The Project Gutenberg eBook ofKreetan harha-askelThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kreetan harha-askelAuthor: Juho KoskimaaRelease date: March 23, 2024 [eBook #73238]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1922Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREETAN HARHA-ASKEL ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kreetan harha-askelAuthor: Juho KoskimaaRelease date: March 23, 2024 [eBook #73238]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1922Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Kreetan harha-askel
Author: Juho Koskimaa
Author: Juho Koskimaa
Release date: March 23, 2024 [eBook #73238]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1922
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREETAN HARHA-ASKEL ***
Kirj.
Juho Koskimaa
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.
Järki ja periaateKreetan harha-askelCarl Eneas Brovallin naiminenSara-Niilan lapsen kuolemaPororuhtinas kuoleeAnselmi Kaarretahon vaivojen loppuLiian myöhäänSuurten jokien varsiltaJokihulluuttaKohtaus joellaMikko PuuperäTiltuErämaan henkeäKunnia
Ulkona on kuuma kesäinen päivä, mutta sisällä, konttorihuoneistossa, on viileää. Kirjoituskoneet naksuttelevat, isojen konttorikirjojen lehdet kahisevat, kun niitä käännellään, kuljetaan varovasti ja melkein varpaillaan, puhelu on asiallista, virallisensekaista ja puoleksi kuiskaavaa. Konttoriaika ei ole leikintekoa varten, täällä pitää tehdä työtä, täältä hallitaan kahtakymmentäkolmea sahanraamia, kymmeniätuhansia vähäpätöisiä ihmiskohtaloita, satoja taloja ja kymmeniätuhansia hehtaareja. Tämä on pääkonttori, täällä istuu pitkä rivi sileäksi kammattuja herroja, joilla on siisti kesäpuku ja sileäksi prässätyt housunlahkeet; jos heillä sattuu olemaan joitakin persoonallisia mielitekoja ja inhimillisiä pyyteitä, niin olla hyvä ja jättää ne kello viideksi, jolloin konttori suljetaan. Äsken kulki herra konttoripäällikkö ja antoi kalankatseensa liidellä yli salin, sitten kulki herra osastopäällikkö kotkankatseineen läpi huonerivin, ja nyt viimeksi meni herra alijohtaja ystävällisille hymyilleen ja nauravine silmineen, jotka eivät olleet näkevinään mitään, mutta näkivät kaikki. Täällä on kumarruksia ja täällä on kohteliaisuutta, sillä täältä ohjataan kohtaloita. Ja kesäinen aurinko paistaa, mutta paahde kykenee vain viileänä ja kaukaisena tunkeutumaan sisään läpi alaslaskettujen uudinten.
Mutta mikä siellä nyt romisee sisään. Kolinaa ja meteliä, aivan kuin tulossa olisi joku lakkolaisten lähetystö. Lähinnä istuva konttoristi nostaa hermostuneen kysyvänä päätään, ja yksi juoksupojista rientää opetuksen mukaisesti avaamaan ovea.
Tulijat eivät kuitenkaan kuulu mihinkään lakkolaisten lähetystöön, mutta muutenkin se on varsin murheellinen kulkue. Vastaanottajana ja ilmoittajana toimiva konttoristi ei tiedä suhtautuako vai ollako suhtautumatta: mies ja poika saattavat hyvinkin olla kerjäläisiä, mutta eikö miehellä, peijakkaalla, ole pyhäpuvuntapainen yllään.
Se on hyvin omituisen ja säälittävän näköinen mies, toisen jalan sijalla on puujalka, itsetehty, valkea, aivan uusi puujalka, ja toisen jalan sijalla on vain tynkä, joka päättyy jonnekin entisen polvensijan yläpuolelle. Hän liikkuu kainalosauvojen varassa, harvennut tukka on liimautunut hikiselle otsalle, kasvot ovat kalpeat ja hermoherkät, ja silmissä on omituinen kiiluva, kyyneleinen katse. Ja poika on niinkuin isänsä ilmeinen säestys, pelokkaan näköinen, laiha, silakalla ja perunoilla ruokittu ilmestys. Hänellä ei ole mitään pyhäpuvuntapaista, ja on kuin hänen vaatteistaan erittyisi se ruoan ja lian sekainen haju, joka vallitsee hänen kodissaan.
"Istukaa!" sanoo asiapoika, ja mies istuutuu, mutta poika jää seisomaan, älyttömästi tuijotellen suurilla vaaleanharmailla silmillään ympäri huoneen.
Se on merkki siitä, että miehellä on jotakin muuta asiaa kuin pelkkä kerjääminen, ja nyt näkee vastaanottajakonttoristi velvollisuudekseen keskeyttää osoitteidenkirjoittamisensa ja mennä puhuttelemaan.
"Onko teillä asiaa?" kysyy hän.
"Olisi minulla päätirehtöörille… vähän… tuota", vastaa mies omituisen inisevällä, surkealla äänellä.
"Päätirehtöörille… Mistä te sitten olette?"
"Tuolta minä olen Kiviluoman sahalta… teidän puulaakin sahoja…Minun nimeni on Jeremias Kähkönen…"
"Jaha. Onko teillä suosituskirjettä?"
"Ei… Käski se meidän sahan tisputentti vain tulla tänne… Lupasi soittaa edeltäkäsin herra päätirehtöörille… Liekö sitten soittanut…"
"Otetaan selvä. Minkälaatuista asiaa teillä on herra päätirehtöörille?"
Hikikarpalot miehen otsalla näkyvät entistä selvemmin, ja hänen olemuksensa näyttää vavahtavan.
"Minä puhuisin sen kernaammin herra päätirehtöörille itselleen… Sanoi se tisputentti, että vain itselleen päätirehtöörille…"
Vastaanottajakonttoristi rypistää otsaansa, kohauttaa olkapäitään ja menee. Sehän on selvää, joku kerjäysjuttu taas: Kiviluoman sahalta, koivet poikki.
Muutaman minuutin kuluttua hän tulee takaisin, ja mies, tämä JeremiasKähkönen, vääntäytyy seisomaan.
"Istukaa. Saatte pian puheillepääsyn."
Jeremias Kähkönen istuutuu taas ja kokoaa ajatuksiaan. Pitää asettaa sanansa koreasti, sanoa, että on ollut yhdeksäntoista vuotta puulaakin töissä, että näin se nyt on käynyt, ikävä kyllä, molemmat kintut yhdellä kertaa… Ei koskaan ottanut osaa lakkoihin, ja seitsemän lasta…
"Herra Kähkönen!" kuuluu ovelta.
Kähkös-Jeremias kavahtaisi seisoalleen, jos voisi. Vai herraksi ne oikein, häntä sanotaan ensimmäisen kerran eläessään herraksi. Mutta samalla kutsujakin huomaa erehdyksensä ja käy lähemmäksi.
"Kähkönen tekee hyvin ja käy sisälle", sanoo hän ystävällisesti, "herra vuorineuvos odottaa".
Se on kaikin puolin ystävällinen ja höyli herra ja saattaaKähkös-Jeremiaksen ja hänen poikansa korkean, ruskean oven taakse.Vieläpä naputtaakin oveen valmiiksi ja avaa oven.
"Menkää sisään nyt", kehoittaa hän, "ja puhukaa lyhyesti ja selvästi".
Sitten ovi painuu kiinni hänen takanaan ja hän huomaa kompuroineensa sisään.
Kähkös-Jeremias menee hetkeksi sekaisin. Huone on laaja, ja lattiata peittää kesälläkin paksu, pehmeä matto. Uutimet ovat täälläkin alaslasketut, mutta aurinko paistaa veripunaisena niiden lävitse ja ikkunoiden poikkipuiden varjot muodostavat tummia ristejä tummanpunaiselle lattialle. Kookas, harmaja mies istuu pöydän ääressä, ja hänen kynänsä rapisee paperia vasten, hän ei huomaakaan Jeremias Kähkösen tuloa, vaan jatkaa kirjoittamistaan, aivan kuin ei huoneessa olisi ketään muuta.
"Istukaa!" kuuluu viimein, mutta kirjoittamista jatkuu.
Jeremias Kähkönen ajattelee, että on vähän rohkeata noin ensi käskyllä istuutuakin, mutta seistakaan ei tällä kertaa tahdo jaksaa. On saanut kävellä niin kovin paljon.
"Tehkää hyvin ja istuutukaa!" kuuluu toinen kerta, ja nyt JeremiasKähkönen tunsi kuin hyvän tunnetta ja lämpöä ja istuutui.
"Te olette Jeremias Kähkönen", kuului taas.
"Joo, Jeremias Kähkönen…"
"Kiviluoman sahalta?"
"Niin, Kiviluoman sahalta…"
Nyt vanha, kookas herra laski pois kynänsä ja kääntyi päin Jeremias Kähköstä. Hänen suuret, lempeät silmänsä tarkastelivat häntä tutkivasti välkkyvien silmälasien takaa, ja kasvoilla kuvastui vilpitön, sydämellinen osanotto.
"Ai-ai", sanoi hän pehmeästi ja lämpimästi. "Huonosti, kovin huonostipa teidän on käynyt."
Jeremias Kähkönen liikahti tuolillaan: kentiespä asia luonnistuu. Mitä se nyt oli, kuusisataa markkaa.
