IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita.
Roomalaiset katselivat yleensä maan ja taivaan suuria jumalia arastelevalla kunnioituksella eivätkä juljenneet heitä lähestyä ja avukseen huutaa jokapäiväisen elämän moninaisissa pikkutarpeissa, vaan pitivät heitä joinakin virallisina jumalina, joiden palvelus jäi valtion huoleksi. Omissa yksityisissä asioissaan he mieluimmin turvasivat eräihin alempiin jumalais-olioihin, joiden kanssa he tuttavallisemmin seurustelivat. Tarkoitamme penateja ja lareja.
Penaatit, ruokavaraston (penus) l. aitan vartiat, ovat hyviä, hilpeitä kotihaltioita, jotka tuovat leipää taloon, antavat askarten ja töitten menestyä ja kaikessa valvovat talon parasta. Tavallisesti asuvat he talossa parittain, saattaa olla useampiakin. Penaatien pyhäkkö on pirtin eli salin (atriumin) liesi, joka on perheen alttari ja keskusta. Siellä palaa valkea Vestan ja penaatien kunniaksi, siellä takan sivussa oli heidän kuvansa, nukkemaisen pienet, usein vaan puusta veistetyt. Heille kuten laareille annettiin osansa perheen ateriasta: leivoksia ja suolakupponen. Mitä ikänä talossa sattui iloista tai surullista, siihen nämätkin osaa ottivat. Niin penaatien ja kodin käsite suli aivan yhdeksi.
Valtio, tuo kansalaisten yhteinen koti, elää sekin penaatiensa turvissa. Niiden paikka oli Vestan templi, valtion kotiliesi; sinne ylin-pappi tuli heille uhraamaan. Siellä olivat heidän pyhät kuvansa jotka Aeneas toi Troiasta; vaan niitä ei ollut kukaan vihkimätön silmä nähnyt — emmekä siis tiedä kertoa niiden ulkonäköä.
Laarit(lar = isäntä) ovat samoin kuin penaatitkin Laarit, hyviä kotitonttuja, jonkatähden ne usein mainitaan rinnakkain ja joutuvat vaihdoksiin. Niitä luultiin esi-isäin hengiksi, jotka näkymättöminä vielä viipyivät entisillä majoillaan,[141] suojellen ja valvoen perillistensä onnea ja menestystä.[142] Kullakin kodilla oli oma laarinsa, jonka puu- tai vahakuva seisoi molempain penaatien välissä säiliössään (lararium) lieden vieressä. Niitä kunnioitettiin samoin kuin penaatteja; niille piti perheenisäntä lapsineen aamurukouksen, ja kuukauden pää-päivinä oli laarin-juhla. Samoin oli omat larinsa suvuilla, kaupungeilla (lares praestites), jopa valtiollakin. Rooman laarit olivat sen perustajat Romulus ja Remus sekä genius Augusti.
Penaatit kuvataan hyppeleviksi, kohollaan juomasarvi, josta viiniä pirahtelee.
Mainitsimme jo ennen geniukset (genii), joista kuollessa tuleemanes("hyvät"). Nämä ovat vainajain henget, jotka ruumiin kuoltua säilyvät kuolematta, jopa muuttuvat korkeammiksi olennoiksi (dii manes). He asuvat kyllä maan alla vainajien majoilla, mutta tulevat sieltä aiottaisin ylös. Määräaikoina manattiin heitä uhrimenoilla tulemaan ja sitä varten oli monessa kaupungissa syvä suppilokas manan kuoppa, jonka pohjasta nostettiin kivi sulkemasta heiltä tietä. He suojelevat jälkeenjääneitä omaisiaan ja muuttuvat siten laareiksi. Vainajia varten pidettiin julkisia juhlia,parentalia (feralia). — Vastakohtana näille ovatlarvaevainajien henkiä, jotka eläissään pahan työn tehtyään tai veristä vääryyttä (murhaa t.m.s.) kärsittyään eivät saa rauhaa manalassa, vaan kummittelevat maan päällä luurankoina tai muissa hirmuhaamuissa, peloitellen ihmisiä hulluiksi. Sellaisia yöaaveita ja menninkäisiä kutsuttiin myöslemureiksi(lemures) ja määräpäivinä koetettiin niitä karkoittaa noitatempuilla ja mahtisanoilla (lemuria-juhlassa).
C. Sankarit.
Kun tuntui tarpeelliselta selvittää hämärää historiantakaista aikaa, jolloin aavistettiin ihmisten seisoneen jumalallista alkujuurtansa lähempänä ja siitä sittemmin eksyneen oman kurjuutensa poluille, alkoi mielikuvitus täytellä tuota etäistä väliaikaa satusankarien ihmeellisillä mainetöillä. Näin syntyivätsadut, jotka sisältävät sekaisin tosia ja perättömiä.
Sankarit eli herokset ovat jumalien ja ihmisten välisiä olioita. Heillä on tavallisesti toinen vanhuksistaan jumala toinen ihminen, ja niin ovat he osaksi perineet kummankin luontoa. Kuolonalaisia ovat tosin, mutta jalompia, kauniimpia, suurempia, väkevämpiä, urhollisempia kuin muut ihmiset. He ovat tehneet jaloja urotöitä, havitelleet hirmupetoja, hiisiä, rosvoja, voittaneet vihollisia, kuivanneet soita, raivanneet korpia pelloiksi ja muilla tavoin edistäneet ihmisten onnea. Paljon on heidän elämässään ihmeellistä, jommoista vain jumalain sukuisille saattaa sattua. Suuria tehtäviään eivät aina kykenisi yksin suorittamaan, hätäpaikoista eivät aina omin voimin selviäisi, mutta tarvittaissa tulee apu ylhäältä. Niinpä heidän elämänsä ylenee ihmemailmaan, jonka utuilmoja ylhäältä kajastava taikavalo kirjailee. Omituisen viehättävänä hämärä satuaika kajevalossaan kangastaa ja halusta runoilijat sitä käsittelevät, muutellen ja somistellen noita kansanhengen tuotteita mielin määrin. Niinpä Kreikan ja sen jäljissä Roomankin runous parhaastaan satujen pohjalta taimi ja versoi viljavaksi.
Satu on historian edeltä-valmistusta, ja varmaan on kansan saduissa joku määrä tosiperääkin. Kunkin kansan ensiaikoina on elänyt eteviä miehiä, uuden uran avaajia kansalle, sen tilan parantajia, jotka kuoltuaan ovat säilyneet jälkeisten kiitollisessa muistissa. Heidän mainetöitään ylisteltiin pilviin asti ja heidän ruumiista eronneita henkiänsä palveltiin, kunnes he kohosivat jumalien arvoon. Ainakin Kreikassa jokainen heimokunta, jokainen maakunta, kaupunki, siirtokunta, otaksui itselleen jonkun heimosankarin, maaheeroksen, perustajan, jolle kultinkunniaa suotiin. Tälle kuten yleensä historiallisena aikana hyvin levinneelle heerosten kultille[143] lienee ensiaiheen antanut vainajien palvelus — uskonnon vanhimpia ilmaisumuotoja — ja niinpä saanemme uskoa että noilla sankareilla on jotain historiallistakin perää. Mutta satuun sekaantuu myös myytillisiä aineksia. Sankarit personoitsivat osaksi myös jumaloituja luonnonvoimia, mutta syrjäytettyinä voimallisempain kulttien tieltä nurkkakulteiksi eivät enää voineet ylläpitää jumalanarvoaan, vaan alenivat puolijumaliksi eli sankareiksi, jommoisina elelivät edelleen rahvaan uskossa. Mahdotonta on tietysti nyt enää satujen eri aineksia tarkoin erotella, sanoa mikä niissä on satua, mikä myyttiä, mikä historiaa.
Sankarien ja heidän sukunsa vaiheet ovat siis satujen sisällyksenä. Mainetöillään ja ansioillaan nuo saivat itselleen ja jälkeisilleen ruhtinasvallan heimonsa keskellä; ruhtinaat edustivat kansaansa sodassa ja rauhassa ja heidän historiansa oli koko kansan historia. Näin sadut genealogisen langan liittäminä luonnollisesti ryhmittyvät eri maakuntien mukaan.
Thrakian satuja.
Olympon rinteellä Pierian maakunnassa palveltiin muusoja ja sieltä heidän kulttinsa levisi muuallekin Hellaaseen. Tämän kultin yhteydessä syntyi satuOrfevs'ista, jonka Kalliope runotar synnytti Hebros-virran rannalla. Poika peri äidiltä laulun lahjan. Sävelillään hän tenhosi metsän petoja, viehätti puita, seisahutti virtoja, saipa kovat kalliotkin heltymään.[144] Vasta suru viritti kuitenkin hänen kantelensa kauniimmat kielet, samoin kuin Suomenkin kansalla:
Soitto on suruista tehty,Murehista muovaeltu.
Orfevs rakasti Eurydike nymfaa. Kun kärme pisti tämän kuoliaaksi, lähti soittoniekka manalasta puolisoansa hakemaan; ja niin suloisesti kaikui hänen surusävelensä siellä, että ankarat erinyksetkin apeutuivat itkulle ja manalan tyly isäntä taipui laskemaan Eurydiken valon ilmoille. He olivat jo paluutiellä, kun Orfevs, vasten kieltoa, ei hennonnut olla katsahtamatta taakseen puolisoonsa. Eurydiken täytyi palata varjojen maille.[145] Synkkänä mieli harhaili Orfevs sitte yksinään saloissa, kunnes muutamat menaadit hurmoksissaan repivät hänet kuoliaaksi.[146] — Tässä tarussa on kaiketi kuvattu soiton ja laulun tenhovaltaa, ajateltakoon sitä asuvaksi loitsulaulun salaisissa henkivoimissa tai sävelten suloudessa, jota sivistymätön luonnonihminenkin on herkkä tajuamaan. Tässä kohden suomalainen kansanrunous tarjoo hauskan vertauskohdan.
Thessalian satuja.
Oitan ja Pelionin vuorten rinteillä asui muinoinkentaurienroteva, mutta hiisimäisen hurja ja raaka heimo. Kun likitienoilla asuvainlapitheinruhtinasPeirithoosjaHippodameiaviettivät häitänsä, kutsuttiin niihin vieraiksi myöskin kentaurien ruhtinaita. Vaan hääilo häiriytyi, kun juopunut kentauriEurytionyritti väkisin raastaa morsianta ja muutkin kentaurit tekivät väkivaltaa lapithein naisväelle. Syntyi verinen tappelu, jossa kummaltakin puolen kaatui paljo väkeä, lapitheiltä m.m. sankariKainevs, jonka viholliset, kun ei teräase pystynyt häneen, survoivat kivien ja pölkkyjen alle. Lapithein puolella taistelivat Thesevs ja Nestor; vihdoin kentaurit joutuivat häviölle ja he karkoitettiin asumasijoiltaan.[147] Homeros ei puhu mitään kentaurien eläinmuodosta. Tämä keksittiin joitakuita aikoja myöhemmin, siten elävämmin osottaakseen heidän alhaista aistillisuuttansa. He kuvattiin näet alaruumis hevoseksi, pää, käsivarret ja runko vyötäisiin asti ihmiseksi (ensiksi vaan mieheksi; myöhemmin sepittiin myös naiskentaureja). Oli heidän joukossaan kuitenkin yksi jaloluontoinen mies, viisas, lääketaitoinenCheiron, "hurskain, oikeamielisin kaikista kentaureista" (Hom.). Hänen opetustansa nautti moni sankari: Iason, Kastor, Polydeikes, Achillevs y.m. Kun hänen täytyi kansansa mukana paeta maasta, lähti hän Malean niemelle. Siellä ystävänsä Herakles vahingossa ampui häntä myrkkynuolella. Promethevsin eduksi luopui silloin kentauri kuolemattomuudestaan.
