Kiitos. Saipahan taipaleella istua tarpeekseen.
Petkulan Sakeri katselee ympärilleen ja istuutuu sitten, turkit yllään. No niin, hän on nyt tullut sen sairasmaksun takia, kun ei Anselmia ole kuulunut.
Anselmissa värähtää oudosti, ja hän vie palvelushaluisesti tupakkakukkaronsa pöydän kulmalle. Vai sen takia on nyt täytynyt lähteä liikkeelle.
— Joo. Ne kun on meillä reklementit sellaiset.
— Vai ovat.
— Joo, ovat.
Tupaan tulee hiljaisuus. Harvoin vieraita nähneet lapset kokoontuvat äsken tulleen ympärille ja tarkastelevat häntä haalein, harmain silmin. Sellainen uljasturkkinen vieras setä.
— Niin, että sattuisiko sinulla nyt olemaan? — kysyy Petkulan Sakeri.
— Niin, olemaan… Mistäpä ne rahat olisivat tänne lentäneet? Kyllä minä olisin tuonut heti kun sain…
Petkulan Sakerin huulet puristuvat yhteen, se on sellainen kopperanpuoleinen mies.
— Kyllä sinä kans huushollaat… sanoo hän päätään pudistaen.
Anselmin sisu alkaa nousta, eikä hän tiedä, mistä se johtuu. Tulevat tänne komentamaan, aivan kuin ei hän olisi tuonut heti kun oli siihen tilaisuus. Ei hän tahdo keltään varastaa, kunnalta eikä muultakaan, joskin silloin kerran tuli ammutuksi se poro… Hetipähän oli mennyt tunnustuksille, niin ettei siinä varkauden meininkiä… Mutta kun ei souvia kunnollista koko talvena ja tuskin kesälläkään… Taivaastako ne rahat sitten, sateen mukana… Pitäisihän tuo nyt älytä…
Mutta ei passaa röyhentää sisuaan. Pitää olla nöyrä ja koettaa maanitella, kentiespä se hyvinkin…
— Kun ei ole sattunut mitään kunnollista souviakaan, — aloittaaAnselmi, — ja kun tuo eläminenkin… On se yhtä pirua sekin…
— On kai se, — myöntää Petkulan Sakeri, — mutt’ei sekään sovi, että kakarasikin laitat velaksi…
— Eipä tietenkään. Mutta senkös teet!
— Niin, mitäpäs minä. Mutta kyllä sinä nyt pääset vähistä mööpeleistäsi.
— Et kai heitä mennessäsi vie.
Petkulan Sakeri naurahtaa katkerasti ja alkaa napittaa turkkiaan.
— Kyllä viejä tulee perästäpäin, — sanoo hän. Mutta noustessaan seisomaan hän lisää: — Saisit sinä joskus pitää oveasi raollaan ja tuulotella. Kuinka kakarasi oikein kestävät tällaisen hajun?
— Mistäpä ne hajut… ei ole liikoja syömistäkään.
— Itsepähän kärsit.
Ja sitten Petkulan Sakeri lähtee. Kulkuset kilisevät taas ulkona, ja pakkanen räiskää.
* * * * *
Eikös vain pidäkin kurjuuden kasautua kurjuuden päälle. Mutta se kai on muutamanlaisten osa. Ei ole ruokaa lärviin, ja sitten luvataan viedä pöytä ikkunan edestä ja talon ainoa vuode.
Akka itkee, lapset, jotka eivät ymmärrä, mistä on kysymys, alkavat itkeä, koska äitikin itkee. Petkulan Sakeri on vienyt kodin tunnelman mennessään, eikä sitä Anselmin torpasta viedä ensimmäistä kertaa. Anselmi istua nuojuttelee paikallaan eikä hän käsitä, miksi nuo toiset itkevät.
— Herra Jeesus, mikä tässä lopuksi tulee, — voivottaa vaimo.
— Mikäpä tulee, ei sen kummempaa kuin ennenkään, — vastaa Anselmi tyynesti ja selvittelee piippuaan.
— Kun vielä aikoo tavaratkin viedä. Se vielä puuttuu.
