Jokihulluutta.
Kevätaurinko sulattelee jo talven lumia, räystäät tippuvat, pihamaille muodostuu pieniä pälvipaikkoja, ja lumipeitteisellä, jäätyneellä joella kuultaa lumen alta esiin sininen.
Ilmassa on kevään uhoa ja lemua, auringonpaisteinen seinä hohtaa lämpimältä, metsän havut tuoksahtelevat kaukaisesti, sulava lumi välkkyy ja kimmeltää vaarojen laella auringon hohteessa. On kevättä ja on uhoa, kerrakseenkin. Mutta pihamaa ja ometan tienoo alkaa näyttää ikävän likaiselta ja ruskealta, pieninkin jalan askel jättää ruskeahkon jäljen valkoiseen lumeen, ja lannan haju sekaantuu voimakkaasti kevään puhtaisiin lemuihin.
Körkön Heikki, kaksikymmenvuotias, astuu pirtin portaille uudet pieksusaappaat toisessa ja tervapötsikkä toisessa kädessä. Portailla hän hetkeksi pysähtyy ja siristää silmiään, sillä auringon valo on odottamattoman voimakas, mutta sitten hän istuutuu ja alkaa tervata saappaitaan.
Terva tuoksuu, aurinko paistaa, ja viimein Körkön Heikki alkaa itsekseen hyräillä.
— Lähden minä, lähden vaikka mikä olisi, ainakin täksi kesäksi, — ajattelee hän. — Sittenpähän on sekin nähtynä.
Ajattelee vähän niinkuin uhmamielisesti, sivelee taitavasti tervaa ensin teriin, sitten varsiin ja hyräilee tervatessaan. Mikä on, ettei saisi lähteä, rahaakin tulee, eikä raha koskaan pahaa tee. Saattaa tapahtua, että sitä Körkössäkin vielä tarvitaan.
Touhussaan ei Heikki huomaa, kuinka isä, karkeasänkinen, matalakasvuinen, ilmestyy hänen taakseen pirtin ovesta, painaa lakin syvemmin otsalleen ja katselee poikansa puuhia.
— No sinä vain puuhaat sitä lähtöä? — kysyy hän viimein.
Heikki vavahtaa, mutt’ei keskeytä työtään.
— Niin, — vastaa hän, — mikä siinä sitten olisi.
Isä lähtee kävelemään tallia kohti.
— Kiire sinullakin on synnin teille, — virkahtaa hän mennessään, — aivan niinkuin ei sitä kaiken maailman pahuutta ennättäisi vähemmälläkin oppia…
Heikki ei vastaa mitään eikä rupea mielessäänkään kumoamaan isänsä sanomia. Koko kevättalven on hän kuullut puhuttavan maailman riettaudesta ja pahuudesta, kuullut siitä asti kuin joelle lähdöstä ensi kerran tuli kysymys. Alussa se puhe oli hiukan vaivannut, ja hän oli pitänyt haluansa joelle synnillisenä ja häpeällisenä, mutta vähitellen oli alituinen puhe ja saarnaaminen ruvennut antamaan vain lisää virikettä mielihalulle.
Synnintuntoa, seurojen pitoa, liikutuksiin tulemista, saarnaamista ja syntien anteeksi todistamista, — kerkesipähän niitten kanssa sitten taas talvella.
— No, ei nyt sellaisia!
Heikki vavahti, huomatessaan ruvenneensa mielessäänkään arvostelemaan asioita, joiden ympärillä lepäsi pyhyyden ja koskemattomuuden sädekehä. Körkön vanhempi Heikki, isä, oli lestadiolainen ja suuri saarnamies…
* * * * *
Aurinko paistoi, lumi suli, terva tuoksui.
Halu joelle oli tullut oikeastaan jo tammikuulla, puheen ollessa yhtiön suurista ensikesäisistä uitoista.
Jokkalan vieressä oli lanssimaa, ja siihen oli pitkin talvea vedätetty valtavia tukkiläjiä. Jokkalan pojat puuhasivat kaikki joelle lähtöä.
— Lähde mukaan, — oli Jokkalan Kunnari yht’äkkiä sanonut.
— Mitäpä minä siellä, kotonakin tarvitaan…
— Tarvitaan!
Jokkalan Kunnari oli ollut vähän viinoissa ja lyönyt nauraen olalle.
Mitäs hiivattia! Lähdet mukaan vain, rahan sinä saat niinkuin muutkin. Ja me kun sanomme, että tässä nyt on sitten se Körkön Heikin ainoa poika, jätkänä niinkuin mekin, niin sanon minä, että ovet on auki röökynää myöten…
Oli tuntunut pientä vihlaisua sydänalassa, pientä huimausta, ja mielikuvitus oli alkanut toimia.
Mitä nuo nyt kotonakin sanonevat…
— Arvaa kai sen jo ulkoakin. Mutta kyllä sinä ennätät seuroissa istua, kilvoitella ja olla synnintunnossa talveltakin. Ja toisekseen on isäsi siksi rahantunteva mies, että kun muutaman satasen tuot kotiisi, niin on naama hyvinkin mujullaan.
Oh perh… Olihan siinä sekin puoli, eihän tuonne pelaamaan ja menettämään mennyt, vaan ansaitsemaan. Eikä mielikuvitus siitä asti antanut rauhaa.
* * * * *
— Etteiköhän olisi viisainta, että vielä kerran miettisi asiaa.
Isä oli nyt palaamassa tallista ja seisahtui, ennenkuin nousi portaille.
— Mitäpä hänestä enää miettii. Koko talvihan siitä on puhuttu.
Isä ei rupea väittämään vastaan, ottaa tervaamattoman saappaan, tarkastelee sitä arvostellen joka puolelta, suoristaa viimein varren ja katsoo suoraan suusta sisään. Sitten hän viskaa saappaan takaisin portaalle, huokaisee ja alkaa mennä sisään.
— Tiedä niistä ansioista ja tienesteistäkään, — sanoo hän portaiden yläpäähän päästyään, mikä tulee, se meneekin.
* * * * *
Körkön Heikki ei kuule isänsä sanoja, tai jos kuuleekin, niin ei ole kuulevinaan. Kyllä kai sitä juttua riittäisi, loppumattomiin, ja aina uusia metkuja, koukkuja ja käänteitä. Kun on mennäkseen, niin menee, sittenpähän näkee mitä tulee.
Heikki on jo tuudittautunut siihen ajatukseen, että ennenkuin huominen ilta hämärtää, niin lähtö tulee. Ei siinä enää auta mikään. Nyt hän viimeistelee itseään, tervaa vasiten teetettyjä saappaitaan…
Veret ovat käynnissä, mielikuvitus askartelee. Hän on rehellinen jätkä, hänellä on sininen pusero, sinnihousut ja tuppihoito vyöllä, eikä kukaan tiedä, että hän on Körkön Heikin ainoa poika. Jokivarsi, tuntematon, selittämätön, monikymmenpeninkulmainen, on tulvillaan aavistamattomia mahdollisuuksia. Lauantai-iltana lyö kasööri viikon tilin kouraan: "Siin' on, mene pitämään sabattiasi…" — Joella, siellä on ilma täynnä aavistuksia ja mahdollisuuksia, tänään ei voi sanoa mitä huomenna tulee, aamu ei tiedä illasta. Mies on vapaa vaikka lentämään niinkuin taivaan lintu.
Ettäkö työ olisi raskasta ja ettäkö usein saisi kokea märkyyttä ja vilua! Kestäväthän sen muutkin, onhan öitä ja lomahetkiä välissä ja onhan, lopuksi, kesän kuluessa sentään enemmän auringonpaistetta kuin sadetta. Iltaisin, illan viiletessä, on kyläpaikoissa tanssia ja hanurinsoittoa, joku tyttö voi ohimennen vilkaista häneen: "Siinä on Körkön Heikki… On kuultu puheita…" Niinpä on, Körkön Heikki se on, ja tanssin lopusta auringon nousuun, — niitä seikkoja ei kukaan vielä ole selvitellyt.
Kuta vapaammin Körkön Heikki antaa mielikuvituksensa lentää, sitä enemmän hän innostuu ja kiihtyy, ja haluun joelle sekaantuu lopulta jotakin vavahduttavaa, melkein tuskallista ja pelonsekaista. Hän ei rupea vertailemaan Körkön ummehtunutta, mutta turvallista ja kodinomaista ilmakehää niihin tuntemattomuuksiin, mitkä ovat odottamassa: edellinen tunnetaan jo liiankin hyvin, jälkimmäinen viettelee tuntemattomuudellaan…
* * * * *
Seuraavana aamuna isä ottaa vielä kerran asian puheeksi. Pirtin ulkonaisessa elämässä ei mikään osoita, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa on tekeillä, ja uudessa asussaan tuntee Heikki itsensä hiukan orvoksi ja yksinäiseksi, tunne, joka melkein sivuaa häpeilemisen tunnetta. Mutta se on vain sivutunne, joka ohimenevänä välähdyksenä nostaa päätään, valtatunne vetää kirkolle, sinne, missä on liikettä ja elämää. Kunhan tästä nyt onnellisesti pääsisi taipaleelle.
— Se on sitten ensimmäinen kerta, kun Körköstä ruvetaan jätkäksi, — sanoo isä.
Ollaan syöty aamiainen ja juodaan kahvia. Heikki ei vastaa mitään.
— Ja kun ei mitään puutu, — jatkaa isä. — Kotonakin töitä yllin kyllin…
— No eihän tuonne iäksi, jos kesäksi, — vastaa Heikki.
— Mikä pakko sinne on kesäksikään!
Ei osaa Heikki selittää. Paras, kun nousee ja lähtee mahdollisimman pian. Ja hän rupeaakin hiljalleen ja muina miehinä säälimään kokoon tavaroitaan. Mitäpäs tässä kaiken lopuksi: kyllä kai sen jokainen arvaa, ettei Körkön poika pakosta…
— No, hyvästi nyt sitten, — sanoo hän.
