The Project Gutenberg eBook ofKreivi Hannibal: Historiallinen romaani Ranskan hovistaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kreivi Hannibal: Historiallinen romaani Ranskan hovistaAuthor: Stanley John WeymanTranslator: Aili SomersaloRelease date: July 1, 2022 [eBook #68438]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1920Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIVI HANNIBAL: HISTORIALLINEN ROMAANI RANSKAN HOVISTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kreivi Hannibal: Historiallinen romaani Ranskan hovistaAuthor: Stanley John WeymanTranslator: Aili SomersaloRelease date: July 1, 2022 [eBook #68438]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1920Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Kreivi Hannibal: Historiallinen romaani Ranskan hovista
Author: Stanley John WeymanTranslator: Aili Somersalo
Author: Stanley John Weyman
Translator: Aili Somersalo
Release date: July 1, 2022 [eBook #68438]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1920
Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIVI HANNIBAL: HISTORIALLINEN ROMAANI RANSKAN HOVISTA ***
Historiallinen romaani Ranskan hovista
Kirj.
Englanninkielestä suomentanut
Aili Tarvas [Aili Somersalo]
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1920.
I. Veripunaista suosiota.II. Hannibal de Saulx, kreivi de Tavannes.III. Kultaisen neidon viereinen talo.IV. Juhlan aattona.V. Korkea kosinta.VI. Kuka loukkaa Tavannesia?VII. Amfiteatterissa.VIII. Kaksi kanaa ja yksi muna.IX. Epävakaa.X. Rouva St. Lo.XI. Sopimus.XII. Louvren etusalissa.XIII. Lähettinä.XIV. Liian lyhyt lusikka.XV. St. Magloiren veli.XVI. Pahassa pulassa.XVII. Kaksintaistelu.XVIII. Andromeda, Perseuksen poissaollessa.XIX. Orleansin metsissä.XX. Linnan kukkulalla.XXI. Tahtoi eikä tahtonutkaan.XXII. Tulella leikkimistä.XXIII. Kahdenvaiheilla.XXIV. Kuninkaan majatalossa.XXV. Vertavuotavan sydämen veljeskunta.XXVI. Pahaa tuulta.XXVII. Musta kaupunki.XXVIII. Pienessä kapitulissa.XXIX. Pako.XXX. Pyhänhäväistys.XXXI. Pako Angersista.XXXII. Teräskoe.XXXIII. Väijytys.XXXIV. Kumman valitsette, rouva?XXXV. Seinää vasten.XXXVI. Hänen kuningaskuntansa.
Herra de Tavannes hymyili. Neiti vältti hänen katsettaan. Häntä värisytti, ikäänkuin viereisestä ovesta huokuva kesäyön ilma, vaikka se olikin painostavan lämmin, olisi tuntunut hänestä kylmältä. Samassa sattui tervetullut keskeytys.
— Tavannes!
— Teidän majesteettinne!
Kreivi Hannibal nousi hitaasti. Kuningas oli kutsunut häntä, eikä hänellä ollut valitsemisen varaa, vaan oli heti toteltava. Hän viivytteli kuitenkin vielä hetkisen kumartuneena seuralaisensa puoleen, joka tunsi vihaavansa hänen henkäystäänkin, kun se hipaisi hiuksia.
— Meidän huvimme keskeytettiin liian äkkiä, neiti, — sanoi kreivi Hannibal sillä erikoisella äänensävyllä ja katsellen häntä sillä tavalla, jota tyttö inhosi. — Mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi, sillä me tapaamme huomenna. Tai ehkä… aikaisemminkin.
Tyttö ei vastannut mitään. — Tavannes! — kertasi kuningas kiihtyneenä.— Tavannes! Herran nimessä! — jatkoi hänen majesteettinsa katsellenympärilleen vihan vimmassa. — Eikö kukaan voi noutaa häntä tänne?Olenko minä kuningas vai koira, joka…
— Minä tulen, teidän majesteettinne! — huudahti kreivi kiireesti. Sillä Kaarle, Ranskan kuningas, yhdeksäs järjestyksessä, ei ollut maltillisimpia, ja tuskinpa kukaan muu hovissa olisi uskaltanut antaa hänen odottaa niin kauan. — Minä tulen, teidän majesteettinne, minä tulen! — toisti Tavannes siirtyessään neidin luota.
Hän raivasi itselleen tien hoviherrojen piirin puhki, joka ehkäisi pääsemästä kuninkaan läheisyyteen ja osaksi suojeli neitiä näkymästä. Hän työntäytyi pöydän ohi, jolla Kaarle ja kreivi Rochefoucauld olivat pelanneet primeroa, ja jonka ääressä viimeksimainittu yhä istui leikkien laiskasti kortteineen. Vielä kolme askelta, ja hän saavutti kuninkaan, joka seisoi seinäkomerossa Rambouilletin ja italialaisen marskin kanssa. Jälkimmäisen pyynnöstä oli kuningas heti keskeyttänyt pelinsä.
Katsellen kreivin jälkeen neiti näki sen verran ja lisäksi kuninkaan harhailevan katseen ja laihat kasvot ja nuo neljä miestä seisomassa erikseen huoneen yläosassa täydessä valaistuksessa. Sitten hovimiesten piiri jälleen sulkeutui hänen edessään, ja hän istuutui taas töyrytuolilleen. Häneltä pääsi pitkä, värisevä huokaus. Nyt, jospa hän nyt voisi hiipiä ulos ja paeta! Nyt — hän silmäili ympärilleen. Hän ei ollut kaukana ovesta; helpolta näytti poistua. Mutta tuijottava ja kuiskaileva parvi herroja ja hovipoikia sulki tien, ja tytöllä, joka ei tuntenut hovielämän sääntöjä ja jolla oli ainoastaan viikon kokemus Pariisista, ei ollut rohkeutta nousta ja lähteä yksinään ryhmän puhki.
Hän oli tänä lauantai-iltana tullut Louvreen sulhasensa serkun, rouva d'Yvernen suojassa. Pahaksi onneksi oli rouva, kutsuttuna leski-prinsessan työhuoneeseen, pakosta jättänyt hänet. Mutta olihan neidillä vielä luonaan sulhasensa, jonka turvissa hän aivan tyytyväisenä istuutui odottamaan suureen pylväskäytävään, missä oli hyörinää, iloa ja huvitusta. Sillä tänä, seitsemäntenä päivänä niitä juhlia, joita vietettiin Navarran kuninkaan ja Kaarlen sisaren häiden johdosta — näiden kun tuli sovittaa kaksi niin kauan keskenään sotinutta puoluetta, hugenotit ja katolilaiset — oli Louvre niin iloisena, vilkkaana ja täpötäytenä kuin juhlien ensimmäisenä päivänä. Maaseudulla kasvaneen tytön aika oli hauskasti kulunut iloisessa ihmisvilinässä; hän oli katsellut naamioittuja ja hovineitejä, vartijoita ja piispoja, sveitsiläisiä yllään Anjoun musta-valko-vihreä sotilaspuku ja tummempiin vaatteisiin pukeutuneita hugenotti-aatelisia yhtämittaisessa kulkueessa. Siten oli ilta vähitellen kulunut, ja hän oli alkanut tuntea itsensä hermostuneeksi; ja herra Tignonville, hänen sulhasensa, oli jättänyt hänet erääseen akkunakomeroon ja lähtenyt hakemaan rouvaa.
Hän oli pahaa aavistamatta odottanut jonkun aikaa, luullen joka hetki näkevänsä sulhasensa palaavan. Hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi laskea sataan, hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi laskea, kuinka monen penikulman päässä hän oli rakkaasta maakunnastaan ja Biskajanlahden rannalla olevasta kodistaan, jossa hänen ajatuksensa tässäkin komeassa ympäristössä hellästi viipyivät. Mutta hetki hetkeltä oli kulunut, eikä hänen sulhasensa ollut palannut. Ja mikä oli vieläkin pahempi — hänet oli tavannut Tavannes, — ei marski, vaan hänen veljensä, kreivi Hannibal, hän, jonka vihattu huomaavaisuus, ollen samalla uhka ja herjaus, oli ovelasti ympäröinyt häntä koko viime viikon. Kreivi oli istuutunut hänen viereensä, ottanut hänet huostaansa ja käyttäen hyväkseen hänen kokemattomuuttaan tehnyt pilaa hänen pelostaan ja hymyillyt hänen paheksumiselleen. Lopuksi kreivi oli kysymättä hänen tahtoaan vienyt hänet mukanaan salonkiin, missä kuningas oli. Loppupuoli iltaa oli ollut kiduttava, kuin yöllinen painajainen, josta ainoastaan kuninkaan Tavannesta luokseen kutsuva ääni oli hänet pelastanut.