Monta urotyötä teki vielä Peirithoos. Rohkein kaikista oli se, kun hän yritti ryöstää Persefonen manalasta. Mutta se ei onnistunut, vaan uro jäi sille tielle.
Kentauritappelun kohtauksia esittävillä relieviryhmillä koristeltiin usein templien (Parthenon, Theseion Ateenassa, Zevsin templi Olympiassa y.m.) räystäsreunamia ja päätyjä, kuten melkoiset, osaksi vielä hyvin säilyneet jäännökset todistavat. Näillä on useilla suuri taidearvo. On myös erinäisiä kentaurinkuvia säilynyt. Myöhempi runous liitti kentaurit Bakchoksen joukkioon, satyyrien y.m. parveen. Sentähden nähdään kuvia, joissa kentauri, amoriini selässään, vetää viinanjumalan ja Ariadnen valjakkoa. Kentauriin liitettiin vielä tritoonein ja kalojen haamu uusiksi sekasikiöiksi.
Aitolian satuja.
Kalydonin kuningasOinevs("viinuri") korjasi viinisatonsa, mutta jätti — tahallaan vai huomaamattako, ei tiedetä — Artemiin yksin kiitosuhreista osattomaksi. Siitä suuttui jumalatar ja lähetti kostoksi kauhean karjun, joka pahasti raiskasi Oinevsin viljelyksiä, tonki pellot, kaasi puut hedelmineen. Maanvaivan torjumiseksi kutsuttiin monen maan miehet avuksi, sankarit mainiot semmoiset kuin Kastor ja Polydeikes, Thesevs ja Peirithoos, Admetos, Iason, Ifikles, Telamon, Pelevs, naismetsästäjä Atalante, ja miehissä käytiin otuksen kimppuun. Ankarasti oteltiin ja monta miestä karju kaasi, kunnes sen vihdoin tappoi Oinevsin uljas poikaMeleagros.[148] Mutta Artemiin kosto valvoi vielä. Syntyi aitoolein ja kureetein välillä riita, kumpi puoli voitonpalkan saisi, karjun pään ja taljan, ja riidasta syttyi verinen taistelu. Niinkauan kuin Meleagros oli mukana, olivat aitoolit voitolla. Mutta kun hän taistelun telmeessä tappoi enonsa (joka kuului kureetein kansaan) ja hänen oma äitinsäAlthaiasiitä raivoissaan kirosi poikansa ja takoen käsin maata huusi manalaisia viemään poikaa surmille, silloin Meleagros, mieli katkerana, pysyi erillään sodasta. Aitolein alkoi käydä huonosti ja kureetit ryntäilivät jo Kalydonin muureille. Hädissään Kalydonin vanhimmat ja papit pyytämällä pyysivät Meleagrosta rientämään avuksi vihollista torjumaan — mutta turhaan. Turhat olivat myös isän, sisarten, jopa katuvaisen äidinkin rukoukset. Sankari pysyi, kuten Achillevs kerran Troian edustalla, leppymätönnä. Saipa vihdoin hänen vaimonsa, suloinen Kleopatra, rukouksillaan yrmeän mielen voitetuksi. Meleagros pelasti kotimaansa, mutta erinys, äidin kirous, ei sallinut hänen hengissä sodasta palata.
Näin kertoo sadun Homeros.[149] Traagikot, saadakseen siitä otollista näytelmän aihetta, muuntelivat satua. Moirat ilmaisivat muka Althaialle heti Meleagroksen synnyttyä, että tämä kuolisi, jos eräs liedellä kytevä puupalikka palaisi tuhaksi. Äiti sieppasi silloin kekäleen tulesta ja pani sen säilyyn. Sitte tuli vuosien päästä Kalydonin jahtiretki, jolla Meleagros ihastui reimaan Atalanteen ja luovutti voittopalkkansa hänelle, joka muka oli ensi haavan otukseen ampunut. Siitä Meleagroksen kaksi enoa kateellisina ryöstivät Atalantelta saaliin. Mutta Meleagros surmasi heidät vihoissaan. Veljiensä kuoleman kuultuaan Althaia ensi tuskansa vallassa työnsi tuleen puupalikan ja Meleagros kuoli äkkipäätä; sitte äiti tunnon vaivoissa hirtti itsensä. Samaan surmaan vei murhe Kleopatrankin.
Tämän tarun kuten niin monen muunkin, on luultu alkuaan kuvaavan talven ja kesän, kuolon ja elon taistelua luonnon omistamisesta. Kun alkuaan aivan yksinkertaisen luonnonmyytin merkitys haihtui, koristeltiin sitä monella vieraalla lisäpiirteellä.
Thebalainen satupiiri.
Foinikian kuninkaallaAgenorilla[150] oli tytärEurope. Kun tämä kerran muitten tyttöjen kanssa kirmaili meren rannalla, ilmaantui sinne Zevs upean sonnin muodossa. Laupiaalla naamallaan viekoitti tuo tytön istumaan selkäänsä, ja samassa se saaliineen loikkasi meren ja ui poikki ulapan Kretan saarelle.[151] Europen isä pani poikiansa etsimään kadonnutta ja kielsi heitä ilman häntä palaamasta. Yksi heistä,Kadmos[152] joutui etsiessään Delfoihin ja sai siellä käskyn heittää siskon sikseen, vaan sen sijaan kulkemaan kunnes kohtaisi kuunkuvaisilla pilkuilla kirjatun lehmän: mihin tämä pysähtyisi, siihen olisi hänen perustettava kaupunki. Kadmos noudatti neuvoa, kohtasi kirjon ja seurasi sitä. Se lyykistyi levolle Boiotiassa[153] eräälle kunnaalle ja Kadmos ryhtyi perustuspuuhiin. Ensin oli hänen orakelin neuvon mukaan lehmä uhrattava. Kun hän sitä varten lähetti miehiänsä likeisestä lähteestä vettä noutamaan, surmasi heidät kaikki sikäläinen Arekselle pyhä lohikärme. Kovan ottelun jälkeen tappoi Kadmos kärmeen ja kylvi Pallaksen käskystä sen hampaat peltoon. Kylvöstä yleni kamala vilja: haarniskoituja hiisiä. Onneksi Kadmokselle he kuitenkin heti joutuivat tappeluun keskenään ja surmasivat toisensa, niin että ainoastaan viisi jäi jälelle. Näiden "spartien" (kylvettyjen) avulla rakensi Kadmos Kadmeian linnan. Sitte nai hän Harmonian ja tuli onnettoman suvun isäksi. Erittäin kohtasi kova onni tyttäriä tai niiden lapsia. Agauen poika oli tuo Penthevs, Autonoen Aktaion, joiden surullisen lopun olemme ennen kertoneet, samoin kuin Semelen kuoleman (kts. Artemis- ja Dionysos kappalista) sekä Inon vaiheet (merenhaltioista puhuttaissa). Paljo näki Kadmoskin kohtalon kovuutta elämänsä varrella. Vanhoilla päivin täytyi hänen vielä paeta linnastaan poikansa luo Illyriaan, jossa hän ja puolisonsa Zevsin tahdosta muutettiin kärmeiksi ja sitte pääsivät Elysionin autuuteen.
Kadmos on Theban kansallis-heeros, joka perusti Boiotiaan ensimmäisen järjestetyn yhteiskunnan, loi sille sen vanhimman sivistyksen. Taru antoi hänen tulla Foinikiasta, koska vaistottiin kulttuurin itämaista syntyperää, ja kun sitten kuultiin kirjoitustaidon tulleen foinikialaisilta, sanottiin juuri Kadmoksen tuoneen sen Kreikkaan. Muuten Kadmoksen taru kuvaa taisteloa, jota viljelyksen oli kestettävä raakoja luontaisvaltoja vastaan Boiotiassa. Niitä edustavat nuo haarniskoidut jättiläiset. Antamalla niiden syntyä maasta, on taru osottanut theebalaisten uskoa että olivat alkuasukkaita (avtochthones).
Kadmeian linnan ympäri kasvoi Theban kaupunki, Amfion jonka veljeksetAmfionjaZethosvarustivat muurilla. Heidän äitinsäAntiopeihastutti neitona Zevsiä niin että tämä satyyrin muodossa hyväili häntä; siitä täytyi tytön lähteä isänsä vihaa pakoon. Isän kuoltua haki Antiopen eno Lykos hänet väkisin hänen tyyssijastaan Thebaan, ja kun hänelle matkalla syntyi kaksoiset Amfion ja Zethos, heitätti hän nämä metsään surmille. Vankeudessa kärsi Antiope sitte monta vuotta tylyä rääkkäystä Lykoksen pahalta vaimoltaDirkeltä. Vihoin onnistui hän kuitenkin karkaamaan ja tapasi metsässä ihmesattumasta poikansa, jotka joku armelias paimen oli pienokaisina korvesta pelastanut ja miehiksi kasvattanut. Nämä eivät kuitenkaan vielä äitiänsä tunteneet. Samalla saapui metsään Dirke seuroineen Bakchos-juhlaa viettämään. Nähtyään karanneen orjansa käskee hän sitoa sen raivoisan sonnin sarvista laahattavaksi ja veljekset aikovat jo toimittaa tylyn käskyn, kun he vielä ajoissa tuntevatkin äitinsä — ja osat vaihtuvat. Antiope kertoo kärsimänsä tuskat pitkäin vuosien kuluessa ja kiihottaa sillä poikansa semmoiseen kiukkuun, että he antavat Dirken kärsiä saman rankaisun jonka hän oli toiselle aikonut. Vimmattu elukka raahaa ja runtelee hänet kallioissa kuoliaaksi ja ruumis heitettiin lähteesen, joka siitä sai nimen Dirkenlähde. Tultuaan Theban kuninkaiksi rakensivat veljekset laajan kaupungin ympäri muurin. Väkevä Zethos vieritti kivet paikalle; Amfion liitti ne toisiinsa ja järjesteli rivitysten, sormellakaan koskematta, ainoastaan soittimensa tenhosävelillä, ja näin kohosi Theban ympärille korkea muuri, josta aukeni 7 porttia.[154]
Dirken rankaisua kuvaa kuuluisa Apollonios ja Tauriskos mestarien veistämä marmoriryhmä n.s. "farnesilainen härkä" Neapolissa (3:lta vuosisadalta e.Kr.). Kuten näkyy, rukoilee kurja turhaan Amfionia (jonka tunnemme kanteleesta maassa vieressä), Dirken päästä on pudonnut murattiseppele, jota hän piti viinijumalan juhlassa. Juhlaseurueesta nähdään seppelöitty paimenpoika.
Amfion naiNioben, Tantaloksen tyttären, joka oli ylpeä kuin isänsä ja sillä saavutti turmionsa.[155] Kun hän avioliitossaan sai sarjan kauniita lapsia, kerskaili hän ja julkesipa vertailla itseään jumalattareen Letoon: "Tuolla on vain kaksi lasta, minulla monta poikaa ja tytärtä, kuusi kumpiakin. Olenpa onnellisempi äiti!" — Tämä ylvästely ärsytti Letoa. Hänen käskystään Apollon ja Artemis virittivät joutsensa, näkymättömät nuolet singahtivat ja ennen pitkää Nioben kaunis lapsiparvi makasi maassa kuolleena. Siinä venyivät monta päivää hautaamatta, kunnes jumalat ne hautasivat, Zevs kun oli muuttanut kaikki ihmiset kiviksi. Amfion murhasi itsensä. Niobe muuttui Sipylon vuoressa kivipatsaaksi, mutta ei hän kivenäkään unohda sydämmensä tuskaa. Yhä vielä itkee hänen silmänsä.[156]
Tämänkin tarun pohjana on luonnollinen olokohta. Nioben lapset ovat kevään hento kukkaisjoukko, joka etelän auringon sädetten alla kuihtuu ja surkastuu — ilmiö joka ainakin liikuttaa hellää ilmismieltä ja jonka helleenin fantasia puki moneen kaunokuvaan. Nioben taru sisälsi siveellisiäkin kohtia, jotka tarjosivat runoudelle otollista aihetta. Niinpä traagikot ovatkin sitä käsitelleet.
