The Project Gutenberg eBook ofKreikkalaisten ja Roomalaisten Mytologiia, eli Jumalaistarut ja SankarisadutThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kreikkalaisten ja Roomalaisten Mytologiia, eli Jumalaistarut ja SankarisadutAuthor: Kaarlo ForsmanRelease date: November 2, 2016 [eBook #53438]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIKKALAISTEN JA ROOMALAISTEN MYTOLOGIIA, ELI JUMALAISTARUT JA SANKARISADUT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kreikkalaisten ja Roomalaisten Mytologiia, eli Jumalaistarut ja SankarisadutAuthor: Kaarlo ForsmanRelease date: November 2, 2016 [eBook #53438]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Kreikkalaisten ja Roomalaisten Mytologiia, eli Jumalaistarut ja Sankarisadut
Author: Kaarlo Forsman
Author: Kaarlo Forsman
Release date: November 2, 2016 [eBook #53438]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIKKALAISTEN JA ROOMALAISTEN MYTOLOGIIA, ELI JUMALAISTARUT JA SANKARISADUT ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Esittänyt
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.
Alkulause.
Johdanto.Luonnonuskonto.Kreikkalainen mytologiia.Roomalainen mytologiia.Jumalisuudesta ja jumalien palveluksesta.
A. Mailman ja jumalain synty.Ihmisen synty ja alkutila.
B. Jumalat.I. Taivaan jumalat ja haltiat.Zevs. — Juppiter.Hera. — Juno.Pallas Athene. — Minerva.Apollon.Artemis. — Diana.Ares. — Mars.Afrodite. — Venus.Hermes. — Mercurius.Hefaistos. — Vulcanus.Hestia. — Vesta.Janus. Quirinus. 75.
1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä:Helios. — Sol.Eos. — Aurora.Selene. — Luna.Tähtiä, Tuulia.Iris.
2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä.Eros. — Amor.Charites. — Gratiae.Musae. — Camenae.Themis. — Horae.Nike. — Victoria.Hebe. — Juventas..
3) Kohtalon voimat.Moirat. — Parcae.Nemesis, Ate, Tyche, damoines; genius.
4) Lääkejumalia.
II. Veden jumalat ja haltiat.Okeanos, Tethys, Okeanidit.Poseidon. — Neptunus.Nerevs; Doris, Nereidit.Triton ja Tritonit.Thaumas, Forkys, Keto.Harpyiat, gorgonit, graiat.Protevs, Glaukos, Ino.Seireenit.
III. Maan ja manalan haltiat.Gaia. — Tellus.Rheia. — Kybele (Magna mater).Dionysos. — Bacchus.Nymfat.Satyyrit.Sileenit.Metsänhaltioita: Pan, Silvanus, Faunus, Fauna.Priapos.Saturnus, Ops.Vertumnus, Pomona; Flora; Pales; Terminus.Demeter. — Ceres.Persefone. — Proserpina.Hades. — Pluto.Erinykset. — Furiat.Hekate.Uni ja Kuolo.
IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita.Penates, Lares, Manes, Larvae, Lemures.
C. Sankarit.Thrakian satuja.Thessalian satuja.Aitolian satuja.Thebalainen satupiiri.Attikan satuja.Argivilaisia ja korinthilaisia satuja.Lakonian satuja.Satuja Kretan saarelta.Herakles.Argonauttain retki.Troian sota.Paluuretki.Rooman sankarisatu.
Alkulause.
Muinaisklassillista runoutta lukiessa kohtaa ehtimiseen mytologisia viittauksia, joista tarvitsee olla selvillä, koska muuten kirjailijan ajatus jää enemmän tai vähemmän hämäräksi. Kipeästi ovatkin suomalaiset oppikoulumme jo kauan kaivanneet mytologista käsikirjaa, joista oppilaat vähin vaivoin löytäisivät ne tiedot mitä kulloinkin tarvitsevat. Tätä tarvetta kirjamme etusijassa pyytää tyydyttää. Koska aineen laveus on vaatinut supistelemaan erikois-kohtain esitystä, on usein viitattu klassillisiin teoksiin, joissa samat asiat jutellaan laveammin ja elävämmin, tiedonlähteihin semmoisiin kuin nuo yleisesti luetut Homeros, Virgiliuksen Aeneidi, Ovidiuksen Metamorfoosit, Horatiuksen Carmina y.m. Näin saattanee ehkä ylioppilaillakin alkuasteilla olla apua kirjastamme filologisissa opinnoissaan. — Apukeinoina olen käytellyt useita uudempia ja vanhempia mytologisia kirjailijoita — varsinkin on O. Seemannia monasti mukailtu — mutta yleensä olen koettanut käsittää ja esittää asioita niin itsenäisesti kuin suinkin. Etupäässä olen kertonut tarujen sisällyksen, niiden syihin ja syntyihin syvemmälti kajoomatta. Jos sen ohessa kuitenkin usein olen lisännyt selityksiä, mikäli tarujen tutkimus niitä on keksiskellyt, en sillä suinkaan aina ole tarkoittanut, että nämä selitykset myös ovat oikeita. Päinvastoin tiedän uudemman kritiikin noita luonnon-symbolistisia mietteitä usein pahastikin pidelleen. Enpä kuitenkaan arvannut astua tieteellisen myyttikritiikin huljuvalle maalle, jolla viisaammatkin helposti kompastuvat; eikä pait' sitä yleistajuisen oppikirjan suunnitelma sitä näyttänyt sallivankaan. Minua kehotti työhöni vain halu opastella koulunuorisoamme ja muuta yleissivistystä harrastavaa yleisöä eräälle tärkeälle muinais-sivistyksen hengenalalle, jota tuntematta ei tyydyttävästi voida tajuta m.m. veistotaiteen teoksia, eipä usein uudempiakaan runoilijoita. Hyvän tarkoitukseni takia suotakoon anteeksi ne erehdykset ja puutteet, joiden tiedän haittaavan tätä kirjallisuutemme uutukaista.
Tekijä.
Johdanto.
Luonnonuskonto.
"Se mikä taidetaan Jumalasta tuta, on heille tiettävä; sillä Jumala ilmoitti sen heille. Sillä hänen näkymättömät menonsa, nimittäin iankaikkinen voimansa ja jumaluutensa nähdään hamasta mailman luomisesta, jotka ymmärretään niistä kuin tehdyt ovat: etteivät he taitaisi itsiänsä syyttömiksi sanoa. Että he tunsivat Jumalan ja eivät ylistäneet häntä niinkuin Jumalaa, vaan vilpistelivät ajatuksissansa, ja heidän järjetöin sydämmensä on pimennyt — — niin he ovat tyhmiksi tulleet, ja ovat katoomattoman Jumalan kunnian muuttaneet katoovaisen ihmisen, lintuin ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan muotoiseksi. — Jotka Jumalan totuuden ovat valheeksi muuttaneet ja palvelleet enemmän luontokappaletta kuin Luojaa" (Rom. 1, 19-25). Jumala ei jättänyt luopunuttakaan ihmistä todistustansa vaille: hän jätti hänelle todistuksen luontoon ja omaantuntoon, vaikka synti tosin senkin pilasi. Mielen ja tahdon turmelus pimitti järjenkin. Ei oivallettu mailman yläpuolella vallitsevaa pyhää iankaikkista jumalaa, vaan jumalan käsite vedettiin alas ihmisen omalle tasalle, maan multaan matalalle. Tehtiin itselleen jumala semmoinen joka sopi turmeltuneille. Luojan asemesta palveltiin luotua mailmaa ja luontokappaleita; jumaloitiin luontoa jonakin persoonattomana elonlähteenä tai luonnon ilmiöitä ja voimia ihmismuotoisiksi käsitettyinä olentoina. Tämmöinen on pakanuus. Siinä on uskontoa, mutta harhasuuntaan eksynyttä; se ei ole epäuskoa, vaan harha- ja taikauskoa. Mutta vaikka alhaalle vajottiinkin, ei tieto Jumalasta kuitenkaan peräti sammunut koskaan. Se löytyy raaimmissakin villiheimoissa jonain hämäränä vaistona tai aavistuksena. Se on iäisyyden kipinä, joka syttyy ihmisen sieluun samalla kuin hänessä henki ja elämä viriää; perintö isänkodista, joka kohottaa häntä korkealle yli eläinkunnan. Mikään kehitys ei ole vuosituhansienkaan kuluessa sitä saattanut hänelle antaa. Uskonnonvaistoa vailla ihminen ei olisi luonut itselleen minkäänlaisia, eipä vääriäkään jumalankäsitteitä; pelkkänä luontokappaleena hän ei olisi kaivannut yliluontoisia. Mutta toisaalta on myös totta, että uskonnon käsitteet ovat ylempiä ja alempia, mikäli muu henkinen elämä on kehittynyt; niiden kanta riippuu sivistysoloista. Villin uskonnosta on jättiläisaskel sivistyneen helleenin uskoon, jolle jo oli selvä, että korkeampi henkivoima hallitsee mailmaa, että ihmissielu on kuolematon, että tuonpuolinen elämä muodostuu onnelliseksi tai onnettomaksi sen mukaan kuin täällä on eletty oikein tai väärin. Edemmäs ihminen ei omaa tietänsä käyden päässyt. Pelastaa eksyneitä ja viedä heitä takaisin isänkotiin — sen saattoi ainoastaan Kristuksessa ilmestynyt Jumala. — Onpa siis pakanan uskossakin kehitys nähtävissä.