— Tuota… etkö sinä hevosta? — kysäisee isä melkein kuin hätäytyneesti.
Nyt Heikki-poika naurahtaa keveästi.
— Mitäpä tuolla hevosellakaan, jätkämies, — vastaa hän hilpeästi. — Saa sitä jalkaisin sieppoa pitempiäkin taipaleita…
— No niin sitten, — murahtaa isä, keventyneesti hänkin. — Omasta halustasi menet, kun menet. Mutta saatpa välillä koettaa muistella, että aikaa seuraa iankaikkisuus ja että yksi silmä seuraa kaikkia meidän edesottamisiamme.
Heikki painelee talvitietä kirkolle päin. Alussa on mieli apea, mutta askel askeleelta, kuta kauemmaksi kodista tullaan, se kevenee, ja kun illalla tulet alkavat näkyä kirkonkylästä, on hän kuulevinaan ensimmäisten tukkilaislaulujen soivan korvissaan.
Mutta kotiinjäänyt isä tuumiskelee itsekseen, että on sitä hulluutta monenlaista. Rantamaissa kuuluvat poikaset joskus saavan hullutuksen puoliväkisin mennä merille, täällä ne yhtä väkisin pyrkivät tukkijoelle.
Ja useimmiten ajaa routa porsaan kotiin.
Kohtaus joella.
Herran pojat sentään, kuinka kansakoulun läpikäyminenkin voi tehdä paljon asiaa! Niinkuin tämänkin Ojajärven Heikin kohdalla. Viime vuonna tavallinen jätkä, nyt kymppi, oikein sellainen konttorikymppi, joka nostaa suoraan konttorista palkkansa tai jolle se lähetetään suljetussa kirjeessä puulaakin muun postin mukana.
Kirkkoniemen rannasta on laiva lähdössä Lusman kylään, ja Heikki on menossa työmaalleen, jollekin suvannolle Javaruksen tienoilla. On saatu pieniä ohjeita konttorista ja nyt sitä ollaan menossa. Ei ole toista työnjohtajaa paikalla, mutt’eihän siellä olekaan kuin parikymmentä miestä.
Laiva on siis lähdössä ja irtaantuu vähitellen laiturista. Lauantai-illan aurinko paistelee, ja laivalla on herroja. Siinä on kirkonkylän apteekkari ja siinä on metsäherra rouvineen, siinä on kansakoulunopettaja prässätyissä housuissaan, ja siinä on pitäjän apupappi. Ja sitten siinä on liuta kauniita, nuoria naisia. Apteekkari on rakennuttanut majan Vartiosaareen, kaksi peninkulmaa kirkolta, ja sinne kai nyt ollaan menossa. Nauretaan, ilakoidaan ja joku hyräilee laulunpätkää. Sitäpaitsi laivassa on joukko tavallista kansaa, kirkolla käymässä olleita talollisia emäntineen, jotka Lusmankylästä jatkavat matkaansa veneillä.
Nyt laiva jo kyntää jokea vastavirtaan, ja ihmiset alkavat ryhmittyä. Herrat pysyvät kiinteästi yhdessä, ja talolliset pitävät pientä juttelua piippujen kärytessä. Emännät availevat nyyttejään ja alkavat syödä.
Heikillä on yllään uuden uutukainen sadetakki, jaloissaan äsken ostetut pieksut ja valkoluinen iso H-kirjain, markkinakojusta ostettu, rintapielessään. Se on korea, monikoukeroinen H ja täydentää oivallisesti kiiltävää selluloidikaulusta ja kirjavaa kravattia.
Ja onpa Ojajärven Heikki muutenkin varustettu. Hänellä on seitsemäntuhatta markkaa palkanmaksurahoja vasemmassa povitaskussaan ja vähän aloitettu pullo oikeassa. Tuli vähän ryypätyksi Siljanterin, sen ukkoherran, kanssa ennen lähtöä.
Jumaliste, kyllä se elämä sentään on elämää. Viime vuonna tavallinen jätkä, tuollainen joka oksalla kasvava huithapeli, tänä vuonna konttorikymppi. Ja kun hän panee työt sujumaan, niin ensi vuonna saattaa olla ukkoherra. Hän on semmoinen poika, että hänen sakissaan souvit sujuvat kuin rasvattu. Ukkoherra, se on melkein kuin hosmestari, vähän parempikin, ei kenelläkään ole niin paljon komennettavia kuin ukkoherralla. Siljanterillakin alun viidettäsataa.
Ojajärven Heikin kasvot punoittavat ja silmät kiiluvat; tavallisissakin oloissa hän tarkoin tuntee oman arvonsa, nyt hän tuntee sen vieläkin paremmin. Ei ole tarvinnut hänen muistikirjoistaan sanoa, että ne ovat suttuisia, töhryisiä ja ettei hänen kraapustuksistaan vietäväkään ota selvää. Siljanterikin juuri äsken sanoi konttorissa puhuttavan, että Ojajärven muistikirjoja katselee oikein hauskuudekseen. Hm! Lieneekö Siljanteri itsekään käynyt muuta kuin rippikoulun. Ylennyt vaan, kun on ollut kauan aikaa puulaakissa, oppinut hyvin tuntemaan asiat ja osaa tehdä itsensä krööniksi herrojen edessä. No, onhan se mies, Siljanterikin, mutta kun hänkin, Ojajärven Heikki, oppii tarkemmin ja perinpohjaisemmin tuntemaan asioita, niin silloin aletaan uusi virsi.
Herrojen ryhmä alkaa laulaa, ja opettaja huitoo pitkillä, laihoilla käsivarsillansa.
"Mikähän se tuokin luulee olevansa", ajattelee Ojajärven Heikki, pomo, katsellen opettajan huitelemista, "tavallinen hoikkasääri, nälkäpalkkainen…"
Ja kun laulu loppuu, alkaa hän taputtaa käsiänsä. Ilman vain, piruuksissaan! Mutta häneen yhtyy yksi ja toinen, ja opettaja kääntyy ja kumartelee.
"Kyllä täällä osataan ja tiedetään", miettii Heikki ja tuntee tulleensa jollakin tavalla lähemmäksi herroja.
Vaikka olihan sitä sen puolesta oltu lähellä muutenkin. Kerrankin oli metsäherra saattomiehensä kanssa tullut jokirantaan, juuri työmaan kohdalle. Yli piti päästä, ei venettä missään eikä auttanut metsäherran muu kuin lakki kourassa tulla Heikin luo, jonka näki valvovan työtä. "Voisikohan päästä teidän veneellänne toiselle puolelle?" Heikki oli vilkaissut metsäherraan ja sitten huutanut sumalla puuhaaville miehille:
"Hei! Soutakaa tämä herra yli!" — Mutta eipä ollut metsäherra nyt näkevinäänkään ja kuitenkin taitaisi kuipotella siellä vieläkin, ellei hän olisi antanut — hm — määräystä miehilleen, että soutakaa tämä herra yli.
Ja kun kaikki kävi ympäri, niin ei se metsäherrakaan mikään taivaankaato-pomo ollut. Kruununtorppareita ja leimausmiehiään minkä komensi, mutta kun joutui yhtiön kanssa tekemisiin, niin oli oksat poikki niinkuin suutarin joulukuusesta. Jos puulaaki jätti puut ostamatta, niin kruunu otti rahansa mistä sai. Ei sitä veroistakaan kovin paljoa kerry. Mutta siellä se vain istui metsäherrakin, niinkuin mikäkin äksän merkki, posket pököllään.
Yksitellen ja vähitellen Heikki mielessään luokittelee ja lajittelee koko herrasakin naisineen ja tulee siihen johtopäätökseen, etteivät he ole ihmistä kummempia. Apupappi asuu nöyrästi pappilan vinttikamarissa, ja ellei ihmiskunta sairastaisi, niin tuskinpa apteekkarin auttaisi muu kuin vetää hampaat naulaan. Ja heidän naisensa, — mikä talontyttö tahansa voi vetää päällensä yhtä koreat vaatteet ja yhtä ruusuiset rimssut, jos vain tahtoo. Niin että turhia pöyhistelevät ja tekeytyvät muita paremmiksi.
Laiva mennä juksuttelee hiljaa eteenpäin, sivuutetaan Niemenkylä, sivuutetaan viimeiset talot, ja jokiranta alkaa käydä asumattomaksi. Silloin Ojajärven Heikki muistaa, että laivan koneenkäyttäjä on tuttava, ja painuu konehuoneeseen.
"Saako tässä sinun paatissasi enää kahvia ollenkaan?" kysyy hän.
"Saa kyllä", vastaa Lomsteri, koneenkäyttäjä, "menet vain salonkiin".
"Niin, on mulla korkeimman taksan piletti."
"Niinpä tietenkin", myöntää Lomsteri asianymmärtävästi.
"Joo, vaikka muut ne parhaita paikkoja pitävät kuin omiaan. Kelpaisiko sulle konjakki?"
"Älä kysykään!"
Juttu alkaa luistaa. Lomsteri on sitä mieltä, että jos tuosta herrajoukosta ottaisi kenen tahansa ja panisi vaikkapa vain esimerkiksi käyttämään tätä konetta, niin siihen jäisi.
"Siihen jäisi", vahvistaa Heikki. "Paitsi apteekkari ehkä, sillähän on moottorivene."
"Särkenyt kai se on senkin, kalliin mööpelin, osaamattomuutensa vuoksi.Sillä kai se muuten majallensa reisailisi eikä tällä."
Niin loppuu äkkipikaa Ojajärven Heikin konjakki, ja pullo pistetään tarvekalulaatikkoon. Olkoon nyt siellä muistona. Ja Heikki päättää mennä kahville.
"Paina nappia vain, niin kyllä tulee!" neuvoo Lomsteri. "Ja morjes nyt vain ja kiitoksia. Kylläpähän joskus kostan."