Hänen aikomuksensa oli paeta nyt, ennenkuin kreivi palaisi, tai ennenkuin joku toinen nähdessään hänet yksinään omaksuisi kreivin osan ja olisi hänelle hävytön. Lähellä olevat hoviherrat olivat jo alkaneet tuijottaa häneen, ja hovipojat kääntyivät katsomaan virnistellen ja kuiskaillen keskenään. Katsoipa hän minne tahansa, aina hän kohtasi jonkun tarkastavan silmäyksen, jonkun parin, joka iloitsi hänen hämmingistään. Asia yhä paheni hänen huomatessaan olevansa ainoa nainen salongissa, ja hän tajusi samalla olevan sopimatonta, että hän oli siellä tähän aikaan. Tämä ajatus nosti hänen poskilleen polttavan punan, ja hän loi katseensa maahan. Koko huone tuntui humisevan hänen nimeään, törkeää puhetta, pilkkaa ja ivaa hänen kustannuksellaan.
Lopuksi, kun asema oli käynyt miltei sietämättömäksi, hajaantui parvi oven edessä, ja sinne ilmestyi Tignonville. Tyttö nousi huudahtaen helpotuksesta, ja sulhanen astui hänen luokseen. Hoviherrat katselivat heitä hymyillen.
Tignonville ei salannut hämmästystään löytäessään morsiamensa sieltä. — Mutta, neiti, mitä tämä merkitsee? — kysyi hän hiljaa. Hän oli kuten tyttökin tietoinen siitä huomiosta, jota he herättivät, ja yhtä epätietoinen, sopiko tytön siellä olla. — Minä jätin teidät pylväskäytävään, mutta palatessani olitte kadonnut ja…
Tyttö teki liikkeen, joka keskeytti hänet. — Ei täällä, — kuiskasi hän hilliten kärsimättömyyttään. — Minä kerron, kun vain pääsemme täältä. Saattakaa minut pois, ulos, olkaa niin hyvä, aivan heti!
Tignonville oli yhtä valmis lähtemään kuin tyttökin. Ovensuussa teki parvi tietä, ja tyttö astui ulos sulhasensa seuraamana. Hetken kuluttua molemmat seisoivat suuressa pylväskäytävässä sen salin yläpuolella, jossa on naisenmuotoiset pilarit. Ihmisjoukko, joka tunti sitten tungeksi siellä, oli hävinnyt. Ja laaja kaikuva tila, jota siihen aikaan käytettiin vartijain asemapaikkana, oli melkein tyhjä. Ainoastaan silloin tällöin jossakin akkunakomerossa tai oven suojassa jokunen pari puheli hiljaisella äänellä. Perimmäisessä päässä, lähellä porraskäytävää, joka johti alhaalla olevaan etusaliin ja linnan pihalle, vetelehti asestettu osasto sveitsiläistä vartiostoa joutilaana. Neiti katsahti terävästi kumpaankin suuntaan ja kääntyi sitten suuttumuksesta hehkuvin kasvoin sulhasensa puoleen.
— Miksi te jätitte minut? — kysyi hän. — Miksi jätitte minut, jos ette heti voinut tulla takaisin? Käsitättekö, hyvä herra, että teidän hartaasta pyynnöstänne minä tulin Pariisiin, tulin tähän hoviin, — jatkoi hän, — ja että minä odotin teiltä suojelusta?
Aivan niin, — sanoi Tignonville. — Ja…
— Ja ovatko Carlat ja hänen vaimonsa teidän mielestänne minulle soveliaita suojelijoita? Luuletteko, että olisin tullut tai edes ajatellutkaan tulla näihin häihin ilman teidän ja serkkunne lupausta? Ellen olisi pitänyt itseäni melkein vaimonanne, — jatkoi hän lämpimästi, — ja ollut varma suojeluksestanne, luuletteko, että olisin lähestynyt tätä kamalaa kaupunkia edes sadan penikulman päähän? Ei kukaan meikäläisistä olisi tullut tänne, jos minä olisin saanut määrätä.
— Kamalaa kaupunkia? Totisesti, tokkopa se nyt onkaan niin kamala, — vastasi hänen sulhasensa hymyillen ja koettaen kääntää keskustelua leikilliseksi. — Te olette viikon kuluessa nähnyt enemmän kuin olisitte koko elämänne aikana nähneet Vrillacissa, neiti.
— Ja minä tukehdun! — vastasi tyttö kiivaasti. — Minä tukehdun! Ettekö huomaa, kuinka meitä kadulla katsellaan, meitä hugenotteja? Kuinka ne, jotka asuvat täällä, osoittavat meitä sormellaan ja kiroavat meitä? Kuinka koiratkin haukkuvat meitä ja murisevat kintereillämme, ja pienet lapsukaiset tekevät ristinmerkin kulkiessamme ohi? Voitteko nähdä Gastinesin toria muistamatta, mitä siellä tapahtuu? Voitteko mennä yöllä Greven poikki kuulematta ilmassa kiljahduksia, vaikerrusta ja kamalia tuskanhuutoja, siellä murhattujen meikäläisten huutoja? — Hän pysähtyi hengähtääkseen, rauhoittui hiukan ja sanoi matalammalla äänellä: — Minulle muistuu mieleeni Philippine de Luns päivällä ja yöllä. Räystäskourut näyttävät minusta uhkaavilta; tiilikivet putoisivat katoilta päällemme, jos voisivat tehdä niinkuin haluavat; talot kumartuvat, kumartuvat…
— Mitä varten, neiti? — kysyi hänen sulhasensa teeskennellen kyynillisyyttä ja kohauttaen hartioitaan.
— Murskatakseen meidät allensa! Niin, herra, murskatakseen meidät!
— Ja kaikki tämä vain siksi, että jätin teidät hetkeksi?
— Tunniksi… tai melkein tunniksi, — vastasi tyttö maltillisemmin.
— Entä jos se ei ollutkaan minun syyni?
— Teidän olisi tullut ajatella sitä… ennenkuin toitte minutPariisiin, hyvä herra. Näin levottomina aikoina.
Puna nousi herra Tignonvillen kasvoille. — Te teette minulle vääryyttä, neiti, — sanoi hän. — On seikkoja, jotka te unohdatte; hovissa ei aina ole oma herransa.
— Sen tiedän, — vastasi tyttö kuivasti, muistellen kuinka hänen itsensä oli käynyt.
— Mutta te ette tiedä, mitä tapahtui, — tokaisi hänen sulhasensa kärsimättömästä — Te ette tiedä, että syy ei ole minun. Kun saavuin leski-prinsessan kammioon, oli rouva d'Yverne jo lähtenyt Navarran kuningattaren luo. Kiirehdin hänen jälkeensä ja tapasin joukon herroja Navarran kuninkaan huoneessa. Siellä oli neuvottelu, ja he pyysivät, ei, vaan pakottivat minut jäämään.
— Sekö teitä pidätti niin kauan?
— Juuri se, neiti.
— Eikä… rouva St. Lo?
Herra de Tignonville lensi tulipunaiseksi. Tämä isku oli odottamaton.Tässä siis oli selitys neidin pahaan tuuleen.
— Mitä te tarkoitatte? — änkytti hän.
— Kuinka kauan olitte Navarran kuninkaan huoneessa ja kuinka kauan rouva St. Lon luona? — kysyi tyttö pilkallisesti. — Taikka olkoon, en tahdo panna teitä koetteelle, — jatkoi hän sukkelasti, nähdessään sulhasensa epäröivän. — Kuulin salongissa istuessani teidän juttelevan rouva St. Lon kanssa pylväskäytävässä. Tiedän, kuinka kauan viivyitte hänen luonaan.
— Tapasin rouvan palatessani, — änkytti Tignonville yhä punaisena kasvoiltaan, — kysyin häneltä, missä te olitte. En tiennyt, neiti, ettei minulla ole lupa puhutella tuntemiani naisia.
— Minä olin yksinäni ja odotin.
— Kuinka olisin sen tiennyt… en totisesti tiennyt, — vastasi hänen sulhasensa, tehden parastaan. — Te ette ollut siellä, jonne teidät jätin. Myönnän, että luulin teidän lähteneen. Luulin, että olitte mennyt kotiin.
