c)Musatl. runottaret, Apollonin seuruetta. Voitettuaan titaanit siitti ZevsMnemosynelle(muistolle) yhdeksän runotarta ikuistamaan omia ja muiden jumalain suuria töitä. Sen tekevät he runon voimalla. He laulavat entisiä, nykyisiä, tulevia asioita ja lauluillaan, joita Apollon soitollaan säestää, ilahuttavat he taivaallisten mieliä Olympon saleissa. Luultavasti olivat he alkuaan lähdeneitoja, joita palveltiin vuoriseuduilla lähteitten luona, niinkuin Pieriassa Olympon itärinteellä Pimpleia-lähteen luona, Helikonilla Aganippe ja Hippokrene lähteillä, Parnassos-vuorella Kastalian vuolteella. Lähdetten solina ja lorina vuorisalon siimeksessä kuului kuin soitolta ja niin syntyi itsestään laulavain lähteettärien kuvitelma. Alkuaan muusat kaikki 9 edustivat laulua yleensä, vasta myöhemmin, ehkäpä aleksandrinilais-ajalla, runoilun ja tiedetten toimet jaettiin heidän välillään ja he saivat kukin oman alansa. Niinpä nytKalliopeedustaa kertoma- l. sankarirunoa (tunnuskaluna taulu tai käärö ja piirrin),Kliohistoriaa (t. käärö ja kynä, väliin kirjalipas),Euterpelaulurunoa (kaksoishuilu),Eratolemmenlaulua (kielisoitin),Terpsichorehyppyä (lyyra ja soittopuikko),Melpomenemurhenäytelmää (sankarinnaamari, miekka, nuija),Thaleiailvenäytelmää (ilvenaamari, murattiseppele, käyräsauva),Polyhymniauskonnollista virttä,Uraniatähtitiedettä (t. taivaanpallo). Muusain palvelijoina runolaulajat hoveissa (Femios, Demodokos Odysseiassa) ylistävät sankarien urotöitä. Korkean laululahjan ovat usein saaneet maksaa sokeudella.
Roomalaiset kunnioittivat eräitä laulavia ja ennustelevia lähdeneitojacamenoja(camena), joista etevinEgeriaauttoi Numa kuningasta neuvoillaan (Ov. Met. XV). Runoilijat eivät sitten tehneet erotusta näiden ja muusain välillä (Hor. I, 12, 39. II, 16, 38).
d)Themis ja Horat— Horat, Zevsin ja Themiin tyttäret,Dike(oikeus),Eunomia(laillisuus),Eirene(rauha), edustavat vuodenaikoja ja niiden säännöllistä vaihekulkua, jopa juuri tuon vaihekulun tarkkaa säännöllisyyttä, ja yleensä järjestystä. Samoin heidän äitinsäkin Themis on ilmetty mailmanjärjestyksen ikilaki joka jo oli mukana ilman pieltä pistettäissä. Hän on vanhinten jumalain Uranoksen ja Gaian tytär. Hän valvoo järjestystä jumalain ja ihmisten kokouksissa ja suojelee vierastenkin oikeutta. — Muuten äiti ja tyttäret ovat ylijumalain palvelijoita. Semmoisina horat vartioivat taivaan ovia, joita he sulkevat pilvisalvoilla tai aukovat siirtämällä syrjään pilvet. Järjestyksen valvojina suosivat ja suojelevat he kaikkea jaloa, kaunista ja hyvää.
Atheenalaiset palvelivat vaan kahta horaa, joita he kutsuivat nimilläThallo, kukinnon ajatar, jaKarpo, kypsynnän.Eireneoli heillä valtiollisen rauhan jumalatar.
Kuvaustaiteessa on Themiillä vaaka ja palmunoksa käsissä. Hoorat ovat tanssivia, kukilla ja hedelmillä koristettuja impiä. Myöhemmin annettiin heille eri merkkiesineitä eri vuodenaikain mukaan.
e)Nike, "voitotar", personoitsi sitä valtavoittoa jonka Zevs vei salamallansa; siitä syystä voitotar liehuikin ylijumalan kämmenellä, esm. hänen kuvassaan Olympiassa. Mutta voiton hengetär on Athenellakin, sillä hänkin on sotaisa ja voittoisa.
Sotaisa Rooman kansa antoi vielä suuremman arvon voitottarelle,Victorialle, jonka vanhin kansallinen nimitys oliVica Pota, "mahtava voittava". Hänelle voitolliset sotapäälliköt urotöidensä muistoksi pyhittivät pystykuvia Kapitolion kummulle. Komein niistä oli Augustuksen asettama Actiumin voittopäivän muistoksi.
Taiteessa voitotar on siivekäs neito koristettu palmuoksilla ja laakereilla, urhouden palkinnoilla, kädessään hermeensauva. Mainioin on Paionioksen veistämä Nike, kauniisti ja rohkeasti sommiteltu lentoon lähdön asentoon; pahimmoiksi vaan kovin rikkiöimenä meille tullut.
f)Hebe, "hemmetär", Zevsin ja Heran tytär, kuvaa oikeastaan luonnon nuorta hempeyttä. Enimmiten esiintyy hän kuitenkin vain yläjumalien palvelusneitona, joitten maljoihin hän laskee nektarin mehua. Hänen puolisonsa on Herakles, sillä sankarivoiman rinnalle soveltuu hyvästi hento sulous.
Roomalaisilla Hebeä vastaaJuventas l. -tus(nuoruus), jossa he kunnioitsivat valtakunnan ikinuorta, kuihtumatonta voimaa.
Vaasimaalauksissa ja korkoveistelmissä on suosittuna aiheena Heben jaHeraklen häät. Tavallisesti hän kuvataan suloiseksi kainoksi immeksi,joka laskee viiniä kannusta. Semmoinen on esm. italialaisen CanovanHebe.
Jumalain juomanlaskija on myösGanymedes, josta vasta enemmin.
3) Kohtalon voimia.
Ylijumala hallitsee — niin uskottiin — mailmaa, sallimuksen muuttumattomia ikilakeja noudattaen, jotka siis alkuaan ovat jumalan tahdon ilmauksia. Mutta vähitellen ne käsitetään siitä erillään oleviksi, eläviksi kohtalon voimiksi, joita Zevs tosin välisti käyttää välikappaleikseen, mutta jotka myös usein vallitsevat itsenäisesti, hänen tahdostaan huolimatta. Nämä kohtalon hengettäret, nimeltään:
a)Moirat, lat.Parkat(onnettaret, osattaret) vallitsevat mielin määrin ihmiselämässä. Kukin ihminen on syntyessään saanut vastaisen kohtalonsa määrätyksi, saanut osattarensa, joka saattelee häntä elon vaihetten läpi kehdosta hautaan asti. Näin on onnettaria epälukuinen määrä. Mutta tuon paljouden osottivat kreikkalaiset pyhällä kolmeluvulla. Onnettaret ovat siis nämä kolme:Klotho(onnen l. elonlangan "kehrääjä"),Lachesis("arpominen"),Atropos("torjumaton, väistymätön"). Myöhempää keksintöä on käsitys, että Klotho kehrää elämänlangan, Lachesis mittaa siitä kullekin hänen pätkänsä, ja Atropos leikkaa sen poikki.
Taiteilijat tavallisesti, tuosta käsityksestä väliä pitämättä, antavat Klotholle tosin värttinän, mutta Lachesiille kirjakäärön ja Atropoolle vaakapuntarin tai antavat hänen sormellaan näyttää kellontauluun kuolinhetkeä.
Moirat ovat ikijärjestyksen puolueettomat edustajat ja semmoisina Zevsin ja Themiin tyttäriä; mutta koska he sen ohessa useinkin näyttävät tylysti ja kateellisesti sortavan toiveemme ja aikeemme, sanottiin heitä synkän Yön ja kamalain Tuonetarten (kerain) nuiviksi sikiöiksi. — Parcae'n asemesta annettiin heille myös nimi Fata, josta on johtunut uudenaikainen nimitys "Fee".
b) Näiden sukua ovat myösNemesis, Ate ja Tyche. Nemesis("määräjakelu") valvoo kohtuullista onnen ja onnettomuuden osan jakoa kullekin, ettei kukaan saisi ylenmäärin kumpaakaan, ja pitää täten mailman menoa tasapainossa, siveellistä mailmanjärjestystä voimassa. Ken ylpeydellä ja rikoksilla tätä tasapainoa häiritsee, sitä Nemesis kurittaa, masentaa ylpeät. Näin toimii hän samaan suuntaan kuin Erinykset l. Furiat. Hän sai myös nimenAdrasteia("välttämätön").
Taide-esitys: vakavannäköinen impi, jolla on mitan, hillityksen, kurituksen ja nopeuden tunnustimina kyynärä, ohjat, ies, miekka, ruoska; siivet, pyörä y.m.
ZevsitärAte, hurmaa ja sokaisee pahan tielle eksynyttä tekemään tuhotöitä ja jouduttamaan oman perikatonsa.[89] — Hänen vaurioitansa Zevsin tyttäretLitat(litai = rukoukset), jotka tulevat perästä ontuen, parantavat, jos syyllinen heiltä nöyrästi armoa anoo.
Tyche l. Fortuna, sattuman ja varsinkin onnellisen sattuman hengetär. Fortunalle perusti jo Servius Tullius templin; Antiumin fortuna oli myös arvossa pidetty.[90] Sen lisänimet vaihtelivat mikäli tarkoitettiin yksityisen tai valtion onnea (F. populi Romani). Onnettaren merkitys kasvoi kasvamistaan, siitä tuli mahtavimpia yli-inhimillisiä voimia, mikäli vanhoja jumalia lakattiin uskomasta. — Sen tunnustimet: peräsin, runsaudensarvi, rahahenki, ja huikentelevaisuuden merkkinä pyörä. —Felicitason sulan onnen ja menestyksen haltio.
c) Vielä kuuluvat tähän sarjaandaimonit(daimones) ja roomalaisten niistä vähän eriävätgeniot(genii). Edelliset ovat kulta-aikakaudella eläneitten ihmisten henkiä, jotka ylijumala sääsi kaitsemaan ihmisiä täällä maan päällä, jonkinlaisia enkelintapaisia väliolentoja jumalan ja ihmisen vaiheella. Joka ihmisellä on daimoninsa, joka suojellen saattelee häntä läpi elämän. Muuten daimonin käsitys vaihteli, niin että luultiin kullakin olevan niitä kaksi, hyvä ja paha, tai saman daimonin antavan meille milloin hyvää milloin pahaa. Eri olento onAgathodaimon("hyvä d.") peltojen ja viinitarhojen suosijahenki.
Genio(genius)[91] on kunkin ihmisen sisimmässä löytyvä jumalallinen elinhenki, itse elonperuste, joka määrää hänen itselöisyytensä ja vaistomaisesti ohjaa häntä hyvään. Se on hänen sisällinen suojahenkensä, hänen häviämötön ikuinen osansa. Ihmisen syntymäpäivä on hänen genionsa juhla; silloin sopii siis kemuilla ja iloita (siitä syntymäpäivänvietto). Genio on mielissään, kun elämän iloja nautitaan,[92] pahoillaan kun niitä halveksitaan. (Siitä puheentapa: genio indulgere, suositella geniotansa = elää hauskasti). Ihmisten kuoltua heidän genioistaan tuleemanesjalares. — Lisäksi on kullakin perheellä, valtiolla, paikalla (gen. loci) oma genionsa l. haltiansa.
4) Lääke-jumalia.
