Näin tätä jumalatarta yleensä käsitettiin, kuvailtiin ja palveltiin varsinkin siinä kaupungissa, joka oli Kreikan henkisen elämän keskus, Atheenassa, jossa hänellä oli Akropoliin kalliokunnaalla kaksi komeaa templiä Erechtheion ja Parthenon. Hän oli Attikan pääjumalatar ja taru kertoo kuinka hän siksi tuli. Hän ja merenvaltias Poseidon kilpailivat Attikan omistamisesta: kumpi paremman lahjan loisi maalle, hän sen saisi — niin sääsi Zevs. Poseidon loi hevosen korskean, mutta Athene antoi öljypuun versoa maasta. Tämä nähtiin hyödyllisemmäksi ja niinpä Athene voitti kilpansa. — Oli hänellä muitakin palveluspaikkoja: Argos, Korintho, sittemmin Sparta, Arkadia, Rhodos y.m. Pallaan kunniaksi vietettiin joka viides vuosi suuri juhla,panathenaia, jolloin komea juhlakulkue vei hänen templiinsä lahjoja, ja urheilu- sekä soittokilpoja toimitettiin kaiken kansan nähden. Tämän ohessa oli myös vähempiä juhlia.
Taide koetti Athenen kuvauksissa etupäässä esittää hänen edustamiaan siveellis-älyllisiä aatteita, mutta ei siltä jättänyt sikseen luontais-merkitystäkään. Niinpä viisauden jumalatar kuvataan sotajumalattareksi, jommoisena hän jo syntymähetkestään asti ilmestyi, kypäri päässä, keihäs kädessä, suomushaarniska rinnan suojana. Kilpenä on hänellä alkuaan (Homerossa) egiidi (= salama), sittemmin tuijoittaa panssarin keskeltä kamala meduusanpää l. "gorgoneion", joka sai viholliset kauhusta kivettymään. Tämä muoto sopii Pallaalle taistelussa ja linnansuojeliana (Pallas prómachos, P. poliás). Se oli hänellä jo vanhimmissa esityksissään, n.s.palladioissa, jotka olivat kömpelöitä puuveistoksia; taikausko luuli niiden pudonneen taivaasta ja niitä käytettiin tehokkaina varjeluskeinoina sodanvaaroissa. Pääpiirteissään sama muoto, milloin sotainen, milloin rauhainen puoli selvemmin esiteltynä, periytyi sitten varsinaisille taideteoksillekin. Monet mestarit kuvasivat Pallasta, mutta muita mainiommat olivat Feidiaan Athenen kuvat. Hänen tekemänsä oli tuo suunnattomaan suuri, ehkä 70 jalan korkuinen, vaskesta valettu kolossikuva, joka kohoten Atheenan linnanvuorelta näkyi kauas merelle. Jäljennöksistä päättäen lienee jumalatar seisonut promachos-asemassa, kilpi vasemman käden varalla, korkealle nostettu oikea nojaten keihoon valmiina idän barbaareja torjumaan. Vielä kuuluisampi kauneudestaan ja kalleudestaan oli se Pallaankuva, Athene Parthenos, jolla Feidias koristi jumalattaren juhlatemplin samalla vuorella: 40:n jalan korkuinen kullasta ja norsunluusta tehty. "Neitsyellinen jumalatar oli seisaalta kuvattu, rauhallisena, suojaa suovana, voittoa antavana. Kultakypärä kattoi kauniin vakavan pään, rinnan peitti panssari meduusanpäineen, koko vartalon pitkä alasvaluva kultavaate; kilpi oli rauhallisesti maahan laskettu, keihäs nojausi siihen; voitotar liihotti jumalattaren kädellä, voitonseppeltä pidellen". Työ oli kaikittain aineen laadulta ja suoritukseltaan mitä etevintä ja kallisarvoisinta. "Siinä oli taiteilija ikiajoiksi määrännyt Athenen luonteen, tuon vakavan viisaudenjumalattaren, Attikan lempeän suojelijan, ja jaloimmista säilyneistä jälkikuvista tuntuu vieläkin tuon ylistetyn esikuvan heikkoa jälkikaikua" (Lübke). Yhteisenä ominaismerkkinä Pallaankuvissa on siveellinen vakavuus, ankaran puhdas neitsyellisyys. Tivissulkuiset huulet ja esiintyvä leuka osottavat pontevaa mieltä ja tahdon tarmoa, katse ja ryhti voimaa ja arvollisuutta. Neitsytjumalatar ei ole alasti, vaan viljaviin vaatteihin verhottu.
Muutamia eläimiä esiintyy jumalattaren kuvissa, symboolisesti kuvaten hänen luonteensa puolia, käärme älyä, pöllöhaukka miettiväisyyttä, kukko valpasta sotamieltä.
Athenen vanha nimitysTritogeneia, jonka mukaan hänen isänsä olisiTritons.o. kohiseva virta, viittaa hänen syntymäänsä vedestä, s.o. Okeanosta, josta Hesiodin mukaan kaikki jumalat ja koko mailma ovat alkunsa saaneet; sentähden häntä palveltiin Triton nimisten lampien luona, jommoisia oli useissa paikoin. Tämännimisenä hän ei kuitenkaan suurempaa huomiota herättänyt.
* * * * *
Italiassa kunnioitettiin vanhastaanMinervaaälyä ja voimaa suovana sekä salamoitsevana jumalattarena. Hän muistutti muodoltaan niin paljon Pallas Athenea, että heitä ruvettiin pitämään ihan samana. Minervan vahvin puoli oli kuitenkin äly ja kekseliäisyys, jonka tähden etenkin taideniekat ja runoilijat, mutta alhaisetkin ammattimiehet häntä ihailivat. Samoin luultiin hänen naisten värttinää ja kangaspuita suosivan. Hänen juhlansa oliquinquatrus(maaliskuussa); silloin saivat koulut lomaa, jonkatähden opettajatkin olivat hänelle kiitolliset. Niin yksinomattain edusti hän älyä ja hengen tointa, että hänen nimellään niitä suorastaan merkittiin (vrt. "pinguis Minerva, invita M."). Tieteen ja taiteen jumalaksi hän jäi vielä, vaikka runoilijat kertoilivat hänestä samoja kuin ennen oli Athenesta lauleltu. Kun Hadrianus perusti Roomaan tieteellisen opiston, antoi hän sille nimenAthenaeum, jota vieläkin käytetään semmoisten laitosten nimenä. — Muuten oli Minervalla jo varhain palveluksensa Kapitoliossa Jupiterin ja Junon rinnalla. Siellä sanottiin säilytettävän hänen pyhää kuvaansa, palladiumia, jonka Diomedes muka Troiasta ryöstettyään sitte oli lahjoittanut Aeneaalle — tarina jota roomalainen kansallisylpeys mielellään uskoi.
Apollon.
Zevsin jaloin poika onApolloneliFoibos,[44] jonka äiti oli Leto (Latona) s.o. hiljainen yö. Taivaan eli Zevsin ja yön yhtymästä syntyy päivänvalo, armas aurinko, jonka edustaja Apollo on luonnonalallaan. Hän on valon jumala[45] kirkkain ja jaloin. Kauan hänen äitinsä kateellisen Heran vainoomana etsi paikkaa luodakseen saalaansa, kunnes löysi sen Delos saarella. Saari, siihen asti ajeltuaan meren ulapalla, seisahtui kun Foibos syntyi.
Valonvaltias, syntyään vihaten pimeyttä, lähti jo nuorena sotaan sen valtoja vastaan. Hän ampui kuoliaaksiTityoshiiden jaPython[46] nimisen lohikärmeen ihmisiä ja eläviä ahdistamasta. Samallaista taistelua hän jatkaa edelleen, kunnes kevät valkenee maille. Talveksi lähtee hän hyperborealaisten ("pohjantakalaisten") ikivaloisaan maahan, josta taas keväisin palajaa Hellaaseen. Tämmöiset tarut kuvaavat vain sitä suurta muutosta joka keväällä tapahtuu luomakunnassa lämmön ja valon vaikutuksesta. Apollonin nuolet ovat auringonsäteet, joiden voimasta talven valta murtuu, lumet sulavat, usvat haihtuvat, eläin- ja kasvikunta virkoo iloisesti elämään. Näinpä hän myös karjaa holhoo. Mutta samat säteet kiihtyvät kesähelteellä, mätäkuulla, polttavan kuumiksi, niin että kasvikunta surkastuu[47] ja taudit tappavat eläimiä ja ihmisiä. Niinpä Apollon on kostaja, joka nuolillaan lennättää äkkisurmaa. Hän on tuo "kaukaa ampuva kuuluisa hopeajousi-mies",[48] jonka näkymätön nuoli tempaa ihmissielun tuonen tuville. Kun tuo käypi kivutta ja äkisti, pidetään väliin, tilakohdista riippuen, tämmöistä kuoloa armona eikä rankaisuna (Il. XIV 757 ss.). Jousimiehenä on jumala kaikkien jousimiesten suojelija (Il. V, 105).
Apollonin luonne on kaksinainen: sotaisa ja rauhaisa, tuima ja lempeä. Niinkuin hän tauteja lähettää, hän myös niitä suopeasti poistaa ja parantaa, ollen siten tarmokas lääkejumala.[49] Hänen poikansaAsklepios(Aesculapius) onkin yksinomaan tälle uralle antaunut. Pahan poistaja ja turmien torjuja[50] on Apollon laajimmassa merkityksessä hengen alalla. Puhdas valonvaltias harrastaa henkistä kirkkautta, siveellistä puhtautta ja yleensä kaikkien henkivoimain sopusointua ihmiselämässä; siitä syystä hän ei siedä rikoksia, vaan rankaisee röyhkeitä ylvästelijöitä — mutta etupäässä hän armolla ja lempeydellä enemmän kuin kostokeinoilla palauttaa hämmentyneen sopusoinnun. Hän on sielun vammojen parantaja. Hän puhdistaa sielun syyllisyyden tahrasta, luo mielen kirkkaaksi, keventää tunnon taakkaa sovinnon suloudella. Kostotarten vaivaamille suopi hän turvaa (vrt. Oresteen tarinaa!) ja yksin hän voi tylyn verikoston lain peruuttaa. Tätä jumalallista sovinnollisuutta lausuttiin ilmi Apollonin palvelusmenoissa; näissä käytetyt syyn sovitukset epäilemättä suuresti auttoivat lempeämpiä oikeuskäsitteitä ja tapoja pääsemään valloille sivistyneen muinaisajan ihmisissä. — Rauhallista menoa suosiessaan A. myös on teiden ja huoneiden suojelija.[51] Valtion suojaksi hän hoitaa ja vaalii nuorisoa.
Rauhattomia mieliä viihdyttelee Apollon tehokkaasti myös sävelten sulotenholla. Mestarillisesti hän kaiuttelee kitaraansa (forminx) jumalain kemuissa, runotarten kauniisti laulaessa. Hän onkin heidän johtajansa (musagetes), Orfevs, Linos y.m. taruajan virsiniekat ovat hänen poikiaan. Näinpä Apollon muita enemmin on laulun ja runoustaiteen jumala.