— Osaahan noita tehdä uusia, samanveroisia.
— Kyllä sinäkin taidat osata!
Anselmi ei vastaa mitään. Siihen se on aina päättynyt. Hän ei osaa mitään eikä ymmärrä mitään. Tuskin koskaan oppiikaan mitään. Mitäpä hänestä, Kaarretahon Anselmista.
Tuli takassa alkaa hiipua, mutta vanhin tyttö, paljaskinttuinen, lisää puita. Minuutin kuluttua hiillos taas leimahtaa täyteen liekkiin, ja huone käy valoisaksi. Olisi jo aika käydä levolle, mutta lapset istuvat ylhäällä, ovat aivan kuin odottaisivat vielä jotakin.
— Ylihuomenna loppuvat jauhot, ja mistä otat uusia?
— Ainahan noita ennenkin on kaiken lopuksi saanut.
— On. Mutta joskus tulee raja siinäkin.
Anselmi kynsäisee korvallistaan. Kaikki kirkonkylän kauppiaat on koettu, ja kesään on vielä pitkä matka. Mutta ei suinkaan sitä sentään nälkään…
Vaimo käy viemässä lehmälle jäkälää ja lypsää sen saman tien. Näkyy maitokin melkein tyhjiin vähenevän, joo, niin se on, että kun yksi loppuu, niin kaikki loppuu.
— Niinpä se, — myöntää Anselmi, — kovalle se joskus ottaa, mutta ainapa on selviydytty.
— Selviydytty! — tiuskaisee vaimo. — Kyllä on selviydytty.Puolikerjuuta ja puutetta on ollut koko tämä aika mitä yhdessä on oltu.
— No älähän nyt, eihän se nyt sentään, — rauhoittaa Anselmi ja naurahtaa välillä, vaikka mieli käy entistä alakuloisemmaksi. — Onpa tuota vissimmästi joskus ollut hauskaakin.
— Tphyi! Ettet häpeä!
Vaimo tiuskaisee entistä kimakammin ja viskaa lähinnä nuorimman lapsen luotaan, niin että se alkaa kimakasti kirkua.
— Älä nyt tuolla tavalla! — sanoo Anselmi ja hyssyttelee lasta luoksensa.
— Kyllä minä tuolla tavalla! Voi totisesti, kyllä minä joskus ajattelen, kuinka paljon parempi olisi, ettei sinua koskaan olisi ollutkaan.
Anselmia pökerryttää. Hän on sen kuullut kymmeniä, satoja kertoja. Se on aivan kuin mennyt hänelle veriin. Välistä hän uskoo, välistä ei. Nyt irvistää puute ja kurjuus joka nurkasta, ja nyt nuo sanat hänet lyövät. Mutta hän vetoaa kuitenkin.
— Kaipa se monasti surkeampaakin olisi ollut, ellei minua olisi ollut olemassa, — sanoo hän.
Kun ei ole sellaisia rahatöitä. Puulaakitkin kaikki tänä talvena seisahduksissa. Ja kun ei aina osaa oikeaan paikkaan. Tekisihän sitä, vaikka yötä päivää, kun olisi mitä tehdä.
Vaimo luo häneen julmistuneen katseen.
— Vai surkeampaa! — toistaa hän. — Vaivoin päästään sen surkeammiksi kuin mitä on oltu. Ja siinä sinäkin vain istut ja odotat syömistä.
Ei ole Anselmi Kaarretahon ajatusten kulku niitä kaikkein viisaimpia ja monimutkaisimpia. Nyt ne aivan kuin sekoavat ja tunkeutuvat toistensa päälle. Vai tässä hän istuu ja syö vielä ruoat lastensa suusta. Se vielä puuttuu.
— Ja ellei sinua siinä olisi, — jatkaa vaimo, — niin kai kunnastakin jotakin annettaisiin, mutta ei suinkaan se kuntakaan kaiken maailman laiskureille, jotka eivät tee muuta kuin lapsia.
Siinäpä se oli. Ja nyt nuo lapset istuvat kyyröttävät kukin nurkassaan ja pelkäävät. Mutta Anselmi luo pitkän, kysyvän katseen vaimoonsa, ja äkkiä hänen ajatuksensa näyttävät selviävän.