Alimmalla kannalla ihmisen yksinomaisena huolena on ruumiinsa elättäminen, niin ettei hän ehdi eikä jaksa henkisiä asioita ajatella. Sillä kannalla ovat vieläkin villit eli raakalaiset, ja heidän kaltaisiaan lienevät myös etäisimmän ajan ihmiset olleet. He kävivät kovaa taistelua olemisensa eteen nuivaa luontoa ja julmia petoja vastaan. Vaikea olisi ihmisen ollut pitää puoliaan tässä taistelussa usein väkevämpiä vihollisia vastaan, ellei hänellä ollut kelpo liittolaisena järkensä, joka keksi keinoja ja juonia vähäisillä varoilla pääsemään voitolle. Näin tuli hän kehitelleeksi älyänsä, samalla kuin vähitellen pääsi parempiin aineellisiin oloihin, joissa ei alati tarvinnut tapella henkensä ja ruokansa edestä, vaan sai jo lomaa hengitellä. Nyt kääntyi huomio ihmisen omaan itseen, henki heräili uinuksistaan ja samalla varmaan uskonnonvaistokin alkoi elonoireita näyttää. Tällä kannalla ovat jo paimentolaiset. Mietiskelevä henki näki ihmisessä ja hänen ulkopuolellaan hämäriä, käsittämättömiä salavoimia, jotka häntä pitävät vallassaankin. Hän näki ihmisen ja eläimen olevan merkillisten vaiheitten alaisena: syntyvän, kasvavan, sairastavan, vanhenevan, kituvan, kuolevan; melkein samallaista huomasi hän kasvikunnassa tapahtuvan. Ja muussa olokunnassa näki hän yhtä suuria kummia, jotka peljättivät tai ihmetyttivät häntä. Kauniin päivän perästä, jolloin olo auringon sulolämmössä tuntuu ihanalta, nousee äkisti myrsky ja rajusää. Pauhaten lentää se maan yli, murtaen metsän puita ja mylleröiden meren aaltoja, jotka äsken hymyilivät ystävällisesti ja nyt kohisevat vihoissaan. Taivas peittyy pilviin, niistä jyrisee uhkaavasti ja salamat sälähtävät sinne tänne, särkien puita ja kallioita, tappaen ihmisiä ja eläimiä. Väliinpä maankin vankka pohja horjuu, syvyydessä jylisee ja yhtäkkiä revähtää maa auki ja sen kidasta syöksähtää ylös tulikieliä, viskellen syvyyden sisuksia ilmoille. Mikä kauhea voima nuo muuten niin elottomat esineet liikutti? Ja mikä käsi aamulla tuo taivaalle auringon luomaan valoa ja iloa ihmisille ja mikä ehtoolla sen kätkee yön helmaan. Mistä suvi ja mistä talvi, mistä lämpimä, kylmä, sade, lumi kotoisin? Näitä ja tämmöisiä kyseltiin, eikä muuta voitu ymmärtää, kuin että olokappaleissa vallitsee näkymättömiä salavoimia. Synnynnäinen uskonnonvaisto liitti tähän tietonsa: siinä se suuri kaikkivaltias henki, jota sydämmesi kaipaa. Näin syntyi varhaisin luonnonuskonto, tosin alussa vielä perin vaillinainen. Ihminen ei vielä kyennyt kohoomaan oman itsensä ahtaasta piiristä: kaikki on vain häntä varten olemassa, jopa jumalakin — ajatteli hän. Jumalan täytyy tarkoittaa vainhänenhyötyänsä tai vahinkoansa. Yleensä katselee luonnonihminen jumaliansa pelolla ja epäluulolla; ainoastaan milloin hän huomaa niiden tuottavan hänelle apua ja olevan suopeita, osottaa hän niille kiitollisuutta. Mutta epäsuopeutta hän palkitsee ynseydellä tai pelolla. Hänen katsantotapansa on itsekkäinen.
Ja missä ihminen luuli jumaluuden asuvan? Hän ei käsitä luontoa kokonaistoksi, elimistöksi, jota määrätyt lait hallitsevat, hän näkee vain äärettömän joukon kappaleita ja esineitä, joissa ilmaantuu voimaa, jota hän kokee edukseen tai vahingokseen. Aistinalaisissa luontokappaleissa asuu jumaluus; kullakin on haltiansa, joita samoin kuin kappaleita on epälukuisa joukko. Mutta aluksi nuo esineet itse, nuo puut, kivet, vuoret, joet, lähteet j.n.e. jo semmoisinaan ovat eläviä, haltioita, sisältäen tuota salaista voimaa, jonka määrä vaihtelee riippuentaiasta. Taika on se syntysana, josta voima valuu; ken taiat ja loitsut tietää, hän hallitsee voimat ja olokappaleet, jumalat ja haltiat. Kuta taiallisempi esine, sitä jumalallisempi ja pyhempi. Tällä asteella palvellaan siis taikakaluja eli lumotuita esineitä, n.s.fetishejä. Fetishmin alkunaista yleisyyttä varhaisimpina aikoina todistavat sen jäännökset, mitä niitä vieläkin löytyy aivan eri osilla maapalloamme.
Fetishmi tekee koko luonnon eläväksi. Kivet ovat maaemon lapsia; vuoret ovat jättiläisiä jotka synnyttävät pilviä ja myrskyjä; myrsky on raju, nälkäinen peto, joki on mies, syrjäjoki hänen vaimonsa. Näillä ja muilla on lisäksi omat taikavoimansa, varsinkin sisältää vesi tehokasta tenhoa, johon perustuu vanha usko veden ja terveyslähdetten lääkevoimaan. "Vesi vanhin voitehista". Tenhokas fetishi ja ihmisille perin tärkeä oli valkea — eikä ihmekään, jos muistamme, kuinka vaivalloista entisaikana tulen sytytys oli, niin että siitä syystä pidettiin muutamilla liesillä alatikin valkeaa (vieläpä Vestan alttarilla Roomassa) ja siirtokunnat veivät mukanaan emämaasta valkeaa. Salama on taivaan tuli ja semmoisena myös fetishi. Kasveissa ja puissa on taikavoimansa ja haltiansa; jos se on hyvä, voi ihminen nauttia yrttejä ja puunhedelmiä terveydekseen, jos paha (s.o. jos kasvi on myrkyllinen), sairastuu ja kuolee hän siitä. Puita on paljo palveltu. Niinpä Kreikassa oli pyhiä puita ja lehtoja, ja Dodonassa oli tammi, jonka lehtien suhina puhui syvää salaviisautta. Pyhästä puusta oli se taikkapalkki Argo laivassa joka osasi puhua; faiakilaisten laivoissa eli myös ihmeellinen taikavoima, ne kun itsestään ilman johtoa osasivat reittinsä. — Pedoissa näki raakalainen sitä rajua rohkeutta, voimaa ja suuruutta, jota hän ihaili; useissa myös ihmeellistä älyä tai viekkautta. Häntä ihmetytti kotkan terävä silmä ja vinkeä lento, niinikään kärmeen koko olento: tuo suikerteleva nopea liikunto ilman jäseniä, tuo pieni ja kuitenkin niin vaarallinen elukka. Siitä nuo jumalien "pyhät" eläimet, siitä eläinten yleinen palvelus, varsinkin Itämailla; siitä se luulo että eläimet ovat kuolemattomat sielultaan. Yleensä on eläin hyvin likellä luonnonihmistä, he ovat sukulaisia ja voivat vaihdella ruumiin muotoja keskenään. Siitä nuo eläinmetamorfoosit, joista tarut niin paljon kertovat; siitä nuo ihmisen ja eläinten yhtymistä syntyneet sekasikiöt. Samalla perusteella saivat myös linnut, erittäinkin eräät (pöllöhaukka, kotka, kyyhky) niin tärkeän sijan Kreikan ja varsinkin Rooman kultissa, niiden ääni ja lento ilmaisi tulevia asioita. — Fetishmiin perustui myös uhrieläinten sisusten tutkinto, kuten kaikki muukin ennustelu ulkonaisista merkeistä ja ilmiöistä, jommoinen taikausko viljavasti rehotteli etenkin Roomassa. Kellä oli tenhosa taikakalu hallussaan, hän itsekin välillisesti sen kautta muuttui fetishiksi, koskapa hän osasi loihtia, lumota ja taikoja tehdä. Semmoisia fetishi-ihmisiä ovat esm. indianein "lääkemiehet", ja yleensä kaikki taikurit, noidat ja poppamiehet, joiden luokkaan myös uhripapit ovat luettavat. Nämäthän tekivät tuhansia taikoja jumalankuvillaan ja taikakaluillaan ja osasivat aina hyväkseen käyttää suuren joukon herkkäuskoisuutta. — Välittömiä ihmisfetishejä, joissa salaisen taikavoiman luultiin asuvan ja antavan heille pyhyyttä, ovat n.s. riivatut ja hullut, edelleen vielä kääpiöt ja rujot, joille outo ulkomuoto loi jotain jumaluuden haikua.
Fetishiänsä pakana elättää ja ilahuttaauhreilla— siinä uhrein alkusyy — niinkauan kun hänellä on siitä apua. Jos hän huomaa fetishin pettävän — sillä kuten hän itse, ovat hänen jumalansakin vilpillisiä, itsepäisiä, tylyjä — kurittaa hän sitä nälällä tai vitsoilla, tai, jos vika on auttamaton, myy hän sen pois tai hukuttaa muuten. Papit harjoittelivat hyvin tuotteliasta fetishikauppaa.
Raakaan fetishi-uskoon ei kehkiävä ihmishenki saattanut tyytyä. Tultuaan edistyksen uralle hän ensinnäkin valitsi suurimmat, mahtavimmat fetishit, ne luonnonalat ja esineet, jotka laajimmin ja syvimmin vaikuttivat elämään ja oloihin, niinkuin auringon, taivaan tähtineen, ukonilman, tuulen, valkean, meren ja virrat, maan kasveineen, hartaimman palveluksensa ja mietiskelynsä alaisiksi. Niissä vallitsevan elämän ja salavoimat (jotka hän jo ennestään vaistosi) varusteli hän oman sielunsa ominaisuuksilla, mikäli hänen mielikuvattinsa näki näihin vivahduksia ja vastineita ulkoluonnossa. Taivas muistutti hänelle kirkkautta, puhtautta, ylevää viisautta, ukkonen ankaraa voimaa ja väkevyyttä, myrsky sotaa ja hajanaisuutta, aurinko lempeyttä ja tulista rakkautta, meri syvää salaviisautta tai vihan pauhinaa, laineiden loiske lietoa huolettomuutta, tulenlieska levotonta häilymistä tai rajua hävittävää intohimoa j.n.e. Samanluontoisia olentoja hän nyt sijoitteli luonnonaloille. Näin elementtivoimat muuttuivat haltioiksi, jotka eivät enää liiku materiassa kuten sielu ruumissaan, vaan ovat itsenäisiä, itsetietoisia henkiolentoja, jotka tosin aluksi vielä ovat ainealaansa sidotut, mutta vähitellen irtautuvat siitä. Tämä muutos on tapahtunut luonnon personoitsemisen kautta: ihminen on jumalilleen omistanut oman elämänsä, henkensä ja ruumiinsa kaikkine kykyineen ja voimineen. Jumalat ovat ihmisten kaltaisia, mutta kaikin puolin etevämpiä, suurempia, mahtavampia, kauniimpia. Jumalat ovat ihanneihmisiä, ihmisen perikuvia, jotka ovat saaneet parasta mitä heille tiedettiin antaa; semmoisina he astuvat ihmistä lähemmäs kuin tuo entinen sokea taikavoima, oivaltavat häntä ja hänen tarpeitaan paraiten. Semmoisina he saakoot palvelusta ja hurskasta kunnioitusta — ajateltiin.
Tämmöiseen täydelliseen anthropomorfismiin pääsivät oikeastaan vain kreikkalaiset. Mutta edistysaskelen fetishmistä kauas samaan suuntaan astuivat jo ennen heitä eräät rikaslahjaiset kansat, laatien itselleen jo sangen syvämielisiä jumalanaatteita, osasta syvempiäkin kuin kreikkalaiset, nim. indialaiset, persialaiset, foinikit, egyptiläiset.
Jumalan käsitteen kehjetessä selvenivät muutkin uskonnon peritotuudet. Niinpä sielun kuolemattomuuskin, jota aina hämärästi aavistettiin. Tässäkin yleinen kehitys ja hengenviljelys vaikutti edistävästi, sillä niin kauan kuin aineellinen elämä on pääasiana, ei yliluontoisia asioita ajatella. Vaan nytpä jo saattoi tämmöinenkin kysymys vaatia vastausta: saattaakohan elämä semmoinen kuin tämä maan päällä, niin täynnä vaivaa, vaaraa, kiusaa, kärsimystä, kuolemaa, niin iloton — saattako se olla omana tarkoitusperänään? kannattaako tämä elämä elämistä, ellei se tarkoita ja valmista toista parempaa elämää? Tähän täytyi järjen kuten tunteenkin vastata kieltämällä.[1]
Kreikkalainen mytologiia.