Herrassakkikin on kokoontunut salonkiin ja juo parhaillaan kahvia. Heikin keinuva saapuminen herättää hetken hiljaisuuden, mutta sitten jatkuu puhelu niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Heikkiä tämä loukkaa, hän lyö lakkinsa samettipenkkiin ja tervehtii kovalla äänellä.
"Päivää!"
Apteekkari vilkaisee häntä ohimennen, apupappi tuijottaa hiukan kauemmin, metsäherra ja opettaja kohauttavat lakkejaan ilman muuta, aivan kuin tyhjälle, joka ei heitä suuresti liikuta. Ja taas jatkuu keskustelu. Naiset kuiskailevat keskenään, ja yksi nauraa tirskahtaa.
"Siellä on kaunis ilma", sanoo Heikki, "oikein hyvä matkailma".
Vain koneen jynkytys häiritsee hiljaisuutta. Heikki on huomaavinaan, kuinka herrat vilkuilevat toisiaan salavihkaa.
"Työ-ilma on erinomainen", jatkaa hän. "Eivät pyydä miehet rokulia."
"Eikä rokuli rahaa teekään", vastaa metsäherra asiallisesti, vaikka nähtävästi vasten tahtoansa.
"Ei. Hosmestari sen hyvin tietää, joka itsekin joskus on jätkien kanssa tekemisissä. — Tuota, — enkös minä kerran Ilusjoen alajuoksulla soudattanut hosmestaria yli?"
"Taisi olla. Minä jo vähän muistelin naamataulusta, että tuttu on mies."
"Joo, minähän se olin. Taisi loppumatka mennä hyvin?"
"Mikäs siinä, kun hyvin alkuun pääsi."
"Olisi hosmestari saanut ilmaisen kyydin ensimmäiseen kylään asti, kun olisi hoksannut tahtoa. Ja pian se olisi käynyt, kyllä minun jätkäni osaavat soutaa."
"Saako niitä niin vain yksityisasioissa soudattaa? Vaikka kiitollinenhan minä olisin ollut, jos olisin saanut kyydin vaikkapa maksustakin."
"Kyllä saa. Se on niin, että jätkän on pakko tehdä mitä käsketään."
"Niin kai se on."
"Joo. Nykyajan työmies ei tarvitse muuta kuin kuria. Ja jämttiyttä.Siinä se on."
Herrat kuuntelevat, ja naiset kuuntelevat myöskin. Joskus keskenään vähän supisevat.
Mutta opettaja hymyilee ja on ivallisen näköinen. Mitä vimottaa, köyhäkaula? Pitääkö hänen mennä ja lyödä lompakkonsa sen nokan edessä pöytään ja sanoa, että "siin' on, haista köyhä rahaa!" Taitaisi vähemmän silloin virnistellä. Mutta olkoon rauhassaan, senkin raukka.
Heikki saa kahvinsa, ja herrat menevät salongista ulos. Tuskin ovat he sulkeneet oven jäljessään, kun jo purskahtavat äänekkääseen nauruun. Mutta Ojajärven Heikki ei sitä huomaa. Hän juo tyytyväisenä kahvinsa ja ajattelee, että pitipä kohdella kuin vertaista. Metsäherrankin, vaikka niin istui posket pököllään. Ei tässä auta kruusailla, jos haluaa pitää silmänsä auki.
Mutta, saakeli, eikö nyt olla Javaruksen selällä. Eikä puulaakin tuttua, punakeulaista venettä vastassa, vaikka selvästi sovittiin tästä päivästä.
Kasvot hohtaen ryntää Heikki horjuskellen kannelle. Ahaa, ne ovat tuolla ylempänä. Katsotaanpa, kuka täällä on herra, oikein lopuksi se, jolla on vähän käskemistä. Heikin koko olento vapisee innosta, jännityksestä ja odotuksesta. Viimein on vene melkein kohdalla.
Silloin hän vilkaisee ympärilleen, menee perämiehen luo ja sanoo arvokkaasti, mutta niin, että kaikki lähellä olevat kuulevat:
"Pysähdyttäkää kone. Minä jään tähän."
Ja kone pysähtyy. Katsokaa vain, kuinka koreasti pysähtyykin.
"Näkemiin nyt sitten, kapteeni!" sanoo Heikki perämiehelle ja menee laidalle tehden uljaan eleen kädellään veneeseen päin.
Vene, kahden hengen soutamana, alkaa hiljaa lähestyä.
"Nopeammin!" karjaisee Heikki.
Mutta jätkä ei anna komentaa itseään eikä airojen tahti muutu. On ennenkin ehditty kohtusoutamisella ja täytyy ehtiä nytkin.
"Kiiruhtakaa!" karjaisee Heikki toisen kerran.
Ei nytkään tahti muutu. Toinen soutajista alkaa päinvastoin korjata hankavitsaa ja peränpitäjä nostaa melan vedestä. Heikin ympärille kokoontuneiden ihmisten huulilla alkaa karehtia hymy, ja joku Tapaninkylän isännistä naurahtaa:
"Eivätpä ne oikein ole tietääkseenkään."
Nyt Heikin sisu alkaa kiehua, naama käy kravunpunaiseksi, hän vie kätensä torveksi suunsa eteen ja huutaa silmät pullollaan:
"Jumal'aut, jos ette, roikaleet, pääse nopeammin liikkeelle, niin saatte tilin kouraanne joka sorkka."
Ei tahti nytkään muutu, ja ympärillä-olijat ovat yhtä iloisemman näköisiä.
"Pirun orjat", sanoo Heikki kuin anteeksi pyydellen miestensä puolesta, "niiden täytyy saada lisää opetusta".
Kukaan ei vastaa mitään. Vihdoin vene laskee laivan kylkeen, ja kumea ääni sanoo veneestä:
"Kompuroihan alas sieltä."
Tukahdutettu naurunräjähdys, ja Heikkiä aletaan soutaa pois. Veneestä hän vielä huiskuttaa nenäliinaansa laivaan päin, ja ehkäpä joku vastaakin.
"Se oli morski mies!" sanoo apteekkari.
"Että se uskalsikin", ihmettelee joku naisista.
"Olkaa varmat siitä", lopettaa metsäherra, joka tuntee jätkänsä, rauhallisesti, "olkaa varmat siitä, että hän vielä tänä iltana saa sen kurituksen, jonka tarvitseekin".
Mikko Puuperä.
Mikko Puuperä, — mies, josta kaikki puhuvat, mutta jota kukaan ei ole nähnyt, mies, joka samalla kertaa on suuri hyväntekijä ja suuri pahantekijä, mies, joka on nostanut monta, mutta kaatanut vielä useampia. Muualla hänen nimensä saattaa olla mikä tahansa, suurten jokien varsilla ja napapiirin tuolla puolen hänet tunnetaan Mikko Puuperän nimellä.
Sinä ihmettelet, kuinka Hokkas-Nikoteemuksella, puulaakin pomolla, on ollut varaa hankkia itselleen tuollainen komea talo. Eihän hän ollut puulaakin palveluksessa kuin vajaat viisitoista vuotta, eikä suinkaan puulaakikaan mitään ylettömiä palkintoja ja palkkoja maksa. Ei sillä ollut perinnöistä tietoa, köyhän ämmän poika se oli ja akka samaa maata.
Näin sinä ihmettelet, ja kuuntelija kuuntelee sinua mielenkiinnolla ja hartaudella. Sitten hän ruiskauttaa pitkän syljen, vilkauttaa silmiään ja sanoo:
"Lykästäähän se muutamia, joo."
Ja vähän ajan kuluttua hän lisää:
"Eiköpä tuota liene Mikko Puuperä suurimmaksi osaksi koiville auttanut."
Jonka jälkeen hän kävelee tiehensä.
Tänä keväänä näet miehen kävelevän turkeissa ja simseteissä. Henki tulee vähän viinalle, sikari savuaa suussa, ja muistikirja pistää esiin turkin taskusta. On siinä kävelijää kerrakseen ja sopiikin kävellä, ei sitä jokainen mies tuollaisia varusteita ylleen vedä. Ja miehen koko olemuksesta kuvastuu suuri itsetyytyväisyys ja rauha: ollaan puulaakin pomoja, toistaiseksi kyllä siitä pienemmästä päästä, ja mukava on olla.
Mutta ensi keväänä, kun hän tulee vastaasi, on hänen olemuksensa hiukan arveluttava. Henki tulee kyllä nytkin viinalle, mutta suupielessä ei enää käryä sikari, vaan siinä roikkuu paperossi, ja jaloissa saattavat olla sikarilaatikot, sillä patiinit on menetetty hoitopelissä tai "syykvetissä". Eikäpä ole tietoja turkeista, ulstereista ja muista prameuksista, hyvä, kun takinreuhka päällä ja lossituvassa saatu lihaliemiannos vatsassa.
"Kuinka", kysyt sinä närkästyneenä, "tällainen muodonvaihdos on mahdollinen?"
Eikä sinun nytkään tarvitse odottaa selitystä. Selityksenantaja siirtelee kyllä hiukan jalkojaan, siirtääpä vielä pikanellinkin toisesta poskesta toiseen, tarkastelee maata ja vaaroja ja tarkastelee vielä taivaan merkkejäkin, mutta selittää joka tapauksessa.
"Joo", sanoo hän, "se on niin, että kaipa hänenkin oli hyvä olla puulaakissa ja hyvä kai hänellä oli palkkakin, mutta enemmän teki mieli. Nähkääs kun sitä pitää pelata herraa. Ja sitten tuli Mikko Puuperä ja hän sai lähteä kävelemään. Eivät viitsineet nostaa juttua, summa kun oli niin pieni…"
"Kuinka pieni se sitten oli?"
"Mitä lienee ollut, tuhannen, toista. Mitäpä se sellainen puulaakin varoissa."