Vielä Apollo valollaan vähinsä väljentää sitä sumua joka peittää meiltä tulevaisuuden. Hän on ennustaidon jumala ja semmoisena hänen merkityksensä Hellaan kansanelämässä oli mitä tärkein ja syvällisin myöhäisiin aikoihin asti. Apollon ei ilmaissut tulevaisuutta ulkonaisilla merkeillä, mutta hän saattoi valituitansa hurmaustilaan, jossa hän heidän suunsa kautta julistaa viisauttansa. Nuo, enimmältään naisia, asuivat varsinaisissa ennuspaikoissa, tai yksikseen, n.s. sibylloina. Apollonin orakeleita oli useita, esm.Klaros(Kolofonin luona),didymaiolainenorakeli lähellä Miletoa,ismeniläinenlähellä Thebaa, mutta muita mainiompi oliDelfoinorakeli, joka lähes tuhannen vuotta pysyi pyhänä ja sai horjumatonta kunnioitusta, etenkin doorilaisheimolta, sitten koko antiikin mailmalta. Sen päätöksillä oli ratkaiseva valta aina ja kaikissa asioissa niin Kreikassa kuin Roomassa. Kun Pythia[52] pureksi pyhän laakerin lehtiä tai istui kolmijalka-jakkaralleen templissä maanmalon päälle, josta maanalaisia höyryjä huokui häneen, joutui hän haltioihin ja alkoi ennustella, neuvon kysyjöille salaviisauden sanoja lausua, joiden ongelmia papit ja viisaat selvittelivät. Vasta Konstantini Suuri toi Pythian istuimen pääkaupunkiinsa ja teki lopun orakeleista.
Delfoissa oli Apollonin kultin pääpesä. Siellä kohosi komea templi, jonne uskovaiset neuvonkysyjät antelivat lahjojaan, niin että niistä aikaa myöten karttui runsaat aarteet (arviolta noin 10,000 talenttia = lähes 55 milj. markkaa). Toinen kuulu palveluspaikka oli syntysaariDelos, siellä Kynthos-vuoren juurella templi, jossa juhlittiin määräaikoina. Moniaalla Kreikassa ja sen siirtokunnissa oli noita pyhäköitä juhlineen. Atheenassa vietettiin Apollonin kevätjuhlaa,delfinia, etenkin sentakia että tyyntynyt meri taas sopi laivakululle. Mätäkuun paahteessa lepyteltiin häntä muilla juhlamenoilla.
Pian roomalaisetkin huomasivat tarvitsevansa jumalaa, jolta saisivat selvempiä tietäjänsanoja kuin lintu- ja suolienteitä selitteleviltä papeiltaan, ja niinpä he lainasivat kreikkalaisilta Apollonin, jolle eivät löytäneet omaa kansallista nimeä. Häntä palvelivat myös taudinparantajana. Hänen ensimmäinen templinsä Roomassa rakettiin erään ruttotaudin johdosta (429 e.Kr.). Erittäin harrasti Augustus keisari A:n palvelusta, jonka ansioksi hän luki voittonsa Aktiumin luona, ja rakensi hänelle uhkean juhlatemplin Palatinin kukkulalle.
Veistokuvissa on Apollon varteva, jalomuotoinen, ihana, parraton nuori mies, jonka keltakutrit viljavina valuvat, kasvojen ilme ja katse säteilee tyyntä ylevää iloisuutta. Tämmöisen perisävyn loivat hänen kuvilleen etenkin Praxiteles ja Skopas (noin 390-330) mestariteoksillaan. Säilyneissä teoksissa jumala esiintyy joko sotijana ja kostajana, viini, jousi ja egiidi aseinaan, tai rauhaisana, kantelon soittajana. Ensi laatua on kauneudestaan kuuluisa veistokuva Belvederen Apollo. Jalo voittajan ylpeys loistaa ihmeen kauniista kasvoista ja koko asennosta, kun hän vasemmalla kädellään ojentaa egiidiä tuhoksi viholliselle, jota puunrunkoa kiipeävä käärme kuvallisesti merkitsee. — Naisellisen pehmeät ruumiinmuodot ja haaveksiva katse on niissä kuvissa, jotka esittävät häntä kantelensoitajaksi (kitharodos). Pitkä vaate valuu väljänä hänen yllänsä ja ihaillen näkyy hän kuuntelevan sävelten sointua.
Apollonin attribuutit ovat: jousi, viini, nuolet, kithara, laakeriseppele. Laakeri oli, niin tietää taru, alkuaan kaunis neito,Dafne, joka, kun jumala tavoitteli häntä syleilläkseen, pakeni, muuttui puuksi ja jäi Apollonille pyhitetyksi.
Artemis. — Diana.
Etelämaissa, joissa suvi enemmältään on poutaa, kuumuus pian kuihduttaisi kasvikunnan, ellei erittäin viljava yökaste sitä virkistäisi. Kirkkaina kuutamoöinä nähtiin varsinkin viljalti kastehelmiä ruohossa kimaltelevan. Siitäpä helposti luultiin tätä elonnestettä tihkuvan alas kuusta, kuten kuun muutenkin arveltiin salatenholla vaikuttavan maan hedelmällisyyteen. Tämmöisenä hedelmöittäjänä kuun haltiaa, kuutarta palveltiin etenkin ArkadiassaArtemiinnimellä, ja kun sen vuorissa elelee paljo vuohikarjoja, luultiin hänen varsinkin vuohia kaitsevan. Muuallakin Peloponneesossa "keto-Artemis"[53] nauttii kunniaa; niinpä spartalaiset taisteluun lähtiessä uhrasivat hänelle vuohen. Arkadilaiset, kun kauvan jäivät verraten alhaiselle sivistyskannalle, ajattelivat Artemistaan tuimaksi ja karkeaksi, luulivatpa hänen väliin ihmisuhriakin vaativan. Tapojen lauhtuessa kansan mielikuvitus siirsi tuommoisen tylyn Artemiin kauas pohjolaan, Taurien maahan. Tunnettuhan on, miten Agamemnonin tytär Ifigeneia, laivaston viipyessä Auliin satamassa, vähällä oli joutuataurilaisenArtemiin uhriteuraaksi, kun isänsä luvattomalla riistanajolla oli jumalattaren mielen vihoittanut. Myöskin Attikassa näytään vanhimpana aikana uhratun ihmisiäBrauroninArtemiille; tyly tapa hyljättiin sitten, ja sen verran jäi vaan vanhaa jälkeä, että neitojen naimisiin asti täytyi asua jumalattaren templissä. Samanlaatuinen, vanhanaikuinen Artemis oli spartalaistenArtemis orthia, s.o. "jäykkä" A., jonka alttarin edessä maan nuorukaiset kerran vuoteensa ruoskittiin verisiksi, ollen tämäkin jälkeä entisestä ihmisuhrista. Artemis oli kyllä pellonviljan armollinen antaja, mutta kuinka hän ilmaiseksi näin kalliita lahjoja soisi! Luultiin hänen vaativan kalliita vastalahjoja, ihmisverta. Ja kiivas hän olikin vihaan ellei saataviansa saanut; sen koki m.m.Oinevs(kts. sitä).
Artemis edusti siis ensinnä pellonviljavuutta. Mikäli tälle alalle ilmaantui muita jumalia tointa ja kunniaa jakelemaan, varsinkin Demeter, väistyi Artemis vainiolta saloihin, viljellyn luonnon alalta vapaan, viljelemättömän helmaan. Hän on metsien, laaksojen, norojen, lähdetten haltio, joka siellä pyhässä hiljaisuudessa toimii suuria. Hänen hellän hoitonsa alla ruoho rehottaa, puu lehtii, marjat punertavat, eläimet menestyvät. Koko elimillinen luonto nauttii hänen vaalivaa hoitoansa, niinpä ihmistaimetkin hentokaiset. Siksi häntä lapsensynnyttäjät avukseen huusivat.[54] Vesakot, lähdenotkot, joet, järvet ovat Artemiille pyhiä. Kerrottiinpa Alfeios-virran haltian syttyneen jumalatarta rakastamaan — mutta joutiko tämä lemmestä huolimaan! Hänellä on tärkeämpää tointa. Hänen on johdettavana luonnonimpien joukko, salottaret, norottaret ja muut jotka sinisalon sivulla, vuorten onkaloissa kehräilevät lankojaan, kutovat ihmekankaitaan; hän neitosineen hoitaa koko sitä rikasta elämää joka luonnon hiljaisessa helmassa taimii, versoo ja kukoistaa. Neitostensa parvesta loistaa Artemis muita kauniimpana, ja äitinsä Leto sen nähdessään tuntee sydämmensä ilosta värähtävän.
Näin salon jumalatar neitosineen iloissaan toimii ja luopi elämää. Usein he huvikseen kisailevat ja karkelevat kukkaisnurmella[55] tai uivat vilpoisissa puroissa ja lammissa tai uumoilevat saloja, urheasti riistaa ajellen, niin että metsä kiljahtelee riemusta ja ilohuudoista. Näin Artemis "nuolia sirotellen"[56] Taygeton tai Erymanthon rinteillä ajelee metsäsikoja ja arkoja hirviä. Häneltä metsästäjä oppii tarkasti ampumaan ja kiitollisna uhraa hän Artemiille eränsä esikoiset, hirvenpään tai karjunsorkat. Hirvenajosta Artemis sai nimenclafébolos, josta eräs kreikkalainen kuukausi nimitäiksenclafébolios. Riistanajo kysyy rohkeutta: rohkea ja uljas onkin jumalatar, samoin kuin amatsoonillinen seurueensa. Sanotaanpa joskus noiden kuuluisain nais-soturien juuri olleen Artemiin seurana.
Amatsooni on Artemis itse, sillä hän ei siedä sulhoja eikä naimisia, vaan tahtoo iäti neitona pysyä. Onneton se mies, joka hänen neitotunteitaan loukkaa.Aktaionsai metsästäessään salaa nähdä hänen neitosineen kylpevän, mutta kosto tuli: Artemis muutti miehen hirveksi, jonka omat koirat repivät kuoliaaksi. Pyhää impeyttä vaati hän myös neitosiltaan ja naispapeiltansa.Ifigeneiaei suostuThoaskuninkaan kosintaan;Atalante(ehkäpä toisnimellä = Artemis) vaati kosioitaan kilpajuoksuun ja tappoi häviölle joutuneet; ahdistavat kentaurit hän ampui kuoliaiksi. — Itse impenä Artemis suosii ihmis-impiä sekä nuoria poikia, yleensä nuorisoa; tätä hän hoitaa ja vaalii, luoden sille soreutta ja uljuutta. Hänen erityinen suosikkinsa oli siveäHippolytos.
Laajalti Artemista palveltiin hedelmöittävänä luonnonhaltiana. Semmoisena oli hänellä templi esm. Efesossa, jossa hänen satanisäinen kuvansa symboloitsi luonnon ikiuhkuvaa viljavuutta.
Melkeästi on siis Artemiin kasvoista alkuperäinen karmeus sulanut ja se sulaa sulamistaan, mikäli hän muuntuu siksi, jona hän on paraiten tunnettu, Apollonin sisareksi. Muunnos on jo Homerissa tapahtunut, vaikka hän sen ohessa kyllä paikalliskulteissa säilytti alkuperäistäkin merkitystään. He ovat Artemis ja Apollon saman isän ja äidin lapsia, Deloksessa syntyneet kumpikin, ja toimivat sopuisasti. Trojan edustalla sotivat he rinnakkain, Delfoissa palvellaan heitä kumpaakin. Artemis haavoittaa ja parantaa samoin kuin Apollon. Artemis ampuu hänkin jousestaan surman nuolia ja tempaa etenkin naisia äkkikuolemaan. Helppoa, kivutonta kuoloa rukoili häneltä esim. Penelope. Kun Niobe ylvästeli siitä että hänellä oli useampia lapsia kuin Letolla, niin Artemis kostoksi äkkinuolillaan ampui häneltä tyttäret, samoin kuin Apollon pojat.