"Raameissa pitää olla varovainen, ehdottomasti varovainen sekä raameissa että sirkkeleissä", jatkoi herra päätirehtööri kipakammin, "ettei satuta itseään tuolla tavoin… No mikäs tämän pikku miehen nimi on?"
Poika vie sormen suuhun, mutta isä vastaa hänen puolestaan.
"Mattihan se on."
"Vai Matti. Ja kuinka vanha hän on?"
"Kahdentoista."
"Vai kahdentoista. No, pianhan hän kykenee auttamaan isää. OnkoKähkösellä muita lapsia?"
"Onhan niitä kuusi muuta, yksi on vanhempi, nelitoistavuotias, se on merkkaajana sahalla… Markka seitsemänkymmentäviisi päivältä…"
"Sehän on sentään hauskaa. Vaikka kyllä tämäkin — Mattihan se hänen nimensä oli — kyllä rullapojaksi kelpaisi."
"Kyllä minä koetin, mutt’ei se työnjohtaja luvannut huolia."
"Miks'ei sitten?"
"Liian nuoreksi katsoi."
Herra päätirehtööri, vuorineuvos, teki torjuvan liikkeen kädellään:
"Ä-äsh, maailman kevein työ…"
Sitähän se Kähkös-Jeremiaskin, että maailman kevein työ. Ei sitä kukaan tähänkään mennessä ollut rullilla jäseniään katkonut ja tuskinpa kunnollisesti väsynytkään. Ja herra vuorineuvos on pelkkää alamielisyyttä ja höyliyttä. Vähitellen alkaa Jeremias Kähkösen vallata kodikas, toivorikas mieliala. Sitä olikin saanut koko alkukesän, melkein siitä asti kuin lasareetista pääsi, juosta kaikenlaisten herrojen puheilla, isojen ja pienten, köyhyytensä ja vaivojensa kanssa. Eiköpä tehnyt lopultakin oikein, kun tuli tänne, itse pääherran puheille, eivätköhän mahtane nyt asiat selvetä? Ja eivätköhän mahtane nyt kumijalat, joista tohtori oli puhunut, hellitä, että tästä jollakin tavalla pääsee elämisen alkuun. Ei sitä suotta ole yhdeksäätoista vuotta ollut yhtiön palveluksessa.
Huoneessa on nyt vähän aikaa leppeä, sovinnollinen hiljaisuus. Herra vuorineuvos ottaa isosta laatikosta itselleen savukkeen ja tarjoaa Kähkös-Jeremiaksellekin, mutta Kähkös-Jeremias ei ole oppinut tupakoimaan. Asiat näkyvät suoltuvan kuin itsestään.
"No", kysyy herra vuorineuvos, vedettyään muutamia savuja, "olisikoKähkösellä joitakin toivomuksia ja pyyntöjä?"
Kähkös-Jeremiaksen täytyy koota ajatuksensa, ennenkuin osaa aloittaa selvityksensä. Tuntuu hiukan ikävältäkin noin höylille miehelle esittää mitään vaatimuksia, mutta toiselta puolen sen tekee vähän niinkuin vapaammin. Ei tarvitse peljätä eikä vavista niinkuin oli luullut.
"Kai Kähkönen tietää, että Kähkönen on tapaturmavakuutettu ja saa apurahan joka vuosi?" kysyy herra vuorineuvos vielä.
"Joo, kyllähän minä olen jo vähän saanutkin", vastaa Kähkös-Jeremias."Ja lasareetissa oli kaikki vapaata."
"Niinhän se täytyy ollakin, tietysti", hymyilee herra vuorineuvos, kelloaan vilkaisten. "Mitä toivomuksia Kähkösellä sitten olisi?"
Asian täytyy lopultakin esille, ja Kähkös-Jeremias alkaa selvittää kurkkuaan. Sisimmässään hän on toivonut, että herra vuorineuvos itse ottaisi asian puheeksi, sillä kai tisputentti on siitä soittanut. On vaikeata istua tässä ja kerjätä, ei ole tarvinnut ennen sitä tehdä, vaikka on puutettakin ollut, mutta kun nyt sattui tämmöinen onnettomuus, että molemmat koivet yhdellä kertaa… Eikä hän nytkään, mutta kun on perhe, muija ja seitsemän lasta…
Kähkös-Jeremias tapailee sanoja, ja viimein hän löytää itsensä puhumasta. On ollut puhetta sairaalan lääkärin kanssa, että jos saisi sellaiset kumijalat, jollaisia tohtori kertoi olevan… Se vähän helpottaisi toimeentuloa… Hän osaa nikkarintyötä, sellaista keveämpää, eihän hänestä sahallekaan enää… Ja se kun on se perhekin sellainen kuin on, eikä muita työmiehiä kuin hän… Niin hän ajatteli pyytää, että jos puulaaki tai herra päätirehtööri… tuota, vuorineuvos… että jos herra vuorineuvos hyvinkin armeliaisuudessaan avustaisi… Herra tohtori siellä lasareetissa sanoi, että kuusisataa markkaa, korkeintaan seitsemänsataa…
Nyt se on sanottu ja Kähkös-Jeremias tuntee kylmän hien otsallaan ja selässään. Herra vuorineuvos on häntä kuunnellut mitä suurimmalla mielenkiinnolla, korjannut silmälasejaan, sytyttänyt uuden savukkeen ja kuunnellut taas. Eikä hän pitkään aikaan vastaa mitään.
"Katsokaa nyt, Kähkönen", sanoo hän sitten lempeästi, "tapahtuman johdosta pidetyssä kuulustelussa ei millään tavalla ilmennyt, että yhtiö tai sen laitteet olisivat olleet Kähkösen onnettomuuteen syynä. Kuulustelupöytäkirjassa sanotaan selvästi, että tapaturman syynä on ilmeinen varomattomuus."
Aurinkoinen huone tummeni Kähkös-Jeremiaksen silmissä, mutta hän kokosi malttinsa. Eihän häneltä vielä oltu mitään kielletty.
"Saattaa olla varomattomuus", myöntää hän nöyrästi. "En minä sitä itse osaa sanoa. Mutta en minä sen varomattomampi ollut kuin muulloinkaan omasta mielestäni. Sitä kun on työssä, niin sitä hosuu silmät ummessa…"
"Jaa-jaa. Mutta varovainen täytyy myöskin olla."
Kähkös-Jeremias ei vastaa mitään, mutta mielessään hän myöntää herra vuorineuvoksen huomautuksen oikeaksi: varovainen täytyy olla. Mutta mistä sen arvaa, kun on toista vuosikymmentä seisonut samalla paikalla, millä hetkellä onnettomuus tulee.
"Ja toiseksi", jatkaa herra vuorineuvos, "olemme me vakuuttaneet työväkemme tapaturman varalta. Kähkönen tietää, että meillä on tuhansia työmiehiä ja että se siis maksaa paljon rahaa. Vastuu on siis siinä suhteessa siirtynyt tapaturmavakuutusyhtiölle."
"Niin, niinhän se voi olla", myöntää Kähkös-Jeremias hiljaisesti. "Mutta kun sitä on yhdeksäntoista vuotta ollut yhtiössä ja siitä toistakymmentä vuotta samalla paikalla… Eikä koskaan lakkoillut eikä rekkuloinut… Niin minä ajattelin, että jos yhtiö armeliaisuudessaan…"
"Minä olen kyllä kuullut", keskeytti herra vuorineuvos, "että Kähkönen on ollut hyvä työmies. Mutta Kähkösellä on ollut koko ajan palkka… Niin, paljonko se nyt viimeksi oli?"
"Kolme ja seitsemänkymmentäviisi."
"Siis kolme ja seitsemänkymmentäviisi…! niin Kähkösen olisi pitänyt muistaa, että paha päivä voi joskus tulla ja säästää…"
"Voi hyvä herra inspehtuuri", pääsee Kähkös-Jeremiakselta hätääntyneesti, "ei siitä ole paljon liiennyt säästöön. Perhe on ollut suuri ja hätäpäiviä on tahtonut tuon tuostakin tulla…"
"Pitäähän Kähkösen tietää, että perheen laittaminen on itsekunkin oma asia", sanoo herra vuorineuvos totisesti. "Kuinka on, asuuko Kähkönen yhtiön huoneissa?"
"En. Kyllä mull' on oma mökki. Se on siellä Sotisaaren maalla."
"Onko se ollut Kähkösellä jo kauan aikaa?"
"On se ollut velattomana viitisen vuotta."
"No niin. Ajatelkaapa, kuinka monta työmiestä on, joilla ei ole omaa mökkiä. Ja kuitenkin Kähkönen väittää, ettei palkka ole ollut riittävä."
Kähkös-Jeremias joutui ymmälle, hänen omat sanansa olivat ajaneet hänet umpikujaan. Eikä hän tullut siinä muistaneeksi, kuinka monta ylityötuntia ja unetonta yötä tuo mökki oli tullut maksamaan ja että lapsia oli silloin vähän ja akkakin kulki päivisin työssä. Kai sitä aikaa myöten olisi päässyt paremmille päiville, kun kakaroista olisi tullut työhön pystyviä, vaan kun nyt tuli tämä onnettomuus, tapaturma, mikähän lienee. Mutta vieläkään hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että yhtiö lähettäisi hänet kunnan vaivaishoidonesimiehen luo.
