Tavannes nyökäytti päätään. — Hugenottipapin siis, — sanoi hän huolettomasti. — Hyvä on, kunhan vain löydän jonkun. — Ja astuen rikotun, ammottavan akkunan luo, josta viileä aamuilma puhalsi huoneeseen ja hiljaa liehutteli onnettoman tytön hiuksia, hän virkkoi pari sanaa ulkopuolella vahdissa olevalle miehelle. Sitten hän kääntyi mennäkseen ovelle, mutta kynnyksellä hän pysähtyi heittäen omituisen katseen kumpaankin ja viittasi Carlatia ja palvelijoita menemään ensin ulos.
— Ylös, ja pysykää hiljaa yläkerrassa! — jyrisi hän. — Yrittäkääpä vain avata akkuna tai katsoa ulos, niin saatte maksaa sen kalliisti! Kuuletteko? Ylös! Te myöskin, vanha töpökorva. Mitä? ettekö mene? — ja hän katsahti tuimasti, kun Carlat epäröi. — Näin on parempi! Näkemiin, neiti!
Hän odotti siksi, että kaikki olivat menneet, seurasi heitä sulkien oven ja jätti molemmat nuoret yksin, jotka jäätyään kahden kesken ammottavan akkunan ja haaskatun juhla-aterian ääreen pysyivät oudosti vaiti. Tyttö puristi toisella kädellään toista, ikäänkuin masentaakseen nousevaa kammoa, ja istui tuijottaen eteensä, näyttäen tuskin hengittävänkään. Mies nojasi vähän matkan päässä hänestä seinään ja tuijotti lattiaan kasvot synkkinä, vääristyneinä.
Hänen olisi ennen kaikkea tullut ajatella tyttöä ja tytön puolesta, hänen ensi vaistonsa olisi täytynyt neuvoa lohduttamaan, kun ei voinut häntä pelastaa. Hänen asianaan olisi ollut lieventää, mikäli mahdollista, tytön kohtaloa, todistaa hänelle puhtain, pyhin jäähyväissanoin, että hän käsitti ja antoi arvoa uhrille, jonka tyttö oli tekemäisillään, ei pelastaakseen omaa, vaan toisten hengen, ja josta he molemmat maksoivat hinnan.
Ja kaikki nämä ajatukset ehkä risteilivätkin Tignonvillen aivoissa, ehkä hän ajattelikin etusijassa juuri näitä asioita, mutta ne eivät päässeet esille. Nuori mies seisoi yhä vaipuneena synkkään mietiskelyyn ja näytti ajattelevan vain omaa itseään eikä tyttöä, omaa asemaansa eikä toisen. Muutoin hänen olisi täytynyt katsoa tyttöä ja kääntyä hänen puoleensa. Hänen olisi täytynyt tuntea Clotilden sanattoman, sulhaseensa turvautumisen ylevä vetovoima, kun hän syvään hengähtäen hitaasti käänsi silmänsä häntä kohden, äänetönnä, kysyvänä odottaen, mitä hän ehdottaisi.
Tietysti hänen olisi täytynyt. Kuitenkin kesti kauan, ennenkuin hän vastasi. Hän istui vaipuneena miettimään omaa itseään ja asemaansa, ilkeätä, arvoaan alentavaa asemaansa, johon Clotilde oli hänet saattanut. Lopuksi hän tunsi tytön pakottavan katseen, taikka ajatukset kävivät sietämättömiksi. Hän kohotti katseensa, kohtasi tytön silmät ja hypähti kiroten seisaalleen.
— Se ei saa tapahtua! — huusi hän matalalla, mutta raivoisalla äänellä. — Te ette saa niin tehdä! Tahdon sitä ennen tappaa hänet! Tahdon tappaa hänet tällä kädellä! Taikka — hän harppasi akkunan ääreen ja peräytyi samassa, riemastuneena, toinen ilme kasvoillaan — taikka, vielä parempi, me livahdamme sittenkin hänen käsistään. Katsokaa, neiti, näettekö? Taivas on armelias! Häkkimme on tällä hetkellä auki! — Hänen silmänsä säteilivät innostuksesta, ja äkillinen toivo virisi hänen ilmeeseensä hänen osoittaessaan vartioimatonta akkunaa. — Tulkaa! Tämä on meidän ainoa tilaisuutemme! — Hän tarttui Clotilden käsivarteen koettaen vetää häntä akkunaa kohden.
Mutta tyttö ponnisteli vastaan tuijottaen häneen. — Ei, ei! — huusi hän.
— Kyllä, kyllä, tietysti! — vastasi Tignonville. — Te ette ymmärrä. Tie on auki! Me voimme paeta, Clotilde, me pääsemme pakoon!
Minä en voi! Minä en voi! — valitti tyttö yhä estellen.
— Pelkäättekö?
— Pelkäänkö? — kertasi tyttö hämmästyneellä äänellä. — En, mutta minä en voi! Minä lupasin hänelle. En voi. Voi, hyvä Jumala! — jatkoi hän äkillisessä surun purkauksessa, kun tietoisuus yleisestä tappiosta, yhteisestä, suuresta murhenäytelmästä samassa yllätti hänet tunkien hetkeksi syrjään hänen yksityisen hätänsä. — Miksi ajattelisimme itseämme? Ne, jotka olivat meidän, joita rakastimme, ovat kuolleet tai kuolemaisillaan! Miksi haluaisimme elää? Onhan samantekevää, miten meidän käy? Me emme voi tulla onnellisiksi? Onnellisiksi? — jatkoi hän hurjasti. — Onko kukaan enää onnellinen? Taikka onko koko maailma muuttunut yhdessä yössä? Ei, me emme voisi olla onnellisia. Ja ainakin te jäätte eloon, Tignonville, se on lohdutukseni.
— Jään eloon! — vastasi nuori mies kiivaasti. — Minäkö jäisin eloon? Tahtoisin mieluummin kuolla tuhat kertaa kuin elää häväistynä! Kuin nähdä teidät uhrattuna tuolle paholaiselle! Kuin pitää polttomerkkiä otsassani, jotta jokainen mies osoittaisi minua sormellaan! Mieluummin kuolisin tuhat kertaa!
— Ettekö usko, että minäkin sitä tahtoisin? — sanoi tyttö väristen. —Parempi, paljon parempi olisi kuolla kuin — kuin elää hänen kanssaan!
— Miksi emme siis kuolisi?
Tyttö tuijotti häneen suurin silmin, ja äkillinen tyyneys valtasi hänet. — Kuinka? — kuiskasi hän. — Mitä tarkoitatte?
— Tuota! — vastasi hänen sulhasensa. Puhuessaan hän kohotti kätensä ja viittasi tyttöä kuuntelemaan. Raikkaassa aamuilmassa kuului vielä kaukainen, mutta vihainen kohina, joka ennusti uuden myrskyn nousua. Tytön kuunnellessa alkoi ääni jo vahvistua, ja kuitenkin ensi hetkellä hän käsitti väärin sulhasensa tarkoituksen. — Oi Jumalani! — huusi hän liiaksi rasittuneiden hermojensa kiihdyttämällä, — eikö tuo kello milloinkaan lakkaa soimasta? Eikö kukaan voi sitä pysähdyttää?
— Se ei ole kellonsoittoa! — huusi Tignonville tarttuen tytön käteen ikäänkuin kiinnittääkseen hänen huomiotaan. — Ääni, jonka kuulette, nousee lähenevästä roistojoukosta. He palaavat. Meidän ei tarvitse muuta kuin seistä tässä avoimessa akkunassa, muuta kuin näyttäytyä heille, eikä meidän sitten tarvitse enää elää! Clotilde! Jos tarkoitatte, mitä sanotte, jos se on teidän vakava tahtonne, niin tie on auki!
— Ja me kuolemme — yhdessä?
— Niin, yhdessä. Mutta onko teillä siihen rohkeutta?
— Rohkeuttako? — huusi tyttö, ja peloton hymy valaisi hänen valkeita kasvojaan. — Rohkeutta vaadittaisiin elämiseen. Siihen vaadittaisiin rohkeutta. Olen valmis, aivan valmis. Se ei voi olla mikään synti. Elää tietoisena siitä, mikä minulla on edessäni, se olisi syntiä. Tulkaa! — Tällä hetkellä hän oli unohtanut väkensä, lupauksensa, kaikki. Hänestä tuntui, että kuolema vapauttaisi hänet kaikesta. — Tulkaa!
Hän painoi Tignonvillen kättä, ja he astuivat ammottavan akkunan luo. Hiljainen kohina, jonka Tignonville hetki sitten oli kuullut vain epäselvästi, oli paisunut äänten pauhuksi. Roistojoukko palatessaan itään päin pitkin St. Honoré-katua lähestyi taloa. Tignonville tuki tyttöä käsivarrellaan ja he seisoivat odottaen juuri akkunan sisäpuolella. Äkkiä Tignonville kumartui ja hänen kasvonsa olivat miltei yhtä valkeat kuin tytön. Heidän katseensa yhtyivät, ja hän olisi tahtonut suudella Clotildea.
Tyttö ei vetäytynyt irti hänen käsivarrestaan, mutta käänsi kasvonsa poispäin, silmät puoleksi ummessa. — Ei, — mutisi hän. — Ei! Minä olen hänen omansa niin kauan kuin elän. Mutta me kuolemme yhdessä, Tignonville. Eihän se kestä kauan, eihän? Ja jäljestäpäin — —
Hän ei päättänyt lausettaan, mutta huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa, ja hänen kasvoilleen tuli kaukaisuuteen tähyävä ilme, sellainen, joka erään toisen hugenottinaisen, Phillippine de Lunsin, kasvoilla sai maailman katalimman roskajoukon irstaat pilapuheet vaikenemaan, kun hänet neljätoista vuotta tätä ennen teloitettiin Maubert-torilla. Tuntia tai paria aikaisemmin oli neiti säikähtänyt äkillistä myrskyä, kauhistunut kohtaloaan, tuntenut pelkäävänsä. Nyt, kun hän vapaaehtoisesti astui sitä kohti, hän oli, kuten moni muu nainen sekä ennen häntä että hänen jälkeensä, ilman pelkoa. Hän oli irtautunut itsensä yläpuolelle.