— Kenen kanssa? Kenen kanssa? — kertasi tyttö säälimättä. — Oliko tuo nyt luultavaa? Kenen kanssa olisin voinut mennä? Ja sittenkin on totta, että olisin voinut mennä kotiin, jos olisin tahtonut… herra de Tavannesin seurassa. Niin, — jatkoi hän ankarasti moittivalla äänellä, punastuen hiusrajaa myöten, — sellaista sallitte minulle tapahtuvan! Te sallitte, että minua ajaa takaa, kiusaa ja vaivaa mies, jonka katse kauhistuttaa, jonka kosketusta minä… minä vihaan! Te sallitte, että mihin ikinä menenkään, minua puhuttelee mies, jonka jokainen sana osoittaa, että minä olen hänelle otus, ja jolle te olette vain tyhjää ilmaa. Te olette mies ettekä tiedä, ette voi tietää, kuinka minä kärsin! Kuinka minä olen kärsinyt koko tämän viime viikon joka kerta, kun olette jättänyt minut yksin!
Tignonville näytti synkältä. — Mitä hän on puhunut teille? — kysyi hän hampaittensa lomitse.
— Ei mitään, jota saattaisin teille kertoa, — vastasi tyttö väristen. —Hän se oli, joka vei minut kuninkaan huoneeseen.
— Miksi te menitte sinne?
— Odottakaahan, kunnes hän käskee teitä tekemään jotakin, —sanoi tyttö. — Hänen tapansa, hymynsä, äänensä, kaikki pelottaa minua. Ja tänä iltana niissä kaikissa oli jotakin pahempaa, sata kertaa pahempaa kuin nähdessäni hänet viime kerralla… se oli torstaina! Hän näytti tuijottavan minua, — änkytti tyttö häpeänpuna poskillaan, — ikäänkuin olisin ollut hänen omaisuuttaan. Oi, herrani, jospa emme olisi jättäneet Poitoutamme! Näemmeköhän enää milloinkaan Vrillacia, kalastajani mökkejä satamassa ja kivipengertä vastaan aaltoilevaa sinistä merta?
Tignonville oli kuunnellut synkkänä, melkein jörönä, mutta nyt, nähdessään kyynelten kohoavan tytön silmiin, hän yritti nauraa.
— Mitä hullutuksia, te olette yhtä lapsellinen kuin herra de Rosny ja Vidame! — sanoi hän. — Ja he ovat yhtä täynnä pelkoa kuin muna ruskuaista! Siitä asti, kun tuo roisto perjantaina haavoitti amiraalia, he luulottelevat, että koko Pariisi on liittoutunut meitä vastaan.
— Ja miksi se ei voisi olla totta? — kysyi tyttö kalpeana katsellen häntä ikäänkuin tutkien hänen ajatuksiaan.
— Miksikä? Tietysti siksi, että niin hirvittävää mahdollisuutta ei voi ajatellakaan! — vastasi Tignonville varmassa luottamuksessa, sillä hän ei käyttänyt tätä todistuskeinoa ensimmäistä kertaa. — Kuningasta ei mikään voi loukata pahemmin kuin sellainen epäluulo. Joku Borgia murhatkoon vieraansa, mutta Ranskan kuninkaat eivät ole koskaan sellaisia vehkeitä viritelleet. Totisesti, minä en enää välitä. Asukoot missä tahansa, toisella puolella virtaa tai vallien ulkopuolella, mutta Rue de l'Arbre Sec on minulle kyllin hyvä, ja kuninkaan nimi minulle kyllin varmana takeena.
— Ei ole teidän tapaistanne olla pelkuri, sen tiedän kyllä, — vastasi tyttö hymyillen ja katsellen häntä naisellisesti ylpeänä rakastetustaan. — Olkoon miten hyvänsä, mutta te ette enää jätä minua pulaan, ettehän?
Sulhanen vannoi, ettei niin tekisi, suuteli tytön kättä, katsoi häntä silmiin, ja sitten äkkiä heltyen hän hämmentyneenä ja änkyttäen mainitsi rouva St. Lon nimen. Tyttö keskeytti hänet.
— Ei kannata puhua siitä asiasta, — sanoi hän vastaten ystävällisesti sulhasensa katseeseen ja kieltäytyen kuulemasta hänen selityksiään. — Ettekö kahden viikon kuluttua ole mieheni? Kuinka minä teitä epäilisin? Sehän vain oli ikävää, että hänen jutellessaan minä odotin… odotin; ja… ja rouva St. Lo on kreivi Hannibalin serkku. Hetken aikaa olin niin mieletön, että luulin hänen tahallaan pidättävän teitä. Luuletteko, että hän teki niin?
— Hänkö? — huudahti Tignonville kiivaasti ja hätkähti kuin olisi sellainen ajatus häntä loukannut. — Mahdotonta! Mutta tosiasia on, neiti, — jatkoi hän hieman kiihtyneenä, — että te olette samanlainen kuin monet muut meikäläisistä: te uskotte, että katolilainen voi tehdä minkä konnantyön tahansa.
— Olemme uskoneet sitä jo kauan Vrillacissa, — vastasi tyttö vakavasti.
— Ne ajat ovat jo menneet, jos ihmiset vain ymmärtäisivät. Nämä häät ovat tehneet lopun kaikesta sellaisesta. Mutta mitä niistä vanhoista! Sallikaa, että sensijaan saatan teidät kotiin.
— Olkaa niin ystävällinen. Carlat ja palvelijat ovat varmaankin alhaalla.
Tignonville tarttui sen ajan tavan mukaan oikealla kädellään tytön vasempaan ja laskien toisen kätensä miekkansa kahvalle saattoi tytön alas portaita, jotka tehden käännöksen johtivat suoraan linnan pihalle. Täällä liikkui joutilaana edestakaisin meluava joukko asestettuja palvelijoita, lakeijoita ja juoksupoikia, muutamat kantaen soihtuja, toiset herrojensa viittoja ja päällyskenkiä.
Jos herra de Tignonville olisi käyttänyt huomiokykyään enemmän, taikka ellei hän olisi ollut siinä määrin vaipunut oman tärkeytensä tuntoon, niin hän luultavasti olisi huomannut, että monet silmät tarkastivat häntä synkästi. Hän olisi ehkä kuullut, että monet ilmeisesti päästivät pilkkanaurun hänen kustannuksellaan. Mutta kutsuessaan luokseen Carlatia, joka oli neiti de Vrillacin hovimestari ja taloudenhoitaja, hän ei tullut kuulleeksi, kuinka eräs juoksupoika halveksivasti sähähti heille: »Kristityt koirat!» ja kuinka toinen kuninkaan veljen sotilaspukuun puettu räyhääjä mutisi partaansa: »Etelän koirat!»
Hänen huomionsa oli kiintynyt hovimestarin hakemiseen ja auttamaan tätä kietomaan viittaa emäntänsä ympärille. Sitten hän mahtavin liikkein, jotka olivat hänelle uusi saavutus ja jotka hän Pariisiin tultuaan oli oppinut, avasi tien tytölle tungoksen läpi. Hetken kuluttua he kaikki kolme, kuuden asestetun keihäitä ja tulisoihtuja kantavan palvelijan seuraamina erosivat ihmisjoukosta ja astuen linnanpihan poikki, jota valaisivat kirkkaat akkunarivit, menivät ulos pallokenttien välisestä portista Fosses de St. Germain-kadulle.
Heidän edessään kohosivat St. Germain-kirkon torni ja gootilaiset kuvut tummassa siroudessaan taivasta vasten, jolla iltaruskon viimeinen heikko hohde vielä kilpaili tähtien kanssa. Kello oli hiukan yli yhdeksän. Elokuun-päivän kuumuus hehkui vielä tungokseen asti ihmisiä täynnä olevan kaupungin yllä, heikentäen etäistä aseiden ja varustusten helinää, joka kuitenkin pyrki hiljaisuudesta tai oikeammin hillitystä humusta kuuluville.
Kun neiti sivuutti St. Germainin luostarin viereisen suljetun talon, jonka edustalla juuri eilen oli haavoitettu amiraali Colignytä, hugenottien johtajaa, puristi hän seuralaisensa kättä ja painautui vaistomaisesti häntä lähemmäksi. Mutta Tignonville nauroi hänelle.
— Se oli yksityistä kostoa, — sanoi hän vastaukseksi tytön lausumattomiin ajatuksiin. — Se oli luultavasti Guisein työtä. Mutta nyt he tietävät, mikä on kuninkaan tahto, he ovat ymmärtäneet viittauksen ja vetäytyneet syrjään. Sellaista ei enää tapahdu, neitiseni. Ja todistuksena siitä ovat vartijat, katsokaa, — he olivat juuri tulleet Bethizy-kadun päähän, jonka kulmatalossa, Arbre Sec-kadun puolella, Coligny asui — jotka kuningas on asettanut hänen suojukseen. Viisikymmentä keihästä Cosseinsin johdolla.