Kas siinä meillä sankari, tässä Mikko Puuperässä. Tänään hän esiintyy täällä, huomenna tuolla, kaataen ja nostaen, kaataen ja nostaen. Puulaakit yrittävät valvoa, ettei hän saisi esiintyä, mutta hän esiintyy kuitenkin. Sillä silloin kun luotiin yhtiö ja yhtiölle tilinmaksukirjat, silloin myös luotiin Mikko Puuperä. Joskus hän on osoittanut taipumusta siirtyä valtiolle, mutta toistaiseksi se on jäänyt. Mikko Puuperällä on suurempi ja kiitollisempi työmaa yhtiöllä.
Näin tapahtuu muutamana kauniina heinä; kuun päivänä latvajoen kaukaisimmalla työmaalla, tilinmaksupäivänä muuten. Kirjat ovat valmiit, rahat valmiina, ei muuta kuin ala maksella. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä ilmestyy joku konttorin läheteistä ja seuraa palkanmaksua. Jopa jotakin: neljä miestä näkyy antavan palttua palkalleen. Se on kovin ihmeellistä "Missä nämä neljä ovat?" kysyy lähetti.
Selitetään, että ne ovat muualla nyt, tällä kertaa. Mutta kenties huomiseksi tulevat.
"No odotetaan sitten."
Vaan miehiä ei kuulu huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan. Lähetti alkaa epäillä ja menee työmaille kyselemään miehiltä.
"Missä ne sen ja sen nimiset miehet ovat?"
Korvantauksen kynsimistä, sitten pientä kiroilua, — selvittäkööt herrat, p—le, itse asiansa, — viimeksi leveä, ymmärtäväinen, hiukan pahansuopa nauru:
"Ei täällä meidän aikanamme ole koskaan sellaisia ollutkaan."
Selvä juttu, — kysymyksessä on vanha tuttavamme Mikko Puuperä, olematon mies. Ja asianomainen palkkalistantekijä saa lähteä kävelemään.
Niin rikeeraa Mikko Puuperä suurten jokien varsilla. Toiset käyttävät hänen apuaan viisaasti ja harkiten, ja heistä tulee vakavaraisia kansalaisia ja kunnioitettuja ihmisiä, toiset ovat tyhmiä ja varomattomia, ja heistä tulee yhteiskunnan mätämunia, varkaita ja väärintekijöitä. Sama laki täällä kuin muuallakin. Ja niinkuin muutamat karttavat pirun mainitsemista sen oikealla, laillisella nimellä, niin puhutaan Mikko Puuperästäkin kuiskailemalla, ympärilleen vilkuillen ja joskus pieni välke silmäkulmassa.
Vääryyttä, petostako? Mitä vielä! Juhlissa lauletaan hartaudella ja antaumuksella:
"Ja kuinka vilppi, viekkaus,siell' ompi outoa."
Ja metsien hongat huokailevat ja taitavat huoata täydestä sydämestään.
Tiltu.
Hän ei ole mikään "Tukkijoen" Maija, hänen virkansa on aivan toinen. Hän on ollut kaksi kertaa lasareetissa, mutta hänellä kerrotaan olevan rahoja säästössä sen Huuhkajan ukon takana, — tiedättehän, — joka on jollakin tavalla Tiltuun kiintynyt. Ukko on lestadiolainen ja itkee usein hänen kovaa kohtaansa, mutta tallettaa kuitenkin hänen synnillä ansaitut rahansa ja antaa hänelle tarpeen tullen ruokaa ja yösijan. Pappi on siitä nuhdellut Huuhkajan ukkoa, mutta ukko on vastannut, ettei hänellä ole sydäntä ajaa Tiltua lankeemuksen tielle, sillä voihan tapahtua, että hän ottaa sanasta, nuhteesta ja varoituksesta ojentuakseen. "Minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä…"
Ja Tiltu kulkee savotalta savotalle, työmaalta työmaalle, kesät talvet. Kyläpaikoissa jokainen itseänsä vähänkään kunnioittava ihminen häntä karttaa, mutta metsissä ja jokivarrella hän käy täydestä. Siellä on eri laki ja eri asetukset.
Tiltu ei vielä ole vanha, papinkirjan mukaan on hän juur'ikään sivuuttanut kolmekymmentä vuotta, mutta kun häntä tarkastelee hänen omissa oloissaan, on hänessä jotakin raskasta, väsähtänyttä ja kulunutta. Vähemmästäkin voi ihminen kulua.
Eikä Tiltu myöskään ole ruma. Eihän hän tietysti ole kauniskaan, mutta hänen olentonsa aavistuttaa, että hän voisi olla hyvinkin hyvän näköinen. Hänellä on sopusuhtainen vartalo, mutta hän ei koskaan löydä sille oikein sopivia vaatteita. Hänellä on säännölliset kasvonpiirteet, mutta silmien ympärillä on siniset renkaat ja huulet ovat aina kosteat, niinkuin imisi hän karamellia. Ja käsistä näkee, ettei hän koskaan ole tehnyt raskasta työtä, minkä joskus soutanut itsensä työmaalta toiselle, kun muut ilkeydessään eivät ole ottaneet häntä veneeseensä.
Entisaikaan, viisi, kymmenen vuotta sitten, Tiltu vielä oli ylpeä. Eivät hänelle kelvanneet muut kuin herrat ja nuoret ja pulskat. Taisi joskus ajatella rakkautta ja antautuakin rakkaudesta. Mutta sitten se alkoi mennä alaspäin, piru tiesi, kuinka, — kenties se oli ensimmäisen lasareetireisun jälkeen. Hän otti itselleen seuralaiseksi ja "jarrumieheksi" Sieppi-Amalian, ikivanhan tukkilaislutkan, mutta riitaantui hänen kanssaan ja liittyi Jokipekan Lauriin, viinakauppiaaseen. Kunnes huomasi, että edullisinta oli sittenkin kulkea yksin, pieni puukko rinnalla.
Nyttemmin ei Tiltu enää miettinyt, kuinka hän oli tälle tielle joutunut, eikäpä se olisi mitään hyödyttänytkään, sillä eihän hän ainoa sellainen ihminen ollut maailmassa. Ainoastaan joskus, kun Tiltu oli loppuun suorittanut päivätyönsä ja miehet makailivat nuotiolla, kun syystähdet vilkuttivat ja pimenevän metsän puut huokailivat, kun tukit joessa kumahtivat toisiansa vastaan ja hanuri alkoi soida, silloin tunsi Tiltu epämääräistä halua itkeä.
"Antakaas pojat viinaa", sanoi hän silloin.
Mutta pojat ovat sillä kertaa saaneet hänestä kyllikseen ja vastaavat:
"Mistä sulle tässä viinat… Olethan jo saanut sen, minkä tarvitsetkin."
"Kyllä te kans olette yksiä saatanoita", sanoo Tiltu ja voi lähteä yötä myöten samoamaan kiitollisemmille maille.
Niin, Tiltu ei enää ajattele menneisyyttänsä, ja oikeastaan hänen historiansa onkin niitä kaikkein tavallisimpia senlaatuisista historioista. Se ensimmäinen oli kotikylän kauppiaan poika, jota hän oli rakastanut. Ei siitä sen enempää. Toinen oli puulaakin kiertelevä kasööri, mutta Tiltu oli jo oppinut tuntemaan miehiä eräältä puolen, ja kasöörillä oli ollut pitkällinen työ ja vaivannäkö, ennenkuin pääsi pyyteittensä perille. Kolmas, — Tiltu palveli silloin Joutsjärven kievarissa, — oli ollut kauppamatkustaja, tukeva, lihava herra, joka oli houkutellut ja hukutellut ja tarjonnut satasen. Siitä kai se vasta oikeastaan oli alkanut: ilman edestä, rahasta, — kuinka kulloinkin sattui. Ja viimein Tiltu oppi sanomaan:
"Raha ensin!"
Valmis. Suuria peräytymisen teitä ei enää ollut, eikä niitä erikoisesti tarvittukaan.
Muuan pruuviherra oli kerran vienyt hänet mukanaan alamaihin, ja hän oli huomannut, että täällä hänellä olisi suuret mahdollisuudet ansaita. Häntä oli syötetty ja juotettu, hän oli ottanut osaa yöllisiin kesteihin, hänellä oli ollut kauniita vaatteita. Mutta Tiltu oli pelännyt, hänellä oli ollut auttamaton vetovoima sinne, mistä oli tullutkin, siellä ei ollut sähkövaloja, pika-ajureita, automobiileja ja poliiseja. Siellä ei tapahtunut niin, että joku surkutteli hänen tilaansa, puhui hänelle myötätuntoisia sanoja ja sai hänet sitten halvemmalla. Siellä: otti ja maksoi ja sillä hyvä. Sitten sai olla sitä mitä oli. Vaan ennenkuin Tiltu sai palata sinne ylös, oli hänen oltava pari kuukautta sairaalassa ja hän älysi, että hän oli jo kaupungissa "kirjoissa" ja ettei hänen enää ollut hyvä sinne palata. Eikä hän sitä surrut, veri veti sittenkin suurten jokien varsille ja tunturien juurelle.
Kolmen vuoden kuluttua Tiltu lopullisesti oppi olemaan ajattelematta ja surematta, ja kun mietteitä joskus tuli, olivat ne laadultaan tilapäisiä. Joskus hän saattoi jotakin kohtaan tuntea rakkauden häivettä, mutta hän oli jo täysin tietoinen siitä, ettei häntä kukaan omakseen ota. Ja niin hän kulki paikasta toiseen, työpaikkoja myöten, ensin joku mukanaan, sitten yksin, rohkeammin.
Tuskinpa hän enää ajattelee vaatteitaankaan, saatikka sitten puhtautta. Hän tietää, että hän kelpaa sellaisena kuin on ja että hänellä on jotakin, joka merkitsee enemmän kuin koreat vaatteet. Sitäpaitsi hän ei vielä ole niin vanha, että hän riippuisi ulkonaisen pynttäyksen varassa.
Saattaa kuitenkin tapahtua, että joku Ruotsin puolella töissä ollut rupeaa ronklaamaan, haukkumaan ja tekemään vaatimuksia. Silloin Tiltu remsseästi nakkaa niskojaan ja menee tiehensä:
"Ei tässä reistailemaan ruveta. Kun ei kelpaa, niin ole ilman sitten."