Kuvanveistotaide on esittänyt sitä eräässä ryhmässä (alkuteos ehkä Skopaan?), joka elävästi lausuu sielun sisimpiä tunteita, tulista tuskaa, pelkoa, epätoivoa. "Tässä murhenäytelmässä pakenee silmämme lasten mukana ylevän äidin puoleen — — Hänehen raukee paon mieletön kiiru; hellästi kätkee hän helmaansa nuorimman tyttösensä, jonka hentoutta ei koston vasama armahda. Mutta samalla kuin hän äidin tuskassa pusertaa puoleensa pakenevaa lasta, kääntää hän ylpeän päänsä ylöspäin, ja katseella, missä haikea suru ja korkea sielun jalous ihmeellisesti yhtyvät, etsii hän kostavaa jumalatarta, ei armoa rukoillakseen, ei uhmaa lausuakseen, vaan sankarin tavoin, vaikka tuskasta ytimiin asti vavisten, alistuakseen välttämättömyyden alle." (Lübke, Taiteen historia.)
Ei ollut Zethoskaan kotielämässään onnellinen. Hänen vaimonsaAedonkadehti kälyänsä Niobea, kun tällä oli niin monta lasta eikä hänelle ollut suotuna kuin yksi,Itys(l. Itylos). Kateus vei rikokseen. Aedon yritti kerran yöllä tappaa kälynsä vanhimman pojan, mutta —- voi surkeaa! tapaturmassa hän surmasi oman ainokaisensa. Siitäkös surkea suru. Zevs säälien kurjaa, muutti hänet satakieleksi (aédon = satak.) ja lintunakin hän vielä valittelee Ityksensä kohtaloa.[157]
Nousi sitte taas Theban valtaistuimelle Kadmoksen suvun vesa, Labdakoksen poikaLaios. Hänestä asti kova onni pahoin vainosi labdakiidein sukua. Orakeli oli ennustanut hänelle, että jos hänelle poika syntyisi, tämä tappaisi oman isänsä ja naisi äitinsä. Estääkseen näin kauheita tapahtumasta, heitätti hän poikansa, heti tämän synnyttyä, korpeen kuolemaan. Mutta pienokaisen, joka makasi tuolla lävistetyin jaloin ja siitä sai nimenOidipus("paisujalka"), pelastikin sinne sattunut paimen ja vei Korinthiin Polybos kuninkaan huostaan, joka kasvatti ja holhoi häntä kuin omaa lasta. Näin eli hän kauan siinä luulossa, että Polybos ja Merope olivat hänen vanhempansa. Kun hän sitte sattumoisin sai kuulla, mitä kamalia töitä hän oli ennustettu tekemään, lähti hän tuota välttääkseen Korinthista kotoaan. Mutta mitäpä kykenee ihminen sallimuksen tahtoa vastaan! Oidipus ohjasi kulkunsa Theban tielle ja meni oieti sen surman suuhun, jonka luuli välttäneensä. Kapealla polulla kohtasi hän miehen, jonka kanssa riitautui. Kinasta kiihtyi tappelu, jossa Oidipus tappoi tuntemattoman. Se oli hänen isänsä Laios, joka oli lähtenyt tiedustelemaan Delfoista neuvoa, miten päästäisiin raskaasta maanvaivasta, jonka Hera, tiesi mistä, vihoissaan oli lähettänyt. Se olisfinksi, sekasikiö puolekseen nainen, puolekseen jalopeura, joka istuen kalliolla kaupungin ääressä kysyi ohikulkijoilta arvoituksia, ja ken ei osannut niitä selvittää, sen hirviö tappoi. Kun ei pulmasta muutoin selvitty, julisti Laioksen lanko Kreon, että ken sfinksille osaisi oikein vastata, hän perisi kuninkaan kuoltua avoimeksi joutuneen valtaistuimen ja saisi samalla häneltä jääneen leskenIokasten. Ja kukahan tuo miekkonen olikaan, ellei Oidipus! Kun sfinksi taas kysyi: "kuka kävelee aamulla nelin, puolipäivän aikana kaksin, ehtoolla kolmin jaloin?" vastasi hän oikein: "ihminen", ja hirviö hävisi maata kiusaamasta. Näin Oidipus pelasti maansa, tuli sen kuninkaaksi ja sai vaimokseen Iokasten — äitinsä!
Vuosikausia eli hän sitte sulorauhassa, nauttien kunniaa ja mainetta, ja siitti pahaa aavistamatta, sukurutsaisessa naimisliitossa neljä lasta kaunokaista. Mutta vihdoin kohtalon synkkä pilvi, kauan kohottuaan taivaalle, leimahti ja murskasi valeonnen. Kauhea salaisuus tuli ilmi ja tuskissaan Oidipus puhkaisi silmänsä. Iokaste päätti päivänsä hirttopaulassa. Vanha sokea kuningas, jolle omat pojat eivät suoneet suojaa luonansa ja jota kaikki itsevanhurskaina inhosivat, lähti mieron tielle. Suloisena lohdutuksena oli hänellä kuitenkin jalo, rakastava tyttärensäAntigone, joka seurasi isää hänen retkillään. Ne päättyivät vihdoin, kun vanhus, tultuaan erinysten pyhään lehtoon Kolonoksessa, sai sovinnon ja kallisti elon taakan alle painuneen harmaan päänsä ikuiseen lepoon.
Oidipuksen jälkeen hallitsi Thebassa hänen poikansaEteoklesjaPolyneikesyhdessä. Mutta isän kirous painoi poikiakin. Heiltä rikkoutui sopu ja Polyneikes pakeni maasta. Hän pääsi Argokseen Adrastos kuninkaan turviin ja nai hänen tyttärensä. Vävyn kehotuksesta ryhtyi Adrastos suurta sotaretkeä puuhaamaan asettaakseen hänet Theban valtaistuimelle. Retkikunnan johtajiksi rupesivat Adrastos ja Polyneikes sekä viisi muuta Kreikan ruhtinasta:AmfiaraosArgoksesta,Tydevs[158] Aitoliasta,KapanevsMessenestä,Hippomedonja mainion metsästäjättären Atalanten kaunis poikaParthenopaios. Amfiaraos ei tahtonut lähteä retkelle, sillä perineenä isoisänsä Melampuksen tietäjälahjan aavisti hän, ettei hän elävänä kotiin palajaisi. PuolisonsaErifyle,[159] jonka Polyneikes oli kalliilla kaulavitjalla lahjonut, sai hänet vihdoin suostumaan, ja niin lähdettiin huonoilla enteillä. Seitsemän ruhtinaan retken kävi kuten tietäjä oli ennustanut. Koettaessaan rynnäköllä valloittaa kaupungin, saivat he verilöylyssä loppunsa kaikki, paitsi Adrastos joka pääsi pakoon nopealla hevosellaan. Amfiaraoksen nielaisi maa hevosineen valjakoineen; Eteokles ja Polyneikes kaatuivat mitellen miekkoja keskenään. Theban uusi vallanpitäjä Kreon määräsi nyt Eteokleen, tuon isänmaata puoltaessa kaatuneen, pyhillä juhlamenoilla haudattavaksi; mutta Polyneikeen, joka toi vihollisen kotimaahansa, tuon ruumiin käski hän heittää hautaamatta petojen ja lintujen haaskaksi. Mutta vainajan sisaren Antigonen jalossa sydämmessä soi rakkauden käsky ja siveellisen lain ääni valtiaan käskyä kuuluvammin, ja hän hautasi veljensä ruumiin pyhillä uhreilla. "Pyhä rikoksensa" täytyi hänen kyllä kuolemalla sovittaa, kun julmistunut itsevaltias määräsi hänen elävältä suljettavaksi hautaholviin. Mutta häntä seurasi kuolemaan Kreonin oma poikaHaimon, joka rakastaen morsiantansa iski kalvan rintaansa. Näin löi kosto Kreoniakin vieläpä kipeimpään kohtaan. — Näitä tapauksia on Sofokles ylevässä "Antigone" näytelmässään ikuistuttanut.
Kymmentä vuotta perästäpäin lähtivät 7:n ruhtinaan pojat, n.s.Epigonit, Thebaa vastaan kostoretkelle[160] joka onnistui paremmin. Theban kuningas Eteokleen poikaLaodamassortui taisteluun, kaupunki valloitettiin ja valtiaaksi asetettiin Polyneikeen poikaThersandros. Voitettujen pakoretkellä kuoli vanha tietäjäTeiresias.
Attikan satuja.
Attikan ensi kuninkaaksi mainitaanKekrops'ia, joka antoi sille sivistyksen ensi alkeet. Hän kokosi asukkaat valtion yhteyteen, sääsi lakeja, rakensi Atheenan linnan Kekropian. Athenen ja Poseidonin kiistatessa Attikan omistamisesta hän ratkaisi riidan Athenen eduksi (kts. lukua Athenesta). Hänen tyttärensä Agraulos, Herse, Pandrosos, joiden nimien merkitys koskee kastetta ja kasvullisuutta, ovat oikeastaan maanviljelyksen haltioita. Pandrosokselta nimenomaan rukoiltiin poutahelteellä kastevirvoketta. Mahdollisesti Kekropskin alkuaan oli joku maanviljelyksen haltia, joka sitten muiden kulttien tieltä väistyi sankarin arvoon. Hänen kuvansa, kärmeen purstoon päättyvä ihmisruumis, osotti häntä alkuasukkaaksi (avtochthon'iksi). Myöhempää perää on juttu että hän oli tullut Egyptistä. — Seurasi sitte sarja kuninkaita, joista mainittakoonErechthevs(l. Erichthonios). Hänen äitinsä oli "viljan-antoisa vainio" l. maa (Il. II 548), joka jätti lapsensa Athenelle kasvatettavaksi. Eräänä päivänä Kekropsin tyttäret, jotka olivat Athenen palvelusneitoja, uteliaisuudesta avasivat sen kirstun, missä lasta säilytettiin ja kun näkivät sen ihalan muodon, joka alapuolelta päättyi kärmeen purstoon, säikähtyivät he niin että mielettöminä syöksyivät linnakallion jyrkkämältä maahan. Synty maasta ja kärmeen muoto todistavat taaskin vaan autoktonisuutta. Muuten Erechthevs jatkoi Kekropsin sivistystyötä. Hän järjesteli valtiolaitosta, vahvisti uskonnon asemaa, rakensipa m.m. kaupunginsuojelijalle Pallas Athenelle Erechtheion'in templin, jossa myös Poseidonia palveltiin. Erechthevsilla oli tytärProkris, jonka metsästäjäKefalosotti puolisokseen. Mutta Eos ihastui uljaan riistankävijän kauneuteen ja ryösti hänet, voimatta kuitenkaan vietellä häntä uskottomaksi omaa vaimoa kohtaan. Prokrista vaivasi kuitenkin epäilys, joka tuotti turmion. Kerran vakoili hän viidan piilosta Kefalosta, odotellen näkevänsä jos jotakin. Mies, joka kuuli lehden kahinaa, luuli siellä metsän otuksen piilevän ja ampui vaimonsa kuoliaaksi.[161]
Edelleen oliPandion[162] kuninkaalla Attikassa tytärProkne, jonka puoliso oli Therevs Thrakiassa. Heillä oli poikaItys. Kun Therevs häpäisi kälynsäFilomelanja estääkseen häntä kellekään kertomasta, leikkasi häneltä kielen suusta, niin siskot kostoksi tuosta teurastivat Ityksen ja panivat hänen lihansa isälle syötäväksi. He muutettiin: Therevs haukaksi, Prokne kertuksi, Filomela pääskyksi (vrt. Aedon-tarua).[163]
Vihdoin hallitsi Atheenassa ionilaisen heimokunnan taruperäinen kantaisäIon. Tällä tiedolla osotetaan vaan että pelasginen aikakausi Attikassa oli loppunut ja ionilaisen heimon valta alkanut.