— Olisiko tuo nyt sitten kovin paljon helpompaa, jos minua ei olisi? — kysyy hän.
— Vielä häntä kyselet! Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?
Niin, mitäpä iloa hänestä todellakaan on ollut. Lyhty kädessä saat hakea etkä löydä.
Anselmi istuu kyyröttää paikallaan, mutta ajatukset näyttävät kokonaan pysähtyneiltä. Piippu kädessä sammuu, erämaan tuuli vinkuu nurkissa. Saattaa todellakin olla, ettei hänestä ole ollut mitään iloa, ja kenellepä sitä ylimalkaan olisi ollut. Saa siinä istua pienenä, käpertyneenä, samalla kertaa tylsänä ja hanakkana käymään mihin sotiviin tahansa, josta rahapennin sai! Tenavat pyytävät resuja ympärilleen ja ruokaa suuhunsa, mutt’ei ole mistä antaa. Mutta ellei häntä, työhön kykenevää miestä, olisi, niin kunta antaisi.
"Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?"
Aamuksi Anselmi Kaarretaho hirttäytyy vyöhihnaansa. Jumala, joka niin paljon antaa anteeksi, antaa kyllä myöskin tämän.
Se oli katsellut veikeästi Uulaa, se tangoitusinsinöörin tytär, katsellut, killistellyt ja nauranut niin, että poskikuopat olivat värähdelleet ja povi hytkynyt. Ne olivat viipyneet neljä päivää Uulan kotona, ennenkuin olivat jatkaneet matkaa Mutanivan kylään, kolmen peninkulman päähän. Insinöörin piti tangoittaa vasta rakennettavan maantien suunta, ja hän viipyi Mutanivan kylässä koko kesän. Niin ainakin oli vakuuttanut tekevänsä.
Eivät ne käymässä olevat insinöörit, metsäherrat ja maanmittarit tänne naisiaan haalanneet, mutta olipa tämä sen tehnyt. Oli kuin olikin. Kai oli tykännyt, että tytönkin piti nähdä maailmaa, ja arvellut, että kun hevosella pääsee puolitoistakymmentä peninkulmaa ja veneellä kymmenisen, niin jaksaa sitä kävellä siepotella muutaman peninkulman, levähdellen välillä. Jaksaa kuin jaksaakin, ja olipa jaksanut.
He olivat siis viipyneet neljä päivää, ja sen tyttären nimi oli Elna. Neljässä päivässä saattaa tapahtua paljon käänteitä ja asioita, etenkin jos ne ovat sattuakseen Niilan-Uulan kohdalle. Ja varsinkin, jos aika on sellainen, ettei aurinko mene mailleen.
"Rikkaita te olette, rikkaita", oli Elna sanonut. "Minä luulin, että te täällä asuisitte kodassa ja olisitte surkeita ja köyhiä ja ajaisitte porolla…"
"Eihän kesällä saata porolla ajaa", oli Uula naurahtaen keskeyttänyt.
"… mutta teillä on talot ja lehmiä navetassa", oli tyttö jatkanut välittämättä keskeytyksestä.
"Inarin puolessa on kyllä köyhiäkin", selitti Uula. "Kalalappalaiset ovat melkein järkiään köyhiä."
Katsokaa, Uulan isällä on kaksituhatta poroa ja uudistalo ja rahaa pankissa. Sen sai Elna tietää. Ja hän sai tietää senkin, että he olivat asuneet täällä vasta kahdeksisen vuotta ja että he olivat muuttaneet tänne Kaaresuannosta, jossa he olivat siirtyneet paikasta toiseen paimennellen laumojaan. No, onhan sitä olemista, kun Ibmel on armollinen eikä tule rutto eikä susia.