Mutta kuolema viivytteli tuloaan. Jokin tuntematon este pidätti roskajoukkoa etenemästä. Melu kylläkin jatkui, oli lyödä korvat lukkoon ja värisytti heitä, mutta joukko itse tuntui pysähtyneen parin talonmitan päähän St. Honoré-kadulle. Kului puoli minuuttia, pitkä puoli minuuttia, joka tuntui ihmisiältä, eikä joukko lähestynyt. Lähestyikö se ensinkään? Tulisiko se tänne? Vai kääntyisikö se jälleen?
Epävarmuus, joka oli epätoivoa paljoa pahempi, alkoi horjuttaa miehen rohkeutta, sillä miehen on helpompi toimia kuin kärsiä. Hiki kohosi Tignonvillen otsalle hänen kuunnellessaan, käsivarsi kierrettynä tytön vyötäisille, kuunnellessaan ja odottaessaan. Onhan mahdollista, että hän ei oikein ollut tarkoittanut, mitä sanoi minuuttia tai paria aikaisemmin väittäessään mieluummin kuolevansa tuhat kertaa kuin elävänsä näin häväistynä. Myöskin on mahdollista, että hän todella tarkoitti sitä. Mutta siinä tapauksessa hän ei ollut kuvitellut, mitä tulisi tapahtumaan, ei ollut osannut oikein arvioida kestävyyttänsä toimettomassa odotuksessa.
Hän oli yhtä rohkea kuin tavallinen mies, tavallinen sotilas, mutta marttyyrius, alistumisen jumaloiminen tulee paremmin naisen mieleen kuin miehen. Jos ratkaisu olisi tullut pikemmin, niin hän ehkä olisi uljaasti sen kohdannut. Mutta hänen täytyi odottaa ja lisäksi odottaa petojen karjuessa, mutta siihen hän ei ollut valmistunut.
Nainen voi ehkä tyytyä kuolemaan tällä tavalla, mutta mies? Puna nousi ja katosi jälleen Tignonvillen kasvoilta, hänen katseensa alkoi harhailla sinne tänne. Olisiko nytkään liian myöhäistä paeta? Liian myöhäistä välttää tytön hullun itsepäisyyden seurauksia? Liian myöhäistäkö —? Tytön silmät olivat ummessa, hän nojasi hänen käsivarteensa melkein elotonna. Clotilde ei tietäisi, eikä hänen tarvitsisikaan tietää ennenkuin jälkeenpäin. Ja jälkeenpäin hän kiittäisi siitä! Niin, sitten — ja nyt akkuna oli auki, katu oli tyhjänä, ja joukko viipyi eikä tullut.
Hän muisti, että kahden talonmitan päässä oli kapea kuja, joka kääntyi St. Honoré-kadulta kohtisuorasti ulkonevan holvikatoksen alitse Roule-kadulle. Jospa hän vain ehtisi sinne roskajoukon näkemättä! Kaiketi hän ehtisi. Hän oli tehnyt päätöksensä, ja kiivaasti liikahtaen hän astui askeleen eteenpäin. Puristaen tyttöä lujemmin vyötäisistä hän tarttui vasemmalla kädellään sen tangon päähän, jonka hyökkääjät olivat kiskaisseet irti paikaltaan akkunanpielestä, ja kääntyi laskeutuakseen akkunasta alas. Yhdellä ainoalla harppauksella hän joutuisi kadulle.
Tällä hetkellä Clotilde heräsi huumauksestaan. Hän avasi äkkiä hämmästyneenä silmänsä ja kohtasi Tignonvillen katseen.
Tignonville oli juuri astumaisillaan takaperin laskeutuakseen akkunasta, vetäen tyttöä mukaansa. Mutta tämän vuoksi ei hänen aikeensa tullut ilmi, vaan hänen kasvojensa takia, jotka heti ilmaisivat tytölle kaikki — ettei hän etsinyt kuolemaa, vaan elämää. Tyttö ponnisteli pysyäkseen seisaalla ja vapautuakseen Tignonvillestä, joka nyt oli sekä raivostunut että päättäväinen, aikoen pelastaa. Clotilden laahaamalla hänet ulos vaikka vastoin tahtoa. Mutta sitten, kun tyttö tuli täysin tajuihinsa, tulistui hänkin.
— Ei! — huusi hän, — minä en tahdo! — ja hän ponnisteli yhä kiivaammin.
— Teidän täytyy! — sähisi Tignonville hampaittensa välitse. — Te ette saa jäädä tänne perikatoon.
Mutta tytön kädet olivat nyt vapaat, ja hän työnsi Tignonvillen luotaan intohimoisesti, epätoivoisesti, kaikella voimallaan. Tignonvillen toinen jalka oli juuri sillä hetkellä ilmassa, ja silmänräpäyksessä se oli tapahtunut. Raivosta kiljahtaen hän menetti tasapainon ja yhä pidellen kiinni tangosta horjahti taaksepäin akkunan läpi, ja samalla Clotilde läähättäen ja puoleksi tiedotonna lennähti taaksepäin Hannibal de Tavannesin syliin, joka kummankaan huomaamatta oli minuuttia aikaisemmin astunut huoneeseen. Hän oli kynnyksellä seisten ja luontainen hymy huulillaan pitänyt silmällä taistelua ja sen tulosta.
Tignonville oli saanut aika tärähdyksen pudotessaan, ja tavallisissa oloissa hän olisi jäänyt makaamaan, minne oli pudonnut, ja voihkinut. Mutta kun mies kerran on kääntänyt selkänsä kuolemalle, kuvittelee hän sen olevan ihan kintereillään. Hänellä ei ole aikaa yllätyksiin, vaan hän kiirehtii päästäkseen mahdollisimman kauas vaarallisesta paikasta. Niin kävi tämän hugenotinkin. Äkkiä syöstynä kadun julkisuuteen hän tiesi, että vaara minä hetkenä tahansa voi siepata hänet käsiinsä, ja hän oli jalkeilla katsellen pitkin katua kumpaankin suuntaan jo ennenkuin hänen putoamisestaan syntynyt kolina oli kuulunut kolmen talonmitan päähän.
Roskajoukko oli vielä sadan askeleen päässä, piirittäen ja tungeskellen erään talon ympärillä, jossa metsästettiin ihmisiä aivan kuin pyydystetään rottia. Hän näki, että häntä ei oltu huomattu, ja hänen varovaisuutensa muuttui raivoksi. Hän alkoi kiehua vihasta sen johdosta, mitä oli tapahtunut, ja äkillisessä häpeän puuskassa hän pui nyrkkiään ammottavalle akkunalle ja pilkallisen näköiselle kilpailijalleen, jonka hän himmeästi erotti taustalla. Jos katse olisi voinut tappaa Tavannesin — ja tytön, ei olisi muuta tarvittu.
Sillä tällä hetkellä hän ei vihannut ainoastaan Tavannesia, vaan myöskin neitiä, toisen voiton tahdotonta välikappaletta. Tyttö oli sysännyt hänet luotaan, ei ollut suostunut hänen ohjattavakseen, oli vastustanut, ehkäissyt, häväissyt häntä. Kärsiköön sitten seuraukset, kun kerran tahtoi joutua perikatoon!
Tignonville ei edes itsellensä tunnustanut suuttumuksensa todellista syytä, sitä koetusta, jolle tyttö oli pannut hänen rohkeutensa, ja jota se ei ollut kestänyt. Tämä seikka se kuitenkin oli syynä, vaikka hän olikin itse aiheuttanut kokeen, joka poltti hänen ritarikunniaansa, kuten salakuljettajan nuotio polttaa kääpiökanervikkoa. Havainto, että sankarillisuuden hetkellä hän ei ollutkaan sankari, sai hänet tekemään tuon intohimoisen kädenliikkeen ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksymään kujaa pitkin Roule-kadulle, sydän täynnä kiivaita lupauksia ja vieläkin kiivaampia uhkauksia.
Hän oli ehtinyt kujan toiseen päähän ja oli juuri kääntymäisillään kadulle, kun hän muisti, ettei hänellä ollut mitään paikkaa minne mennä. Hänen asuntonsa ei enää ollut hänen, sillä hänen isäntänsä tiesi hänet hugenotiksi ja antaisi hänet varmasti ilmi. Hän ei voinut lähestyä niitä uskolaisiaan, joiden luona oli tavallisesti käynyt, koska se olisi pannut heidät vaaralle alttiiksi, ja muutoin hänellä oli vain harvoja tuttavia ja nekin aivan uusia. Kaduilla oleskeleminen oli kuitenkin mahdotonta: siellä hän oli mitä suurimmassa vaarassa, ikäänkuin juuri putoamaisillaan olevan kirveenterän alla. Oli yhdentekevää, kävelikö hän vai piileskeli, hän oli kuitenkin aina vastaantulijoiden vallassa, jos nämä vain olivat kyllin julkeita ottamaan hänet hengiltä.
Hiki nousi hänen otsallensa hänen seistessään matalan kaarikatoksen alla maistaen kuolemaan tuomitun ja takaa-ajetun koiran katkeraa turvattomuutta tässä aurinkoisessa kaupungissa. Hän kuvitteli, että vastapäätä, talonpäädyn joka akkunassa, joku valvoi hänen liikkeitään. Jokaisen kaukaisen askeleen kaiussa hän kuvitteli tuomion lähenevän ja joutuvansa ilmi. Ja siinä vavistessaan hänen täytyi ajatella, päättää, keksiä jokin suunnitelma.