Jumalien lääkäri onPaieon l. Paian, jolla myös tarkoitetaan Apollonia parantajana. Tämän poikaAsklepios, lat.Aesculapius, on Homerissa vielä vaan sankari ja taitava haavalääkäri. Sittemmin ylenee hän jumalaksi, jota palveltiin kaikkialla lehdoissa, vuorilla ja terveyslähteillä. Hänen pyhäköissään, joista kuuluisin oli Epidauroksessa, sairaita parannettiin incubationilla (kirkkounella), s.o. noudattamalla neuvoja, joita sairaat, uhrien ja rukousten jälkeen, templissä nukkuessaan saivat jumalalta.
Kuvissaan Asklepios on jalon, lempeän ja älykkään näköinen mies, kädessään sauva jota myöten kärme kiemuroitsee, nuortuvan elinvoiman merkkinä. Väliin on hänellä paperikäärö (resehti?).
Hygieiaon personoitu terveys, terveyden hengetär, jota samaa roomalaiset tarkoittivat nimilläSalus l. Strenia. Eileithyia(joita on useampiakin), synnytyskivutar, Heran tytär, edistää, kuten Herakin, lasten päästöä. — RoomalaistenCarna l. Cardeavarjeli vastasyntyneitä häjyiltä veren-imiöiltä aaveilta.Anna Perennalta, rukoilivat roomalaiset lujaa terveyttä ja pitkää ikää.
II. Veden jumalat ja haltiat.
Maanpiirin kiertää ylt'ympärinsä ääretön valtameriOkeanos, joka on kaikkien olokappalten, jopa jumalainkin esi-isä, samoin kuin hänen puolisonsaTethyson niiden esiäiti. Tuo lempeä vanhus pysyy erillään mailman puuhista ja asuu iäkkään puolisonsa kanssa perimmässä lännessä. Lapsia heillä on tuhansittain, nimittäinOkeaninit l. -nidit, "merettäret" sekä virrat, joet, järvet, lähteet. Virroilla oli kullakin oma haltiansa, jonka ajateltiin asuvan virran pohjalla tai jossain luolassa lähellä sen lähdettä. Näitä palveltiin tuottamansa hyödyn takia, mutta kutakin vaan omalla seudullaan; ainoastaanAcheloos, Kreikan virroista suurin, näkyy saaneen yleisempää kunnioitusta. Samanlaista virtain palvelusta tapaamme roomalaisilla.Pontusoli yleensä lähdetten jumala, mutta kullakin joella oli oma haltiansa; näistä etevin on Tiberin haltiaTiberinus.
Virran haltioita ajateltiin ja kuvattiin eläinten (kärmeen, härän) tai ihmisenmuotoisiksi, jolle sentään pantiin härän pää tai ainakin sarventyngät; lisäkapineita on virranhaltioilla urnoja ja runsaudensarvia, kuvaillen heistä lähtevää auvoa. Lähteille annettiin naisellisia haltioita.
Mailman jaossa saiPoseidonmeret ja vedet osakseen. Hän on alkuaan vetisen elementin, kaiken veden valtias, siis jokien, järvien ja lähteittenkin. Dorilaiset nimittivät häntäPoteidan'iksi, joka näyttää olevan samaa juurta kuin joen kreikkal. nimi.[93] Näinpä häntä palveltiin sisämaissakin, esim. Argoliissa ja Arkadiassa, ja sanottiin hänen hangollaan iskeneen maasta lähdesuonia valumaan, jos suosi jotain seutua ja tahtoi sen viljavuutta edistää.[94]
Pian pääsi kuitenkin voitolle se käsitys, että hän on meren jumala. PuolisonsaAmfitritenkanssa asuu hän (Homeron mukaan) syvällä meressä hohtavassa kartanossaanAigainluona, jonka arveltiin olevan jossain Peloponneson pohjoisrannalla.[95] Täältä lähtee hän toimilleen, avaraa valtakuntaansa katselemaan. Ajaen vaunuissa, joiden eteen on valjastettu korskat, kultaharjaiset, vaskikavioiset orhit, kiitää mahtava, tummatukkainen,[96] leveärintainen[97] merenvaltias hyrskyviä laineita pitkin, ja pyöräin ympärillä kirmaa iloissaan merenelukoita. Vihoissaan myllertää hän kolmikärkisellä hangollaan merta, pirstoo kallioita, peittää maan ja taivaan pimeän verhoon, josta kuuluu vaan myrskyn ulvona ja aaltojen pauhina. Onneton se ihminen joka silloin sattuu vesiä kulkemaan! Olipa syytä kyllä merille lähtiessä ensin uhreilla ja rukouksilla pyytää Poseidonin suosiota. Isän tylyyttä ovat myös hänen poikansa perineet, semmoiset kuin Polyfemos, Orion, Kyknos, Antaios, Busiris, Amykos, Kerkyon ynnä muut rajut jättiläiset. Hänenhän sikiöitään olivat myös jättiläisetOtosjaEfialtes(joita äitinsä laillisen puolison Aloevsin mukaan tavallisesti nimitetään Aloideiksi), jotka pitivät Areen vankina vaski-ammeessa, kunnes Hermes varasti vangin heidän hallustaan, jopa uhkasivat rynnäköllä anastaa taivaankin, latomalla Olympin päälle Ossa vuoren, tämän päälle Pelionin, kunnes Apollon nuolillaan ampui heidät (Od. XI, 305-320).
Mutta eipä Poseidon aina vihoissaan yrmyile. Hänen sydämmensä leppyy, tuima katseensa lempenee, hän asettaa aallot, ja rauhaa hymyilee maa ja taivas.[98]
Poseidon ajelee hevosilla ja hevonen on hänen suosittunsa eläinten joukosta. Hevosilla kuvailtiin kai laineita, jotka yletysten kupliessaan ja valkoharjaisina vieriessään muistuttavat mieleen laukkaavia hevosia; taikka — ehkä niinkin — hevonen kiitää eteenpäin kuin aalto vihurilla pitkin meren vihervää kenttää. Saman kuvitelman aiheen antanevat myös pilvet jotka myrskyllä ajelevat ulapalla. Vieläpä laivatkin ovat runokielessä merihevosia (Od. IV, 708). Sanottiin Poseidon alkuaan luoneenkin hevosen; se oli "Areion", siivekäs orhi, mielellinen ja kielellinen. Semmoinen ihmehevonen hänen luomansa oli myös Pegasos, joka toi salaman Zevsille. Kun se potkaisi maahan, hyrskähti lähde kavion alta, samoin kuin Poseidonin hangon pistämästä vuotaa lähteitä. Pegasos on ukonpilvi, jonka sateesta syntyy puroja ja lammikoita.
Koska meri syleilee maata ja kreikkalaisen käsityksessä kannattaa maata sylissään, on Poseidon "maankannattaja l. maansyleilijä";[99] mutta kun meressä myös asuu tuliperäisiä hirmuvoimia joiden luultiin veden mukana virtaavan maan alle, sen syvimpiin koloihin ja loukeroihin, ja irti päästyään tärisyttävän maata, on Poseidon myös "maanjärisyttäjä",[100] joka vimmoissaan jyskyttää maan perustuksia. Yleensä luultiin maanjäristysten, tulivuorten purkausten ja meren myrskyjen olevan likeisessä syyn yhteydessä keskenään. Niinpä Poseidonia palveltiin seuduilla, joissa maanjäristyksiä usein tapahtui esm. Spartassa; ja missä maanrepeämiä ja kallionhalkoja (Akropoliin vuoressa) oli syntynyt, sanottiin merenvaltiaan siihen survaisseen aseellansa. Maanjäristys luo väliin uutta maata eli luotoja mereen. Siitä syystä ylistettiin Poseidonia Thessalian Tempe laaksossa, jonka jumala näytti luoneen maanjäristyksellä avaamalla Peneus joelle väylän meren. Samanlaisesta syystä sai alkunsa luulo, että Poseidon rakentelee kaupungin (esm. Troian) muureja; mutta helposti saattoi hän myös rakennuksensa repiä maahan, sillä meri ja maanjäristys havittelee pian omat rakentamansa. Tähän yhteyteen kuuluu myös tarinat siitä, kuinka Poseidon riiteli eräiden maiden omistamisesta seudun jumalain kanssa, kuten hän Argoossa kiisteli Heran, Korinthissa Helioksen, Naksossa Dionysoksen, Delfoissa Apollonin, Attikassa Athenen kanssa. Kaikkialla hänen täytyy väistyä, niinpä Attikassakin, kun Kekrops arvosteli Athenen lahjaa olivipuuta maalle hyödyllisemmäksi kuin merehisen antamaa hevosta. Suuttuneena väistyi Poseidon, mutta pani tulvan alle Eleusiin kentän. Nämä tarut näyttävät, miten maat ovat syntyneet kohoomalla merestä ja vasta vähitellen, ikäänkuin taistelulla, päässeet vesitulvien alta kuiville ja viljeltäviksi.
Merenvaltiaan suosiota tarvitsee merenkulku, kauppa, kalastus, jopa merisotakin.[101] Kreikassa ei ole missään meri kaukana, ja jo vanhimmista ajoista asti harjotteli kansa merenkulkua lavealti. Niinpä Poseidonin palvelus oli levinnyt laajalle Kreikkaan, sen saariin ja siirtokuntiin. Jo Troian sodan saduissa esiintyy Poseidon. Hän taistelee achailaisten puolella troialaisia vastaan, joille hän oli leppymättömästi vihastunut heidän entisen kuninkaansa Laomedonin petollisen menettelyn tähden. Kreikkalaisia hän suosi muita paitsi Odyssevsiä, jota vainosi poikansa Polyfemoksen puolesta. Erittäin suosittu kansa oli hänelle satu-aikanafaiakilaiset. Lintuina liukuivat heidän aluksensa tuoden kotiin rikkautta, ja onnellisesti kului heidän elämänsä, soitossa ja ilossa, merenjumalan turvissa. Herttainen taru näistä Scherian asukkaista on varmaan syntynyt kansan kesken, joka oli ihastunut merielämään ja harjotteli sitä alinomaa. Kaikista päättäen nämä olivat ionilaisia, joiden tärkeimpiä jumalia oli juuri Poseidon. Aasiaan veivät siirtokunnat hänen palveluksensa. Hänellä oli templi Mykalen niemellä, jonne ionilaiset kokoontuivat kansallisjuhlaansa,panionia, viettämään. Taru tietää että Thesevs siirsi hänen palveluksensa Korinthiinkin. Siellä vietettiin taipaleella jumalan nimen suojissa suurta isthmia-juhlaa kilpoineen joka 3:s vuosi, ja persialaisista saamansa merivoiton muistoksi pystyttivät kreikkalaiset sinne suuren Poseidoninpatsaan. — Mutta muuallakin, missä merellä kuljettiin ja kauppaa harjotettiin, sai merenjumala kunnioitusta. Hänen templinsä rakennettiin tavallisesti nienten päihin ja vuorille jotka näkyivät kauas merille. Hänelle uhrattiin hevosia ja mustia härkiä,[102] näitä nähtävästi sentähden että aallot pauhatessaan muistuttavat mylviviä härkiä, aallot ovat Poseidonin karjaa, olkootpa hevosia tai härkiä. Edelleen hänen kunniakseen paikoin pidettiin härkätaisteluita tai laivain leikkisotia (Sunion'issa), mutta varsinkin kilpa-ajoa hevosilla.
