Tignonvillen pelastus riippui siitä, että miehet, jotka tungokseen asti täyttivät pitkän valkoseinäisen huoneen kerskaillen ilkeästi alastomien, lepattavien lamppujen valossa, kuuluivat eri kansanluokkiin. Siellä oli teurastajia, tämän kaupunginosan asukkaita, jotka veren haju oli houkutellut luolistaan, pappeja, jotka vääristynein kasvoin kuiskailivat teurastajien korviin, virkapukuisia herroja, yksinkertaisia käsityöläisiä, rikkaita kauppiaita vaipoissaan, ryysynkerääjiä paljain käsivarsin, sileänaamaisia kuorilaulajia, repaleihin puettuja kuokkavieraita; mutta niin monessa suhteessa kuin he erosivatkin toisistaan, olivat he yhdessä asiassa kaikki samanlaisia. Kaikki, niin ylhäiset kuin alhaiset, janosivat verta, kukin tahtoi ensimmäisenä olla valmiina taisteluun.
Eräässä nurkassa seisoi ylhäissäätyinen mies ääneti ja erillään muista, käsi miekan kahvassa; ainoastaan hänen mielenliikutuksesta värähtelevät kasvonsa ilmaisivat, mikä myrsky riehui hänen sielussaan. Toisessa nurkassa muuan normandialainen hevoskauppias kuiskaili kahden varkaan kanssa. Kolmannessa oli eräällä kullankerääjällä kuulijoina ihaileva ryhmä Sorbonnen korttelista, keskilattian vähitellen muuttuessa kiehuvaksi tungokseksi mutisevia, kolkkokatseisia miehiä, joiden lävitse viimeksi tulleiden oli sangen vaikea raivata itselleen tietä, vaikka tyrkkivätkin kyynärpäillään voimiensa takaa.
Yhtämittainen kohina täytti matalakattoisen huoneen, vaikka ei kukaan puhunut ääneen. »Surmaa! surmaa! surmaa!» — oli yhä uudelleen toistuva kertaussäe, seuraus niistä Jumalaa herjaavista sanoista, jotka jo kauan olivat häväisseet Pariisin kirkkoja ja päivästä toiseen lietsoneet Pariisin rahvaan ulkokultaisuutta ilmiliekkiin. Tignonville kauhistui kuunnellessaan ja olisi mielellään sulkenut korvansa, mutta ei uskaltanut, sillä se olisi voinut maksaa hänen henkensä. Muuan raajarikko kerjäläinen, kääpiömäisen pieni, ruokottoman näköinen olento, jolla oli vanunut tukka, nykäisi häntä hihasta ja tarjosi hänelle kovasinta.
— Onko aseenne terävä, arvoisa herra? — kysyi hän silmää vilkuttaen. — Onko aseenne terävä? Sitten vasta hyvä tulee, kun terä luistaa luuhun asti. Vain viilto ja iskuko? No, tehköön jokainen miten haluaa, mutta antakaapa minulle leveä teurastajanveitsi, niin tulen yksinäni toimeen, oli sitten mies, nainen tai lapsi!
Vieressä seisova laiha, mustapukuinen mies nauraa hohotti tätä kuunnellessaan.
— Mutta jos saatte valita naisen ja lapsen välillä, kumpi on teille mieluisempi, Jehan? — kysyi hän katsoen Tignonvilleen, että tämä yhtyisi pilaan.
— Valkoinen kaula on minulle mieluisin, — vastasi raajarikko kauhistuttavalla mielihyvällä. — Tänä yönä saa katkaista kauniita kauloja! Melkein jo olen kuulevinani niiden kiljuntaa. Ettekö tarvitse tätä, herra? — jatkoi hän tarjoten jälleen kovasintaan. — Vai ette? Silloin hion vielä hiukan omaa asettani pyhän neitsyen, pyhimysten ja isä Pezelayn nimessä.
— Kuule, lainaahan sitä minulle hetkeksi! — huusi laiha mies ojentaen asettaan. — Tahdon kuolla, jollen tapa niitä kirottuja yhtä monta kuin minulla on sormia käsissäni.
— Minä samaten, ja lisäksi niin monta kuin minulla on varpaita jaloissani! — vastasi raajarikko, ettei toinen voittaisi häntä. — Niin monta kuin varpaita on. Täysi tiu!
— Se riippuu syntiemme lukumäärästä, — vastasi toinen, joka hiukan muistutti pappismiestä. — Mitä enemmän kerettiläisiä surmaa, sitä enemmän saa syntejään anteeksi. Muistakaa sitä, veljeni, älkääkä säästäkö, vaikka sielunne säälisi. He pilkkaavat Jumalaa ja nimittävät häntä taikinaksi. Heidän oman verensä taikinassa, — jatkoi hän julmana, — tahdon sotkea ja vatkata heitä, sanoo hyvä isä Pezelay, minun herrani!
Raajarikko teki ristinmerkin. — Jumala varjelkoon häntä, — sanoi hän. — Hän on hyvä mies. Mutta te näytätte sairaalta, arvoisa herra? — jatkoi hän tirkistellen uteliaana nuorta hugenottia.
— Se johtuu kuumuudesta, — mutisi Tignonville. — Tämä yö on tukahuttava, ja lamput vielä lisäävät kuumuutta. Yritän päästä lähemmäksi ovea.
Hän toivoi pääsevänsä heistä eroon, vieläpä luuli voivansa paeta koko huoneesta ja hälyttää, mutta raivattuaan tien ovelle hän huomasi kahden pistimillä varustetun sotamiehen sitä vartioivan. Hän kääntyi katsomaan taakseen nähdäkseen, oliko hän herättänyt mitään huomiota, sillä hän käsitti, että hänen mielenliikutuksensa saattoi herättää epäluuloja. Silloin hän huomasi, että pitempi niistä kahdesta miehestä, jotka hän juuri oli jättänyt, mustiin puettu mies, jolla oli nälkiintyneet kasvot, seisoi varpaillaan tarkaten häntä ihmisjoukon päiden yli.
Tämä ja tietoisuus avuttomuudesta huimasi häntä niin, että lamput tuntuivat hänestä keinuvan. Kavalasti suunniteltu perikato, joka uhkasi hänen puoluettaan, kaikkia niitä, joita hän rakasti ja joihin hänen kohtalonsa niin läheisesti liittyi, sekaannutti hänen ajatuskykyään, niin että hän tunsi olevansa miltei hulluuden partaalla. Hän koetti ajatella, arvioida pelastuksen mahdollisuutta, keksiä jonkin tavan, miten voisi huoneesta paeta tai hälyttää akkunasta, mutta ei voinut koota ajatuksiaan.
Sen sijaan hän hengessään näki, mitä tulisi tapahtumaan; näyt seurasivat toinen toistaan salamannopeasti: hän näki kihlattunsa murhaajien käsissä, kauniit kasvot, jotka olivat hymyilleet hänelle, olivat kauhusta jähmettyneet; kunnon miehet, Montaubanin voittajat, Angelyn puolustajat, makasivat kuolleina kaupungin pimeillä kaduilla. Ja hänessä kuohahti, raivo ja pelko saivat hänet vuoroin vapisemaan. Missä muussa seurassa tahansa olisi hänen mielenliikutuksensa saattanut hänet ilmi, mutta siinä huoneessa oli paljon vääristyneitä kasvoja ja monta vavahtelevaa kättä. Murhaaminen, julma, kaikkein saastaisin sydänyön salamurha, pani murhaajatkin kauhistumaan. Salatakseen hermostuneisuutensa toiset lörpöttelivät, mitä aikoivat tehdä, ja toiset odottaen kiihkeästi sovittua merkkiä ilmaisivat, että jo ennakolta nauttivat kamalista tapahtumista.
Ennenkuin Tignonvillellä oli mitään suunnitelmaa valmiina, näkyi oven luona liikehtimistä, portaat notkuivat äkillisten askelten painosta, ja eräs ääni huusi: »Kuninkaan nimessä!» Silloin äänten kohina huoneessa vaikeni. Tungos kiihtyi, joukko väistyi kahden puolen, ja marski Tavannes astui sisään puoleksi asestettuna, valkoinen vyöhikkö olalla. Häntä seurasi kuusi tai kahdeksan aatelismiestä, kaikki samoin puettuina.
Nyt kuului huutoja: »Jarnac! Jarnac!» — sillä tämä kuuluisa voitto luettiin yleisesti hänen ansiokseen, vaikka taistelua oli nimellisesti johtanut kuninkaan veli —ja marski astui peremmälle huoneeseen, kohtasi pormestarin ja alkoi neuvotella hänen kanssaan. Ilmeisesti hän kehoitti jälkimäistä valitsemaan muutamia luotettavia miehiä, joille voitaisiin uskoa jokin erikoinen tehtävä, sillä pormestari katseli ympärilleen ja viittasi luoksensa joukosta kaksi, jotka kuuluivat korkeampaan säätyyn kuin muut, sekä pari kaikkein raaimman näköistä.
Tignonville vapisi pelosta, että hänetkin valittaisiin. Hän oli piiloutunut niin hyvin kuin taisi oven luona ihmisjoukon takariveihin, mutta hänen niin suuresti tavallisuudesta poikkeava pukunsa oli huomiota herättävä, ja hän kuvitteli, että pormestarin katse liukui ihmisjoukon poikki hänen luokseen. Karttaakseen sitä ja päästäkseen näkyvistä hän siirtyi askeleen vasemmalle.
Tämä askel oli kohtalokas. Se tosin pelasti hänet pormestarin katseilta, mutta toimitti hänet kasvoista kasvoihin ja silmästä silmään kreivi Hannibalin näkyviin, joka seisoi eturivissä veljensä vieressä. Tavannes tuijotti häneen hetken, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään. Sitten, epäilyn hitaasti muuttuessa varmuudeksi, samalla kun yllätyksen sijaan tuli ihmettely, hän hymyili, ja hetken kuluttua hän katsoi toisaalle.
Tignonvillen sydän vavahti ja tuntui sitten aivan pysähtyneen. Valot pyörivät hänen silmissään, ja korvissa kohisi. Hän odotti sanaa, joka antaisi hänet ilmi. Sitä ei kuulunut. Yhä se jäi lausumatta; ja marski Tavannes kääntyi. Niin, hän kääntyi mennäkseen, ja pormestari kumartaen syvään saattoi häntä ovelle. Hänen seurueensa jakaantui kahtia avatakseen hänelle tietä. Entä kreivi Hannibal? Myöskin kreivi Hannibal seurasi häntä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin hän ei olisikaan nähnyt mitään!