Kaupungissa ei hänellä ollut mitään paikkaa eikä aukea lähiseutu tarjonnut mitään turvaa. Ja kuinka hän pääsisi kaupungin ulkopuolelle? Jos hänen onnistuisikin saavuttaa joku kaupungin porteista, St. Antoine tai St. Denis, — jo sinänsä sangen vaikea asia —, niin hän vannaankin tapaisi sen suljettuna ja vartioituna. Lopuksi pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä voisi päästä virran poikki, ja tämä ajatus herätti toivoa. Olihan mahdollista, että verilöyly ei ollut ulottunut etäiseen etukaupunkiin; mahdollista myös, että vaikka näin olisikin käynyt, niin sikäläiset hugenotit — Frontenay, Montgomery ja Chartres pohjoisranskalaisen sotaväkensä kera — olisivat ehkä kyllin voimakkaita vastarintaan, kenties vielä käymään pariisilaisten kimppuun.
Hänen kasvonsa saivat uudelleen väriä. Hän ei ollut sotilaana pelkuri; jos piti taistella, oli hänellä kylläkin rohkeutta. Hän ei voinut mennä siltaa pitkin virran poikki, sillä siellä asuivat rikkaat kultasepät ja siellä tietysti roskajoukko puuhasi eniten. Mutta jos hän pääsisi rannalle, voisi hän ehkä jostakin yksinäisestä paikasta saada veneen ja pahimmassa tapauksessa vaikka uida virran poikki.
Hänen takanaan olevasta Louvresta kuului kiväärinlaukauksia, jokaisesta korttelista kohosi etäisten ihmisjoukkojen kohinaa taikka uhrien häipyviä, valittavia huutoja. Mutta hänen eteensä aukeavaa tyhjää katua pitkin näytti helpolta kulkea; hän rohkaisi itseään ja lähti nopeasti astumaan. Hän ei tavannut ketään, eikä kukaan häntä hätyyttänyt, mutta hän näki vilaukselta kalpeiden kasvojen vaanivia silmäyksiä akkunoiden takaa, ja niin hermostuttava oli tämä äänetön, pahaa ennustava tarkkaavaisuus, että hän tultuaan kadun päähän kulki harhaan. Hänen olisi tullut kääntyä etelää kohden; sen sijaan hän jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin, havaitsi joutuneensa Ferronerie-kadulle ja kohta senjälkeen miltei törmäsi yhteen vartiojoukon kanssa, joka kulki tarkastusmatkalla talosta taloon.
Hänen pelastuksensa riippui enemmän kadun tilasta kuin hänen mielenmaltistaan. Ferronerie-katu, joka muutenkin oli kapea, oli nyt niin täpötäynnä markkinakojuja ja väliseiniä, että äskettäin oli annettu määräys niiden kojujen ja seinien muualle muuttamisesta, jotka olivat hautausmaan rajalla. Vielä ei kuitenkaan oltu ryhdytty toimenpiteisiin, ja tämä idästä länteen johtava valtakatu, joka yhdistää Louvren ja Maraisin hienot kaupunginosat, oli yhä eksyttävänä kojujen ja vajojen sekamelskana.
Tignonville pujahti erään kojun taakse, huomasi, että siltä kohtaa alkoi eräs kuja, ja juoksi kiireesti sitä pitkin välittämättä siitä, minne se vei. Hän odotti joka hetki kuulevansa vainoojien huutoja eikä pysähtynyt hengähtämään, ennenkuin sotamiehet olivat jääneet kauas hänen jälkeensä. Silloin hän huomasi eksyksissä joutuneensa neljän meluisan kadun yhtymäkohtaan, joista kahden ylitse melkein yhtyivät talojen ulkonevat päädyt. Toisten kahden kadun välistä näkyi kappale taivasta, mutta ainoastaan niin vähän, ettei voinut aavistaa, missä päin Seine virtasi.
Tignonville epäröi, mutta vain hetken, sillä joukko ääniä ennusti uutta vaaraa, ja hän pujahti erääseen porttikäytävään. Katua pitkin tuli joukko lapsia, joista vanhin oli tuskin kaksitoistavuotias. He hyppivät ja tanssivat laahaten jäljessään jotakin, minkä olivat kiinnittäneet nuoranpäähän. Väliin joku takimmaisista lapsista potkaisi sitä eteenpäin, väliin joku toinen kompastui nuoraan muiden purskahtaessa kimeään lapselliseen nauruun. Päästyään katujen risteykseen he pysähtyivät kiistelemään ja neuvottelemaan, minne päin nyt käännyttäisiin, taikka kenen vuoro oli vetää ja kenen kulkea perässä. Vihdoin he taas lähtivät hoilaten liikkeelle; heidän johtajansa lauloi, ja kaikki nykivät nuorasta sävelen tahtiin. Heidän lelunsa hyppeli ja putoili, milloin syöksähtäen eteenpäin, milloin viivytellen kuin elävä olento. Mutta elävä se ei ollut, kun Tignonville siihen kauhistuen katsoi heidän mennessään ohitse. Heidän laahattavanaan oli alastoman pikkulapsen ruumis.
Tämä näky tukahdutti Tignonvilleä. Sellainen pelko, jota hän ei ennen ollut tuntenut, värisytti hänen ydintään. Tämä oli todella vihaa, joka lannisti voimakkaankin miehen. Sellaista vihaa, josta Clotilde oli puhunut sanoessaan, että sylilapsetkin tekivät ristinmerkin hänen ohikulkiessaan, ja että talot horjuivat, ollen vähällä kaatua hänen päälleen!
Hän pysähtyi hetkeksi tointuakseen, sillä niin syvästi oli näky järkyttänyt hänen mieltään. Siinä seistessään hän ihmetteli, olikohan tämän vihan kylmä silmä jo osunut häneenkin. Hänen katseensa siirtyi vaistomaisesti vastapäiseen seinään, mutta siinä oli vain kaksi pientä, kaksinkertaisella rautaristikolla varustettua akkunaa. Se näytti kivitalon takaseinältä, jota ajanhammas oli syönyt ja kadun lika tummentanut. Holvikattoisen porttikäytävän ulommat ovet olivat auki, ja siinä keskellä käytävää seisoi suuri heinäkuorma sulkien tien, sillä heinät koskettivat kummankin puolen seiniä ja hipaisivat kattoakin. Kun hänen katseensa sattui heinävankkureihin, tarkasteli hän niitä hetken ja jäykistyi äkkiä. Hän oli nähnyt käden, joka silmänräpäyksen ajan heilui heinien ja holvikaton välillä ja sitten katosi.
Tignonville jäi tuijottamaan. Ensiksi hän luuli, että silmät olivat pettäneet. Sitten käsi ilmestyi jälleen, ja tällä kertaa se viittasi hänelle aivan selvästi. Pakolaisen ei tarvitse pelätä tuntematonta taikka piilossa olevaa, ja siksi Tignonville, katsahdettuaan ensiksi kadulle, missä muuan mies seisoi yksinään selin häneen, pujahti kadun poikki, tunkeutui heinien ja seinän väliin ja yskähti.
Kuiskaava ääni kehoitti häntä kapuamaan ylös, ystävällinen käsi tarttui häneen ja auttoi häntä. Tuokion kuluttua hän makasi vatsallaan heinien ja holvikaton väliin tiiviisti puristuneena. Hänen vieressään makasi mies, jonka kasvoja hämärään tottumattomat silmät eivät voineet erottaa. Mutta mies tunsi hänet ja kuiskasi ääneen hänen nimensä.
— Te tunnette minut? — mutisi Tignonville hämmästyneenä.
— Panin teidät merkille, herra de Tignonville, viime sunnuntaina saarnan aikana, — vastasi tuntematon rauhallisesti.
— Te olitte siellä?
— Minä saarnasin.
— Te olette siis herra La Tribe!
— Niin olen, — vastasi pappi tyynesti. — He saivat minut käsiinsä kotini kynnyksellä, mutta minä jätin heille viittani ja pakenin. Yksi heistä viilsi pistimellään sukkani rikki, toinen takkini, mutta ei hiuskarvakaan päässäni vahingoittunut. He ajoivat minua takaa seuraavan kadun päähän asti, mutta minä jäin eloon ja elän vielä ja tulen vastakin elämän korottaakseni ääneni tätä turmeltunutta kaupunkia vastaan.
Poliittinen hugenotti ei ollut suurestikaan myötätuntoinen sille, josta oli uskonnon vuoksi tullut hugenotti. Tignonville, kuten useimmat muut nuoremman polven korkeasäätyiset, oli hugenotti valtiollisista syistä ja nyt katkeralla mielellä. Hän tunsi ehkä, että juuri tuollaiset pappismiehet olivat ajaneet toisen puolueen tällaisiin hirmutekoihin, ja hänen oli vaikea hillitä ivallista vastausta.
— Toivoisin olevani siitä yhtä varma! — mutisi hän tylysti. — Te tiedätte, että kaikki meikäläiset on surmattu?
— Hän voi pelastaa harvojen taikka monen kautta, — vastasi saarnaaja hurskaasti. — Me kuulumme harvoihin, siunattu olkoon Jumala, ja tulemme näkemään, kuinka Israel voittaa ja kansamme on suuri kuin lammaslauma.
— Eipä siitä näy suuria toiveita, — sanoi Tignonville ylenkatseellisesti.
— Tiedän sen yhtä varmasti kuin tiesin ennen teidän tuloanne, herra deTignonville, että te tulisitte tänne.
— Ettäkö minä tulisin?
— Että joku tulisi, — vastasi La Tribe selittäen. — En tiennyt, kuka se on, ennenkuin ilmestyitte ja asetuitte seisomaan tuonne vastapäiseen porttikäytävään, aivan kuin pyhässä raamatussa Obadia astui Eliaan piilopaikan ohi.