Poseidonia kuvataan hyvin veljensä Zevsin näköiseksi. Hän on siis mahtava, voimakas. Mutta häneltä puuttuu veljensä lempeä tyyni ylevyys; hänen ilmeessään on jotain yrmeää, rajua, kolkkoa. Tukka ja parta on tuulen tuivertama, kasvojen piirteet kulmikkaat, katse ankara, suu hymytön. Toinen jalka nostettuna ylemmäs, käsi kyljessä, toinen hangonvarressa, tähystää hän etäälle uhkaavan näköisesti. — Eräs kaunis Poseidonin kuva löydettiin meidän aikoinamme Pergamossa kaivettaessa.
Roomalaiset eivät olleet merimiehiä, vasta myöhän oppivat he etruskeilta ja kreikkalaisilta merenkulun taidon. Ei heillä siis omasta takaa ollut Poseidonin vertaista jumalaa. Mieluisampi oli heillePortunus, sataman lempeä haltia, joka soi heille suojansa, kun lyhkäisiltä vesiretkiltään palasivat kotio. V. 399 e.Kr. siirrettiin valtion toimesta Poseidonin palvelus Roomaan. Siinä siirrossa menetti jumala kreikkalaisen nimensä, ja Poseidonin kultin ja tarinat periNeptunus(l. Nevtunus), joka kaiketi alkuaan oli joku juoksevan veden haltia. Tietysti Poseidonin ja Neptunuksen välille kuitenkin aina jäi melkoinen erotus, koska proosallisten roomalaisten oli mahdoton sulattaa kaikkia niitä runollisia asioita mitä Poseidonista juteltiin.
Neptunuksen kunnia karttui vasta kun Rooman aseet saivat mainetta merisodissa, joka tapahtui jokseenkin myöhän. Vasta Augustuksen amiraali Agrippa saattoi syystä vaatia itselleen merisankarin kunniaa. Hän rakensikin Actiumin voiton muistoksi Neptunukselle basilikan Mars-kentälle. Sitten runoilijat maalailivat Neptunuksen kuvaa Poseidonin väreillä.
Meri ei ole autio. Sen syvänteissä eli, helleenien luulten, summalta ihmeellistä väkeä, monenmuotoista, monenlaatuista, niinkuin veden ilmiöt itsekin vaihtelevat. Kaikissa yhteistä on kuitenkin, missä enemmän missä vähemmän, veden lieto, levoton, huikenteleva luonto. Toiset vetehiset ovat vilppaita, hilpeitä, täynnä viatonta vallattomuutta; toisissa tyrskyy intohimo, kuohuu viha, kahta kamalampi, kun se kavalasti salaa surmaa hymyilevän kiiltävän kalvon alle. Mutta onpa niitäkin, joiden silmistä loistaa vilpitön lempi, sopu ja rauha, suloinen kuin ilta-auringon säteissä uinaileva aaltonen.
Tämmöinen on tavallisestiNerevs, tuo viisas, ihmisrakas vanhus, joka tyttärineen asuu Egean meren sinisalmissa. Hän osaa ennustaa[103] ja on opastanut monen eksyvän merenkulkijan oikealle uralle, on pelastanut monen haaksirikkoisen karilta. Eipä hän kuitenkaan ole kaikille yhtä suopea. Kun Herakles retkellään hesperiidein taikamaille tiedusteli häneltä neuvoa, miten paraiten pääsisi perille ja saisi kultaomenat haltuunsa, empi Nerevs, veteli verukkeita ja koetti milloin mihinkin haamuun muuttumalla pujahtaa toisen käsistä, joka kuitenkaan ei onnistunut, vaan oli hänen pakko antaa halutut tiedot. Hänen puolisonsa onDoris. Heillä on 50 tai 100 tytärtä,[104]nereiidit(nereittäret), lempeitä, suloisia merenneitoja, jotka Poseidonin ja Amfitriten ympärillä iloissaan telmivät ja hyppelevät laineissa tai mukavasti kelluvat delfiinein selässä tai istuvat vesikivillä hiuksiaan kuivellen ja sukien.
Nereitärten parvesta mainittavimmat ovatThetis, Achilleen äiti, kaunisGalatea, jolta Polyfemos surmasiAkissulhon kun ei itse immelle kelvannut,[105] jaAmfitrite, meren kuningatar. Tämän ja Poseidonin poika onTriton, ihala otus, jonka muuten ihmismuotoinen ruumis päättyy kalanpurstoon. Hän puhaltaa säveliään käiverällä simpsukalla, mielin määrin nostellen ja asetellen aaltoja. Vähitellen helleenein mielikuvitus kansoitti koko Vellamon valtakunnan vallattomilla tritoneilla, jotka tyrskivät ja telmivät; usein huimasti ajellen merihevosilla. Välisti tritoni itsekin on puolittain hevosen muotoinen (kentaurotriton). Nekin ovat kaikki Poseidonin seuruetta, samoin kuin merenneidot. Hevosia on heillä yhtä monta kuin vaahtosuisia, valkoharjaisia laineita kiitelee ulapalla. Heidän hevosiaan ohjaa usein veitikkamaiset pikkulemminkäiset. Iloista, surutonta menoa siellä pidetään aavalla sinikentällä, jota aurinko kultailee.
Meren ihmeellistä ihanuutta esittävät myöskin Nerevsin veliThaumas("ihmeellinen"), tämän puolisoElektro("kiiltoisa"), heidän tyttärensäIris(taivaankaari). Muttaharpyia-tyttärissä tuo ihmeellisyys näyttää nurjan puolensa, he ovat ihalat vaan ei ihanat. He ovat siivekkeitä, höyhenverhosia, haukankynsisiä naisia, kasvot kalpeat ja laihat. Nälissään ovat aina, vaikka kuinkin saalista sieppaavat.[106] Luonnetta kuvaa nimet:Podarge("vinkeäjalka"),Aello(myrskytär),Okypete("kiivaslento"),Kelaino("musta").. Nähtävästi ovat ne myrskytuulia (toisten mukaan surmattaria). "Harpyiain vieraaksi" sanottiin tietämättömiin hukkunutta. Kamalia vesihiisiä ovat myös Thaumaan veliForkysja sisarKeto, joissa kuvautuu meren kamaluus. Samoin tämän pariskunnan lapsetgorgonitjagraiat. Edellisiä on kolme:Stheno("väkevä"),Euryale("lavealti leijuva"),Medusa("vallitseva"). He asuvat lännen äärellä, yön ja hesperiidein rajamailla, ovat kamalat nähdä, kun tukassa kiemurtelee kärmeitä; heillä on vaskikynnet, torahampaat, kivetyttävä katse.Graiat("harmaat ämmät") ovat edellisten sisaria eivätkä nekään juuri suloisennäköisiä, he kun ikänsä ovat olleet harmaita, ja heillä on vain yksi hammas ja yksi silmä, joita vuorotellen käyttävät. Heidän nimensä —Pefredo, Enyo, Deino— osottavat kammoa ja kauhistusta.
Halvemman-arvoisia merehisiä ovat:
Protevs, viekas, ennuslahjainen, mutta auttelemaan haluton "meren-äijä". Kun Menelaos Troiasta palatessaan, suunnaltaan eksyneenä, tiedusti omia ja muiden retkiä ja kuinka kunkin oli palatessa käynyt, yritti ukko vehkeillä ja eri eläinten haamuun muuttumalla livahtaa pois, vaikka turhaan.[107] —Glaukos("kiiltävä") oli alkuaan halpa kalastaja, mutta syötyään jotain taikayrttiä, jonka näki virkistävän puolikuolleita kaloja, joutui hän hurmoksiin ja hyppäsi mereen, jossa merenväki otti hänet seuraansa ja teki kuolemattomaksi.[108] Glaukoksen puoleen köyhät kalastajat mielellään kääntyivät, hän kun kokeneena tunsi heidän tarpeensa. — Yhtä onnellisen hyppäyksen tekiIno. Hän oli Semelen sisar, tuon joka synnytti Zevsille Dionysoksen. Kun Semele sai surkean loppunsa (kts. Dionysoksen tarua), otti Ino hoitaakseen pienokaista, mutta Heran mustasukkaisuus vaati vielä sisartakin kostonsa uhriksi. Hän kiihotti Inon miestäAthamasta[109] raivoon, jossa tilassa tämä murskasi kallioon kuoliaaksiLearchospoikansa, mielipä vielä surmata nuoremmankin poikansaMelikerteen. Äiti rukka pakeni edellä lapsi sylissään ja kun tuli meri eteen, karkasi kalliolta syvyyteen. Täällä nereittäret ottivat hänet lempeästi vastaan ja äiti ja poika pääsivät kuolemattomiksi muutetuin nimin: InoLeukothea("valkojumalatar") ja MelikertesPalaimon. Uudet merenhenget hoitavat hellästi haaksirikon tehneitä.
Merehisiä ovat vieläsireenit, nuo Odyssevsin retkiltä tunnetut naiset, jotka hurmaavilla lauluillaan viekoittelevat matkustajia perikatoon. Heidän vanhemmikseen mainitaan Acheloos virta ja joku runotar, toisten mukaan Forkys ja Keto. Heitä oli luvultaan 2, 3 tai 4.
Kuvaustaiteessa Nerevs tavallisesti on harmaahapsinen vanhus, valtikka kädessä. Hänen tyttärensä alastomina tai ohutpukuisina ratsastelevat delfiinein, tritonein tai muiden haavekuvaisten otusten selässä. Amfitrite istuu usein puolisonsa vieressä vaunuissa, ja tehosalta tuntuu vastakohta nuoren suloisen vaimon ja jäykän merenvaltiaan välillä. Eräs ihana relieviryhmä, ehkä Skopaan mukaan tehty, esittää heidän häitänsä. Tritonein kuvia käytettiin usein kaivoja ja suihkulähteitä, koristamaan. — Protevs saa kuvissa tavall. tritonin muodon. Samoin Glaukos, joka muuten on pörrötukkainen. — Sireenit kuvataan linnuiksi, joilla on neidon pää ja kädet, millä soittelevat.
III. Maan ja manalan haltiat.
Maan emonpovesta taimii ihmeen rehevä ja vilkas elämä keväisin, kun ruohot ja kukkaset verhovat sen kirjovaipallaan ja kaikkialla vilisee, vilkkuu, välkkyy ja soipi. Mutta tuskin on kesä hedelmänsä kypsyttänyt, kun kylmä syysviima jo hyytää veren luonnon suonissa ja talvi kaataa kuihtuneen kasviston siihen hautaan, jonka maa povessaan avaa kaikelle elävälle. Maa-jumalat suovat siis elämää ja iloa, mutta luovat myös surmaa ja synkkää surua; niillä on samalla elonhenkien viehättävä iloisa katse ja tuonelaisten kamala haamu. Maasta on ihmisenki ruumis syntyisin ja palajaa sinne. Salaperäinen, kuin se henkivoima, joka maan uumenissa elää ja toimii, on ihmisenkin olemus täällä, hämärä pulma hänelle itselleen: hänen henkensä tähystää iankaikkisuuden valomajoja ja kohottelee siipiään sinne heilahtaakseen, mutta mullan kahleet painavat jalkaa, ja kuolossa näkyy kaikki raukeavan tyhjäksi. Tämän kaksinaisuuden ja ristiriidan jo kreikkalaiset tajusivat; sen mukaan he kuvailivat maan haltiahenkiä ja loivat sille ilmimuodon näiden haltiain palvelusmenoissa, joissa keskenään vaihteli remuisaa riemua ja synkkää surua. Siinä käytettiin merkillisiä salatemppuja ja mystillisiä symbooleja, jotka syvämielisesti kuvailivat elämän ja kalman kaksoisvaltaa luonnossa ja ihmisessä.