Isä-Niila istuu talonsa portailla, imeksii piippuansa ja katselee, kun hänen poikansa haastelee lantalaisneitosen kanssa. Hän, pieni, tihrusilmäinen ukko, ei ole tyytyväinen, ellei tyytymätönkään. Saa olla näin, mutta saa olla toisinkin. Hänen mieleensä muistuu tapaus kaukaisen nuoruuden päiviltä, jolloin Aslak Magga rakastui amtmannin tyttäreen. Se ei ollut hauska tapaus. — Mutta on siinä poikaa hänen ja Marja-vainajan pojaksi. Pitkä ja valkea kuin lantalainen ja nopea käänteissään.
"Uula", kärisee hän portailta. "Miehiäkin pitäisi tunturille mennä katsomaan."
"Kuka ne sieltä enää hakee", vastaa Uula, ja ukko huomaa itsekin puhuneensa aiheettomia. Hän köntystelee pirttiin eikä ajattele mitään. Heinäntekokin saa alkaa nousuviikolla.
Uula on kyllä nähnyt lantalaistyttöjä, ja herrasnaisiakin hän on nähnyt kirkolla, mutta tällaista, näin kaukaa etelästä tullutta, hän ei ennen ole nähnyt. Ei edes Tromsassa eikä Vesisaaressa.
Tämä panee Uulan talttumattomat veret liikkeelle, tämä outo tyttö, kaukaa tullut. Sen silmät hehkuvat kuin hiillos pimeässä huoneessa, ja sen posket punoittavat; kun se nauraa, niin sen hammasrivi kiiluu ja välkähtelee ja hymykuopat värähtelevät, ja kun se kävelee, niin sen varsi keinahtelee vallattomuuttaan, ja näyttää kuin ei jalka kävisi maassa ensinkään.
"No on siinä Uulalla katselemista", sanovat akat.
Uula ei vastaa mitään, mutta katse on totinen ja ilmaisee, että leikki on sattunut.
Seuraava yö oli uneton, ensimmäinen hänen eläissään. Hän makasi silmät selällään rankisessaan, kuunteli sääskien surinaa ja ihmisten hengitystä yörauhaisassa tuvassa, heittelehti kyljeltä toiselle ja ajatteli, että kahden seinän takana nukkui se toinen.
Aamulla, jo ennenkuin Sara-Kaija on noussut kahvinkeittoon, menee hän joelle ja pesee naamansa, vetää verkatakin ylleen ja panee siihen kullatut hopeasoljet ja -helat kimmeltämään. Hänessä asuu tajunta, jonka mukaan hänen täytyy tehdä niin.
"Sinä olet korea tänään, Uula", sanoo tyttö hänet nähdessään. "Oletko sinä usein noin?"
"Kirkolla ja vieraissa käydessä", vastaa Uula.
"Entä miksikä nyt?"
"Siksi, että meillä nyt on vieraita", vastaa Uula totuudenmukaisesti.
Uula oli taitavasti kiertänyt kysymykseen kätketyn silmukan, ja tyttö mukristi tyytymättömästi alahuultaan.
"Osaatte te täälläkin", sanoi hän, "osaatte totisesti".
"Mitä me osaamme?" kysyi Uula.
Nyt tyttö antoi katseensa seurata metsän vihreyteen katoavaa valkeaa jäkälikkökangasta ja huiskeli ahdistelevia sääskiä pois kasvoiltaan, antaen Uulan odottaa vastausta. Sitten hän äkisti kääntyi Uulaan päin, ja taas Uulan mieleen tuli vertaus hiilloksesta.
"Luulin, että olit minua varten koristanut itsesi", virkahti hän ohimenevästi. "Mutta mitäpä se olisi kannattanut."
Uulan täytyi punastua ja hämmentyä ja pusertaa esiin totuus.
"Olihan siinä vissiin sitäkin", myönsi hän.
Niin kuluu sitten tämä päivä ja yö ja huominenkin päivä, eikä Niilan-Uula saa mitään säällistä tehdyksi. Aurinko paistaa lekottaa korkealla, paahtaen valkoista kangasta, sääsket pörräävät raukeina ilmassa, ja metsän laidasta kantautuu pihamaalle havun ja valuvan pihkan tuoksua jollakin tavoin sekaantuen kuivamassa olevain poronlihain hajuun.