— Cosseinsin? — kertasi tyttö. — Mutta minä luulin…
— Että hän ei meitä juuri rakastanut? — vastasi Tignonville nauraa hihittäen. — Ei hän ollutkaan siihen taipuvainen. Mutta koirat nuolevat, mitä heidän herransa käskee, neiti. Hän ei ollut ennen puolellamme, mutta nyt hän on. Nämä häät ovat tehneet kaikessa muutoksen.
— Toivokaamme, ettei niistä koidu onnettomuutta! — kuiskasi tyttö. Hän sanoi sen sisäisestä pakosta.
— Mitä vielä! — vastasi hänen sulhasensa vakuuttavasti. — Miksi niin kävisi?
He olivat hänen puhuessaan pysähtyneet viimeisen talon edustalle St. Honoré-kadun kulmaan, vastapäätä Croix du Tiroiria, joka kohosi varjomaisena neljän kadun yhtymästä. Tignonville koputti ovelle.
— Mutta, — sanoi tyttö lempeästi katsoen häntä kasvoihin, — tämä muutos on niin äkillinen, eikö olekin? Kuninkaan ei ollut tapana olla niin hyvä meille.
Hänen sulhasensa toisti samat sanat kohteliaasti. — Unia teistä! — huudahti hän ja tehden kädenliikkeen jäähyväisiksi kääntyi paluumatkalle.
Hän kulki reippaasti taakseen katsomatta, vaikka tyttö vitkasteli hetkisen seuraten häntä katseillaan. Tyttö ei huomannut kiinnittävänsä tähän seikkaan huomiota taikka sen loukkaavan mieltään. Kuitenkin, kun ovi lukittiin ja teljettiin hänen takanaan, kun hän kohosi senaikuisia kylmiä, autioita portaita yläkertaan — kun hän kuuli palvelijoittensa hiljaiset, kumajavat askeleet heidän poistuessaan komeroihinsa ja makuusuojilleen, ja ennen kaikkea silloin, kun hän oli astunut huoneensa kynnyksen poikki ja kädenliikkeellä viittasi rouva Carlatia ja kamarineitiään kuuntelemaan, tunsi hän varmasti jotakin puuttuvan.
Hän alkoi tuntea vilunväreitä ehkä juuri siksi, että oli tuo puute, jota hän ei itselleen myöntänyt eikä määritellyt. Se saattoi myöskin johtua yöilmasta, vaikka olikin elokuu, ehkäpä pelkästä hermostumisesta tai kreivi Hannibalin hymyn muistamisesta. Mistä se lieneekin johtunut, seurasi se häntä vuoteeseenkin. Hän makasi kauan valveilla, kauan vielä senkin jälkeen kun koko talo jo nukkui, kun kauppahallien ahdinkoinen kortteli oli alkanut liikehtiä ja Sorbonne ruvennut purkamaan sisästään mustamekkoista ihmisvirtaansa, vielä kauan senkin jälkeen, kun akkunarivit olivat syttyneet säteilevään valoon suurissa taloissa, joiden päädyt olivat kadulle päin ja joita ulottui St. Antoinesta Montmartrelle ja pohjoispuolella olevasta St. Denisistä etäiseen St. Jaquesiin asti, — niin, vieläpä sittenkin, kun ainoastaan Louvren kortteli pysyi pimeänä tämän omituisen sydänöisen kirkkauden ympäröimänä. Lopuksi hänkin nukahti uneksien kodistaan, Poitoun avarasta taivaanlaesta ja Vrillac-linnastaan, jota yötä ja päivää huuhteli Biskajanlahden vuorovesi.
— Tavannes!
— Teidän majesteettinne.
Kuten tiedämme, oli Tavannes ollut hidas tottelemaan kutsua. Astuessaan esille joukosta hän näki kuninkaan vetäytyneen salin perälle Retzin ja hovimestarinsa Rambouilletin seurassa. Kaarle oli nähtävästi unohtanut kutsuneensa kreiviä. Hän näytti kuuntelevan pää hiukan painuksissa, sillä hän oli pitkä ja sen vuoksi hiukan kumara, matalaäänistä keskeytymätöntä puhelua, joka kuului hänen työhuoneensa ovelta.
Eräs ääni, joka usein kuului ylinnä, oli epäilemättä naisen. Eräällä toisella, tasaisella ja pehmeällä äänellä, oli vieras ääntämistapa. Kolmas oli kuninkaan veljen, Katariina de Medicin lemmikkipojan, kiihkeä ja käskevä ääni.
Seisten kunnioittavasti parin askelen päässä kuninkaan takana Tavannes ei sanottavasti kuullut, mitä puhuttiin, mutta Kaarle nähtävästi kuuli jonkun verran enemmän, sillä hän alkoi äkkiä nauraa hurjaa, ilotonta naurua ja taputti Rambouilletia olalle.
— Kas niin! — sanoi hän kamalasti kiroten tapansa mukaan. — Se on siis päätetty! Se on päätetty! Menkää, mies, ottamaan vastaan määräyksenne! Ja te, herra de Retz, — jatkoi hän äänessään julmaa pilkkaa, — menkää ja antakaa määräykset!
— Minäkö, teidän majesteettinne? — sanoi italialainen marski rukoilevasti torjuen. Nuori kuningas osoitti ajoittain kärsimättömyyttään italialaista piiriä kohtaan, jolla hänen äitinsä ympäröi häntä ja johon kuuluivat Retzit ja Biraguet, Strozzit ja Gondyt.
— Niin, juuri te! — vastasi Kaarle. — Te ja minun rouva äitini! Ja Jumalan nimessä vastatkaa siitä tuomiopäivänä! — jatkoi hän kiivaasti. — Te sitä tahdotte! Te ette anna minulle rauhaa, ennenkuin olette saaneet tahtonne täytetyksi. Siis tehkää niin, mutta huomatkaa, se on tehtävä perinpohjin! Ei saa jäädä henkiin ainoakaan, joka voisi sen heittää vasten kuninkaansa silmiä ja huutaa: »Et tu, Carole» (sinäkin, Kaarle)! — Rypekää, rypekää veressä, jos teitä haluttaa, — jatkoi hän yhä pahemmin raivostuen. — Oi, siitäpä tulee hauska yö! Ja sen verran siinä on totta, että saatte tappaa kirppuja vaikka koko päivän, mutta jos poltatte takin, niin leikki loppuu siihen. Koettakaa vain polttaa, niin silloin… Hän säpsähti ja keskeytti puheensa huomatessaan Tavannesin likellään. — Piru vieköön! — huusi hän raa'asti, — kuka teidät on kutsunut tänne?
— Teidän majesteettinne kutsui minua, — vastasi Tavannes, muiden pujahtaessa kuninkaan työhuoneeseen, osaksi kuninkaan käden kehoituksesta, osaksi pakenemishalusta, jättäen heidät kahden kesken.
— Minäkö olisin kutsunut teitä? Huusin veljeänne, marskia.
— Hän on tuolla sisällä, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes, osoittaen työhuonetta. — Kuulin hänen äänensä hetki sitten.
Kaarle varjosti silmiään vapisevalla kädellään. — Onko hän siellä? — mutisi hän. — Niin näkyy olevan. Sitäpaitsi kuulin hänen äänensä. Ja… ja ihminen voi olla vain yhdessä paikassa yhdellä kertaa. — Hurjan katseen harhaillessa pitkin huonetta hän laski kätensä kreivi Hannibalin rinnalle. — He eivät suo minulle vähääkään rauhaa, äitini ja Guiset, — kuiskasi hän, hivutustautisen punan kohotessa kiihtyneille poskille. — He vaativat lakkaamatta. He sanovat, että Coligny… he sanovat, että hän solvaisee minua täällä omassa palatsissani. Ja…mordieu, se onkin totta. Ja vielä tänään hän tahtoi sopia kanssani. Minun, kuninkaan kanssa! Esittää ehtoja! Ja siksi saakin niin käydä, Jumalan ja perkeleen nimessä, se pannaan toimeen! Mutta ei ainoastaan kuusi tai seitsemän kappaletta. Ei, ei, vaan kaikki, kaikki! Ei yksikään saa jäädä henkiin sanoakseen minulle: »Te sen teitte.»