Kreikkalaisten jumalat ovat siis alkuaan luonnonvoimain olennoimia ja toimivat vaan sillä luonnonalalla, jonka ilmiöistä ovat syntynsä saaneet. Kun nämä ilmiöt ajateltiin jumalien töiksi ja kärsimiksi; niin luontui siitä jumalille oma historia, jumalaintaruja l.myyttejä, joita mielikuvitus, kerran vauhtiin päästyään sommitteli yhä laajemmiksi, kutoi yhä kirjavammiksi, noudatellen tavallisia inhimillisiä aiheita, lähtökohtia enää muistamattakaan. Mikäli jumalat, irtautuen luonnon-aloistaan, liikkuivat vapaasti taivaassa ja maan päällä sekä erittäinkin ihmiselämän puuhissa, sikäli myyttien alkunainen luonnonmerkitys hälveni tajunnasta, häämöttäen vihdoin vain muutamista syrjäseikoista. Homerin runoissa, Hellaan hengen vanhimmassa muistomerkissä, on tämä muutos jo suoriutunut.[2] Jumalat astuvat jo ilmi-elävinä ihanne-ihmisinä esiin, päätoimenaan ihmis-elämän hallinto, samalla kuin he myös vapaina vallitsevat asianomaisilla luonnonaloillaan. Poseidon esm. yllyttää Troian edustalla achaialaisia tappeluun, sen ohessa kun hän nostaa merellä myrskyjä niillä vihatuitaan ihmisiä (esm. Odyssevsiä) vainotakseen. Mutta yleensä, kuten tässäkin, on luonnontoimi siveellisen toimen palveluksessa; vähinpä luonto tuntee kummallista jälkivaikutusta hengestä. Kun merenjumala kiihkoissaan karkaa Hektoria vastaan, tyrskähtää samalla merikin. — Jälkiä alkuperäisestä luonnonmerkityksestä näkyy siinäkin, että taruissa on paljo sellaista mikä meistä näyttää järjettömältä tai epäsiveelliseltä, mutta joka osasta selviää luonnon symboliikan kannalta katsellen. Siitä sekä mielikuvittelun rajattomasta elelystä on myös jumalien tarinoihin tullut niin paljo sekavuutta ja ristiriitaisuutta yksityiskohdissa. Näitä eivät kreikkalaiset koettaneet sovitella ja selvitellä, sillä mitään säntilleen määrättyä dogmatiikkaa eli uskonjärjestelmää he eivät koskaan laatineet itselleen. Se oli senkin takia mahdotonta, että eri seuduilla palveltiin eri jumalia,[3] toisen seudun jumalat olivat osaksi toiselle outoja. Aikaa myöten otettiin myös yhä uusia jumalia palveltaviksi eikä jumalain piiri ollut koskaan tarkalleen määrätty. Eri paikoilla vaihtelivat myös myytit melkoisesti, muuntelivatpa muutenkin pitkien aikojen kuluessa muotoaan; näin syntyi toisintoja ja niiden mukana sekavuutta eri-kohdissa. Että myyteissä on senkin verran yhteyttä ja sopua, on Homerin ansio, josta varhain tuli koko Hellaan kansan aarre, sekä vähinsä myös kultin, joka vakavoitti uskonnon käsitelmiä. Hesiodon theogonia on yrittänyt saada jumalat ja heidän välisuhteensa parempaan järjestykseen, mutta tämä ei ole kansallishengen luoma, vaan oppineen järjen spekulatsiooni.
Katselkaamme, mitä jumalien olennosta ja elämästä yleensä ajateltiin, mikäli etenkin Homeros niistä puhuu.
Jumalilla on ruumis samannäköinen kuin ihmisillä, vaikka suurempi, muhkeampi, kauniimpi. Eipä kuitenkaan ihminen saa heitä nähdä semmoisina kuin he todella ovat, sillä sitä ei kestäisi heikko kuolevainen. Tavallisesti ilmestyvät he ihmisille jonkun tutun ihmisen muodossa, tai liikkuvat he linnun haamussa täällä tai verhoo heitä pilvi eli valoutu (nimbus), taikka pysyvät näkymättöminä Mananlakin peitossa. Vasta jälkeenpäin huomataan jumalan käynti ihmeellisistä seurauksista. — Ylen väkeviä jumalat ovat ja suuria töitä he voivat tehdä. Kun Zevs ravistaa kiharapäätänsä, tärisee taivas. Poseidon survaisee kerran hankonsa kallioon, ja meri myrskyää. Ihmeitä he eivät säästä suosituitaan auttaessa. Heidän haavansa parantavat he tuota pikaa, korjaavat heitä vaaroista, nostavat myrskyn ja yön vihollisia hämmentämään. Achilleen pää verhoutuu liekkipilveen kun hän astuu leirin portille vihollisia säikyttämään (Il. XVIII). Ruumiillisuus sitoo jumalia sen verran paikkaan, etteivät ole yht'aikaa läsnä kaikkialla, mutta salaman tai aatoksen nopeudella siirtyvät he paikasta toiseen. Pallas heilahtaa maan päälle kuin säkenöivä tähti ja parissa askelessa astaisee Poseidon Samoksesta Euboiaan. — Tarkan tarkat on heillä aistit. Kaikkialta kuulevat he ihmisten rukoukset ja äärettömiin näkee heidän silmänsä. Olympin kukkulalta näkee Zevs kaikki mitä mailmassa tapahtuu. Tämä miltei antaa kaikkialla-läsnäolon edut.
Ruumiillisuutta seuraa ruoan, juoman ja unen tarve. Tosin syövät ja juovat he parempaa kuin ihmiset, nim. ambrosiaa (kuolottomuuden ruokaa) ja nektaria. Käyttävätpä myös vaatteita. Kuten luontokin, jonka henkiä he ovat, he eivät ole olleet ikiajoista asti, vaan heillä on syntynsä. Mutta ihmeen nopeasti jumal-lapsi kasvaa. Aamulla synnyttyään soittaa Hermes jo päivällä huilua ja varastaa karjaa, ja Apollon ambrosiaa imettyään tarttuu heti sota-aseihin. Ja, mikä on verraton etu, he eivät koskaan sairasta, eivät vanhene ja kuole, vaan säilyvät ikinuorina nuo "kevyt-eloiset autuaat jumalat". Tästä ei sentään seuraa, etteivät kipua tuntisi. Heitä voi miekka haavoittaa ja pistosana purra sydämmeen.[4] He tuntevat samoja mielenliikutuksia ja tunteita kuin ihmiset: iloa, surua, vihaa, rakkautta j.n.e., jopa väliin liiankin inhimillisesti, kun itsekkäiset syyt mieltä liikuttavat. Tässä onkin jumalien heikkoin puoli. He kyllä säännössä harrastavat sitä mikä on oikeaa, totta, siveää, mutta käytännössä usein suosivat valhetta, vääryyttä, haureutta, vihaavat, kadehtivat ja ovat puolueellisia. Kuinka halvasti esm. Hera vainoo troialaisia! Kuinka Athene viettelee heitä rikkomaan liittoa (Il. IV)! Mitä konnanjuonta hän käyttää Hektorin surmaksi (XXII)! Vaan kuinka voisikaan pakana jumalalleen luoda korkeampaa siveellisyyttä kuin mitä hänellä itsellään oli? Joku määrä tuota jumalien heikkoa siveellisyyttä on sentään luettava luonnonsymboolikan syyksi, jonka hämärää kuvakieltä myöhemmin muodostuneet tarut eivät enää tajunneet. Siitot, syntymät, häviöt siirrettyinä luonnonelämän alalta ihmiselämään muuttuivat helposti moraalisiksi virheiksi ja rikoksiksi. Ja kohosipa myös toisaalta ihmeen korkealle valistuneimpien pakanain käsitys jumalain pyhyydestä. Muistakaamme vain Aischylosta ja Sofoklesta!
Ehdottoman pyhiä nuo jumalat eivät siis olleet. Eivätpä myöskään olleet kaikkitietäviä, vaikka paljokin tiesivät ja heidän älynsä tunkeusi syvälle salaisuuksiin. Erehtyä saattoivat kuitenkin. Eivät he myöskään ole kaikkivaltiaita, vaikka ovatkin mahtavia varsinkin luonnonaloillaan. Helposti he tosin toiveensa täyttävät, muuttavat muotonsa, ryhtyvät mielin määrin mailman menoon ja siirtävät tapaukset uusille urille — mutta heitä ylempänä vallitsee sallimus,kohtalo, jonka alle kaikkien täytyy taipua. Tuo näköjään sokea voima vallitsee omien salaisten lakiensa mukaan, nostaa ja kaataa yhtenään ja sortaa säälimättä ihmisonnen. Jumalat panevat vaan palvelijoina toimeen sen tuomioita, jopa usein vastoin tahtoansa. Olkoonpa joku jumala kuinkakin hellästi holhonut ihmistä — jos kohtalo on sille surman säännyt, heti hylkää hän kurjan oman onnen nojiin. Niin hylkäsi Apollon Hektorin. Tämmöisen mailmanhallituksen edessä, joka ei tiedä armosta ja rakkaudesta, jähmettyy sydän kauhusta; ja saatamme arvata, millä janolla pakanat, saatuaan silmänsä avatuiksi, riensivät "hyvän sanoman" lähteelle virvoitusta saamahan. — Jonkinmoista kohtuutta tuo kohtalo sentään noudattaa siinä, ettei yhdelle anneta kaikkea hyvää, esm. pitkää ikää ja sotamainetta samalla, vaan jompaakumpaa. Achilleen lyhyttä ikää palkitsi kuolematon kunnian loiste. Ja mikä ikimaine säteilee Hektorin hurmeista ikäänkuin sovitteeksi Andromachen kyynelille!
Ja millä autuaat aikansa viettävät? Elävät ilossa, huvitellen, herkutellen. Zevs isän valoisaan juhlasaliin Olympon huipulle tullaan koolle kemuilemaan; sitte kuunnellaan Apollonin soiton säveliä ja Muusain lauluja tai pakinoidaan, jopa välisti ajan kuluksi kinataan ja rettelöidäänkin. Mailman hallinto ja ihmisten asiat antavat heille kuitenkin enimmin työtä ja puuhaa. Ihmisten taistelut jakavat heitä helposti puolueihin, kun kullakin jumalalla on omat suosikkinsa, ja Troian sodan vastakaiku kuuluu usein varsin räikeästi Olympon valokunnailta, niin että tyynempäin jumalien mielestä ei enää ruokarauhaakaan suoda. Zevs pysyy kuitenkin suhteellisen puolueetonna, toimitellen vaan sallimuksen päätöksiä. Ei Apolloninkaan arvellen kannata ihmisparkojen vuoksi niin suurta melua nostaa (Il. XXII).
Roomalainen mytologiia.