Maajumalista mahtavin onGaia l. Ge, maaemä, emo maa. Hän on alkuvoimista vanhin, sillä hän syntyi suoraan Chaoksen helmasta ja loi itsestään taivaan, vuoret ja meren sekä sitten eri avioliitoissa pitkän sarjan olennoita. Eikä hänen luomiskykynsä vieläkään ole väsynyt; joka kevät uhkuu se uudelleen orasten korsista palmujen latvoihin asti. Maa on kaikkien äiti, eläintenkin. Äidin huolella hän hellästi vaalii korkeampaakin elämää, ihmisen elämää. Atheenassa häntä jumaloitiin lapsien ja nuorison menestyksen edistäjänä.[110] Mutta hän on myös kolkko tuonetar, joka armottomasti vaatii takasin kaikki sikiönsä ja kätkee ne öiseen helmaansa iki-uneen. Gaia on siis mahtava valtias. Sentähden otettiin hän valoja vannottaissa taivaan jumalain ja tuonelaisten mukana todistajaksi. Delfoin orakeli oli alkuaan hänen hallussaan, sillä hänpä povensa höyryillä innostutti Pythiaa ennustelemaan. Siitä Gaiaa kunnioitettiin tietäjänä. — Muuten Gaialle yleensä ei ajateltu persoonallista hahmoa, koska hänen alallaan oli muita, Rhea, Hestia, Demeter, jotka sen pikemmin saivat. Jos häntä kuvattiin taiteessa, esiintyi hän naisena, jonka yläruumis kohoo maasta ja alaosia ei näy.
Roomassa oli maaemonaTellus Mater, jolle juhlittiin kylvöaikana ja uhrattiin emäsika tai lehmä, siten kuvaten maan hedelmällisyyttä. Hänen ja Cereksen juhlat yhdistettiin. — Muuten Tellus ja Gaia muodoltaan pian sulivat yhteen.
Rheia-Kybele. Rheia oli Uranoksen ja Gaian (taivaan ja maan) tytär, Kronos veljensä vaimo, Zevsin ja muiden olympilaisten äiti. Hänen vanhimpia palveluspaikkojaan oli Kreetan saari. Siellä taru tiesi hänen synnyttäneen Zevsin, jota hänen palvelijansa,kureetit, hoitelivat piennä. Jo aikaisin kreetalainen Rheia suli yhdeksi aasialaisenKybelenkanssa, jota jumaloitiin Frygian ja Lydian vuoristossa. Tämä edusti ja kultissaan kuvaili luonnon uhkeaa hedelmällisyyttä, jommoisena hän oli muka alkuun pannut maanviljelyksen ja viinin-istutuksen sekä siten opettanut ihmisille sivistyksen alkeita, perustanut kaupunkeja. Jumalatarta palveltiin parhaastaan Pessinuksen kaupungissa ja nimitettiin Dindymos vuoren mukaan "dindymolaiseksi",Dindymene. Siellä oli hänen vanhin pyhäkkönsä ja kuvansa, eräs raanakivi. Siellä myös näytettiin hänenAttis l. Atyslemmittynsä hautaa. Tämä oli aikoinaan ihana frygiläisnuorukainen, jonka jumalatar valitsi sulhokseen. Mutta uskoton Attis rakasteli Pessinuksen prinsessaa ja mieli häntä vaimokseen. Silloin vihastui jumalatar ja kosti. Vieraat olivat jo hovissa häitä viettämässä, kun Kybele kaikkien kauhuksi ilmestyi sinne. Attis houreissaan surmasi itsensä. Hänen sielunsa piileysi petäjään, jonka juurelta hänen verestään versoi orvokkeja. Kun Kybele yhä lempi ja itki uskotontakin, suostui Zevs hänen rukoukseensa ettei Attiksen ruumis koskaan mätänisi. Itse sääsi Kybele Attiksen muiston juhlaa vietettäväksi keväällä päiväntasauksen aikana. Silloin Kybelen templiin vietiin orvokeilla seppelöitty kuusi Attiksen symboolina ja vainajaa etsittiin ja itkettiin, huumaavan soiton pauhatessa ja raivoisan surun vallitessa. Vihdoin kolmen päivän päästä oltiin löytävinään Attis, ja nytkös Kybelen papit,korybantit(= kureetit) riemuissaan remusivat, hyppelivät hurjasti torvien rämistessä[111] ja pistelivät itsiään puukoilla, matkien Attista.
Kybelen palvelus levisi länsipuolelle Hellespontia Troian seudulla asuvain helleenein välityksellä ja eteni etelään päin, Kreikkaan, liittyen Rheian palvelukseen. Jo persialaissotain jälkeen tavataan se Atheenassa, ainakin alaluokkien harrastamana, vaikkei se orgiastillisten hullutustensa takia saanutkaan valtion hyväksymystä.
Roomaan pääsiMagna mater Idaea[112] l.Phrygiav. 204 e.Kr., jolloin koetettiin saada Hannibal maasta karkoitetuksi, ottamalla useita vieraita jumalia valtion omaksi. Silloin Pergamoksen kuningas Attalus ystävällisesti lähetti Roomaan kuuluisan Pessinuksen taikakiven, joka otettiin vastaan hurskaalla uskolla, juhlallisesti. "Suuren maaäidin" juhlaa,megalesia, vietettiin sitte aina tuon tapauksen muistoksi (huhtik. alussa) juhlakulkueilla, jolloin uhria toimitti frygiläiset papit,galli.
Dionysos l. Bakchoson laajan luontoinen jumala, jonka palvelukseen yhtyy vento-kreikkalaisia aineksia sekä vieraita, Frygiasta Thrakian kautta tulleita.[113] Kreikkalainen Dionysos edustaa maankasvullisuutta ja koska tämä viljavinna uhkuu viinipuussa, on hän erittäin viinin jumala. Frygiläisthrakilainen Dionysos on taas kaksoisluontoinen maajumala, joka tämmöisten tapaan edustaa kasvikunnan sekä kuoloa että virkoomista. Katselkaamme Dionysoksen elämäntarinaa.
Hän syntyi Thebassa ja äitinsä oli Kadmos kuninkaan tytärSemele. Zevs rakastui impeen ja otti hänet omakseen; vaan siitäpä kateellisen Heran kosto kohtasi tätä. Hän tuli Semelen luoksi tämän vanhan imettäjän Beroen haamussa ja uskotteli Semeletä ettei hänen sulhonsa muka ollutkaan Zevs, vaan joku petturi. Semele alkoi epäillä asian laitaa. Kun siis Zevs tapansa mukaan kävi hänen luonaan, vaati hän, Zevsiä koetellakseen, tätä vannomaan että hän täyttäisi Semelen pyynnön, mitä pyytäisikin. Zevs vannoi sen, varomattomasti kyllä, tietämättä edeltäpäin mitä häneltä vaadittiin. Semele vaati nyt häntä ilmestymään täydessä jumalan majesteetissa. Zevs ei päässyt valastaan eikä toinen luopunut tuhmasta tahdostaan. Täytyi siis täyttää pyyntö. Zevs jyrisi ja salamoi — ja Semele parka paloi poroksi. Kuollessaan hän synnytti poikasen. Zevs kätki keskoisen lonkkaansa ja jätti sen sitte Nysan salottarille (tai Semelen siskolle Inolle) kasvatettavaksi ja Heran vainolta varjeltavaksi. Dionysos — se oli tuo kasvatti — varttui vahvaksi otteluissa metsän petojen kanssa. Hän istutti viinipuun vesan, joi ja juopui rypäleen mehusta, juotti ja juovutti myös hoitajansa, Nysan nymfit, satyyrit, sileenit ja muut metsänhaltiot, ja läksi sitte seurueineen saloja samoamaan, jotka kaikuivat heidän ilohuudoistaan ja riemulauluistaan. Riemastus valtaa luonnonkin, se uhkuu eloa. Missä jumala väkineen kulkee, siellä purot vuotavat mettä ja maitoa, ja metsän eläimetki iloissaan yhtyvät hänen seuraansa. Jalopeura lauhtuu lempeäksi ja leikkisäksi. Hän jatkaa retkeänsä etäisille maille palvelustansa levittämään. Missä häntä ystävällisesti kohdellaan, siellä antaa hän viinin lahjaksi ja opettaa viiniköynnöksen viljelystä. Näin saivat hänen suosionsa ja viljelivät viiniäIkariosAttikassa jaOinevsAitoliassa. Missä vastusteltiin, siellä jumalan ankara kosto nähtiin. KunPenthevs[114] Thebassa ja äitinsä eivät huolineet Dionysosta kunnioittaa, hurmasi tämä tuon äidin ja muita naisia niin, että he vimmoissaan, luullen Penthevsiä pedoksi, repivät hänet kuoliaaksi. Ja kun edonilais-prinssiLykurgoshätyytti Dionysosta, sokaisi jumala hänen silmänsä ja mielensä niin että hän silpoi jäsenet omalta pojaltaan, luullen viinipuun oksia karsivansa, ja itse sai äkkisurman.[115] — Tämänkaltaiset tarinat viittaavat siihen, että tuota hurjistelevaa, vallatonta kulttia vastusteltiin toisin paikoin, missä jumalia vakavammalla tavalla palveltiin. — Dionysoksen tenhovoimaa kertoo vielä tämäkin taru. Hän oli matkalla saaristoon levittämässä palveluansa, kun tyrrheniläiset merirosvot ottivat kiinni ja sitoivat hänet, myydäkseen hänet orjaksi. Dionysos ei ollut näillänsäkään tästä, hymyili vaan hiukan, kunnes hänen vihjeestään yht'äkkiä kahleet kirpoivat hänen päältään, laivan masto ja purjeet kietoutuivat viiniköynnöksiin ja nymfain laulu helähti ilmassa. Hädissään rosvot hyppäsivät mereen ja muuttuivat delfiineiksi. — Kreikan saaristossa menestyi muutoin viininjumalan palvelus, kuten viininviljelyskin, oivasti. Kultin pääpaikkoja oli Naksos, jossa Dionysos vietti häänsäAriadnenkanssa. Tämä, Minoksen tytär, oli auttanut Thesevsiä selviämään labyrintin sokkeloista, josta hyvästä sankari vei hänet morsiona mukanaan, mutta jo Naksos-saarelle päästyä hylkäsi hän naisen hänen nukkuessaan. Hyljätyn surkea epätoivo muuttui riemuksi, kun Dionysos Indian retkeltään palatessaan saapui saarelle sekä nähtyään neidon ihastui ja nai hänet. Näin ylentyneelle naiselle soi Zevs kuolottomuuden[116] ja ihmisiltä sai hän jumalallista kunnioitusta. Naksolaiset viettivät Ariadnen muistoa, milloin valittain hyljätyn surua, milloin iloiten häistä. Atheenassa iloittiin pariskunnan kunniaksi: hedelmäin kypsymisaikana kannettiin juhlasaatossa köynnöksiä rypäleineen.