— Hiljaa, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes, sillä Kaarle oli vähitellen korottanut ääntänsä. — Te herätätte huomiota.
Nyt vasta nuori kuningas — hän oli vain kahdenkymmenenkahden vanha,Jumala häntä armahtakoon! — katsahti ensimmäisen kerran seuralaiseensa.
— Aivan niin, — kuiskasi hän, ja hänen katseensa kävi kavalaksi. — Sitäpaitsi, sittenkin vielä toinen mahdollisuus, jos vain tahdon. Voi, kuinka viimeksi olen tuumimistani tuuminut; soisin, että tietäisitte. — Ja kohottaen olkapäitään melkein korvien tasalle hän vuoroin nosti ja laski kämmeniään, jolloin selkä peitti tämän liikkeen läsnäolijoilta. — Hypi lautaa! Hypi lautaa! — mutisi hän. — Ja kuningas on kummankin välillä, nähkääs. Se on äitini hallitustaitoa. Sen hän on sadasti minulle osoittanut. Mutta, katsokaa, yhtä helppoa on antaa toisen painua kuin toisenkin, — hän katsahti Tavannesiin viekkaasti, — taikka hakata poikki oikea tai vasen puoli. Ja…ja amiraali on vanha mies ja kuolee pian, ja sitäpaitsi minusta on hauskaa kuulla hänen puhuvan. Hän puhuu hyvin. Sitävastoin nuo toiset, Guise ja hänen heimolaisensa, ovat nuoria, ja minä olen ajatellut, — niin, olen ajatellut… mutta mitäpä siitä! — Hän naurahti äkkiä katkerasti. — Minun rouva äitini tahtoo tehdä oman päänsä mukaan. Ja olkoon menneeksi tällä kertaa, mutta kaikki, kaikki! Myös Foucauld, kas niin! Oletteko huomannut: hän sekoittaa kortteja. Näettekö hänet… sellaisena kuin hän on huomenna, haava kurkussa ja hampaat irvissä? Mitä ihmettä, jumalani! — huusi hän miltei kirkuen, — kynttilät hänen ympärillään palavat sinisin liekein. — Ja vapisevin käsin, kasvot suonenvetoisesti vavahdellen, nuori kuningas tarrautui seuralaisensa käsivarteen ja puristi sitä.
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei vastannut mitään.
— Luuletteko, että näemme heitä jäljestäpäin? — jatkoi Kaarle kiihkeää kuiskettaan. — Unissamme, vai mitä? Taikka silloin, kun yövartija huutaa ja me heräämme, ja munkit rukoilevat ja veisaavat St. Germainissa, ja… ja vahakynttilä palaa himmeästi?
Ivahymy väreili Tavannesin huulilla. — Minä en uneksi, teidän majesteettinne, — vastasi hän kylmästi, — ja valvon harvoin. Muuten en pelkää vihollisiani, olkoot eläviä tai kuolleita.
— Ettekö? Lempo soikoon, toivoisin, etten minäkään pelkäisi, — huudahti nuori hallitsija. Hänen otsansa oli hiestä kostea. — Toivoisin, etten pelkäisi. Mutta sehän on päätetty. He ovat niin päättäneet, ja soisin, että se olisi jo tehty. Mitä te ajattelette… siitä, mies? Mitä te itse ajattelette siitä?
Kreivi Hannibalin ilme oli selittämätön. — En ajattele mitään, teidän majesteettinne, — vastasi hän kuivasti. — Ajatteleminen on teidän majesteettinne ja teidän neuvostonne asia. Minulle riittää, että se on kuninkaani tahto.
— Mutta ettehän peräydy? — mutisi Kaarle katsahtaen häneen äkkiä epäluuloisesti. — Mutta tiedänhän — hän kirosi hirmuisesti — että te ette peräydy. Uskon, että yhtä mielellänne tappaisitte munkin… vaikka siitä ei, Jumalan kiitos — hän teki hurskaasti ristinmerkin — ole lainkaan puhetta… kuin tavallisen miehen. Ja mieluummin kuin tytön.
— Paljon mieluummin, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes yrmeästi. — Jos teillä on joitakin määräyksiä munkkien suhteen… eikö? Siinä tapauksessa teidän majesteettinne ei tarvitse jutella minulle kauempaa. Herra de Rochefoucauld alkaa jo ihmetellä, mikä pidättää teidän majesteettianne niin kauan pelistänne. Ja muutkin alkavat kiinnittää huomiotaan teidän majesteettiinne.
— Jumalan nimessä! — huudahti Kaarle, äänessään ihmetyksen ja kauhun kaiku, — jos he tietäisivät, mitä on mielessämme, niin he kiinnittäisivät vielä enemmän huomiotaan meihin. Ja sentään, katsokaa Nancayta tuolla ovella? Hän on välinpitämätön. Hän on tänään saman näköinen kuin eilenkin. Ja kuitenkin joutuu hänen osalleen työ täällä palatsissa…
Ensimmäisen kerran pääsi Tavannesilta hämmästyksen merkki.
— Palatsissa? — mutisi hän. — Tullaanko täälläkin tekemään jotakin?
— Sallisitteko muutamien paeta ja sitten vähitellen palata leikkaamaan kurkkumme poikki? — vastasi kuningas jyrkästi, raivonpuuskan vallassa. Hänen horjuvan luonteensa vaarallisin heikkous oli kykenemättömyys säilyttää samaa mielentilaa kahta minuuttia kauempaa. — Ei. Kaikki, kaikki! — kertasi hän kiihkeästi. — Eikö Noakin kahdeksanhenkinen perhe kansoittanut maata? Mutta minä en jätäkään kahdeksaa henkeä! Serkkuni saavat elää, sillä he ovat kuninkaallista verta, jos muuttavat mielensä. Ja vanha hoitajani, jos kukaan. Ja Paré, sillä kukaan muu ei osaa hoitaa ihoani. Ja…
— Ja Rochefoucauld, epäilemättä, teidän majesteettinne?
Kuningas, joka oli silmillään etsinyt suosikkiseuralaistaan, iski nyt katseensa Tavannesiin.
— Foucauld? Kuka niin on sanonut? — mutisi hän luulevaisesti. — En ainakaan minä. Mutta se nähdään sitten. Saadaan nähdä. Ja muistakaa olla säästämättä ainoatakaan ilman määräystä. Siinä on teidän tehtävänne, herra kreivi.
— Ymmärrän, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes kylmästi. Ja hetken äänettömyyden jälkeen, nähdessään, että kuninkaalla ei enää ollut hänelle mitään sanottavaa, hän kumarsi syvään ja poistui hovimiespiirin tarkastelemana, kuten pidettiin silmällä kaikkia kuningasta ympäröiviä sellaisena aikana, jolloin kuninkaan henkäys merkitsi elämää tai kuolemaa ja hänen hymynsä loi ihmisten onnen. Hänen astuessaan Rochefoucauldin ohi tämä katsahti häneen ja nyökkäsi.
— Mitähän nyt on veli Kaarlen mielessä? — mutisi hän. — Tänä iltana hän on entistään hullumpi. Suunnitteleeko hän naamiohuveja vai murhaa?
— Oikkuja, — vastasi Tavannes halveksivasti. — Täynnä vanhoja taruja, joita hänen entinen hoitajansa on hänelle syöttänyt. Kyllä hän kohta tointuu, ja hyvä on, jos voitte huvittaa häntä.
— Koetan, jos hän vain tulee, — vastasi Rochefoucauld sekoittaen kortteja. — Jos en onnistu, jää se Chicotin velvollisuudeksi, ja hänen pitäisi se huomata. Minä olen väsynyt ja menen maata.
— Kyllä hän tulee, —selitti Tavannes ja liikahti ikäänkuin mennäkseen eteenpäin, mutta pysähtyi sanoakseen vielä jotakin. — Kyllä hän tulee, — mutisi hän kumartaen ja kuiskaten hiljaa ja katsoi toista kiinteästi silmiin. — Mutta älkää salliko hänen menettää suuria summia. Hän on ilkeällä tuulella. Olkaa hänelle mieliksi, jos voitte; siitä voi olla teille hyötyä.
Molempien miesten katseet yhtyivät tuokioksi, ja Foucauld — niin kuningas nimitti hugenotti-suosikkiaan — ilmaisi lievää hämmästystä, sillä kreivi Hannibal ja hän eivät olleet läheisiä tuttuja, mutta nähdessään toisen puhuvan vakavasti hän kohotti kulmakarvojaan ilmaistakseen, että oli käsittänyt. Tavannes nyökäytti huolimattomasti päätään vastaukseksi, katsoi hetken pöydälle levitettyjä kortteja, jatkoi matkaansa työntäytyen piirin läpi ja saapui ovelle. Hän nosti juuri oviverhoa mennäkseen ulos, kun Nancay, henkivartion kapteeni, kosketti hänen hihaansa.