Nuori mies veti helpotuksen huokauksen. Oliko mahdollista, että kreivi Hannibalin säpsähdys tuntiessaan hänet, vakava, tarkoin tutkiva katse ja pahaa ennustava hymy olivat ainoastaan mielikuvitusta? Ei, sillä seuratessaan toisia Tavannes pysähtyi silmänräpäykseksi, heidän katseensa kohtasivat toisensa jälleen, ja hän hymyili vielä kerran. Sekuntia myöhemmin hän oli kadonnut ovesta, hänen kannuksensa helisivät portaissa, ja ihmisjoukossa, jota ei enää hillinnyt suuren miehen läsnäolo, puhkesi taas yhä äänekkäämpi puheensorina.
Tignonvilleä puistatti. Hän oli pelastunut ikäänkuin ihmeen kautta, pelastunut, mutta miten, sitä hän ei tiennyt. Tämä ilmitulon lykkääntyminen tuotti hänelle kuitenkin vain hetkisen helpotusta, vaikka se outoudellaan tuokioksi käänsikin hänen ajatuksensa muualle. Hyökyaallon tavoin syöksähti jälleen tietoisuus toisia odottavista kauhuista täyttäen hänen mielensä masentavalla avuttomuuden tunnolla, joka oli tehdä hänet hulluksi. Kunpa pääsisi ulos vaikka vain tunniksi, vain lyhyeksi puoleksi tunniksi! Kunpa saisi juosta läpi nukkuvien katujen ja huutaa kuuroille korville, jotka kuningas mairitteluillaan oli tukkinut kuin villalla! Kiirehtiä portaita ylös ja ravistaa hereille vieraat, joiden kuninkaalliset makuusuojat aamun koittaessa muuttuisivat heidän vertaan tihkuviksi teurashuoneiksi!
He nukkuivat: hyväsydäminen Teligny, uljas Pardaillan, jalo Rochefoucauld ja Piles, St. Jeanin taistelun sankari, ja heidän nukkuessaan julma kaupunki kohisi liikehtien heidän ympärillään, ja tuomio mateli kuiskaten heidän ovelleen. He nukkuivat, he ja tuhannet muut hyväsydämiset ja viattomat, nuoret ja vanhat, ja heidän nukkuessaan puolihullu Valois epäröi, kumpaa mielipidettä kuulisi, ja italialainen nainen, kirotun suvun kirottu tytär, huusi akkunastaan: »Kuulkaa!» ja katseli itää kohden odottaen aamun sarastusta.
Entä naiset? Se nainen, joka oli tuleva hänen vaimokseen, ja muut — miten oli heidän käyvä? Hänet valtasi raivon puuska, niin että hän sysäsi tieltään edessään seisovat ja työntäytyi valituksista ja vastustuksesta välittämättä ovelle. Mutta ovea suojasivat ristiinpannut pistimet, eikä hän olisi kuolemakseenkaan voinut sanaakaan lausua. Hän aikoi syöksyä vartijain kimppuun, sillä hän ei enää voinut hillitä itseään, mutta kyyristyessään hyökkäämään tarttui käsi hänen hihaansa, ja ääni, jota hän inhosi, kuiskasi hänen korvaansa:
— Ei, rehellistä peliä, hieno herra, rehellistä peliä! — kuiskasi raajarikko Jehan, vetäen häntä väkisin sivulle.— Kaikki alkavat samalla kertaa, kellekään ei tehdä vääryyttä. Mutta jos teillä on jokin pieni mieskohtainen työ suoritettavana, — jatkoi hän alentaen ääntään ja tirkistellen viekkaasti toista kasvoihin, — omasta tai ystävienne puolesta, jokin tai joku, josta haluatte nopeasti suoriutua, niin luottakaa vain minuun. Ehkä olisi viisaampaa, ettette itse esiintyisi, ja mies, johon voitte luottaa — —
— Mitä te tarkoitatte? — huusi nuori mies peräytyen kauhistuneena.
— Ei kannata teeskennellä hämmästystä, hieno herra, — vastasi rauhoittavalla äänellä laiha mies, joka oli liittynyt heihin. — Joka tappaa tänä yönä, tekee Jumalalle palveluksen, ja joka Jumalan hyväksi tekee paljon, voi myös tehdä hiukan itseänsäkin varten. »Älä sido riihtä tappavan härän suuta», sanoo hyvä isä Pezelay.
— Kuulkaa, kuulkaa! — kirkui raajarikko innostuneena ja niin maltitonna, että tanssi varpaillaan. — Hän saarnaa yhtä hyvin kuin hyvä isä, hänen herransa. Siis suu puhtaaksi, hieno herra, mitä asia koskee? Naistako, joka on muuttunut rumaksi? Rikasta vanhaa miestäkö, jolla ehkä on laatikossaan testamentti? Tai ehkä nuorta perillistä, joka on herrani tiellä? Mikä asia lieneekin, olkoon minkälainen hyvänsä, niin luottakaa minuun ja ystävääni tässä, minun teurastusveitseni katkaisee solmun.
Tignonville pudisti päätään.
— Mutta jokin asia teitä painaa, — väitti laiha mies itsepäisesti, katsellen epäluuloisesti Tignonvillen pukua. Oli selvää, että molemmat miehet olivat keskustelleet hänestä ja aiheista, jotka olivat saattaneet hänet heidän keskuuteensa. — Onko pelionni ollut epävakaista, hyvä herra, ja tuumitteko käydä tervehtimässä jalokivi kauppiaita täyttääksenne jälleen kukkaronne? Jos niin on, niin uskokaa minua, parempi on mennä sinne kolmisin kuin yksin, me pestaudumme palvelukseenne.
— Ah, me tunnemme sellaisia kauppoja, missä voitte upottaa käsivartenne kultaan kyynärpäähän asti, — mutisi raajarikko, ja hänen silmänsä kiiluivat ahneutta. — Esimerkiksi Baillet-kadulla, arvoisa herra. Siinä on kauppa aivan kuin teitä varten. Ja siellä on myös se kauppa, josta hovikin ostaa. Se kauppias on rampa kuin minäkin. Minä osaan joka paikkaan. Ah, tästäpä tulee ihana yö, jos ne vain soittavat ennen aamunkoittoa. Luulisi jo kohta alkavan valjeta. Mutta mitä tämä on?
Tosiaankin, mitä se oli? Moni ääni vaati hiljaisuutta, ja pian pidättivät kaikki henkeään. Rajuimmat odottivat ainoastaan hetken, seisten tuijottavin silmin ja suu auki. — Se oli kellonsoitto! — huusi sitten joku, — päästäkää meidät ulos! — Ei, se ei ollut kello, — huusi joku toinen, — se oli pistoolinlaukaus! — Oli miten hyvänsä, mutta me tahdomme ulos! — ulvoi joukko yhteen ääneen, — me tahdomme ulos!
Raivostunut joukko syöksyi ovea kohti, ikäänkuin avatakseen sen väkivallalla, välittämättä siitä, oliko merkki todella jo annettu vai ei.
Mutta vahdit pistimineen eivät liikahtaneet oven luota, ja nähdessään aikeensa ehkäistyksi ihmisjoukko kääntyi toinen toisensa puoleen kiistellen ja väitellen, kerskaillen ja kutsuen taivaan ja pyhimykset todistajiksi siihen, kuinka armottomasti he puhdistaisivat Pariisin pitaalitaudista, kun vain kuulisivat sovitun merkin. Sitten joku huusi taas keskellä ääntensorinaa: »Hiljaa!» — ja jälleen he kuuntelivat. Ja tällä kertaa kuulivat vihan tai pelon kiihdyttämät korvat selvästi, vaikkakin välimatkan ja seinien hiljentämättä, kellon raskaita läppäyksiä, jotka kajahtelivat kuumassa yöilmassa. Se oli kuolemanmerkin kolkkoa, uhkaavaa jyminää.
Ovenvartijat laskivat pistimensä, ja hurjasti rynnäten, kuten susilauma ahdistaen saalistaan, syöksyi joukko tyrkkien, ponnistellen ja tapellen alas kapeita portaita ja pitkin kapeaa käytävää. »Alas hugenotit! Kuolema hugenoteille!» — huusivat he, ja rääkyen, hikoillen ja sysien luotaan inhoittavin käsin ja vielä inhottavammin ilmein he tulvivat kadulle sikinsokin, yhtyen melullaan hätäkellon kuminaan, joka silmänräpäyksessä, ikäänkuin ihmeen kautta, muutti Pariisin kadut verilöylyn helvetiksi, sillä samoin kuin täällä, meneteltiin kymmenkunnassa muussa kaupunginosassa.
Niin nopeasti kuin he olivatkin syöksyneet kadulle — eikä nopeammin olisikaan päästy — niin rajusti kuin he tyrkkivät ja tappelivat keskenään puhkaistakseen itselleen tietä, oli Tignonville kuitenkin etumaisia. Ja hetken aikaa nähdessään kadun avoinna ja melkein tyhjänä edessään hän luulotteli voivansa tehdä jotakin uskonlahkonsa pelastukseksi. Hän voisi ehkä jättää murhanhimoiset jälkeensä ja hälyttää; pahimmassa tapauksessa hän ainakin saavuttaisi kihlattunsa, ennenkuin tälle tapahtuisi mitään pahaa.
Mutta kun hän oli ehtinyt juosta ehkä sata kyynärää, lamautui hänen rohkeutensa. Kukaan ei tosin juossut hänen ohitsensa, mutta hätäkellon soitto näytti loihtivan itse kivetkin miehiksi. Talot, pihat, puistokäytävät, jopa kirkotkin näkyivät purkavan sisältään miehiä. Tuokiossa olivat kadut täynnä väkeä, josta kuului kuin tulvivan nousuveden pauhu. Kaikilla välkkyi soihtuja ja aseita, ja ilmassa oli tuhansien äänien jyminä.
Hän ei enää ollutkaan etunenässä, miehiä juoksi hänen edellään, takanaan ja kummallakin puolella. Joka syrjäkadulla, joka käytävällä näkyi miehiä juoksevan, eikä ainoastaan miehiä, vaan myös naisia ja lapsia, raivoavia olentoja ilman ikää ja sukupuolta. Ja koko ajan soi kello kuolinsoittoaan, yhä nopeammin, yhä lujemmin; laukaukset ja huudot ja aseiden helinä ja raskaiden murtuvien ovien romahdukset yhä paisuttivat huumaavaa äänten kohinaa.