"Kähkösen täytyy ajatella", puhui herra vuorineuvos, "että yhtiö on tehnyt velvollisuutensa ja että suuren yhtiön, jolla on tuhansia palkkalaisia huollettavanaan, ei sovi eikä se saa poiketa periaatteistaan. Antaa yhdelle etuoikeus olisi suuri vääryys toisia kohtaan. Ymmärtäähän Kähkönen sen?"
Kähkös-Jeremias ei myöntänyt eikä kieltänyt. Kainalosauvat kalahtivat, ja hän lysähti kokoon istuimellaan. Pikku poika vetäysi vaistomaisesti lähemmäksi isäänsä, ja hänen suuret silmänsä saivat entistä pelokkaamman ilmeen.
Mutta vieläkään hän ei älynnyt, että oli tullut jyrkkä, auttamaton kielto. Kuinka se olisi voinutkaan tulla? Yhdeksäntoista vuotta puulaakissa, ei kertaakaan lakkoillut, perhe odotti siellä kotona, ja matkakin maksoi niin paljon. Vain kuusisataa markkaa, enintään seitsemänsataa… Ja hän oli kotona selittänyt, että kun hän oikein toimittaa sille päätirehtöörille…
Vuorineuvos oli ottanut viivottimen ja naputti sillä ajatuksissaan polveansa.
"Vaikka minä kuinka ajattelisin", sanoi hän vihdoin melkein kuin itselleen suuttuneena, "niin minä en katso voivani suostua Kähkösen pyyntöön…"
Nyt se lopullisesti jymähti niin, että Jeremias Kähkönenkin sen älysi. Hän tunsi huimausta ja häntä vilutti. Tässä se nyt oli ja matkaankin oli mennyt niin ja niin paljon. Eikä hän ajatellut sen enempää, hän katsoi poikaansa, ja poika rupesi auttamaan häntä seisoalleen.
"Ei, Kähkönen istuu vielä", ehätti herra vuorineuvos, "eikä Kähkönen saa pahastua siitä, että asiat ovat sellaiset kuin ne ovat. Me emme voi niille mitään, ja elettävähän tässä maailmassa kuitenkin on."
Kähkös-Jeremiaksessa syttyi taas pieni toivon kipinä. Herra vuorineuvos rypisti kulmiaan ja mietti.
"Kähkösellä on poika Kiviluoman sahalla, — eikö se niin ollut?" kysyi hän muistellen.
"Joo", vastasi Kähkös-Jeremias.
"Jonka palkka oli markka seitsemänkymmentäviisi?"
"Niin."
"No", sanoi herra vuorineuvos rohkaisten, "minä pidän huolen siitä, että tämä pikku mies pääsee rullapojaksi ja saa toisen markka seitsemänkymmentäviisi. — Ei se kyllä ole oikein lainmukaista", jatkoi hän vetäen harmajat kulmakarvansa kokoon, "mutta minä teen sen Kähkösen takia".
Sitten hän nousi ja taputteli ystävällisesti pikku Matin päätä ja koetteli hänen käsivarsiaan.
"Mitä!" nauroi hän, kun Matti ujona koetti piiloutua isänsä taakse."Vahva mieshän sinä olet, kyllä sinä sen viran kestät. Eikö totta?"
"Kyllä kai", vastasi poika ujosti hymyillen.
"Niin, ja ansaitset veljesi kanssa yhtä paljon kuin isä terveytensä päivinä. Se on kaunistakin."
"Niin, valitettavasti en voi muuta tehdä", jatkoi hän taas Kähkös-Jeremiakseen kääntyen, "Kähkönen saa sen kyllä yksinkertaisen laskennon avulla selville. Yksi edellyttää tuhansia. Mutta ettei Kähkönen tästä matkasta mitään kärsisi, niin annan seitsemänkymmentäviisi markkaa. No niin, Jumalan haltuun nyt, Kähkönen, eikä saa menettää uskoansa elämään…"
* * * * *
Ja niin Jeremias Kähkönen kompuroi kainalosauvojensa varassa pois. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, niinkuin se paistaa hyvien ja pahojen ylitse, ja kylmänhikisessä kädessään puristi hän seitsemääkymmentäviittä markkaa. Mitään kumijalkoja hän ei kylläkään ollut saanut, mutta olihan hän saanut täysin luotettavan lupauksen siitä, että hänen poikansa pääsee yhtiön rullapojaksi, ja — mikä on vielä enemmän — uskoa elämään ja järkkymättömään oikeuteen.
"Tiedätkö sinä, Kreeta, oikein, mitä rakkaus on?" oli se muun muassa kysynyt.
Se oli ollut korea poika, puulaakin metsänleimaajia, eikä Kreeta oikein muistanut sen liikanimeäkään. Mutta ristimänimi oli Wilhelmi. Ja kotoisin se oli, mistä lienee, Tornion puolesta.
"Niin että tiedätkö sinä, Kreeta, mikä on rakkauden syvin olemus?"
Kyllä se poika osasi puhua, ja silmänluonti sillä oli lempeä ja vilkas. Miten lieneekin sellainen näin kauas selkosiin osunut. Mutta rakkauden syvin olemus oli jäänyt Kreetalle ja Kreetalta selvittelemättä. Miksikä suotta kuluttaa lyhyttä aikaa turhuuksiin. Rakkaus, mitä se on? Kaksi ihmistä pitää toisistaan, nukkuvat vierekkäin, halailevat käsin ja jaloin. Siinä se on. Ja menevät naimisiin, jos passaa.
Niin se oli ollut Kreetan kohdalla ja niin se on monen muunkin kohdalla: kun pisara elämää sattuu eteen, niin se pisara on juotava. Ei siinä ole aikaa niitä syvimpiä olemuksia mietiskellä. Ja poika oli nätti, ja Kreeta oli turmeltumaton ja terveverinen, ja päivät ja yöt kuluivat kuin lennossa, kunnes poika, Wilhelmi, eräänä päivänä lähti. Reilu poika se oli ollut, ja Kreetalle oli noussut kyynel silmänurkkaan, sillä hän aavisti, ettei se enää hänen tielleen sattuisi. Oli se nimensä ja osoitteensa antanut ja oli se kirjoittanutkin, mutta hän, Kreeta, ei ollut tullut sanoneeksi, ettei hänestä ole kirjoitusta lukemaan eikä viitsi muillakaan luetuttaa. Mihinkäpä hänestä, piiasta.
* * * * *
"Lupasiko se sinut ottaa?" oli emäntä kysynyt, kun asia oli alkanut hänelle selvitä.
Pitkään aikaan ei Kreeta ollut vastannut mitään, vaan kuorinut perunoita ja katsellut ynseästi eteensä.
"Ei siinä mistään ottamisista ollut kysymys", oli hän viimein tokaissut.
Ja vähän ajan kuluttua:
"Eikä se syrjäisille kuulukaan."
Silloin emäntä oli kimpautunut.
"Joo, mutta meidän pirttiin ei vaan huorilapsia laiteta", oli hän ärjäissyt.
"On sitten parasta ottaa toinen piika, kyllä minusta pääsee", oliKreeta vastannut.
"Lutka!" oli emäntä kiljaissut ja rientänyt ulos.
Mutta Kreeta oli suhtautunut asiaan tylysti. Kovalle taitaisi Konelovaaralaisille ottaa piian saanti kauas selkosiin, peninkulman päähän muista ihmisistä. Suurilla rahoilla otit, jos sait, mutta mistäpä ensinnäkin otit ne rahat. Kyllä hän kelpaa Konelovaaraan, kun tekee työnsä. Ja mikäpä siinä on, kunhan tästä nyt ensinnäkin päästään sen yli ja sitten kevääseen.
* * * * *
Näin silloin, vajaat kolme kuukautta sitten, näin silloin vielä. Mutta nyt oli tylyys ja ajallinen korskeus poissa.
"Herra Jumala, eikö se ollut niin, että synnin palkka on kuolema!"
Kreeta kieriskeli heinikossa Konelovaaran navetanvinnillä, ja taivaan tähdet vilkuttivat hirsien raosta. Talvi alkaa jo painua kevääksi, mutta äärettömät metsät huokailevat, ja Konelovaaran tummat ääriviivat erottautuvat hämärästi taivasta vasten. Navetasta kantautuu ylisille eläinten ja lannan lämmintä hajua sekoittuen heinien lemuun, pihamaa on autio ja pimeä, pirtissä nukutaan, ja vain kytkyitten kolina alhaalta navetasta, eläinten äännähdykset ja heinien kahina kuuluvat Kreetan korviin.
Mutta Kreeta ei niitä kuuntele. Päätä pakottaa ja sydänalaa riipaisee ja vihloo kuin tulessa.
"Tämä siitä nyt tuli, siitä pitkästä ilosta…"
Kreeta puree hampaansa yhteen ja tarrautuu molemmin käsin heiniin. Nuoranpätkä on eksynyt hänen käsistään ja kadonnut jonnekin heinien sekaan.