Atheenan kansallissankari, urotöissä Herakleen vertainen onThesevs. Hänen isänsä oliAigevs(= Poseidon), äitinsäAithraTroizenesta. Palatessaan täältä häitänsä viettämästä Atheenaan, kätki Aigevs kenkänsä ja miekkansa ison kiven alle, käskien Aithran antaa vastasyntyneen Thesevs poikansa, niinpian kuin tämä iältään siihen kykenisi, vierittää kiven, ottaa sen alta nuo isän kapineet ja lähteä Atheenaan isäänsä tiedustamaan. 16-vuotias nuorukainen työnsi helposti paaden paikoiltaan ja läksi tielle käsketylle. Matkalla joutui hän moneen seikkailuun ja vaaraan, joista hän pelottomuudellaan onnellisesti selvisi. Hänen oli taisteltava kauheita rosvoja ja hirviöitä vastaan. Semmoisia oliPerifetes(korynetes = nuijamies) joka rautanuijalla löi kuoliaaksi ohikulkijoita;Sinis, joka taivutellen joustavia kuusen latvoja niillä ponnahutti ihmisiä ilmaan niin että he maahan pudotessaan rusentuivat;Damastes, tuo kamala "venyttäjä" (prokrustes), joka makuutti ihmisiä vuoteellansa. Harvalle vuode sopi: mikä oli liian pitkä, mikä liian lyhyt. Mutta sissi tiesi keinon: pitkiltä hakkasi hän sääret poikki, lyhyet kiskoi ja venytti hän niin pitkiksi, että täyttivät vuoteen mitan. — EdelleenSkiron, joka pakotti matkustajia pesemään jalkojansa ja samassa potkaisi pesijän mereen nälkäisen kilpikonnan syötäväksi. Näitä ja muita ilkiöitä kohtasi Thesevs ensi retkellään, mutta hän tappoi ne kaikki. Täten vapautti hän maansa suurista rasituksista ja edisti yhteistä hyvää, samalla kuin hän kartutti itselleen kunniaa ja mainetta.
Näin tuli hän Atheenaan, jossa Aigevs juuri oli nainut Medean. Häijy äitipuoli koetti yllyttää miestänsä tappamaan muukalaisen myrkytetyllä ruualla, mutta ajoissa Aigevs tunsikin poikansa, kun tää kävi paistia leikkaamaan isänsä miekalla. Silloin Medea näki hyväksi lentää tiehensä.
Monta muuta mainetyötä toimitti sankari, mutta mainioin oli se, josta Atheenan lapset ja vanhemmat häntä kiittivät. Kun Minos kuninkaalta Kretassa poika oli murhattu Atheenassa, pakotti hän atheenalaisia tämän rikoksen sovitteeksi joka yhdeksäntenä vuonna lähettämään Kretaan 7 poikaa ja 7 tyttöä Minotaurolle syötäväksi. Tämä "Minoksen sonni" oli sarvipää peto, sonninpäällä varustettu ihmisruumis,[164] jonka asuntona olilabyrintti, iso rakennus täynnä eksyttäviä salakujia ja käytäviä, joiden sokkelosta oli vaikea osata ulos, vaikka sinne pääsikin helposti sisälle. Kun taas joutui aika lähettää tuo hirveä ihmisvero Kretan sarvipäälle, tarjousi Thesevs vapaaehtoisena menemään mukaan petoa vastaan tappelemaan. Perille päästyä sai hän hyvää apua Minoksen tyttäreltä, Ariadnelta, joka rakastui häneen — sai lankakerän. Langanpäästä pitäen tunkeusi hän labyrintin sisään, kunnes löysi sarvipään; tämän hän tappoi ja palasi sitten, saman tien kuin oli tullut, lankansa ohjeella. Näin päästi hän isänmaansa surkeasta rasituksesta ja palasi pelastettujen nuorukaisten kanssa kotio. Matkalle seurasi häntä myös morsiammensa Ariadne, mutta tämän Thesevs petollisesti jätti Naksos-saarelle (kts. Dionysos). Kotirannalla odotti Aigevs levottomasti poikansa tuloa, tähystellen merelle, nousisiko sieltä näkyviin musta vai valkoinen purje. Mustin purjein oli laiva lähtenyt murhematkalleen, mutta poikansa kanssa oli isä sopinut että valkopurje nostettaisiin, jos Thesevs elävänä palaisi onnella matkansa suoritettuaan. Mutta sankari ei silloin kiireissään muistanutkaan sopimusta; mustin purjein läheni laiva rantaa, ja Aigevs sen nähdessään sydän synkkänä hyppäsi mereen, joka siitä sai nimensä Aigevsin l. Egean meri.
Thesevs peri hallitusvallan ja ryhtyi kelpo toimiin, m.m. yhdistäen Attikan maalaiskunnat yhdeksi valtioksi, jonka pääkaupungiksi hän sääsi Atheenan. Tämän asian muistoksi vietettiin siitä alkain satoja vuosia eteenpäinpanathenaial. Attikan yhdistysjuhlaa. Mutta tähän ei sankarin sotaura vielä päättynyt. Hän läksi mukaan Argonautain retkelle, Kalydonin riistanajoon, Herakleen sotaanamatsonejavastaan, tuota kuuluisan sotaisaa naiskansaa Mustanmeren tienoilla. Ystäväänsä Peirithoosta autteli hän tarmoisasti tappeluissa, samosipa tämän kanssa manalaan asti rohkealle ryöstöretkelle, ja joutui siellä pulaan, josta vasta Herakleen (kts. sitä) avulla selvisi. Sotatoverinsa täytyi hänen jättää sinne.
Retkeltä amatsonein maahan toi Thesevs saaliinansa kauniinAntiopen. Tämä antoi hänelleHippolytospojan, josta varttui jalo metsämies. Leskeksi tultuansa nai sitte Thesevs entisen morsionsa Ariadnen sisarenFaidran. Tätä ei miellyttänyt harmaa sankari; mutta hänessä syttyi palava lempi nuoreen sankariin, omaan poikapuoleensa. Siveä nuorukainen torjui kuitenkin inhoten rikollisen halun viekotuksia ja nytkös äitipuolen sydämmen valtasi vastainen tunne, kurja kostonhimo. Hän uskotteli Thesevsiä että nuorukainen tahtoi häntä siveettömiin vietellä. Uskoen valheen pyysi Thesevs isäänsä Poseidonia hukuttamaan herjan. Hippolytos ajeli vaunuillaan pitkin meren rantaa, kun merestä syöksähti puhiseva hirviö (= tyrskylaine), joka säikähytti hevoset, niin että ajopelit särkyivät ja Hippolytos runneltui kuoliaaksi kallioihin[165] — Hippolytoksen kohtaloa ovat traagikot (Euripides) käsitelleet.
Vielä vanhana karkoitettiin Thesevs valtakunnastaan ja päätti päivänsä maanpaossa Skyros-saarella. Kimon toi hänen luunsa Atheenaan. Kimon rakensi myös sen Thesevsin templin, Theseion, joka vielä nähdään Atheenassa.
Taiteessa ja runoudessa esiintyy Thesevs jonakin ionilaisena Herakleena. Mutta niinkuin ionilainen rotu oli doorilaista sorjempi, jousevampi, hengeltä ja ruumiilta, niin ionilaisten kansallissankari on henkielämältään etevämpi, ruumiiltaan solakampi, norjempi, koko ilmiöltään henkevämpi ja älykkäämpi kuin doorilaisten sankari. — Amatsoneja suosi satu ja runous suuresti. Tuskin sitä retkeä missä he eivät olleet mukana. Heikäläisiä oli m.m. Penthesileia joka Trojan edustalla hätyytti kreikkalaisia. Taidekuvissa esiintyy amatsoni uljaana, miehekkäänä impenä, usein hevon selässä, aseinaan puolikuukilpi, kaksiterä-tappara, keihäs, joutsi.
Argivilaisia ja korinthilaisia satuja.
Argoon vanhin valtias oli sikäläisen virran haltiaInachos. Tällä oli tytärIo, jonka suloutta Zevs syttyi lempimään. Hera sen havaittuaan muutti Ion lehmäksi, jonka paimeneksi pani Argos nimisen kummallisen olion. Tämän oli ruumis silmiä täynnä, joista toinen puoli ummistui uneen sill'aikaa kuin toinen valvoi. Zevsin toimesta Hermes taikasauvallaan sekä soitolla nukutti tuon satasilmäisen "kaikennäkijän" ja tappoi hänet sitten miekallaan, josta teosta Hermes luultiin saaneen nimensä Argeifontes = Argontappaja. Vaan eipä Heran vaino vielä Ioa jättänyt. Hän lähetti vihaisen ampiaisen Ioa ajamaan. Tuskan vimmassa juoksi Io maasta maahan läpi Euroopan, siitä Aasian puolelle poikki salmen joka tästä sai nimen Bosporos (s.o. lehmän kahlamo), samoili edelleen, kunnes kohtasi toisen jumalain vihaa kärsivän olennon, Promethevs titaanin, kahlehilla kytkettynä Kaukason vuoreen,[166] ja sai vasta Egyptissä rauhan ahdistajaltansa. Siellä hän sai takasin ihmismuotonsa ja synnytti Zevsille Epafos pojan. — Tätä myyttiä on siten selitetty että Io tarkoittaisi kuuta, jonka kummallisia muodonvaiheita muka kuvailtiin noilla vaelluksilla; kuun sarvista eli sakaroista saatiin Iolle lehmänmuoto, satasilmäinen vartia on tähtitaivas. Täten Io olisi sama kuin egyptiläisten kuunjumalatar Isis. Ontuvalta näyttää tuo vertaus.
Ion jälkeisiä olivat veljeksetDanaosjaAigyptos. Näiden välillä syntyi riita, jonka johdosta Danaos päätti palata sukunsa entisille kotimajoille Argooseen. Viidenkymmenen tyttärensä kanssa hän lähti vesille laivassa, joka ensimmäisenä Välimerta kynteli, ja päästyään perille otti haltuunsa Argoonmaan, jonka parasta hän edisti viisailla hallitustoimilla. Hän saattoi kuivan maan hedelmälliseksi juoksuttelemalla siihen vettä ojia ja kanavia myöten, maan turvaksi rakensi hän linnoja ja jumalaintemplejä. Mutta Danaoksen perässä saapuivat sinne hänen veljensä pojat, joita myös oli viisikymmentä, ja tahtoivat väkisin pakottaa serkkujansa naimisiin. Häitä vietettiinkin, mutta hääyönä morsiamet isänsä käskystä pistivät ylkänsä kuoliaiksi (josta synnistä sitten saivat ennen mainitun kovan rankaisun tuonelassa), kaikki paitsiHypermnestrajoka säälistä auttoi ylkänsä pakenemaan. Vieläpä tämä,Lyrikevs, sovittuaan appensa kanssa, peri häneltä valtakunnan. Tämän avioliiton jälkeisiä oli kaksi suurta sankaria Persevs ja Herakles.