Niinkuin sanottu, ei Niilan-Uula saa mitään saaliista tehdyksi. Hänen nuori, kesytön verensä on joutunut liikkeeseen, ja hän kulkee ympäri sieraimet vavahdellen ja silmänympärykset vaikeina katsellen siniseen usvaan häipyvien tunturien huippuja. Pienempi venekin pitäisi tervata, mutta tervaamatta se tällä kertaa jää; aika kuluu vain istuessa ja odottaessa. Uula tuntee olevansa tilassa, jolloin pian voi ruveta joikaamaan, vaikk'ei ole nähnytkään pirtua.
"Siitä kai on pitkä aika, kun äitisi kuoli?" kysyy se tyttö.
"Pitkä. Kuusi kesää. Hän oli Jouni Varangerin tytär", vastaa Uula, sanoen viime lauseen ikäänkuin jonkunlaiseksi selitykseksi ja hienolla ylpeydellä.
"Ja sinä kai olet tullut äitiisi?"
Uulalla on suora nenä, pieni suu, taivaansiniset silmät ja naisellisen pienet ja valkoiset kädet, viimeksimainitut muuten ominaisia koko hänen heimollaan.
"Niinhän ne sanovat", vastaa hän kotvan kuluttua. Ja sitten jatkaa ikäänkuin itsestään: "Minun äitini oli niinkuin kuva."
"Sen kyllä uskon", myöntää tyttö lämpimästi ja istuutuu lähemmäksiUulaa. "Eikö sinulle koskaan heittäydy ikäväksi täällä?"
"Ikäväksi!" huudahtaa Uula. "Tähän asti en ole osannut kaivata mitään.Hyvä on niinkuin on."
Ja Uula yltyy kuvaamaan kesäistä tunturilla oloa ja talvisia retkiä, käyntejä Norjan puolella ja poroerotusta, joikaamista ja laulua, ja välillä pieniä matkoja isän kanssa seuroihin ja sananselitykseen ja kirkolle.
Tyttö katsoo itsensä oikeutetuksi kysymään, eikö Uulalla ole morsianta.Uulahan tulee pian itse isännäksi.
Uula pusertaa huulensa yhteen ja katsoo eteensä. Hänelle on ajateltu ja hän itsekin on ajatellut Eerik Lensmanin Kadjaa. Mutta se on nyt vain ajateltu eikä hän puhu siitä mitään.
"Sattuiko?" kysyy tyttö kuoppien ilmestyessä poskille.
"En minä sellaista ole ajatellut", murahtaa Uula vähän kuin väkinäisesti. "Ennättääpähän sitä, ennättää hyvinkin. Ja mitäpä te sillä tiedolla?"
Tyttö hämmentyy, mutta hän on alamaista ja hyvin kirjansa lukenut ja hän katsoo itsensä oikeutetuksi sanomaan viattomalle ja vähän harkitsevalle luonnonlapselle, mitä parhaaksi näkee.
"Omaa parastasi minä vain", virkahtaa hän aivan kuin ohimennen."Tarkoitan, että sinun pitäisi saada hyvä emäntä."
Sitten tyttö taas menee tiehensä, ja hänen vartensa keinahtelee vallattomasti, mutta Uula jää paikalleen kuin naulittu, ja hengitys kulkee läähättäen. Aurinko on korkealla, sääsket surisevat surunvoittoisesti, ja vesi pienessä joessa virtailee kuin väsyneenä pitkästä matkasta.
Rakennusmestari Kylmänen, isä-Niilan huonemies, joka erinäisistä syistä on paennut erämaahan ja elättää itsensä kaikenlaisella, — pienellä kaupalla, metsästyksellä, kalastuksella ja huoneitten salvamisella, — kulkee ohi.
"Ääh, Uula-vietävä!" sanoo hän hienosesti tullen väkeville, joita on saanut insinööriltä. "Ääh, Uula-poika! Älä mieti suotta, älä mieti suotta!"
"Anna minullekin ryyppy!" sanoo Uula äkisti, tuntien että hänen ajatuksensa sekoavat.
"En anna! Hullummaksi vain tulisi. Älä usko naisväkeen!"