"Huorilapsia! Ei, jumaliste sentään…"
Kun poltteet alkoivat, oli hän hiipinyt tänne vakaassa aikomuksessa ottaa itsensä hengiltä. Mitäs yksi tämmöinen Kreeta, huora, maailmassa. Eikähän se tapahdu ensimmäistä eikä viimeistä kertaa: Lompolon Sylvi hyppäsi viimeisillään ollessa järveen, ja hymyssä oli suu ollut, kun pois vedettiin. Ja koskeen meni Hietojan Lissu. Eikö tuo liene piian kunnia saman arvoinen kuin talollisten tytärtenkin. Mitäs siinä: helvetti se on huorintekijällä edessä kuitenkin, sama tuo, tulipa se ennemmin tai myöhemmin.
Mutta käsi ei ollut saanut silmukkaa kaulan ympärille. Ensin huoruuden synti, sitten itsemurha: kaksinkertainen kuolemansynti.
Ja Kreeta puree entistä tiukemmin isot, terveet hampaansa yhteen, pyyhkii hikeä otsaltaan ja koettaa vaistomaisesti tarttua kiinni ensiksi tulevaan, selvään ajatukseen.
"Kuinka tämä nyt tällaiseksi meni… Eri tavalla minä ajattelin sitä vielä kuukausi sitten, viikko sitten, vielä toissa päivänä. Tekee sikiönsä ja on sitten ihminen niinkuin ennenkin…"
Mutta Kreetalle on puhuttu Jumalan sanaa, hänelle on puhuttu ajallisesta häpeästä ja helvetin piinasta, ja nyt, tuskan hetkellä, hän näkee ne kaikki edessään.
"Portto sinusta tulee kuitenkin, etkä enää kulje ihmisten kirjoissa."
"Se on sitten vale, että portto."
"Olethan jo kerran langennut."
"Sekin on vale, että langennut. Itse annoin, itse tahdoin."
"Sinua paatunutta. Ei sinua edes Jumalan sana kirkasta…"
Kreeta tuntee nyt todellakin itsensä syntiseksi ja paatuneeksi. Kun se nyt tapahtuisi pian… tappaisi… istuisi sitten linnassa ja jäisi loppuiäkseen etelään, jossa ei tiedettäisi.
Ajatus tuntuu helpottavan, ja Kreeta istuu pitkän kotvan paikallaan, odottaen, että pian se nyt tulee. Ja alhaalla kalisevat kytkimet.
Mutta mitään ei tule, ja poltteet yltyvät entisestään. Häneen menee vimmattu halu juosta talon taakse metsään ja nääntyä sinne, mutta ei saa vartaloaan oikaistuksi eikä siirretyksi jäseniään. Se olisi kaiken loppu, pääsisihän näkemästä ihmisiä, ja ihmiset hänen häpeäänsä. Siihen loppuisivat sanomiset Kreetasta.
Tuskiensa aikana ei Kreeta ole muistanut niiden alkuperäistä aiheuttajaa, mutta nyt hän äkkiä kuin salaman välähdys tulee mieleen. Mutta sekuntiakaan ei hän tunne vihaavansa häntä, Wilhelmiä. Hän näkee hänet edessään lempeänä ja haastelevana, ei houkuttelijana ja viettelijänä. Wilhelmi.
"Kahdesti kirjoittanutkin, mutta kun ei tullut sanotuksi, ettei minusta lukijaksi ja vielä vähemmän vastaajaksi…"
Korean pojan muistuminen mieleen tyynnyttää taas hetkiseksi sekaantuneet ajatukset.
"Wilhelmi… Ei kai se näin olisi tahtonut, vaan näin sen nyt piti käydä. Ja käy aina sellaisten hommien jälkeen."
Ja päästyään kunnollisen ajattelemisen alkuun tuntee Kreeta yht’äkkiä mielenvireensä muuttuvan. Entinen kovuus ja tylyys astuu hetkellisen heikkouden sijaan, ja hampaat kirskahtavat yhteen.
"Ei kai se ensimmäinen äpärä ole eikä ole viimeinenkään. On ollut hauska, jos on nyt ikävääkin, mutta itsepähän kärsin…"
Hampaat puristautuvat vieläkin kiinteämmin yhteen, kasvojen juonteet pingoittuvat, ja kädet vetäytyvät nyrkkiin.
"Ei minun luitani sen asian takia kyllä enää poltata. Vaan tekemällä se on tehty, eikä vahingossa… Ehdoin tahdoin… Ja se on herran poika eikä minkään kulkujätkän…"
Kipu on taas hetkeksi kokonaan kaikonnut, ja Kreeta nousee seisomaan. Saa tästä mennä ihmisten ilmoille tekemään tehtävänsä, ei siitä sen pahempaa kuitenkaan tule kuin tulee. Sitten hän aikoo mennä tikapuita alas navettaan.
Mutta silloin kuuluu ulkoa tassutusta.
"Eivätkö ne antaisi penikoidakaan rauhassa!"
Hän tuntee huimaavaa suuttumusta: kulkevat vielä yökaudet väijymässä, niinkuin ei päivien haukkuminen riittäisi.
"Menkäähän vain, kyllä minä täältä tulen", tiuskaisee hän.
Tassutus ei kuitenkaan lakkaa. Nyt tuntuu siltä, kuin raapittaisiin navetanovea, niinkuin hypähdettäisiin ometan ikkunaa vastaan.
"Hula, rakki", ajattelee Kreeta ja asettaa silmänsä seinänraon kohdalle.
Samassa hän tuntee vihlaisun sydänalassaan ja koko hänen olentonsa jähmettyy, mutta vain hetkeksi. Se ei ollut Hula, vaan susi, kenties sama susi, joka kolme päivää sitten ahdisti Örvelön renkiä.
"Susipa se on", toteaa hän koneellisesti ja muistaa, että navetan oven suussa on kirves, jolla hän päivällä on kalkutellut jäätyneitä astioita.
Mutta poltteet yltyvät, eikä Kreeta enää huoli ajatella ja aprikoida: selvä on asia muutenkin. Hän astuu varovaisesti tikapuita alas, ottaa kirveen ja raoittaa varovaisesti navetan ovea. Silloin, lämmön ja hajun uhotessa pihamaalle, peto tekee hyökkäyksensä. Mutta kuuluu vain särähtävä lyönti, ulvahdus, ulina ja sitten se kaatuu, tehtyään syrjähyppäyksen vasempaan.
Ja siihen kaatuu myöskin Kreeta ja siihen hän synnytti.
* * * * *
Seuraavalla viikolla alkavat Konelovaarassa kinkerit, — saavat kinkerikuntalaiset kerran vaivautua Konelovaarallekin. Saapas nähdä, mitä pappi sanoo, kun Kreeta muksunsa kanssa pannaan talon ainoaan kamariin, ettei ihmisillä sitten ole mitään jälkipuheita. Ja mitä muuten sanoo Kreetan asiasta.
"Minne me papin oikein panemme nukkumaan?" tuskittelee emäntä.
"Pitänee nostaa Kreeta pirttiin, jos pappi käskee", vastaa isäntä. "Ja sinne tuo joutaa jäädäkin."
Mutta pappi keskustelee Kreetan kanssa pitkään, lempeästi ja laatutuumaisesti.
"Eikö Kreeta tiennyt, että se on suuri synti?" kysyy hän.
Kreeta ei vastaa mitään, ja pappi käsittää sen myöntymiseksi.
"Ja syntiä seuraa katkera katumus ja tunnonvaiva", jatkaa pappi."Katuuko Kreeta?"
Silloin Kreeta puhuu.
"En", vastaa hän hampaittensa raosta.
Pappi ei vielä suutu. Hän kohottaa vain kulmakarvojaan ja katsoo pitkään ja säälivästi Kreetaa.
"Kyllä sinun pitäisi katua", sanoo hän vihdoin, "eikä paaduttaa sydäntäsi. Miks'et sinä voi katua?"
Kreeta vaikenee, ja pappi uudistaa kysymyksensä hiljaa ja lempeästi.
"Ajattele, Kreeta hyvä, iankaikkisuutta ja tunnusta syntisi ajallisuudessa."
Kreetan suupielet vavahtavat, ja hän kääntää päänsä poispäin salatakseen kyyneleensä.
"En minä voi, pastori", vastaa hän katkonaisesti. "Ei se ollut sellaista…"
Nyt pastorin kulmat rypistyvät. Kyllä hän tietää, millaista haureus on, mutta tietää myöskin, ettei synnintuntoa voida paatuneeseen sydämeen ajamalla ajaa. Ja hän hillitsee itsensä. Pitkän aikaa on huoneessa hiljaista, lapsi vain äännähtelee naisen vieressä, ja kinkeriväen puheensorina kuuluu tuvasta.
"Onko Kreeta kuullut hänestä sen jälkeen kuin… kuin teitte syntiä?" kysyy pappi vihdoin.
"On se kaksi kertaa kirjoittanut."
"Voiko Kreeta sanoa, mitä hän kirjoitti?"
"Kun en minä osaa kirjoitusta lukea."
"Eikö Kreeta ole muilla luetuttanut?"
"En. Mitäpä siinä syrjäisillä."
Pappi miettii hetken, sillä asia tuntuu kovin kummalliselta.
"No mistä Kreeta ensinnäkään tietää, että kirjeet ovatkaan häneltä?"
"Kyllä minä sen tunnen. Eikä minulle kukaan muu kirjoittaisikaan."