Molemmat makasivat vatsallaan vieretysten, ja holvikaton hirret melkein koskettivat heidän päitään. Tignonville kohottautui hieman ja tirkisteli jälleen uteliaasti toista. Hän luuli, että aamun kauhut ja täpärä pelastuminen olivat pahasti järkyttäneet La Triben mieltä.
— Te hourailette, mies, — sanoi hän. — Nyt ei ole aikaa nähdä näkyjä.
— En ole sanonut sanaakaan näyistä, vastasi toinen.
— Kuinka siis olette niin varma, että pelastumme?
— Minulle on annettu siitä vakuutus, — vastasi La Tribe. — Ja enemmänkin; minä tiedän, että saamme maata täällä muutamia päiviä. Aikaa ei minulle vielä ole ilmoitettu, mutta se tulee olemaan vuorokausia ja yksi päivä. Sitten jätämme tämän paikan ilman mitään vammaa kuten tulimmekin, ja mitä ikänä muille tapahtunee, me jäämme eloon.
Tignonville nykäisi olkapäitään. — Sanoinhan jo, että hourailette, herra La Tribe, — sanoi hän nyrpeästi. — Voimme joutua ilmi millä hetkellä tahansa. Nytkin kuulen askelia.
— Ne seurasivat jälkiäni melkein tänne asti, — vastasi pappi tyynesti.
— Hitto vieköön! — mutisi Tignonville hermostuneesti. Hän ei uskaltanut puhua ääneen. — Olisitte sanonut sen minulle, ennenkuin kömmin tänne luoksenne, arvoisa herra, ja minä olisin hakenut turvallisemman piilopaikan. Kun löytävät meidät…
— Silloin, —jatkoi toinen rauhallisesti, —saatte nähdä.
— Joka tapauksessa meidän on parempi pysyä taempana, — tiuskaisi Tignonville. — Mehän olemme melkein näkyvissä kadulta päin, — ja hän alkoi luikerrella taaksepäin.
Pappi kosketti häntä kädellään. — Olkaa varuillanne! — mutisi hän. — Älkää liikahtako, vaan kuunnelkaa, mitä teille kerron. Kun tänä aamuna jouduin tänne, oli kello noin viiden tienoissa, ja hengästyksissä odotin joka hetki, että minut vedettäisiin ulos tekemään tiliä uskostani kansanjoukolle. Minä olin toivoton, kuten te nyt. Kuten Elias katajapuun alla, sanoin minäkin: 'Nyt riittää, Jumalani, ota minunkin sieluni, sillä minä en ole uskonkumppaneitani parempi!' Taivas musteni silmissäni, korvani olivat täynnä lasten parkua ja naisten valitusta. 'Jumalani, nyt riittää', rukoilin. 'Ota sieluni, tahi jos se on Sinun tahtosi, niinkuin enkeli toi Eliaalle leipää, niin anna minullekin merkki, että saan elää!'
Hän oli hetken vaiti, taistellen ylivoimaista mielenliikutusta vastaan. Tämä vaikutti hänen maltittomaan kuulijaansakin, joka mutisi kauhistuneella äänellä:
— Niinkö? Ja sitten, herra La Tribe?
— Sain merkin. Tuskin olin lausunut nuo sanat, kun maasta lennähti kana, pöyhi itsellensä pesän jalkojeni juureen ja pian muni siihen munan.
Tignonville jäi tuijottamaan. — Sattuipa se sopivaan aikaan, sen tunnustan, sanoi hän. — Mutta se ei ole niin erikoista. Luultavasti sillä on pesänsä täällä ja munii siihen joka päivä.
— Ystäväni, tämä on vastaleikattua heinää, — vastasi pappi juhlallisesti. — Nämä vankkurit tuotiin tänne aikaisintaan eilen. Täällä on vielä niityn tuoksu eivätkä kukat ole kuihtuneet. Ei, kana oli lähetetty. Huomenna se palaa, ja sitten yhä edelleen kunnes meteli lakkaa ja minä pääsen täältä menemään. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Jonkun ajan perästä tuli toinen kana, ja minä luulin, että se munisi samaan pesään. Mutta se teki uuden sille puolelle, missä te makaatte, lähelle jalkojanne. Silloin tiesin, että saan toverin ja että Jumala oli hänelle kattanut pöydän tässä erämaassa.
— Se muni siis?
— Se on vielä pesässä, jalkanne vieressä.
Tignonville aikoi juuri vastata, kun pappi tarttui hänen käteensä ja antoi merkin vaieta. Hän ei tehnyt sitä liian varhain. Syventyneinä keskusteluun he eivät olleet huomanneet, mitä tapahtui kadulla, ja likellä seisovien miesten äänet yllättivät heidät. Jo ensimmäisistä sanoista kävi selville, että miehet olivat samoja, jotka olivat ajaneet La Tribeä takaa neljän tien risteykseen ja täällä kadotettuaan hänet näkyvistä kuluttaneet aamun muissa hommissa. Nyt he olivat tulleet tavoittamaan häntä käsiinsä. Elleivät he olisi kiistelleet äänekkäästi, olisivat he päässeet hiipimään saaliinsa luo, ennenkuin heidän tulonsa huomattiin.
— Tänne päin hän juoksi! — väitti yksi. — Ei, ei sinne, — muistutti toinen, ja heidän sanansa, höystettyinä inhoittavilla uhkauksilla ja kirouksilla, kovenivat ja kiihtyivät. Molemmat kuulijat tuskin uskalsivat hengittää. Vaara oli niin lähellä, oli niin varmaa, että jos miehet tulisivat kolme askelta eteenpäin, huomaisivat he ja tutkisivat heinäkuorman. Tignonville oli jo tuntevinaan terän kurkussaan. Hän kuuli, kuinka heinä ritisi hänen pienimmästäkin liikkeestään, ja puristi toisella kädellään toista pidättääkseen ylivoimaisen jännityksen aiheuttamaa vavistusta. Kuitenkin, kun hän vilkaisi pappiin, huomasi hän, että tämä oli rauhallinen, hymy huulilla. Herra de Tignonville olisi voinut kirota häntä ylimielisyydestä.
Sillä miehet lähestyivät! Hetki vain, ja he näkivät kuorman. Se konna, joka oli kehoittanut tulemaan tänne päin, hyökkäsi eteenpäin riemuiten.
— Kas! Enkö sitä sanonut? — huusi hän. — Hän on käpristynyt tuonne heiniin, vietävän paholainen kun on! Siellä hän on, katsokaa vain!
— Kenties, — vastasi toinen kylmästi, joukon kokoontuessa paikalle. —Tai kenties ei, Simon.
— Hiiteen tuo saivartelunne! — vastasi edellinen. Ja hän pisti piikkinsä syvälle heiniin ja kiersi sitä vihaisesti.
Ylhäällä istujat hillitsivät itseään. Tignonvillen kasvot olivat tuhkanharmaat. Omasta puolestaan hän olisi luisunut alas koettaakseen onneaan, pitäen parempana kuolla taistellen, kuolla avoimesti, kuin saada rotan lailla loppunsa heinäkasassa. Mutta La Tribe oli tarttunut hänen käsivarteensa ja piti hänestä kiinni.
Mies, jota toiset nimittivät Simoniksi, pisti uudestaan, mutta liian matalalle ja tuloksetta. Hän aikoi koettaa kolmannen kerran, kun eräs tovereista, joka oli mennyt kadun toiselle puolelle, ilmoitti papin olevan heinien päällä.
— Voitko nähdä hänet?
— En, mutta siellä on tilaa liiaksikin.
— Mene hiiteen tiloinesi! — vastasi Simon.
— Hyvä, saat katsoa itse.
— Jollei muuta tarvita, niin se nähdään pian, — kuului vastaus. Ja roisto, tunkeutuen heinien ja portinpielen väliin, tapasi vankkurien pyörän ja alkoi nousta sille.
Tignonville, joka makasi sillä puolen, kuuli hänen liikkeensä, vaikkei voinutkaan nähdä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, hän tiesi, että tarvittiin vain silmänräpäys, ja hänet keksittäisiin. Ja viimeinen rukous huulillaan hän valmistui hyppäämään.
Tuntui ijäisyydeltä, ennenkuin tunkeutujan pää nousi heinäin tasalle. Ja silloin tuli hälytys toiselta taholta. Kana, joka oli tehnyt pesänsä Tignonvillen jalkojen juureen, häiriintyi uuden tulokkaan liikehtimisestä tai käden kosketuksesta ja lensi humisten ja lepattaen pois ikäänkuin suuren tulipalon pelottamana. Hätkähtänyt Simon luisui kiroten maahan, ja lintu pyrähti kaakattaen toisten miesten päitten yli, kiirehtien nopeasti tiehensä ja kiukkuisesti lakaisten maata siivillään.
Kaikki nauroivat ärsyttävästi, kun Simon ilmestyi kyynärpäätään hieroen. — Siitä sait, semmoinen se pappisi olikin, — ilkkui hänen vastustajansa.
— Kirottu kana, siitä lähtee ääntä yhtä paljon kuin kaikista muista, — jatkoi toinen. — Tahdotko koettaa uudestaan, Simon? Ehkäpä löydät toisenkin siivellisen.
— Lopettakaa jo, — huusi kolmas kärsimättömästä — Pappi ei voi olla siellä, missä on kanoja. Mennään takaisin. Sanoinhan jo, ettei hän mennyt tänne päin. Hän on kai pötkinyt virralle.
— Hitto hänet periköön! — vastasi Simon raivostuneena. — Olkoon hän missä tahansa, kyllä minä hänet löydän.
Vastahakoisena myöntämään olleensa väärässä hän viivytteli, luoden epäluuloisia silmäyksiä heiniin.