"Anna vaan. Rahassa maksan. Kaksinkertaisen hinnan."
"Hullu! Mikä viinakauppias minä olen. Kullakin omat murheensa."
Kylmänen lonkuttelee tiehensä Mutkaan päin. Asioilleen minne menee.
Mutta Uula jää istumaan paikalleen kiinteästi ja taukoamatta ajatellenElna-nimistä tyttöä, joka oli kuin taivaasta viskattu hänen tielleen.
Illansuussa tulevat saattomiehet Mutanivan kylästä insinööriä hakemaan, neljä laukunkantajaa ja yksi, joka kuului olevan nuorempi insinööri, pitkä, tummaverinen miehenroikale. Heti ensi näkemältä tuntee Uula vihaa miestä kohtaan ja pahoja aavistuksia. Pieni ja mitätön tuntee hän olevansa tuon pitkän roikaleen rinnalla.
"Lähdöksikö se nyt heti panee?" kysyy isä-Niila.
"Lähdöksipä tietenkin. Yötä myöten on helpompi kulkea."
"Niinpä vainkin. Ei ahdista kuumuus."
Uula katselee ajatuksettomasti, kun vieraat säälivät tavaroitaan kokoon. Menoa se nyt on, menoa pitkiksi ajoiksi. Hänen sydäntään alkaa ahdistaa, ja tuntuu kuin kurkkuun nousisi itkuntapaista.
Suurin, kuivin silmin tarkkaa Uula pakkaamistoimitusta. Ei puutu, ei pukahda. Tuntuu niinkuin pitäisi hänen jotakin puhua, sanoa jotakin leikkisää, niinkuin tapa on, mutta hän ei keksi mitään, katsoo vain, ja ajatukset tekevät mitä tahtovat. Se nuorempi insinööri puhelee Elnalle, ja tämä vastailee, milloin ylimalkaisesti ja ohimennen, milloin pysähtyen ja nauraa puuskahtaen.
Viimein Uula huomaamatta hiipii ulos. Ei tahdo olla sitä lähtöä näkemässä.
Mutta samassa on siinä se tyttökin.
"Oikein ikävä täältä on lähteä", sanoo hän.
"Aika on sentään kulunut niin hyvin."
Uulalla ei ole mitään sanomista.
"Aika on kulunut niin hyvin", jatkaa tyttö ja naurahtaa sitten: "Myönnä pois, että sinunkin tulee ikävä!"
"Mikä ettei tulisi", tokaisee Uula karusti.
"Kas vaan, kun olet rehellinen. Mutta sillähän siitä pääset, kun tulet katsomaan."
"Ei kehtaa."
"Kyllä kehtaa. Ja hyvästi nyt! Näkemiin!" Hän tarttuu Uulan vastahakoiseen, tottumattomaan käteen ja puristaa sitä niin, että toisen kasvoille nousevat veret.
"Et sinä osaa kunnollisesti puristaa kättä-, naurahtaa hän taas ja tarttuu molemmin käsin Uulan käsiin.
"Näin sen pitää tapahtua", sanoo hän. "Ja muista nyt sitten."
Uulasta tuntuu, kuin hän sulaisi siihen paikkaan. Silmiin nousee ikäänkuin kimmeltävä verho, sydän takoo, ja kun hän havahtuu, on tyttö poissa ja edessä aurinkoinen, laakea pihamaa ja valkosalvoksinen talo. Uula kirahtaa itsekseen ylläpitääkseen miehuuttaan ja kävelee sitten hitaasti poispäin, metsään.
Neljässä päivässä ehtii siis tapahtua paljon asioita, ja tästä kaikesta on nyt kulunut kaksi viikkoa. Ja aika on vieläkin sellainen, ettei aurinko mene mailleen.
Niilan pirtissä nukutaan, mutta poika, Uula, vaeltelee teillä, joista hän ei soisi jälkeenpäin mainittavan.
Hän on miettinyt ja palanut kaksi viikkoa, nyt hän vaeltelee, tosin levottomuus sydämessä, mutta määrätietoisesti.
"Niinhän sinä kuljet kuin unissasi, poika", oli isä sanonut.