— Mitä te sanoitte Foucauldille, herra de Tavannes? — kuiskasi hän.
— Minäkö?
— Niin, —ja kapteeni loi häneen epäluuloisen katseen, — juuri te, herra kreivi.
Kreivi Hannibalin silmäykseen tuli nyt sitä äkillistä julmuutta, joka teki tämän miehen sananparreksi hovissa.
— Juuri mitä halusin, herra sveitsiläisten kapteeni! — sähisi hän, ja hänen kätensä puristautui toisen ranteen ympäri kuin pihdit. — Juuri mitä mieleni teki, muistakaa se! Ja muistakaa ensi kerralla, että minä en ole hugenotti ja sanon mitä tahdon.
— Mutta varovaisuus on erikoisesti tarpeen, — puolusteli Nancay änkyttäen ja vältellen. — Ja… ja minulle on annettu määräykset, herra kreivi.
— Teidän määräyksenne eivät liikuta minua, — vastasi Tavannes päästäen ylenkatseellisesti otteensa hänen ranteestaan. — Ja muistakaa, mies, ettette tänä yönä tule minun tielleni. Te tunnette vaalilauseemme? Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! Ottakaa onkeen!
Nancay näytti jurolta. — Mutta papit sanovat: »Jos kätesi on sinulle pahennukseksi, niin leikkaa se poikki», — mutisi hän.
Tavannes nauroi kolkosti. — Jos te olette minulle pahennukseksi, niin leikkaan kurkkunne poikki, — sanoi hän mennen tervehtimättä ulos ja laskien oviverhon takanaan.
Nancay katseli raivosta kalpeana hänen jälkeensä. — Olkoon hän kirottu! — kuiskasi hän hieroen rannettaan. — Jos hän olisi joku toinen, kyllä minä opettaisin hänet! Mutta hän lävistäisi minut yhtä mielellään kuninkaan läsnäollessa kuin Pre aux Clercsissä, ja kuningas kuuntelee hänen veljeään, marskia, ja mikä on vieläkin pahempi, rouva Katariina myöskin!
Hän oli vielä vihansa vimmassa, kun eräs upseeri, puettuna kuninkaan veljen sotilaspukuun, astui kiireesti sisään ja käsi oviverholla silmäili levottomasti ympärilleen. Kun hänen katseensa osui Nancayhin, kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Onko teillä luettelo? — mutisi hän.
— Palatsissa on seitsemäntoista hugenottia, paitsi heidän kuninkaallisia korkeuksiaan, — vastasi Nancay samalla varovalla äänellä. — Ottamatta lukuun paria kolmea, jotka eivät ole sitä eikä tätä. Lisäksi nuo molemmat Montmorencyt, mutta heidät on jätettävä rauhaan veljensä tähden, joka ei ole satimessa. Hän tulee liian paljon isäänsä, vanhaan Penkinpolttajaan, jotta olisi viisasta loukata häntä. Ja sitten on vielä Paré, jonka tulee mennä kuninkaan työkammioon heti kun portit on suljettu. Jos kuningas vielä päättää pelastaa jonkun, lähettää hän hänet työkammioonsa. Näin on täällä siis kaikki selvillä ja kunnossa. Jos te olette ulkona etumaisena, niin hyvä on. Kuka huolehtii hammaspuikko-herrasta?
— Amiraalista? Monsieur, Guise ja pääpriori. Cosseins ja Besme vartioivat. Se toimitetaan aivan ensimmäiseksi. Sitten pormestari herättää kaupungin. Hänellä on valmiina joukko vankkoja miehiä kolmessa tai neljässä paikassa, niin että tuli heti leimahtaa liekkiin kaikkialla. Marcel, entinen pormestari, on saanut saman tehtävän virran eteläpuolella. On annettu määräys, että kaupunki on valaistava kuin kansanhuveja varten, ja hallit ovat valmiina.
Nancay nyökäytti päätään, mietti hetkisen, ja vaistomainen väristys puistatti häntä.
— Jumalani! —huudahti hän, — se tulee järkyttämään koko maailmaa!
— Niinkö luulette?
— No aivan varmasti! — Hänen seuraavat sanansa osoittivat, että hän muisti Tavannesin varoituksen. — Minä puolestani, ystäväni, pukeudun rautapaitaan tänä iltana, — sanoi hän. — Paitsi hänen majesteettinsa laskua tulevat monen muunkin saatavat ennen aamunkoittoa maksetuiksi, ja moni salainen isku sattuu taistelun tuoksinassa.
Toinen risti itsensä. — Jumala suokoon, ettei yksikään isku sattuisi tänne! — sanoi hän hartaasti. Ja katsahtaen ympärilleen vielä kerran hän nyökkäsi ja meni ulos.
Ovensuussa hän törmäsi yhteen juuri sisään astuvan henkilön kanssa. Tämä oli herra de Tignonville, joka nähdessään likellä Nancayn tervehti tätä ja jäi katselemaan ympärilleen. Nuoren miehen kasvot punoittivat, ja hänen silmänsä olivat oudosta kiihtymyksestä kirkkaat.
— Missä on herra de Rochefoucauld? — kysyi hän innokkaasti. — Ei suinkaan hän ole vielä lähtenyt?
Nancay kuuli värähdyksen hänen äänessään, huomasi nuoren miehen punoittavat kasvot ja muuttuneen käytöksen, huomasi sitäpaitsi rypistyneen paperipalan, joka oli melkein kätkössä hänen kädessään. Kapteenin kasvot synkistyivät. Hän astui askeleen lähemmäksi, ja hänen kätensä hapuili varovasti tikaria, mutta kun hän puhui, oli hänen äänensä tyyni, kuten huvitteluhaluisen hovin pinta, rauhallinen kuten kaikki näkyi olevan tänä kesäiltana Pariisissa.
— Hän on yhä täällä, — vastasi hän. — Onko teillä uutisia, herra deTignonville?
— Uutisiako?
— Herra de Rochefoucauldille?
Tignonville nauroi. — Ei, — sanoi hän. — Tulin tänne saattaakseni hänet asuntoonsa, siinä kaikki. Vai uutisia, kapteeni? Mikä teidät siihen luuloon saattoi?
— Se, mikä teillä on kädessänne, — vastasi Nancay vapautuneena epäluulostaan.
Nuori mies punastui hiusrajaa myöten. — Ei tämä ole häntä varten, — sanoi hän.
— Huomaan sen, herra, — vastasi Nancay kohteliaasti. — Hänellä on tosin suuri menestys, mutta kaikki rakkauskirjeet eivät mene yhtäälle.
Nuori mies nauroi itsetietoista, imarreltua naurua. Hän oli kaunis ja hänellä oli sellaiset kasvot, joita naiset ihailevat, mutta siitä tavasta, kuinka hän piti hovipukuaan, puuttui luontevuus. Puku oli myös hiukan hienompi kuin mikä oli hugenottien maun mukaista, tai näytti ainoastaan hienommalta, johtuen siitä tavasta, kuinka hän sitä piti, samoin kuin Telignyn ja Foucauldin samettiviitat ja hopeakudoksiset silkkipuvut menettivät komeutensa ja muuttuivat vain sivuseikoiksi, sopiviksi ja arvokkaiksi vaatekappaleiksi näille miehille. Vieläkin omituisempaa oli, että kun Tignonville nauroi pitäen somaa, hajuvedelle tuoksuvaa paperia kädessään samalla sitä sekä kätkien että näytellen, tuntuivat hänen vaatteensa entistä komeammilta ja hän itse tavallista kömpelömmältä.
— Tämä on tosin eräältä naiselta, — myönsi hän. — Mutta se sisältää vain pientä pilaa, sen voin teille vakuuttaa.
— Tietenkin! — mutisi herra de Nangay kohteliaasti. — Onnittelen teitä!
— Mutta…
— Minä onnittelen todellakin.
— Mutta tämähän ei ole kerrassaan mitään!
— Kyllä ymmärrän. Katsokaa, kuningas aikoo poistua. Astukaa esiin, herra, — jatkoi hän ystävällisesti. — Nuoren miehen tulee näyttäytyä. Sitäpaitsi hänen majesteettinsa on teille suosiollinen, — lisäsi hän silmää iskien. Hänen majesteettinsa henkivartion kapteenilla oli epämiellyttävä taipumus huumoriin, ja tänä iltana hänellä oli tavallista enemmän tilaisuutta sitä näyttää.