Italian kansa, ollen Kreikan kansan sukua, ajatteli samoin kuin tämäkin jumalia luonnonvoimiksi. Mutta tätä perusastetta edemmäs ei päästy. Helleenin elävä mehuisa mielikuvitus loi noista voimista haavemailman ja sen asujamiksi ihanneolennoita, jotka uhkuvat elämää ja olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa; mutta tämmöiseen "lapsellisuuteen" ei järkevällä realistisella roomalaisella ollut halua eikä kykyä. Hänen jumalansa ovat luonnonvoimista harkitsemalla saatuja aateperäisiä sielun ominaisuuksia, joiden hän arveli hallitsevan mailmaa. Minkä muotoisia ja luontoisia nuo jumalat muuten olivat, sitä ajattelemalla hän ei vaivannut päätänsä. Senpä takia nuo jumalat, yksilöiselon viehäkettä vailla, ovat jäykät ja kaikki ikäänkuin samaan kaavaan valetut. Ne edustavat vain jumaluuden yleis-käsitettä, ovat siis totisia, arvokkaita, juhlallisia, ehkäpä pyhempiäkin kuin veljeskansan lemminkäismieliset jumalat. Mutta elämää ja runollista kauneutta niissä ei ole. Eipä siis puhettakaan taruista ja mytologiiasta; semmoisia Italiassa ei luotu milloinkaan. Eipä heillä pitkiin aikoihin ollut jumalistaan kuviakaan, ainoastaan niitä näitä yksinkertaisia symbooleja, joku kivi, keihäs, (Vestan) valkea t.m.s. — Valtionjumalain ohessa oli useita maaseutujumalia, jotka suojelivat pää-elinkeinoja vainiolla, niityllä ja metsissä. Kodilla, joka roomalaiselle oli arvokkaampi kuin kreikkalaiselle, oli haltionsa. Lisäksi karttui heille epälukuinen liuma jumalaisia sen johdosta, että melkein joka esineellä (fetishillä), joka tärkeämmällä toimella ja asialla[5] heidän yksityisessä ja julkisessa elämässään, joka ihmisellä, perheellä, yhdyskunnalla, seudulla j.n.e. oli omat haltionsa. Vihdoin suuri joukko aateperäisiä käsitteitä ja ominaisuuksia käsiteltiin henkilöiksi: Pietas, Fides, Honos, Spes, Virtus, Libertas, Concordia, Pudicitia y.m. Jumalien luku eneni enenemistään, kun vieraille kulteille suvaitsevasti suotiin sija Roomassa.
Jumalien eloista ja oloista ei siis haaveksittu, mutta käytännöllisesti ajateltiin miten jumalat vaikuttavat ihmisten oloihin ja miten on meneteltävä, että heiltä saataisi apua, hyötyä ja siunausta. Monen monilla uhreilla, rukouksilla ja mutkikkailla juhlatempuilla koetettiin arkailevan tarkasti jumalia lepytellä, saattaa suosiollisiksi ja armollisiksi. Roomalaiset olivat siis kyllä tavallaan hurskaampia, kuin kreikkalaiset, mutta paljo taikauskoisempia.
Päästyään Kreikan tuttavuuteen[6] lainasivat he sieltä mytologiian, kuten niin paljo muitakin sivistystarpeita. Tämä kävi helpommin kuin olisi luullutkaan, sillä veljeskansoilla oli kuitenkin yhteisenä uskonnollisena pohjana luonnon personoiminen ja sillä useat jumalat molemmin puolin vastasivat toisiaan. Nämätpä siis mikäli mahdollista sulatettiin yhteen. Oman taiderunouden synnyttyä, joka kaikessa noudatti kreikkalaisia esikuvia, avautui Roomalle Kreikan jumalaistarusto ja sankarisadut kaikkine aarteineen.
Jumalisuudesta, hyveistä ja jumalain palveluksesta.
"Kaikki ihmiset tarvitsevat jumalia" (Od. III, 48) — sen helleenit ja antiikki yleensä, elävästi tuntien jumaluuden voimaa ja läsnäoloa, tunnusti; ihmiset ovat kurjia kuolevaisia, jotka menestyäkseen yhäti tarvitsevat armiasten antiluojain apua ja varjelusta. Tätä hartaasti pyydetään nöyrällä mielellä ja siinä ilmenee hurskaus eli jumalisuus. Se katselee jumalia pelolla ja aralla kunnioituksella, niinkuin ainakin kurja kuolevainen ikivaltoja, niinkuin alhainen ylhäistä, jonka vihaa hänen tulee välttää, jonka mieltä suostutella, saadakseen häneltä, jos mahdollista, jotain hyvää. Jumalan ja ihmisen suhde ei ole persoonallista elonyhteyttä, jossa jumalan rakkaus pyhittävästi ja ylentävästi vaikuttaa ihmiseen, herättäen hänessä vapaata vastarakkautta (jos hämäriä aavistuksia sinnepäin nähtäneekin joissakuissa syvemmissä hengissä), vaan se on orjan suhde isäntäänsä, joka pyytää itsekkäitä ajallisia etuja. Tämmöisen itsekkään hurskauden rinnalle mahtuu runsaasti ynseyttä ja pahansuontia muita ihmisiä kohtaan. Nurjan jumalankäsitteen seurausta on vielä sekin, että mateleva orjan mieli yltyy röyhkeäksi vaateliaisuudeksi isäntiänsä, jumalia kohtaan. Kun näet ihminen on antanut jumalille uhrinsa, paraat mitä hän voi, saattaa hän mielestään syystä vaatia että jumalat palkaksi myös suovat hänelle lahjojansa, ylhäistä suopeuttansa ja ajallista siunausta. Missä tätä näkyy puuttuvan, missä ihmistä vainoo kova onni, on selvä että hän, tai hänen isänsä (perinnöllisyyden lain mukaan) ovat jumalien mieltä rikkoneet kieltämällä heiltä heidän saataviansa oikeuksia. Tämmöinen katsantotapa, joka asettaa jumalan ja ihmisen välisuhteen suoran tavallisen lakioikeuden kannalle, on tietysti oikeaa uskonnonhenkeä vailla. — Puhtaasti henkinen autuus, sielun sisällinen rauha ja ilo keskellä ulkonaista tuskaa ja elon myrskyjä, taivaan kruunu jonka hohteessa maallinen risti katoo varjoon — se on antiikille outo oppi.
Yhtä ahdas ja pintapuolinen kuin antiikin hurskaus olivat myös siitä syntyväthyveet. Sen siveellisyys on enemmän yhteiskunnallinen kuin eetillinen. Yhteiskunnan elimistö vaatii kutakin jäsentänsä, kutakin yksityisihmistä noudattamaan sen järjestystä ja säädöksiä, ja koska yhteiskuntalaitosta luultiin jumalien asettamaksi ja se semmoisena oli pyhä, saattoi ihminen juuri yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttämällä paraiten ja luonnollisimmin osoittaa hurskauttansa ja harjoitella hyveitänsä. Tuo yleinen hyöty vaatii nyt etupäässä yksilöä rajoittamaan aistiviettejänsä, halujansa, niin ettei hän niillä vahingoita yhteiskunnan muita jäseniä; ei saa ajatella yksin omia etujansa, vaan täytyy muistaa muitakin, niin että yhteiselämästä syntyy sopusointuinen, kaunis kokonaisuus. Tämä suhdan, määrän, kohtuuden noudattaminen on se siveellinen ajatus- ja elämistapa, se "kalokagathia" ("somuus ja hyvyys", säädyllisyys), josta antiikin avut ja hyveet kasvoivat. Nuo neljä kuuluisaa päähyvettämielenmaltti, oikeus, viisaus, urhollisuus, painoivat mikä enemmän mikä vähemmän leimansa kaikkiin elonsuhteihin, kotiin, avioliittoon, vanhempain ja lasten väliin, vainajain kunnioitukseen, ystävyyteen, toveruuteen, julkisiin ja valtiollisiin toimiin; niihin kaikki kasvatus tähtäsi. Niiden harjoitus on hurskautta, niiden laiminlyönti syntiä. Synti ei ole jumalan ja ihmisen sisällisen sovun rikkomista, vaan se on ylvästelyä (hybris), kun ihminen ei tunnusta luonto-asemaansa, ei pysy rajoissaan, vaan ryntää niitä ulommas ja ylemmäs jumalien vallan alalle, heidän majesteettiansa solvaisemaan. Sillä vetää hän päällensä rankaisun, kunnes hänen itsekkyytensä on muserrettu, ja häiritty mailmanjärjestys saatu entiselleen. Rankaisu ei tarkoita rikkojan siveellistä parantumista, sillä eipä synnin syynä oikeastaan olekaan ihmisen paha tahto, vaan hänen järkensä jonka joku jumala on sokaissut (ate). Tämmöinen intellektualistinen, naturalistinen harhasuunta haittaa antiikin, lähinnä helleenein siveysoppia.[7] Siveys ei pyri ihmistä ylempänä olevan siveellisen ihanteen kaltaisuuteen, vaan se sääntelee luonnollista elämää valtion tarkoituksen mukaan, ei pyri voittamaan ja uudistamaan ihmissydäntä, vaan rajoittelee, siivoo ja suhdittelee luonnonihmistä ulkoapäin. Rajan ulkopuolella vallitsee itsekkäisyys ja synti vapaasti, puhumattakaan siitä, että ihmisyyttä tuskin tunnustetaan kansallisuuden ulkopuolella, että muukalainen luonnollisesti on vihollinen (vaikka tosia helleeninen humaniteetti jo varhain paranteli muukalaisen turvatonta asemaa). Puhdas ihmisrakkaus on yhtä tuntematonta kuin puhdas jumalan rakkaus. Oikeus on korkeinta ja parasta, mitä tunnetaan. Oikeus ja totuus on elämän peruspohja, sen uskoi antiikin mies ja antoi sentähdenvalalleerinomaisen pyhyyden. Tee jokaiselle oikeus, rakasta ystävää, vihaa vihollistasi — se oli hänen oppinsa. Puhdas, omaa etua katsomaton rakkaus oli harvinaista. Poikkeuksena täytyy kuitenkin mainita monta kaunista urotyötä, missä jalo sydämmen käsky vaati antamaan veren ja hengen isänmaan hyväksi, muuta palkkaa pyytämättä kuin jälkimailman mainetta.
Hurskas helleeni ja roomalainen palveli siis jumalia, kun hän oli kelpo kansalainen, hyvä isä, puoliso, lapsi, ystävä, isäntä. Suorastaan osotti hän hurskauttaan jumalille uhraten, heitä rukoillen ja palvellen, jonka ohessa hän täten paraiten takasi itselleen heidän siunaustansa ja apuansa.
Jumalanpalvelussa käyteltiin vanhastaan perittyjä tapoja ja usein eriskummaisia temppuja ja menoja, joiden hämäriä symbooleja ei enää aina ymmärrettykään. Erittäin oli roomalaisten jumalanpalvelus muotopuolinen ja tuskallisen tarkasti he sen monimutkaisia menoja suorittelivat. Valtio piti huolenaan virallisen kultin hoitoa, ottipa usein vieraitakin jumalia palveltaviksi. Tämän ohessa suvaittiin myös yksityiskultteja. Palvelus tapahtui pyhäköissä sikäläisen jumalankuvan luona joka oli hartautta herättämässä; mutta sivistymätön joukko luuli useinkin jumaluuden kuvassa asuvan ja siitä suorastaan tenhotavalla vaikuttavan (fetishmiä). Ainakin luultiin jumalan näkymätönnä asuvan pyhäkössä rukouksia kuulemassa ja uhreja vastaanottamassa. Pyhäkkönä oli alkuaan joku puisto tai puu, lähde juurellaan, joku vuori tai luola. Sitten rakettiin jumalien majoiksi vasituisia, yhä komeampia templejä, joiden pihoilla ja alttareilla uhrattiin, rukoiltiin ja kiitettiin. Pyhiä toimituksia suorittivat papit, välittäjinä ihmisien ja jumalain välillä.