Hän oli nyt St. Honoré-kadulla ja kiirehti länttä kohti. Mutta mitä pitemmälle hän ehti, sitä suuremmaksi paisui tulva hänen ympärillään: hän jäi siitä suorastaan jälkeen. Kun hän vihdoin läähättäen näki päämääränsä ja oli siitä ainoastaan sadan askeleen päässä, esti häntä etenemästä tiheä ihmisjoukko, joka hitaasti liikkui häntä vastaan. Tungoksen keskellä kannettiin soihtuja, joita oli noin tusina kappaletta, ja ne valaisivat kuutta panssaroitua, aseellista ratsumiestä. Näiden ratsumiesten silmät, samoin kuin heitä ympäröivän roskaväenkin raivosta kiiluvat katseet, eivät hetkeksikään hellittäneet oikeanpuolisten päätytalojen kattoja. Siellä nähtiin silloin tällöin valkoinen olento, joka siirtyi toisen savutorven luota toiselle taikka kumartuen syvään juoksi pitkin kaidemuuria. Joka kerta, kun olento näyttäytyi, osoittivat ratsumiehet häntä kohti ja roskaväki vaahtosi raivosta.
Tignonville voihkasi, mutta hän ei voinut auttaa. Kun hänen oli mahdoton päästä eteenpäin, kääntyi hän ja hoputtaen, huutaen ja muiden mukana aseitaan huitoen tunkeutui Roule-kadulle, meni sen poikki ja pääsi Bethizy-kadulle. Mutta täällä, kuten hänen olisi pitänyt ennakolta arvata, oli tie kokonaan ummessa Hotel Ponthieun likellä. Siellä roistojoukko tanssi, kirkui ja lauloi amiraalin ruumiin ympärillä, joka lojui keskellä katua, ja kummallakin puolella tunkeutui miehiä taloihin pakottaen uusia uhreja tulemaan esille. Pahin, mitä saattoi tapahtua, oli täällä jo suoritettu, ja hän kääntyi läähättäen, palasi uudelleen St. Honoré-kadulle, meni sen poikki ja kääntyi vasemmalle, hyökäten sivukatujen läpi, kunnes jälleen saapui suurelle valtakadulle, vähän toiselle puolelle Croix du Tiroiria. Sen nurkassa oli talo, missä neiti asui.
Täällä sammui häneltä viimeinenkin toivon kipinä. Kadulla vilisi joukkioita, jotka kulkivat kiireesti edestakaisin kuin tyhjäksi ryöstetyssä kaupungissa. Hallien kuona-ainekset, sen kaupunginosan roskaväki hyökkäsi sinne tänne, osa joutuen sattumalta tänne päin, kun taas tuolla ohjasi ja johti heitä muutama asestettu miesjoukkue, jonka rintahaarniskoihin satojen soihtujen valo heijastui. Saattoi nähdä, kuinka samaan aikaan valloitettiin rynnäköllä kolme tai neljä taloa. Joka puolelta kuului sydäntäsärkeviä huutoja, niihin liittyi julmaa naurua, raakaa pilapuhetta ja huutoja: — viekää jokeen! — Julmin kaikista kaupungeista oli katkaissut kahleensa eikä sitä voinut enää hillitä. Se ei myöskään sallinut hillitä itseään, ennenkuin Seinen vesi virtasi punaisena mereen, ja penikulmien päässä, pienissä hauskoissa normandilaisissa kylissä, maalaiset ruttoa peläten sysäsivät ruumiita siltojen luota seipäillä ja kekseillä.
Kaiken tämän Tignonville näki, vaikka hänen katseensa liukuen mellakan yli tähtäsi ainoastaan sitä ovea, jolle hän oli jättänyt morsiamensa vain muutamaa tuntia aikaisemmin. Siellä oli joukko miehiä tungeksimassa ja meluamassa, mutta siitä paikasta, missä hän seisoi, hän ei voinut enempää nähdä. Se oli kuitenkin kylliksi. Raivo ja epätoivo antoivat hänelle uutta voimaa; maailma musteni hänen silmissään. Ellei hän voisi kihlattuaan pelastaa, tahtoi hän ainakin kostaa.
Hän heittäytyi mistään välittämättä mellakkaan, miekka kädessään. Jaellen notkeasti lyöntejä oikealle ja vasemmalle hän tunkeutui läpi, hänen valkoisen hihansa ja hatussa olevan valkoisen ristinsä ansioksi on luettava, että hän pääsi aivan lähelle ovelle kasaantunutta miesjoukkoa. Täällä ei hänen ensimmäinen yrityksensä päästä sisälle onnistunut, ja mahdollista on, että hän olisi jäänytkin tungoksen estämänä ulkopuolelle, jollei sinne olisi tullut osasto ratsastavia joutsimiehiä. Kun he kannustivat hevosiaan, välittämättä siitä kenen yli ratsastivat, tarttui hän erääseen jalustimeen, jonka kannattamana hän joutui aivan joukon keskukseen. Kohta hän sitten seisoi kynnyksellä kasvoista kasvoihin kreivi Hannibalin edessä. Tämä seisoi myös kynnyksellä, mutta selin oveen, joka sulkematta ja telkeämättä ammotti hänen takanaan.
Sama mielipuolisuus, joka vallitsi Pariisia tänä yönä, oli tarttunut nuoreen mieheen. Satimeen joutuneen pedon vimma raivosi hänessä, ja hänen kätensä piteli miekkaa. Pedon vaisto käski häntä iskemään sokeasti, iskemään mitään kysymättä jokaista, joka vastusti häntä, ja jollei kreivi Hannibal olisi samana hetkenä puhunut, olisi hänen viimeinen hetkensä nyt tullut.
Siinä seistessään päätä pitempänä koko väkijoukkoa hän ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan Tignonvilleä eikä miekanterää, joka juuri oli lävistämäisillään hänen sydämensä. Tummana ja julmana katsannoltaan, soihtujen hohteen vääristäessä hänen tylyjä piirteitään hän katseli hugenotin ohi huitovien käsivarsien ja raivostuneiden kasvojen merta, joka aaltoili ratsumiesten satuloiden ympärillä. Ja niille hän puhui.
— Menkää tiehenne, koirat! — huusi hän äänellä, joka pani lähinnä seisovat säpsähtämään, — taikka minä piiskaan teidät täältä jalustinhihnoillani. Kuuletteko? Menkää matkaanne! Tämä talo ei ole teitä varten. Polttakaa, murhatkaa, ryöstäkää missä ikinä tahdotte, mutta menkää matkaanne täältä!
— Mutta tämä on luettelossa, — kirkui yksi roistoista kimakalla äänellä. — Se on luettelossa! — Ja hän tunkeutui eteenpäin, kunnes seisoi Tignonvillen vieressä.
— Eikä tässä ole mitään ristiä! — kiljui toinen tunkien hänkin vuorostaan esiin. — Kas niin, päästäkää meidät vain ohi, kuka ikinä olettekin! Kuninkaan nimessä, surmatkaa! Tässä ei ole ristiä!
— No sitten, — jyrisi Tavannes, — minä naulaan teidät tähän ristiksi. Ei ole ristiä, sanotte? Teistä minä otan jonkun ristiksi, lokainen roskajoukko!
Puhuessaan hän iski kädellään ulospäin; tunkeilija syöksähti takaisin, hänen toverinsa samaten, mutta yksi ratsastavista joutsimiehistä alkoi puhua.
— Kuulkaa, teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, sillä hän tunsi Tavannesin, — kuninkaan tahto on, että armoa ei anneta kenellekään tänä yönä, olkoon sitten ylhäinen tai alhainen. Ja tämä talo on luettelossa ja täynnä kerettiläisiä.
— Eikä siinä ole ristiäkään! — huusi meluava lauma yhteen ääneen, ja he olivat niin kärsimättömiä, että hyppivät ilmaan nähdäkseen paremmin. — Ei ole mitään ristiä! — väittivät he itsepintaisesti. Sillä sen he ymmärsivät. Mitä hyödyttivät ristit, jos ei saanut surmata siellä, missä ei ollut ristiä? Päivänvalokaan ei ollut sen selvempää.
Tavannesin kasvot synkkenivät, ja hän heristi sormeansa jousimiehelle.
— Sinä koira, — huusi hän, — ainoastaan täälläkö pannaan kuninkaan tahto täytäntöön? Eikö ole muualla taloja ryöstettävänä taikka miehiä, joita voit murhata, koska härnäät minua? Pyritkö suosioon? Minulta et saa suosiota, jollet heti pötki pakoon ja vie inhottavaa häntääsi mukanasi! Taikka täytyykö minun huutaa: 'Tavannes!' ja käskeä väkeni pyyhkiä teidät pois kadulta?
Eturivi epäröi, heitä pelotti hänen esiintymisensä ja nimensä; takimmaiset olivat jo lähteneet siinä toivossa, että muualla olisi helpompi ryöstää. Muut olivat kahden vaiheilla, ja toinen toisensa jälkeen katosi. Jousimies näki, mistä päin tuuli puhalsi ja kohautti olkapäitään.
— Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, kuten tahdotte, — sanoi hän jörösti. — Joka tapauksessa neuvoisin teitä sentään sulkemaan oven ja lukitsemaan ja telkeemään. Me emme liene viimeiset vieraanne tänä päivänä. — Ja hän käänsi äreänä korskuvan hevosensa ja karahutti joukon läpi.
— Lukitsemaan ja telkeemään? — huusi Tavannes raivoissaan hänen jälkeensä. — Tässä kuulette vastaukseni, — ja kääntyen kynnyksellä hän huusi: — te siellä sisällä, avatkaa luukut, sytyttäkää valot ja kattakaa pöytä! Valoa, kuuletteko, valoa! Ja kattakaa pöytä sukkelasti, jos henkenne on teille rakas! Ja ovet auki, sillä minä aterioin emäntänne kanssa tänä yönä, vaikka ulkona sataisi verta! Kuuletteko, konnat? Kattakaa!
Viimeiset sanat hän huusi vapiseville palvelijoille ja kääntyi jälleen kadulle päin. Hän näki, että tungos oli vähenemässä, ja katsahtaen Tignonvilleen nauroi ääneen.