Mutta yksi miehistä haukkui häntä narriksi; ja lopulta, kun oli pakko myöntää erehtyneensä tai jäädä jälkeen, hän liittyi seuralaisiinsa. Askeleet ja äänet loittonivat hitaasti katua pitkin; hitaasti, kunnes ne häipyivät kokonaan ja hämärän herkkä tunnelma ja vastaniitetyn heinän suloinen tuoksu rauhoitti molempien tänne jääneiden kiihtymyksestä väriseviä hermoja.
La Tribe kääntyi toveriinsa säteilevin silmin. — Sielumme ovat pelastuneet, — mutisi hän, — kuten metsästäjän satimesta pelastunut lintu. Sadin on murrettu ja me olemme vapaat! — Hänen äänensä värisi kuiskatessaan nämä muinaiset voiton sanat.
Mutta kun he katsoivat Tignonvillen jalkojen juuressa olevaan pesään, ei siellä ollutkaan munaa!
Tämä seikka huolestutti herra La Tribeä suuresti, vaikkei hän maininnut siitä mitään toverilleen. Sen sijaan he puhuivat kuiskaten siitä, mitä oli tapahtunut; amiraalista, Telignystä, jota kaikki rakastivat, toimeliaasta Rochefoucauldista, kuninkaan ystävästä; Louvren prinsseistä, joita he pitivät kuolleina, virran toisella puolella asuvasta hugenottiylhäisöstä, jonka pelastuksesta näytti olevan vähän toivoa. Tignonville — hän itse tiesi kyllä syyn — ei maininnut mitään morsiamensa kohtalosta eikä omista seikkailuistaan sen yhteydessä.
Mutta kumpikin kertoi, kuinka hälytys oli ensin tullut, kuvaillen katkonaisesti, kuinka vaikeaa oli uskoa niin kamalaa petosta. Sitten he siirtyivät tuleviin tapahtumiin, ja heidän mielipiteensä erosivat siinä kuin yö ja päivä. Toinen uskoi tulevaisuuteen, toinen oli toivoton. Ja vihdoin iltapäivällä kuluneiden kahdentoista tunnin kauheiden kokemusten uuvuttamina he vaipuivat uneen, nojaten päätään käsivarteen, heinien kutkuttaessa kasvoja; ja kuoleman hiipiessä heidän kohdallaan katua pitkin he nukkuivat sikeästi vielä auringonlaskunkin jälkeen.
Kun he heräsivät, heräsi nälkäkin heidän mukanaan, ja La Triben mieleen tuli jälleen puuttunut muna. Häntä ei huolestuttanut ainoastaan kalvava nälkä, vaan myöskin koko heidän piilopaikkansa, joka tosin oli ikäänkuin jumalallisen kaitselmuksen suoma, varjelema ja elintarpeilla varustama pelastuksen arkki, ja nyt hänen täytyi mitä kunnioittavimmin ihmetellä, mitä tämä laiminlyönti merkitsi. Ei voinut kuvitella, että vain yksi kana olisi ilmestynyt, ikäänkuin ei olisikaan annettu pitemmäksi ajaksi toiveita. Mutta ilmoitus oli selvä tiettyyn määrään asti. Silloin, juuri kun kaitselmuksen käsi oli selvimmin näkynyt, niin että sydän oli sulaa kiitollisuudesta ja kunnioituksesta, oli ilmoitus käynyt epäselväksi. Hugenotti kysyi vakavasti itseltään, mitä se merkitsi.
Tignonvillen kannalta, jos hän tätä asiaa ensinkään mietti, oli tässä puhe vain munasta eikä mistään kummemmasta. Muna voisi lievittää nälän yltyviä vaivoja, ja kun se oli jäänyt tulematta, oli se tietysti ikävä juttu, mutta sen suurempaa merkitystä hän ei sille antanut. Myös on tunnustettava, että heinäkuorma oli hänestä vain heinäkuorma eikä mikään arkki, ja mitä pikemmin hän sieltä pääsisi onnellisesti, sitä mieluisampaa se hänelle olisi. Sillä aikaa kun La Tribe, joka makasi mukavasti ja lämpöisenä heinissä hänen vieressään, kiitti Jumalaa siitä, että hänen kohtalonsa oli niin perin erilainen kuin paenneiden ystävien, joita hän kuvitteli ryömimässä pimeissä kellareissa tahi katoilla päivän helteessä ja yön kosteudessa — kävi nuori mies yhä synkemmäksi.
Nälkä vaivasi häntä, ja se kehno osa, jota hän oli joutunut näyttelemään, pakotti hänet toimimaan. Keskiyön vaiheilla, huolimatta ystävänsä kiellosta, hän olisi hiipinyt etsimään ruokaa, jollei ohikulkevan kansanjoukon melu olisi hänelle ilmaissut, että murhat vielä jatkuivat. Silloin hän vetäytyi koukkuun ja nukkui päivän sarastukseen asti. Mutta tyytymättömänä omaan käytökseensä ja kiihdyksissä, kun ajatteli morsiantaan, hän ei ollut siinä tilassa, että olisi voinut ilomielin kärsiä vastuksia. Ja vähitellen kuvastuivat hänen mieleensä rouva St. Lon hymyilevät kasvot ja vaalea tukka, joka valui kiharoina valkoiselle kaulalle.
Hän tahtoi eikä tahtonut. Kuolema, joka oli hiipinyt niin lähellä häntä, oli pitänyt hänelle vakavan saarnan. Mutta kuolema ja nautinto eivät koskaan ole kaukana toisistaan. Ei koskaan eikä missään nähty niiden tuttavallista kisailua niin vilkkaana kuin juuri nyt, jolloin Italian vaikutus, Italian taide ja Italian toivottomuus olivat vallalla. Toisaalta taas La Triben esimerkki vaikutti hänen onnettomuustoveriinsa, mutta toisessa vaakakupissa painoi vapautus epämukavuudesta, naisen hymyn ja mielistelyn toiveet, hienot ruuat, ylellisyys ja intohimo. Jos hän lähtisi nyt, lähtisi hän tämän naisen luo kuoleman kielistä, seikkailun ja vaaran sädekehä ympärillään; jo pelkkä pääsy tämän naisen läheisyyteen oli houkutus. Sitäpaitsi, jos hän silloinkin, kun hänellä vielä oli morsiamensa, oli ollut siihen valmis, niin miksi ei nyt, kun oli hänet kadottanut?
Juuri tämä viimeinen ajatus ja sitäpaitsi eräs toinenkin, joka äkkiä pälkähti hänen päähänsä, ratkaisi asian. Puolipäivän aikaan hän nousi heinissä istumaan ja sanoi katkonaisesti ja jörösti: — Nyt en viitsi täällä enää kauempaa lojua. — Hän pisti jalkansa ulos. — Minä lähden.
Tämä liike oli niin odottamaton, että La Tribe tuijotti voimatta puhua. Sitten hän sanoi vakavasti: — Te antaudutte suureen vaaraan, jos niin teette. Yön pimeydessä voitte hiipiä virralle asti tai pääsette portille. Mutta nyt minusta tuntuu mahdottomalta päästä portin läpi taikka virran poikki.
— En aio odottaa yötä, — vastasi Tignonville, ja hänen äänessään oli uhmaa. — Minä menen nyt. En tahdo maata kauempaa!
— Nytkö?
— Niin, juuri nyt.
— Olette hullu, jos menette, — vastasi toinen. Hän piti sitä toimettomuuteen väsyneen nuorukaisen maltittomana purkauksena, ainoastaan vastalauseena.
Mutta pian hän sai nähdä erehtyneensä. — Hullu taikka en, mutta minä menen, — tiuskaisi Tignonville. Ja hän luisui maahan ja roikkuvien heinien suojassa kurkisti varovasti kadulle kumpaankin suuntaan. — Katu näyttää tyhjältä, — sanoi hän. — Hyvästi. — Ja ilman muuta, katsomatta kertaakaan ylöspäin tai viittaamatta kädellään, lausumatta sen pitempiä jäähyväisiä tai kiittämättä, hän lähti kadulle, kääntyi vasemmalle ja katosi.
Pappi huudahti hämmästyksestä ja näytti myös aikovan laskeutua.
— Tulkaa takaisin, herra, — huusi hän niin kovaa kuin uskalsi. — HerraTignonville, tulkaa takaisin, tuo on pahempaa kuin hulluus!
Mutta Tignonville oli mennyt. La Tribe kuunteli hetken, kykenemättä sitä uskomaan ja yhä odottaen hänen palaavan. Viimein, kun ei mitään kuulunut, hän liukui hyvin kiihtyneenä maahan ja kurkisti ulos. Vasta katsottuaan kumpaankin suuntaan ja nähtyään omin silmin, että katu oli tyhjä, hän saattoi uskoa, että toinen oli todella mennyt. Sitten hän kömpi hitaasti ja vakavana paikalleen ja huokasi.
— Epävakaa kuin vesi sinä olet etkä menesty! — mutisi hän. — Nyt tiedän, miksi täällä oli vain yksi muna.
Sillä välin Tignonville, päästyään parin sadan askeleen päähän makuutoveristaan, pujahti ensimmäiseen pimeään porttikäytävään, jonka tapasi. Kiireesti ja otsa rypyssä hän leikkasi irti vasemman hihansa. Kun hän näin oli paljastanut paidanhihansa, oli hänellä jälleen valkoinen hiha, jonka hän kerran oli tahtomattaan saanut ja sitten hyljännyt. Valkoista ristiä hän ei voinut lakkiinsa saada, sillä nyt hän oli paljain päin. Mutta hänellä ei ollut syytä epäillä, ettei hiha riittäisi, ja hän lähti rohkein mielin pohjoista kohti, kunnes pääsi Ferronerie-kadulle.