Hypermnestran pojanpoikia olivat kaksoisetAkrisiosjaProitos, jotka vihasivat toisiaan jo ennen syntymistään. Vallan jaossa sai Proitos osakseen Tirynsin, mutta veljensä ajoi hänet sieltä pois. Lykiassa nai hän sitte sikäläisen kuninkaan Iobateen tyttären Anteian (Stheneboian) ja anasti appensa avulla takaisin valtakuntansa, jossa kykloopit rakensivat hänelle jykevän Tirynsin linnan. Jumalain pilkasta rangaistiin Proitoksen tyttäret (Proitidit) taudilla ja hulluudella, josta heidät paransi Melampus tietäjä, saaden siitä hyvästä yhden heistä, Iflanassan, vaimokseen.
Sankarit eivät tule mailmaan yhtä yksinkertaisesti kuin muut kuolevaiset. Ihmeellinen oli ainakinPersevs'insynty. Akrisios oli kuullut ennustajalta saavansa surman tyttärensä pojalta. Tuota välttääkseen sulki hän tyttärensäDanaensulhasilta vaskityrmään kätköön. Mutta ei auttanut varovaisuuden keino taivaallista kosiaa vastaan. Zevs rakastuneena ihanaan impeen muuttihen kultasateeksi, joka vihmoi tyrmän katosta sisään.[167] Lemmen hedelmä oliPersevs. Nytpä Akrisios salpasi äidin ja pojan kistuun, jonka heitätti mereen aaltojen ajeltavaksi. Vaan eipä kistulaiset hukkuneetkaan märkään hautaan, vaan aalto uitti heidät Serifos saaren rantaan, josta kalastaja Diktys vei heidät veljelleen Polydekteelle, saaren kuninkaalle. Siellä poika varttui uljaaksi nuorukaiseksi, sill'aikaa kun kuningas turhaan kosi äitiä. Polydektes, nähden Danaen vastustelussaan saavan tukea pojaltaan, päätti salajuonella toimittaa tämän tieltänsä. Hän tarjosi hänelle tehtävän, siksi seikallisen ja hauskan että se viehättäisi nuorukaisen haavemieltä, mutta siksi vaikean että hän siihen sortuisi — niin luuli kuningas. Hän kehotti häntä lähtemään Medusanpäätä hakemaan (kts. Gorgoneista). Persevs pahaa aavistamatta suostui ilomielin tehtävään ja lähti retkelle lännen perille, pimentolan maille. Mutta mikäs vaara saattoikaan Zevsin suosilasta sortaa! Hänelle ilmestyi avuksi Athene ja Hermes, joilta hän sai kirkkaan kilven ja timanttimiekan. Ensinnä oli hänellä asiaagraioille; onneksi nuo louhet harvahampaat hänen tullessaan makasivat unessa, joten hän helposti sai heiltä siepatuksi heidän ainoan silmänsä ja hampaansa. Ollen hänen vallassaan täytyi heidän totella häntä, jos mieli saada silmää ja hammasta takasin. Säyseinä neuvoivatkin hänelle tien "Lännen impien" luo. Näiltä hän lainasi siipikengät, näkymättömäksi tekevän mananlakin ja hopeasalkun. Näin täysissä tamineissa kiiti sankari ratsullaan halki ilmojen gorgonein sumu-saareen. Taaskin tapasi hän asukkaat nukuksissa. Hän tiesi jo että Medusaa ei saanut katsoa silmiin, sillä siitä seurasi kivettyminen. Sentähden hän otti Medusan kuvan kilpensä peilipintaan ja katse sivuun käännettynä leikata sivalsi siltä sirppikalvallaan pään poikki, jonka sitte kiireesti pisti laukkuunsa. Medusan verisestä ruhosta syntyä singahti siipihepoPegasos, joka kaviollaan potkaisten Helikonin vuoresta lähteen (Hippokrene) solahtamaan, karkasi Persevsin perään, saavuttamatta kuitenkaan häntä, joka jo riensi pitkiä taipaleita edellä.[168] Turhaan muut gorgonit herähtäessään pyristivät siipiään ja vimmoissaan kurottivat kynsiään rohkeaa rosvoa repiäkseen. Mananlakin peitossa liiteli hän jo etäällä sarastavaa valoa kohden. Euroopan ja Afrikan välisalmelle tultuaan mieli hän väsyneenä levähtää Atlas titaanin majassa siellä, mutta tämä, jonkun huhun johdosta perättömiä peläten, että tuo muka oli se Zevsin poika joka ryöstäisi hänen tyttäriltään hesperiideiltä kultaomenat, kielsi häneltä majansa suojaa. Silloin Persevs kostoksi ojensi gorgonpään titaania vastaan, joka heti kangistui vuoreksi kannattamaan taivaan kantta. Täältä lensi hän Libyan halki kädessään vielä verinen pää, josta sirahteli pisaroita maahan pitkin matkaa. Niistä sikesi kärmeiden parvi, joita Afrikassa vielä vilisee. Täällä, Aithiopiassa, oli uusi seikkailu tarjona. Maata peitti vesitulva, vedestä kohosi kallio, jonka rosokylkeen Kefevs kuninkaan tytärAndromedaoli sidottuna sovittamaan vanhempainsa rikosta. Nämä olivat näet kerskailleet, että heidän tyttärensä oli merenneitojakin kauniimpi. Siitä nyt Poseidon suuttuneena vaivasi maata. Hirveä meripeto oli juuri hyökkäämäisillään neidon päälle, kun sankari siitä sivutse sujahtaessaan ehti hätään, tuntien samalla sääliä ja lempeä onnetonta kohtaan. Ojentamalla taikapään hirviötä vastaan muutalsi hän sen kiveksi ja toi pelastuneen neidon iloisten vanhempien syliin. Näiden suostumuksella nai hän sitte Andromedan ja vei hänet mukanaan kotia.
Siellä oli asiat vielä ikävällä kannalla. Ei ollut Polydektes vieläkään jättänyt Danaeta kosimiseltansa rauhaan. Vaan kohta muuttui tila. Kuningas kemuili par'aikaa hovimiehineen linnassa, kun Persevs tuli sinne ja oikopäätä muutti kiviksi koko seuran. Serifon hallituksen jätti hän Diktykselle. Näin tehtävänsä suoritettuaan toimitti hän siipikengät ja mananlakin takasin Lännen-immille, kiittäen lainasta; Medusanpään hän kiitollisena lahjoitti Pallakselle joka kiinnitti sen kilpeensä tai rintahaarniskaansa ja käytti sitä sitte menestyksellä.
Nyt oli aika lähteä Argokseen Akrisios vaaria katsomaan; he läksivätkin kolmisin: poika, äiti ja vaimo. Mutta ei tavattu vanhusta kotona. Kuultuaan tyttärenpoikansa elävän oli hän tätä pakoon mennyt etäiseen Larissaan. Persevs lähti perään saadakseen vanhukselle vakuuttaa ystävällistä mieltänsä ja poistaa hänen pelkoansa. Larissassa vietettiin juuri juhlaa kilpaleikeillä. Näihin otti Persevs heti osaa vielä ehtimättä isoisäänsä nähdäkään. Kiekonheitossa hänen kiekkonsa tapaturmasta lennähti syrjään ja sattui Akrisiosta niin pahasti jalkaan, että hän kuoli haavaansa. Näin siis perältäkin kohtalon päätös meni toteen. Persevs hautasi isoisänsä. Mutta tuommoisen tapaturman jälkeen häntä ei haluttanut hallita isoisänsä valtakuntaa, sentähden vaihtoi hän sen pois Tirynsiin, jonne rakensi mahtavan Mykenan. Andromedan kanssa siitti hän useita poikia, joista toisessa polvessa syntyi Herakles.
Myöskin Persevsin myytille on etsitty selityksiä luonnosta. Danae tarkoittaa muka maata, erittäin Argolista, jonka synkkä, pilvinen talvitaivas sulkee ikäänkuin tyrmään. Mutta kultainen kevättaivas säteineen sateineen syleilee lemmellisnä maata, ja niin syntyy armas aurinko, valonsankari joka ryhtyy voitolliseen taisteloon talven, yön ja manan valtoja vastaan — siis sama asia jota moni muukin myytti kuvailee.
Korinthon (= Efyran) perustajana esiintyi tarussa Aioloksen poikaSisyfos. Olemme ennen kertoneet, miten hänen tuonelassa iäti täytyy vierittää kiveä, joka ollen juuri mäen harjulle nousemaisillaan siitä pyörähtää alas. Mistä rikoksesta häntä noin rangaistiin? Siitä juttelee satu näin. Kun virranhaltia Asopos etsi Zevsin ryöstämää tytärtään, lupasi Sisyfos ilmoittaa mihin tyttö oli kadonnut, sillä ehdolla että Asopos loisi lähteen varustamaan vedellä Korinthon kaupunkia. Zevs lähettää tästä kuoleman Sisyfoksen kimppuun, mutta hän sitoo sen, niin että lakataan kuolemasta, kunnes Ares taas vapautti surman ja heitti S:n sen haltuun. Kuollessaan kieltää Sisyfos vaimoansa häntä hautaamasta, ja manalaan tultuaan viekoittaa hän manalaisia laskemaan itseään maan päälle muka kurittamaan lemmetöntä puolisoaan joka ei viimeistä palvelusta hänelle toimittanut. Näin peijaa hän kuolon toistamiseen. Vasta Hermes vie hänet väkisin tuonen tuville rangaistavaksi. — Näin oli Sisyfos ilmetyn viekastelun kuva ja semmoisena omansa olemaan Korinthon viekastelevan kauppiaskansan ihailtavana. Korinthon taipaletta ympäröi kahtaalta aava aaltoava meri, jolla kansa liikkuu kauppatoimissaan, josta se sai elantonsa. Meri oli tavallaan Korinthon kaupungin äiti. Ehkäpä siis Sisyfos, kaupungin myytillinen perustaja, tarkoittaakin vaan merta. Ja kun laineet lakkaamatta vyöryvät rannalle ja siitä tyrskähtävät takasin, niin näyttää luonnolliselta, että juuri tätä ilmiötä kuvataan tuolla kiven vierityksellä tuonelassa, jolle sitte, kun keksittiin tarut Sisyfoksen rikoksista, annettiin syvempi, eetillinen merkitys.
Sisyfoksen poika oli Glaukos, tämän poikaBellerofontes, joka siveytensä tähden sai kuten Persevs kestää hänkin koetteluksia. Hänen tarunsa oli seuraava.[169] Hän oli kaunis, uljas nuorukainen, ja Proitos kuninkaan puoliso rakastui kiihkeästi häneen. Kun siveä nuorukainen vastasi toisen tuleen kylmällä, niin loukattu nainen herjasi häntä Proitoksen edessä muka hänen siveyttänsä väijyväksi. Kuningas vihastui ja päätti hukuttaa Bellerofonteen. Vaan kun ei itse halunnut surmatoimeen ryhtyä, viritti hän hänelle salaisen surmanansan, samaan tapaan kuin Persevsille tehtiin. Hän pani Bellerofonteen viemään Lykiaan apellensa Iobateelle salamerkeillä kirjoitetun taulun. Kun kirjeen viejä saapui perille Xanthosvirran vuolteille, holhoi häntä Iobates ystävällisesti yhdeksän päivää. Sitten luki hän kirjeen ja näki että siinä pyydettiin häntä tappamaan kirjeentuojaa. Vaan kun ei Iobateskaan tahtonut suoraan surmata vierastaan, määräsi hän hänelle uhkatöitä tehtäväksi, joissa hänet surma tapaisi. Ensiksi lähetettiin hän tappelemaanChimairaavastaan, joka oli hirveä peto, edestä leijona, keskeltä vuohi, takaa lohikäärme, ja pyrskyi tulta. Saatuaan taivaallisilta siivekkäänpegasoshevosen sai sankari pedon tapetuksi. Tuli sitte toiseksi sotiasolymeinurheaa vuorikansaa vastaan; ankara oli ottelu, mutta voitolla sankari siitä suoriutui. Samoin sai hän loistavan voiton amatsoneista. Vielä vartoi kova koetus neljäntenä. Palatessaan voittoretkiltään näki hän äkkiä valitun joukon Lykian miehiä väijyksistä karkaavan kohti miekat tanassa; mutta nämätkin kaasi hän kaikki. Nyt älysi kuningas, että hänellä oli jumalain sukuinen sankari edessään; lausuen kunnioitustaan pyysi hän häntä jäämään luokseen ja antoi hänelle tyttärensä sekä puolet valtakuntaansa. Kolme lasta syntyi siitä avioliitosta, joista tytär Laodameia Zevsin lemmissä synnyttiSarpedonin.