Dionysoksen palvelus levisi laajalle Kreikan rajain ulkopuolelle viinimaihin, missä vain joku ennestään löytyvä sukulais-haltio tarjosi sille sopivaa liitekohtaa. Näin vallitsi vihdoin Bakchos Italiassa, Thrakiassa, Makedoniassa, Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Egyptissä. Sadut kertoivat hänen rauhallisista voittoretkistään, miten hän innostuneen mainaadi- ja satyyrijoukkonsa johtajana, aseina köynnöksillä ja murateilla kiedotut thyrsos-sauvat, valloitti maita ja kansoja palvelukselleen ja sivistykselle. Noudattain esikuvanaan Aleksanteri Suuren mainiota valloitusretkeä, koristelivat myöhemmät runoilijat näitä retkiä kaikilla kumman seikkailuilla ja ulotuttivat niitä Indian tarumaille Gangesvirralle asti. Näin pantuaan mailman valtansa alle, nousee hän Olympin valokunnaille (jossa Homeros häntä ei vielä mainitse) ja tuopi sinne äitinsäkin.
Tähän asti olemme katselleet Dionysosta pääasiallisesti viinin jumalana, voitollisna ilonantajana. Mutta olihan hänellä toinenkin puolensa, siitä johtuva että hän edustaa maan kasvullisuutta, joka vuoroin virkoo ja surkastuu. Kun köynnös syksyllä kuihtui ja rypäleen mehu ehtyi, sanottiin Dionysoksen piilevän vihollisiltaan, jopa pakenevan Heran vainoa manalaan asti ja kuolleenkin, josta hänellä oli nimiZagrevs, "revitty", ja Delfoissa näytettiin hänen hautaansakin. Mutta hän virkosi taas henkiin; keväällä nousee hän nuortuneena kasvien taimissa ja viinipuun vesoissa valoon, mailmaa elähyttämään. Tämän aiheesta liittyi Dionysoksen kulttiin tuo tärkeä kysymys elämän ja kuoleman olennosta yleensä, josta lausuttiin mietelmiä ja aavistuksia syvämielisissämysterioissa. Näissä kuolosta herännyttä jumalaa palveltiin nimellälakchos.
Tätä syvempää käsitystä Dionysoksen luonteesta, tätä hänen kaksoisolentoansa koettivat aasialais-thrakilaiset palvelusmenot lausua ilmi. Siksi vietettiin hänen juhlaansa vuoden lyhyimpänä päivänä, jolloin pimeys voittaa tai on voittamaisillaan valon, sillä valo alkaa samalla jos heikostikin sarastaa. Juhla oli yksistään naisten vietettävä, joiden nimitysmainadit, thyadit, "raivottaret l. hurjat naiset", osottaa juhlimisen tapaa. Rumpujen päristessä ja huilujen helistessä he tulisoihtuja tai murattisauvoja heiluttaen, hajalla hiuksin, milloin surkeasti parkuen, milloin riemusta kiljuen ja karkeloiden, kuljeksivat maita ja saloja. Teurasteltuaan uhrieläimiä repelivät he niitä ja söivät lihaa verekseltään, kuten Zagrevsiä oli revitty. Näin hurjan intohimoisesti ilmaisivat he suruansa Dionysoksen kuolosta ja riemuansa hänen ylösnousemisestaan. Tämmöisten kunnioitusten esineenä sai nyt jumala toisnimiä:Bromios("Rymynen") jaEuios.[117] Hurjimman muotonsa nämä juhlat saivat Thrakiassa ja Makedoniassa ja varsinkin Frygiassa ja Lydiassa, jossa niihin niin läheisesti liittyi Kybelen ja Attiksen kultti. Kreikassa niitä harrastettiin parhaastaan Parnassin seuduilla, Boiotiassa Kithaironin vuorella, Argoossa, Lakoniassa Taygetoksella sekä saarilla.
Attikassa oli Dionysoksen juhlilla paremmin tuo ventohelleeniläinen, järjellisempi ja siivompi luonne. Siellä ajateltiin vaan, että Dionysos maan hedelmöittäjänä on edistänyt ihmisten sivistystä ja onnea, että hän rypäleen mehussa on suonut lahjan, joka taiten nautittuna antaa terveyttä, hilpeyttä ja huolten lievikettä — siitä hänen nimensäLyaios"huojentaja" — lähentelee ihmiset toisiinsa ystävällisesti tunteita ja tuumia vaihettelemaan. Dionysos nostaa mielen lenteelle ylempiin ilmoihin, missä kauniit kuvat ja ylevät aatteet sarastavat sielulle. Näin hän (kuten Apollon) luopi runollisen innostuksen ja hänen palveluksensa on se maa, josta Kreikan draamallinen runous, sekä murhe- että huvinäytelmä on itänyt. Se tapahtuidithyrambin, sen lyyrillisen laulun kautta, jossa jumalan töitä ja kärsimyksiä esitettiin ja jolle aikasin annettiin yksinkertainen dialoogin muoto. Samaa asiaa edisti niissä tiloissa käytetyt naamiohuvit. — Muuten runo suorastaankin mielellään laulaa Bakchoksesta ja hänen virittämästään elonvoimasta (Hor. II, 19).
Dionysoksen juhlia vietettiin Atheenassa pitkin vuotta, milloin viininvalmistus oli päässyt jonkun asteen eteenpäin. Niitä vietettiin loka- ja marraskuussa (oschoforia) rypäleitten kypsyttyä; joulukuussa nuorta mehua maisteltaissa (pikku- l. maakuntais-dionysiat); tammi- ja helmikuussa mehua puserrettaissa, rypäleen verta vuodatettaissa (lenaia); helmi- ja maaliskuussa tynnyreitä avattaissa (anthesteria). Juhlain ohjelmana oli: kilpajuoksua, jolloin voittaja sai viinimaljan; juhlakulkuja jumalan templille; kemuja, joihin kuului niitä näitä ilveitä ja piloja: hypeltiin säkin päällä yhdellä jalalla, improvisoitiin naamio- ja huvinäytelmiä y.m. Väliin heitettiin säätyerotus pois ja isännät ja orjat naukkivat yhdessä. Vainajillekin muistettiin panna ruoka-astioita. Tietysti vallitsi iloinen mieliala. Pääjuhla ja Atheenan varsinainen kevätjuhla oli n.s.isot l. kaupungin dionysiatmaaliskuussa, jolloin Hellaan sivistyksen päämaja esiintyi täydessä loistossaan, vilisten vieraita likeltä ja kaukaa. Silloinpa muiden juhlallisuuksien lisäksi myös esitettiin noita kuuluisia draamoja teatereissa ja voittajat neron kilpatantereilla, runoilijat, palkittiin.
Vanhemmassa taiteessa on Dionysoksen kuva arvokkaan näköinen, aina parrakas, vaikka ylevä ilo ilmeneekin kasvoissa. Myöhemmin luotiin luonnonilon herralle nuorekkaan kauniimmat ruumiinmuodot, ja senaikuiset (Skopaan ja Praxiteleen aioilta) Dionysoksen kuvat tuntee helposti kasvojen melkein naisellisesta ilmeestä, ruumiinmuotojen pyöreydestä ja liikuntojen keveästä somuudesta. Suloinen haaveilu elelee myös väliin kasvoilla. Luonteenomaista on jumalalla pehmeä, kauniissa kiemuroissa hartioille valuva tukka, johon usein on pujotettu viiniköynnös- tai murattiseppele; edelleen on hänellä thyrsossauva, päänauha, eläimen-talja vinossa rinnan yli, juomamalja kädessä. Eläimiä hänen seurassaan: jalopeura, tiikeri, pantteri; kauris hälle pyhä.
Italiassa oli vanhastaan viininjumalaLiber, jonka nimellä roomalaiset sitte merkitsivät Bakchusta, samoin kuin puolisonLiberannimellä Persefonea.
* * * * *
Dionysoksen seuraan kuuluvista olennoista mainittiin joNymfat, luonnottaret. Nämät hilpeät, hyvät immet edustavat luonnon hiljaista herkeämätöntä elontointa ja liikkuvat niitten jumalien seurassa, jotka etupäässä vallitsevat ja vaikuttavat luonnonelämässä, siis Dionysoksen, Afroditen ja Artemiin. Nymfain toimialana on koko avara luomakunta; metsissä, vuorilla, kedoilla, lähteissä, kaikkialla he askaroivat, kehräävät, kutovat. Heidän ahkerain kättensä alla valmistuu yhä uusia vihreitä vaippoja, kirjavia, hohtavia maaemolle puvuiksi. Lomahetkillä he laulavat suloisesti ja karkeloivat keskenään tai uivat vilpoisen virran vesissä. Harvoin ihmissilmä saa nähdä noita vienoja vartaloita, sillä he karttelevat ihmisten melua ja oleksivat itsekseen salojen siimeksessä, luolien katveessa.[118] Missä sentään lehdon hiljainen humina, lähteen lorina, laineen läike salatenholla lumoo sieluasi ja luonto näkyy rauhassa uneksivan, siellä voit tajuta heidän hiljaista kuiskettaan ja ahkeraa touhuansa.
Eri luonnonalain mukaan on nymfejä eri luokkia: a)Najaadit, vedenneitoset, jotka asuvat lähteissä. Lähdetten reunoilla, notkoissa vesipurojen varsilla versoo runsaasti ruohoja, kukkia, pensaita, puita. Näitä najaadit kasvattelevat ja suovat siis välillisesti ravintoa eläimille ja ihmisille. Noita lempeitä naisia ihmiset rakastavat ja kiittävät. — Osaavatpa nuo vielä parantaa kipuja ja ennustella tulevia. Lähdevedellä nähtiin näet väliin olevan lääkitsevä voima, jopa innostavakin, niin että sitä juonut rupesi runoille. Olivathan Muusat alkuaan lähdeneitoja. — Najaadeille sukua ovat okeaniidit ja nereiidit.
b)Oreaadit, vuorenneidot, eivät juuri edellisistä eriä muuta kuin nimeltään. Vuoriltahan lähteetkin vetensä saavat ja oreaadit ja najaadit syleilevät usein toisiaan samoissa vuolteissa. Kuuluisa oli vuorenneitoEkho(kaiku), joka rakastiNarkissosnuorukaista, saamatta tältä vastalempeä. Onnetonta impeä poltti lemmenliekki, niin että hän vihdoin riutui olemattomaksi, luunsa kivettyivät, ja ainoastaan ääni jäi jälelle, joka vastaten vuorissa huutaville turhaan etsii lemmittäväänsä. Mutta Narkissos, kun halvassa itsensä ihailussa hylkäsi hellän neidon, sai kokea Afroditen koston. Kun hän kerran metsästysretkellä janoissaan kumartui maahan juomaan lähteestä, näki hän veden hopeakalvossa kauniin kuvansa ja ihastui tähän äärettömästi. Hän koetti ihannettansa syleillä, mutta se pakeni aina käsistä. Siitäpä tyydyttämätön poltto jäi hänen rintaansa kalvamaan. Narcissi-kukka on hänen jälkeensä tullut sydämmettömän kauneuden kuvaksi.
c)DryaaditeliHamadryaadit, puiden neitoset. Kullakin puulla oli oma naishaltiansa, kuten suomalaisillakin oli tuomettaret, hongattaret y.m. Koska näiden neitojen olemus kiintyi heidän puihinsa, elivät he ainoastaan sen aikaa minkä heidän kunkin puunsa, saattoivat siis päästä korkeaankin ikään, mutta eivät olleet kuolemattomia, yhtä vähän nämät kuin muutkaan nymfit. — Luonnottarille ei alkuaan rakenneltu templejä, vaan heille uhrailtiin pyhillä lähteillä, luolissa, lehdoissa vuohia, maitoa, karitsoja.
Taide kuvasi heitä somiksi impyeiksi, kevyt puku yllään tai alasti, kukkia koruina viljalti. Najaadit nähdään ammentavan vettä tai on heillä uurna kädessä.