Uula oli miettinyt, miettimästä päästyäänkin miettinyt. Mikä hän oikein oli? Mitä hän suotta ajatteli ja vaivasi itseään? Jos joku arvaisi, niin nauraisi. Veneenkin oli Paulus jo ehtinyt tervata. — Mutta ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään, vaan vietti unettomia öitä ja turtuneita päiviä.
Niilan talosta vie kaltainen polku Mutanivan kylään. Pihamaalta se painuu kiveliöön, jota ei käsi eikä leimauskirves vielä ole koskettanut, katkaisee sitten Sorkojan, jonka yli pääsee kahlaamalla, nousee vaaralle, pudotakseen heti Päiväsen niitylle, ja kulkee pitkin tunturin rinnettä, kunnes aavan ja metsikön takaa pilkistävät Mutanivan talot.
Tätä tietä vaeltaa Uula Niilanpoika, milloin kiihkeästi ajatellen ja kuvitellen, milloin havahtuen, milloin tahdottomasti kuin unissaankulkija. Hänen täytyi näillä tuntein kulkea tämä tie, että sekin oli suoritettu.
Tuntuu kuin suuri luonto olisi pysähtynyt katsomaan Uulan kulkua. Aurinko on vetäytynyt jonnekin tunturin taa, se valaisee, mutta se ei lämmitä, sen olemassaolon tuntee, mutta paljain silmin sitä ei saata katsella. Keskiyö on jo sivuutettu. Sääskien kesän kestävä surina sulautuu luontoon, korva on siihen jo niin tottunut, että se havahtuu vasta kun surina hetkeksi taukoaa. Puiden latvat kimmeltävät auringon valossa, mutta maajalassa on kosteata ja tuoksuvaa, jotakin kalmalta tulevaa ja aavistelevaa.
Ja Uula painaltaa eteenpäin, luuvartinen leuku pompahtelee kupeella ja helat välkähtelevät, kun auringonvalo aukeoilla niihin sattuu. Askeleet risahtelevat, risut taittuvat, silloin tällöin sipaisee neljäntuulen lakki, punasinikeltainen, riippuvaa oksaa, ja kulkija vetää kärsimättömästi päänsä syrjään. Merkillisillä teillä kulkee Niilan perillinen.
Yksinäinen hairahtunut poro risahduttaa puita metsikössä. Uula havahtuu ja kuuntelee, vaistomaisesti käsi tapaa leukunvartta, mutta silloin tömähtelevät ja napsahtelevat poronkoparat jo kaukana kankaalla, yhä ja alati edeten.
Yksinäinen poro pysähdyttää hetkeksi Uulan ja ravistelee hänen ajatuksiaan. Hän huomaa hommansa hulluuden, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa.
"Saahan tuota mennä", sanoo hän itsekseen.
"Siihen ei kukaan pysty sanomaan mitään."
Sillä hänen silmissään väikkyy eräs kuva, joka kiihdyttää hänen vauhtiaan, ja hän on tuntevinaan erään kädenpuristuksen, joka ajatellessakin pyörryttää. Saahan mennä, kukaan ei ole kieltänyt. Mutta käsketty on. Ylösnousun ajaksi hän ehtii perille, jos näin jatkaa.
Aurinko alkaa jo säteillä ja levittää lämpöä. Sääsket käyvät virkeämmiksi ja ahdistelevat kasvoja ja käsiä, mutta Uula ei sitä huomaa. Hän vain kulkee kulkemistaan niinkuin jonkun alkuvoiman liikkeellepanemana.
Metsässä alkaa elää ja soida. Aamutuuli humisee puiden latvoissa, siellä täällä alkavat linnut liverrellä, ja valo- ja varjopaikat käyvät syvemmiksi. Tuntuu, niinkuin olisi seuraa, vaikka kulkeekin yksin. Päiväsen kohdalla ei seeskulkijan muisto vistota eikä herätä kaukaista kammoa. Sivuilleen katsahtamatta hän kulkee sen ohi. Hiukan sivu puolimatkan alkaa polku tehdä nousua tunturin rinteelle, nousee hitaasti, verkalleen ja kierrellen koivuvyöhykkeeseen ja jatkuu sitten eteenpäin pysytellen vyöhykkeen ja kaljun rajoilla, tuontuostakin tehden pienen syrjähypyn puolelle ja toiselle.