Tignonvillellä oli liian hyvä käsitys itsestään epäilläkseen toisen tekevän pilaa, ja näin rohkaistuna hän työntäytyi piirin eturiviin. Hänen ollessaan täältä poissa morsiamensa kanssa piiri oli harventunut ja kynttilät haaraisissa jaloissaan olivat palaneet tuumaa lyhemmiksi. Mutta vaikka monet olivatkin poistuneet, olivat kuitenkin kuninkaan valituimmat ystävät jääneet sinne, ja kuningas oli vastoin seurueensa luuloa istuutunut jälleen paikalleen.
Täällä vallitsi teeskennelty iloisuus, mikä oli hyvin tavallista hovin turmeltuneessa elämässä. Kuningasta vastapäätä pelasivat erään pöydän ääressä Montpensier ja marski Cossé noppapeliä ja väittelivät, milloin huudahtaen ilosta, milloin kiroillen, joten saattoi arvata, minne päin onni kulloinkin kääntyi. Kuninkaan tuolin takana Chicot, hänen aatelissyntyinen narrinsa, nojasi hänen hartiaansa, väliin tarkastellen kortteja, väliin irvistellen kamalasti, niin että katsojat purskahtivat nauramaan. Kauvempana huoneessa, seinäkomeron pään kohdalla, istui marski Tavannes — Hannibalimme veli — matalalla tuolilla, joka oli asetettu vastapäätä työhuoneen avointa ovea.
Tästä ovesta vilahti hento silkkisukkainen jalka silloin tällöin näkyviin. Se pistäytyi esille, katosi ja ilmestyi jälleen ritarillisen marskin yrittäessä joka kerta ryöstää siltä punasamettista tohvelia, joka oli koristettu jalokivillä. Hän epäonnistui kolmasti saaden palkakseen raikuvaa naurua. Neljännellä yrityksellä hänen tuolinsa kaatui ja hän itse keikahti lattialle, mutta ei hellittänyt tohvelia, eikä ainoastaan tohvelia, vaan ei jalkaakaan. Hän veti ensiksi liehuvien silkkihameitten ja hienojen pitsien keskestä esille nilkan ja sitten kauniin jalan, piilossa olevan kaunottaren kimakasti huutaessa.
Seurue taputti käsiään osoittaen vilkkaasti mielihyväänsä, nuori nainen tunsi jalkaansa yhä vedettävän ja kirkui yhä äänekkäämmin. Kaikki, paitsi kuningas ja häntä vastapäätä istuva, kääntyivät katsomaan. Äkkiä tämä leikki loppui kesken; jäntevä käsi ilmestyi avuksi ja erotti, ja Guisen kauniit, tummat kasvot olivat hetken aikaa ovella näkyvissä. Ne katosivat heti, kun olivat ilmestyneetkin, ne olivat tuskin sekuntia näkyvissä, mutta moni ehti tuntea ne ja ihmetteli, sillä eikö nuori ruhtinas ollut kuninkaan epäsuosiossa murhayrityksestä amiraalia vastaan? Olihan hänet karkoitettu Pariisista juuri tänä aamuna ja kielletty palaamasta?
He tuijottivat vielä kaikki hämmästyksen vallassa, kun Kaarle kiivaasti, tapansa mukaan, työnsi tuoliaan taaksepäin.
— Foucauld, te olette minulle kymmenen kolikkoa velkaa! — huusi hän ihastuksissaan ja löi kätensä pöytään. — Maksakaa, ystäväiseni, maksakaa!
— Huomenna, pikku herra, huomenna! — vastasi Rochefoucauld samaan sävyyn ja nousi seisomaan.
— Huomenna! — toisti Kaarle. — Huomenna? — Hänen leukansa tutisi tätä sanoessa, ja hän katseli hurjana ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat.
— Niin, teidän majesteettinne, miksi ei huomenna? — kysyi Rochefoucauld hämmästyneenä ja kääntyi vuorostaan katsomaan ympärilleen, ja samassa hän tunsi väristystä. — Miksikä ei huomenna? — kertasi hän.
Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänelle: huoneessa oli kuolemanhiljaista. Minne hän katsoikin, kohtasi hän vakavia, kummastelevia katseita, sellaisia, joita luodaan ruumisarkussa makaavaan mieheen.
— Mikä teitä kaikkia vaivaa? — huusi hän väkinäisesti. — En todellakaan näe, mikä tässä asiassa on niin leikkisää, teidän majesteettinne.
Kuninkaalta nähtävästi puuttui voimaa vastata, ja Chicot katkaisi äänettömyyden.
— On jotakuinkin selvää, — sanoi hän raa'asti naurahtaen. — Kukko munii ja Foucauld maksaa — huomenna!
Nuoren aatelismiehen poskille kohosi puna. Hän ja gasconjelainen hovinarri olivat huonoissa väleissä.
— On olemassa eräitä velkoja, jotka maksan jo tänään, — huusi hän ylpeästi. — Ja nyt hyvästi, pikku herrani! Kun joku ei ymmärrä pilaa, on hänen aika lähteä.
Hän oli puolitiessä ovelle, kaikkien tarkastellessa häntä, kun kuningas alkoi puhua.
— Foucauld! — huusi hän oudolla, tukehtuneella äänellä. — Foucauld! — Hugenottilainen suosikki kääntyi takaisin ihmetellen. — Odottakaahan hetkinen! — jatkoi kuningas samalla väkinäisellä äänellä. — Jääkää aamuun asti — työhuoneeseeni. Nyt on jo myöhäistä. Pelataan tämä loppuyö!
— Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, — vastasiRochefoucauld avomielisesti. — Olen jo aivan nukuksissa.
— Te voisitte nukkua pukuhuoneessani, — väitti kuningas itsepintaisesti.
— Kiitoksia tyhjästä! — oli iloinen vastaus. — Sen vuoteen tunnen liiankin hyvin! Nukun kauvemmin ja paremmin omassani.
Kuningasta puistatti, mutta hän koetti salata sitä kohauttamalla kevyesti olkapäitään ja kääntyi poispäin.
— Se on Jumalan tahto! — mutisi hän, kasvot huulia myöten valkeina.
Rochefoucauld ei kuullut näitä sanoja. — Hyvää yötä, teidän majesteettinne, — huusi hän. — Hyvästi, pikku herrani! — Nyökäyttäen päätään ystävilleen hän jatkoi matkaansa ovelle Mergeyn ja Chamontin, kahden seurueeseensa kuuluvan aatelismiehen saattamana.
Nancay kohotti oviverhoa nöyrän näköisenä. — Suokaa anteeksi, herra kreivi, — sanoi hän, — menettekö hänen korkeutensa luo?
— Ainoastaan hetkiseksi, Nancay.
— Sallikaa minun saattaa teitä. Vartiosto on ehkä jo asettunut sinne.
— Tehkää niin, ystäväni, — vastasi Rochefoucauld. — Kas, Tignonville, tekö se olettekin?
— Olen tullut saattamaan teitä asuntoonne, — sanoi nuori mies, astellen toisen vieressä, kun oviverho oli laskeutunut heidän takanaan ja he kulkivat pitkin pylväskäytävää.
Rochefoucauld pysähtyi ja laski kätensä Tignonvillen käsivarrelle.
— Kiitoksia, poikaseni, —sanoi hän, — mutta minä menen leskiprinsessan luo, vasta myöhemmin hänen korkeutensa puheille. Voin viipyä tunnin tai ehkä enemmänkin, te ette viitsi odottaa niin kauan.
Herra de Tignonvillen ilme nolostui hullunkurisesti. — Totta puhuen, en, — sanoi hän. — En… en luule, että voin odottaa niin kauan… tänä yönä.
— No niin, tulkaa sitten huomenillalla, — vastasi Rochefoucauld hyväntahtoisesti.
— Hyvin mielelläni, — huudahti toinen sydämellisesti, ilmeisesti keventynein mielin. — Tietysti tulen, se on minulle suuri ilo. — Ja nyökäyttäen hyvää yötä toisilleen he erosivat.
Rochefoucauldin astuessa, rinnallaan Nancay ja aatelismiestensä saattamana, pitkin kaikuvaa, nyt aivan tyhjää pylväskäytävää, hyökkäsi nuorempi mies säteilevin kasvoin portaita alas siihen suureen saliin, jossa oli naisenmuotoiset pilarit. Hän ainakaan ei ollut uninen.