Nymfain miehiset vastaverrat ovatsatyyrit, sileenit ja panit, jotka hekin kuuluvat Dionysoksen jonoon sekä metsänhenkinä edustelevat luonnonelämää. Satyyrit ovat raakoja ja irstaita. Juovuspäissään he kisailevat hurjasti, ajelevat takaa nymfejä, tekevät jos joitakin hassuja ilveitä naurattaakseen itsiään ja muita. Viinijumalan retkillä pitävät he pahinta menoa. Heidän ulkomuotonsa on aistillisen luontonsa mukainen: tylpäkkä nenä, leveät leukaperät, ulkonevat posket, vuohenkorvat, vuohensaparo. Aikaa myöten taide sieventeli tätä kuvaa, niin että tapaa oikein kauniitakin satyyrinkuvia.
Silenos(Silenus) oli alkuaan joku ennuskykyinen metsänhaltia, jota kuvaillaan satyyrein luontoiseksi, melkein kuin olisi heidän vanhempi veljensä. Hänkin on kovin viinaan menevä, melkein aina vähä päissään, jonka tähden, kun hän aasinsa selässä ajelee, satyyri tukee ukkoa molemmilta puolin putoomasta. Muuten on hän kaljupäinen, typpänokka, rinta ja reidet karvaiset, isovatsainen, seikka sekin joka estää häntä kävelemästä. Mutta hän on viisas ja oppinut, mielensä hilpeä, naljakas. Siksipä hän kelpasi nuoren Dionysos jumalan opettajaksi. — Vähitellen siirtyi sileeni koko lajin nimeksi. Sileenien tai satyyrien joukkoa näkyvät olleenMarsyasjaMidas.[119]
Marsyas, niinkuin muutkin kumppalinsa, oli taitava huilunsoittaja, mutta luullen liikoja kyvystään rohkeni hän ruveta itse Apollonin kanssa kilvoille soitossa. Apollon voitti ja käytti voittonsa niin julmasti, että nylki Marsyas raukan ja ripusti hänen nahkansa lehtoon Marsyas-joen rannalla Frygiassa. Vieläkin sävelten soidessa vavahtelee tuo nahka. Mutta Frygian kuningas Midas, joka kilpailussa julisti Marsyaan voittaneeksi, sai jumalalta aasinkorvat huonon taideaistinsa merkiksi. Midas koetti piilottaa korvansa lakin alle, jota aina piti päässään. Eikä niistä kukaan muu tiennytkään kuin parturi. Mutta tämän oli kovin vaikea pitää asiaa salassa. Kun hän ei uskaltanut sitä mailmalle kielitellä, kaivoi hän maahan kuopan ja huusi sen sinne. Kuopasta kasvoi kaisla, joka suhisi julki salaisuuden: "Midaksella on aasinkorvat!" — Muuten Midas oli kuuluisa rikkaudestaan ja ahneudestaan. Kun Silenos juovuksissaan oli eksynyt hänen puutarhaansa (toisen tarun mukaan Midas sai hänet kiinni juovuttamalla häntä lähteeseen sekoitetulla viinillä) ja Midas, kuulusteltuaan häneltä tulevia asioita, laski hänet jälleen rauhassa Dionysoksen luo, niin tämä kiitollisna siitä suostui Midaksen toivoon, että kaikki hänen käsissään muuttuisi kullaksi. Mutta kun ruoka ja juomakin, hänen kajotessaan niihin, hyytyi kullaksi, peljästyi ahne kuningas ja pyysi jumalaa peruuttamaan tuhoisan lahjansa. Dionysos neuvoi häntä kylpemään Paktolos-virrassa, joka siitä päivin tuli kullalliseksi. Midas näkyy nyt mieltyneen hyväntekijäänsä ja liittyneen sileenien seuraan.
Kreikkalaisia ja roomalaisia metsänhaltioita.
a)Panon vanha kreikkalainen vuoren, metsän ja laitumen haltia, jota paimenet palvelivat Arkadiassa y.m.
Kun hänen äitinsä, nymfi Penelope, synnytettyään säikähtyi saalaansa ulkonäkyä, sen sarvia, kauriinjalkoja ja karvaista ihoa,[120] näytti isänsä Hermes lasta olympilaisille, joiden mielestä se oli hupaisen näköinen. Pan suojeli karjaa, ja siitä kunniottivat häntä paimenet pyhissä luolissa, jommoisiin karjaa vietiin rajusäiltä suojaan. Sellaisia Panin luolia näytettiin useissa vuorissa. Pan on iloinen, laskee pilaa ja harrastaa soittoa. Illalla, tultuaan karjaa kaitsemasta ja riistaa ajamasta, soittelee hän heleästi vuorettarille jotka säestellen laulavat jumalain urotöistä tai hyppelevät. Hänen soittimensa on itsekeksimänsä syrinks eli paimenpilli. Pan rakasti näet kiihkeästiSyrinximpeä saamatta tuota kuitenkaan itseensä suostumaan. Kun Pan taaskin kerran tavoitteli kiinni Syrinxiä, niin tämä hädissään paeten anoi Maa-emolta apua. Maa muutti neidon kaislaksi. Pan suruissaan siveli kaislaa, leikkasi siitä seitsemän putkea l. pilliä ja liitti ne rinnakkain. Siten syntyi soitto sorea. Pan kisailee vuorenneitojen parissa nurmikolla ja naurattaa heitä hullunkurisilla keikkauksillaan ja pukinhyppäyksillään. — Metsäläisenä osaa hän myös ennustella. — Koska aution metsän pimennoissa ja vuoren rotkoissa on jotain kolkkoa, jossa herkkä mielikuvitus pian on näkevinään ja kuulevinaan kummituksia, sanottiin Panin kummituksilla ja kamalilla äänillä säikähdyttävän yksinäisiä kulkijoita. Äkillistä kauhistusta sanottiin sentähden hänen vaikuttamakseen, josta on tullut puheentapa "paanillinen peljästys". Semmoinen valtasi persialaiset Marathonin tappelussa. Atheenalaiset luullen saaneensa Panilta apua ottivat siitä alkaen hänet palveltavakseen.
Panin merkitys laajeni, kun hän liitettiin Bakchoksen kulttipiiriin ja hänestä saatiin luova luonnonvoima, jopa, nimen merkinnöstä erehdyttäissä (pan= kaikki), mailmanluoja. Dionysoksen parvessa sai hän runoojilta joukon veikkoja, paneja ja pikku paneja, joita ei enää olennaisesti eroteltu satyreistä ja sileeneistä.
b)Silvanuson Panin roomalainen vastine, vaikka vähän eriäväkin. Niinkuin nimi näyttää (silva = metsä), on hän metsän haltia. Hän antaa puiden ja kasvien menestyä, suojelee karjaa ja on ihmisille ystävällinen. Huvikseen hän myös väliin peikkona peljättelee yksinäisiä kulkijoita. Hän edistää vielä hedelmäpuistojen kasvua. Hänelle uhrattiin viljain ja hedelmäin esikoiset.
c)FaunusjaFauna. Silvanukseen verrattava on Faunus, eräs Italian vanhimpia ja suosituimpia jumalia, salojen, laidunten ja nurmien hyvä henki,[121] paimenten ystävä, joka teki karjan hedelmälliseksi (Inuus) ja varjeli sitä pedoilta (Lupercus). Hänkin elää metsissä ja säikähdyttelee ihmisiä. Hiipiipä heidän majoihinsakin, vaivaamaan pahoilla unilla ja painajaisella (Incubus). Unissa ilmoittaa hän tulevia tapauksia. Olipa hänellä oma orakelinsakin Tiburissa (Faunus fatuus). — Vähitellen Faunus ja Pan ajateltiin samaksi henkilöksi, faunien lukumäärä karttui suureksi ja ne ajateltiin satyrien ja panien kaltaisiksi. Faunukselle vietettiin juhlia,faunalia, jolloin ilo laskettiin irralleen ja orjillekin sallittiin monellaista vapautta, jalupercalia(15 p. helmik.), jolloin Faunuksen papit, luperci, pukunaan ainoastaan uhratun kauriin nahka, esiliinaksi sidottuna, juoksivat jumalan pyhäköstä (Lupercal) ja löivät vastaantulijoita verisillä, uhriteuraan taljasta leikatuilla hihnoilla. Lapsettomat vaimot asettuivat silloin tahallaan lyötäviksi, koska siten muka saisivat apua lapsettomuuteensa. Saman juhlapäivän nimi oli myös "dies februatus" puhdistuspäivä, josta koko kuukausi sai nimensä.
Faunuksen naisellinen vastaverta onFauna, myös nimitettyMajajaBona Dea. Häntä naiset yksinomaan palvelivat.
Priapos (Priapus), Dionysoksen ja Afroditen poika, uhkean siitinvoiman haltio, jonka turvissa kasvit vehmaasti versovat ja eläimet sikiävät, suojeli varsinkin kasvitarhoja ja viinipuistoja, joihin hänen puusta veistetty kuvansa asetettiin puutarhaveitsellä ja nuijalla varustettuna.
Dianan seuraan kuuluu metsänhaltiaVirbius.[122]
Vielä oli Roomalaisilla muutamia omituisia maanviljelyn ja karjanhoidon jumalia, joilta puuttuu kreikkalaisia vastineita. Mainitkaamme ne tässä.
SaturnusjaOpsolivat Italian vanhimpia jumalia. Saturnus oli tuonut maahan pellonviljelyksen, hedelmäin ja viinin istutuksen sekä siten edistänyt varallisuutta, pannut sivistyksen alkuperusteet ja ollut ihmisten hyväntekijä. Tutustuttuaan Kreikan jumaliin rinnastivat roomalaiset Saturnuksen ja Kronoksen, pitivätpä samana molemmat, ja niin syntyi satu, että Saturnus menetettyään valtansa oli paennut Italiaan ja löytänyt siellä turvasijan Januksen luona. Hän oli sitten koonnut ihmiset, jotka vielä kuljeskelivat vakinaisia asuntoja vailla, valtiollisen yhteyden turviin ja hallinut heitä kauan. Ja onnellinen oli ihmislasten elämä ollut tuona "kultaisena aikakautena", huoli ja murhe kaukana.[123] Sen ajan muistoa viettivät roomalaiset 17, 18 ja 19 p. joulukuuta (saturnalia). Silloin oli kaupunki täynnä riemua, kemuja, kisoja, pilat ja vallattomat ilveet irrallaan, virastot, koulut ja kauppakojut kiinni, sirkukset tulvillaan katsojia. Säätyerotus näytti hävinneen, varsinkin kolmantena päivänä, jolloin orjia ei nähty Roomassa ollenkaan. Herrainsa vaatteet yllään kemuilivat he herkkupöydissä mielin määrin ja isännät passailivat heitä. Saivathan raukat edes yhtenä päivänä vuodessa unohtaa kurjuutensa. Koetettiin kaikissa jäljitellä kulta-aikakauden autuutta.
Saturnuksen templin alaisessa holvissa säilytettiin Rooman valtion rahasto. Hän, varallisuuden antaja, vartioi paraiten tuota.
Hänen puolisonsa oliOps, naisolennoksi personoittu varallisuus, kylvöjen ja satojen jumalatar, avioliiton suojelija.