"Eikö Kreeta voisi antaa minun lukea niitä?" kysyy pappi taas kotvan mietittyään.
Kreeta näyttää vaipuvan ajatuksiinsa. Viimein hän osoittaa seinällä riippuvaa hamettaan.
"Kirstun avain on tuolla taskussa ja kirstu on pirtissä", sanoo hän."Ne kirjeet ovat siellä pohjimmaisina, paperin alla."
Pappi poistuu, mutta tulee pian takaisin.
"Pitkiähän se osaakin", mutisee hän, otettuaan kirjeet esille. "Luenko minä nämä Kreetalle?"
"Mitäpä minulle… Pastori lukee vain itsekseen ja sanoo minulle, jos niissä on jotakin asiallista…"
Ja pappi alkaa itsekseen lukea. Kuta pitemmälle hän pääsee, sitä enemmän hänen kasvojensa muoto muuttuu, ja kun hän aloittaa toista kirjettä, niin hän huokaisee.
Viimein hän kääntyy Kreetaan päin.
"Hän vannottaa sinua ilmoittamaan, jos jotakin tulee", puhuu hän, "hän sanoo rakastavansa sinua ja tahtoo naida sinut. Mutta sinä et ole vastannut mitään."
Kreetan ääni värähtää.
"Enhän minä ole osannut", vastaa hän.
"Mutta nyt me vastaamme", sanoo pappi reippaasti.
Kreeta kääntää päänsä taas poispäin, mutta pappi huomaa, kuinka hänen hartiansa alkavat nytkähdellä. Ja viimein hän purskahtaa suureen, voittavaan itkuun.
Papinkin silmät kostuvat, ja hän koettaa tyynnyttää Kreetaa.
"Äläpäs nyt, lapsi hyvä, itke, vaan miettikäämme mitä vastaamme. Hyvä mies hän näkyy kaikesta päättäen olevan."
Mutta Kreeta jatkaa nyyhkimistään ja puuskuttamistaan.
"Ei siitä mitään tule, pastori hyvä", sanoo hän itkunsa lomassa. "Eihän se mitenkään käy, että minä hänen taakakseen…"
"Mutta lapsi, Kreeta, lapsi…"
"Kyllä me toimeen tulemme, kun alkuun päästään… Parempi, että hän on siellä ja minä täällä. Kylläpä sitten ehtii omansa nähdä, jos joskus kohdalle sattuu…"
Muutamana yönä metsänhoitaja, filosofianmaisteri Carl Eneas Brovall heräsi hiukan epämieluisaan tunnelmaan. Hän oli nähnyt unta, että hän oli kuollut ja joutunut tietysti helvetin vaivaan ja kuumuuteen. Karaistakseen luontoaan pyysi metsänhoitaja Brovall, että herra piru olisi hyvä ja toisi hänelle lasillisen kylmää vettä, mutta piru toi hänelle, ystävällisesti hymyillen, lasillisen puhdasta spriitä ja käski nauttimaan terveydekseen.
Ja siihen metsäherra Brovall heräsi.
Hänen päänsä oli raskas ja hänen ruumiinsa hiukan turtunut, mutta pian hän sai kiinni selvistä ajatuksista. Jaha, vai tässä sitä taas oltiin. Hän oli herännyt helvetti-tunteeseen ja siihen tunteeseen, että nyt on talvi ja pimeys, että ulkohuoneiden ovet repsottavat tuulessa ja että puustellinpihan lumeenluodut käytävät ovat yöllä hangettuneet, että autius lepää yli valkoisten aapain ja että ikkunasta erottautuvat epäselvästi aamunkoittoa vastaan tunturin ääriviivat. Mutta nyt ei ollutkaan talvi. Auringon heijastus tunkeutui vaaleanpunaisena läpi alaslasketun rullauutimen ja muodosteli kuvioita vastapäiselle seinälle, ilmassa oli lämpöä, ja lommollaan olevat seinäpaperit näyttivät entistä savuttuneemmilta ja tummemmilta kirkkaassa valaistuksessa.
Eikö hän ollut joskus pannut merkille, että kun on heräävinään talveen, autiuteen ja helvettiin ja herääkin kesään, niin, eikö hän vuosien kuluessa ollutkin pannut merkille, että se tietää jotakin erinomaista onnea. Niin, onnea juuri, sillä miksipä ei uskoisi onneen ja sen enteisiin ja tunnustähtiin, vallankin kun on itse, vuosien kuluessa, pannut merkille, kokenut ja tehnyt havaintoja. Onhan selvää, että vaistot käyvät yksinäisyydessä herkemmiksi ja näkemiskyky suuremmaksi, lähenee jollakin tavalla luonnonihmistä. Ei silti tarvitse olla millään tavalla taikauskoinen.
Kello osoitti kuutta, joten ei enää mikään yö ollutkaan. Metsänhoitaja Brovall pisti jalkansa tohveleihin, nosti rullauutimet ja kallisti itselleen asiaankuuluvan aamuryypyn. Ohoh sentään, nyt on kesä ja auringonpaistetta, ei mitään pimeyttä, kulkustenkilinää ja helvetillisyyttä, nyt on kesä ja ensi viikolla mennään Arajärven vartiopiiriin leimaamaan.
"Amanda!" huusi hän sitten kajahtavalla äänellä.
Minuutin kuluttua lensi ovi selälleen, ja emännöitsijän pyylevä olemus täytti oviaukon.
"Mitä te nyt taas keskellä yötä kiljutte", sanoi emännöitsijä, "herätätte suotta herra ylihosmestarin".
Metsänhoitaja Brovall havahtui; ylimetsänhoitaja Gyllenmarck oli eilen saapunut tarkastukselle ja nukkui viereisessä huoneessa.
"Kuulepas, Amanda!" kuiskasi hän terävästi. "Paroni Gyllenmarck saattaa yhtä hyvin kuulla, millaista puhetapaa sinä käytät herraasi ja isäntääsi kohtaan. Mene nyt ja hae kahvia."
Manta — virallisessa puhuttelussa ja vieraiden kuullessa: Amanda — nytkäytti niskojaan ja meni. Tiedä häntä, kuusitoista vuotta jo herraa passannut eikä sen oikkuihin sittenkään osannut tottua.
Mutta metsänhoitaja Brovall alkoi vähitellen pukeutua ja kallisti itselleen toisen, entistä tukevamman aamunaukun. Vai niin, vai Gyllenmarck, tarkastusmatka, sen hän oli kokonaan yön kuluessa unohtanut. Mutta olkoon: taidettiinhan sitä eilisillan kuluessa parlamentteerata toista jos toistakin; hän, Brovall, oli tullut ottaneeksi aiheettoman paljon, kun paroni Gyllenmarck sen sijaan ei nauttinut juuri lainkaan. Sitä unohtaa niin pian isännän velvollisuudet, kun saa jonkun ihmisen luoksensa. Eikähän sitä metsittyneeltä saa kovin paljon vaatiakaan. Sen veli Gyllenmarck ymmärtää paremmin kuin kukaan muu.
Kaikesta huolimatta tunsi Brovall kuitenkin epämääräistä levottomuutta ja otti kolmannen, molempia edellisiä muhkeamman naukun. Se yöllinen unikin: hän pyytää kauniisti ja kohteliaasti lasin vettä ja hänelle tuodaan lasillinen spriitä. "Olkaa hyvä!" Mutta uni voi hipoa totuuden ja todellisuuden rajoja, jonakin päivänä hän kupsahtaa puustellissa sängyn loukkoon tai kerta kaikkiaan metsään, petäjän juurelle, ilman omaisia, ilman ystäviä. Terve silloin kanssasi, Carl Eneas Brovall, terve nyt vain, — ja sielu mereen.
Metsänhoitaja Brovall tunsi itsensä totiseksi ja häntä melkein värisytti. Viime vuosina hän oli tarpeettoman usein ajatellut näitä asioita: eihän hän sentään ollut kuin neljänkymmenenkahdeksan. Ennättipä niiden kanssa vielä, ennätti tulla vaikka uskovaiseksi. Ajatuksissaan hän otti neljännen ryypyn.
Samassa Manta toi kahvia.
"Älkää nyt itseänne liian täyteen tintatko", sanoi hän, "ennenkuin herra ylihosmestari herää".
"Älä sekaannu minun asioihini!" tokaisi metsänhoitaja Brovall äreästi.
"En kai minä muuten… Varjelkoon! Itsenne takia minä vain."
"Tiehesi!" tiuskaisi metsänhoitaja Brovall.
Manta meni, mutisten mennessään jotakin siihen tapaan, että "pääsee kai tästä", ja metsänhoitaja Brovall kaatoi itselleen viidennen naukun. Ruokasalissa, jossa ylimetsänhoitaja Gyllenmarck nukkui, kuului kello lyövän seitsemää.
Vähitellen saavat metsänhoitaja Brovallin ajatukset siivet. Se on tunnettu ja koettu asia. Aamuryypyt: maailma näyttää valoisalta ja sovinnolliselta, ajatuskoneisto toimii, ja joskus tuntee tulevansa melkein toimintatarmoiseksi. Eikä mitään kohmeloa ja ikävää jälkitunnelmaa, vain yksinkertainen, melkein huomaamaton siirtyminen "tavalliseen päiväjärjestykseen", selvään olotilaan. Iltaryypyt sitävastoin: filosofeeraamista, muistelemista, tilaisuuden tullen riidanhalua. Ja murheelliset aamuyöt.