— Suvaitseeko herra aterioida kanssamme? — sanoi hän. — Seuran täytteeksi? Tai aterioiko hän mieluummin ystäviemme kanssa tuolla? Hän saa itse päättää. Myönnän, omasta puolestani — hän hymyili julmasti —, että heidän vieraanvaraisuutensa on hiukan raakaa ja meluavaa.
Tignonville katsahti taaksensa, ja häntä puistatti. Sama petomainen lauma, joka hetki sitten oli tungeskellut oven edessä, oli nyt tavannut uhrin etäämpänä kadulla ja Tavannesin puhuessa palasi riehuen katukäytävää pitkin huojuvien tulien ja hyppelevien, juoksevien olentojen sekamelskana. Keskeltä kuului kidutetun surkeata kiljuntaa. Niin kamalia olivat nämät huudot, että Tignonvillen täytyi miltei pyörtyen nojautua pihtipieltä vasten, ja Tavannesinkin rautainen sydän näytti hetkeksi heltyvän.
Mutta vain hetkeksi; sitten hän katsoi seuralaistaan, ja hänen huulensa värähti ivallisesti.
— Luulen, että te liitytte meihin? — sanoi hän peittämättä ylenkatsettaan. — Siinä tapauksessa astukaa edellä, herra. He avaavat juuri akkunaluukkuja. Pöytä on epäilemättä katettu, ja neiti odottaa meitä. Astukaa edellä, herra, olkaa niin hyvä. Muutama tunti sitten olisin astunut edellä, sillä te — hän hymyili pahaenteisesti — olitte täällä kuin kotonanne. Nyt ovat osamme vaihtuneet.
Mitä hän lieneekin pilapuheellaan tarkoittanut — sillä ilkeän pilan sointu piili hänen äänessään — näytteli hän isännän osaa niin pitkälle, että kehoitti hämmästynyttä seuralaistaan astumaan käytävää pitkin vasemmanpuoliseen arkihuoneeseen, jossa hänen määräyksensä valon sytyttämisestä ja pöydän kattamisesta oli pantu täytäntöön, kuten hän ulkona huomasi. Tusina kynttilöitä paloi pöydällä ja valaisi huonetta. Kaikki ruoka ja viini, mitä talossa oli, oli koottu ja tuotu pöydälle. Luultavasti vapisevat, vastahakoiset kädet olivat poistaneet akkunaluukut matalasta, leveästä, viistoruutuisesta akkunasta, joka antaen kadulle päin koko seinän levyisenä oli ulkoa miehen pään tasalla.
Sellaisten ohikulkijoiden silmissä, jotka tunkeilevien ihmislaumojen ja välkkyvien aseiden helvetistä sattuivat katsomaan sisään, lienee säteilevä huone ja katettu pöytä todella näyttänyt ihmeelliseltä!
Tignonvillestä kaikki, mitä oli tapahtunut ja paraikaa tapahtui, tuntui unennäöltä: hänen astumisensa sisälle tuon omituisesti vaikuttavan miehen kohteliaasta kehoituksesta; se, että neiti seisoi pöydän takana kalpeana, silmät jähmettyneinä; neidin taakse erääseen nurkkaan piiloutuneet palvelijat; hänen oma äänettömyytensä ja neidin vaitiolo, ennenkuin kreivi Hannibal puhui.
Aluksi hän laski palvelijoiden lukumäärän. — Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, — sanoi hän. — Ja kaksi niistä naisia. Neidillä on vain pieni palveluskunta. Eikö kukaan — hän kääntyi neidin puoleen — ole poissa?
Tyttö avasi kahdesti huulensa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.Kolmannella kerralla yritys onnistui.
— Kaksi heistä läksi ulos, — mutisi hän käheällä, tukehtuneella äänellä, — eivätkä ole palanneet.
— Eivätkä ole palanneet? — toisti kreivi kohottaen kulmakarvojaan. — Siinä tapauksessa pelkään, ettei tarvitse odottaa heitä. Saisimme ehkä odottaa kauan! — Ja kääntyen kiivaasti kauhun valtaamien palvelijoiden puoleen: — Menkää paikoillenne! Ettekö näe, että neiti odottaa tarjoilua?
Tyttö värisi ja puhui.
— Tahdotteko, — kuiskasi hän samalla tukehtuneella äänellä, — että näyttelen tätä ilveilyä… loppuun asti?
— Loppu voi olla parempi kuin luulettekaan, arvoisa neiti, — vastasi Tavannes kumartaen ja kääntyi sitten onnettomien palvelijoiden puoleen, jotka yhä vitkastelivat peläten jättää emäntänsä hameiden turvaa. — Paikoillenne! — huusi hän. — Pankaa kohdalleen neidin tuoli. Oletteko näin velttoja muinakin päivinä? Jos niin on — hänen katseestaan saattoi lukea kamalan aikomuksen — niin kadotuksenne on sitä mitättömämpi. Nyt, neiti, saanko kunnian? Ja aterioidessamme voimme puhua.
Hän ojensi kätensä, ja totellen viittausta neiti siirtyi paikalleen pöydän yläpäähän, mutta sallimatta kätensä koskettaa kreivin kättä. Kreivi ei millään tavalla näyttänyt sitä huomanneen, astui vain paikalleen hänen oikealle puolelleen ja viittasi Tignonvilleä istumaan neidin viereen vasemmalle.
— Ettekö tahdo istua? — jatkoi hän, sillä tyttö yhä seisoi.
Tyttö käänsi jäykästi päätään, kunnes ensi kertaa kohtasi kreivin katseen. Väristys, entistä rajumpi, puistatti häntä.
— Eikö teidän olisi parempi… surmata meidät heti? — kuiskasi hän. Hän oli huulia myöten kalpea, ja kasvot olivat ikäänkuin kuvapatsaan, valkoiset, kauniit, elottomat.
— Enpä luule, — sanoi kreivi vakavasti. — Istukaa, ja toivokaamme parasta. Ja te, herra, — jatkoi hän kääntyen Carlatin puoleen, — kaatakaa emännällenne viiniä. Hän tarvitsee sitä.
Hovimestari kaatoi emäntänsä lasiin ja sitten kummallekin miehelle, ja hänen vapiseva kätensä läikytti pöytäliinalle yhtä paljon kuin laseihin. Eikä se ollut kummakaan. Saarella sijaitsevan palatsin iso kello oli juuri alkanut soittaa tuomiotaan, sen ääni kuului yli kadun hälinän ja melskeen, yli etäisten ovien ryskeen, vieläpä St. Germainin horjuvasta kellotapulistakin yhä soivan hätäkellon. Muuan huoneen toisessa päässä kyyristyvä nainen purskahti kouristuksentapaiseen itkuun, mutta Tavannesin hirvittävä katse mykisti hänet jälleen.
Tignonville toipui vihdoin. — Ovatko he murhanneet amiraalin? — mutisi hän, tuijottaen pöytään.
— Herra Colignynkö? Tunti sitten.
— Entä Telignyn?
— Hänet myöskin.
— Herra de Rochefoucauldin?
— Luulen, että he juuri nyt käsittelevät herra kreiviä, — vastasi Tavannes. — Hänellä oli mahdollisuus pelastua, mutta hän ei siitä välittänyt, — ja hän alkoi aterioida.
Pöydän ääressä istuvaa miestä puistatti. Nainen tuijotti yhä eteensä, mutta huulet liikkuivat ikäänkuin hän olisi rukoillut. Äkkiä kuului kova jalkojen töminä ja äänten sorina syöksevän hyökyaallon tavoin akkunan ohi, silmänräpäyksen ajan hehkui soihtujen loisto punaisena huoneen seinillä, ja sen valossa näkyi katkaistu ihmispää, jota kannettiin pistimen kärjessä roskaväen yläpuolella.
Neiti huudahti hiljaa ja aikoi nousta, mutta kreivi tarttui hänen ranteeseensa, ja hän vaipui takaisin tuolilleen miltei tainnoksissa. Vähitellen lähin meteli hiljeni, ja kellot paukuttivat edelleen rautaisia kieliään villiintyneen kaupungin yläpuolella. Idässä alkoi ruskottaa; pian aamunkoiton harmaa hämärä oli hiipivä kylmenneiden sydänten, murskattujen ovien ja sinne tänne viskeltyjen aseiden yli, valaisten samalla hylkylaumoja, joita juovutti saaliinhimo ja viha.
— Mitä aiotte meille tehdä? — kysyi Tignonville käheästi, kun hänen äänensä jälleen pääsi melulta kuuluville.
— Se riippuu asianhaaroista, — vastasi kreivi Hannibal ajateltuaan hetken.
— Mistä?
— Neiti de Vrillacin tahdosta.
Tignonvillen silmät säkenöivät raivosta. Hän kumartui eteenpäin.
— Mitä hänellä on tämän asian kanssa tekemistä? — huusi hän, nousten ja istuutuen heti jälleen.
Tavannes kohotti kulmakarvojaan, ja silmissä oli sellaista lempeyttä, joka oli ristiriidassa ankarien kasvojen kanssa.
— Tahdon vastata kysymykseenne toisella kysymyksellä, — vastasi hän. —Kuinka monta henkeä on talossa, ystäväni?
— Laskekaa itse!
Tavannes laski jälleen. — Seitsemän? — sanoi hän. Tignonville nyökäytti päätään kärsimättömästi.
— Seitsemän henkeä?
— Aivan niin, entä sitten?
— Aivan niin, arvoisa herra, ja te tiedätte kuninkaan käskyn?
— Arvaan sen, — vastasi toinen vihan vimmassa. Ja hän kirosi kuningasta ja kuninkaan äitiä, nimittäen häntä Isabeliksi.
— Te siis arvaatte? — virkkoi Tavannes; ja sitten äkkiä kuohahtaen, ikäänkuin ei hänkään voisi kylmän rauhallisesti sanoa sitä, mitä aikoi sanoa. — Ei, te tiedätte sen! Te kuulitte sen jousimieheltä ovella. Te kuulitte, että hän sanoi: 'Ei mitään sääliä, ei mitään armoa, olkoon sitten mies, nainen tai lapsi. Niin sanoo kuningas.' — Te kuulitte sen ja kumminkin kiistelette minun kanssani. Foucauld, jonka kanssa kuningas pelasi eilisiltana kahden — Foucauld on kuollut! Ja te luulette jäävänne eloon? Te? — jatkoi hän kiihdyttäen itseään raivoon. — En tiedä, minkä sattuman kautta jouduitte sinne, missä näin teidät tunti sitten, enkä sitä, kuinka teidän onnistui saada tuo ja tuo, — ja hän osoitti syyttävästi sormellaan hugenotin pukuun kiinnitettyjä merkkejä. — Mutta sen tiedän, että minun tarvitsee vain huutaa nimenne tuolta akkunasta taikka vain pysyä syrjässä, kun roistojoukot tulevat kiertäen talosta taloon, kuten ne pian tulevatkin, ja teidät kohtaa kuolema yhtä varmasti kuin tähän saakka olette pelastunut!