Uhrit olivat joko verettömiä — hedelmiä, leipää, viiniä, maitoa, mettä, suitsukeita, kasveja — tai verisiä — härkiä, lampaita, vuohia, sikoja y.m., joita tärkeissä tiloissa uhrattiin sadottain yht'aikaa (hekatombi). Puhtain käsin, puhtain mielin piti uhrattaman. Teuraat seppelöitiin, samoin ihmiset, soitto soi ja laulu, jumalia rukoiltiin suopeasti ottamaan uhria vastaan ja teuras tapettiin monilla tempuilla. Syötiin sitte juhla-atria, jossa jumalat saivat määräosansa teuraasta (reisiluut käärittyinä rasvaan), alttarinliekissä poltettuina, ja ihmiset söivät muut lihat. Tätä paitsi annettiin jumalille aina esikoiset eli päällisteet pellon sadosta, metsän riistasta ja muusta saaliista, syötäessä saivat he aina rippeensä ruoasta hekin ja tuskinpa sitä tilaisuutta missä ei heitä jollain uhreilla muistettu. Ei siis hurskautta puuttunut, mutta tuo hurskaus pyysi palkkaa, ja vaadittiinpa usein jumalia täyttämään rukouksia ennen annettujenkin uhrien perusteella, jos kyllä luvattiin uusiakin vasta.
Tarvis oli ihmisen tietää, millä mielellä oikulliset jumalat kulloinkin olivat häntä kohtaan samoin kuin mitä heidän neuvostossaan oli. päätetty maan päällä tapahtuvaksi. Näitä tietoja toimittelienteetjaennustajat, tai sai ihminen tietää salaperäisiä yliluonnollisia asioita erinäisissä tiloissa, haltioissaan ollen y.m. Semmoinen tila on uni: silloin saa hän väliin ylhäisiä ilmestyksiä tai käy hänen luonaan vainajia niitä ilmoittamassa. Profeetallisia unia nähtiin templeissä ja pyhäköissä (incubatio). Niin kävi esm. Dodonassa, jos joi sen pyhästä lähteestä ja sitte nukkui sen tammen alle tai kuunteli tään lehtien huminaa. Mutta nuo unelmat olivat hämäriä ja niinpä sepiteltiin konstikkaita unenselityksiä ja unikirjoja jo silloin. Varsinaista profeetan virkaa toimittivattietäjät, ennustellen enteistä ja ollen yhtenäisessä yhteydessä jumalien kanssa. Olipa erityisiä ennuspaikkoja (ehresteria, oracula), joissa he haltioissaan ollen jakelivat salaviisauden sanoja neuvoa kysyville. Ennustuslahja luultiin myös olevan muillakin ihmisillä eri tiloissa, etenkin kuolinhetkellä, kun he jo seisovat iankaikkisuuden kynnyksellä eikä ajan sumut pimennä silmää. — Lisäksi luultiin jumalien puhuvan ihmisille monenmoisilla merkeillä ja ilmiöillä luonnossa ja elämässä. Tämmöisiä enteitä olivat lintujen (haukkojen, kotkien y.m.) lento ja huuto, salamat, jyrinät, pyrstötähdet, kuun pimennykset, virvaliekit y.m.s. Myöskin ennusteltiin uhrielukkain sisuksista, uhriliekin palosta, sanoista jotka puhujan tietämättä omituisen sopivasti sattuivat johonkin tilaisuuteen, aivastuksesta j.n.e. Verivihma ennusti surmaa; jos joku näytti verhoutuvan mustaan utuun, oli hän pian kuoleva (Od. XX, 351 ss.). Näitä ja muita enteitä tietäjät selittivät.
Peloponneson sodan jälkeen alkoi uskonto Kreikasta rappeutua, kun filosoofien epäilys tarttui suureen yleisöön, ja isien yksinkertainen usko joutui viisastelun ja pilkan alaiseksi. Uskottomuuden mukana rehotti taikausko, jota kaikellaiset itämaiset mysteeriahaaveilut lisäsivät.
* * * * *
Me 19:n vuosisadan lapset ajattelemme toisin kuin helleenit Jumalasta ja mailmasta — ja kuitenkin luemme vielä mielellämme noita vanhoja "lapsellisia" jumalaisjuttuja ja sankarisatuja. Miksi? Helleenit loivat suurenmoisen sivistyksen, ihmishengen merkillisimpiä tuotteita, joka eli virkeänä enemmän kuin tuhannen vuotta ja vielä hyvin kauan jälkeenpäin on syvälti vaikuttanut ihmiskunnan henkiseen elämään, elvyttäen sen pyrintöjä valistukseen ja vapauteen. Heidän taiteensa ja kirjallisuutensa kelpaa osittain vieläkin esikuvaksi ja oman kulttuurimme sydänjuuret piilevät klassillisessa maassa. Hellaaseen ja Roomaan on meidän vieläkin mentävä, jos tahdomme syvemmälti ymmärtää sivistystämme ja sen kehitystä. Mutta klassillinen runous ja taide on mitä lähimmässä yhteydessä antiikin uskonnon ja mytologiian kanssa, niin että edellisistä ei saa oikeaa käsitystä jälkimmäisiä tuntematta. Runoilijat käsittelevät yhtenään myyttejä luoden niille kauneuden leiman ja nämä osaksi kommenteeravat heitä. Tästä syystä on mytologiia meille tärkeä, emme ymmärrä runojen aatteita ja erikohtia tuntematta taruja. Ja niinkuin tarujen taikamaasta runoudelle yleni ihania kukkia, samoin tarut itsessäänkin sisältävät paljo kaunista ja merkillistä, usein syviä aatteita seikkailujen kirjavassa verhossa, kohtauksia ihmissydämmen vanhasta ja yhä uudesta historiasta, jotka eivät joudu vanhanaikuisiksi.
A. Mailman ja jumalain synty.[8]
Aikojen aamukoissa syntyivät mailma ja jumalat yhdessä. Luomakunta ei esiintynyt kohta valmiina. Sen soma järjestys on vasta vähitellen saatu pitkissä kiivaissa taisteluissa epäjärjestyksen ja sekasorron valtoja vastaan, joita kuvataan häjyjen kamalain hiisien haamuilla.
Olokappalten emä on (Okeanos virran)vesi[9] tai, Alkuaine, toisen käsityksen mukaan, aava usmainen avaruusChaos(= ammottava kita), jossa niiden siemenet sekasin kuohuivat. Tämän äidinkohdusta sukeusi ensinMaa(Gaia) sekä Maanalusta eliManala(Tartaros) joka on yhtä syvällä maan alla kuin taivas sen päällä, ja luomishaluEros(lempi). Maa synnytti sitten itsestäänTaivaan(Uranos),VuoretjaMeren(Pontos). Maan ja Taivaan liitosta syntyi a) 12titaania: Okeanos, Koios, Kreios, Hyperion(ylhäinen),Iapetos(viskaaja),Kronos(täydeltäjä);Theia, Rheia, Themis, Mnemosyne, Foibe(valokki) jaTethys(äiti), jotka kaiketi edustavat väkeviä luonnon alkuvoimia; b)kykloopit("mulkosilmät")Brontes(jyminä),Steropes(salama),Arges(leimu), ukonilman voimia; c) satakätiöt (hekatoncheirit)Kottos, Briareos, Gyges, nekin maantärinäin ja myrskyjen y.m. myllertäväin voimain edustajia. Meren kanssa synnytti Maa muutamia merenhaltioitaNerevs, Thaumas, Forkysy.m.
Useat titaanit yhtyivät avioliittoihin; Okeanos ja Tethys, joista sikesi okeaniidein (merenneitojen) lavea suku; Hyperion ja Theia, joiden lapsia ovatHelios(aurinko) jaSelene(kuu),Eos(koitar). Titaanittaria ovat myösLeto(pimeä yö) jaAsteria(tähtiyö).
Mailmaa hallitsi nyt Uranos. Peljäten nuorempain lastensa vielä riistävän häneltä vallan, kätki hän heidät maan syvään piiloon. Sitä paheksi Gaia emo ja yllytti titaanit kapinaan isää vastaan. Viekkain heistä, Kronos, väijyi häntä ja silpaisi häneltä siitinvoiman sekä anasti vallan. Mutta peljäten pojiltaan samaa mitä hän oli isälleen tehnyt, nieli hän lapsensa sitä myöten kuin ne syntyivät. Hän oli jo niellyt viisi, kun puolisonsa Rheia siitä suruissaan kepposella pelasti nuorimman lapsensa,Zevsin, samasta kohtalosta. Hän kapaloitsi kiven ja työnsi sen miehensä suuhun. Pelastunutta Zevsiä vaalivat Dikten vuorettaret Kreetassa ja lapsi imiAmaltheiavuohta. Luolan suulla rämistelivät papitkurititaseillaan, jottei epäluuloinen Kronos kuulisi pienokaisen porua. Isoksi tultuaan kapinoi Zevs isäänsä vastaan ja pakotti häntä laskemaan ilmoille nielemänsä. Muutamat titaanit taipuivat alttiisti vallan alle, mutta muut voitti hän vasta kykloopein ja satakätisten avulla ankaran sodan (titanomachian) kautta, jossa kykloopein takoma ja hälle antama salama oli aimo aseensa, ja syöksi heidät manalaan vaskitelkien taa. Iapetoksen poikaAtlastuomittiin kantamaan taivaan kantta. Sitte jakoi Zevs mailmanvallan veljeinsä kanssa niin, että itse piti taivaan,Poseidonsai meren,Hadesmanalan hallittavakseen. Maan jättivät he yhteiseksi omakseen. Yhteis-asuntona on heillä vuoriOlympos.[10]
Satu paransi sitte Kronoksen kohtalon. Pindaros runoilee hänen valtansa menetettyään päässeen valtiaaksi "autuasten saarille" etäälle valtameren äärille. Sen ohessa oli hän vainajain tuomari. Kreikkalaista tarua muodosteli sitte roomalainen omalla tavallaan (kts. Saturnus).
Taidekuvissa on Kronos kaunis mies, vaikka vakavan ja melkein synkän näköinen, pää puolittain verhottuna. Sirppi on hänellä kädessään ilkityön takia jonka teki isälleen; mutta Saturnuksen sirppi leikkaa pellon laihoa.
Ei ollut vieläkään järjestys turvattuna. Kostaakseen lastensa häviötä pani Gaia uusia voimia liikkeellä. Hän loiTyfoevshiiden, jolla oli sata tultasuitsevaa kyynpäätä, ja ajoi sen sotaan, joka järkytti maan ja taivaan. Salamoillaan rusensi Zevs vihdoin hirviön ja viskasi sen manalaan, josta se vielä vimmoissaan tulivuorten (Aetnan) kidoista oksentaa liekkiä taivasta päin. — Vielä Uranoksen, maahan nokkuneista, veripisaroista syntyneetgigantit[11] nousivat kapinaan. Rajusti riehui tappelu (gigantomachia), kunnes Olympon jumalat voittivat ja Zevs syöksi gigantitkin manalaan. Nyt vasta oli mailmanjärjestys iki-ajoiksi turvattu. Ainoastaan harvoin jumalat sitte enää ase kädessä keskenään ottelivat.[12]
Gigantit edustavat alkuajan luonnonmullistuksia jotka maanpintaa myllersivät, etenkin maanalaista valkeaa, joka vilkkaasti toimii Välimeren tienoilla. Sen jälkiä nähtiin myös pohjois-Kreikassa, jonne taru näitä tapauksia sijoittaa.