Näillä tienoin on matkamiehen tapa levätä, mutta Uulalla ei ole aikaa sellaiseen. Kenties siihen on syynä pelko, että matka keskeytyy, että hän siinä istuessaan alkaisi järkevästi harkita asioita. Tai kenties muut vaistot, jotka vain toinen luonnonlapsi kykenee tajuamaan.
Uula jatkaa siis matkaansa. Raitis tuuli virkistää hänen hiestyneitä kasvojaan ja antaa lisää vauhtia hänen askelilleen. Minne hän katsookin, leviää vain silmänkantamattomia aapoja ja metsiä, jokiuoma tuolla ja täällä, tuntureita, joista etäisimmät ikäänkuin häipyvät sinervään savuun.
Viimein hän saavuttaa korkeimman kohdan, polku alkaa hiljalleen viettää, ja kaukana etäisyydessä näyttää Mutaniva uivan päivänpaisteessa.
Silloin Uula viimeisen kerran pysähtyy ja empii. Silmät harrillaan tuijottaa hän niittyjen keskellä välkähtelevää kylää ja vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ole siellä mitään tekemistä. Mutta samalla kylän näkeminen häntä myöskin kiihoittaa ja hän tuntee, että vaikka hän onkin syöksymäisillään kuiluun, ei hän kuitenkaan saata olla sitä tekemättä. Vielä tunti, kenties hiukan enemmän, ja hän saattaa nähdä sen tytön ja haastella hänen kanssaan.
Uula ei rupea erittelemään, mikä tunne se on, joka juoksuttaa häntä pitkin metsiä, ja tuskinpa hän osaisi sitä tehdäkään, mutta kun hänen on pakko mennä, niin hän menee. Kylläpähän sitten selviää.
Mutanivan kylässä ovat aikaisimmat jo jalkeilla, ja Uula pakottautuu huolettoman näköiseksi, kun saapuu kylätielle ja lähestyy taloja. Insinööri kuuluu asuvan Keski-Mellassa.
"Aikaisinpa sitä Niilan-Uulaa pyöritellään", sanoo kahvinkeittopuuhissa oleva emäntä, kun Uula asettuu penkille. "Yötä myötenkö tulit?"
"Yötä."
"No mikä se niin juoksutti?"
Uula ei vastaa. Yksi ja toinen mies ilmestyy rankisesta ja alkaa äänettömänä kenkiä.
Viimein Ville, talon poika, saa itsensä valmiiksi ja sytyttää tupakan.
"Niin että sulhasmiehenäkö se Uula oikein", sanoo hän hymyillen ja vetää pitkän sauhun.
Uula punastuu korvalehtiä myöten, murahtaa jotakin ja katselee kenkiensä kärkiä, mutta emäntä purskahtaa nauramaan.
"Mikäpä siinä on", puhuu hän sitten, "vaikk'ei se insinööri taida siitä oikein tykätä".
Uula kuuntelee joka hermo vireessä, ja hänen sisimpäänsä hiipii hiljainen ilo.
"Tyttö täällä vikisi ja valitti sitä ikäväänsä” jatkaa emäntä tietämättä Uulan mielenailahteluista, vikisi ja valitti, kun ei ollut samanikäisiä, — mistäpä niitä, kun kaikki meidänkin pojat linjalla, — mikään ei kelvannut, ja viimein insinööri kyllästyi ja antoi metsäherran mukana palata veneellä alas. Toissa päivänä kai se oli tai maanantaina. Sanoi se röökynä, että teillä oli kuulemma niin mukava olla, mutta insinööri sanoi, että kyllä hän ne konstit tuntee vanhastaan."
Siinä nyt istui Uula Mellan pirtin penkillä. Kahvi kuohuu yli, sekoittaen lemullaan ummehtuneen hien hajun, ja aurinko paistaa korkealla.