Toisen kerran neiti kääntyi ja katsahti häneen.
— Jos niin on, — kuiskasi hän värittömin huulin, — niin minkä vuoksi tämä — pilkka?
— Siksi, että seitsemän henkeä pelastuisi, neiti, — vastasi kreivi kumartaen.
— Mistä hinnasta?
— Sellaisesta hinnasta, —vastasi kreivi,—jokanaisista ei tunnu raskaalta maksaa… hovissa. Se maksetaan joka päivä huvin tai oikun vuoksi, tavoitellun arvon taikka vastaanoton tähden, hienojen pukujen ja koristeiden takia. Harvoilla, neiti, on etuoikeus ostaa ihmishenki, ja vielä harvemmilla seitsemän!
Tyttö alkoi vapista. — Tahtoisin mieluummin kuolla … seitsemän kertaa! — huusi hän värisevällä äänellä ja yritti nousta, mutta istuutui jälleen.
— Entä nämä? — Kreivi osoitti palvelijoita.
— Paljon, paljon mieluummin! — toisti tyttö intohimoisesti.
— Entä sulhasenne? Entä sulhasenne? —jatkoi kreivi kolean itsepintaisesti, luoden tytöstä Tignonvilleen ja taas takaisin tyttöön katseen, jossa oli selittämätön ilme. — Jos te rakastatte tätä herraa, neiti — ja minä uskonkin, että rakastatte…
— Minä voin kuolla hänen kanssaan! — huusi tyttö.
— Ja hän teidän kanssanne?
Tyttö väänteli itseään tuskissaan.
— Ja hän teidän kanssanne? — kertasi kreivi Hannibal painostaen sanojaan ja kumartui eteenpäin. — Sillä siitä on kysymys. Ajatelkaa, ajatelkaa, neiti. Minun vallassani on pelastaa kuolemasta mies, jota rakastatte, pelastaa teidät, pelastaa nämä lurjukset, jos sitä haluatte. Voin pelastaa hänet, pelastaa teidät, pelastaa kaikki; ja minä pelastan kaikki… siitä hinnasta. Toiselta puolen, jos kieltäydytte minulle sitä hintaa maksamasta, jätän kaikki surman suuhun, ja he kuolevat varmasti, ennenkuin aurinko, joka nyt nousee, menee tänä iltana mailleen.
Neiti katsoi suoraan eteensä; hänen silmissään välähti kamala aavistus.
— Mikä se hinta on? — mutisi hän.
— Te, neiti.
— Minäkö?
— Niin, te juuri. Mutta miksi minua väistätte? — jatkoi kreivi ystävällisesti. — Tiesittehän sen, te olette sen lausunut. Olettehan lukenut sen silmistäni näinä seitsemänä kuluneena päivänä.
Tyttö ei liikahtanut, ei puhunut, ei näyttänyt hengittävänkään. Kuten kreivi Tavannes oli sanonut, oli hän aavistanut, tiennyt vastauksen, mutta Tignonville nähtävästi ei ollut ja hypähti nyt tuoliltaan.
— Herra de Tavannes, — huusi hän, — te olette konna!
— Mitä uskallatte, herraseni?
— Te olette konna! Mutta sen saatte maksaa! — jatkoi nuori mies tulisesti. — Tästä huoneesta ette pääse elävänä. Tämän häväistyksen saatte maksaa.
— Häväistyksen? — toisti Tavannes, kuten näytti, hämmästyen, ja sitten, ikäänkuin olisi asia hänelle selvinnyt: — Ahaa, mutta te erehdytte, — sanoi hän tehden kädellään kieltävän liikkeen. — Ja neiti ehkä myöskin? Olkaa rauhassa, silloin käytetään myös kellonsoittoa, kirjaa ja kynttilää; hänet solmitaan minuun niin lujasti kuin pyhä kirkko voi solmita! Taikka, jos hän haluaa, saa hänet vihkiä hänen oman kirkkonsa pappi, jos joku jää henkiin. Hän saa valita kumman tahansa, kumpi hänelle vain on paremmin mieleen. Minulle on samantekevää! Mutta aikoessanne maksaa minulle, herra, — jatkoi hän, ja hänen äänessään ja eleissään oli ivaa, — kysyn teiltä, koska? Ijankaikkisuudessako? Sillä jos hylkäätte tarjoukseni, ei teillä ole täällä maan päällä aikaa. Nytkö? Minun tarvitsee vain puhaltaa tähän pilliin —hän kosketti rinnallaan riippuvaa hopeapilliä — ja täällä lähellä on miehiä, jotka surmaavat teidät, ennenkuin olette ehtinyt kahtakaan askelta astua. Hylätkää aikomuksenne ja tulkaa järkiinne. Te olette minun vallassani. Pariisissa virtaa verta, yhtä ylhäisten kuin teidän, yhtä viattomain kuin neidin. Jos ette tahdo hukkua muiden muassa, niin päättäkää! Ja pian! Sillä se, mitä olette nähneet, on vain esimakua; mitä olette kuulleet,-se on vain hiljaista suhinaa, joka ennustaa hirmumyrskyä. Älkää miettikö liian kauan, niin kauan, etten enää minäkään voi teitä pelastaa.
— Tahtoisin mieluummin kuolla! — vaikeroi neiti peittäen kasvonsa käsillään. — Tahtoisin mieluummin kuolla!
— Ja nähdä hänen kuolevan? — vastasi kreivi Tavannes tyynesti. — Ja nähdä näiden kuolevan? Miettikää, miettikää, lapsi!
— Te ette tee sitä, — läähätti tyttö. Hän vapisi kiireestä kantapäähän.
— Minä en tee mitään, — vastasi kreivi varmasti. — Minä vain jätän teidät oman onnenne nojaan ja nämä toiset samoin. Vaimoni ja hänen väkensä uskallan pelastaa vaikka kuninkaan edessä, mutta en muita. Teidän täytyy valita… ja nopeasti.
Eräs pelästyneistä naisista, neidin kamarineitsyt, nimeltä Javette, aikoi heittäytyä emäntänsä jalkoihin. Tignonville karkoitti hänet takaisin yhdellä ainoalla sanalla ja kääntyi kreivi Hannibalin puoleen.
— Mutta, herra kreivi, — sanoi hän, — oletteko aivan mieletön? Onhan mieletöntä kosia häntä tällä tapaa. Te ette rakasta häntä. Te ette kaipaa häntä. Missä suhteessa hän merkitsee teille enemmän kuin muut naiset?
— Missä suhteessa hän teille merkitsee enemmän kuin muut naiset? — kysäisi Tavannes niin terävällä, pistävällä äänellä, että Tignonville säpsähti, ja heidän välillään istuvan tytön, kilpailun kunniapalkinnon, poskille kohosi hieno puna. — Missä suhteessa hän on teille enemmän kuin muut naiset? Onko hän enemmän? Ja sittenkin… haluatte hänet omaksenne.
— Hän merkitsee minulle enemmän, — vastasi Tignonville.
— Todellako? —iski toinen hänen sanoihinsa, ja äänessä oli tarkoittava sävy. — Todellako? Mutta me leikittelemme sanoilla, ja myrsky on nousemassa, kuten jo ennustin teille. Teille riittää, että minä kaipaan häntä, että minä tahdon hänet omakseni. Hänestä on tuleva minun vaimoni, vapaasta tahdostaan Hannibal de Tavannesin vaimo… taikka minä jätän hänet oman onnensa nojaan ja teidät samaten!
— Oi, Jumalani! — vaikeroi tyttö. — Vapaaehtoisesti hänen vaimonsa!
— Niin, neiti, vapaaehtoisesti minun vaimoni, — vastasi kreivi ankarasti, — taikka ei kenenkään!
Ennustaessaan, että myrsky oli nousemassa, kreivi Hannibal oli vain puhunut totta. Uusi roistojoukko oli hetki sitten syöksynyt idästäpäin St. Honorè-kadulle, ja tuhansien äänien kohina paisui valtavammaksi kuin kellojen kiihkeät läppäykset. Liikkuvien ihmisjoukkojen takana alkoi uusi päivä, sunnuntai, elokuun 24:äs, pyhän Bartolomeuksen juhlapäivä, sarastaa Bastiljin linnoituksen yli, ikäänkuin opastaakseen kansaa sen julmassa työssä. Vielä olivat kadut, kujat, goottilaiset pihat ja tukahuttavat sokkelot, joissa työ odotti tekijäänsä, hämärään verhotut; talojen etupuolia valaiseva soihtujen hohde ennusti yhä joukon tuloa. Mutta aamu vaikeni, aurinko oli nousemaisillaan. Pian oli päivä koittava ja paljastava piileskelevän pakolaisen, jonka armeliaampi hämärä oli säästänyt, ja leimaava laillisiksi ne kauhut, joita yö oli koettanut salata.
Ja päivällä, kirkkaassa valossa, kävisi surmaaminen helpommaksi ja pakeneminen yhä vaikeammaksi. Sillalla, jonka lähellä rikkaat kultasepät asuivat, laitureilla ja rannalla tehtiin jo murhia. Louvressa, hovipihalla, kuninkaan silmäin edessä, ja Medicien akkunoiden alla surmattiin. St. Martinissa, St. Denisissä ja St. Antoinessa samoin, joka paikassa, missä vain viha, ulkokultaisuus tai yksityinen kauna yllytti kättä. Koko kaupunki oli täynnä valitushuutoja, raivoa ja pahaa ennettä. Cour des Miraclesista, toreilta, teurastajien korttelista, rikollisuuden ja kurjuuden joka pesästä tulvi ihmishylkyjen laumoja, muutamat omin päin rosvotakseen, kenenkään ehkäisemättä, minne tahansa menivät, mutta useimmat liittyäkseen johonkin niistä aseellisista joukoista, joiden asiana oli käydä kadulta kadulle, talosta taloon, kukistaen vastustuksen ja pannen kaikkialla Pariisissa täytäntöön kuninkaan ylevää oikeudenmukaisuutta.