Jumalien synnyn historia on samalla mailman, sillä nämä alkujumalat olivat joko ne ainekset, mistä mailina luotiin, tai ne voimat, jotka siinä olivat liikkeellä.
Gigantteja kuvataan tavallisesti käärmeiksi joilla on ihmisen pää ja yläruumis. Suuri, etevä esitys, vaikka rikkiöimenä, on se giganttitaistelu, jolla Attaliidit aikoinaan koristivat Zevsin alttaria Pergamossa (nyk. osia Berlinissä).
Ihmisen synty ja alkutila.
Ihmiset ovat syntyneetmaaäidistä.[13] Sanottiinpa heitä jumalienkin luomiksi ja heidän ensinnä, kulta-aikana, eläneen autuaina jumalien yhteydessä, kunnes ylpeytensä kautta menettivät autuutensa. Sitten vaipuivat he kurjaan raakuuteen, joka ei ollut elukkain oloa parempi. Tästä auttoi heidät Iapetoksen armelias poika, titaaniPromethevs[14] ja ohjasi heidät sivistyksen tielle. Hän edustaa valoon ja vapauteen pyrkivää ihmishenkeä, joka edistääkseen ihmiskunnan jalostusta ja onnea ei kammoo jumalainkaan vihaa. Hän loi sivistyksen ensialkeet, jota varten hän varasti taivaasta tulta[15] ja antoi ihmisille. Nämä panivat sen liedelle ja laativat lieden suojaksi katon; näin syntyi ensimmäinen ihmistalo, kun ennen majailtiin rotkoissa ja luolissa. Kuljeksiva elämä pysähtyy vakinaisiin asuntoihin ja maanviljelys tarjoo vankan pohjan sivistysriennoille. Mutta Zevs rankaisi kovasti titaania, joka rohkeni tahrata taivaan tulta maan tomuun. Hän kytkettiin kahleilla jylhään vuoreen maan äärillä (Skythiassa), ja kotka nokki yhäti hänen maksaansa. Tästä tilasta vapahti hänet aikojen perästä Herakles, uhraten Tuonelle sovinnoksi kentaurin.
Sivistyksen mukana on sitä tätä pahaakin tullut, joka on luonnon tilassa outoa. Niinpä karkeat luonnonihmiset ovat terveempiä kuin hienostuneet, velttomaiset kulttuuri-ihmiset. Tätä opettaa Pandoran-myytti, joka on edellisen tarinan jatkoa. Kostoksi tulen ryöstöstä antoi Zevs Hefaistoksen leipoa savesta ihanan naisen, jonka nimi oliPandora(kaikkien-lahjallinen), koska kaikki antoivat sille lahjansa, suloa, viehättävyyttä, kätevyyttä, sulavaa puhelahjaa ja mikä mitäkin. Zevs antoi hänelle lippaan, joka kantensa alla kätki kaikkia tauteja ja tuhoja, ja lähetti hänet Promethevsin typerän veljenEpimethevsin("perästäpäin ajattelevan") luo. Kun tämä uteliasna aukaisi kannen, lentää sujahti sieltä tautien parvi ulos kiusaksemme. Ainoastaan toivo jäi lippaan pohjalle, kun Epimethevs riensi lyömään kannen kiinni![16]
Näin tämän ensimmäisen naisen kautta tauti ja kuolema tuli mailmaan, sittekun ihminen pyrki mahdottomiin ja sillä solvaisi taivaan pyhyyttä. Rikoksestaan joutui hän kärsimään tuskia, joista vasta voiton sankari, rohjeten ryhtyä taistoon tuonta vastaan, vapahti hänet sovittavalla kuolemalla. Tässä syvämielisessä tarussa helähtelee ääniä, joista pyhä raamattu puhuu paremmin ja selvemmin.
Toiseen tapaan käsittelee ihmisen alkuhistoriaa neljän aikakauden taru.[17] Ensinnä olikultakausi, jolloin ihmiset huolta, kipua ja tuskaa tuntematta elivät onnellisina. Maa elätti heitä hedelmillään ilman työtä. Sulo-unessa uinahti ihminen täältä toiseen elämään ja muuttui ihmisten suojelushengeksi (enkeliksi — sanoisit). Huonompi oli johopeakausi: ihmiset olivat laiskoja ja ylpeitä jumalanhalveksijoita. Vielä alemmas vaipuivaskikausi: hurjat ja väkivaltaiset ihmiset tappelivat alati, kunnes hävisivät sukupuuttoon. Muttarautakaudenihmissuku on jo niin langennut, ettei alemmas voi langeta: ei ole sitä kurjuutta ja pahetta jota se ei harjottaisi.
Kun ihmiskunta näin turmeltumistaan turmeltui,[18] päätti Zevs hävittää sen maan päältä. Hän lähetti suuren vesitulvan,[19] joka hukutti kaikki ihmiset ja elävät. AinoastaanDeukalion,[20] Promethevsin poika, vältti vaimonsa Pyrrhan kera kuoleman. Isänsä neuvosta rakensi hän arkun, jossa (kuten Noak) souteli vesillä, kunnes alus ajausi Parnassos-vuorelle. Täällä uhrasi hän kiitosuhrin Zevsille. Tämä antoi hänen uudistaa ihmissukua, käskien heidän hupussa päin nakella taaksensa äitinsä luita. Kun he sen johdosta, ajatellen maata äidikseen, heittivät kiviä, syntyi Deukalionin heittämistä kivistä miehiä ja Pyrrhan heittämistä naisia. Deukalionin poika oliHellen, josta helleenit eli kreikkalaiset saivat nimensä. Hellenin pojat olivatAiolos(Aeolus) jaDorossekä pojanpojatAchaios(Achaeus) jaIon, joista Kreikan kansan pääheimot johtuvat: aiolit (eoolit), doorilaiset, achailaiset (l. akeeit) ja ionilaiset.
B. Jumalat.[21]
I. Taivaan jumalat ja haltiat.
Zevs. — Juppiter.
Ylhäisin ja mahtavin jumala on isäZevs, taivaan, yläilmojen ja koko mailman valtias.
Taivaan ilmiöt varhaimmin herättivät ihmisiä uskomaan korkeampia henkiolennoita. Mikä onkaan mieltä valtaavampi kuin ääretön sinikorkeus ihmeineen! Sieltä aurinko lempeillä säteillään valaisee ja lämmittää maita, siellä säihkyy tuhannet tähdet, sieltä valua sade, joka lämpimän liitossa luo kasvikunnan maata kaunistamaan, siellä salamat leimuvat ja ukonpilvet ankarasti jylisevät, sieltä on syntyisin myrskyt ja lumipyryt. Eipä kumma, jos noita suuria, osasta pelottaviakin ilmiöitä nähtäissä luultiin ylhäisten olentojen niissä toimivan. Väkeväpä käsi se sieltä varmaan ukonnuolia ampui maahan; mahtava isäntä se siellä puhui pilvissä ilmain ääristä niin ääriin. Ken ei hänen vihaansa pelkäisi ja suosiotansa pyytäisi! Tämmöinen "ilmojen isäntä, taatto taivahinen, vallanpitäjä pilvissä" oli muinais-suomalaisilla Ukko ylijumala. Helleenien "Ukko", joka monissa kohden anastaa saman aseman uskonnossa ja palveluksessa, oliZevs.[22]
Hän on lähinnä taivaan jumala, asuu ja vallitsee pilvien päällä, yläilmoissa.[23] Kaikki liike ja elonilmeet tuolla ylhäällä lähtevät hänestä, tai ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän kerää pilvien synkät sarjat,[24] joista ikäänkuin huvikseen singahuttaa salamia ja jyristää hirveän mahtavasti;[25] hän nostaa vihurit meriä myllertämään, mutta myöskin leyhkeät suvituulet merenkulkijain iloksi; hän lähettää lumet ja rankat säät, mutta lempeät suvisateetkin,[26] joiden vihmoista nääntyvä kasvikunta virkoo. Hänestä riippuu viljan kasvu ja siten ihmisten ja eläinten elo ja menestys. Hän antaa kesän ja talven; on kaiken elämän alkulähde maan päällä.
Mutta maata korkeampi on taivas, eikä Zevsin valta rajoitu vaan maan eloja ja oloja säätelemään. Hän hallitsee koko mailmaa ikitahdollansa: sen alaisina ovat jumalatkin.[27] Minkä muotoiseksi Zevsiä ajateltiin? Ukonilman ihmeilmiöissä on vilkas mielikuvatti aina halusti toiminut ja moni myytti on niistä alkunsa saanut. Niistä Zevsinkin kuvalle aiheet otettiin. Hän on ylevä, usein ankarannäköinen jumalaishahmo, joka astuu pilvien äärtä tai ajaa kolistaa nelivaljakossaan taivaan tanterilla, viskellen vihoissaan särmäkkäitä salamia. Hän salamoi ja jyristää heiluttamalla egiidiänsä,[28] joka — myrskyisen ukkospilven kuvana — on taivaansepän Hefaistoksen takoma kauhukilpi, sadan kyynpään reunustama, kamalasti tuijottava Gorgon-pää keskellään. Tällä tyrmistyttää Zevs vihollisensa ja ruhjaisee ne salamoillaan.
Luonnon alalta ulottaa Zevs valtansa hengen aloille ja kohoo siinäkin yleväksi. Niinkuin hän sääntelee vuodenaikain vaihekulkua, niinkuin hän luonnossa ja jumalien kesken valvoo järjestystä, estäen riitaisia voimia yltymästä toisiaan vastaan ja säännellen kaikki sopuisaan yhteistoimintaan korkeampia tarkoituksia varten, samoin johtaa ja järjestelee hän ihmiselämää. Zevs oli helleenein silmissä laillisen järjestyksen ilmetty perikuva, yhteiskunnan ja valtioaatteen edustaja, valtiolaitoksen suojelija, kuningasvallan perustaja. Hänelle on kuningasten tili tehtävä hallituksestaan. Älkööt siis antako valtansa hurmata itsiään ylpeästi sortamaan alempiansa, sillä ei keltään, olipa jos kuinkakin köyhä ja alhainen, saa ihmisoikeuksiansa riistää. Kerjurit ja turvattomat muukalaisetkin ovat Zevsin[29] turvan alaisia. Valtiota vaalien suopi hän suojansa myös kansan neuvottelu-kokouksille; kaikkialla valvoo hän oikeutta ja totuutta ja rankaisee siveellisten lakien rikkomista, joissa toimissa hänellä on Themis, Dike ja Nemesis apulaisinaan, valvoopa myös valan ja liittojen pyhänä pitoa.[30] Näin on hän inhimillisen yhteiskunnan tuki ja turva. Tarvittaissa astuu hän sotatanterelle, niinkuin hän muinoin oli gigantit ja titaanit taistelussa voittanut, ja jakelee kelle voittoa, kelle vauriota. Mutta isänmaan puolesta sotivaa uljasta nuorisoa hän suosii ja suojelee, sekä torjuu tämän tarmolla vainolaisten rynnäköt ja pelastaa maan.[31]
Valtion juuri on perhe, ja tämänkin terve elämä on Zevsin huolena. Hän varjelee taloa pahasta, on kodon vartia, kotilieden suojelija.[32] Siksipä jumalalla oli joka talossa alttarinsa, juuri kotiliedellä, jolla perheenisäntä hänelle uhrasi. Tämän juurella saivat muukalaiset ja maanpakolaiset turvaa, sillä Zevs oli itse säätänyt vieraanholhousta pyhäksi velvollisuudeksi — erittäin tärkeä asia aikana, jolloin vieras ja vihollinen muuten olivat synonymisiä käsitteitä.