Tätäkö tietä siis, kehityksen kautta, Artemiista tuli Apollonin sisar? Eikö hän ollut sitä jo alummin? Eiköhän saloissa samoileva, nuolia ampuva Artemis saanut aihettaan kuutamosta, jonka kuvat vilottelevat puiden välitse, jonka säteet vasamain tavoin välähtävät pilvien välitse? Eikö tämmöinen kuvitelma ollut yhtä likellä kuin se että auringonsäteistä syntyi Apollonille vasamia? Onhan asiaa niinkin selitelty: on sanottu, että Artemis jo kuuttarena metsästeli vuorilla, ampui petoja ja ihmisiä, torjui veljensä rinnalla pimeyden valtoja ja yleensä ilmaantui Apollonin sisarena, niinkuin kalpea kuu on kirkkaan auringon sisar. Kuinka liekään ollut, kuitenkin alkuperäinen kuuttaren merkitys aikasin jäi häneltä syrjään, kunSelene, Helena, Ioy.m. tulivat varsinaisiksi kuuttariksi, ja ainoastaan muutamat seikat vielä siitä hämärästi muistuttivat. Semmoisia oli soihtu hänen kuvissaan. EdelleenArtemis MunychiaAtheenan satamassa oli oikea kuutar: täysikuun aikana hänelle uhrattiin pieniä kakkuja, joihin pistetyt kynttilät mukailivat kuunvaloa, ja kilpaa juostiin soihtujen valossa.Hekate(kts. sitä) oli myös osalta kuutar, ja semmoisena hän ja Artemis usein merkitsivät samaa, sittekun Artemiille uudelleen aljettiin antaa kuuttaren merkitystä. Semmoisena häntä ja Seleneä sekoitellaan toisiinsa ja Artemis esitetään Endymionia (kts. sitä) rakastavaksi.
* * * * *
Italiassa palveltiinDianaa[57] vesakkojen, norojen ja lähdetten haltiana. Hänellä oli pyhiä lehtoja, m.m. Algidus vuorella, jonka siimeksessä roomalaiset vilvottelivat paahtavalla kesähelteellä. Tästä syystä sai hän lisänimennemorensis. Uskottiinpa hänen väljemmällekin vaikuttavan, suovan maalle viljavuutta, suojelevan metsää, sen eläimiä ja karjoja, josta hyvästä hänelle uhrattiin lehmiä. Tätä Dianaa palvelivat semminkin sabiinit, ja vielä sittenkin kun heistä Rooman ikeen alla muodostui plebeijein säätyluokka, jäi Diana näiden vasituiseksi jumalattareksi. Aventinus vuorella oli kansanmielisen kuninkaan Servius Tulliuksen rakentama Dianan templi, jonka perustajaisia plebeijit ja orjat yhdessä viettivät iloisesti. Karanneet orjatkin nauttivat demokraatisen jumalattaren suojaa, jolloin heitä kutsuttiin "servi cervi" s.o. "hirvi-orjat", kuvaten siten sitä hellää hoivaa, jonka jumalatar soi heille, ikäänkuin salojen haltia hirvillensä. Dianan ja eräänVirbiussankarin suhteista juteltiin samanlaisia vähän kuin hänen ja Hippolytuksen seikoista.
Kun v. 399 e.Kr. Hellaan Apollon pääsi Rooman jumalain joukkoon, seurasi mukana sisarensa Artemis, joka nyt kokonaan suli yhdeksi entisen Dianan kanssa, perien tältä vaan kansallisen nimen. Uusi Diana sai juhlatemplin Roomassa v. 179 e.Kr. ja hänestä kerrottiin nyt aivan samoja kuin Artemiista. Koska siis esim. uutta vuosisataa aljettaissa Apollonia kunnioitettiin komealla juhlalla ja Dianakin sai siitä osansa, rukoili Horatius juhlarunossaan (carmen seculare), että Phoibon kanssa Diana tuo "salojen suoja ja taivaan kirkas kaunistus varjelisi valtakuntaa, kasvattaisi uuden uljaan sukupolven ja varsinkin vaalisi äsken syntyneitä lapsia". Olihan pikkulapset Dianan suosituita, niinkuin muutkin vesat metsässä ja nurmen nuori kukkaisväki.
Taiteessa on Artemis nuori, solakka, reipas neito, usein metsästäjän asussa, viini ja joutsi aseinaan, helmat käärittyinä ylös, voidakseen ketterämmin viidakossa liikkua. Kuuluisin säilynyt pystykuva on n.s. Versaillesin Diana. Siinä suojelee hän turviinsa paennutta naarashirveä, koppaa viinestä nuolen, uhkasilmin tähystäen vainoojata. Toisissa kuvissa esiintyy hän siinä silmänräpäyksessä, kun nuolen juuri ammuttuaan tähystää miten se lienee osunut saaliiseen. Eräässä kuvassa katselee hän hellästi ainokaista lemmittyänsä Endymionia.
Artemiin tunnustimet ovat: joutsi, viini vasamoineen, keihäs, soihtu; pyhät eläimensä hirvi, karhu, karju, koira.
Ares. — Mars.
Areson kreikkalaisten sotajumala, Zevsin ja Heran poika. Hän tuli enemmän äitiinsä kuin isäänsä, ollen yrmeä ja kiukkuinen riitapukari, joka sopimattomalla käytöksellään usein suututti olympolaisia.[58] Varsinkin Athene ja Ares aina olivat kahakassa keskenään. Hänen kotimaakseen mainittiin Thrakiaa. Tuolla talvimyrskyjen maassa, missä tuimat raakalaiskansat mellakoivat, Ares paraiten viihtyi ja siellä hänelle suurinta kunniaa osotettiin. Vuolaat Hebros ja Strymon virrat siellä kerskailivat olevansa hänen poikiaan. Onpa arveltukin, että Ares alkuaan merkitsee myrskyjen myllertämää pilvitaivasta. Rajuksi hänen ilmiötänsä ainakin Iliadissa kuvaillaan. Sota on hänen elämänsä; mutta ei hän suunnittele taistelua järkiperäisesti, silmämäärää myöten, kuten Athene, ei huoli siitä kumpi puoli voiton vie; sota sotana on hänelle pääasia, miekan melske, tappelun pauhina, kamala surma on sotajumalan riemuna. Hän on verenhimoinen: tappelussa kaatunut "juottaa verellään Aresta". Ares on itse ilmetty taistelun telme, elävä sotahuuto (Enyalios). Kiiltävässä vaski-asussaan, aseet käsissä, ajaa jyristää hän rajusti veritannerta pitkin seurassaan poikansa Fobos ja Deimos (pelko ja kauhu), sisarensa Eris (tora) ja sodatar Enyo (= Bellona), ja murtaa allensa kaikki. Mutta hänen väkevyytensä on samalla hänen heikkoutensa: hän on väkevä ja nopea, mutta huimuudessaan lyhytmielinen; silmitön vimma sokaisee hänen järkensä, joten hän joutuu alakynteen Athenea vastaan — viittaus siihen että raaka, jos kuinkakin tavaton voima ei auta ilman älyn ohjausta. Taistellessaan troialaisten puolella ottelee hän usein Athenen ja tämän suojanalaisten sankarien kanssa. Kun Diomedes kerran haavoitti häntä, karjui Ares tuskissaan kuin kymmentuhatta miestä.[59] Toisella kertaa Athene heitti hänet kumoon suurella paadella, jolloin hän ruumiillaan peitti tynnyrinaloja maata. Voittipa hänet myös Herakles y.m.
Vaikka kaikki vihaavat ja kauhulla katselevat tuota häviön, taudin, surman ja surkeuden tuojaa, on kuitenkin yksi joka häntä rakastaa — lemmenjumalatar Afrodite, joka muuten esiintyy Hefaistoksen puolisona. Tällä piirteellä on kaiketi tahdottu lieventää sotajumalan tuimaa ilmiötä, tajuten tehoisaa vaikutusta joka syntyy vastakohtain, karkean ja suloisen yhtymästä. Tästä lempiliitosta syntyiHarmonia(Sopu), joka peri äitinsä lempeyden,ErosjaAnterossekä isäänsä tulleet pojatFobosjaDeimos. Muitakin morsiamia oli Areella.
Aresta Kreikassa ei aivan yleisesti palveltu. Thebassa häntä rukoiltiin rutonjumalana. Theban perustaja Kadmos nai Harmonian; olipa siis thebalaisilla, joiden suonissa juoksi sotajumalan verta, syytä häntä palvella. Atheenassa oli Ares, sikäläisen tarun mukaan surmattuaan Poseidonin Halirrothios pojan ja saatuaan syynsä sovitetuksi, antanut aihetta Areiopagin murhaoikeuston perustamiseen.
* * * * *
Tärkeämpään arvoon ja asemaan pääsi roomalaisten sotajumalaMars l. Mavors. Mutta alkuaanMars isäeliMamersei ollenkaan näyttänyt sotaisalta, vaan oli hyvänsävyisä keväänjumala, joka soi kauniita säitä, suojeli suopeasti metsää (Silvanus), kasvikuntaa ja karjaa laitumella, sekä varjeli ihmisiä vahingolta. Semmoisena häntä Italiassa palveltiin niillä näillä maalaisjuhlilla. Näitä oliambarvalia, jolloin juhlakulussa kierrettiin peltoja kolmeen kertaan ja rukoiltiin Marsia niitä siunaamaan. Näitä myösmamitralia(alussa maaliskuuta), jolloin paksuun pukuun tyrsystetty ukkoMamurius Veturius, s.o. "vanhentunut Mars", lyönneillä ja iskuilla ajettiin pois ihmisten ilmoilta, ja siten kuvattiin nuoren kevään, eloisan Marsin voittoa talvesta ja vanhasta vuodesta.[60] Voittoa vietettiin juhlajuomingeilla jasaliot(salii = "hyppelijät") ilmaisivat ihmisten iloa kevään tulosta hypellen ja juosten pitkin katuja, käsissään Marsin-kilpi, ancile, jota lyödä rämistelivät. Näitä kilpiä oli 12, joista yksi alkuperäinen. Se oli taivaasta pudonnut, kertoi hurskas taru, Numa kuninkaan käsiin ja hän sai tiedon että sen säilymisestä riippuisi valtakunnan onni. Estääkseen ancile'n varastamista teetti hän mestari Mamurius Veturiuksella 11 muuta aivan yhdennäköistä kilpeä. Kilpien luku osottanee, että ne oikeastaan tarkoittivat vuoden kuukausia ja koko juhla oli varmaan vaan yksinkertainen kevään vietto, jossa Marsilla ei ollut mitään valtiollis-sotaista merkitystä. Numa saattoi kyllä sitten uudistaa juhlan ja antaa sille toisen mielen.
Rauhallinen jumala oli siis Mars alkuansa. Sotaisa taimi piili hänessä, mikäli kevään jumala taistelee talvea vastaan, jota taistelua juhlamenoissa kuvailtiin. Tämän toimen sitte sotaisa, vallanhimoinen Rooman kansa kasvatti suureksi, niin että Marsista tuli yksinomaan sodan julma jumala ja samalla valtakunnan ylin suojelija, Jupiterin jälkeen arvoisin. Rooman perustaja Romulus oli hänen poikansa, kertoi taru, ja siten Mars oli Rooman kansan kanta-isä, kansa oli syntyään sotainen. Jo Numa kohotti sotajumalan palvelun entistään ylempään arvoon, johon viittaa taru Marsin-kilvistä, hän myös sääsi sitä varten erityisen pappisviran (flamen martialis). Aikaisin rakettiin Roomaan Marsille templi; sinne meni sotaan lähdettäissä päällikkö ja jumalan kuvapatsaan edessä rämisti keihästä ja pyhää kilpeä huutaen: "Mars vigila!" (valvo Mars!) Ja Marsin uskottiin astuvan näkymätönnä sotajoukon edessä, seurueinaanPavor, Pallor(kauhu, kalpeus) jaBellona(vrt. Aresta) vieden sitä voittoon, josta hän sai nimenGradivus. Hänelle pyhä oliCampus martius, Mars-kenttä Roomassa, jonne nuoriso kerääntyi urheilemaan ja sotakuntoinen väestö saapui tarkastettavaksi. Tänne myös Augustus keisari, voitettuaan ottoisänsä Julius Caesarin murhaajat, asian muistoksi rakensi templin mitä muhkeimman "Marti ultori" (Mars kostajalle).