Juuri yksi näistä parvista oli Tavannesin puhuessa ilmestynyt kadulle, eikä hän olisi voinut parempaa asianajajaa kutsua avukseen. Kun voimakas huuto: — Alas! alas! — ikäänkuin ukkosenjyrinä vieri talorivin etupuolta pitkin ja raivokkaampi ääni: — Tappakaa! tappakaa! — lähenemistään läheni ja saapuvan ihmisjoukon tulet alkoivat välkkyä, katosi palvelijoiden rohkeus. Rouva Carlat vapisi koko ruumiiltaan ja puhkesi valituksiin; kamarineitsyt, Javette, heittäytyi kauhun vallassa neidin jalkain juureen ja kietoen käsivartensa hänen polviensa ympärille kirkui, että neiti pelastaisi hänet, pelastaisi ainoastaan hänet. Eräs miehistä liikahti ikäänkuin sulkeakseen akkunaluukut, ja ainoastaan vanha Carlat pysyi vaiti, rukoillen ääneti, liikkuvin huulin, kasvoillaan synkkä, päättävä ilme.
Entä kreivi Hannibal? Pikisoihtujen valon kirkastuessa kadulla, voittaen harmaan päivänvalon, hän näytti kasvavan. Katseellaan hän vaiensi kirkuvan naisen.
— Valitkaa pian, neiti! — sanoi hän. — Sillä minä voin pelastaa ainoastaan vaimoni ja hänen väkensä. Pian, sillä kohta olemme ahtaalla, eikä siitä tule mitään lastenleikkiä.
Laukaus, kiljahdus kadulta ja akkunan ohi juoksevien askelten töminä säesti hänen sanojaan.
— Pian, neiti! — huusi hän ja hengitti hiukan kiivaammin. — Pian, ennenkuin on liian myöhäistä! Tahdotteko pelastaa ihmishenkiä vai surmata?
Tyttö katsoi rakastettuaan kuolemantuska silmissään, kysyen neuvoa sanattomana. Mutta Tignonville ei antanut mitään merkkiä, ja ainoastaan Tavannes oli tämän katseen huomannut.
— Herra on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen itsensä, — sanoi kreivi, naurahtaen ivallisesti. — Hän on pukeutunut kuninkaan palvelijoiden pukuun; hän on sanonut: 'Kuka tahansa saakin surmansa, minä ainakin jään eloon!' Mutta…
— Olkaa kirottu! — huusi nuori mies ja toisen ärsytyksestä silmittömästi vimmastuneena kiskaisi ristin lakistaan heittäen sen lattialle. Hän tarttui valkoiseen hihaansa ja repäisi sen olkapäästä kyynärpäähän asti. Kun se sitten riippui vain nauhan varassa, ojensi hän kätensä ja huusi:
— Olkaa kirottu! En tahdo henkeäni teidän armostanne! Ehkä voin vielä pelastaa hänet. Ja minä tahdonkin pelastaa hänet!
— Narri! — vastasi Tavannes, mutta hänen sanansa tuskin kuului huumaavassa pauhinassa. — Voitteko taistella tuhatta vastaan? Katsokaa! — ja tarttuen toisen ranteeseen hän viittasi akkunaan.
Katu hehkui kuin sulatusuuni soihtujen punaisessa valossa, joita kannettiin seipäiden nenissä ihmismeren yläpuolella. Siellä aaltoili päitä, tuijottavia kasvoja ja huitovia käsivarsia, ja aallot vyöryivät ohi yhä edelleen. Hetken näytti siltä kuin tulva virtaisi ohi ja jättäisi heidät rauhaan. Sitten tuli pysähdys, kuului sekavaa huutoa, ihmismeri aaltoili sinne tänne, soihdut heiluivat edestakaisin, ja lopuksi kajahti: — Avatkaa! avatkaa! — ja roskajoukko kerääntyi talon ja valaistun akkunan eteen.
Aluksi näytti siltä kuin kreivi Hannibalinkin rautaiset hermot värähtäisivät. Hän seisoi ruokapöydän ympärille kokoontuneen valjun ryhmän ja raivostuneen roistojoukon välillä, joka mulkoili uhrejaan, ennenkuin repisi ne palasiksi. — Avatkaa! avatkaa! — ulvoi lauma, ja eräs mies puhkaisi pistimellään akkunan.
Tällä ratkaisevalla hetkellä neidin silmät kohtasivat Tavannesin katseen sekunnin murto-osaksi. Hän ei puhunut, ja vaikka hän olisikin vielä kyennyt ääntämään, eivät hänen sanansa olisi kuuluneet. Mutta jotakin hänen silmänsä lienevät ilmaisseet, jotakin tärkeää, vaikka ei kukaan muu sitä huomannut eikä ymmärtänyt. Sillä kreivi seisoi äkkiä akkunan luona ja kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.
— Takaisin! — jyrisi hän. — Takaisin, lurjukset! — Ja hän vihelsi kimakasti. — Tehkää mitä haluatte, — jatkoi hän samassa äänilajissa, — mutta ei täällä! Menkää eteenpäin! Kuuletteko?
Mutta joukkoa ei voinut niin helposti hajoittaa. Raaka, itsepintainen ja paatunut lauma ulvoi yhä: — Avatkaa, avatkaa! — ja se mies, joka oli juuri rikkonut akkunan — raajarikko, kamalan näköinen Jehan — tarttui lyijykehykseen, kiskaisten siitä suuren palasen, ja sitten erääseen poikkitankoon koettaen sitä kiskoa irti ponnistamalla toisella jalallaan alhaalta seinästä.
Tavannes näki, mitä oli tekeillä, ja hänen luonteensa tulisuus ja rajuus saattoi hänen hahmonsa ikäänkuin kasvamaan.
— Koirat! — karjui hän, — täytyykö minun kutsua ratsumieheni hajoittamaan teidät? Täytyykö piiskata teitä pitkin katuja jalustinhihnoilla? Minä olen Tavannes, varokaa minua! Minulla on kynnet ja hampaat ja osaan purra! —jatkoi hän, ja ylenkatse hänen sanoissaan oli suurempi kuin sen joukon raivo, jolle hän nämä sanat huusi. — Surmatkaa missä haluatte, ryöstäkää missä haluatte, mutta siellä, missä minä olen, ei! Taikka teidät hirtetään kantapäistänne mies miehen viereen Montfauconiin. Minä nyljen selkänne. Menkää! Minä olen Tavannes!
Mutta roskajoukko, joka oli aluksi pelästynyt hänen äänensä jyrinää, hänen ylimielisyyttään ja huolettomuuttaan, osoitti nyt, että sen maltti oli lopussa. Kimakasti kiljuen se syöksyi eteenpäin, tusina miestä jyskytti ovea huutaen: — Kuninkaan nimessä! — Toiset kiskoivat irti jäljellä olevat akkunapuitteet, tarttuen poikkitankoihin ja koettaen vetää niitä irti tai kiivetä sisään niiden välistä. Raajarikko Jehan, joka oli ollut Tignonvillen vierustoverina kokouksessa, johti heitä.
Kreivi Hannibal katseli heitä hetken, tuimat kasvot kumartuneina heitä kohti ja selvästi näkyvissä soihtujen hohteessa. Mutta kun raajarikko, seisten toisten olkapäillä ja vastustajan toimettomuuden rohkaisemana, alkoi tunkeutua tankojen välistä sisään, kohotti Tavannes pistoolin, jota oli toisten huomaamatta pitänyt selkänsä takana, viritti tyynesti hanan ja laski aseen ilkeiden kasvojen tasalle, jotka irvistelivät aivan lähellä hänen omiaan. Kääpiö näki pistoolin ja yritti peräytyä, mutta liian myöhään. Välähdys, parkaisu, ja roisto, kurkku luodin lävistämänä, levitti kätensä pudoten taaksepäin laihan mustapukuisen miehen syliin, joka oli tarjonnut hänelle olkapäänsä porsaaksi.
Muutaman sekunnin ajan pistoolin savu täytti huoneen ja akkunan. Kuului huuto, että hugenotit olivat pääsemäisillään pakoon, että hugenotit tekivät vastarintaa, että oli tekeillä salaliitto; muutamat huusivat, että oli vartioitava talon takaovia, toiset tahtoivat vartioida kattoa, ja jotkut kehoittivat lähtemään pois. Mutta kun savu hälveni, näki hölmistynyt roskajoukko, että kaikki oli ennallaan. Kreivi Hannibal seisoi entisellä paikallaan julma hymy huulillaan.
— Kenen vuoro nyt on? — huusi hän ivallisesti. — Minulla on muitakin pistooleja. — Sitten hänen äänensä sävy muuttui äkkiä julmuudeksi. — Te koirat! — jatkoi hän. — Te likaisen kaupungin loka, te hallien hylkyväki! Aiotteko ärsyttää minua? Luuletteko voivanne pelottaa minua taikka minut tappaa? Minä olen Tavannes, ja tämä on minun taloni, ja vaikka täällä olisi tusina hugenotteja, ette saisi koskea yhteenkään tai taittaa hiuskarvaakaan hänen päästään! Menkää tiehenne, sanon minä vielä kerran, niin kauan kuin pääsette! Etsikää naisia ja lapsia ja tappakaa. Mutta ei täällä!
Hänen vimmansa ja ylenkatseensa mykisti heidät hetkiseksi. Sitten tuli vastaus takarivistä… vanhanaikuisen väkipyssyn laukaus. Luoti lensi vinkuen kreivi Hannibalin pään ohi ja pirskoittaen seinästä kalkkia noin askeleen päässä Tignonvillestä putosi lattialle.
Tavannes nauroi. — Poropeukalo! — huusi hän. — Jospa kuuluisit minun joukkooni, käskisin pistää sormesi kiehuvaan öljyyn, niin että oppisit ampumaan. Mutta te kyllästytätte minua, koirat. Minun täytyy antaa teille hiukan opetusta. — Ja hän nosti pistoolinsa ja tähtäsi. Joukko ei tiennyt, oliko tämä se pistooli, jonka hän jo oli laukaissut, vai uusi, mutta peräytyi läähättäen säikähdyksestä. — Minun täytyy opettaa teitä, — jatkoi hän halveksivasti. — Tännepäin, Bigot, Badelon, ajakaa pois nuo kerskurit! Puhdistakaa katu niistä! Täällä on Tavannes!