Vertumnus("vaihtelevainen") vaalii viinitarhojen ja puistojen hedelmiä, jotka niin moneksi muotonsa muuntelevat, ennenkuin kukkasilmusta kypsä hedelmä kehkiää. Näin näyttää haltia lahjojansa vaihtelevan. Siitä nimi. Luultiin hänen Protevsin tavoin osaavan omaakin haamuansa muutella ja siten saaneen puolisonsaPomonanomakseen. Tämä on omenain (pomum) ja muiden hedelmien naispuolinen haltia.
Vertumus kuvataan puutarhuriksi, joka, pää kiedottuna tähillä t. seppeliin, helmassaan hedelmiä, pitelee karsinveistä.
Floraoli alkuaan sabinilainen kevään ja kukkain jumalatar, jolta pyydettiin menestystä kukkiville hedelmäpuille ja peltokasveille. Hänelle vietettiinfloraliajuhla, jolloin ihmisiä ja elikoitakin kukiteltiin ja ruusuteltiin, naiset kävivät kirjavissa puvuissa ja ilo oli ylimmillään.
Floran kuva: viehkeä impi, kukiteltu, kukkavihko kädessään.
Pales, vanha italialainen karjanjumala, jolta paimenet rukoilivat terveyttä ja onnea karjoillensa. Hänelle pidettiin kevätjuhlapalilia l. parilia(Rooman perustuspäivänä 21 p. huhtik.), jossa paimenet ja karja sovittivat syntinsä juoksemalla palavien olkien läpi.
Terminuson rajojen haltia, joka vaatii kutakin pysymään alallaan eikä kajoomaan toisen omaan. Semmoisena on hän myös ketojen haltia, joilla rajapyykit (termini) seisoivat. Näitä pystytettäissä noudatettiin uskonnollisia menoja; niiden kiskominen maasta tai siirtäminen rangaistiin kuolemalla.Terminaliajuhlassa tulivat rajanaapurit perheineen rajapyykkiä seppelöimään ja T:lle uhraamaan; sitten syötiin yhdessä ateria. — Terminus suojelee myös valtakunnan rajoja. Siksi oli hänellä Kapitoliolla kappeli, ja pyhä kivi oli olevinaan hänen kuvansa.
* * * * *
Demeter ja Persefone. Viljellyn ja viljeltävän maan haltia onDemeter;[124] Kronoksen ja Rhean tytär. Vainion jumalatar antaa toukojen kasvaa ja tuleentua, hän suojelee maanviljelystä kaikkine toimineen, hän on sen ensin ihmisille opettanut. Metsäläisten ja paimenten alhaisista oloista on hän vienyt ihmiset paremmille päiville, kohottanut korkeammalle. Pellon partaalle nousi koti, kodin suojissa solmittiin pyhä avioliitto, perheet yhtyivät yhteiskunnaksi, kodin rakkaus laajeni käsittämään koko heimoa ja isänmaata, yhteiskunnallinen ja valtiollinen järjestys syntyi lakien turvissa, entinen raakuus väistyi siivompain tapojen, valistuneemman mielen tieltä. Näin koko inhimillinen sivistys perustuu Demeterin antamaan lahjaan, maanviljelykseen. Demeter on siis sivistys-jumalatar ja liittyy semmoisena läheisesti Dionysokseen.
MiksiPlutos'ta. (rikkautta) sanottiin Demeterin pojaksi,[125] on selittämättäkin selvä. Hänen tyttärensä Zevs isästä oliPersefoneeliKora(tytär). Tästä kerrottiin kummia. Tyttö leikitteli kerran nurmella ikäistensä meretärten kanssa, poimien kukkia ja sitoen seppeliä, kun yht'äkkiä manner revähti halki ja syvyydestä syöksähti esiin mustilla oriilla ajava manalan herra Hades, joka tempasi tytön ja hänen hätähuudoistaan ja pyristelemisistään huolimatta vei hänet mukaansa pimeään taloonsa emännäksi. Äiti kaivaten lastansa lähti häntä hakemaan. Palava soihtu kädessään, samoili hän lepäämättä, ruokaa maistamatta, yhdeksän yötä ja päivää maanpiirin kauttaaltansa, kunnes kaikkia näkevä Helios ilmaisi hänelle, mihin tytär oli joutunut sekä samalla sanoi ryöstön tapahtuneen Zevsin suostumuksella. Sydän synkkänä jätti Demeter taivaallisten seuran ja meni yksinäisyyteen huoliansa hautomaan. Hän lakkasi toimistaan, — mutta samalla lakkasi maakin vihannoimasta, kato vei viljan, ihmiset ja eläimet olivat nääntyä nälkään. Zevs pyysi Demeteriä malttamaan mieltänsä, mutta suuttunut jumalatar ei luvannut leppyä, ellei saisi lastaan takasin. Niinpä Hermes lähetettiin manalaan Persefonea noutamaan. Tämä ihastui, kun sai palata valon maille, mutta Hades, joka ei tahtonut laskea hempukkaansa, syötti hänelle granaatiomenan s.o. sitoi hänet itseensä naimisilla, niin ettei Persefone voinut kokonaan eikä ainiaksi hänestä päästä. Tehtiin siis sopimus sellainen, että Persefone sai viipyä kaksi kolmannesta vuotta äitinsä luona maan päällä, vaan kolmasosa vuotta oli vietettävä aviomiehen luona tuonelassa.[126]
Tarun mieli on selvä. Siinä kerrotaan tuota joka vuosi nähtävää elon ja kuolon vaihtoa kasvikunnassa. Talven tullen se riutuu, sen hempeys kuolee ja luonto näkyy surevan. Silloin suloinen Kora vaipuu varjojen maille ja Demeter peittää kasvonsa suruharsoon itkien kadonnutta lastansa. Mutta kevään valjetessa elpyy luonto, uusi oras versoo, ja Maa-äiti riemuissaan pukeutuu juhlaverhoon tervehtien manalasta palannutta tytärtään. Tätä elon ja kuolon vaihtoa luonnossa kuvailee Kora, mutta hänen tarunsa soveltuu myös ihmiselämään ja saapi siitä syvemmän, ihanamman sisällyksen. Niinkuin jyvä kylvetään maahan ja näyttää multaan mätänevän, mutta kevään tultua itää, virkoo ja nousee oraalle, samoin käy ihmisenki. Kolkko kuolo vie hänet saaliikseen, mutta uusi elämä jatkuu tuolla puolen hautaa ja haudan yöstä nousee kerran ruumiimmekin kirkkaampaan elämään. Koran tarulla kuvattiin siis sielun kuolemattomuuden ja tulevaisen elämän aatetta, jota varsinkinmysteriainsalaperäiset palvelusmenot esittivät syvällisten allegoriain verhossa. Näissä aavistettiin korkeampaa kuolemattomuutta kuin tuo varjomainen olemus manalassa, jota tavallinen kansanusko otaksui.
Mysteriain pääpesä oli Eleusis ja Demeterin sanottiin ne säätäneen. Kun hän näet tytärtään etsiessään vanhan naisen haamussa saapui sinne ja istui kaivonkivelle, tulivatKeleosruhtinaan tyttäret vettä noutamaan ja pyysivät vierasta heille palvelijaksi. Jumalatar suostui ja sai pienen Demofon prinssin hoidettavakseen, johon hän niin mieltyi että olisi antanut hänelle kuolemattomuuden, ellei ymmärtämätön äiti estänyt. Hän ilmoitti itsensä kuitenkin Keleokselle ja käski hänen rakentaa itselleen templin. Olympiin palatessaan hän palkaksi vieraanvaraisuudesta, jota oli saanut kokea, lahjoitti kuninkaalle viljansiemenet, opetti hänelle viljelystavan ynnä pyhät palveensa. EleusiläisenTriptolemoksenlähetti hän levittämään kaikkialle maanviljelystä ja siitä syntyvää auvoa. Useat kiitollisuudella ottivat taivaan lahjan vastaan, mutta oli kiittämättömiäkin. Niitä (Lynkevs, Erysichthon) kohtasi Demeterin kosto.[127] — Näin hänen palveluksensa levisi kauas, Siciliaan ja muualle. Pääpaikkana pysyi kuitenkin Attika ja siellä Eleusis, jonka vainioilla vilja kasvoi rehevästi. Täällä vietettiin jumalattarelleeleusiniajuhlaa, jolloin komea kulkue tuli Atheenasta Eleusiiseen. Toinen juhla olithesmoforia, sillä lainsäätäjänä ja avioliiton asettajana oli Demetrin nimi "thesmoforos". Näissä juhlissa kumarreltiin äidin kanssa myös tytärtä, Koraa. Mysterioissa yhdistettiin heihinIakchos-Dionysos. Sittemmin muillekin olennoille, etenkin Hekatelle, tuolle luonnon yöelämän hengettärelle, suotiin kultissa sija Koran rinnalla.
Omituinen kaksoishaamu on Demeterin tyttärellä ja sen mukaan eri nimensäkin. Äitinsä suloisena tyttärenä ja apulaisena, luonnon tihkuvana elinvoimana joka luo kasvimailman reheväksi ja kauniiksi, on hän Kora, "impi"; mutta Hadeksen puolisona, manan kolkkona kuningattarena[128] on hän Persefone eli Persefassa, josta roomalaiset mukavakseen muunnellen vierasta sanaa saivatProserpina'n.[129] Tämmöisenä on hän kaiken elollisen armoton maahan murtaja, josta syystä hautoja sanottiin "Persefassan kammioiksi".
Kuvaustaide erottaa sekin nuo kaksi muotoa, esittäen viehkeää impeä kukilla ja tähkäpäillä koristettua, taikka jäykkää komeasti koristettua manan ruhtinatarta.
Demetriä vastaa täydellisesti roomalainenCeres, joka alkuaan oli muinaisitalialainen viljan jumalatar ja pian suli Demeteriin, samoin kuin Kora Liberan yhteyteen. Hänen juhlansa,cerealia, vietettiin keväällä Liber'in ja Libera'n juhlan yhteydessä, ja silloin oli kaikki valkovaatteissa.
Demeter kuvataan arvokkaan ja lempeän näköiseksi. Hänellä on soihtu, tähkävihko, kukkakoppa, tähkäseppele tukassa.