Kun Roomalaiset tutustuivat Kreikan jumaliin, muuttui heidän Marsinsa yhä enemmän Areen kaltaiseksi. Silloin hänelle keksittiin Venus puolisoksi ja lapsia Areen lasten vastavertaisia. Kun sitte aljettiin uskotella Aeneaan äitiä Venusta Julion-suvun kanta-äidiksi, kostui siitä Marsille uutta kunniaa. Hän tehtiin uuden keisarikunnan ja -suvun taivaalliseksi holhojaksi ja varsinkin Augustus kunnioitti häntä loistavasti.
Taiteessa Ares (ja Mars) kuvataan rotevaksi soturi-nuorukaiseksi; tukka lyhyt, kähärä, silmät pienehköt, nenä vankka, sieraimet aukinaiset, ilmaisten kiihkoa. Paraimpia säilyneitä veistokuvia on n.s.Mars Ludovisi, jossa jumala näkyy levähtävän tappelusta ja tuumivan suloisempia seikkoja, siitä päättäen että pikku Eros veitikka leikittelee hänen jaloissaan.
Tunnusesineitä: hurtilla ja väinönkotkilla koristeltu kilpi ja keihäs.Eläimiä: susi, hevonen, palokärki.
Afrodite. — Venus.
Kauneuden ja lemmen jumalattarenAfroditensynnystä on eri kertomuksia. Homeros mainitsee hänen vanhemmikseen Zevsin jaDionen; mutta vanha on myös Hesiodon kertomus, että Afrodite syntyi Uranos jumalan verellä hedelmöittyneestä merenvaahdosta,[61] yleni aalloista[62] Kypron rannalle[63] tai, toisin muunnellun jutun mukaan, ui näkinkengässä Kytheran saarelle.[64] Kaksi jälkimmäistä syntytarua näyttää että tässä jumalattaressa on yhtynyt helleenisiä ja itämaisia aineksia. Etäisistä ajoista oli useilla Välimeren saarilla, jopa Kreikan rannikoillakin, siellä täällä foinikilaisia siirtokuntia, jotka sinne olivat tuoneet itämaista uskontoa ja kulttia. Siirtokuntain kreikkalaistuessa säilyi vielä uskonnollisia katsantotapoja ja palvelusmenoja, joskin muuttuneilla nimillä. Nyt tiedetään että Itämailla muinoin palveltiin erästä suurta naisjumalaa, joka, minkä nimen missäkin lienee saanut — Assyriassa Mylitta, Egyptissä Isis, Frygiassa Kybele, Efesossa Artemis, Foinikiassa Astarte y.m. — kuitenkin tarkoitti ja olennoitsi samaa luomiston mahtavasti hedelmöitsevää elinvoimaa. Samaa taisi Kreikan Afroditekin alkuaan edustaa. Kun siis mainituissa siirtoloissa huomattiin Afrodite ja Astarte hengenheimolaisiksi, sulivat he vähitellen ihmisten käsityksessä yhdeksi jumalattareksi, joka peri kreikkalaisen nimen Afrodite. Hän oli lähinnä "taivaallinen" (Aphrodite ourania), sillä taivaasta päin Astartekin hallitsi luomakuntaa. Näin Afroditea kauan palveltiin varsinkin Kytheran saarella ja Kyprossa, jossa hänellä oli kuuluisa templi Pafos-vuorella.[65] Saarilta merisyntyisen jumalattaren palvelus levisi Kreikan manterelle, jopa kaukana Siciliassakin oli hänellä — ehkä jo foinikilaisten perustama — pyhäkkönsä Eryx-vuorella, josta roomalaiset tunsivat hänet nimellä Venus Erycina.
"Taivaallinen" Afrodite ilmaisi olennossaan taivaan rakkautta maata ja sen asukkaita kohtaan, ja tämähän kaikkialla luo elämää ja kauneutta muodoiltaan mitä vaihtelevinta. Tuskin oli Afrodite rannalle astunut, kun maa hänen jalkainsa juuressa vihoittaa, kukkasia versoo, kevään sulohenki puhaltelee, kaikki uhkuu eloa ja iloa. Ja missä ikänä hän liikkuu, nähdään samat ilmiöt: horat (vuodenajattaret) pukevat ylleen juhlavaatteensa, sulokit ja luonnottaret karkeloivat hänen ympärillään nuorella nurmella, linnut helistelevät säveliään lehdikoissa. Afrodite on siis suloinen suvetar, kevään henki joka nuorentaa luonnon.[66] Mutta keväällä elpyy merikin vilkkaaksi. Siellä joutsenet joikuen uivat, delfiinit telmivät, valkopurjeet viiltävät sinipintaa. Tästäpä Afrodite joutui "merettäreksi",[67] ja merimiehet sekä merenkulkijat rukoilivat häneltä onnea matkoilleen.
Mutta kevään iloa ei kestä kauan; luonto surkastuu taas ja kuolee, ja siitä suru valtaa Afroditen sydämmen. Tähän tosiasiaan perustuu runollinenAdonis-tarina.[68] Adonis on uljas, kaunis nuorukainen, Afroditen lemmitty. Yhdessä he saloa käyvät, saalista ajavat, ilakoivat, kun — vihainen metsäkarju karkaa päälle ja tappaa nuorukaisen. Jumalatar on murheeseen murtumaisillaan ja lähtee synkkään manalaankin armastansa etsimään; silloin Zevs heltyy. Hän sallii sulhon puolen vuotta, kevään ja kesän, viipyä morsiamensa luona, mutta syys- ja talvikaudeksi on hänen palattava varjojen maille. Tarun mieli on selvä: peto on kolkko talvi joka kuolettaa eläin- ja kasvikunnan, Adonis on luonto joka vuoroin virkoo eloon ja kuihtuu kuoloon, Afrodite on luonnon henki ja haltia.
Eloa uhkuva suvetar on samalla kaiken kauneuden ja lemmen jumalatar. Lemmen suloisen ikeen alle taipuvat kaikki: puut, kukat, eläimet, ihmiset, jumalatkin. Afroditen valta ulettuu kaikkialle maan ääristä äärihin, hän on "kaikenkansainen" (Pandemos). Tämä nimitys tarkoittaa siis alkuaan hyvässä mielessä melkein samaa kuin "urania", mikäli ajatellaan jumalattaren avaraa valtaa. Semmoisena hän herättää rakkautta, solmii kihlauksia ja avioliittoja[69] ja voipi perhe-elämän onnella rakentaa yhteiskuntaa. Myöhemmin sana sai perin halvan merkityksen, tarkoittaen sitä olentoa joka edustaa aistillista, irstailevaa lemmiskelyä (= Venus vulgivaga).
Lemmen taikavoimaa ei voi kukaan vastustaa, semminkin kun se ilmestyy kauneuden viehättävässä puvussa. Afrodite on ilmetty ihanuus ja sulous, jota runoilijat eivät väsy ylistämästä. Hän on "kultainen", "sulosti hymyilevä" ja hänellä on uumenillaan taikavyö joka kerrassaan hurmaa katsojan. Sen hän väliin lainaa muillekin, etenkin naisille jotka valittavat kultiansa kylmenneiksi. Hänellä on seurueena Eros, Pothos, Himeros (lemmenlintu, sulokaipuu, lemmen halu) ja Hymen (hääilo, "Kirki"). Kova kivihän sen täytyisi olla, jonka sydän ei sulaisi, joka ei lemmen syliin vaipuisi! Niinpä lumoo hän julman pedonkin, että se on kesy ja laupias kuin lammas. Mutta eipä jumalatar myöskään suvaitse valtansa vastustelua. Sen todistavat Narkissos, Hippolytos ja muut lemmen halveksijat.
Jos siis jumalatar ilokseen sytyttelee sydämmiä lempeen, on hän itsekin herkkä syttymään. Olihan niitä useitakin, joille hän sydämmensä antoi: Adonis, Paris, Anchises y.m. Ares on väliin esitetty hänen puolisokseen, väliin vaan lemmityksi. Lapsia heillä oli useita (kts. Ares). Ehkä tämä liitto on vain keksitty näytteeksi että lempi lumoo julman soturinkin. Ei Afrodite muuten juuri mallisankareita ihailtavaksensa etsinyt, hän kun rakasti Pariksenkin moista velttoa teikaria. Mutta Paris olikin kauneuden kilpailussa julistanut hänet voittajaksi. Siitä hän ihastui ikihyväksi, antaen suositulleen palkaksi naisista ihanimman eikä ollut näkevinään hänen vikojansa. On Afroditella laillinenkin puoliso ja juuri se jumala jokaeiollut kaunis — ontuva, hoikkasääri, nokinaama Hefaistos. Mikä omituinen huumori, asettaa moinen olento ihanimman jumalattaren viereen! Ehkäpä osasi pajajumala vaimolleen sieviä koristeita taoskella. Heidän liitostaan ei mainita perillisiä.
Muuten on lemmen jumalattarelle mieluisaa kaikki mikä on somaa, siroa, suloista: kyyhkyset, jänes, kani, joutsen, varpunen, ruusu, myrtti, omena y.m. — Taistelun telmeessä hän ei tule toimeen. Jos hän sinne joskus joutuu, yrittäessään suojella suositultaan, säikähtyy hän pian ja pakenee. Pienestä naarmusta kirkui hän surkeasti.
Mutta Afroditen puuhat käyvät helposti ihmisille vahingoksi, kun intohimo sokaisee järjen ja mielenmaltin. Pariin ja Helenan rikollinen liitto siitti Troian sodan ja äärettömän sarjan surkeutta kansoille ja perheille. Didon saattoi hurja lempi itsemurhaan. Anchises sai salalempensä sovittaa halvatuilla jäsenillään. — Säädyttömän lemmen suojissa ei viihdy kodillinen onni, joka vaatii siveyden vankkaa pohjaa.