Zevsin käsissä on ihmisten kohtalo, mikäli ei Sallimuksen ikivalta ole häntäkin ylempänä. Hänen aitassaan on kaksi ammetta, täynnä lahjoja, toinen hyviä, toinen pahoja. Näitä jakelee hän kuolevaisille, tavallisesti sekotellen jokaisen osaan kumpaakin lajia, kelle enemmän hyvää, kelle enemmän pahaa. Kurja se ken saa osansa vaan pahasta ammeesta: hän on vitsana itselleen ja muille (Il. XXIV, 527 ss.). Etupäässä Zevs kuitenkin on armollinen ja lempeä, jumalain ja ihmisten armias isä, joka suo hyvää lapsilleen. Häneltä saadaan onnen antimet, häneltä terveys sekä jalo, kelpo, urhea mieli, häneltä apua hädässä. Koko elämä suhteineen, perhe, yhteiskunta, valtio menestyy hänen armonsa turvissa.
Tahtoansa luultiin ylijumalan ilmaisevan ja tulevaisia ennustavan yläilmaisilla merkeillä, jyrinällä ja leimauksilla, lintujen lennolla, mutta myös unennäöillä y.m..[33] Ennuspaikoissa eli orakeleissa näitä hämäriä, yliluontoisia enteitä tutkittiin ja seliteltiin. Väliin Zevs myös Apollonin suun kautta (Delfoissa) julisti tahtoansa.
Zevsiä palveltiin kaikkialla Kreikan kansan asumusaloilla, joka sekin todistaa hänen palvelustansa ikivanhaksi. Häntä palvelivat jo pelasgit, joilla ammoisista ajoista oli EpeiroksenDodonassa, hänen pyhäkkönsä ja ennuspaikkansa. Siellä kasvoi ikivanha pyhä tammi, jonka lehtien suhinasta papit,selloi, ilmaisivat jumalan tahtoa uskoville. Sittemmin pääsi muita mainiommaksi palveluspaikaksiOlympiaElis-maassa Alfeios-joen rannalla. Sen templiä koristi Feidiaan tekemä ihana Zevsinkuva, jota katselemaan matkustajia tulvi likeltä ja kaukaa, samoin kuin nuo joka neljäntenä vuonna täällä Zevsin kunniaksi vietettävät Olympian juhlakilvat, helleenien suuri kansallisjuhla, tekivät tästä koko Hellaan kansan yleisen yhtymäpaikan.
Muuten taivaan jumalaa yleensä palveltiin, ja hänelle uhrattiin kaikilla korkeilla vuorenhuipulla, joilla hänen luultiin oleskelevan. Zevsin pyhiä vuoria olivat Troian Ida, Messenian Ithome, Attikan Hymettos, Boiotian Kithairon, Fokiin Parnassos, Thessalian Pelion ja Oita, Rhodos saaren vuori y.m. Lykaionilla Arkadiassa uhrattiin hänelle ihmisiäkin vanhimpana aikana. Hänen mieluisin olinpaikkansa oli Thessalian Olympos, jossa muutkin ylijumalat asuskelivat kirkkaassa eeterinloistossa. Tuskinpa oli sitä maakuntaa tai valtiota, missä ei Zevsin juhlia vietetty. Attikassa lepytettiin vihaista jumalaa (maimáktes) talvimyrskyjen alkaessa uhrimenoilla ja niiden lopussa, kun häntä luultiin jo lempeäksi (meilikhios), kunnioitettiin häntä toisilla juhlilla. Kreetan saarella vietettiin hänen syntymäänsä, jopa kuoloansakin, asettaen näin jumalaa keväällä elpyvän ja syksyllä riutuvan luonnon kanssa yhteyteen. Vanhimmista ajoista perityissä palvelusmenoissa pidettiin aina silmällä jumalan alkunaista luontaismerkitystä ja palvelu jäi enemmin tai vähemmin luonnonuskon kannalle. Kesähelteellä, kun lehti, nurmi ja oras oli kuivuuteen nääntymäisillään, rukoiltiin ilmojen isäntää lempeillä sateilla virvoittamaan janoista maata, ja monilla loihduilla ja taikatempuilla koetettiin ikävöityä vettä pilvistä herutella. Kodin ja valtion palvelusmenoissa ilmestyi enemmin uskonnon siveellis-henkistä puolta, ja sivistyksen edistyessä tämä saikin etusijan. Koska tämä puoli Zevsin olennossa oli hyvin rikas ja syvällinen, kuten ylempänä viittasimme, saatamme arvata että kultti sen mukaan kehittyi syvämieliseksi ja monipuoliseksi. Kuinka ulkonaiset palvelusmuodot lienevätkään vaihdelleet, perusaatteena oli niissä aina Zevs kaiken hiisimäisen sekasorron, raakuuden, julmuuden häätäjänä, pimeyden poistajana, valistuksen, sivistyksen ja onnen tuottajana, jota tointa prototyypisesti kuvaa hänen voittonsa giganttien taistelussa. Inhimillisen sivistyksen alkuluojana harrastaa hän miehenkuntoa (aretae, virtus) sen tärkeänä osana ja vaikuttimena, joka taas kysyy ruumiin reippautta. Kun siis voimisteluharjotuksille annettiin pääsijä suurissa Olympian kansanjuhlissa, oli aivan kreikkalaisen uskon mukaista, että nämä asetettiin Zevsin ja Herakleen ylisuojan alaisiksi.
Zevs on puhdistaja.[34] Hänestä lähtee eeterinkirkkaus, hän poistaa varjot hengenkin mailmasta. Kun ihminen, kuten luultiin, kohtalonsa ajamana oli joutunut pahan tielle ja synti omituisella lumouksellaan häneltä hämmentää järjen ja hurmaa häntä rikoksiin ja tuhotöihin, silloin Zevs ryhtyy ilmoja puhdistamaan: rankaisee syyllistä, kostaa veren viat, mutta on myös valmis, rikosta kaduttaissa, leppymään. Tämä aate ilmestyy useammassa tarussa. Jos siis Zevs on tuomari ja kostaja, on hän sen ohessa myös leppeä isä.
"Jumalain ja ihmisten isällä" oli koko joukko puolisoita ja perillisiä. Eipä tästä kuitenkaan saa — ilvenäytelmäin tekijöiden tapaan, jotka laskivat pilaa Zevsin lempisuhteista sekä miten ne herättivät hänen oikean puolisonsa Heran mustasukkaisuutta — päättää, että kreikkalainen olisi ajatellut ylijumalaansa irstaaksi ja halpaa aistillista himoa suosivaksi. Ei suinkaan. Kun kaikki luonnonelämä vaihtelevine muotoineen käsitettiin jumalallisten olentojen elonilmiöiksi ja vaikuttamiksi, oli luonnollista, että tuon yhä nuortuvan luonnon elonvaiheet helposti kuviteltiin samojen jumalien sikiöiksi, että luonnon ja hengenkin eloa etupäässä käsiteltiin vaan siitosten ja syntymisten muodossa. Vaan koska Zevs ylipäänsä on kaiken sekä luonnon että hengen elämän juuri ja lähde, niin kellepä ellei hänelle olisi annettu suurin joukko lapsia tässä merkityksessä? Lisäksi palveltiin häntä niin monessa paikassa ja palvelustarut, kulttimuodot kehittyivät eri paikoilla riippumatta toisistaan. Zevsin puoliso sai siis eri paikoilla eri nimen, samoin kävi lasten. Näin tuli hän saamaan monta vaimoa ja lasta, vaikka nuo monet eri nimet tarkoittivat usein samoja henkilöitä ja osaksi aiheutuivat samoista luonnonsyistä. Dodonan l. pelasgien Zevsin puoliso oliDione, Afroditen äiti. Muuten hänen vanhimmaksi aviovaimokseen mainittiin merenneitoMetis(äly), josta hän sai tyttären Pallas Athenen. Toinen puolisonsa oli titaanintytärThemis, josta hänelle syntyi horat (ajattaret) ja moirat (onnettaret). Arkadian Zevsin puoliso onMajaja Hermes on heillä poika.Demeter(maaemo) synnyttää hänelle Persefonen (kasvullisuuden jumalattaren), meretärEurynomekariitit (sulottaret),Mnemosyne(muisto) muusat (runottaret),LetoApollonin ja Artemiin. Nuorin jumalaissukuinen puoliso onHera, joka lahjoitti hänelle Ares, Hefaistos ja Hebe-lapset.
Oli Zevsillä vaimoja ihmistenkin tyttärissä. Näistä mainittavin onSemele, Theban Kadmos kuninkaan tytär, josta syntyi hänelle Dionysos l. Bakchos jumala; edelleenLeda, Danaë, Alkmene, Europa ja Ionauttivat yläjumalan lempeä.
Veistokuvia oli Zevsistä muinoin ääretön joukko, kaikista kuuluisin Feidiaan (500-432) tekemä; ken sen sai nähdä, se kreikkalaisten mielestä oli onnellisin ihminen maan päällä. Korkealla istuimella mahtaili yli 40 jlk. korkea jumalaishahmo, alastomat osat muovailtuina norsunluusta, tukka, parta ja vaatteet valettuina kiiltävästä kullasta. Hänen oikeassa kädessään liehui voiton hengetär, vasemmassa oli valtikka jonka kärjessä kultakotka istui. Ylevää majesteettia säteili kasvoilta. Siinä esiintyi samalla mahtava Olymponvaltias, jolle ei kukaan vedä vertoja voimassa ja nerossa, sekä lempeä, armias jumalain ja ihmisten isä, lahjain ja siunauksen suoja. Tarmokasta voimaa osotti tuo kahdenpuolen päätä valtavissa laineissa valuva, leijonanharjan näköinen tukka, samallainen pitkä parta, korkea otsa ja vankkavartinen nenä, leveä ponteva rinta; vaan puolittain aukeevan suun ympärillä eleli lempeä lohdutuksen mieli. Monta vuosisataa ilahutti ihana taideteos vanhaa mailmaa, kunnes se vihdoin hävisi kansainvaellusten myrskyissä. — Sama käsitys on yleensä säilynyt kaikissa säilyneissä taidemuistoksissa: se on mailman armias herra, joka tuntien voimansa autuaana mahtailee Olympon ylängöllä. Hänen kuvansa lisä-esineitä on tavallisesti: valtikka, ukonnuoli, kotka, mailmanpallo istuimen juurella, Nike. Hänen suortuviaan kiertää seppele hänen pyhän puunsa tammen lehdistä.
* * * * *
RoomanJuppiter[35] taivaanvalon ja ilmakehän jumala, koko mailman valtias, jumalain ja ihmisten isä ja kaikkivaltias kuningas, vastaa kaikin puolin Kreikan Zevsiä. Sateen ja ukonilman isäntänä on hän Juppiterpluvius ja tonans, paon pysäyttäjänä tappelussa J.statorja saaliinantajana J.feretrius.