Mutta Bellerofonteenkin elämän ehtoopuoli pimeni ja jumalain suosio luopui hänestä. Syyksi selitetään (Pindaros) hänen ylpeyttänsä, kun hän pyrki ylijumalain verroille. Hän kannusti jo siipihepoansa singahuttaakseen itsensä taivaan majoille, kun Zevs lähetti ampiaisen pistämään hevosta. Hurjana heitti se selästään sankarin joka sai surmansa. Toisen tarunkäänteen mukaan (Hom.) hän kyllä eli, mutta harhaili mieli synkkänä "harha-arolla" ikävöiden ollutta onneaan. — Korinthon kaupunki kunnioitti häntä heroksenaan.
Bellerofontesta on arveltu oikeastaan auringonhaltiaksi. Jos Sisyfos on meri, niin sopineehan hänen pojanpoikansa auringoksi, jonka korinthilaiset näkivät joka päivä syntyvän meren sylistä. Taistelu Chimairaa vastaan merkitsisi siten aurinkoa joka lämpösäteillään kuivaa viljelyksille haitallisia tulvavesiä tai vuoripuroja (= chimaira). Jos taas, kuten toiset väittävät, tuo tulta purskuva hirviö tarkoittaa tulivuoren purkausta, silloin ei päästä pitkälle Bellerofonteen auringonmerkityksellä. Muuten vivahtaa sankarin olento myös auringonjumalaan Apolloniin. Onpa heillä sekin yhtäläisyys, että Apollonia nimitetään "Lykios" ja Bellerofontes pääsi Lykian valtiaaksi.
Lakonian satuja.
Amyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsiTyndareosjaLeda, joilla oli neljä perillistä:Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra. Näiden kaikkien äiti oli Leda, mutta muutamain isä ei ollut Tyndareos, vaan itse Zevs, ja nämä ollen jumalain sukua perivät kuolemattomuuden. Zevs oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta ketkä tuon hanhen sikiöitä olivat, siitä on taruissa eri tiedot. Klytaimnestra kyllä — siitä on yksi mieli — oli Tyndareoksen tytär, samoin kuin Helena Zevsin tytär; mutta veljeksiä sanotaan milloin molempia kuolevaisiksi ja siis Tyndareoksen pojiksi (Homeros), milloin vain Kastoria Tyndariidiksi, mutta Polydeikestä Zevsin pojaksi, milloin molempia Zevsin pojiksi, jota nimitysDioskurit(Dios kouroi) merkitsee.
Kelpo urhot heistä sukesi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla, Polydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina ei puuttunut kummaltakaan tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä tempasivat he pienen siskonsa Thesevsiltä valloittamalla Afidnain linnan. Sitten ottivat he tarmokasta osaa Argonautain retkeen, jolloin Polydeikes nyrkkitaistelussa voitti kuulun Amykoksen, samoin olivat mukana Kalydonin karjun ajossa. Merkillisin oli heidän loppukohtalonsa. Veljekset tulivat naimapäälle; ja kun Messenian Leukippos kuninkaalla oli kaksi sievää tytärtä, päättivät he, kuten tapana oli, ryöstää neidot morsiamikseen. Mutta näillä olikin ennestään sulhaset Afareoksen pojatIdasjaLynkevs, eivätkä nämä tappelutta neidoistansa luopuneet. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja, vaan härkiä ja siitä riidan alkaneen. Mikä lie sen syynä ollutkaan, Tyndariidit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja. Mutta Lynkevsillä oli haukan silmä, joka näki vuoren halki manalaan asti. Urkkien Taygeton kukkulalta vihollisiaan, keksi hän heidät puun kolosta. Hiljaa hiipi hän sinne veljensä kanssa ja pisti peitsensä lahon puun läpi Kastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Raivoissaan syöksyi Polydeikes esiin ja surmasi Lynkevsin, samalla kun Zevsin salama ruhjaisi Idaksen maahan. Surren veljensä surmaa rukoili Polydeikes kuolemaa itselleenkin. Zevs viisaudessaan täytti pyynnön puoleksi, siten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan veljellensä ja heillä oli kummallakin puolinainen kuolottomuus. Niinpä he viettävät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalain kanssa taivaissa. Siitä johtui sitte se luulo, että Zevs pani heidät kahdeksi tähdeksi taivaalle.
Jo varhain nauttivat Dioskurit jumalallista kunniaa sekä kotonaan Spartassa että muuallakin Hellaassa, jopa etäällä Italiassakin, ja täällä eritoten sittekun roomalaiset eräässä tappelussa latineja vastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja juottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun telmeessä he ajelevat siipiratsuillaan, mutta pian he niillä heilahtavat merenkin aavikolle. Merihätään ja haaksirikkoon häätyneitä lentävät he salaman nopeina auttamaan. Heidän luultiin ilmestyvän noiden sähköliekkien muodossa, joiden kieliä vieläkin välistä sanotaan myrskysäällä liehuvan laivanmastojen nenissä ja ennustavan ilman kaunistumista ("Elmsfeuer").[170] Merenhaltioina heitä palveltiin satamissa (Ostiassa y.m.). Spartassa heitä erittäin esitettiin urhollisuuden mallina nuorisolle. Muuallakin oli heillä palvelusta, pyhäköitä ja juhlia (Atheenassa oli heidän kunnianimensä "anakes", herrat). Olympian kilpaleikit olivat heidän suojansa alaisina ja kilpa-ajoilla heitä siellä kunnioitettiin. — Italiassa oli heillä nimetCastorjaPollux.
Taide koetti esittää noiden veljesten rakkautta, joka oli kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa, heidän tuskallista eroansa sekä elon ja kuolon, valon ja pimeän välillä vaihtelevaa oloansa. Vierekkäin kuvataan kaksi päätä, toinen katsoen ylös-, toinen alaspäin; tai kättelevät he toisiaan hyvästi jätellen, tai ratsastavat he eri suuntiin. Tähti kummankin pään yläpuolella on jumalain kunniaan pääsön merkki. Muuten on heillä valko-ratsut, spartalainen hattu ja keihäs. Usein kuvataan heitä vaan hillitseviksi pystyyn karkaavaa hevosta. Paras heistä säilynyt muinaisaikainen esitys on n.s. Monte Cavallon kolossi Roomassa.
Satuja Kretan saarelta.
Kretan saaren vanhin kuningas oliMinos, Zevsin ja thebalaisesta sadusta tunnetun Europan poika. Hän oli kuuluisa lainsäätäjä, ja lakisäännöksillään, jotka hän sai Zevs isältään,[171] teroitti hän ihmismieliin vapauden-rakkautta, urheutta ja yksimielisyyttä. Kun Lykurgos laati lakeja Spartalle, sanotaan hänen niissä noudatelleen esikuvanansa Minoksen lakeja. Oikeamielisyytensä takia pääsi hän samoinkuin veljensä Radamanthys kuoltuaan manalan tuomariksi.
Tämän Minoksen pojanpoika oli nuorempiMinos, sotaisa valtias joka hätyytti rosvot meriltään ja laajensi valtansa itäisen Välimeren saarille ja rannikoille, jopa jonkun aikaa piti Attikaakin hallussaan. Nautiten alkuaan hänkin ylhäisten armoa menetti hän sen vilpillisyydellään.[172] Kun epäiltiin hänen oikeuttansa valtikkaan, lupasi hän sen todistaa ihmeellä. Hänen rukouksestaan nosti Poseidon meren kuohuista suuren upean sonnin maalle. Mutta kun Minos mielistyen mullikkaan unohtikin lupauksensa uhrata sen merenherralle ja mieli sillä jalostuttaa sarvikarjansa rotua, kasvoi hänelle siitä turmio. Hänen vaimonsaPasifaeihastui otukseen liiaksikin. Se kyllä hävisi, mutta sijaan ilmestyi kamala sikiö, sarvipää Minotauros, josta ennen olemme kertoneet, Thesevsista juteltaissa. Tämä raiskasi raivoissaan koko saaren, kunnes Herakles sai sen kytketyksi. Kuuluisa taideniekkaDaidalosrakensi sittelabyrintinsatasokkeloisen kartanon, jonka sisään sarvipää teljettiin. Kun sitä ei uskallettu eikä voitu tappaa, täytyi sitä elättää, vieläpä ihmislihalla, koska muu ruoka ei häjylle kelvannut. Ensinnä otettiin nuo syötävät ihmisraukat itse kretalaisten joukosta, sitten täytyi Attikan asukasten elättää petoa, kunnes Thesevs, kuten jo luimme, vapautti kansansa tukalasta ihmisveri-verosta.
Daidalosoli älykäs kuvanveistäjä ja rakentaja ja keksi monta kalua ja keinoa käytöllisellä alalla, niinkuin kirveen, mastot, purjeet y.m. Kun vanhimmat kuvat olivat kömpelöitä kivikönttiä tai pölkköjä, joihin oli uurrettu jotain kasvojen tapaista, oli Daidalos ensimmäinen joka selvästi ja luonnonmukaisesti erotti ruumiin osat ja jäsenet toisistaan, jonka tähden hänen kehuttiin tehneen "käveleviä kuvia". Atheenasta, jossa hän ensin asui, täytyi hänen paeta tehtyään rikoksen. Kadehtien etevää oppilastaanTalosia, joka keksi savenvalurin-vehkeitä, sahan ja sorviraudan, murhasi Daidalos hänen, mutta rikos tuli ilmi ja ainoastaan nopealla paolla vältti hän kuoleman, johon areopagi hänet tuomitsi. Hän tuli Kretaan ja saavutti siellä sepitelmillään kuninkaan suosion. Pasifaelle teki hän koneellisen puulehmän, tyttärelle Ariadnelle tanssivia marmorinukkeja[173] ja Minokselle labyrintin. Mutta kun Thesevs eheänä selvisi seikkailustaan minotaurin kanssa, epäili kuningas taiteilijan salaa maamiestään avustelleen, suosio kääntyi vihaksi ja Daidalos ynnä poikansaIkarosteljettiin labyrinttiin. Mutta eipä äly jäänyt neuvottomaksi. Daidalos teki siivet itselleen ja pojalleen; ja mistä lävestä rakennuksen katossa lienevätkään päässeet ulos, pakoon he lensivät halki ilmojen, kauas yli merten. Pojasta tuntui lento hauskalta, ja huolimatta isän varotuksista pysymään kohtuuden kultatiellä, kiitää heilahti hän rohkeasti ylös ja alas, ristin ja rastin, kunnes nousi liian likelle aurinkoa. Kuumuudesta suli vaha, joka liitti sulat siiviksi, sulat hajosivat ja poika parka syöksähti pilvien päältä meren syvyyteen. Sen jälkeen kutsuttiin sitä Välimeren osaa Ikarilaiseksi mereksi.[174]
Sureva isä pääsi hengissä Siciliaan, jossaKokalos-kuningas soi hänelle tyyssijan. Kun Minos vähän jälkeen saapui sinne ja kiristi karkulaistansa takasin, kutsui Kokalos Minoksen vieraakseen. Vieras vietiin kylpyyn, jossa kuninkaan tyttäret hukuttivat hänet. Tästä avusta kiitollisna rakensi taiteilija kuninkaalle linnoja, templejä ja kylpylaitoksia.