Silloin paroni Gyllenmarck raoittaa ovea.
"Hyvää huomenta", sanoo hän. "Sinä olet aamunvirkku, sinä."
"Tule sisään vain!" vastaa metsänhoitaja Brovall iloisesti.
"Ja aamunaukkusi sinä myöskin näyt jo ehtineen ottaa", jatkoi paroniGyllenmarck. "No niin, voithan kaataa minullekin lasin, ei enempää.Hyvää huomenta!"
"Huomenta!"
Metsänhoitaja Brovall joi melkein kunnioituksella lasinsa pohjaan.
"Se on käynyt minulle melkein tavaksi, tuo aamutuikku", sanoi hän sitten. "Se antaa vähän niinkuin schwungia koko päiväksi."
"Sen tavan minä, veli hyvä, kyllä tunnen, paremmin kuin luuletkaan. Siinä on vain se pieni vika, että sillä pettää itseään ja että siitä on vaikea luopua. Minulla se kyllä kävi melkein itsestään."
"Niin, sinulla kai olivat omat, erikoiset olosuhteesi", myönsi metsänhoitaja Brovall hiljaisesti.
"Mutta", jatkoi hän hetken kuluttua ikäänkuin reipastuneena, "on se parempi kuin selvänä ja kylmänä katsella koko tätä viheliäisyyttä".
"Niinhän sinä illalla vakuutit", naurahti paroni Gyllenmarck, "ja minä puolestani olen esteellinen sanomaan sinne taikka tänne. Ei, nyt minä menen lopullisesti pukeutumaan…"
Metsänhoitaja Brovall jäi yksin. Gyllenmarckin lyhyt pistäytyminen oli hiukan häirinnyt hänen ajatuksiaan ja hänen mielikuviaan, mutta hän saavutti ne jälleen. Ja mikäpä ne oli saavuttaissa: ne tulivat kutsuttuina tai kutsumattomina joka ainoa päivä, ne olivat kasvaneet kiinni hänen olemukseensa ja seurasivat häntä kuin osa hänestä itsestään.
Herra Jumala, oliko järkeä siinä, että hän, maisteri Carl Eneas Brovall, tuli hyljätyksi jonkun luutnantin, biljaardisankarin, takia. Mutta maailman kylmyys on sellainen, sälli voi jollakin näkyväisellä ja näkymättömällä ominaisuudellaan viedä aarteen, joka on tarkoitettu prinssille. Ja, lopuksi, eiköhän ole mahtanut Sigrid katua, hänkin.
Tähän metsänhoitaja Brovall päätti järjelliset mietteensä ja antoi vallan mielikuvilleen. Sitten hän kallisti itselleen lasin, joi ja ähkäisi kuin vastapainoksi kaikille hempeyksille:
"Saakeli!"
"Mitä sinä sanot?" kuului viereisestä huoneesta.
Metsänhoitaja Brovall säpsähti.
"Itsekseni minä vain…"
Nyt paroni Gyllenmarck tuli huoneeseen täysin puettuna.
"Ja sinä et pääse niistä ajatuksistasi minnekään?" kysyi hän, mutta vastasi itse omaan kysymykseensä: "Oikeastaan et voikaan päästä minnekään ajatuksista ja mielikuvista, joita kolmatta vuosikymmentä olet viljellyt."
"Viime yönä näin unta, että olin kuollut ja olin helvetissä, luonnollisesti", virkkoi metsänhoitaja Brovall. "Mutta kun heräsin, oli vihreyttä, kesää ja auringonpaistetta: Uskotko sinä enteisiin, Constantin? Helvetti-unet kesällä merkitsevät minulle hyvää."
Paroni Gyllenmarck kohautti olkapäitänsä eikä vastannut mitään.
"Luuletko", kysyi metsäherra Brovall epäluuloisesti, "luuletko, että olen humalassa?"
"En", vastasi paroni Gyllenmarck kylmästi. "Voit täyttää minunkin lasini."
"Ei sinun tarvitse minulle seuraa pitää, jos se on vastoin periaatteitasi", sanoi Brovall uhkamielisesti. "Ei, veljeni, minä tulen helkkarin hyvin yksinkin toimeen lasini kanssa."
"Terveydeksesi!"
Paroni Gyllenmarckin totinen, selittämätön katse harhailee pitkin huoneen seiniä; metsäherra Brovall huojuskelee hiljaa ja tuskin huomattavasti tuolissaan. Paroni Gyllenmarck tietää, ettei toisen, tuon vastapäätä istuvan toverin, ajatus- ja mielikuvamaailmaa mikään tule muuttamaan ja että hän tulee pitämään sen hautaan asti. Ja hän tuntee tarvetta sanoa sen hänelle, osoittaa sen käsin tunnettavan ja silminnähtävän erotuksen, minkä aika on tuonut nuoruuden, runon, ja nykyisyyden, toden, välille, mutta nyt, niinkuin niin monasti ennenkin, häneltä puuttuu sanoja. Ja mitäpä hänellä oikeastaan on Brovallin asioiden, jotka mielikuvitus on koristanut ja aika vain vahvistanut, — mitäpä hänellä on Brovallin asioiden kanssa tekemistä.
Aika kuluu vaiti ollessa; kello lyö kahdeksaa. Kun Manta tuo postin, tuntuu se kevennykseltä.
"Kas vain, sanomalehtiä!" sanoo paroni Gyllenmarck.
"Kun posti tulee vain kerran viikossa, tulee niitä kerrallaan niin hiivatinmoinen pakka", selittää metsänhoitaja Brovall.
"Aivan niin!"
"Saahan noita katsella aamiaista odotellessa."
Ja taas tulee huoneeseen hiljaisuus, nyt kuitenkin erivivahduksinen kuin äskeinen. Vain lehdet kahisevat lukijainsa käsissä.
Äkkiä metsänhoitaja Brovall hypähtää pystyyn, ja värit hänen kasvoillaan ovat vaihtuneet. Hän kaataa itselleen lasillisen, tyhjentää sen yhdessä hengenvedossa ja istuutuu uudelleen.
"No?" kysyy paroni Gyllenmarck.
Mutta Brovall ei vastaa. Lehti vapisee hänen kädessään, ja katse viipyy yhdessä ainoassa kohdassa.
"Mitä nyt?" toistaa paroni Gyllenmarck hämmästyneenä.
Silloin metsänhoitaja Brovall työntää hänelle lehden ja osoittaa muuatta kuolinilmoitusta.
"Siinä se on", sanoo hän ääni vavisten. "Se on hän."
"Kuule, mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Mutta, Herran nimessä, etkö osaa lukea?"
"Niin, niin, katsotaanpas nyt: Täten ilmoitetaan, että ylimääräinen kielenkääntäjä, luutnantti Gustaf Friberg kuoli… Tätäkö sinä tarkoitat?"
"Sitä juuri. Se on hänen miehensä."
Paroni Gyllenmarck luki ilmoituksen tarkkaavaisesti loppuun. "Minulle ja kolmelle lapselle."
"Niin, siinä se oli", lopetti Brovall.
"Niin, hm…"
Metsänhoitaja Brovall ei voinut enää istua. Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin, otsa rypyssä ja kädet selän takana.
"Nyt menen minä!" sanoi hän pitkän ajan kuluttua painavasti.
Paroni Gyllenmarck ei vastannut, hän ymmärsi toisen ajatukset, mutta ymmärsi myöskin, että tämä nyt oli vuosikymmenien ajatusten purkaus.
"Älä rakenna hiedalle", lausui hän vihdoin. "Muista, ettei hän enää ole sama kuin ennen."
"Minä kyllä muistan sen."
"Että manalle mennyt kieltämättä on häneen jotakin jättänyt. Ajattele, kahdenkymmenen vuoden yhteiselämä, kolme lasta, — kuinka monta lienee kuollut. Raa'asti sanoen tapahtuu, että menet hakemaan jotakin, jota kerran nuoruudessasi rakastit, ja löydät raunion, jonka toinen on jättänyt jälkeensä…"
Metsänhoitaja Brovall löi nyrkkinsä pöytään.
"Perkele sentään!" tuli hänen huuliltaan.
Mutta hetken kuluttua olivat hänen kasvonsa rauhalliset ja hänen äänenpainonsa lempeä ja surunvoittoinen.
"Ajattelepas sentään, Constantin Gyllenmarck", sanoi hän, "ajattelepas sentään, että minä kolmattakymmentä vuotta uskollisesti olen häntä ajatellut."
"Mutta hän ei näy ajatelleen sinua yhtä uskollisesti. Voitko sanoa, muistaako hän enää vaatimatonta olemassaoloasikaan?"
"Muistaa kyllä, Gyllenmarck, ole varma siitä."
"Ja jos hän sinut ottaa vastaan, niinkuin oletat, voi se tapahtua siksi, että hän ja hänen perheensä tarvitsevat huoltajan. Kielenkääntäjillä ja lakkautuspalkalla olevilla luutnanteilla ei ole niinkään loistavat mahdollisuudet."