Muuten on Tiltu reilu tyttö. Ei hän varastele miesten ollessa pöhnässä ja heidän nukkuessaan, niinkuin jotkut kuuluvat tekevän, ei varastele eikä paljon juksauttelekaan. Hän ihmettelee, kuinka miehet voivat Raahen-Iitan ja Sieppi-Amalian pikku näpistyksille ja muille konsteille vielä nauraakin. Kokonaisen tilinkin oli Raahen-Iita kerran vienyt, ja mies oli vain kohmelopäissään murissut, että "niin sitä käy, kun rupeaa sellaisten kanssa tekemisiin". Ja kerran oli Sieppi-Amalia vienyt nukkuvalta saappaat, mutta mies oli kimmastunut ja Sieppi-Amalia olisi päässyt linnaan, ellei olisi oikeudessa saanut toteen, etteivät ne saappaat olleet kahdenkymmenen markan arvoiset.
Ei Tiltu koskaan varasta eikä pelaa muutakaan pismarkkia. Mutta jos hän tapaa rahattomana, kengättömänä ja kohmeloissaan värjöttelevän vanhan tuttavan, niin hän kernaasti lainaa siksi, kunnes asianomainen saa töitä. Ja harvoin ovat rahat kokonaan menneet.
Tiltu rakastaa tanssia, musiikkia, juomista ja repäisevää meininkiä. Saattaa juovuspäissään heittäytyä kovaääniseksi ja tarjoilla itseään oikealle ja vasemmalle. "Tulkaa nyt, pojat, — kerrankin kaupanpäällisiä vuoden hitsin päälle…"
Mutta julkisissa tanssipaikoissa, kirkonkylissä, häntä ei enää kukaan tanssita. Ihmiset eivät kärsi nähdä, että "tavara pyörii", ja voi tulla poliisikin karkaamaan ulos. Vaan kuuntelemasta rahansa edestä hanurinsoittoa, siitä ei kukaan voi häntä estää. Istua siinä ja kuunnella, nähdä ihmisten pyörivän ja hemaistua omista puoleksi tiedottomista ajatuksistaan, on sekin jotakin.
Vanhuuttaan ei Tiltu ajattele. Joskus kai se piste tulee, mutta niin se tulee itsekullekin. Sitten kai on edessä Huuhkajan ukon mökki. Se ukko kyllä rähisee ja puhuu sanaansa, mutta antaa olla aloillaan, kun vain on ihmisiksi ja osaa pitää puuhansa salassa. Ja rahaakin on sentään, mitä lienee, yhdeksäntuhannen vaiheilla. Kyllä ukko niistä huolen pitää ja on kätköpaikankin kaiken varalta neuvonut:
"Tuoss'on sitten, ettäs tiedät… Saisit sinä, ihmisriepu, jo heittää pois sen elämäsi…"
Ei vaan tule heitettyä, kun on tottunut. Mutta kirkonkylissä ja liikepaikoilla ei Tiltu enää liiku. Mitä kauempana työmaat ovat, sitä kernaammin Tiltu niihin menee, sillä hän tietää, että miehet eivät sairaina ja vaivaisina lähde kauas metsiin. Vaikka osaa hän, sen puolesta, selvän ottaa siitä, kuka on terve ja kuka ei. Ei hän enää kolmatta kertaa vahingossa joudu lasareetiin. Mutta paras sittenkin pysyä metsissä.
Nykyisin Tiltu on mieltynyt Aatsingin Iivariin, kymmenniekkaan, mutta häntä vaivaa Suoperon Alhree, suurikokoinen jätkä länsirajalta. Eihän Alhreessa mitään kummempaa kuin muissakaan, mutta mies on liian suuriluinen ja ilkosilmäinen, puhuu kovalla ja repäisevällä äänellä edessäpäin ja tirskuttaa takana. Eikä Tiltu suostu, piru tiesi, mitä sillä on takana. Ja muutenkin on vähän tunnettu, yhden tilivälin vasta ollut. Miehet seuraavat jännityksellä, kuinka tässä oikein käy. Ei se Tiltu ole ennen tuollainen ollut, mutta ei Suoperon Alhree heitäkään miellytä, se luottaa vähän liiaksi voimiinsa, ei ymmärrä sakin henkeä ja tekee vääryyttä, jos voi, korttipelissä. Mutta Alhree tykkää, ettei hän ole huonompi kuin muutkaan, ja jatkaa hyökkäyksiään.
Eihän Tiltukaan teräksestä ollut. Hän taipui viisikertaisesta hinnasta.Sillä ihminenhän oli Suopero niinkuin muutkin.
Mutta heti senjälkeen nauroi Suopero täyttä kurkkua.
"Tiedätkö, mitä nyt sait?" kysyi hän.
"Häh? Mitä sinä sanoit?"
"Niin, että tiedätkö, minkä nyt sait?"
"Kyllä kai minä tiedän."
"Etpä tiedäkään. Kupan, oikein Norjasta tuodun kenraalikupan."
Saattoihan se olla leikkiäkin, mutta sitä ei Tiltu joutanut ajattelemaan. Hän tempasi rinnaltaan puukkonsa ja iski sen sanaa puhumatta, kahvaa myöten, miehen kylkeen.
Ja sitten Tiltu pantiin kiinni ja sai kuusi vuotta. Olisi hyvin päässyt suoraan pakoonkin, mutta eipä sitä viitsinyt, ja lamassa oli mielikin. Huuhkajan ukolle vain lähetti sanan, että panna rahat pankkiin. Ehkäpä hän siellä linnassa niin puhdistuu, että joku löylynlyömä hänet nai.
Erämaan henkeä.
Aurinkoisena kesäyönä hiipii se, erämaan henki, kestikievarin pihalle. Päivällä sitä ei huomaa, yöllä se on voittava tekijä, silmin nähtävä, sydämin tunnettava, niin, melkein käsin kosketeltava. Ja silloin valvova ihmislapsi vaipuu pieneen tilintekoon itsensä kanssa, itsetietoiseen tai tiedottomaan. Tai ellei hän vielä ole tilinteon asteella, vaipuu hän suureen ajatuksettomuuteen ja henkiseen poissaoloon: hän tuntee eikä kuitenkaan tunne, on ajattelevinaan, vaikka ajatus harhailee, hänen tahdostaan välittämättä, missä tahtoo, vaistoaa jotakin, vaikka itse asiassa aavistelee.
Päivällä olemme auringonpaisteisessa kirkonkylässä, joka meistä näyttää melkeinpä vilkkaalta. Ihmiset kulkevat maantiellä, jätkät hoilaavat joella, asumusten ikkunaruudut välkähtelevät. Ja harmajankellertävää maantietä pitkin pääset vaikka Roomaan, jos sinulla on tarpeeksi rahaa ja kärsivällisyyttä. Apteekkari ja toinen metsäherra keskustelevat vilkkaasti ja hymyillen pappilan kujan suussa, heistä näkee, että he ovat herroja, vaikka metsäherran patiinit ovat lintassa ja apteekkarin housunlahkeet pyöreät ja silittämättömät. Ja tuossa tulee kevein askelin pitäjän uusi sairaanhoitajatar, joka vaikuttaa ilmestykseltä: hänellä on uusimuotinen kävelypuku, kyynärpäihin asti ulottuvat harmajat hansikkaat ja silmiinpistävän sirot, korkeat korot matalissa kengissään. Metsäherra hymyilee ja apteekkari hymyilee, kun hän kulkee ohi: kaunis hän kyllä on, mutta käyttäköön korkeampia kenkiä, sillä sääsket löytävät kyllä tiensä hänen harsomaisiin, valkeihin sukkiinsa. — Rovasti on paitahihasillaan katsomassa perunamaatansa, iso piippu savuaa hänen hampaittensa raossa, ja viimein hän aitaan nojautuen alkaa tuttavallisesti ja veljellisesti keskustella ohikulkevan kulkurin kanssa. Joo-joo, se on mukava mies ja alhainen mies tämä nykyinen kirkkoherra, kohtelee jokaista ihmistä ihmisenä ja myöntää, että ovat ne itsekullakin puutteensa ja heikkoutensa, papillakin.
Päivisin on kirkonkylä täynnä toimeliaisuutta. Maantien vieressä oleva harmaanvihreä suo näyttää auringonpaisteessa lempeältä ja ystävälliseltä kuin kukkia kasvava niitty, ja sen takana on varjoisa, viihdykäs metsä. Osuuskaupasta ja Peterin puodista tunkeutuu maantielle sillin, juuston ja nahan haju. Ja kauppa käy, mutta niinhän kaupan pitääkin tehdä. Ja syrjäkylien pororikkaat kulkevat asioillaan nimismiehen asunnolta metsäherran puustelliin ja puustellista pappilaan. On täällä muutakin tekemistä kuin olla olemassa.
Ah, tämäkö on erämaata! Tunturien laet uivat auringonpaisteessa, ja talot näyttävät isoilta ja hyvinvoivilta. Ja katselkaapa vain isäntien siistejä pukuja ja polviin asti ulottuvia saapasvarsia. Voi olla, että erämaata, mutta erämaa on jossakin hyvin kaukana, koko maailmahan on itse asiassa erämaata.
Mutta illan tullen ja yön lähestyessä alkaa tunnelma muuttua. Kauppiaat lyövät ovensa kiinni, hoilaus joella vaimenee, siellä täällä, metsikössä, viipyy vielä korttisakki. Se menee kuitenkin pian levolle, — kuudelta alkaa uusi, totinen työpäivä.
Kestikievarin laakea, viheriänurminen pihamaa on päivisin kirkonkylän proosallisimpia paikkoja. Ihmisiä tulee ja menee, heillä on asioita isännän kanssa, joka on kunnallislautakunnan esimies, joskus voi tulla kyyti ja kyydissä tullut rientää asioilleen päästäkseen mahdollisimman pian pois. Ja ruotsalaisen yhtiön pomot asuvat kestikievarissa, sillä heillä ei ole omia taloja, niinkuin suomalaisilla yhtiöillä. Missäpä eivät muuten kestikievarin pihat olisi enemmän tai vähemmän proosallisia?