* * * * *
Astarten-luontoisen Afroditen tulivat roomalaiset tunteneiksi, kun he (249 e.Kr.) ottivat haltuunsa Sicilian sekä siinä jumalattaren templin Eryxin vuorella. Koska luulivat valtionsa siitä hyötyvän, siirsivät he tämänVenusErycina'n, kuten häntä nimittivät, kotimaahansa palveltavaksi. Tämä omaksuminen kävi helposti, kun Italiassa vanhastaan palveltiinVenusnimistä puistojen ja viinitarhojen haltiatarta, keväätärtä, jolle huhtikuu, kukkasilmujen aukeamisaika (Ap[e]rilis) oli pyhitetty. Olipa Roomassa 3:kin kotimaisen Venuksen pyhäkköä: yhdessä sai palvelustaVenus murcial. myrtin (siveän aviorakkauden symboolin) jumalatar, toisessaV. cloacinamuistoksi sabinitarten ryöstöstä ja sitä seuranneesta sovinnosta, kolmannessaV. libitinakalmanjumalattarena (kuolema ja elämä asuvat likitysten!). Ulkomaisen lainan kautta Venuksen merkitys ja kultti melkeästi rikastui. Hänestä luotiin, samoin kuin Hellaassa, lemmenjumalatar ja kreikkalaiseen malliin hänelle annettiin puolisoksi Mars. Trasimenon kovan häviön jälkeen, jumalien vihaa lepyteltäissä, sijoitettiin uhripöytien ääreen Mars ja Venus vierekkäin samalle patjalle (lectisternium). Tämmöisessä liitossa Venuksesta kehkesi valtakunnan suojelushenki. Vielä hartaammin ruvettiin häntä kunnioittamaan, kun roomalaisille selkeni että Troian sankari Aeneas, Venuksen poika, oli heidän kansakuntansa esi-isä ja valtionsa perustaja ja runoojat kertoilivat, miten Aeneas harharetkillään oli saapunut Siciliaan ja siellä Eryx-vuorelle rakentanut äidilleen pyhän palvelusmajan. Nytpä Venuksen templejä ilmaantui pääkaupunkiin yhä uusia ja komeampia. Niitä rakentelivat jo tasavallan mahtimiehet, semmoiset kuin Sulla, Pompejus, Caesar. Kussakin templissä Venuksella oli eri nimensä:Venus felix, victrix, genetrix. Ennestään löytyi joV. verticordia'ntempli. Kun Augustus keisari rakensi komean templinsä Marsille, asetti hän tämän kuvan viereen Venuksen kuvan templin cellaan. Vielä laati Hadrianus komean kaksoistemplinVenusjaRoomajumalattarille (Veneri et Romae).
Kuvaustaiteelle oli Afrodite erittäin haluttu aihe. Houkuttelevalta tuntui tehtävä luoda ilmimuotoon samalla korkein naisellinen kauneus ja lumoava lemmensulous. Lemmettären omituisilmeinä oli: sirot, solakat ja samalla rehevät muodot, soikeat kasvot, pyöreän muheat posket ja leuka, silmä kohtalaisen suuri, lausuen hehkuvaa, hiukeevaa lemmenhalua. Säilyneistä veistokuvista verrattoman arvokkain on n.s. Melolainen Venus (Parisin Louvressa), luonnollista suurempi marmoripatsas, yläruumis alaston, kupeilta alas asti verhottu keveään vaippaan. Ihmeteltävä on pään ylevä ilme, muotojen tuore vehmaus, jäsenten kaunis sopusuhta. Kova-onni on särkenyt kuvalta käsivarret ja kädet, niin, että on miltei mahdoton arvata, mitä hän lienee käsillään tehnyt, mitä niissä pidellyt (omenaako vai Marsin kilpeäkö vai mitä?), eikä siis sitä aatetta jota taiteilija on tahtonut ilmikuvata. Kasvojen ele ilmaisee iloista, uljasta itsetuntoa. — Mediciläinen Venus (Florens'issa) on "anadyomene", esittää siis jumalattaren alastonna. Siinä nähdään vallan nuori neitonen, muodot sillä erinomaisen säännölliset ja somat, mutta äskenmainitun kuvan jumalallista ylevyyttä ei jäljeksikään.
Hermes. — Mercurius.
Zevsin ja Maian poikaHermeson varsin monipuolinen olento, mutta millainen hän oli alkuperäisesti? Siihen viittaavat muutamat tarut. Kun Zevs lempi Io neittä, muutti kateellinen Hera neidon lehmäksi, jolle pani satasilmäisen Argoon vartiaksi. Silloin Zevs lähetti Hermeksen tappamaan tuon paimenen. Hermes suoritti toimensa siten että hän soitolla uuvutti uneen Argoksen ja tappoi hänet.[70]
Argos on, niin arvellaan, joko aurinko tai tähtitaivas ja Io on maa, jota väliin kuvaillaan kaikkia mehullaan elättäväksi lehmäksi (toisten mukaan Io on = kuu); Hermes on pilvi, joka peittää näkyvistä taivaan, pilvitaivas. Se taru taas, joka kertoo hänen ryöstäneen auringonjumalan karjaa vetämällä sitä hännistä takaperin luolaansa, osottaisi pikemmin että hän on ehkä ukkossäällä käyvä myrskytuuli joka vetää pilvet puoleensa, niin että ne vastoin tavallisuutta näkyvät kulkevan vastatuuleen.[71] Olkoon nyt pilvi tai tuuli Hermeen alkuperäinen merkitys, eihän ne kaukana toisistaan ole. Pilvijumala virkistää maan mantua hedelmöittävällä sateellaan, antaen siten karjan rehua, viljaa ja välillisesti kaikenlaista hyvää. Hän on tosiaan "perin hyödyttävä" (épioúnios). Lähinnä elättää ja kaitsee hän karjaa. Siinä toimessa hän paraiten oleskelee saloissa ja niityillä, kisaten luonnonimpien kanssa. Eksyneet karitsat kantaa hän lempeästi kotia. Tämmöisenä palveltiin Hermestä erittäinkin Arkadian vuorimaassa, jonka asukkaat parhaasta päästä elivät karjanhoidosta. Siellä sanottiin hänen syntyneenkin Kyllenen vuorella. Kun paimenilla siellä oli toinenkin, ehkä ala-arvoisempi, jumala, kauriinjalkainenPan, tehtiin tämä Hermeen pojaksi. Kellä oli paljo karjaa, hänpä rikas; karjan menestys tuotti auvoa ja onnea. Niinpä Hermes välillisesti edisti kaikkia elinkeinoja ja yrityksiä, erittäinkin kauppatoimia. Hänestä saatiin elinkeinojen, kaupan ja kauppiasten jumala, ei sentään vielä Arkadian yksinkertaisissa paimenkansan oloissa, joissa semmoista jumalaa ei tarvittu, vaan vasta myöhemmin kun hänen palveluksensa muualle levinneenä jo oli alkuperästään paljo muuttunut. Vaan ennenkuin etenemme H:n muita puolia kehittelemään, kerrottakoon eräs hänen lapsuutensa seikkailu, joka elävästi näyttää, minkä luontoiseksi Hermestä ajateltiin. Sitä kertova runo on tosin verrattain myöhempi, mutta sen mytolooginen perusta on vanha. Pikku Hermes ei ollut vielä montakaan tuntia päivän valoa nähnyt, kun hän karkasi kehdostaan Kyllenen luolassa; näki luolan suulla kilpikonnan ja teki sen kopasta soittokoneen. Mutta kun poikaa kovin halutti syödä tuoretta lihaa, hiipi hän iltahämyssä Apollon veikkonsa lehmikarjaan, varasti 50 härkää, ajoi ne syrjempään, josta niitä ei ollut helppo löytää, sitoipa vielä hännänpäihin risuja, jotka lakaisivat sorkkain jäljet näkymättömiin. Teurasti sitten, paistoi ja söi makeaan suuhunsa kaksi härkää, jonka tehtyään palasi kotiin ja pani maata kehtoonsa olematta näillänsäkään. Mutta Apollon kaipasi härkiänsä, ja aavistaen juonen tuli Maian majalle. Pikku varas oli vaan nukkuvinaan viattoman unta, kunnes Apollon — vaikka nulikan viisastelu ja vehkeet jo naurattivatkin häntä — pakotti hänen tulemaan Zevsin käräjiin ja tuomaan takasin varastamansa. Nyt tehtiin sula sovinto, Hermes lahjoitti Apollonille kantelonsa, jonka sävel tätä niin ihastutti, että hän antoi pojan pitää härät, vieläpä lahjoitti hänelle taikasauvan. — Tässä jutussa ilmaantuu Hermeen ominaisuutena sukkeluus, viekkaus. Hän edustaa jokapäiväistä käytöllistä elämänälyä, kuten Apollon korkeampaa, aatteellisempaa hengen tointa.
Näillä lahjoilla on Hermes oikein omansa niihin tehtäviin, joita hänelle kansanuskonto omaksui. Hän on siis ensinkin jumalain, etenkin Zevsin airut ja asianajaja, eikä mikään tavallinen sanansaattaja, kutenIris, vaan tärkeitä, vaikeita toimia hänelle uskotaan. Niinpä hän kävi varottamassa Aigisthosta tappamasta Agamemnonia ja naimasta tämän puolisoa; hän taivutti Kalypson laskemaan Odyssevsin luotansa — vaikea tehtävä, joka kysyi sukkelaa päätä ja liukasta kieltä. Näiden lahjain lisäksi on hän nopsa ja sukkela. Heti käskyn saatuaan hän sitaisee jalkoihinsa taika-anturat tai (kuten myöhemmin sanottiin) siipikengät ja tuulen vihuria[72] tai kalalokkia nopsemmin hän kiitää yli maiden ja merten asioita ajamaan. Hän on siis paljo matkoilla, hän tietää matkojen vaivat ja vaarat kuolevaisille, voipa niistä myös armiaasti auttaa. Niinpä matkustajat pyysivät Hermeen apua ja suosiota. Tien varsilla näki monin paikoin kivikasasta kohoavan pylvään ja sen päässä Hermeenpään; nämät "hermai" seisoivat siinä muistuttamassa matkajumalan läsnäoloa ja apua. Kiviröykkiöt olivat vähitellen kohonneet kummuiksi, kun jokainen ohikulkija heitti kiven läjän lisäksi kunnioittaakseen Hermestä.[73] Hermespylväitä seisoi myös katujen varsilla ja avoimilla kaupunginkentillä.
Enimmin matkustelivat silloin kauppiaat, joita Kreikassa tavataan jo vanhimpina aikoina, sillä Kreikan kansalla on aina ollut luontainen taipumus kauppaan ja keinotteluun. Hermeessä ilmestyykin varsin selvinä kauppiaan ominaisuudet, arvioimis-äly, sukkela pää, jopa, jos tarvitaan viekkauskin. Olipa siis kauppiaalla kaksinkertainen syy turvata Hermeen suosioon. Ja kun voitonhimo saattaa vietellä keinottelijaa peijaamaan ja varastamaan, niin saatiin helposti kauppiasten jumalasta varkaillekin jumala. Olihan Hermes itsekin jo paitaressuna tuossa ammatissa näppäryyttänsä näyttänyt. — Vielä nykypäivinäkin pidetään Hermeensauvaa kauppiasten leimana. Se on kahden kärmeen kietoilema, usein siipiparilla sirottu raippa.
Jumalain-airuella oli eräs varsin vakava tehtävä. Jos hän muutenkin ihmisiä opasteli maallisilla matkoilla, tuli hänen vielä opastaa heitä viimmeisellä ja vaarallisimmalla retkellä, tuonen tuville. Hän on "sielujensaattaja" (psychopómpos). Kun tapettujen kosijain haamut kuulivat Hermeen kutsun ja hän koski heitä sauvallaan, "jolla hän sulkee silmät uneen ja herättää unesta", niin seurasivat ne häntä hyristen kuten yölepakot vuorenkolossa, ja niin sitä kuljettiin tiheässä parvessa usmatietä alaspäin (Od. XXIV). Kreikassa olikin tapana pystyttää haudoille hermeenpylväitä, siinä toivossa että hän lempeästi opastelisi vainaita. Mutta kuolo ja uni ovat veljeksiä. Sentähden Hermes myös on unenantaja, nukuttaja. Makuulle mentäissä iltasin rukoiltiin Hermeeltä hyvää unta ja hauskoja unelmia. Hänen kunniaksi viimmeinen malja juotiin illallispöydässä — iltarukous sekin!