Ei sanalla eikä katseella hän tähän asti ollut ilmaissut, että hänellä oli apumiehiä. Mutta hänen huudettuaan nimensä hyökkäsi tusina miehiä, jotka olivat liikkumattomina seisseet Croix du Tiroirin kohdalla hampaisiin asti asestettuina, suljetussa rivissä joukon vasempaa kylkeä vastaan. Tämä oli lähinnä seisoville täydellinen yllätys. Välähtävät peitset silmäinsä edessä, luullen jo tuntevansa kylmää terästä kyljissänsä, he pakenivat joka haaralle epätietoisina siitä, kuinka moni ajoi heitä takaa, vai oliko lainkaan takaa-ajoa. Hetken aikaa näytti siltä kuin olisi tusina pistintä saanut hajoitetuksi roskajoukon, joka pari minuuttia sitten esiintyi niin uhkaavana, että kokonainen rykmentti olisi voinut lannistua sen edessä.
Ja niin olisi käynytkin, jos kaikki olisivat olleet sitä, miksi hän heitä nimitti, kadun kuonaa ja hylkyjä. Mutta joukon keskessä — sen saattoi pikemmin aavistaa kuin nähdä — oli kourallinen toista rotua, Sorbonnen ylioppilaita, tulisilmäisiä pappeja ja kolme tai neljä ratsastavaa jousimiestä, se kantajoukko, joka kulkiessaan pitkin katuja oli koonnut ympärilleen suuren lauman. Kiiluvin silmin uhkaillen ja kiroillen nämä seisoivat paikoillaan, ja Tavannesinkin hurjapäät karttoivat koskemasta paljaaksi ajeltuihin päihin. Täten aiheutunut pysähdys soi pakeneville hengähdysaikaa; he jäivät mustien kaapujen suojaan ja alkoivat kivittää pistinmiehiä, jotka taas vuorostaan peräytyivät, kunnes heistä tuli kaksi ryhmää, seisten puolustusasennossa, toinen akkunan, toinen oven edessä.
Kreivi Hannibal oli katsellut hyökkäystä ja pysähdystä hymyilevän uteliaana, kuten mies katselee leikkiä. Säikähdyksessä olivat soihdut joko pudonneet maahan taikka sammuneet, ja talon ja peräytyneen väkijoukon välille, joka hetki hetkeltä kävi uhkaavammaksi, lankesi kylmä päivänvalo valaisten raajarikon katuojassa nurinniskoin makaavaa ruumista.
Laihan mustapukuisen miehen olkapäille kohonnut pappi alkoi puhua roistojoukolle; kumea hyväksymisen huuto ja kättentaputukset näkyivät hänen esiintyessään vaikuttavan Tavannesin miehiin. He katselivat akkunaa kohden ja kuiskailivat keskenään. Oli selvää, ettei heillä ollut halua ruveta taistelemaan kirkon kanssa, ja että he levottomina odottivat poistumiskäskyä.
Mutta kreivi Hannibal ei antanut mitään määräystä, ja niin suuresti kuin hänen miehensä pelkäsivätkin munkkikaapuja, pelkäsivät he häntä vielä enemmän. Sillä välin puhujan into paisui, hän viittaili hurjin liikkein tätä taloa kohden. Väkijoukko murisi, ja äkkiä alkoi kiviä sataa pistinmiesten päälle, niin että heidän rintahaarniskansa ratisivat. Pappi valitsi tämän hetken. Hän hypähti maahan ja juoksi eturiviin. Hän kannatti toisella kädellä kaapuaan heiluttaen ilmassa toista, ja roistojoukko, ikäänkuin yhden ainoan tahdon pakottamana, vyöryi eteenpäin suunnattomana, yksirintamaisena pauhaavana hyökyaaltona pyyhkäisten tieltään nuo kaksi kourallista pistinmiehiä, jotka pelkäsivät sekä hyökätä että paeta.
Mutta hyökyaalto syöksyi turhaan tukevia seiniä ja tammisella teljellä varustettua ovea vastaan; se viskautui takaisin huitovien käsivarsien ja ryöstönhimoisten kasvojen kiehuvana sekamelskana. Ainoastaan yksi kohta oli valloitettavissa, nimittäin akkuna, ja siinä keskellä aukkoa seisoi Tavannes. Nopeana kuin ajatus hän ampui kaksi laukausta väkijoukkoon, ja sitten, kun savu vielä verhosi kaikki, hän vihelsi.
Oliko tämä merkkinä hänen väelleen uudelleen ryhtyä taisteluun, kuten he ponnistelivatkin parhaansa mukaan, vai oliko hänellä vielä näkymättömiä apujoukkoja, sitä ei voitu huomata. Sillä kun savu alkoi hälvetä ja akkunan edessä roistojoukko kahden miehen menetyksestä kauhistuneena yhä työntäytyi taaksepäin, vaikka olisi pitänyt pyrkiä eteenpäin, alkoi heidän takanaan kuulua outoja ääniä, kimeää kirkunaa, kavioiden kapsetta ja hätääntyneitä huutoja. Vielä silmänräpäys, ja väkijoukon suuressa sekasorrossa hajoaviin takariveihin syöksyi parikymmentä täyttä laukkaa ratsastavaa hoilottavia, kiroilevaa ratsumiestä, ja heitä seurasi noin kaksi sen vertaa jalkamiehiä, jotka riippuivat jalustimissa tai hevosten hännissä, kirkuen ja hihkuen, sivaltaen hevosia kilpaa hurjien ratsastajien kanssa.
— Eteenpäin, eteenpäin! — kiljui etummainen, horjuen satulassaan, suupielet vaahdossa. — Teurasta elokuussa, teurasta toukokuussa! Surmaa! — Ja hän ampui laukauksen roskajoukkoon, joka pakeni joka suunnalle välttääkseen hänen hyökkäävää, pystyyn karahtavaa ratsuaan.
— Surmaa! — Surmaa! — huusivat hänen seuraajansa, viiltäen ilmaa miekoillaan, horjuen edestakaisin satuloissaan ja yrittäen humaltuneina seurata hänen esimerkkiään.
— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi taas johtaja, ja taloa ympäröivä väkijoukko väistyi joka taholle pelastuakseen hillittömän hyökkäyksen tieltä.
Roskajoukko pakeni, mutta ei kyllin nopeasti, sillä yksi tai pari joutui hevosten jalkoihin, ja se pysäytti ratsastajat tuokioksi. Ennenkuin he ehtivät jatkaa matkaansa, huusi kreivi Tavannes akkunastaan:
— Hei, hei! — ja hän nauroi ääneensä. — Aja heidän ylitsensä, rakas veli! Puhdista katu minun häitäni varten!
Marski Tavannes, sillä hän juuri, Jarnacin taistelun sankari, johti näitä hurjia mellastajia, kääntyi sinne päin ja koetti hillitä hevostaan.
— Mikä heitä vaivaa? — huusi hän hurjistuneen hevosen karahtaessa pystyyn ja rautaisten kavioiden iskiessä tulta liukkaasta kivityksestä.
— He nousevat pystyyn kuten sinun ratsusi! — vastasi kreivi Hannibal. —Piiskaa heitä, piiskaa heitä minun puolestani. Tavannes! Tavannes!
— Mitä? Noita lurjuksiako?
— Niin, noita lurjuksia!
— Joka loukkaa veljeäni, lonkkaa Tavannesia! — vastasi marski ja kannusti hevostaan roskajoukkoon, joka oli paennut kadunvierille koettaen parhaimpansa mukaan litistyä seiniä vasten. — Pois täältä, koirat, pois täältä! — huusi hän yhä ahdistaen heitä, ja sitten: — Tahtoisitte kai purra, tahtoisitteko? — ja siepaten pistoolin kenkänsä varresta hän laukaisi heidän joukkoonsa välittämättä siitä, kehenkä se osui. — Ha, haa! Se saa teidät liikkeelle, saa kun saakin! — jatkoi hän, kun roistot pakenivat suin päin. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! Eteenpäin! Eteenpäin!
Äkkiä eräästä läheisestä ovesta syöksähti tummapukuinen olento kadulle, tarttui marskin ohjaksiin ja hetkeksi pysähdytti hänet. Pappi — sillä hän oli pappi, isä Pezelay, sama, joka oli puhunut kansalle — kohotti varoittaen kättään.
— Seis! — huusi hän säihkyvin viiniin. — Seis, arvoisa herra! Kirjoitettu on: Älä säästä kananealaista vaimoa. Ei säästämistä varten ole kuningas antanut käskyä ja miekkaa, vaan surmaamiseksi. Ei suojaamiseksi, vaan iskemiseksi! Iskemiseksi!
— Tahdon sitten iskeä! — huusi marski ja iski pistoolinsa perällä intoilijan maahan. Sitten hän kannusti hevostaan hänen ylitsensä yhtä häikäilemättä kuin olisi ratsastanut hugenotin yli, nauraen kuin mielipuoli pilalleen. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! — kiljui hän. — Loukkaa Tavannesia! Eteenpäin!
— Eteenpäin! — ulvoivat hänen seuralaisensa, lyöden ympärilleen samaan hurjaan tapaan. He olivat nuoria aatelismiehiä, jotka olivat viettäneet yönsä palatsissa juhlimalla, ja juopuneina viinistä ja hulluina kiihtymyksestä he olivat jättäneet Louvren aamunkoitossa herättääkseen kaupungin. — Jarnac! Jarnac! — huusivat he, ja muutamat tervehtivät kreivi Hannibalia kiitäessään ohi. Ja niin, hoilaten ja kannustaen hevosiaan ja seuraten johtajaansa he syöksyivät pois nyt aivan tyhjää katua pitkin, kiidättäen mukanaan kauhua ja riehuntaa, mihin ikinä heidän ratsunsa sinä aamuna heidät lennättivät.
Nojaten käsillään hävitetyn akkunan pihtipieleen Tavannes kumartui ulos nauraen ja katsoi heidän jälkeensä. Tuokiossa oli roskajoukko hävinnyt, ja katu oli tyhjänä. Peitsimiehet ilmestyivät yksi toisensa jälkeen nolon näköisinä kadulle käytävistä ja kujista, joista olivat etsineet suojaa. He kokoontuivat katselemaan katuojassa liikkumattomina, kasvot maata vasten makaavia kolmea olentoa taikka oikeastaan niitä ei enää ollut kolme, vaan kaksi. Sillä heidän lähestyessään yksi, nimittäin pappi, nousi hitaasti ja horjuen jaloilleen. Hän käänsi veriset, laihat, leppymättömät kasvonsa akkunaa kohti, jossa Tavannes seisoi.