Mutta kun ilta alkaa vaihtua yöksi, silloin tulee pihamaalle hiljaisuus. Sisällä huoneissa käyvät vielä ovet, joku kulkee pihan poikki navettaan, tuvassa majaileva jätkä käy panemassa tervatut saappaansa aidanseipään nokkaan kuivamaan. Sitten ei kuulu enää muuta kuin alati hiljenevät äänet kylältä ja hevosten jalkojen töminä tallista.
Aurinko ei mene mailleen, sen valo vain käy kelmeämmäksi. Ilma viilenee ja tulee ikäänkuin kosteammaksi, ulkohuonerivin takana alkavan havumetsän tuoksu kantautuu nyt väkevänä ja vaativana pihamaalle.
Erämaan henki, — päivällä saapunut matkamies ei ole sitä ennen tullut huomanneeksi, nyt hän sen huomaa sitäkin selvemmin.
Kievari on korkealla kummulla, ja sen pihalta voi selvästi nähdä yli kylän. Äsken se vielä oli täynnä työtä ja asiallisuutta, nyt se näyttää merkillisen pieneltä ja kokoonkutistuneelta, talo siellä, toinen täällä, keltainen pappila, valkoinen metsäherran puustelli, kirkon tapuli, joka näyttää vähäpätöiseltä ja pieneltä. Metsä on tummana ja uhkaavana astunut askeleen lähemmäksi, tummanviheriät vaarat ovat kasvaneet korkeammiksi, pohjoislaidalla kohoavan tunturin seinämä on käynyt uhkaavammaksi, jyrkemmäksi ja ikäänkuin kasvettunut kiinni kirkonkylän kupeeseen. Kaukaa katsottuna näyttää siltä, kuin se aikoisi tuossa tuokiossa kaatua kirkonkylän päälle.
Matkamies huomaa, että yö on käsissä, mutta hän viipyy yhä laakealla pihamaalla. Auringonsäteet leikkivät matalan Keinuvaaran kupeella, Keinuvaaran, joka on jossakin soiden ja jänkien takana. Suo purkaa höyryä ja usvaa, värit vaihtuvat harmajasta ja viheriästä kullankeltaiseen. Jos joku nyt tulisi ja kertoisi hänelle, että Keinuvaaran tai Särkivaaran metsiköissä parhaillaan käy keijukaisten tanssi, niin hän ei suhtautuisi siihen ainakaan epäillen. Miks’ei, miks’eikäs se voisi olla mahdollista.
Sillä muutamassa tunnissa on kaikki muuttunut. Sallatunturi ja Rohmoiva olivat korkeita ja kaukaisia. "Täällä me olemme yksinäisyydessämme, eikä meillä suurin piirtein ole tekemistä teidän ja teidän elämänne kanssa. Mutta jos teitä huvittaa vaivautua laellemme, niin te huomaatte, että me ja veljemme hallitsemme erämaita." Niin ne olivat äskein seisoneet korkein, auringonpaisteisin otsin; nyt ne ovat tulleet lähemmäksi katsomaan, mitä viheliäinen ihmislapsi on saanut aikaan. Ja ne huomaavat, ettei ihmislapsi ole saanut aikaan juuri mitään, peltotilkun tuolla, uuden rakennuksen täällä, kaikki asioita, jotka murusina sulautuvat suureen kokonaisuus teen.
Tänä yönä antaa erämaiden haltia aavistaa olemassaolonsa. Kyllähän ne ihmiset puuhaavat kaikenlaista, mutta pieniä, kovin pieniä he sittenkin ovat. Luojan aurinko paistaa kyllä, mutta pientä, vaatimatonta asutusta ympäröi joka taholta suuri autius ja suuri asumattomuus.
Ettäkö täällä on ihmisiä? Kaikkeuden tunto on käynyt niin voittavaksi, että matkamies unohtaa seisovansa kievarin viheriällä pihamaalla. Niin, aivan oikein, joku aika sitten muuan jätkä toi saappaansa kuivamaan ja muuan nainen tuli navetasta.
Matkamies istuutuu portaille, joiden alin askelma on kivestä. Hän odottaa, että kivi vastaisi pehmeältä niinkuin puu, mutta se on sittenkin kiveä. Aika, paikallisuus ja etäisyydet ovat käyneet epämääräisiksi. Minä olen tässä, tämä minun ympärilläni on maailma. Illalla minä tulin läpi erämaiden alamaista. Siellä on liikettä ja elämää, mutta se on siellä jossakin, se ei kuulu tänne.
Kaikki näyttää yhteenkuuluvalta ja elolliselta. Laakeapintainen kivi tuossa keskellä pihaa voisi kertoa oman historiansa, rakennukset tuntuvat luontoon kuuluvilta, niinkuin olisivat aikojen alusta siinä seisoneet. Ja kuitenkin on ladon seinä uusi, se tuoksuu vielä pihkalle. Ihmiskäden töitä on kaikkialla näkyvissä, mutta se on pientä ja olematonta sen rinnalla, mikä sitä ympäröi. Siirrä Sallatunturi paikoiltaan ja muuta se harmaakiviseksi linnaksi, silloin voit sanoa jotakin tehneesi.
Itsetiedottomasti kääntyvät matkamiehen ajatukset hänen omaan itseensä ja kaikkeen siihen, mihin hän joskus on uskonut. Hänen mieleensä tulevat lapsuuden päivät ja nuoruuden toiveet, ja ne viehättävät kyllä muistia, mutta yhtäkaikki tuntuvat ne yhdentekeviltä ja vähäpätöisiltä. Miksipä ylimalkaan ajatella jotakin, joka joskus on ollut. Nykyisyyshän on kuitenkin määräävä, ja nykyisyys on jossakin kaukana, avaruudessa, hm, erämaassa.
Lintu tirskahtaa metsässä, aurinko alkaa lämmittää, yö muuttuu aamuksi. Matkamies katselee ihmettelevin silmin ympärilleen: tällaistako tämä olikin, hm; elämä alkaa.
Askeleet narskahtelevat seinänvierushiekassa, ja kotiin saapuva yökulkija hämmästyy nähdessään matkamiehen istuvan portailla. Mutta matkamies ei hämmästy.
"Teillä on täällä ihmeelliset yöt", sanoo hän tuntemattomalle ihmiselle toverillisesti.
"Sellaisia kai ne ovat aina tähän aikaan", vastaa yökulkija asiantuntemuksella ja hiukan tylysti.
Aivan kuin että "suotta niitä on töllistellä".
Kunnia
Se alku oli tapahtunut sillä tavoin, ettei Juho Matinpoika sitä itsekään oikein ymmärtänyt, ja nyt oli tapahtunut tai oli tapahtumassa loppu. Kirje, avattuna ja rypistettynä, oli vielä hänen edessään.
— Niin vain, niin vain, — sanoo nuori Juho Matinpoika itsekseen ja katselee ilmeettömin silmin eteensä. Mutta myöhemmin hän ajattelee, että se on hyvä, että isä sai asiasta tiedon heti eilen, kun kirje oli tullut.
— On se hyvä, — jatkaa hän ajatuksiaan, — hyvä sukukunnankin vuoksi, ja isä kun osaa parhaiten tällaiset asiat ja seikat harkita.
Mutta kun hän ryhtyy miettimään itse pääasiaa, sitä, mistä tämä kirje johtui, ei hän löytänyt siinä hakemallakaan mitään lämmittävää, ei edes mieltäkiinnittävää. Se oli nyt tapahtunut. Tässä oli seuraus. Selvä on.
Nuori Juho Matinpoika nousee tuoliltaan ja kävelee muutaman kerran edestakaisin kamarinsa lattialla. Sitten hän pysähtyy ikkunan luo ja antaa katseensa harhailla yli lumisen lakeuden, jonka rantoja reunustaa mustanpuhuva metsä. Vaaleanharmaja, ohut savu nousee talojen ja tönöjen savupiipuista hajaantuen kylmään, teräksensiniseen avaruuteen. Nyt on aaton aatto, ja siellä puuhataan joulukiireissä niinkuin täälläkin, Saranpäässä, mutta talot ja tönötkin tekevät nyt Juhoon aution, kalsean ja poistyöntävän vaikutuksen. Autiolta näyttää taaja-ikkunainen Suuriniemi, kylmältä valkoinen, mahtava Muilu, ja tuolla, Muilun liepeillä, pistäikse esiin Peltoniemen päärakennus. Niin, mutta sinnehän hänen ei pitänyt katsoa.
Juho puraisi hampaitaan yhteen ja istahti uudelleen. Ei tarvinnutSaranpään pojan katsella Peltoniemen tytärtä, jos lieneekin ennenkatsellut. Ja olihan katseltu. Lapsesta asti. Saranpään ainoa poika jaPeltoniemen ainoa tytär. Mutta nyt tuli loppu, läjähtävä loppu.
Juho muisti, että vanhukset joskus olivat hymyilleet sellaista ohutta, itsetiedotonta hymyä heitä katsellessaan. Hänen omat vanhuksensa ja Peltoniemen vanhukset. Heillä kai oli heihin, Juhoon ja Peltoniemen Anna-Liisaan, nähden omat toivomuksensa. Eivätkä ainoastaan toiveet, vaan myöskin varmuus, joka vain odotti toteutumistaan. Tässä se nyt oli.
— Saatana vie! — pääsi Juholta, ja hän löi nyrkkinsä pöytään, mutta samassa hän havahtui.
Ovi avautui raolleen, ja Saranpään ukko pisti päänsä sisään.
— Älä edes kiroile! — sanoi hän ja näytti siltä, kuin hän olisi aikonut sanoa enemmänkin, mutta muutti päätöksensä ja painoi oven uudelleen kiinni. Sitten Juho kuuli, kuinka isä avasi ja sulki toisenkin oven ja meni tuvan puolelle. Hetken kuluttua hän ajoi ikkunan ohi kylälle päin.