Tämmöiseksi Hermeen kuva vähitellen muuttui yleisessä käsityksessä, ehkäpä runoilijainkin vaikutuksesta. Olipa kuvan ulkomuotokin muuttunut. Vanhimman ajan Hermes oli partasuu jörö, — nyt hänestä oli sukeunut soma, siloposkinen, lempeä, vilkassilmäinen nuorukainen, jota nuoriso ihaili ja asetti esikuvakseen. Ja kukas olisikaan ollut siksi soveliaampi kuin taivaan norja, liukasjalkainen, sukkelasuinen sananlennättäjä? Juostakoon kilpaa, heitettäköön kiekkoa, oltakoon painisilla tai nyrkkisillä — yhtä verraton oli hänen taitonsa kaikessa. Ja älyllään keksi hän keinot ja sanat joka kohtaan, selvisi joka pulasta. Hermeen suojan alla olivat siis palestrat l. volmistelupaikat ja niitä koristettiin hänen kuvillaan. Mikäli nuorison opetusta uusilla aineilla laajennettiin, luultiin hänen nämätkin keksineen, niinkuin kirjoituksen, kielten tulkinnan, kaunopuheisuuden (Hermes logios). Puheenkyky oli saatu häneltä, sentähden uhrattaissa annettiin hänelle uhrielukan kieli. Henkikyvyt Hermeessä vievätkin etusijan ruumiillisista, niinkuin sielun sukevuus on norjaa vartaloa arvokkaampi. Häneltä saatiin sukkelat puheet ja sattuvat sanasutkat. Jos joku seura äkkiä vaikeni, puheenjuoni katkesi, sanottiin: "Hermes on huoneessa". Häneltä olivat myös arvaamattomat löydöt ja keksinnöt.
* * * * *
RoomalaistenMercuriusoli, kuten nimikin näyttää (mercari = tehdä kauppaa), alkuaan vain kaupanjumala ja edusti siis pientä osaa Hermeen alasta. Kauppiasten yhtiö kunnioitti häntä suojelijanansa, uhraten hänelle sekä Maia äidilleen (Maia = äiti) toukokuun 13 p. (idibus Majis). Sitten kun tulivat Hermeen tunteneiksi, siirsivät tälle kaikki Mercuriuksen tavat ja toimet. Runoilijat ylistelivät siis Mercuriusta ihmiskunnan sivistäjäksi, kielen luojaksi, laulun ja soittimen keksijäksi, jopa lauloivat varkaaksikin.[74] Horatius kehuu olevansa "Mercuriuksen miehiä" (mercurialis)[75] ja sanoo tämän turvissa pelastuneensa elävänä Filippin tappelusta.
Hermeen plastillinen esitys kehittyi samassa määrin kuin itse jumalan käsittämistapa. Vanhanaikuisista, usein kömpelöistä pylväs-Hermeksistä lähtivät ensimmäiset taide-esitykset, joissa hän ilmestyi milloin paimenena, milloin jumalain-airuena, mutta aina vankkana partaisena miehenä. Sittemmin aljettiin kuvata Hermestä nuorukaiseksi: hän on parraton, kiharapäinen, sorja, uljas; korvat, suu, silmät pienet, joten jumalan ulkoilmiössä ihmeesti yhtyy voimaa ja miellyttävää somuutta. Lisäksi huomattakoon suun ympärillä liehivä lempeä hymy ja hieman eteenpäin kallistuvan pään älykäs, tutkiva katse — ja siinä on Hermeen pääsävyt kaikki. Tämmöisenä esittää hänet etevin säilyneistä teoksista, eräs Herkulanosta löydetty luonnollisen suuri pronssikuva. Siinä on jumalain airut istahtanut kalliolle levähtämään. — Painiskelun johtajaa esittää kaunis marmorikuva. Sen hienoilla kasvoilla viipyy vieno surun varjut, ehkä siitä että hänen vielä täytyy tuota kukkeaa nuorisoneloa manalle saatella. Erittäin kaunis, vaikka pahimmoiksi särkynyt veistokuva löytyi Olympiasta kaivettaissa, arvokas siitäkin että se luullaan Praxiteleen tekemäksi. Jumala pitää Bakchos-lasta käsivarrellaan, kaunis pää haaveksivasti kallellaan poikaseen päin. — Kaupan jumalana rahakukkaro kourassa esiintyy hän muutamissa siroissa kuvissa.
Hermeen tunnusesineet ovat: siipipari jaloissa, päässä tai matkahatussa, airuensauva (caduceus), uhrimalja, kukkaro.
Hefaistos. — Vulcanus.
Tulen ja pajojen jumalaaHefaistostaei kiitetä kauniiksi. Jos kasvot olivat kuta kuinkin välttävät, oli muu ruumis, etenkin alaosa, rujo ja epäsuhtainen, sääret hoikat, lyhyet, toinen lyhempi, joten käynti oli ontuva. Kun hän lisäksi työnsä takia oli nokinen ja tavallisesti aina hääri ja puuhasi ähisten, oli koko hänen ilmiönsä naurettava. Kun jumalain perheessä väliin riidan rähinä hämmentää yhdyselämän hauskuutta, ei tarvita paljo sovun palauttamiseksi: ukko Hefaistos ryhtyy vain juomanlaskijan touhuun; ja kun hän siinä puuhaa ja kiireesti astua nilkuttaa kunkin maljaa täyttelemään, säyseästi toruen joutavia riitelijöitä, niin ennen pitkää koko olympinen seura nauruun remahtaa. Sovittajaksi sopii hän sitä paremmin, kun itse on hyvänsävyinen.
Taru tietää hänen syntyneen taivaassa, mutta väkivallan kautta joutuneen maan päälle. Kun näet äitinsä Hera näki saaneensa noin viallisen ja vaivaisen sikiön, heitti hän häpeissään sen alas mereen. Mutta merenneito Thetis korjasi lapsi raukan ja hoiteli sitä hellästi yhdeksän vuotta luolassa meren pohjalla Lemnos saaren alla, josta hoidosta Hefaistos suureksi tultuaan palkaksi takoi hänelle paljo kauniita koristeita. Toinen tarina kertoo taivaasta putoomisen näin. Kun Hera ja Zevs kerran taaskin kiivaasti kinastelivat keskenään, rupesi Hefaistos äitiänsä puolustelemaan; vaan silloinpa Zevs julmistuen sieppasi pojan säärestä ja paiskasi hänet alas avaruuteen. Koko päivän putosi hän putoomistaan, kunnes illalla tömähti maahan Lemnokselle, jossa asukkaat, Sintit, hoitivat hänen ruhjovammojaan niin että hän parani.[76]
Näiden tarujen hajapiirteistä näkyy se päätös johtuvan, että Hefaistos alkuaan merkitsi tulen elementtiä. Tuli näytti olevan syntyisin taivaasta; se on salama joka pilvistä putoo maahan tai mereen, vajoutuu maan alle ja syöksähtää sieltä taas ylös tulivuorien kuiluista. Tätä ilmiötä nähtiin monissa paikoin, esim. Kreikan saarilla, semminkin Lemnoksella. Siellä maanalainen tuli usein puhkaisee kalliokattonsa ja suitsevia lieskoja leimahtaa esiin, hehkuvia savuisia Hefaiston-haamuja. Ja niinpä tosiaan tulenliekki leijaa levotonna, horjahtelee jalatonna, niinkuin Hefaistos itse.
Tulivuorissa tai niiden tienoilla Hefaistos asui; erittäin Hefaistos. viihtyi hän Lemnoksessa. Siellä on hänellä vuoren sisässä pajansa, ja kipinät singahtavat ahjosta, kuona valuu vellinä, kun korkea seppä vasaraansa paukuttaa ja pajarengit,kabiriit— Aetnassa kykloopit[77] — painelevat palkeita. Näin taru kuvaa maanjäristystä ja tulivuoren purkausta yhdessä. Tulijumalan muoto muuntuu ja säysenee siinä yhä enemmän siihen suuntaan, että hän edustaa tulta työn ja sivistyksen palveluksessa, ahjon ja pajan tulta, joka sulattaa metallit niin että niistä sepän taitavien käsien alla syntyy hyödyllisiä tarvekaluja ja siroja taideteoksia. Hefaistos on seppien seppä, joka keksii ja takoo taitehikkaita, kauniita metalliteoksia, kaikkien maallisten seppien päämies ja suojelija. Näin hän toimialallaan lähenee likelle Athenea. Atheenassa heitä molempia palveltiinkin yhdessä. — Erittäin mainittiin Hefaistoksen pajasta lähteneiksi nämä teokset: hänen oma talonsa Olympilla pajoineen sekä sikäläiset muidenkin jumalain upeat majat; eräät pöydät jotka itsestään pyörähtivät jumalien eteen, kun he istuivat atrialle; ne puhekykyiset, liikkuvaiset kultatytöt, joihin H. kävellessään nojausi; Zevsin, Athenen ja Apollonin aigis-kilvet; yläjumalan valtikka, merenjumalan kolmihaarahanko, Heran kultasohva, Herakleen kilpi, Achilleen aseet, semminkin kauniista, koko silloista elämää esittävistä kuvistaan merkillinen kilpi,[78] Alkinooksen palatsi[79] y.m. Juonikas oli tuo Heran istuin; niin mukavasti siihen vaipui, että oli vaikea enää päästä ylös omin voimin. Kerrankin tarvittiin Hefaistosta auttamaan ylhäistä rouvaa sohvasta ylös, mutta hän ei olisi viitsinyt tulla. Silloin Dionysos viinimaljalla viekotteli häntä tulemaan perässään, sillä seppä maisteli mielellään rypäleen mehua. Tällä hän osasi omaa ja muidenkin huolia huojennella. Tuskinpa hän muuten olisikaan niin juomanlaskijan virkaan mielistynyt, ellei tiennyt siitä omaankin suuhunsa pisaroivan. Hyvissä väleissä hän ainakin on viininjumalan kanssa. Tämä seikka viitannee siihen, että tulivuorten rinteillä viinirypäleet, maanalaisen lämmön vaikutuksesta, hyvin menestyvät ja aikasin kypsyvät, Lemnos-saarelta saivatkin kreikkalaiset Trojaa piirittäessään viininsä.
Tulen käytäntöön liittyy ihmissivistyksen ensi alkeet, sillä tulta tarvitaan aina elämän tarpeihin, eikä löytyne niin raakaa ihmisheimoa, joka ei osaisi tulta virittää. Valkean suuri hyöty ja merkitys saattoi sille aikasin suurta kunnioitusta. Sen henkeä palveltiin jumalana jo muutenkin loistavan, väkevän, tehoisan ja tuhoisankin luontonsa takia, niin tietenkin tulivuori-seuduilla, esim. Hefaistoksen kotisaarella. Yhä suurempaan valtaan pääsi tämä palvelus, kuta enempää merkitystä tulen käyttö sai ihmisten oloissa, niin että m.m. opittiin metalleja sulattamaan ja niistä valamaan tai takomaan kaluja ja aseita jos jonkillaisia. Näin Hefaistoksesta vähitellen tuli arvoisa ja huomattu jumala, etenkin siinä kaupungissa, joka oli metallitakeiden ja yleensä teollisuuden pääpesä, Atheenassa. Siellä kunnioitettiin ihmiskunnan hyväntekijöinä Athenea, Promethevsiä ja Hefaistosta, ja atheenalaiset osottivat heille kiitollisuuttansa jokavuotisen tulisoihtujuhlan vietolla, jolloin nuorukaiset, palavat soihdut käsissään, juoksivat kilpaa ja se palkittiin, ken ensin ehti perille soihtunsa sammumatta. Kaunis juhla muistutti alkunaista tulen ryöstöä ja samalla tuo elämän arkitouhuissa alkunaisen pyhyytensä pilannut tuli jälleen ikäänkuin kirkastettiin.