Juppiter Latiaris oli latiolaisen liiton suojelia, jonka kunniaksi Latiumin heimot joka vuosi viettivät Albanusvuorellaferiae latinaejuhlan. Vihdoin Juppiteriä palveltiin Rooman valtion turvana, nimelläOptimus maximusCapitoliumin komeassa templissä, Capitolinus-vuorella, jota pidettiin ikäänkuin koko valtakunnan sydämmenä. Hänen rinnallaan palveltiin siellä myös Junoa ja Minervaa. Täällä konsulit virkaan astuessaan uhrasivat jumalalle ja sotaan lähtiessään tekivät hänelle lupauksia, tänne voittojuhlain kulkueet nousivat, tänne tulvi ääretön aarre uhrilahjoja, joita sotapäälliköt, kansalaiset, ulkomaiset kuninkaat ja kansat pyhittivät ylijumalalle. Sittekun vanhin, tasavallan ensi vuonna vihitty Juppiterin templi, jossa hänen polttosavi-kuvansa seisoi salama kädessä, 400:n vuoden perästä paloi ja uudestaan rakennettu templi, jossa jumalan kultakuva mukaili Olympian Zevsiä, vähä väliä hävisi tulipalojen kautta, rakensi Domitianus sinne Juppiterin templin joka pysyi pystyssä noin 8 vuosisataa.
Juppiterin kunniaksi vietettiin vuosittainludi romani l. magni, joihin kuului juhla-atria, juhlakulkue, kilpaurheiluja ja näytelmiä. Juppiterin pappi oliflamen dialis.
Hera. — Juno.
Zevsin laillinen puoliso oliHera, Kronoksen ja Rheian vanhin tytär, jonka nimi alkuaan lienee merkinnyt "keväätärtä".[36] Keväällä taivas ja maa solmivat keskenään rakkausliiton, josta kasvikunta sikiää ja versoo uuteen eloon. Tähän perustuu Zevsin ja Heran avioliitto. Toisen selityksen mukaan Zevsin puoliso naispuolena edustaa samaa luonnonalaa, taivasta ja yläilmoja, jonka miespuolinen edustaja Zevs on. Tämmöisenä taivaan jumalattaren nimi oikeastaan oliDione(= Juno)[37] s.o. "loistotar", kun Zevs on "loistaja". Päästyään aviopuolison asemaan peri sitte keväätär Hera myös loistottaren arvon. Hän vallitsee Zevsin rinnalla taivaan kuningattarena, halliten hänkin ilmojen ilmiöitä. Herakin lähettää sumua ja myrskyä ja käyttää tarvittaissa salamia ja jyrinää. Palvelusneitoinaan on hänellä horat (vuodenajattaret) ja Iris (sateenkaaren haltia); häntäkin ihmiset palvelevat vuorilla, häneltäkin hedelmöittävää sadetta anellaan. Etupäässä hän kuitenkin on, mitä alkuaankin oli, Zevsin puoliso, ja semmoisena häntä tarut, taide ja runous useimmiten kuvaavat. Niinpä jutellaan hänen häistään, miten maaemo silloin hänen kunniakseen loi povestaan hesperiidein kultaomenia kasvavan puun, ja häitten muistoa naiset sitte aina viettivät keväisin kukilla seppelöiden jumalattaren alttaria — kaikki kajahdelmia keväänjumalattaren toimen aioilta.
Zevsin ja Heran avioelämää ei kuvata aivan kehuttavaksi. He elävät epäsovussa. Aiheen tähän luuloon antoi jo naiivinen kansanuskonto. Kun myrskyt metelöivät pilvissä, sanottiin taivaan isännän ja emännän torelevan. Tätä uskoa kehittivät runoilijat edelleen uusilla aiheilla. Kun näet juteltiin, miten Zevsillä oli monta lemmikkiä sekä taivaan tyttärissä että ihmisten immissä, oli mielikuvituksen helppo tähän luoda lisiänsä. Zevs on muka uskoton aviomies, jota Hera yhtä äkäisesti toruu ja pistelee kuin hän vimmatusti vihaa ja vainoo noita suosituita, jotka ovat häneltä varastaneet miehensä lemmen. Siitäpä sitte Zevskin joskus suuttuu ja pitelee pahasti, kurittaapa tylystikin vaimoansa (Il. XV, 18 ss.).[38] Näin autuaallisten sulorauhaa häiritsee moni ikävä rettelö ja jupakka ja jumalattaren jaloa kuvaa rumentaa ilkeän riitaisuuden ja lemmenkateuden varjo, kuitenkin vaan runoilijain mielikuvitelmissa, sillä uskossa ja veistotaiteen luomissa ne olivat hänelle vieraita. Jotenkin ihanteellinen on vielä Homeronkin hänestä luoma kuva.
Heran luonnonmerkitys unohtui jo varhain (ainoastaan joku symboolinen sivuseikka säilyi siitä). Hän on naissukupuolen lempeä, armias ja uskollinen suojelija. Hän on avioliiton säätänyt ja ankarasti hän sen pyhyyttä puolustaa. Hän on kerrassaan uskollisen ja uskollisuutta vaativan aviovaimon perikuva. Tämmöiseksi taide häntä esitteli, yhdistäen hänen kuvaansa vaimon päähyveet, miellyttäväisyyttä, arvollisuutta ja lujuutta, joka tosin vähän vivahtaa kovuuteen. Hänen kauneutensa on jalo, mutta hieman kylmä. — Tunnusesineinään on hänellä tavallisesti valtikka ja otsaripa, uhrimalja kädessä, granaattiomena hedelmällisyyden kuvana, riikinkukko, hanhi tai keväänennustaja käki lempilintuina.
Heraa palveltiin ensiltään vain Argoossa. Homerossa ovat Argos, Mykene ja Sparta hänen lempikaupunkinsa. Mikäli hänestä varttui varsinainen avioliitonjumalatar, leveni hänen palveluksensa laajemmalle. Pääpyhäkkönsä oli hänellä Argoon ja Mykeneen välilläHeraion, jossa seisoi hänen, Polykletoksen kullasta ja norsunluusta tekemä kaunis ja uhkea pystykuvansa.
RoomalaisillaJunovastaa Heraa. Taivaan ruhtinattarena on hänregina, avioliiton suojelijanapronuba, lastensynnytysten auttajanalucina(valoon saattaja). Hänen juhlaansamatronalia(1 p. maalisk.) viettivät naiset.
Pallas. Athene. — Minerva.
Taivaan jumalia on myösAthene eli Pallas (Pallas Athene), jonka synnystä kerrotaan näin. Zevs nai Metis nimisen okeanottaren; mutta kun pelkäsi tästä syntyvän pojan itseään väkevämmän, nielaisi hän puolisonsa. Syntyipä siitä kuitenkin sikiö: Hefaistos kirveellään halkaisi Zevsin pään ja esiin karkasi täysissä sotatamineissa, välkkyvä keihäs kädessään, uljas jumalatar Pallas, meren kohistessa ja maan järistessä.
Tämä syntymätaru näkyy allegorisesti kuvaavan ukonilmaa, jonka jyrinää ja salamia täten olennoitiin. Mutta tuo luonnonvoimain purkaus puhdistaa myös ilman ja virkistää luontoa, taivas loistaa sen perästä kahta kirkkaampana, maa elpyy uudestaan, kun yläilma, eeteri, luonnonaloista korkein, entistään viljavammin uhkuu valoa, iloa, elon voimaa. Athene edustaa molempia: hän on leimuva salama ja salamain puhdistama, elähyttävä eeteri. Tästä luonnonmerkinnön kaksinaisuudesta aiheutuu hänelle sekä sotaisa että rauhaisa, lempeä puoli, ja varsinkin jälkimmäinen kehittyy edelleen rikkaaksi ja moninaiseksi, käsittäen luonnon ja hengen iloja.
Athene on siis ensinnäkin, kuten nimensäPallass.o. "keihään heiluttaja" osottaa, sodan jumalatar, joka innostaa urhoja tappeluun, suoden sankareille voittoa ja saalista.[39] Riehuu kyllä raju Areskin taistelun telmeessä, mutta hän harrastaa vain tappelua ja surmaa semmoisenaan. Toisin Athene. Hän taistelee tarkoitusta varten, ei ylly raivoon, vaan pysyy aina järkevänä. Niinpä hän suosii sankareita, semmenkin älykkäitä (niink. Odyssevsiä), vie heitä voittoon ja suojelee heidän linnojansa ja kaupungeitaan vainolaisilta.[40] Hän sotii rauhan hyväksi ja rauhan siunatuita lahjoja hän runsain käsin jakelee.
Eeterin eloa antavana jumalattarena hän lähinnä antaa elämää ja terveyttä sielulle ja ruumiille, torjuu tauteja, kasvattaa nuorison reimaksi; hän edistää sopivilla säillä maan viljavuutta ja kasvullisuutta, suojelee maanviljelystä ja karjanhoitoa. Hänen lempeän suojansa alla laiho kypsyy vainioilla, hedelmät puissa. Hän on ihmisille auran ja haravan antanut. Mutta maanviljelyksen perusteella on inhimillinen yhteiskunta ja sivistys syntynyt. Niinpä sama jumalatar välillisesti joutuu näitäkin holhomaan. Yhteiskuntajärjestyksen ehdot: siveellisyys ja lakisäädökset, sen hedelmät: kansan onni ja menestys, elinkeinot, jopa korkeinkin hengen viljelys, tieteet ja taiteet — kaikki Athenen mahtavan egiidin turvissa viihtyvät ja on hän siis tältäkin puolen "kaupunginsuojelija". Hän suojelee rauhaa ja rauhallisia elinkeinoja, siis ennen mainittujen lisäksi laivanrakennusta,[41] teollisuutta ja käsitöitä, etenkin naisten kotiaskareita: kehruuta, kudontaa, ompelua y.m.[42] Näin jumalattaren olento laajenee erittäin rikkaaksi ja ääretön ala aukenee hänen toiminnalleen. Voipa sanoa että hänessä on Hellaan kansa esittänyt syvimpiä elon-aatteitansa.
Kirkas, ylhäinen valo-ilma, joka ikäänkuin luo sillan näkyväisen ja näkymättömän, aineen ja hengen mailmojen välillä, kuvailee symboolisesti hengen valoa, viisautta, älyä, järkeä — ja niinpä Athene jo yksinkertaisen luonnonsymboliikankin tiellä sai henkisen merkityksensä, tuli viisauden, opin ja älyn haltiaksi. Vaikka tämä eetillinen puoli kehittymistään kehittyi ja pääsi käsityksessä ja kultissa miltei etusijaan, eipä siltä luonnollinenkaan puoli joutunut unohduksiin. Ne liittyivät kumpikin niin likitysten toisiinsa, että eeterin lempeä valtias ja älyn ylhäinen jumalatar oli vain saman jumalais-olennon eri ilmi-muotoja. Siinä on merkityksen syvyys, aatten korkeus, toimialan avaruus, joissa kohden ainoastaan Zevs ja joinkin määrin Apollon Athenelle[43] vertoja vetävät. Zevs, Apollon ja Athene käsittävätkin yhteensä kaiken jumalallisen voiman kreikkalaisen mielestä.