Kiihtyneitä joukkoja vaelsi valtakaduilla edestakaisin; peläten tungosta hän kulki niiden kanssa yhdensuuntaisia kujia pitkin St. Denis-kadulle asti, mennen sen poikki. Kaikkialla hän näki hävitettyjä taloja ja murskattuja ovia ja miltei uskomattoman julmuuden ja uskonkiihkon jälkiä. Lombards-kadun varrella oli kuollut lapsi, joka oli ryöstetty alastomaksi ja ripustettu naulaan nurkkasuutarin akkunanpieleen. Vähän edempänä samalla kadulla hän joutui harppaamaan murhatun kauniin nuoren naisen ylitse, jolla oli harvinaisen kaunis ja pitkä tukka. Saadakseen häneltä rannerenkaan olivat ryöstäjät leikanneet hänen kätensä poikki; myöhemmin — mutta Jumala yksin tietää, kuinka paljon myöhemmin oli joku ohikulkija, armeliaampi kuin toverit, päästänyt hänet kärsimyksistä keihäällä, joka yhä oli pistettynä hänen ruumiiseensa.
Tignonville kauhistui tästä näystä ja muusta samanlaisesta. Hän inhosi sitä merkkiä, jota piti, ja itseään siitä, että sitä piti; ja monesti hänen parempi minuutensa kehoitti häntä palaamaan ja näyttelemään jalompaa osaa. Kerran hän jo kääntyi tässä mielessä. Mutta hän oli alkanut ajatella mukavuutta ja nautintoa, ja vaara ja epävarmuus lisäävät niiden arvoa. Pian hänen stoalaisuutensa katosi, ja hän kääntyi jälleen. Ehtien tuskin väistää tungeskelevaa roskajoukkoa, joka kuljetti pyörtynyttä saalistaan virtaan, hän kiirehti Lombards-katua pitkin ja saavutti onnellisesti sen talon, joka oli Kultaisen Neidon vieressä. Nyt hän ei enää epäillyt, millä puolen Kultaista Neitoa oli se talo, jossa rouva St. Lo asui; talo oli selvästi hänen edessään. Hänen tarvitsi vain kolkuttaa. Mutta sitä mukaa kuin hän läheni turvapaikkaansa, kasvoi myös hänen levottomuutensa. Menettää kaikki, kun kaikki jo oli hänen kädessään, epäonnistua itse kynnyksellä — sitä hän ei uskaltanut ajatellakaan; ja kun hän käsitteli raskasta rautakolkutinta, joka koristi ovea, vapisi hänen kätensä, ja hän silmäili arasti taaksensa.
Hän ei voinut hellittää katsettaan eräästä miesjoukosta, joka oli kokoontunut kadun toiseen päähän, erään ränsistyneen päätytalon kohdalle. Näytti siltä kuin he pitäisivät häntä silmällä, ja hän kuvitteli — vaikka etäisyys esti näkemästä — että epäluulo heräsi heidän silmissään. Joka hetki he saattoivat tulla pitkin katua, lähestyä ja syyttää häntä. Ja siinä luulossa hän uudestaan kolkutti. Miksi ei portinvahti avannut?
Niin, miksi ei? Sillä nyt tuli joukko mahdollisuuksia nuoren miehen mieleen kiduttaen häntä. Oliko rouva St. Lo lähtenyt turvallisempaan paikkaan ja sulkenut talon? Taikka, hyvä katolilainen kun oli, säikähtänyt ja päättänyt olla avaamatta kenellekään? Taikka oliko hän sairas? Vai oliko kuolema kohdannut hänet yleisessä metelissä?
Ja silloin, juuri kun miehet alkoivat lähestyä häntä, sykähti hänen sydämensä rajusti. Hän luuli raskaiden ja hitaiden askelien lähenevän sisältäpäin. Vielä hetki, ja raudoitettu kurkistusaukko aukeni ja vanhahko miespalvelija, laiha ja kunnioitusta herättävä, tarkasti häntä.
Tignonville saattoi tuskin puhua mielenliikutukseltaan. — Rouva St.Lo? — mutisi hän vavisten. — Minä tulen hänen serkkunsa kreivi deTavannesin luota. Pian, pian! Olkaa hyvä. Avatkaa minulle!
— Herra on yksin.
— Tietysti.
Mies nyökkäsi vakavasti ja avasi salvan. Hän laski Tignonvillen sisään, sitten varovasti sulki oven ja astui edellä pienen neliömäisen pihan poikki, joka oli laskettu punaisilla tiilillä ja talon ympäröimä, mutta ilman kattoa. Toista kerrosta reunusti parveke, ja pihalla vallitsi hiljaisuus, jonka keskeytti ainoastaan suihkulähteen solina. Viiniköynnökset kiemurtelivat parvekkeen puisia pylväitä pitkin verhoten ylempänä räystäätkin ja ne kolme päätyä, jotka eri tahoilla sulkivat näköalan. Rypäleet riippuivat melkein kypsinä, ja niiden terttujen ja vihreiden lehtien lomasta Tignonvillen etsivät katseet hakivat turhaan uuden lemmityn nauravia silmiä ja pirteitä kasvoja.
Kun näet ovi sulkeutui ja hän oli jättänyt kadun kauhut, oli hän kuin lumottuna astunut uuteen, hymyilevään maailmaan, siihen, jossa olivat vallalla tennis ja ruusut, helisevät äänet ja naisten juonet, ja jossa tuli mieleen Firenze ja etelä ja rakkaus ja elämä, — siihen, jonka hänen viimeiset kokemuksensa olivat karkoittaneet niin kauas, että se tuntui hänestä vain unennäöltä. Nyt, hengittäessään täysin siemauksin sen hiljaisuutta ja tuoksua, tuntiessaan sen turvallisuuden ja ylellisyyden jälleen ympäröivän itseään, hän huokasi. Ja tällä huokauksella hän vapautui paljosta.
Palvelija saattoi hänet viileään, varjoisaan vierashuoneeseen, joka sijaitsi pienen neliön etäisimmällä sivustalla, ja mutisten epäselvästi jotakin jätti hänet yksin. Hetken kuluttua hän kuuli vallatonta naurua ja pihan poikki lähenevän naisen hameiden hiljaista kahinaa, joka nosti veren hänen poskilleen. Hän astui askeleen lähemmäksi ovea, ja hänen silmänsä kirkastuivat.
Tähän asti oli Tignonvillen kiihtynyt mieliala ylläpitänyt hänen voimiaan pakomatkalla. Vasta sitten kun hän tiesi olevansa turvassa, kun hän kuuli rouva St. Lon askeleet pihalta, kun hän tiesi silmänräpäyksen kuluttua näkevänsä hänet, tiesi hän myöskin, että hän oli ravinnon puutteesta nääntymäisillään. Huone tuntui pyörivän hänen silmissään, akkuna heilui ja valo värisi. Sitten taas, yhtä äkkiä, hänen voimansa palasivat, ja hän tunsi itsensä varmaksi ja täydellisesti hallitsevansa itseään. Niin, hän ei ollut koskaan ennen tuntenut sellaista itseluottamusta ja toimintakykyä. Voitonriemu siitä, mitä oli tehnyt, se tietoisuus, että niin monesta hän melkein yksinään oli pelastunut, täytti hänen mielensä turhamaisella ilolla ja ylpeydellä.
Kun ovi avautui ja rouva St. Lo näyttäytyi kynnyksellä, astui hän eteenpäin ojentaen molemmat kätensä. Hän luuli, että rouva St. Lo heittäytyisi hänen syliinsä.
Mutta rouva perääntyi ja niiasi vallattomasti hymyillen.
— Tuhannet kiitokset, herraseni! — sanoi hän, — mutta te olettekin valmiimpi kuin minä! — Ja hän jäi seisomaan ovensuuhun.
— Minä olen kaiken uhalla tullut luoksenne! — huusi Tignonville puhuen kovaa, sillä hänen korvissaan humisi vielä. — Toiset makaavat kadulla! Kuolemaisillaan, kuolleina, heitä on ajettu takaa ja ajetaan vieläkin, he joutuvat perikatoon! Mutta minä tulen sittenkin teidän luoksenne!
Rouva St. Lo niiasi jälleen. — Niinpä näkyy, arvoisa herra, — vastasi hän. — Tulonne kunnioittaa minua. — Mutta hän ei lähestynyt. Ja vähitellen Tignonville, ajattelematon kun oli, kuvitteli rouva St. Lon katselevan omituisen tarkasti, mistä täytyi loukkaantua.
— Sanoin, että olen tullut luoksenne, — toisti hän. — Te ette näytä olevan hyvillänne!
Rouva St. Lo astui askeleen eteenpäin ja tarkasteli häntä yhä oudommin.
— Aivan niin, — sanoi hän. — Siitä olenkin iloinen, herra deTignonville. Sitä juuri tarkoitin. Mutta sanokaa, kuinka on laitanne?Oletteko haavoittunut?
— En hiuskarvaakaan! — huusi Tignonville kerskaavasti ja kertoi rouva St. Lolle monin katkonaisin lausein seikkailuistaan, heinävankkureista ja vaarallisesta paostaan lopettaen tyhjällä, typerällä naurulla.
— Te ette siis ole syönyt puoleentoista vuorokauteen? — sanoi rouva St. Lo ja toisen ollessa vaiti jatkoi: — Nyt minä ymmärrän. — Samalla hän nyökäytti päätään puhuen kuin lapselle. Hän soitti hopeista kelloa ja antoi määräyksensä.
Hän puhutteli palvelijaa tavallisella äänellään, mutta Tignonvillen korvissa se kuului vain kuiskaukselta. Rouva St. Lo oli vartaloltaan hento ja keijukaismainen ja Tignonvillestä näytti ikäänkuin hän olisi heilunut edestakaisin; ja sitten heti rouva St. Lo tuntui kadonneen ja hän huomasi istuvansa pöydän ääressä pidellen vapisevin hyppysin viinikuppia, jota äskeinen vanhahko palvelija kohotti hänen huulilleen. Hänen edessään pöydällä oli peltokanaa ja valkoista leipää. Juotuaan vielä kulauksen viiniä, joka ikäänkuin taikajuoma antoi hänelle näön takaisin, hän sai palvelijalta kehoituksen ruveta syömään. Hän kävikin ruokaan käsiksi ruokahalun kasvaessa sitä mukaa kuin hän söi.