Kun valkea tuotti näin perin suurta hyötyä ihmislapsille, kehittyi käsitys, että tämä kallis taivaanlahja oikeastaan oli luvattomasti meille saatu. Tuli oli muka taivaasta varastettu ja varas oli kuuluisa titaani Promethevs. Hänen ja Hefaistoksen välillä on olennossa ja toimissa paljon yhtäläistä. He tarkoittanevatkin alkuaan samaa tulenhaltiaa, jota eri heimot palvelivat eri nimellä. Vähitellen Hefaistos sai valta-aseman, yleni jumalaksi ja Promethevs aleni herokseksi, kun voitollinen heimokunta korotti omat jumalansa valtaan ja voitettu jumalineen väistyi halvempaan asemaan.
* * * * *
Oli roomalaisillakin alkuperäinen tulenhaltioVolcanus, sekä hyödyn että tuhon tuottaja. Taajaan asuttua Roomaa raiskasi tulipalot usein pahasti ja koetettiinpa sentähden kaikin tavoin lepyttää jumalaa, varjella tavaraa ja taloja hänen vihaltansa. Hänelle pyhitettiin patsaita, annettiin polttouhriksi kaloja ja sotasaalista. Mutta muistettiin tulen tuottamaa hyötyäkin, tiedettiin ihmisten vasta sen avulla kohonneen metsäläisten ja paimentolaisten alhaisesta tilasta maanviljelijöiksi, jotka asuvat paikoillaan ja elävät paremmissa oloissa. Se on Vulcanus jumalan ansio, joka kotiliedeltä loimottaa auvojansa, hän on kodin, kaupungin, yhteiskunnan perustaja. Semmoisena häntä palveltiin. Kun Servius Tullius lakisäännöillään järjesteli Rooman yhteiskuntaa, kehuttiin häntä Vulcanuksen pojaksi ja hänen hiuksillaan nähtiin välisti välähtävän isänsä lieskoja. Tulen jumalalla oli pyhä paikkaVolcanal, ikivanha uhriliesi Comitiumin kokouspaikalla, jossa hänelle vietettiin volcanalia juhlaa.
Kun Roomalaiset tulivat tuntemaan Hefaistoksen, omittivat runoilijat tämän toimia ja luonnetta Vulcanukselle. Tästä varttui m.m. vaskikalujen, esm. torvien valajaMulciber("vaskuri"), jolla muka oli pajansa Aetnassa tai Liparein saarilla. Nyt hänelle annettiin puolisoksi Venus, koska Hefaistos nai Afroditen.
Taideteoksissa on Hefaistoksen (Vulcanuksen) kuva tämä: partainen, rotevarintainen, kovakätinen, ontuva mies; sukkelasti tirkistävä katse, suu tiviisti sulkeissa; kädessä pihti ja vasara, työmiehen mekko yllään.
Hestia. — Vesta.
Tulen jumala tavallaan on myösHestia, Kronoksen ja Rhean tytär, jota luultavasti ei aivan aikasin yleensä palveltu, koska Homeros ei vielä häntä mainitse. Nimi, samoin kuin latinainen vastineVesta, merkitsee takkaa l. liettä, ja kotilieden ja sillä palavan uhriliekin jumalatar kumpikin oli. Kotiliedellä perheen ruoka valmistettiin; siellä myös perheen-isä teki uhrit omaistensa onneksi, sillä kotilieden valkia on muita tulia parempi, sen loisteessa liikkuu näkymättöminä kotihaltiain haamut, joiden kuvilla lieden ympärystää koristeltiin. Tämä usko pyhitti lieden perheen keskustaksi. Mutta vielä samainen liesi kuvaannollisesti osotti kiintonaista asuntoa sekä siihen perustuvaa järjestettyä yhteiskuntaa ja sivistystä. Hestialle ja Vestalle uhrattaissa lausuttiin siis kiitollisuutta kodin sulosuojasta sekä kiintonaisen asunnon eduista.
Tämä koskee kumpaaki klassillista kansaa, mutta varsinkin roomalaisia, joiden käsitys perhe-elämästä oli puhtaampi ja jalompi kuin liiallista yksilöis-vapautta suosivain helleenien. Roomassa oli isän valta kodissa rajaton ja valtiossa ei yksilön mieliä kyselty yhteistä hyvää ajateltaissa. Tämän mukaan Hestia oli vähäpätöisempi olento kuin mahtava, ankaravaltainen Vesta.
Kodin suojelushenki varjelee myös valtiota, tuota laajempaa, kansalaisten yhteiskotia. Tästä syystä oli Kreikan valtioissa hallituksen sija, prytaneion, Hestialle pyhitetty ja hänelle paloi siellä liedellä ainainen liekki. Tältä alttarilta siirtolaiset muille maille lähtiessään ottivat mukaansa pyhää tulta virittääkseen sitä uusilla liesillään, jolla tavalla kauniisti kuvattiin emämaan ja siirtokuntain välillä pysyvää hengen yhteyttä. Vaikka Kreikka oli hajautunut moniin pikkuvaltioihin ja heimokuntiin, vaistosivat nämä kuitenkin kansallisen ja henkisen yhteisyytensä, tajusivat olevansa saman kodin lapsia. Tälle tunteelle antoivat he ilmimuodon silläkin, että heillä Delfoissa, joka muutenkin oli kansan keskus, oli Hestian uhriliesi ihan sen orakelin ääressä, missä maan navan luultiin olevan.
Puhdas ja kirkas kuin valkean lieska on Hestian olento. Hän ei suostunut menemään häntä kosineille Poseidonille ja Apollonille, vaan pysyi pyhänä impenä. Immet hänen palvelustansa hoitavat.
* * * * *
Italiassa ja Roomassa palveltiin kotilieden ja perhe-elämän valtiaanaVestaa, ja häntä palveltaissa muistettiin myös uhreilla ja rukouksilla noita hilpeitä, ystävällisiä kotihaltioita penaateja ja lareja (kts. niistä).
Vielä tärkeämpi oli Vestan valtiollinen merkitys. Kun valtakuntaa katsottiin yhdeksi suureksi taloksi, oli Vesta tämän talon vartia. Oman templin rakensi hänelle Numa Pompilius Palatinon-mäelle. Se oli ympyriäinen ja alkuaan aiottu vain katoksi sille tulisijalle, jolla pidettiin vireillä "Vestan ikuista tulta". Tämä ei saanut koskaan sammua, sillä siitäpä tuho tulisi valtakunnalle, koska Vestan-valkea symboolisesti kuvasi valtion elonlieskaa. Tulta hoiteli kuusi ylimmän papin (pontifex maximus'en) vartavasten valitsemaa neitoa. Noilta "vestaaleilta", jotka jo lapsina otettiin virkaansa, kerittiin takka, he verhottiin valkopukuun ja huntuun. Kolmekymmentä vuotta kesti vestanneidon palvelus-aika. Hunnutonna ei vestaali saanut koskaan näyttäytyä, sillä häneltä vaadittiin mitä ankarinta immellistä puhtautta ja kainoutta, jota ei epäluulo saanut varjoksikaan himmentää. Ankarasti rangaistiin rikkonutta vestaalia. Jos hän huolimattomuudessa oli heittänyt liesitulen sammumaan ja siten keskeyttänyt jumalien ja ihmisten välisen yhteyden, piestiin hän vitsoilla ja pantiin viralta; mutta jos hän siveyden lupauksensa rikkoi, silloin ei vitsat eikä teloituskirves riittäneet rangaistukseksi. Onneton raukka muurattiin elävältä seinän sisään ja valtio koki jos joillakin keinoin sovitella jumalattaren vihaa. Syyttömästi soimattua vestanneitoa auttoi itse jumalatar. Todistaakseen viattomuuttansa kantoiTucciaseulalla vettä Tiberistä templiin ja eräs toinen neito liehtoi huntunsa nipukalla sammuneen tulen viriämään.
Jumalattaren taidekuvissa ilmaistaan immen kainoutta, ankaraa siveyttä, arvokasta vakavuutta. Semmoinen on n.s. Giustinianin Vesta, jonka vakavan lempeä katse ja ylöspäin viittaava käsi osottavat hänen luonnettaan.
Janus. Quirinus.
Januson yksinomattain roomalainen, Kreikalle aivan outo jumala. Mistä nimi johtuu, ei ole aivan varma. Ehkä se alkuaan on samaa kuin Dianus (vrt. Diana, Jana, Juno), siis joku taivaallinen valon henki. Kumminkin häntä näkyy palvellun aurinkona, joka ehtoolla laskiessaan sulkee taivaan ja valon oven ja aamulla noustessaan taas aukaisee sen. Janus on siis taivaan portinvartia. Sittekun luonnon merkitys unohtui, tuli hänestä muidenkin porttien vartia, lähtökohtain vartia ajassa ja paikassa, alotteen jumala töissä ja toimissa. Samalla kun hänen silmänsä vielä katsahtaa taaksensa menemäisillään olevaan aikaan, tähystää hän jo eteenpäin tulevaisuutta kohden. Tätä kaksipuolisuutta kuvattiin antamalla Janukselle kaksoiskasvot (J. geminus, bifrons), joilla myös alkuaan lienee merkitty auringon kaikkinäkevää silmää.
Taivaan ovenvartia tuopi joka aamu esiin uuden päivän, samoin kuin hän ikuisuuden hämäristä taluttaa ajan radalle uuden vuoden vierimään. Siksi ensi kuukausi, Januarius, sai nimensä hänestä, ja uudenvuodenpäivä (Kalendae Januariae) oli jumalan juhlapäivä. Silloin huoneet ja ovipielet seppelöittiin laakerilehvillä, joilla luultiin voitavan puhdistaa syyt ja saastat, poistaa pahat, silloin ystävät, kuten vieläkin on tapana, toivottelivat toisilleen onnea alkavalle vuodelle ja antoivat toisilleen lahjoja ja makeisia. Janusta tietenkin muistettiin myös makeilla uhriantimilla. Alku työn kaunistaa, hyvästä alusta seuraa hyvä päätös. Näin ajateltiin ja sentähden aina aljettaissa, tärkeämpiin toimiin ruvettaessa rukoiltiin Janusta. Niinpä sotaan lähdettäissä uhrattiin hänelle, ja hänen templiinsä, Janus Numae (Numan perustama), jätettiin ovet auki merkiksi että jumalakin oli lähtenyt mukaan; vasta rauhan palattua templin ovet suljettiin.[80] Mutta miltei alituista sotaa kestikin Rooman valtakunnalle koko sen olemis-ajan. Ainoastaan kahdesti mainitaan Januksen templin olleen suljettuna, toisen kerran silloin kun rauhan ruhtinas Jesus Kristus syntyi mailmaan. Virkaan astuessaan virkamiehet anoivat Janukselta siunausta, samaa tehtiin kansankokouksia alotettaissa; ja yksityisetkin ihmiset, maanviljelijät, kauppiaat, merimiehet y.m. hakivat aina toimiinsa ryhtyessä, retkilleen lähtiessä siunatuksi aluksi Januksen suosiota rukouksilla ja lupauksilla.