Toinen, kuin äskenmainittu, oli seTalos, vaskimies, jonka Hefaistos lahjoitti Minokselle ja jota tämä käytti saarensa vartiaksi. Kolmasti päiväänsä kiersi hän saaren. Milloin näki outoja lähenevän, juoksi hän tuleen, kunnes oli hehkuvan kuuma, ja painalsi sitte vieraat vaskirintaansa vastaan, kunnes ne kamalasti ("sardonisesti") nauraen heittivät henkensä. Kun hirveä vartia koetti kivenheitolla estää argoretkeläisiä nousemasta maalle, keksi Medean juoni sille surman. Taloksella oli yksi ainoa, päästä jalkoihin menevä verisuoni, jonka yläpäähän oli tulppa pistetty. Tämän tulpan sai Medea vikkelästi vedetyksi pois, joten Talos kuoli verenvuotoon.
Herakles.
Herakleson Kreikan etevin satusankari, joka suoritti suurempia ja useampia urotöitä kuin kukaan muu. Niiden ala ei Homerissa vielä sanottavasti uletu Kreikkaa ulommas, mutta vähitellen väljenee se käsittämään koko vanhan mailman, kun tämän sankarin piiriin liitettiin muidenkin samallaisten koti- ja ulkomaisten sankarien mainetöitä jotka esitetään hänen tekemikseen. Alkutarun ytimen ympäri kuontuu yhä vahvemmalti vieraita, semitiläisiä ja itämaisia lisiä, sulaen niin yhdeksi, että alkuperäistä ja vierasta vihdoin on mahdoton toisistaan erotella. Täten Herakleen taru on muita moniseikkaisempi ja laajempi. Jos se alkuaan syntyikin doorilaisten kesken, ei se lopuksi enää ole minkään erityisen heimokunnan, vaan koko Hellaan oma. Herakles on koko Kreikan kansallissankari. Hänen tarunsa pääpiirteet, nim. Heran viha, palvelusaika ansiotöineen sekä muutamat sotaretket, tavataan jo Homerissa; mutta jumaltumisensa ei ole vielä tapahtunut. Se tuli uskonkappaleeksi vasta noin 700 e.Kr.
Ihmeellinen oli tietysti tämmöisen miehen synty ja jumalista hänen täytyi johtaa sukuperänsä. Zevs itse lempineen liikkui ihmisten kesken. Tirynsissä olivat serkuksetAmfitryonjaAlkmene, joiden kummankin isoisä oli Persevs, menneet kihloihin, mutta murhan takia täytyi sulhasen paeta Thehaan Kreonin luo, jonne morsiankin seurasi häntä. Amfitryonin sotaretkellä viipyessä pistäysi Zevs sulhon haamussa ihanaa Alkmeneä hyväilemässä, jolloin ylhäinen isä antoi kolmen vuorokauden pituisen yön peittää maan. Päivän vihdoin valjettua tuli oikea sulho sodasta kotia ja vietti häänsä. Kun Zevsin sikiön syntymähetki läheni, julisti ylijumala,[175] että heti syntyvä Persevsin taimi oli hallitseva muita sukulaisiaan. Hera kun vihasi kilpailijansa lasta jo syntymätönnäkin, vannotti Zevsiä pysymään tuossa sanassa ja riensi maan päälle puuhiin. Hän viivytti Alkmenen synnytysyötä, mutta joudutti erään toisen, Persevsin sukua olevan emon toimia, niin että tämän poikaEurysthevssyntyi mailmaan viikkoa varemmin kuin Zevsin lapsi Herakles. Keskensyntyneen, kurjan pelkurin ikeen alle täytyi siis virkeän, voimaisen taivaan lapsen nöyrtyä. — Samalla kertaa kuin Herakles avasi hänen velipuolensa, Amfitryonin poikaIfiklessilmänsä päivän valolle.
Peläten Heran vihaa heitti Alkmene pikku Herakleensa korpeen surmille, mutta eipä korkean poika niin hevin kuollut. Sattuipa siitä astumaan itse Hera, joka säälien outoa lapsi raukkaa otti sen rinnoilleen imemään. Mutta poika vesa imaisikin niin rajusti, että Hera kirkaisten repäisi sen rinnoiltaan ja viskasi menemään, jolloin maitoa pirahti pitkä virta taivaalle. Siitä on "linnunrata" (vrt. "Milchstrasse") saanut alkunsa. Hyvän lisän jumalis-tarmoa ehti sankarinalku kumminkin tuosta siemaista, ja omin voimin hän taisi kontata metsästä kotiin. Mutta Hera saatuaan tietää, kuinka äidinhellyytensä oli nurjasti osunut, raivostui kahta tulisemmaksi ja hautoi vaan surmantuumia. Puolenvuotias poikanen lepäsi kehdossa kaksoisveljensä vieressä, kun yhtäkkiä ilmestyi sinne kaksi Heran lähettämää kyykärmettä. Vanhemmat kauhistuivat, mutta Herakles ikäänkuin leikiten kuristi kärmeet kuoliaiksi. Kun Amfitryon aavisti pojassa piilevän neron, hankittiin hälle kelpo kasvatus ja oivat opettajat. Näin oppi hän pian hevosia ohjaamaan, painimaan, miekkailemaan, ampumaan. Soitanto yksin ei sujunut häneltä, kannel ja miekka eivät sopineet samoihin kouriin. Kun soiton opettaja Linos kerran koetti korvatillikalla paremmin innostaa oppilastansa jaloon taiteeseen, niin tämä suuttuen sieppasi kantelen ja mäjähytti sillä opettajansa kuoliaaksi. Tuosta tuhmantyöstä lähetti isä hänet maalle karjoja paimentaessa parempaa mieltä oppimaan. Hiljaisen luonnon keskuudessa varttui hän kaikin puolin. Hänen luonteensa lujeni voittamaan halpoja viettelyksiä, pitämään ylinnä silmämääränä siveellistä hyvää, totuutta ja hurskautta. Sen sai hän todistaa juuri täällä saloissa. Hän sattui kerran tulemaan kahden tien haaraan eikä tiennyt, kummalle kääntyisi. Siinä seisoi kaksi haltiatarta, kumpikin tietänsä nuorukaiselle suositellen. Mairesuinen hekuma lupasi taluttaa häntä ruusupolkuja pitkin hurmaavien huvien helmaan. Hyveen kaino impi ei okaisella tiellään luvannut muuta kuin työtä ja taisteloa, mutta matkan perällä saisi hän kuolematonta mainetta autuasten luona. Herakles käänsi selkänsä hekuman hekotuksille ja päätti pyrkiä kunnian koleaa polkua.[176] Hän oli vasta 18-vuotias, mutta täysi mies, jonka koko olento ilmaisi ylhäistä sankariuutta. Sydämmessä kuohui suurten mainetöiden halu, siitä silmäkin uljaana loisti, leveä rinta, roteva, viidettä kyynärää pitkä vartalo, jäntevät jäsenet paisuivat kukistumatonta jättiläisvoimaa. Kohta sai hän sitä näyttää, kun raju jalopeura raateli hänen isänsä karjaa. Hän tappoi pedon ja nylki siltä nahan, jota hän siitä aikain aina piti pukunaan, samoin kuin öljypuun rungosta veistämää nuijaa aseenansa. Heti perästä pelasti hän Theban sadan härän verosta, jota se maksoi Orchomenon kaupungille. Joutuivatpa orchomenolaiset maksamaan saman veron takasin kaksin kerroin; mutta isäpuolensa Herakles siinä taistelussa kadotti. Kiitollisena veron pääsöstä, antoi Kreon kuningas tyttärensäMegairanurholle puolisoksi. Heille syntyikin useita lapsia, mutta eipä avioliiton onnea kauan kestänyt — siitä Hera huolta piti. Hän yllytti Eurysthevstä vaatimaan, että Herakles vihdoinkin rupeisi syntymästä säättyä palvelustansa hänelle toimittamaan. Ajatellessaan että hänen täytyisi tuota raukkamaista miestä orjailla, raivostui sankari, ja Hera osasi tuota mielentilaa kiihotella, niin että hän ajoittain oli aivan hullu. Mielenhäiriössä tappoi hän lapsensa ja — muutamat sanovat — vaimonsakin. Selvittyään järjilleen katui hän katkerasti ja pakeni mieli synkkänä ihmisten ilmoilta. Sovintoa etsiessään tuli hän Delfoihin ja kysyi, täytyisikö hänen todella nöyrtyä Eurysthevstä palvelemaan, oliko tämän vaatimus oikea. Orakeli vastasi, että hän suoritettuaan määrän ansiotöitä pääsisi palveluksesta vapaaksi, saisipa vielä ikimaineen niistä ja uuden nimen "Herakles" ("Heran kunnia"), sillä hänen nimensä olikin vielä oikeastaanAlkaioseliAlkides. Nämä tiedot eivät juuri lohduttaneet sankaria, joka alakuloisena astui isäntänsä määräämiä töitä suorittamaan. Eräät suopeat jumalat antoivat hänelle aseita niissä kestettäviin taisteloihin. Näin varustettuna ryhtyi hän vaikeihin, uhallisiin tehtäviinsä, jotka olivat seuraavat:
1)Nemean leijonan tappo. Pedon nahkaan ei nuoli pystynyt, sen otsaa ei nuija murskannut; kovan ottelun perästä kuristi Herakles sen kuoliaaksi. Uhrasi sitte kiitosuhria Zevsille ja vei isännälleen nahat näytteeksi voitosta. Pelästyen pyysi tämä, ettei sankari vasta itse tulisi voittojansa ilmoittamaan, vaan lähettäisi etumiehen. Tähän toimeen rupesiKoprevs. (Il. XV, 639).
2)Lernansoissa elamoi 9-päinenlohikärme, hätyytellen ihmisiä. Tämä oli tapettava. Sankari kävi pedon kimppuun, vaikka se kietousi hänen jalkoihinsa, ja silpoi siltä päitä poikki. Eipä hän kuitenkaan sillä pitkälle päässyt, sillä jokaiselta päältä vesoi kaulan kannasta kaksi uutta päätä esiin sylkien myrkkyä. Vasta kunIolaos, hänen veljensä Ifikleen poika, setänsä neuvosta palavilla puilla korvensi päättömiä kauloja, lakkasivat ne päitä kasvamasta. Viimmeisen kuolemattoman pään painoi sankari ison kallion alle. Paloitti sitte kärmeen ja kastoi vasamansa sen myrkkyyn tuhoksi vihollisillensa ja vihdoin välillisesti itselleenkin.
3)Keryniankukkulalla oleskeli Artemiille pyhänaarashirvi, kultasarvi, vaskisorkka. Se oli kiinni saatava. Koko vuoden juoksi Herakles nopean otuksen perässä, saavuttamatta sitä. Se onnistui vasta kun hän nuolella ampui sitä jalkaan, niin että se ontui. Artemis, älyten asian tarpeelliseksi, antoi sankarille anteeksi.