Hades (Pluto). Syvällä maassa on voima, joka työntää kylvöt oraille ja antaa maanmiehelle viljaa ja rikkautta (ploutos). Se oli rikkaudenjumalaPluton. Tämä voima ilmaantuu kuitenkin suloisampana Demeterin lempeässä muodossa kuin Plutonissa, joka samalla myös on tuonen tuima valtias. Jos hän antaakin viljan orastaa, taittaa hän taas kukat mustaan multaan ja peittää kaikki elävät hautaan. Näin menetti Pluton pian viljan-antajan valtansa Demeterille ja jäi yksistään kuolon ruhtinaaksi, joka asuu pimeässä manalassa. Tästä sai hän nimensäHades,[130] "näkymätön". Hänen valtakuntansa on vankoilla porteilla suljettu manala eli tuonela, josta ei kukaan pääse sinne kerran tultuaan. Vainajat eivät palaa kertomaan eikä kukaan siis tiedä, millainen tuo hämärä maa on. Eipä sen isäntääkään kukaan ollut elävin silmin nähnyt. Mutta kolkko hän kaiketi on kuin kuolema, synkkä muoto, tukka tumma, katse kamala. Säälimätön ja tyly hän on. Ei kukaan hänen kynsistään pääse. Ainoastaan Herakles arvasi ruveta hänen kanssaan tappeluun ja löi häneen haavan, jonka Paieon paransi. Muut kuolevaiset eivät voi muuta kuin peljätä ja vavista häntä. Niin peljätty oli Hades, ettei häntä uskallettu edes varsinaisella nimellään mainita ja ehkä siten varomatta hereille huutaa, vaan käytettiin hänestä puhuttaissa viattomampia, yleisiä nimityksiä, semmoisia kuin "masentumaton", "kaikenkorjaaja", "kaikkivaltias". Ja kaikkivaltias hän tosiaan on, maan alla yhtä mahtava, kuin Zevs maan päällä. Synkässä majesteetissa upeilee hän istuimellaan, kolmipäinen[131] manan koiraKerberosjalkainsa juuressa. Missä olevaksi ja millaiseksi ajateltiin vainajien valtakunta? Kaukana mailman äärillä, valtamerien takana, ikiyön ja pimentolan tienoilla,kimmerialaistenrajoilla. Taikka — toisen käsityksen mukaan — sijaitsee manala maan alla, syvällä maan povessa, ihmisten mailma katteenansa. Muodoltaan mukailee se maata, mutta on kaikinpäin huonompi, kurjempi, on tämän elämän irvikuva ja yöpuoli. Ikävä, kolkko, ruma on tuonela. Sen koleita vuoria peittää aina paksu usma, sen kenttä on autio erämaa, jolla kasvaa vaivaispajua ja surkeita asfodelos-kukkia. Persefonen lehdossa kasvaa kalmapuita poppeleita; kalman karva on kaikella. Virrat ovat kiehuvia vihaisia koskia, tai jokia joista löyhkää kalmaa. Siellä virtaa mutkikasStyx, tulinenPyriflegethon, itkeväAcheron, parkuvaKokytos. Ne estävät haamuja poispääsöstä, kun kerran lautturi, nuivaCharonäijä, on ne sinne tuonut ja soutajaisiksi saanut lanttinsa (obolos), joka pistettiin kuolleen suuhun ennenkuin hän haudattiin.[132] Noilla mailla vainajain haamut haihattelevat, viettäen tajutonta varjoelämää ikäänkuin unissaan. Muodoltaan ovat muuten entisensä näköisiä.[133] Odyssevs pääsi niin lähelle, että näki niitä häikältä, jopa tunsikin muutamia, mutta ne leijailivat tajuttomina hänen ohitsensa. Vasta uhriverta juotuaan virkosivat he "vaskiunestaan" sen verran että esm. Odyssevsin äiti tunsi poikansa; mutta kun tämä yritti syleillä äitiään, hälveni haamu hänen käsistään. Näki hän suuren Achilleenkin, jota vainajat kunnioittivat; mutta Achilles virkkoi synkästi ennemmin olevansa halvin päiväpalkkalainen eläväin maassa kuin manalan kuningas.
Vähitellen kreikkalaiset älysivät, ettei viisas Luoja ole saattanut luoda ihmistä noin kurjaa ja ilotonta eloa varten. Ja niinpä aljettiin ajatella tuonpuolista elämää vähän valoisemmaksi. Eipä kuitenkaan kaikki siellä joutuisi onnettomiksi, vaan tila tulisi parempi tai huonompi sen mukaan kuin täällä on eletty hurskaasti tai pahasti. Siellä maksetaan palkka oikeuden mukaan. Kuoltuaan joutuu ihminen manalan tuomarien eteen; he —Radamanthys, Aiakos, Minos— tutkivat, onko hän täällä elänyt hyvin vai pahoin, ja lausuvat tuomion. Hurskaat pääsevät "autuasten saarille" (elysion), jossa heillä Kronoksen valtikan alla on ijäinen, ikivaihteleva ilo. Mutta jumalattomille maksetaan paha palkka tuonelassa. Noita kurjia mainitsee taru muutamia.Tantalosoli, epäillen jumalain kaikkitietävyyttä, koetteeksi pannut heille oman poikansa lihaa syötäväksi. Hän tuomittiin iäti nälkää ja janoa kärsimään. Hänen päänsä päällä riippuu mehuisia hedelmäterttuja, mutta kun hän tavoittaa niitä, tempaa tuuli oksat saatavista; hänen jalkainsa juuressa solisee kirkas lähde, mutta kun hän kallistuu alas juomaan, tyrehtyy vesi kuiviin.Sisyfos, jouduttuaan kujeillansa jumalain vihoihin, rangaistiin manalassa siten että hänen alati täytyy vierittää vuorentöyryä ylös raskasta kallionjärkälettä, joka aina vieriä jyrähtää alas.Ixion. kun oli Heraa himosilmin vaaninut, kytkettiin käsistä ja jaloista iäti pyörivään rattaasen.Danaoksen tyttärientäytyi, kun olivat hääyönä tappaneet miehensä, iäti ajaa vettä pohjattomaan astiaan.[134]
RoomalaistenPlutoeli Dis[135]pateron aivan sama kuin Hades l. Pluton. Lisäksi tavataan heilläOrcus. joka tempaa manalaan ja itsekin merkitsee tätä paikkaa.
Erinykset (Furiat), kostottaret, joita on kolme,Tisifone(murhan kostaja),Alekto(hellittämätön),[136]Megaira(kateellinen), ovat Hadeksen ja Persefonen palvelijoita ja syntyivät jo ensi rikoksesta mailmassa. Kun Kronos jumala kapinoiden isäänsä Uranosta vastaan silpaisi häntä sirpillä, syntyivät noista veripisaroista kostottaret.[137] Tämä syntytaru viittaa heidän merkitykseensä. Missä siveellistä mailmanjärjestystä rikotaan, varsinkin jos saman perheen jäsenet vainoovat toisiaan, siellä kostottaret rankaisevat rikosta. Kun tämmöisiin rikoksiin usein perustuu mitä vaikeimmat ristiriidat ja säälittävimmät kovanonnen kohtaukset, ovat traagilliset runoilijat erittäin käsitelleet erinysten toimia ja kehitelleet niiden kuvaa valtavaksi ja hirveäksi. Terävällä silmällä kostottaret vaanivat rikosta; niiden vaskijalat eivät väsy vainoamasta syyllistä, he löytävät hänet pimeimmästä piilosta. Lennossa kiitävät he häntä saavuttamaan, surmanhimo kiiluu heidän katseistaan, heidän hiuksistaan käärmeet sihisevät kiukkua ja surmaa. Eikä vaino herkeä, ennenkuin sen vimmattu uhri menettää mielensä tai henkensä. Näin on verenvika sovitettu, jumalan pyhyys, jonka puolesta erinykset taistelevat, tyydytetty.
Tämä vanhempi ankara käsitys erinyksistä kesti niin kauan kuin verikoston "silmä silmästä, henki hengestä" oli ainoa sovituskeino. Mutta kun järjestetty yhteiskunta alkoi suojella jäseniänsä mielivallan hyökkäyksiltä ja otti rikosten koston ja sovituksen omaan käteensä, kun sen ohessa katsannot ja tavat lauhtuivat lempeämmiksi, silloin pääsi myös koston hengettäristä lempeämpi käsitys valloilleen. He näyttävät ikäänkuin leppyneen ja armollisilta. Taru on pannut tämän muutoksen sen yhteyteen kun areopagin tuomioistuin perustettiin Atheenassa ja Orestes siellä sai tekonsa sovitetuksi. Kauan oli hän kostotarten vainonalaisena ollut pakosalla, kunnes Apollon ja Athene auttoivat häntä. Toinen puhdisti häntä verenviasta, toinen äänesti hänen hyväkseen oikeustossa ja sai hänet vapautetuksi. Suuttuneet erinykset uhkasivat Attikan maalle häviötä, mutta leppyivät kun heille rakettiin pyhäkkö Areopagin kummulle. Siitä alkain olivat he "Semnai" (arvoisat) ja "Eumenides" (suopeat), jotka tosin vieläkin kovistelivat pahantekijöitä, mutta armahtivat katuvaisia ja suojelivat kunnon ihmisiä.
Hekateoli luultavasti alkuaan vieras jumalatar. Homeros ei häntä mainitse. Hesiodos sanoo m.m. hänen saaneen Zevsiltä vallan osuutta ilmassa, maassa ja meressä ja kykenevän auttamaan ihmisiä monissa toimissa. Kenties hänellä tarkoitettiin jumalien näkymätöntä, mutta kuitenkin aina läsnäolevaa voimaa. Kun hänen olentonsa kreikkalaisista ehkä tuntui epämääräiseltä, liittivät he hänet selvemmäkseen muihin jumaliin, joissa oli jotain häneen vivahtavaa. Ne olivat Artemis, Selene, Persefone. Hekate nimitys, joka näytti tietävän "etäistä, etäältä toimivaa", antoi kenties aiheen pitämään häntä kuuttarena; siitä saatiin Selene. Sama nimitys saattoi myös johtaa "nuolia ampuvaan" Arteniiseen.[138] Kuulle on aina omaksuttu jotain kummallista taikavoimaa, kuutamolla manan haamut leijailevat, vieläpä kuun itsekin näkymätönnä ollessaan luultiin manalaan vaipuneen, josta se taas nousi Persefonen tavoin. Nuo ja sellaiset seikat aiheuttivat ajattelemaan Hekaten ja Persefonen samaisuutta. Manalattarena Hekate nostaa peikkoja (Empusa y.m.) maan päälle yöllä kummittelemaan, joiden parvessa hän itsekin mellastelee haudoilla ja kolmentien-haaroissa. Tästäpä roomalaiset, tultuaan Hekaten tunteneiksi, antoivat hänelle nimenTrivia(trioditis). Semmoisena häntä tarvitaan loihduissa, ja hän on noitien (Medean) emäntä ja opettaja. Hankkiakseen Hekaten suosiota sekä suojaksi kummajaisilta asetettiin hänen pieni kuvansa huoneen etuseinälle, ja tienhaaroihin pantiin hänelle syötävää jne.
Hekate kuvattiin kolmihaamuiseksi (triformis), katsoen hänen kolmea jumalatarta yhdessä esittävää olentoansa, kaiketi myös katsoen kuun kolmea muodonvaihetta, uusi-, puoli- ja täysikuuta. Nuo kolme henkilöä seisovat selitysten, yhteenkasvaneina, kullakin omat tunnusesineensä: avain, nuora (tuonelan vartiana); kumipyörä; soihtu, puolikuu (Selene), lootoskukka, frygiläismyssy, sädepäähine, veitsi, kärme.
Unijakuolemaovat kaksoisveljiä, Yön lapsia. Kotoaan manalasta hiipivät he ihmisten ilmoille, toinen lempeänä, toinen tylynä. Luotiin muitakin kuolon kuvitelmia. Personoiden kuolon eri tapoja saatiin joukko surmattaria l. manattaria nimeltäkeerit(kaeres). Kullakin ihmisellä on oma keerinsä.[139] Surman nuolia ampuvat myös Apollon ja Artemis; mutta vasituiset kuolon jumalat ovat Hades ja Persefone. Taide teki parastaan lieventääkseen kuolon kuvaa ja luodakseen hänestä jotain untamon tapaista tuskista päästäjää, niinkuin eufeemisesti sanotaan kuolossa iki-uneen uinahdettavan. —Unelmat, yön tai unen lapsia, asuvat loitolla lännessä manalan likellä. Heidän kodissaan on kaksi porttia: norsunluinen, josta mairesuiset valheelliset, ja sarvinen, josta kuivat tositietoiset unennäöt tulevat.[140] Runoilijan keksimä on unikuningas Morfevs (= "Nukkumatti").
Kaksoiskuvassaan kuolo elon sammuttaja kääntää soihdun liekin maahan päin; Unella on valmokukka tai valaa se uinuttavaa nestettä maljasta.