Janus on myös paikallinen alottaja. Näimme hänen jo päivän kuljettajana vartioivan taivaan ovia. Hän vartioitsee ihmistenkin ovia. Ovien viereen ja porttikujiin roomalaiset panivat tuon kahtaalle katsovan jumalan kuvan suopein silmin seuraamaan tuloa, menoa ja toimiin lähtöä. — Vielä panee hän liikkeelle virtojen lähteet, sanotaanpa kerran tyrskähyttäneen maasta kuohuvan rikkilähteen vasten vihollisten silmiä kun he Roomaa ahdistivat. Lähteenneitoja mainitaan hän ottaneen vaimoiksi ja hänen poikiaan olivatFontus("lähdemies") jaTiberinus.[81]
* * * * *
Quirinuson niinikään yksistään italialainen jumala, alkuaan merkitykseltään sama kuin Mars, sodanjumala, jota sabinit tällä nimellä kunnioittivat.Quirinusmerkitsee näet keihäänjumala. Luulivatpa roomalaiset että heidän kansallissankarinsa Romulus oli Marsin poika ja semmoisena kutsuivat häntä Quirinukseksi. Jupiter, Mars ja Quirinus kolminaisliitossa varjelivat Roomaa. Q:n pyhäkkö oli Quirinalis-kukkulalla. Häntä ja Romulusta ei sittemmin enää toisistaan erotettu.
* * * * *
Edellä mainittujen taivaanjumalien rinnalla on joukko heidän laatuisiaan, vaanarvoltaan alempiaolentoja. He esittävät täydentelevästi pääjumalain mikä minkin eri puolia ja ominaisuuksia, ovat heidän palvelijoitaan tai seuralaisiaan. Ne ovat:
1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä.
a)Helios, auringonjumala, titaani Hyperionin ("ylhäisen") ja Theian ("jumalallisen") poika, Selenen ja Eoksen veli, kuuluu Apollonin piiriin. Hän lähtee joka aamu idän ääriltä Aithiopiasta ajamaan neljän tulta-suitsevan, virman hevosen vetämää valjakkoa taivaanlaelle; tuli säihkyy pyöristä ja valo ja lämpö leviää kautta avaruuden jumaloille ja ihmisille. Ehtoolla riisuu hän varsat valjaista etäällä lännessä kultalinnansa portilla, hesperiidein (lännetärten, illatarten) ihanain puutarhojen vieressä. Yöllä palaa hän Hefaistoksen tekemässä kultapurressa pohjolan ääritse itään lähtöpaikalleen. Kerran pyysi hänen poikansaFaethon[82] saada ajaa isän vaunuja; mutta kun hän ei osannut ohjata virmoja hevosia, jotka karkasivat oikealta tieltä, oli koko mailma syttyä palamaan, kunnes Zevs salamallaan iski taitamattoman ajajan kuoliaaksi. Toisia lapsia Helioksella oli okeanottaren Persen avioliitostaAietesja noitaKirke.[83] — Helios näkee kaikki, häneltä ei jää salaisetkaan rikokset huomaamatta. Sentähden häntä pyydettiin todistajaksi valantekoihin ja vakuutuksiin. Hänelle uhrattiin valkeita hevosia. Thrinakiassa oli hänellä Faetusa ja Lampetie neitojen kaitavana kaunis karja, jota hän ilokseen katseli, laumaa, kussakin 50 nautaa tai lammasta — selvästi tarkoittaen vuosikauden viikkoja päivineen.
RoomassaSolkaikin puolin vastaa Heliosta; saipa myös osakseenrunoilijain toimesta kaikki seikkailut mitä Helioksesta juteltiin.Sittemmin Sol'in ja Apollonin asioita usein sekoiteltiin keskenään.Sol'ia ja Lunaa huudettiin avuksi (Hor. Carm. sec. 9 ss. 35 ss.).
Heliosta kuvailtiin helosilmäksi, kultakutriseksi nuorukaiseksi, joka, päässään kultakypäri tai 12-säteinen (kuukausien luvun mukaan) kruunu, uljaana ajaa nelivaljakossa.
Rhodoksessa, jossa häntä palveltiin, seisoi satamassa hänen 70 kyynärän korkuinen kuvapatsaansa, Chareksen tekemä. Tuo kuuluisa kolossikuva, yksi mailman seitsemästä ihmeestä, sortui kuitenkin jo 66 vuoden perästä maanjäristyksessä kumoon. Perätön on juttu, että se hajasäärin seisoi satamasalmen suulla, niin että laivain täytyi kulkea sen jalkojen välistä.
b)Eos, Koitar, aamuruskon hengetär. Rakastaen troialaistaTithonosprinssiä, pyysi hän tälle Zevsiltä kuolemattomuutta ja saikin; mutta kun unohti pyytää myös ikinuoruutta, vanheni lemmitty vanhenemistaan ja kuihtui vihdoin heinäsirkaksi.[84] Ei ollut hänellä pojastaankaan iloa. Tämä, Memnon, Aithiopein kuningas sai Troian sodassa kuoloniskun Achilleeltä. Siitä alkain Eos alati suree poikaansa ja hänen kyynelensä putoilevat maahan yökastepisaroina.
Runoissa ylistellään rusosormista, kaunokutrista aamutarta, joka vilpasna kavahtaa vuoteeltaan ja, valjastettuaan virmat hevosensa, kiitää valkeavaunuissa auringon jumalan edellä hänen tuloansa ilmoittamaan, sirotellen ruusuja hänen tiellensä.
Eosta vastaa kaikin puolin roomalainenAurora, niinkuin nimetkin ovat samaa sukujuurta.[85] Aamutar toisella nimellä onMater matutina.
c)Selene, kuutar. Häntä ei taittu palvella, mutta runoilijat kyllä kiittelivät hänen valkoisia käsivarsiaan ja valkokutriansa, joiden päältä sädekehä kiilteli. Iltasin nousee hän valtameren aalloista ja suistaa valko-valjakkonsa taivaalle. Hän on lempeä ja kaino; ainoastaan salavihkaa suutelee hän lemmittyänsä, kaunistaEndymionia, yön ja unen haltiaa, joka nukkuu Latmos vuoren vinkalossa. Häntä sekoiteltiin paljon Artemiseen, Hekateen ja Persefoneen, samoin kuin hänen latinalaista vastavertaansa,Lunajumalatarta. Tämä sai Servius Tulliukselta oman templinsä.
Taidekuvissa kuuttarella on puolikuu päälaella, huntu sidottu takaraivolle, kädessä tulisoihtu.
d) Personoittuja tähtiä oliFosforosjaHesperos, koin- l. aamu- ja iltatähti, joita ei luultu samaksi, kaksi sorjaa soihtukätistä nuorukaista; —Orion,[86] hurja metsästäjä, myrskyjen nostaja, oli Eoksen puoliso, kunnes hän, solvaistuaan Artemista, sai surmansa tämän nuolesta ja siirrettiin tähdeksi taivaalle; — hänen koiransaSeirios(Sirius), jonka nousu tuo mätäkuun paahteiset päivät; —Hyudit, sateettaret, jotka ilmoittavat sateitten ja tuulten aikaa; —Pleiadit, merenkululle otollisen ajan alkajat (toukokuulla).
e) Neljä päätuulta,Boreas(pohjoinen),Notos(etelä),Euros(itä),Zefyros(länsi), sanottiin Eoksen pojiksi, koska aamunkoitosta tuuletkin tavallisesti heräävät henkiin. Tuulten luultiin asuvan Aiolian tuulivuoren koloissa, jossa Aiolos kuningas niitä hallitsee ja pitää kurissa.[87] Rajuja huimapäitä ne ovatkin, erittäinkin kalsea Boreas; hän ryösti Erechthevs kuninkaan tyttären Oreithyian,[88] joka synnytti hänelle Kleopatra tyttären sekä Kalais ja Zethes pojat. Lempeänluontoinen Zefyros, kevään airut, horain puoliso, suosii kasvikunnan menestystä, josta syystä hänen nimensä Roomassa myös oliFavonius(favere = suosia).
Atheenassa säilynyt 8-kulmainen rakennus, "tuulten torni", esittää räystäslistassaan neljä pää- ja neljä välituulta omituisissa, hauskoissa korkokuvauksissa.
f)Irison taivaankaari personoittuna. Kun tuo kirjava taikakaari sillan tavoin liittää maan ja taivaan toisiinsa, aiheutui siitä taivaan airut, joka nopeana kuin "pilvistä putoova lumi tai raesade kiitää mailman ääristä ääriin taivahisten sanomia saattelemaan" (Homeros). Etenkin Hera lennättelee häntä toimillaan.
Iris taiteessa: siivekäs neito, airuensauva (caduceus) kädessään.
2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä.
a)Eros, latinaksiAmor l. Cupido, Lempi, Afroditen poika ja seurakumppali, on lumoavan kaunis nuorukainen tai poika veitikka, joka ilokseen ammuskelee sydämmiin suloisesti kirveleviä haavoja. Eipä ylijumalakaan vältä hänen nuoliaan, sillä lemmen valtaavan voiman alle taipuu kaikki mikä luotu on. Runoilijat keksivät Erokselle veljenAnteros(vastarakkaus). Hän luotiin leikkitoveriksi veljelleen, ja hänen seurassaan tämä viihtyy hyvin, mutta jos toveri katoo näkyvistä, on toinen suruissaan. Rakkaus sytyttää tavallisesti vastarakkauden, kuten liekki liekin, mutta vastaamatta jääneenä on se onneton. — Eros ei ainoastaan ole sukupuolten lempeä, vaan tarkoittaa myös lämmintä ystävyyttä nuorukaisten ja miesten välillä. Sen tähden seisoi gymnasioissa (voimistelusuojamissa) E:n kuva Hermeksen ja Herakleen kuvien rinnalla, ja taisteluun mennessään spartalaiset uhrasivat hänelle, siten ilmaisten tahtovansa hädässä auttaa ystävä ystäväänsä.
Amorin ja Psychen (sielun) lempisuhteista tarinoivat runoilijat kauniita juttuja.
Eroksen taidekuvista kuuluisin oli Praxiteleen Eros. Se on hävinnyt, mutta muita on säilynyt useita. Niissä hän tavallisesti on näköjään soma, siivekäs poikanen, aseinaan nuoli ja joutsi tai soihtu, lemmentulen viritin. Väliin on hän ruusuin seppelöitty.
Pothos, Himeros, Hymenaioskuuluivat myös Afroditen seuraan, mutta ne olivat melkein vain allegorisia kuvitelmia joita ei ajateltu eläviksi henkilöiksi.
b)Chariitit(Charites), sulokit, Zevsin tyttäretAglaia, Eufrosyne, Thalia, ovat tavallisesti lemmenjumalattaren joukkiota, jota he pukevat ja somistelevat; liikkuvatpa usein näissä touhuin muidenkin jumalain ympärillä. Yleensä on sulokkien toimena luoda elämään suloutta ja hauskuutta. Eipä jumaliakaan haluta istua kemuilemaan, elleivät chariitit ole mukana, ja heidän esimerkkiään ihmiset mukailevat. Juhlatiloissa kutsuivat he sulokit vieraikseen ja soivat heille ensi maljan. Ei laulu laululle tuntunut eikä soitto soitannolle, ei puhe somasti sujunut, ellei sulokit henkäyksellään niitä elähyttäneet. Heiltä jalot hyveetkin saavat miellyttävän leiman. — Näitä kaikin puolin vastaa roomalaisetGratsiat(Gratiae). (Hor. I, 4, 6 s. 30, 6. III, 21, 27).
Taiteessa sulokit ovat sorjia, viehkeitä, viattoman iloisia neitoja. Kukiteltuina pitelevät he kädestä tai syleilevät toisiaan. Puku on kevyt, ovatpa usein alastikin.