Hetken kuluttua, tuntiessaan voimiensa jälleen palaavan, hän huomasi, että kaksi rouvan naista tähysteli häntä avoimesta ovesta. Kun hän katsoi sinnepäin, juoksivat he nauraa kikattaen pihalle, mutta hetken kuluttua he palasivat, ja heidän naurunsa sai hänet kääntymään uudestaan ovea kohti. Siihen aikaan oli korkeasukuisilla naisilla tapana palvella suosikkejaan ruokapöydässä; ja hän tuumiskeli, oliko rouva St. Lo heidän joukossaan, ja miksi hän ei itse tullut näkyviin.
Mutta sitten käristetyn linnunpaistin tuoksu vei vähäksi aikaa kaiken hänen huomionsa, ja kun varovaisuus käski hänet lopettamaan ja hän nojasi tuolissaan mukavasti taaksepäin tyytyväisenä pitkän paastonsa jälkeen, ei hän enää ollut niin arvostelevalla tuulella. Ehkäpä rouva piti seuraa vieraille, joita ei voinut jättää, sillä jostakin kuului kitaransoittoa, tai hän koetti salata hänen täälläoloaan joltakulta, joka olisi voinut antaa hänet ilmi.
Hänen ajatuksensa palasivat niihin kauhuihin, joista hän oli pelastunut, mutta ainoastaan hetkeksi.
Häntä värisytti, ja hän tunsi suurta sääliä, ja sitten hän jälleen kokosi ajatuksensa. Viileän huoneen hiljaisuudessa, aurinkoista, viiniköynnösten verhoamaa pihaa katsellessa, kitaransoittoa ja etäisiä naisten ääniä kuullessa oli vaikea uskoa, että se, mistä hän oli pelastunut, oli todellisuutta. Vieläkin vastenmielisempää ja turhaa oli sitä ajatella. Tilipäivä oli koittava, ja jos La Tribe oli oikeassa, niin heidän asiansa oli voittava välkkyvin peitsin, sotaoriiden hirnuessa, ja tässä kaupungissa vuodatettu veri oli ääneen huutava kostoa. Mutta se hetki ei vielä ollut käsissä. Hän oli menettänyt rakastettunsa, ja siitä oli saatava hyvitystä. Mutta tällä hetkellä odotti häntä toinen rakastettu, ja koska mies kuolee ainoastaan kerran ja voi kuolla millä hetkellä hyvänsä, niin hän myös elää ainoastaan hetken ja juuri nykyhetken. Ja sitten menköön vaikka hiiteen!
Kun hän heräsi tästä lyhyestä mietiskelystään ja alkoi juuri ihmetellä, kuinka kauaksi aikaa hänet jätettäisiin yksin, niin näkymättömän käden heittämä ruusukimppu kosketti hänen rintaansa ja putosi hänen povelleen. Vaistomaisesti hän tarttui siihen ja suuteli sitä intohimoisesti, samalla hypähtäen tuolilta ja katsellen ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt ketään; ja toivoen yllättävänsä antajan hän hiipi akkunaa kohti. Kitaran ääni ja kaukainen naurunkikatus jatkuivat. Piha oli tyhjä, lukuunottamatta erästä palveluspoikaa, joka nukkui parvekkeen penkillä. Tignonville tarkasti epäluuloisesti poikaa; hovinaiset pukeutuivat mielellään miehiksi, ja jos rouvaa huvitti yllättää hänet, niin tämä olisi ollut erinomainen tilaisuus. Mutta nukkuva näytti kuitenkin pojalta, ja hetken kuluttua nuori mies palasi paikalleen.
Juuri kun hän istuutui, osui toinen kukkakimppu entistä lujemmin hänen kasvoihinsa, ja tällä kertaa hän ei syöksähtänytkään akkunan, vaan oven luo. Hän avasi sen nopeasti, mutta nytkin hän myöhästyi.
— Ensi kerralla saan teidät käsiini, kuningattareni! — kuiskasi hän hellästi, toivoen toisen kuulevan hänen sanansa, ja sulki oven. Mutta tällä kertaa hän oli viisaampi: hän jäi odottamaan käsi ovenrivassa, kunnes kuuli hameiden kahinaa ja näki, että jokin varjo himmensi oven alle lankeavan valojuovan. Silloin hän veti oven selkoselälleen ja sulki hameissa olevan syliinsä suudellen häntä, ennenkuin toinen ehti tehdä vastarintaa.
Mutta äkkiä hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi ammuttu. Sillä hameiden omistajatar, nainen, jota hän oli suudellut, oli rouva St. Lon kamarineitsyt, jonka takana seisoi rouva itse nauramistaan nauraen, purkaen oikein sydämensä pohjasta iloista nauruaan.
— Voi, kuinka kohtelias aatelismies! — huusi hän taputtaen innokkaasti käsiään. — Onko kukaan koskaan toipunut näin nopeasti? Tai voittanut näin äkkiä? Suzanne, lapsukaiseni, sinä voitat Venuksenkin, sillä sinun sulosi valloittavat jo ennenkuin niitä on nähtykään!
Tignonville oli sysännyt Suzanne-raukan luotaan ikäänkuin tyttö olisi häntä polttanut ja seisoi nyt punoittavin poskin ja hämmästyneenä, kiroten kiihkeyttään ja tuijottaen heihin nolona.
— Madame, — änkytti hän lopuksi, — te tiedätte varsin hyvin, että…
— Siihen uskoo, mitä omin silmin näkee.
— Että luulin häntä teiksi.
— Voi, mitä olenkaan kadottanut! — vastasi rouva St. Lo heittäen viekkaan silmäyksen Suzanneen, joka nauraa kikatti ja nakkeli niskaansa.
Tignonvilleä aikoi todella suututtaa. — Mutta hyvä rouva, — koetti hän väittää, — te tiedätte…
— Tiedän mitä tiedän ja uskon mitä näen! — vastasi rouva iloisesti, ja alkoi hyräillä:
»Oli ihana, juhliva juhannuskun Suzannelta suukon sain…»
Aivan niin, tiedän mitä tiedän! — kertasi hän ja alkoi jälleen nauraa hillittömästi, ja sievä, pahanjuoninen olento hänen vieressään painoi kainosti päänsä alas, pisti sormen suuhunsa ja pilkkasi häntä tekeytymällä säädylliseksi.
Nuori mies tuijotti heitä julmistunein katsein nolona ja toisaalta vimmoissaan. Tämä ei ollutkaan sellainen vastaanotto, sellainen sankarinpaluu, jota hän oli kuvitellut ja toivonut. Hänessä heräsi epäilys. Hänen mielikuvituksensa luoma rakastajatar ei nauranut, kun hän suuteli toista naista, eikä unohtanut silmänräpäyksessä niitä vaaroja, joiden läpi hän oli raivannut tiensä rakastettunsa luo, sitä helvettiä, josta hänen oma voimansa oli hänet nostanut! Ehkä hovinaiset pitivät rakkautta näin halpana ja rakastajiaan vain leluinaan, pilkkatauluinaan, nauloina, joille saattoi ripustaa naurunsa. Mutta… mutta hän alkoi epäillä eikä hämillään ja hermostuneena voinut salata tunnettaan.
— Madame, — sanoi hän jäykästi, — pila on erinomaisen huvittavaa. Mutta, suokaa anteeksi, jos sanon, että on sopimatonta tehdä pilaa paastoavasta miehestä.
Rouva koetti pidättää nauruaan voidakseen puhua. — Paastoavasta miehestä! — huusi hän. — Ja hän on juuri syönyt kaksi peltokanaa!
— Tarkoitin paastoa rakkaudesta.
Rouva St. Lo kohotti molemmat kätensä. — Eikä siitä ole kulunut kahta minuuttia, kun hän ryösti suudelman!
Tignonville tuskastui ja vaikeni hetkeksi, mutta huomattuaan, ettei kannattanut käyttää tätä sävyä, hän heittäytyi rouva St. Lon armoille.
— Olkaa armelias, madame, niinkuin olette kauniskin, — sanoi hän rukoilevin katsein. — Älkää kiusatko minua enempää kuin mies voi kestää. Laskekaa luotanne tämä kiltti tyttö, jonka sulot vain lisäävät teidän ihanuuttanne, niinkuin tähdet johtavat katseen kuuhun, ja tehkää minut maailman onnellisimmaksi mieheksi suomalla minun nauttia seurastanne sen verran kuin te armosta voitte minulle myöntää.
— Se aika voi koitua hyvin lyhyeksi, — vastasi rouva St. Lo luoden ujosti silmänsä alas ja ollen hypistelevinään matalan poimukauluksensa röyhelöä, mutta Tignonville näki, että rouvan huulet värähtivät, ja olisi voinut vaikka vannoa, että rouva teki hänestä Suzannelle pilkkaa, sillä tyttö tyrski naurusta.
Mutta sittenkin Tignonville yhä hillitsi itseään. — Miksi te olette niin julma, — kuiskasi hän hiljaa, ettei kamarineito sitä kuullut, ja katsoi rouvaan hellän paheksuvasti. — Te ette ollut niin kova, kun puhuttelin teitä pylväskäytävässä, kaksi iltaa sitten.
— Enkö? — kysyi rouva St. Lo. — Olinko tämän näköinen? Tai tämänkö? — Ja hän katseli kahdella eri tavalla hyvin suloisen ja riutuvan näköisenä.
— Hiukan sen tapainen.