Juhlallisesti, tehden ristinmerkin, ja kohotetuin käsin hän kirosi kreivin, olkoon tämä vuoteessa tai ruokapöydässä, kävelemässä, ratsastamassa, seisomassa, taistelussa tai kuoleman kielissä. Peitsimiehet peräytyivät kauhistuneina ja peittivät kasvonsa; ja ne, jotka olivat pohjoisesta kotoisin, tekivät ristinmerkin, ja ne, jotka tulivat etelästä päin, käänsivät kaksi sormea hevosenkengän tapaan. Mutta Hannibal de Tavannes nauroi; nauroi niin, että hampaat hohtivat, ja käski heitä siirtämään haaskat syrjään, etteivät alkaisi haista auringon noustessa korkealle. Sitten hän käänsi selkänsä kadulle ja katsoi huoneeseen.
Naiset olivat liikkuessaan kaataneet kaksi kynttilää, ja kolmas oli valunut sammuksiin. Ne kolme kynttilää, jotka vielä paloivat, taistellen voimattomasti hetki hetkeltä kasvavan päivänvalon kanssa, loivat ympäristölle liian kauan kestäneen mässäyksen leiman. Epäjärjestyksessä oleva pöytä, nurkissa piileskelevien palvelijoiden kalpeus, neidin tuskasta kivettyneet kasvot, kaikki lisäsi tätä sävyä, jota vielä yleinen uupumus täydensi, niin että kun Tavannes kääntyi akkunasta voitonpuna kasvoillaan kohdaten toisten katseet, hän näytti ainoalta voimakkaalta, ainoalta mieheltä tässä seurassa. Tosin hänen uhriensa uupumuksen ja masennuksen alla paloivat intohimo, viha ja vastenmielisyys yhtä rajuina kuin salainen tuli tulivuoren sisällä, mutta tällä hetkellä ne kytivät tuhkan peittäminä ja toimettomina.
Hän heitti laukaistut pistoolit pöydälle. —Jos tuo korppi puhuu totta, — sanoi hän, — saan maksaa kalliin hinnan vaimostani ja vain lyhyen aikaa sanoa häntä vaimokseni. Sitä suuremmalla syyllä, neitiseni, täytyy kiirehtiä. Eikä asia viivyttelemisestä parane. Kumman valitsette, minun pappini vai oman kirkkonne miehen?
Nyt Tignonville ponnahti esille. — Hän ei ole luvannut mitään! — huusi hän ja löi nyrkkinsä pöytään.
Kreivi Hannibal hymyili ivallisesti. — Se on neidin sanottava, — vastasi hän.
— Mutta jos hän niin sanoo, entä sitten?
Tavannes otti makeisrasian, jollaisia sen ajan muodin mukaan pidettiin mukana, samoin kuin myöhemmän ajan ihmiset käyttivät nuuskarasiaa. Hän valitsi hitaasti luumun.
— Jos hän niin sanoo? — toisti hän. — Siinä tapauksessa herra de Tignonville saa takaisin lemmittynsä, ja herra de Tavannes kadottaa morsiamensa.
— Te lupaatte sen?
— Lupaan. Mutta…
— Mutta mitä?
— Mutta hän ei sano niin, — vastasi Tavannes rauhallisesti.
— Miksi ei?
— Miksikö ei?
— Niin, herra, miksi ei? — kertasi nuorempi mies vavisten.
— Siksi, herra de Tignonville, että se ei olisi totta.
— Mutta hän ei puhunut! — huusi Tignonville kiihkeästi, niinkuin lintu turhaan rimpuilee siivillään häkin seiniä vastaan. — Hän ei puhunut, ja siksi hän ei voinut luvata.
Tavannes söi luumun hitaasti, näytti nauttivan sen tuoksusta ja tunnustavan sen oikeaksi Agen-luumuksi, ja vasta sitten hän puhui.
— Teidän asianne ei ole sanoa, lupasiko hän vai ei, — vastasi hän kuivasti, — eikä minunkaan. Se kuuluu neidille.
— Te jätätte sen hänen ratkaistavakseen?
— Jätän hänen ratkaistavakseen, lupasiko hän.
— Siinä tapauksessa hänen täytyy sanoa, ettei luvannut! — huusi Tignonville äänellä, jossa väreili voiton ja helpotuksen tunne. — Sillä hän ei puhunut. Kuulkaa, neiti! — jatkoi hän, kääntyen ojennetuin käsin ja vedoten morsiameensa intohimon vallassa. — Kuuletteko? Ymmärrättekö? Teidän tarvitsee vain puhua, niin olette vapaa! Sanokaa vain tuo sana, ja tämä herra jättää teidät rauhaan! Jumalan nimessä, puhukaa, Clotilde! Ah! — Hän teki epätoivoisen eleen, kun tyttö ei vastannut, vaan istui yhä kuin kivettynyt, toivottomana katsellen suoraan eteensä ja nyppien suonenvedontapaisesti nytkähtelevin sormin vyönsä reunusta. — Hän ei ymmärrä! Pelko on huumannut hänet. Olkaa armelias, herra, antakaa hänelle aikaa tointua, että hän tietäisi mitä tekee. Pelko on lamauttanut hänen ajatuskykynsä.
Kreivi Hannibal hymyili. — Minä tunsin hänen isänsä ja setänsä, — sanoi hän, — eivätkä heidän aikanaan Vrillacit olleet pelkureita. Herra unohtaa myöskin, — jatkoi hän hienolla ivalla, — puhuvansa morsiamestani.
— Se on valhe!
Tavannes kohotti silmäkulmiaan. — Te olette minun vallassani, — sanoi hän. — Sitäpaitsi, jos se on valhetta, tarvitsee neidin vain sanoa samaa.
— Te kuulette, mitä hän sanoo? huusi Tignonville. — Siis, puhukaa toki, neiti! Clotilde, puhukaa! Sanokaa, että te ette ole puhunut, ette ole koskaan luvannut hänelle mitään!
Nuoren miehen ääni värisi närkästyksestä, raivosta ja tuskasta; mutta jos totuus on tuotava julki, etupäässä häpeästä, oudon, tavattoman asemansa häpeällisyydestä. Sillä sitä mukaa kuin häneltä häipyy äkillisen, väkivaltaisen kuoleman pelko, valveutui hänen ajatuskykynsä, ja tilanne alkoi näyttää hänestä yhä rumemmalta. Oikeastaan ei hänen rakkautensa niin tuskallisesti koettanut pidättää tyttöä — rakkaus, joka kärsi nähdessään vaaran menettää lemmittynsä, kuten jaloimpien luonteitten laita luultavasti olisi ollut. Pikemminkin hänessä kärsi miehen itserakkaus, ylpeän luonteen itserakkaus, joka huomasi olevansa vasaran ja alasimen välissä, niin kierossa asemassa, että hänen, onnettoman, tästä lähtien voitaisiin sanoa ostaneen henkensä rakastettunsa hinnalla. Hän ei ollut ostanut, mutta hänen oli ollut pakko olla läsnä; hänen oli täytynyt olla toimetonna asianhaarojen pakosta, ja tosiasia oli, että jos tyttö uhraisi itsensä, hän siten pelastuisi.
Siinäpä olikin pula. Ei siis ihme, että hän rukoili tyttöä sellaisella äänellä, joka herätti pelon herpaisemat palvelijatkin horroksista.
— Sanokaa hänelle! — huusi hän. — Sanokaa hänelle, ennenkuin on liian myöhäistä. Sanokaa, että te ette ole luvannut!
Tyttö käänsi hitaasti kasvonsa häntä kohti. — En voi, kuiskasi hän, — en voi. Menkää, — jatkoi hän kasvojen vääntyessä tuskasta. — Menkää, herra. Jättäkää minut. Kaikki on mennyttä.
— Mitä? — huudahti Tignonville. — Te lupasitte hänelle?
Tyttö nyökkäsi.
— Siinä tapauksessa, — huusi nuori mies kiukun puuskassa, — en minä ainakaan tahdo olla osa hinnasta. Katsokaa! Noin! Ja noin! — ja hän kiskaisi valkoisen hihan kokonaan irti käsivarrestaan ja reväisten sen halki heitti sen maahan ja tallasi sitä. — Minusta ei milloinkaan saa sanoa, että olin läsnä ja annoin teidän ostaa henkeni. Minä menen kadulle, kävi minun sitten miten tahansa. — Ja hän kääntyi ovea kohti.
Mutta Tavannes ehti ennen häntä. — Ei! — sanoi hän; — te jäätte tänne, herra de Tignonville, — ja hän asettui seisomaan selin ovea vasten.
Nuori mies katseli häntä kasvot vimmasta vääristyneinä.
— Minunko täytyy jäädä tänne? — huusi hän. — Ja miksi niin, herra? Mitä merkitsee teille, jos valitsen kuoleman?
— Ainoastaan hiukan, — vastasi Tavannes. — Nyt olen vastuussa neidille, tunnin kuluttua vaimolleni, teidän hengestänne. Eläkää siis, herra, teillä ei ole valintaa. Kuukauden kuluttua kiitätte minua siitä… ja häntä myöskin.
— Olenko teidän vankinne?
— Olette.
— Ja minun täytyy jäädä tänne… kidutettavaksi? — huusi Tignonville.
Kreivi Hannibalin silmät säkenöivät. Äkilliset, rajut muutokset olivat hänelle luonteenomaisia; välinpitämättömyys saattoi äkkiä vaihtua raivoksi, iva hillittömäksi herjaukseksi.
— Kidutettavaksi! — kertasi hän julma ilme kasvoillaan. — Te puhutte kidutuksesta, kun Piles ja Pardaillan, Teligny ja Rochefoucauld makaavat kuolleina kadulla! Kun lahkonne häviää, kuihtuu kuin kurpitsa yhtenä yönä! Kun palvelijanne teurastetaan ja Ranska nousee ympärillänne verivirran hyökynä! Mutta vähät siitä, — ja hän viittasi kädellään halveksivasti, — te saatte minutkin puhumaan, vaikka en olekaan puhelias eikä minulla ole aikaakaan. Neiti, te ainakin toimitte ettekä puhele. Teidän luvallanne palaan tunnin kuluttua ja tuon mukanani… kummanko, meikäläisen vai teikäläisen papin?
Clotilde katsoi häneen sen näköisenä, joka hitaasti alkaa tajuta asemansa kammottavan, julman todellisuuden. Aluksi hän ei vastannut.
— Meikäläisen, — kuiskasi hän sitten tuskin kuuluvasti.