"Ooh, Gyllenmarck, sekin osa, sekin osa riittää minulle kirkkaan hyvästi."
Paroni Gyllenmarck puraisi huultaan: kaikki yritykset vaikuttaa tuon miehen ajatusmaailmaan ja mielikuviin olivat tuloksettomat. Niin, todellakin, eihän hän ollut suotta niitä vuosikymmeniä kasvattanut ja viljellyt.
"Amanda!" huusi metsänhoitaja Brovall, ja emännöitsijä tuli ovelle.
"Amanda menee kievariin sanomaan, että laittavat minulle hevosen kahdeksitoista. Ja sitten Amanda säälii hiukan kokoon tavaroitani."
"Mutta…" aloitti Manta hämmästyneenä.
"Ei viisastella nyt, vaan mennään", keskeytti Brovall jyrkästi.
Metsänhoitaja Brovallin äkilliset käytännölliset toimenpiteet hämmästyttävät paroni Gyllenmarckia, mutta eivät saa häntä suunniltaan.
"Et suinkaan sinä voi hoitoaluettasi noin jättää, ilman muuta", sanoo hän.
"Minä uskon, että asia on sinun veljellisellä avullasi järjestettävissä", vastaa Brovall kerkeästi ja toimellisesti.
Gyllenmarck katseli häntä pitkään ja tutkivasti: mieheen oli äkkiä tullut jotakin nuorekasta ja joustavaa, joka ei johtunut pienestä humalasta.
"Mutta pitäähän lesken saada pitää lainmukainen surukautensa", väitti hän kuitenkin kuivasti. "Ymmärrät itsekin, ettei sinun äkillinen ilmestymisesi vaikuta erikoisen tahdikkaalta. — Minä en väitä", jatkoi hän hiukan vaivautuneesti, "että se hänessä herättäisi turhia luuloja, ei tietystikään, mutta…"
"Kuule, veli Gyllenmarck", keskeytti Brovall hänet, "tällä kaikella sinä et horjuta minua vähääkään. Minä olen yli kahdenkymmenen vuoden joka päivä ajatellut häntä, ja sen pitäisi riittää…"
Eikä paroni Gyllenmarck enää vastustellut. Hän ymmärsi tai koetti ymmärtää. Kentiespä Brovall matkan varrella huomaa, ettei ole mikään nuorukainen, ja palaa takaisin. Mutta ellei huomaa, niin minkäpä ihminen oikeastaan voi patoutuneille ajatuksilleen, joita ympäristö ei ole kyennyt kuluttamaan pois; voihan olla, että hän oppii ajattelemaan ja toimimaan yksipuolisesti. Ja lopuksi: menköön vain, kenties hän oli nähnyt unta niin kauan aikaa, että oli hyvä aika herätä.
"Herran nimessä", sanoi paroni Gyllenmarck, "jos sillä tavalla ajattelet, niin minunkaan mielestäni ei ole muuta kuin kohtuullista, että suoriudut matkaan".
Ja niin lähti metsänhoitaja, maisteri Brovall, huonokulkuisilla kyytihevosilla koluamaan etelää kohti. Ei hän huomannut sitä, että hän oli vanha ja juoppo, ei hän huomannut sitä, että hänen vaatteensa olivat vanhanaikaiset ja hänen juhlapukunsa kiiltävä ja kulunut, — eihän hän ollut sitä vuosikausiin nähnytkään, — eikä hän osannut muistella vanhanpojanpuustellinsa puutteellisuuksia. Ei hän nyt riidellyt ylikyytimaksuista eikä haukkunut kievarinemännille huoneitten siivottomuudesta, vaan hän ajeli yöt päivät eteenpäin kuin unissaan ja makseli kyytipojille runsaat juomarahat, jotta nämä ajaisivat nopeammin.
"Mikähän meidän hosmestariin on mennyt", sanoivat ihmiset toisilleen, "ei ollut mies entisellään".
"Arvaa sen, vähemmästäkin juomisesta", arvelivat toiset.
Vasta rautatieasemalle tultua hän säpsähti. Omien laskujensa mukaan hänen olisi vielä ollut ajettava kolmetoista peninkulmaa eteläänpäin, mutta nyt tulikin rautatie vastaan. Kas, kuinka ennättävätkin niiden kulkuneuvojensa kanssa, ja kas, kun ei tullut tuota tarkemmin ajatelleeksi. Vaikka muistelihan hän selostukset niistä suurista vihkiäisistä ja tiesihän hän sitäpaitsi, mikä on lähin asema. "Mutta sitä käy vähän hajamieliseksi."
Ja kyytipoika nauraa tirskutti.
* * * * *
Niin Carl Eneas Brovall meni, ja syystalvesta hän palasi. Se uusi forstmestarinna oli kuluneen näköinen, hermostunut ja laiha eikä lainkaan salannut kärsimättömyyttään. Mutta maisteri Brovall ei nähnyt eikä huomannut. Häneltä meni koreat rahat puustellin uudelleensisustamiseen, mutta mitä siitä: olihan hänellä rahaa, perittyä ja säästettyä. Häneltä meni yhtä kauniit rahat toisen miehen lasten kouluttamiseen, mutta sehän kuului asiaan. Hän tuli hyvänsävyiseksi, ukkomaiseksi ja kiltiksi, ja ihmiset sanoivat, että hän tylsistyi. Mutta hän ei ollut tylsistynyt, hän oli onnellinen omalla vaatimattomalla tavallaan, olihan hänellä nyt omansa, — "Fenix-lintu", niinkuin paroni Gyllenmarck, ylimetsänhoitaja, sanoi.
Ulkona on helteinen heinäkuun päivä, mutta pirtissä on varjoisaa, joskin tukahduttavan kuumaa. Ovenvieruspöydällä venyy vielä ruoanjätteitä: kalvettu poronluu ja lihamurenoita, leivänkappaleita, puoleksi tyhjennetty viilipunkka. Tyhjä, rievuilla täytetty komssio riippuu kattohirressä, ilmassa on oksennuksen, kosteiden vaatteiden ja ruoan lemua, kärpäset pörräävät ikkunaruuduilla, silloin tällöin katkaisee hiljaisuuden sairaan lapsen valitus tai sääsken ohut surina.
— On se ikävää, kun lapsi on sairas.
— On, — vastaa Kulkuri hetken kuluttua yksikantaan. Mitäpä hän muuta osaisi sanoa.
Hiljaisuus, entistä pitempi. Jos kuolema on helteisenä heinäkuun päivänä tullakseen keskelle paahtavaa, auringonpaisteista erämaata, niin se tulee. Sille ei voi mitään.
Kaijalla, lapsen äidillä, on syvät, ruskeat silmät ja säännölliset piirteet. Kulkuri tulee itsestään ajatelleeksi, että jos hän joskus hoitelisi itseään eivätkä jalkaterät olisi sisäänpäin kääntyneet, voisi häntä pitää oikein kauniina.
— Onko se jo kauan ollut sairaana?
— On se… viikon toista…
— Hm. Missä miehet ovat?
— Tunturilla.
— Jaa, tunturilla.
Kulkuri toistaa tietoisesti sanan, aivan kuin hän sanomatta käsittäisi, mitä tekemistä miehillä on tunturilla keskellä heinäkuuta. Hän on vielä nuori ja turmeltumaton, mutta hänellä on kulkijan vaistot: kaikki miehet ovat tunturilla, ja ellei lapsi olisi sairas, niin… Hetkisen hänen mielikuvituksensa luo ja askartelee, mutta äkkiä hän pysähtyy järkkymättömän, edessä olevan tosiseikan eteen, ja hän tuntee, että hänessä jokin aivan kuin sammuu.
Kaijalla on kirjava puku ja punavalkoinen hartiahuivi, jota rinnan kohdalta pitää kiinni kullanvärinen solki. Mies, Sara-Niila, on joskus hakenut uutistaloa, nyt hän elää Eerik Eiran, pororuhtinaan, huonemiehenä ja pororenkinä. Sara-Niila on tunturilla, lapsi kotona kuolemaisillaan. Ja minkäpä hän sille voisi, jos kotona olisikin. Tapahtukoon Ibmelin tahto.
Sairas lapsi vingahtaa ja antaa äsken juotetun maidon juustona ylen. Kulkurilla itsellään on sisar ja nuorempia veljiä, hän muistaa heidät, hätkähtää ja koettaa olla asiassa mukana.
— Annatteko te sille keittämätöntä maitoa? — kysyy hän.
— Annamme.
Äiti luo pitkän, kysyvän katseen Kulkuriin.
— Eiköhän olisi paras keittää ja sitten jäähdyttää. Voisi pysyä paremmin sisällä.
Lappalaisäiti näyttää vilkastuvan ja rupeaa tekemään tulta takkaan.
— Sinä taidat olla lukenut? — sanoo hän.
— Et kai sinä näistä sairausasioista ole lukenut?
— En, enkä paljon muutakaan.
— Mutta kyllä sinä sentään tiedät niistä enemmän kuin me.
Kulkuri ei vastaa mitään. Tuli takassa viriää ja tuo synkäntuntuiseen huoneeseen jonkunlaista eloa.