* * * * *
Nähdessään, että isä poistui, meni Juhoon jonkunlainen heikko vapautuksen tunnelma. Hän saattoi ajatella asiata keveämmin ja vapaammin.
Se oli silloin keväällä, kun humu kävi kautta maan ja sotatorvet soivat. Meni muita ja meni hänkin, Saranpään Juho, ainoa poika. Koko talo oli vakavan näköinen, äiti itkeä tihuuttelee.
— Kulje varoen, — nyyhki hän, ja pidä Jumala silmäin edessä.
Juho koettaa karaista luontoansa, ettei näyttäisi ämmämäiseltä, mutta sydän hätkähtelee ja suupielet vavahtelevat. Isä kiiruhtaa lähtemään, hevonen on jo valjaissa eikä juna odottele. Eteistuvassa on Peltoniemen Anna-Liisa katsomassa Juhon lähtöä. Kukaan ei pidä sitä minään, Anna-Liisa on jo niinkuin jotenkin Saranpäähän kuuluva.
— Muistahan nyt joskus, — sanoo Anna-Liisa ojentaen kätensä ja koettaen hymyillä, ja Juhon sydän vavahtelee vielä enemmän, mutta hän tekeytyy reiman ja huolettoman näköiseksi ja vastaa:
— Kyllä kyllä…
Mutta isä kiiruhtelee yhä. Saranpäässä tapahtuu harvoin, että isäntä itse kyyditsee ketään. Ei kievariaikana kyydinnyt kuvernööriäkään, rengin lähetti. Näin sitten mennään asemalle, ja isä on niinkuin ei sotaa olisikaan, sanoo sanan ilmasta ja virkahtaa, että Muilun rengit vietiin jo illalla asemalle, mutta kylläpä tästä vähemmälläkin kiireellä ennättää. Asemalla isän mielentyyneys kuitenkin pettää, vaikka hän kipristää silmiään ja vetää huulensa tiukempaan. Ja hyvästiä heittäessä hän jo vähän niinkuin katkonaisesti sanoo:
— Tiedät sitten, poika, että meiltä on aina kuljettu kunniallisilla teillä ja annettu sana on pidelty kuin lakituvassa tehty vala niin ystävälle kuin vihollisellekin.
Mutta viimeksi isä oli ikäänkuin poistaakseen painostavan tunnelman sanonut jonkun leikkisanankin:
— Älä nyt sitten sen kiväärin kanssa suotta päiviä… Muuta kuin asiasta tehden…
Niinpä sitten kuluu kokemuksista ja vaiheista kyllästytetty kevät, ja muutamana päivänä, juuri, niihin aikoihin, kun maa etelän puolessa alkaa olla lumesta vapaa, saavuttaa sota erään huippukohtansa: valloitetaan suuri ja tärkeä kaupunki.
Tähän asti Juho ajattelee vaivattomasti ja keveästi, mutta sitten ajatus matelee eteenpäin aivan kuin maata tunnustellen ja koettaen turhaan etsiä puolustusta miehen teoille. Hän huomaa nyt, että hiukkasta myöhemmin kuin hän muitten mukana syöksyi taistelevaan ja savuavaan kaupunkiin, muodostuu myöskin hänen yksityiseen elämäänsä eräs solmu, jonka hän vasta nyt oivaltaa.
— Villiintyyhän sitä ihminen yhtämittaisessa huminassa ja verenvuodatuksessa, — sanoo hän ikäänkuin alkulauseeksi ja puolustukseksi sille, mitä nyt seuraa, ja koettaa palauttaa mieleensä sitä ylivoimaista riemua, jota hän tunsi valloituspäivänäkin, mutt’ei tahdo siinä onnistua. Ulkona levitteleikse totinen lakeus, ja pakkanen paukahtelee nurkissa.
Niin, se riemu oli ollut silloin ylivoimainen, eikä Juho luullut poikenneensa kunniallisilta teiltä, kun oli riemuinnut toisten kanssa. Muutamana kuulakkana kevätiltana hoippuu hän asuntoonsa tuntuvasti humalassa. Hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa, antaa anteeksi ihmisille tämän verenvuodatuksen ja huutaa ilmoille sydämensä syvimmät salaisuudet. Senkin, että siellä lakeudella, Peltoniemen paljastuvien pihlajien takana, odotti häntä joku.
Ilta alkaa jo vaihtua yöksi, ja asuntopaikassa on se veikeäsilmäinen, pullakka tyttö avaamassa. Juho ei ole ennen häntä edes erikoisesti huomannutkaan, mutta nyt tyttö on ylisillään ja pitelee käryävää tuijua kädessään. Tällä kertaa hän Juhon mielestä on suuri ja valloittamaton kaunotar.
Päästessään tähän kohtaan ajatuksissaan Juho vavahtaa ja hänen kasvoilleen leviää jännittynyt, tuskallinen ilme. Nyt hän ei tunne mitään, hän kertaa vain koettuja tosiasioita ja katselee tiukasti suurta totuutta silmiin. Silloisen humalan seasta etsii hän kylmiä tosiseikkoja.
— No sinä kai olet tyytyväinen nyt? — oli se tyttö sitten kysynyt.
Juho oli ikäänkuin selvinnyt humalastaan eikä ollut keksinyt vastausta.
— Ja tunnet itsesi suureksi sotasankariksi? — oli tyttö keveästi jatkanut.
Hiukan vieläkin hämillään oli Juho vain naurahtanut. Sellaista se on sellaisen jälkeen.
— Mutta, — oli tyttö jatkanut tiukemmin nousten kyynärpäälleen ja silmäteräin supistuessa, — jos tästä jotakin tulee, mitäs sitten teet?
Juho oli häkeltynyt.
— Mitä? — oli hän kysynyt.
— Niin että mitäs sitten teet? oli tyttö jatkanut entistäkin kiinteämmin.
Silloin oli Juhossa herännyt suuri itsetunto ja hän oli oikaissut itsensä.
— Kyllä minä aina teoistani vastaan, — oli hän sanonut, — ja kyllä minussa on miestä sinut hakemaankin.
— Hakemaankin, — oli tyttö naurahtanut, — vai oikein hakemaan.
— Niin, hakemaan, — oli Juho entistä kipakammin toistanut.
Seuraavana aamuna oli tyttö naureskellut hänelle vasten kasvoja ja oli niinkuin ei olisi mistään tiennytkään. Jonkun aikaa oli asia Juhoa askarruttanut ja hän seurasi entistä suuremmalla tarkkuudella toisten samantapaisia kokemuksia. Sitten hän oli oppinut ajattelemaan sitä kylmästi ja pintapuolisesti ja viimein sen kokonaan unohtanut. Sellaisethan ovat vain sodan välttämättömiä kokemuksia eivätkä mitään muuta.
* * * * *
Tällainen oli Juhon sodanaikainen ajatusmaailma, mutta se ei valitettavasti enää kelvannut Saranpään seinien sisällä eikä soveltunut rannattomien lakeuksien ajatusmaailmaan.
Tytön nimi oli Vera Botshkova, jonka isä oli ammuttu valloituksen aikana, ja eilen hänen kirjeensä oli saapunut Saranpäähän. Aamu oli kirvelevän kylmä, ja Juho oli käynyt Peltoniemessä asioimassa. Oli siinä puolen päivän korvilla, jolloin vanhukset ja Juho kolmen kesken joivat kahvia tupakamarissa, väestä erillään, ja neuvottelivat asioista. Tällä kerralla Juho oli hiukan myöhästynyt, mutta vanhukset odottivat jonkun aikaa, niinkuin hiljaiseksi tavaksi sodan jälkeen oli tullut.
— Kirjekin sinulle olisi siinä pöydällä, — oli äiti sanonut kaataessaan kahvia.
Juholle ei tullut usein kirjeitä. Hän pyöritteli tullutta hetkisen kädessään ja avasi sen sitten. Vanhemmat eivät erikoisesti tarkanneet hänen kasvojensa ilmettä.
— Mitäs ne nyt? — kysyi äiti kuin ohimennen eikä huomaa, että pojan kasvot ovat käyneet kuolonkalpeiksi.
Juho taistelee hetken itsensä kanssa, koettaa tyyntyä ja tulla siihen vireeseen, että voisi huolettoman näköisenä mennä ovesta ulos. Mutta äidin kysymys, johon kai ei vastausta erikoisemmin odotettukaan, jäi vastaamatta ja muutenkin tuntui Juhosta siltä, kuin joku ventovieras olisi kesken kaiken astunut rauhalliseen, lämmintuntuiseen huoneeseen ja lyönyt häntä korvalle. Hän istui paikallaan, tylsästi tuijottaen kirjettä, ja kun isä tavanomaisesti kysyy, että "mitä siinä nyt on", ojentaa hän sanaa puhumatta ja saamatta kiinni minkäänlaisesta selittävästä ajatuksesta hänelle kirjeen.
* * * * *
Mitä sitten tapahtui, muistaa Juho kuin läpi sumun. Isä sanoi jotakin, että "annappas kun haen lasini", ja kun hän sitten palaa kamaristaan, nostaa hän kirjeen korkealle kasvojensa eteen ja alkaa lukea äidin välinpitämättömänä selaillessa sanomalehtiä. Kun hän sitten panee kirjeen pöydälle, vapisee hänen kätensä ja silmät ovat terävät ja verestävät.
Juho pelkää, että nyt se tulee lyömään, mutta isä ei tule lyömään, vaan sanoo ainoastaan käheästi:
— Vai niin.
Sitten hän näyttää muistavan jotakin ja avaa suunsa sen sanoakseen, mutt'ei sanokaan mitään, vaan pusertaa tiukasti huulensa yhteen. Äiti huomaa, että jotakin on tekeillä, ja katselee tuskallisesti kysyen vuoroin isään, vuoroin poikaan. Huoneessa tuntuu siltä, kuin odotettaisiin jonkin putoavan tai räjähtävän.