— Sitten en tarkoita mitään, — vastasi rouva äkkiä vilkastuen, virnisti hänelle ja nauroi vasten kasvoja. — Minä näytän siltä silloin, kun en mitään tarkoita, arvoisa herra. Kas niin, ymmärrättekö? Mutta te olette gasconjelainen ja arvatenkin itserakas.
Tignonville näki nyt selvästi, että rouva St. Lo teki hänestä pilkkaa.Närkästys ja kiivaus pääsivät kohteliaisuudesta voitolle.
— Minäkö itserakas? — huusi hän raivon tukahuttamalla äänellä. — Ehkä olen nyt, madame, mutta oliko se minun itserakkauttani, kun te kirjoititte tämän kirjelipun? — ja hän veti esille ja heilutti sitä rouvan silmien edessä. — Kuvittelinko vain, kun sitä luin? Vai eikö tämä ole teidän käsialaanne? Ehkä se on väärennetty, — jatkoi hän katkeroituneena, — taikka se ei merkitse mitään. Ei mitään, vaikka tämä kirje pyytää minua saapumaan rouva St. Lon luokse tuntia ennen sydänyötä. Niin, tuntia onnen sydänyötä!
— Lauvantai-iltanako? Toissailtanako?
— Lauvantai-iltana, toissailtana! Mutta rouva ei tiedä siitä mitään? Ei tietystikään!
Rouva St. Lo kohautti olkapäitään ja hymyili iloisesti. — Tiedänpä kyllä, minähän sen kirjoitin, — sanoi hän. — Mutta entä sitten, herra de Tignonville?
— Entäkö sitten?
— Niin, entä sitten? Luulitteko, että kirjoitin sen rakkaudesta teihin?
Toisen kylmäverisyys saattoi Tignonvillen hetkeksi epävarmaksi. — Mistä syystä sitten? — huudahti hän käheästi. — Mistä syystä, ellei rakkaudesta?
— Mistä! Säälistä, nuori herraseni! — vastasi rouva terävästi. — Ja turhaa vaivaa se näkyy olleenkin. Vai rakkaudesta! — Ja hän nauroi niin iloisesti ja luonnollisesti, että se loukkasi Tignonvilleä sydänjuuriin asti. — Ei ensinkään, mutta te sanoitte pari sievää kohteliaisuutta ja hymyilitte herttaisesti, ja hupsu ja nainen kun olin, kävi minun sääli viatonta vasikkaa, joka ammuu niin sievästi matkalla teurastajalle. Ajattelin teljetä teidät lukon taakse ja sillä tapaa pelastaa henkenne, kunnes verilöyly olisi päättynyt. Nyt sen tiedätte ja toivon, että olette siitä hyvillänne.
Voiko siitä olla hyvillään, kun jokainen rouva St. Lon sana riisti häneltä itsekkäät haaveet, joihin hän oli kietoutunut suojaksi vastoinkäymisen myrskyjä vastaan? Kun mielikuvitus luodessaan hänen eteensä rouva St. Lon sulot oli viekoittanut hänet pois urhoollisuuden uralta, niin että hän tuon naisen tähden oli ollut uskoton morsiamelleen, ystävilleen, uskolleen ja aatteelleen! Kun hän nyt tunsi, että kaikki oli hukassa eikä mitään saatu, ei edes tätä vaivaista, halpaa, häpeällistä hyvitystä! Voiko siitä olla hyvillään? Ei ollut kumma, ettei hän kyennyt puhumaan ja että hän tuijotti rouva St. Lohon raivostuneena, onnettomana, häpeissään.
— Kas niin, jos se ei miellytä teitä, — jatkoi rouva St. Lo heittäen niskaansa hetken vaiti oltuaan, — niin olisi sopinut pysyä poissa. Teidän ei kannata minuun tuijottaa, hyvä herra. Minä en siitä säikähdy.
— Soisin… soisin kautta Jumalan, että olisin pysynyt poissa! — voihki nuori mies.
— Sitäpaitsi luulen, että te ette ole koskaan nähnytkään minua… koska ette voi minua valloittaa!
— Sekin vielä! — huudahti Tignonville.
Rouva St. Lo oli harvinaisen huikenteleva ja kuultuaan tämän tuijotti ensin hetken aikaa nuoreen mieheen purskahtaen sitten kimakkaan nauruun.
— Vielä hetkinen, niin lähetän teidät serkkuni Hannibalin luo, — sanoi hän. — Ette voi uskoa, kuinka hän haluaa tavata teitä. Huvittaisiko teitä — hän katsoi veitikkamaisesti — esiintyä sulhaspoikana, herra de Tignonville? Taikka haluaisitteko mieluummin olla morsiamen isän sijaisena? Vielä ei ole liian myöhäistä, mutta pian kyllä on.
Tignonville sävähti ja kävi kalpeaksi. — Mitä te tarkoitatte? -— änkytti hän ja käänsi häpeissään katseensa toisaalle tuntien nyt, kuinka kurja ja ala-arvoinen hänen asemansa oli. — Onko hän… nainut hänet? — jatkoi hän.
— Kas vaan, kas vaan! — huudahti rouva St. Lo voitonriemuisena. — Siinäpä se arka kohta olikin! Eikö ollutkin? — ja hän matki sopottaen ivallisesti: — Onko hän … nainut hänet? Ei, ei vielä, mutta hän nai hänet, siitä voitte olla varma. Kyllä hän nai hänet. Hän odottaa vain, kunnes saa käsiinsä papin. Tahtoisitteko kuulla, mitä hän sanoo? — jatkoi hän, leikkien nuorella miehellä kuten kissa hiirellä. — Eilen sain häneltä kirjeen. Ettekö halua kuulla, kuinka tervetullut olette hänen häihinsä? — Ja hän heilutteli paperipalasta toisen silmien edessä.
— Antakaa se tänne, — sanoi Tignonville.
Rouva St. Lo kohautti olkapäitään ja salli hänen ottaa kirjelipun. — Sehän koskee teitä eikä minua, — sanoi hän. — Lukekaa, jos teitä huvittaa, ja pitäkää se, jos tahdotte. Serkku Hannibal ei tuhlaa liikoja sanoja.
Se oli totta, sillä paperi sisälsi ainoastaan tusinan tai viisitoista sanaa, ja nimikirjoituksen sijalla oli vain alkukirjain.
»Voin tarvita keropäätäsi huomenna iltapäivällä. Lähetä hänet jaTignonville, jos hän ilmestyy, suojelusjoukon saattamana. — H.»
— Arvaan kyllä, mihin hän pappia tarvitsee, — sanoi rouva St. Lo. — Ei ainakaan ripittääkseen itseään, sen voin taata. Pelkään, että siitä on pitkä aika, kun Hannibal luki rukousnauhansa helmiä.
Tignonville alkoi sadatella. — Soisinpa, että minä saisin häntä ripittää, — sähisi hän hampaittensa välistä.
Rouva St. Lo taputti käsiään riemastuneena. — Mutta senhän te voitte tehdä! — huudahti hän. — Tosiaankin! Siihen on vielä aikaa, sillä minunhan piti lähettää tänään enkä ole vielä lähettänyt. Tahdotteko olla keropää, joka ripittää taikka vihkii hänet? — ja hän nauroi hillittömästi.
— Tahdotteko, herra de Tignonville? Munkkikaapu on yhtä hyvä valepuku kuin mikä muu tahansa ja suojelee teitä paremmin kadulla kuin rikkinäinen hiha. Sillä tapaa hän saa molemmat toivomuksensa täytetyksi, sama mies ripittää ja vihkii. Ja silloin saattekin löylyttää häntä aika lailla.
Tignonville katsoi häneen, ja samalla virisi taas toivo ja rohkeus hänen silmissään. Entä jos hän sittenkin vielä voisi tehdä menneisyyden olemattomaksi? Entä jos hän vielä voisi korjata hairahduksensa ja päästä entiseen asemaansa… Clotilden rinnalle?
— Jospa vain tarkoitatte, mitä sanotte! — huudahti hän hengittäen kiivaasti. — Jos todellakin sitä tarkoitatte, hyvä rouva!
— Josko? — vastasi rouva St. Lo, ja hänen silmänsä suurenivat. — Mutta miksi en tarkoittaisi?
— Siksi, — vastasi toinen hitaasti, — että kun tapaan serkkunne, olkoon ylläni munkkikaapu tai ei, niin…
— Niin hänen ei käy hyvin? Niinkö? — ilkkui rouva St. Lo nauraen. — Ja te luulette, että minä pelkään hänen puolestaan. Niinkö te luulette?
Tignonville nyökkäsi.
— Pelkään hänen puolestaan juuri tämän verran! — kivahti rouva St. Lo ylenkatseellisesti. — Juuri tämän verran! — ja astuen askeleen lähemmäksi Tignonvilleä hän näpäytti pieniä valkoisia sormiaan hänen nenänsä edessä. — Ymmärrättekö? Ei, te ette tunne kreivi Hannibalia, herra de Tignonville, jos luulette, että hän pelkää tai että kukaan pelkää hänen puolestaan. Jos aiotte härnätä jalopeuraa luolassaan, on se teille vaarallista eikä jalopeuralle.
Nuoren miehen kasvot hehkuivat. — En välitä vaarasta! — huudahti hän. — Ja teitä, hyvä rouva, kiitän tästä tilaisuudesta, mitä ikinä tapahtuneekin. Mutta…
— Mutta mitä? — kysyi rouva St. Lo nähdessään hänen epäröivän ja käyvän masentuneen näköiseksi.
— Jos hän jäljestäpäin huomaa teidän tehneen hänelle kepposen, — sanoi hän, — luuletteko hänen rankaisevan teitä?
— Minuako?
Tignonville nyökäytti päätään.
Rouva St. Lo nauroi halveksivasti kimakkaa nauruaan.
— Te ette vielä tunne Hannibal de Tavannesia, — sanoi hän. — Hän ei tappele naisten kanssa.