Tunti, toista sitten Kulkuri ajatteli kaikenlaisia muita asioita, vaan ei kuolemaa. Ilma oli polttava ja näytti ikäänkuin väreilevän auringonpaisteessa. Luonto tuntui pysähtyneen, jäkälä kahisi jalkojen alla, vesi joessa virtasi haaleana ja laiskana, sääskien surina oli väsynyttä ja melkein olematonta, tunturien huiput näyttivät ystävällisiltä kirkkaassa kilossa. Helteisenä, hehkuvana heinäkuun päivänä ei ajatella kuolemaa, sillä ajatus pysähtyy ja vain vaistot ovat vireillä.
Pororuhtinaan tuvan portailla akat punovat poronjänteitä. Hiki valuu pitkin ruskeita kasvoja, kädet tekevät koneellisesti työtään. Puhe ei nyt luista, kuumuus on ylivoimainen, ja sisällä tuvassa tekee Sara-Kaijan poika, kaksivuotias, kuolemaa. Kuivamassa olevat poronlihat lemuavat ulkohuoneiden katolla. Oli se hyvä, että tuo Kulkuri tuli, lantalainen, herra, mihinpä ne naiset kuoleman kanssa.
Kangasaukealle, valkealle jäkälikölle, on sijoittunut kaksi vähäistä tönöä, ja siellä, missä kankaannokka päättyy suohon, nousee savu Marjaanan turvekodasta. Pian se alkaa nousta myöskin lähimmästä tönöstä. Kulkurille pitää keittää kahvia, ei kai se Kaija sairaan lapsen kanssa … Hyvä että tuli…
* * * * *
Niinpä niin, kuolema se tulee itsekullekin aikanaan.
Kulkuri on jo vajoutunut siihen ajatukseen, että tuo lapsi on ehdottomasti kuoleva, mutta että hänen puolestaan on tehtävä, minkä hän voi, sen estämiseksi. Hän on muutattanut sille puhtaat vaatteet, hän on juonut kahvia ja tuntee itsensä niinkuin talonväkeen kuuluvaksi. Edustaa korkeinta arvovaltaa lappalaiskylässä.
— Jos se nyt pääsisi nukkumaan, niin ehkäpä se hiukan voimistuisi…
Äidin silmät välähtävät, ja hän katsoo Kulkuria kiitollisesti ja luottavaisesti.
Kadja, pororuhtinaan vanhin tytär, on tullut huoneeseen, Kadja, jolla on kapeat kasvot, siniset, levottomat silmät, kauniisti piirtynyt suu ja hennot, kapeat kädet. Kulkurin silmät seuraavat hänen hiljaisia liikkeitään, ja taas hänen aivoissaan välähtää mielikuva siitä, että hänellä, kenties, voisi olla joitakin ennen kokemattomia mahdollisuuksia… Mutta mielikuvat sykehtyvät taas siihen. Tunnotonta ajatellakaan sellaista. Ja epäritarillista.
Lapsi parahtaa heikosti, ja äiti rientää sitä hyssyttelemään.Kulkurista näyttävät äidin liikkeet aroilta ja epävarmoilta.
Kun oltaisiin jossakin muualla, niin lääkäri olisi jo tehnyt tehtävänsä, lapsi paranisi ja pelko olisi poissa. Mutta viepäs täällä sairas yhdentoista peninkulman päähän lääkärille, kanna ensin neljä sylissäsi ja souda sitten seitsemän. Miks'eivät ne rakenna teitä…
Kulkuri nousee ja katsoo ikkunasta ulos, äänetön erämaa tirkistelee vastaan joka taholta. Hohoijaa!
— Et suinkaan sinä aio lähteä? — kysyy lapsen äiti pelästyneesti.
— Niin, kun minusta vain olisi apua…
— Ole nyt sentään.
Itse asiassa ei Kulkuri ole aikonutkaan lähteä, mutta hän pelkää näyttää saamattomuuttaan. Minnekkäpä hän sitäpaitsi lähtisi? Hänet viedään maitokamariin ja hänen eteensä kannetaan paistettua poronkieltä, tuoretta leipää ja viilipytty. Niin juuri, vähitellen hän on tullut tärkeäksi, määrääväksi henkilöksi pororuhtinaan talossa.
Ovensuuhun kerääntyneet akat katselevat häntä hiljaisella kunnioituksella.
— Luuletko sinä, että se paranee? — kysyvät he.
— En tiedä, saahan toivoa.
— Ibmelistähän se kaikki sentään lopuksi riippuu.
— Niinpä, Ibmelistä.
Mutta kituvan lapsen hengitys käy yhä hiljaisemmaksi ja valitus vaisummaksi. Äiti on jo valvonut monet päivät ja yöt, hän on ehtinyt turtua, mutta hänen silmiinsä nousevat kyynelet.
— Kuolee se, kuolee…
— Älä nyt, Kaija, eihän sitä…
Akat saavat sen päähänpiston, että viina mahdollisesti auttaa, panee veret liikkeelle.
— Onko sinulla viinaa?
— Ei.
Ihmettelyä. Millainen Kulkuri se on, jolla ei laukussaan ole viinaa.Kaikki herrat pitävät viinaa mukanaan, jos sattuisivat vilustumaan.Vilustunut se on tämä Kaijankin poika.
— Missä se heinäkuussa olisi vilustunut, ellei ole vesisateessa pidetty?
— Ei ole. Mutta mistä sen tietää, lapsen… Kyllä viina hyvinkin…
— Olkaa vaiti. Liian väkevääkin se olisi.
Puhelu herkeää vähitellen, lapset seisovat sormi suussa, ja toinen toisensa jälkeen menevät akat tönöihinsä. Kulkuri tulee ajatelleeksi, että jotakin todellakin saisi olla, ellei viinaa, niin jotakin muuta sitten.
— Kun te nyt olette syöttäneet sille raakaa maitoakin, — sanoo hän kärsimättömästi. Tiesi, ovatko elukatkaan täysin terveitä…
— En minä ymmärtänyt, — vastaa äiti avuttomasti ja kysyy sitten itku kurkussa: — Ei suinkaan se sitä tapa?
Kulkuri huomaa varomattomasti koskettaneensa arkaa kohtaa ja näkee velvollisuudekseen lohduttaa.
— Ei nyt sentään, — myöntää hän, — vaikka keitetty luonnollisesti olisi ollut parempaa.
* * * * *
Illansuussa alkaa auringon polte heiketä, ja talon pikku pojat tulevat sisään jokirannasta. Tytär on siistinyt pirtin, takassa räiskyy valkea. Sairaan lapsen tilassa ei ole tapahtunut huomattavaa muutosta, kenties hengitys on vieläkin ohennut ja valitukset käyneet entistäkin hiljaisemmiksi. Kun Kulkuri ohimennen luo siihen katseensa, valtaa hänet tukahduttava säälin tunne ja hän tulee ajatelleeksi, että joku hänen nuoremmista veljistään mahdollisesti samaan aikaan… No, mitäpä heistä, terveitä poikia ne ovat. Ja Kulkuri koettaa näyttää karskilta ja tunteettomalta.
Aurinko käy yhä kalpeammaksi, vaikka se näihin aikoihin ei laskeudu lainkaan. Silloin tällöin pistäytyy joku akka pirtissä, mutta menee pois nähtyään, että kaikki on entisellään.
Talon pikku pojat käyvät levolle porontaljoille rankisen alle.
Silloin se tapahtuu, niin, ettei sitä oikein havaitakaan. Äiti on juuri ruvennut syömään talon tyttären kanssa, hän on, tiesi mistä syystä, virkistynyt ja vapautunut kuoleman ajatuksesta; kenties kaikki lopultakin käy hyvin ja ehkä miehetkin pian tulevat tunturilta. Kulkuri sytyttää savukkeen, ja Kadja, pororuhtinaan tytär, tahtoo myöskin yhden: hän on poroaidalla monasti polttanut paperosseja.
— Et kai sinä sentään viinaa ole ryypännyt?
— En.
Kas vain, keskustellaan aivan maallisia asioita, ja sillävälin on laiha rinta herennyt hengittämästä ja tuoni siepannut omansa. Kulkuri, joka istuu lapsen vieressä, huomaa sen ensiksi, häkeltyy eikä uskalla sanoa mitään. Salavihkaa hän pitää kättään kuolleen suun edessä: ei, hengitystä ei tule, mutta antaa noiden syödä loppuun.
Vasta sitten hän sanoo:
— Kyllä se nyt on kaikki.
Hän sanoo sen hiljaisesti ja lempeästi, aivan kuin maanitellen: se on nyt kaikki, ikävä kyllä, mutta sehän oli toiselta puolen odotettavissakin ja toiselta puolen, niin, parempi on, ettei tarvitse kärsiä ja kitua.
Äiti kalpenee ja katsoo häneen suurin, lasittunein silmin, sitten hän parahtaa ja vaipuu tuskalliseen itkuun. Kulkuri tuntee asemansa tuskalliseksi ja noloksi, hän ei ole ennen ollut saapuvilla tämäntapaisessa kohtauksessa. Jotakin tehdäkseen menee hän ja taputtaa äitiä olalle.
— Mitäpäs… — sanoo hän, — sehän se kuitenkin joskus tulee meille kaikille.
Huoneessa on nyt hetken hiljaisuus, äiti nielee kyyneleitänsä ja koettaa päästä selville ajatuksistaan.