Ja viimein isä punaiseksi lennähtäen lyö kädellään pöytään.
— Ja se on sitten helvetin varma, — sanoo hän, — että Saranpäässä ei kukaan pysty lakia lukemaan. Ei siveä eikä huora, ei punainen eikä valkoinen.
— Herra Jumala, mitä se nyt sitten oikein on? — huudahtaa äiti hätääntyneesti:
— Lue! — vastaa isä tyynesti, ja äiti alkaa lukea ja nyyhkyttää… Kuta pitemmälle hän lukee, sitä enemmän hänen nyyhkytyksensä yltyy.
— Joo, siinä se nyt sitten on, — sanoo isä.
— Herra Jeesus sentään, — nyyhkyttää äiti ja panee kirjeen takaisin pöydälle.
Juho ei koske siihen, mutta erottaa siinä kokonaisen sivun.
"Te luuletten, että te saatten menetellä köyhän kunnian kanssa niinkuin tahrotten", seisoo siinä, "mutta se on selvä vales niinkauan kun maas on laki ja oikeus ja te muistatte kyllä mitä itse silloin sanoitten ja minä olen orottanut että jos tulis kirje edes. Mutta kun ei tullut niin kirjoitan itse ja minä tiän kyllä missä teitin asutaan niin että jos ei tästä tule apua niin tulen itse. Eikä se merinteeraa mitikään jos mun isäni oli punanen ja ammuttiin ja syntyny Venäjällä samaa maata oletten kaikin ja itten te aina olette sen valkosuutenne ja lakinne kanssa…" Siihen sivu loppui.
— Mitä sinä sille lupasit? — kysyy isä.
Juho nieleskelee tyhjää eikä pitkään toviin vastaa mitään.
— Minä olin humalassa silloin, — sanoo hän viimein.
— Siitä saa selvänä vastata. Mutta mitä sinä sille lupasit?
Juho aikoo vastata, ettei hän muista, mutta peruuttaa samassa aikomuksensa.
— Tulla hakemaan, — vastaa hän. — Jos tarvitaan.
Nyt äiti pyyhkii kyyneleensä ja ehättää väliin.
Eihän se tässä puhu naimisesta mitään, — sanoo hän. — Kaipa siitä kunniallisella ruokolla pääsee.
— Etkö sinä kuule, — sanoo isä pannen painoa joka sanalle, — ettäJussi sanoo luvanneensa tulla hakemaan. Saranpää saa miniän. Ryssän.Punakaartilaispennun.
— Mutta eihän se naimisesta puhu, — inttää äiti nyyhkytystensä lomassa, ja isä katselee ikkunasta ulos.
Pitkä, syvä hiljaisuus. Könniläinen tuvassa lyö kahtatoista.
— Se on niin, — sanoo isä viimein raskaasti, — että tässä talossa ei ole ennen sanoja syöty. Eikä ole taidettu syödä Muilussakaan?
Kysymys oli osoitettu äidille, mutta äiti ei vastaa mitään, nyyhkii vain.
— Herra Jumala, Herra Jumala…
— Näitkö sinä sitä muuta kertaa kuin sen yhden? — kysyy isä Juholta.
— En, — vastaa Juho hammasta purren.
Tästä on nyt kulunut vuorokausi ja kappale toistakin, välillä on ollut yö ja sarja pieniä, jokapäiväisiä tapauksia, mutta Saranpäässä eletään vielä raskaan tunnelman, sanattomuuden ja ällistyksen merkeissä. Juho on kerran käynyt tuvassa, mutta ei ole huomannut väestä mitään. Isänsä hän oli nähnyt vain loitolta, ja hänestä näyttää, kuin ukko vuorokaudessa olisi käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi, harmajammaksi ja kumarammaksi. Äidillä on vielä silmät punaisina, ja kun ei tarvitse olla muiden kanssa tekemisissä, niin hän nyyhkii.
Jonkun kerran Juho tekee päätöksen mennä Peltoniemeen puhumaan Anna-Liisan kanssa, mutta huomaa, ettei se pyhittäisi mitään. Anna-Liisan kanssa heillä ei koskaan vielä ole ollut niin sanottuja puheita, he ovat vain tunteneet. Miksi hän menisi juuri nyt. Juho oivaltaa, että tämä on perheen keskinäinen asia ja jonkun muun, joka asuu etelässä, suuren kaupungin syrjäpuolella, kallion juuressa. Niin, heidän asiansa se on. Anna-Liisa on liian hyvä tähän soppaan.
Mutta sitä ei Juho saata sisällyttää tajuntaansa, että siitä tulisi hänen vaimonsa ja joskus tulevaisuudessa Saranpään emäntä. Kaikki hänen vaistonsa sotivat sellaista olettamusta vastaan. Vera Botshkova, Saranpään emäntä. Ei käy, ei käy.
Hiki virtailee pitkin hänen ohimoltaan, ja hän pusertelee päätään tuijottaessaan lakeudelle, joka alkaa käydä sinertävämmäksi. Muilun eräisiin ikkunoihin syttyvät tulet, ja talon ääriviivat käyvät jyrkemmiksi ja vallitsevammiksi. Juhosta tuntuu, kuin sieltä joku salatulla ivalla katselisi vanhaa Saranpäätä. Ja valaistun Muilun taakse hukkuu Peltoniemi hämärään.
— Minä olen tehnyt saman synnin kuin kymmenentuhatta muutakin, — ajattelee Juho, — mutta minä saan rangaistuksen sen takia, että satun olemaan Saranpään poika. Ne muut kymmenentuhatta tekevät jo uusia syntejä… Eikä entisistäkään tule mitään.
Sitten hän ajattelee, mitä pitäjällä hänestä sanottaisiin. Häntä puhuteltaisiin velvollisuudentunnosta, ohimennen, koska tapa nyt on sellainen eikä hän muutakaan ole tehnyt. Mutta nuorisoseuralla kävisi perheiltamissa juoru. "Se Saranpään Jussi on nainut sen punakaartilaisryssän, johon sotareisullaan sekaantui." — Voi saatana sentään!
Ja joku toinen lisää, että jouluksi se juuri ja juuri ennätti sen tuodakin.
Niin, mutta hänhän oli luvannut naida sen. Saranpäässä on lupaus pyhä. Saranpääläiset uskaltavat pitää sanansa aina. Aina! Vaikka helvetti olisi.
Juhon ajatukset alkavat vähitellen seota. Saattaahan se olla ihminen, vaikka onkin sellaista lähtöä ja köyhä. — Sotaheila, ehkä vihollisleiristä, ehkä kulkunainen Saranpäähän. — Anna-Liisa itkee, Peltoniemessä on suru. — Ei auta, ei auta. — Mutta minä en ota muita kuin Anna-Liisan, minä rakastan häntä, kuulkaa se. — Mitä minä oikein olen tehnyt. Herra Jumala sentään! Mitä vanhempani ajattelevat, niinkö vai näinkö!
Äkkiä Juhon ajatukset tyyntyvät. Hän huomaa hämmästyksekseen, ettei hän oikeastaan ajattele mitään. Tyynesti hän ottaa pöydällä häämöttävän kirjeen, oikaisee sitä ja pistää taskuunsa. Sitten hän hakee pöytälaatikosta revolverinsa ja rupeaa tarkastamaan makasiinia, mutta muistaa samassa jossakin käskevästi ja tylysti sanottavan, että kanna ristisi.
— No niin, — ajattelee hän kaukaisesti ja pistää revolverin takataskuunsa. Ja jonkun ajan kuluttua hänen kasvonsa taas nytkähtelevät ajatellessaan Anna-Liisaa ja mitä hän oli tehnyt, ja ajatukset sekoavat sotkuiseksi vyyhdiksi.
Kun hän taas löytää itsensä, on ulkona jo aivan pimeä ja tähdet tuikkivat taivaalla. Valot pilkistelevät lakeudella, mutta Peltoniemessä on pimeää. Jokohan siellä olisi… — Niin, nyt on aaton aatto, ja ylihuomenna on joulu.
Pimeässä sujahtaa kaksi rekeä ohi ikkunan ja kääntyy pihaan. Reet ilman kulkusia. Talvella, pimeässä, juhlien alla. Isä ajoi äsken ohi ilman kulkusia.
Kuluu taas pitkä tovi. Juho kuulee, kuinka eteisessä kolistaan ja tupakamariin tulee vieraita. Ja taas hän koettelee revolveriaan ja ajatukset alkavat käydä. Sitten kuluu jälleen pitkiä aikoja, ettei tupakamarista kuulu mitään. Tuvan puolelta kuuluu kaukainen kellon lyönti, ja joku tallustelee ohi.
Vihdoin kulkee joku isän kamarin läpi Juhon kamariin, ja ovea raoitetaan.
— Onko siellä Jussi? — kuuluu äidin särkynyt ääni.
Juhon täytyy selventää kurkkuaan, ennenkuin vastaa.
— Tulet tänne tupakamariin, — sanoo äiti, mutta Juho ei kuule, kuinka äiti itsekseen sanoo: "Luojan kiitos, ettei se ole tehnyt itselleen mitään."
Äiti ei mene ovelta, ja Juho empii.
— Tulet heti kun isäs käskee, — sanoo äiti uudelleen.
Tahdottomasti kuin kone nousee poika ja seuraa hitaasti äitiään. Isän kamariin lankeaa kapea valoviiru tupakamarista, ja ohut kahvintuoksu tuntuu nenään. Näin mennään, matka tuntuu pitkältä.
Tupakamarissa Juho huomaa täytetyt kahvikupit pöydällä, isä istuu pöydän päässä, vastaseinällä Peltoniemen haltijaväki. Juho ei nyt hätkähdä, hän tervehtii jäykästi. Peltoniemen emäntä on itkettyneen näköinen kuin äitikin, isäntä tuijottaa pimeään ikkunaan.