4) ArkadiassaErymanthonseuduilla menosteli kamalametsäkarju. Tämä oli elävänä tuotava Eurysthevsin eteen. Mennessään paikalle poikkesi Herakles ystävänsäFoloskentaurin luo, jolla hänen varallaan oli tynnyri hyvää viiniä. Viinin tuoksu lemahti ympäristön kentaurien nenään ja he tulivat paikalle saamaan hekin ilolientä maistaa. Mutta kun väkisin aikoivat viedä viiniastian ja tappaa muukalaisen, nousi huima tappelu, jossa Herakles sai yksin otella melkein koko kentaurijoukkoa vastaan. Ja nämä kun vielä saivat apua äidiltäänNefeleltä(= pilvi). Sateena laskeusi emo alas tehden maan niljakkaaksi, niin että Herakles ehtimiseen luiskahteli, vaan kentaurit neljällä jalallaan pysyivät hyvin pystyssä. Voittipa sankari sentään vihdoin, surmattuaan melkein kaikki vastustajansa. Mutta mylläkässä menettivät myös viisas Cheiron ja Folos henkensä. Verisen alkunäytöksen jälkeen ryhtyi Herakles karjua kiinni tapaamaan. Ankaran ponnistuksen jälkeen sai hän sen ajetuksi lumisen metsän sisään, jossa peto syvässä lumessa rähmiessään väsyi. Niinpä voittaja sitoi sen ja kantoi hartioillaan — välimiehiä käyttämättä — suoraan kuninkaan eteen, joka siitä niin säikähtyi, että, naurettavasti kyllä, kömpi piiloon ammeeseen.
5)Augeiaskuninkaalla Eliissä oli isossanavetassaantuhansittain lehmiä, joiden jälkiä ei ollut vuosikausiin korjattu, niin että sinne oli kasaantunut tavattomat tunkiot. Tämä navetta oli nyt yhdessä päivässä siivottava. Miten sankarimme menetteli? Hän johdatti kaksi läheistä virtaa navetan läpi; eikä aikaakaan, niin vesi huhtoi loat pois ja pesi paikat puhtaiksi. Augeias oli luvannut maksaa siivoojaisia 10:nnen osan karjastaan. Mutta sitten hän ei ollut lupauksestaan tietävinään. Tämän petollisuuden Herakles jälestäpäin rankaisi.
6) Sitten tappoi hän parvenStymfalonseuduilla rähiseviä häijyjäpetolintuja, jotka vasamasulillaan pistelivät ihmisiä ja elukoita kuoliaiksi. Säikytellen linnut ylös rämeestä niiden pesistä, ampui hän niistä osan lennosta ja karkoitti muut kuuluvilta.
7) Puhuimme jo Poseidonin sonnista, joka Minoksen mieliksi nousi merestäKretansaarelle ja miten se merijumalan vihan aseena rajusi koko saaren kauhuksi. TämänsonninHerakles kytki ja talutti Mykenan edustalle, sillä niin oli määrätty. Siellä hän päästi sen irti. Se riehui sitte koko Kreikassa, kunnes Thesevs Marathonin kentällä löi sen kuoliaaksi.
8) Seuraavaksi toimekseen sankari toi ThrakiastaDiomedeenihmisiä syöväthevoset. Hän oli ne jo haltuunsa saanut, kun Diomedes saavutti hänet väkineen. Tappelun ajaksi jätti hän hevoset ystävänsäAbderoksenhuostaan. Mutta kun hän palasi viholliset karkoitettuaan, olivat hevoset syöneet väliaikaisen vartiansa. Tämän muistoksi perusti hän Abderan kaupungin. Vei sitte hevoset Mykenaan, josta Eurysthevs ajatti ne kauas vuoriin.
9) Sitte oli tuotava Eurysthevsin tyttärelle amatsonien kuningattarenHippolyten vyö. Tätä varten läksi sankari, mukanaan joukko vapaaehtoisia, etäiseen Skythiaan amatsonein aloille. Hippolyte, ihmetellen kuuluisaa sankaria, osotti heille ystävällisyyttä ja mieli jo antaa vyönsä, kun Hera saapuen amatsonin haamussa yllytti naissotureita vihollisuuteen. Eipä enää lahjoista puhettakaan. Ratsujen selässä karkasivat naiset vierasten päälle. Ja vasta kovan taistelun jälkeen sai sankari heidät torjutuiksi. Hippolyte joutui voittajan haltuun, joka antoi hänet asetoverilleen Thesevsille. Siitä avioliitosta syntyi jaloHippolytos. Korukalun saatuaan läksi Herakles kotimatkalle purjehtimaan. Sillä tiellä tuli hän Troian rantaan ja pelastiHesionen, samoin kuin Persevs kerran oli pelastanut Andromedan. Asian laita oli tämä. Poseidon ja Apollon olivat rakentaneet Troialle muurin, mutta sen valmistuttua vilpillinen Laomedon kuningas ei mielinyt maksaa heille työstä sovittua palkkaa, jonka tähden he kostoksi nostivat kamalan meripedon maata hävittämään. Siitä päästäkseen täytyi kuninkaan, orakelin neuvoa noudattaen, antaa tyttärensä hirviön syötäväksi.[177] Hetki oli täpärä, kun onni ihmeesti ohjasi sankarimme sinne: hän tappoi pedon ja pelasti ihanan Hesionen. Mutta Laomedon, vieläkään vahingosta viisastumatta, kieltäysi nytkin hänen hyväkseen nähtyä vaivaa palkitsemasta. Herakles säästi kostonsa sopivampaan aikaan.[178]
10) Vaikea tehtävä sälytettiin sankarille, kun häntä määrättiin hakemaanGeryonin karjaatavattoman pitkän, vaivalloisen ja vaarallisen matkan takaa aina länsi-Hispaniasta asti. Tämän sekä seuraavan retken juttua on taru ehkä enämmin kuin muita aikaa myöten koristellut syrjäseikoilla, jotka vain löyhästi liittyvät pääjuoneen. Sankarin matka kävi Libyan kautta raakain villiheimojen läpi, lännen äärille, missä maankannas silloin vielä yhdisti Euroopan ja Afrikan maanosat. Tämän puhkaisi hän halki, avasi siitä salmen sekä pystytti muistoksensa "Herakleen patsaat". Saatuaan lainata Heliokselta nopeakulkuisen kultahaahden, purjehti hänErythiansaarelle (nykyisen Cadiz'in kohdille), missä noita kullankellerviä karjoja kaitiin, ja tappoi niiden vartiat, kaksipäisen koiran ja jättiläisen. Alkoipa jo ajaa karjaa pois, kun Geryon riensi hätään. Tämä, Medusan verestä syntyneen Chrysaorin poika, oli kolmiruhoinen hiisi, jolla oli kuusi jalkaa ja kättä. Herakles kaasi hiiden nuolillaan, haavoittipa itse Heraakin joka pyrki apuun. Siitä ajoi hän karjan Iberian ja Gallian läpi Alppien yli, Italian ja Sicilian kautta Kreikkaan, tapellen pitkin matkaa milloin mittenkin kanssa, joita himotti somaa sarvikarjaa. Niinpä Massilian tienoilla hätyytti häntä niin suuri joukko vihollisia, että hän ampui nuolensa loppuun ja olisi joutunut pulaan, ellei Zevs tullut hänelle avuksi kivisateella. Siitä kuuluu vieläkin jälkiä näkyvän — yksinäisiä kallioita hajallaan kentällä. Italiassa sai sankari auttaa jumalia Giganttitappelussa. Rooman tienoilla surmasi hänCacusrosvon,[179] SiciliassaEryxkuninkaan, Korinthon taipaleellaAlkyonevshiiden, kaikki lehmävarkaita. Vihdoin vielä Hera pistävillä pannoilla kiusasi karjaa, niin että se tuskan vimmassa karkaili kaikkialle. Mutta kaikkien vastusten läpi saattoi sankari sen vihdoin perille. — Ja nyt oli kaiketi Eurysthevs tyytyväinen? Eipä suinkaan. Pikkusielua huvitti tirannoida suurta miestä ja jatkaa joutavaa kiusaa. Hän ei mielestään voinut hyväksyä Lernan hydran tappoa, koska Herakles siinä oli käyttänyt toisen miehen apua, eikä navettain siivoamista, koska hän oli tingannut siitä palkkaa itselleen. Tarvittiin siis vielä kaksi työtä, vaikka edellisiin jo oli kulunut 8 vuotta ja kuukausi.[180]
11:s työ oliHesperiidein kultaomenien nouto. Sankari ei tiennyt, missä hesperidein maa olikaan, ja sitä etsiessään harhaili ja taisteli hän kauan. Vihdoin sai hän käsiinsä Nerevs ukon, jolta väkisin kiristi tarpeelliset tiedot. Nuo puutarhat olivat lännen äärillä, taivaankantajan Atlaan lähimailla, ja niitä vartioitsi satapäinen lohikärmeLadon. Monimutkainen oli sankarimme retki, syrjähtyipä usein määrästään aivan toisaalle päin, liekö hänellä ollut heikko paikanvaisto vai — mikä on luultavampi — viehättivätkö kaikellaiset seikkailut häntä syrjäteille. Näyttipä hän väliin näiltä unohtaneen itse päätehtävänsä. Libyassa paini hänAntaiosjättiläisen kanssa, joka langetessaan aina sai uusia voimia äidiltänsä, maalta; vasta nostettuaan hänen ilmaan sai Herakles hänen kuristetuksi. Egyptissä tappoi hän muukalaisia surmaavanEusiriskuninkaan. Kulkien sitten taaskin Helioksen purressa valtameriä myöten tuli hän Kaukasos-vuorelle ja pelasti Promethevsin tuskista, ampumalla kotkan, joka jyrsi sen maksaa, ja päästämällä kahleet, jotka sen kallioon kytkivät. Titaani palkitsi pelastajaansa hyvällä neuvolla. Hän varotti häntä itse lähtemästä omenia poimimaan ja neuvoi toimittamaan siihen työhön Atlasta (jonka Persevs jo oli kiveksi loihtinut?!). Niin kävikin. Atlas suostui sankarin pyyntöön; ja sill'aikaa kuin hän kävi omenia noutamassa, kannatti toinen ilmankantta. Mutta saatuaan maistaa vapauden suloutta, olisi Atlas halusta eteenkinpäin jättänyt raskaan kuormansa sijaisen niskoille. Hän tarjousi viekkaasti viemään nuo omenat Mykenaan asti, mutta Herakles älysi juonen ja oli vielä viekkaampi. Ollen suostuvinaan toisen tuumaan, pyysi hän häntä vain sen verran kannahuttamaan kantta, että saisi jonkun patjan hartioillaan vähä mukavammin sovitetuksi… Kuorma siirrähti Atlaan olalle, ja Herakles omenoineen kieppasi tiehensä.
12) Vihdoin täytyi hänen lähteä tuonelaan manankoiraaKerberostailmoille tuomaan. Sitä varten oli ensin saatava puhdistus veren viasta, jonka kentaurien murha oli tuottanut. Sen toimitti pappiEumolpos. Syystä puhtaana mennä huilahti nyt sankari alas varjojen maille eräästä maankuilusta Tainaronin lähellä. Tuonelan ovien suulla tapasi hän Thesevs ja Peirithoos ystävykset kallioon sidottuina. Thesevsin hän päästi, mutta toista ei voinut, kun maa järähti häneen kajotessa. Juottamalla haamuille uhriverta sai hän heidät tajulleen. Mahtavan, sankarin tieltä kaikki väistyivät, itse Pluton salli suopeasti hänen koettaa vangita manankoiraa, käyttämättä kuitenkaan mitään aseita, paljain käsin vaan. Siinä syntyi kova temmellys. Herakles pusersi koiran päät polviensa väliin ja sitoi sen, vaikka se kyypyrstöllään vimmatusti huiski, tuiski ja puri ympärilleen. Sitte laahasi hän sen ylös maan päälle. Päivänvalo iljetti konnaa niin, että se oksensi myrkkyä koko kosken. Tästä versoi myrkyllinenaconitumkasvi. Nähtyään hirviön käski Eurysthevs heti viedä sen takasin tuonelaan, ja niin täytyi Herakleen tehdä sama retki toistamiseen.