Historia kertoo, että ennenkuin kreivi de la Rochefoucauld jätti Louvren sinä yönä, hän sai mitä selvimpiä viittauksia siitä perikadosta, joka häntä uhkasi, ja hän sai ainakin yhden kirjallisen varoituksen, jonka hänelle toi outo, mustiin puettu mies, ja hän puolestaan ilmoitti sen Navarran kuninkaalle. Lisäksi mainitaan, että kun hän vihdoin kello yhdentoista tienoissa lähti, oli linnan piha voimakkaasti valaistu ja kolme vartiokomppaniaa, sveitsiläinen, skotlantilainen ja ranskalainen, seisoi riviin järjestettyinä alkaen suuresta etusalista sille portille asti, joka avautui kadulle. Mutta, lisää aikakirja, tämä varokeino, niin pahaa ennustavalta kuin se muutamista hänen seuralaisistaan näyttikin, tai se vakava tapa, millä portin luona paikallaan seisova Rambouillet hyvästeli erästä seurueeseen kuuluvaa aatelismiestä, ei järkyttänyt hänen ritarillista sieluaan eikä hävittänyt sen jaloa luottamusta.
Herra de Tignonville oli nuori ja vähemmän paatunut vaaroihin kuin Rochellen maaherra; jos hän olisi nähnyt näin paljon, olisi asian laita häneen nähden ehkä ollut toisin. Mutta hän lähti Louvresta tuntia aikaisemmin, jolloin palatsissa ja sen ympäristössä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaikka se meistä näyttää synkältä tulevien tapahtumien valossa. Sitäpaitsi hän nyt ajatteli aivan muita asioita mennessään linnan pihan poikki ja oli niin syventynyt omiin mietteisiinsä, että viitatessaan kahta palvelijaansa seuraamaan itseään hän tuskin oli tietoinen siitä mitä teki eikä herännyt haaveistaan, ennenkuin oli ehtinyt Baillet-kadun kulmaukseen. Siellä kuului selvästi niiden sveitsiläisten ääniä, jotka seisoivat vahdissa vastapäätä Colignyn asuntoa Bethizy-kadun päässä. He olivat sytyttäneet nuotion rautaiseen koriin keskelle katua, ja edempänä saattoi nähdä pieniä joukkoja liikkuvan edestakaisin pystytettyjen aseittensa ympärillä.
Tignonville pysähtyi, ennenkuin joutui valopiirin sisälle, ja kääntyen palvelijoittensa puoleen kehoitti heitä menemään kotiin. — Seuraan pian itsekin, mutta minulla on ensin vielä vähän asioita, — lisäsi hän lyhyesti.
Vanhempi palvelijoista vastusteli. — Kadut eivät ole turvallisia, — sanoi hän. — Parin tunnin kuluttua viimeistään on sydänyö, ja silloin…
— Joutavia, mies, pidätkö minua lapsena? — tiuskaisi hänen herransa vihaisesti. — Minulla on miekkani ja osaan käyttää sitä. En viivy kauan. Ja muistakaapa, miehet, pitää suunne kiinni, kuuletteko?
Miehet, hänen kotiseutulaisiaan, tottelivat vastahakoisesti, aikoen hiipiä hänen jäljessään heti kun hän kääntäisi selkänsä, mutta hän aavisti heidän aikeensa ja seisoi paikallaan, kunnes he olivat sivuuttaneet nuotion eivätkä enää voineet hänen liikkeitään nähdä. Sitten hän kiirehti Baillet-kadulle, meni sen poikki päästen Boule-kadulle, sitten vielä tämänkin poikki ja kääntyi oikealle joutuen koko Pariisin läpi idästä länteen ulottuvalle Ferronerie-kadulle. Täällä hän pysähtyi Viattomain Lasten hautuumaan pitkän tumman ulkomuurin edustalle. Siellä hautojen ja kuolleen Pariisin patsaiden keskellä osti ja myi sen ajan elävä Pariisi, käveli, juorusi ja rakasteli.
Hänen ympärillään oli nähtävänä sellaista, mikä olisi tuntunut hänestä oudommalta, jos hän itse olisi ollut tutumpi tässä kaupungissa. Pohjoisessa olevilta toreilta päin, siitä kaupunginosasta, joka kahdelta puolelta rajoittui hautausmaahan, jatkui sama kumea kohina, joka tunti sitten oli kiinnittänyt neiti de Vrillacin huomiota. Taivaalla hautausmaan yläpuolella levisi heijastavaa valoa, johon ei tarvinnut kaukaa etsiä syytä, sillä ympäröivien korkeiden rakennusten jokainen akkuna ja jokainen lähistöllä oleva markkinakoju otti osaa valaistukseen. Tämä outo kirkkaus hämmästytti häntä aluksi, sillä nyt oli jo se aika, jota Pariisikin piti myöhäisenä, jolloin kunniallinen ihminen nukkui vuoteessaan, mutta kuluneella viikolla oli ollut niin paljon juhlia, naamiaisia ja kansanhuveja, jotka oli aivan äkkiä pantu toimeen kuninkaan päähänpistojen mukaan, että hän päätti tämänkin johtuvan kuninkaan oikusta ja ihmetteli hiukan, mutta ei pohtinut asiaa sen enempää.
Talojen valot eivät sopineet hänen aiheilleen, mutta hautausmaan suljetun portin vieressä, kahden kojun välillä, paloi muistolamppu pyhän neitsyen ja Kristuslapsen kuvan edessä. Hän poikkesi kadun yli sinne ja katsottuaan ensiksi ympärilleen ollakseen turvassa kuljeksijoilta iän veti kirjelipun poveltaan. Se oli pistetty hänen käteensä pylväskäytävässä, ennenkuin hän saattoi neidin asuntoonsa; se oli ollut hänen hallussaan vain tunnin, mutta vaikka sen sisältö oli niin lyhyt ja niin helppo muistaa, oli hän tarkasti lukenut sen jo kolmasti.
»Kultaisen Neidon viereisessä talossa, Cinq Diamantskadulla, on ovi avoinna tuntia ennen sydänyötä, jos haluaisitte jutella vielä hetken. — C. St. L.»
Hänen lukiessaan kirjettä neljännen kerran lankesi lampun valo vinosti hänen kasvoillensa. Samoin kuin hänen hienot vaatteensa näyttivät sopivan vähimmin hänelle silloin, kun hän oli torjuvinaan Nancayn syytöksiä rakkausseikkailuista, samoin hänen kasvonsa eivät koskaan olleet näyttäneet vähemmän miellyttäviltä kuin nyt. Puna, jonka turhamaisuus nosti hänen poskilleen, itserakas hymy, joka väreili hänen huulillaan, kaikki oli omansa todistamaan, ettei hänen luonteensa ollut jaloimpia, taikka lamppu teki hänelle vääryyttä.
Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä ja piilotti sen jälleen. Hän odotti, kunnes St. Jacquesin kello ilmoitti olevan vielä tunnin sydänyöhön. Silloin hän lähti liikkeelle ja kääntyi oikealle kapeaa tietä pitkin, joka johti Lombard-kadulle. Täällä hän kulki katuojaa pitkin miekka kädessä katsellen kummallekin sivulle, sillä tämä paikka oli pahamaineinen ryöstöjen tähden, mutta vaikka hän näki montakin olentoa kurkistelemassa oviaukoissa tai johonkin käytävään johtavan kaarikatoksen alla, katosivat ne hänen lähestyessään. Tuskin kului minuuttiakaan, ennenkuin hän pääsi eteläpäähän sitä katua, jolla on tuo omituinen nimi »Viisi timanttia».
Tämä katu kuului teurastajien ahtaasti asumaan kaupunginosaan ja oli melkein heidän kuuluisan kirkkonsa varjossa. Se jatkui pohjoisempana Quimcampoix-kadun nimisenä; täällä nähtiin, mikä ei suinkaan ollut niihin aikoihin tavatonta, loistoa ja kurjuutta rinnakkain. Toisella puolella katua oli rivi upeita päätytaloja, rakennettuja Frans ensimmäisen aikana, ja niissä asui varakasta väkeä. Niitä erotti vain kadun leveys ja haiseva oja toisella puolella olevista hökkeleistä, paikkasuutarien ja makkarantekijöiden tölleistä. Nämä nojasivat muodottomiin puutaloihin, jotka kallistuen pyrkivät korkeutta kohden sortuvien kattojen ja pullistuvien räystäskourujen sekavana rykelmänä.
Tämä paikka oli Tignonvillelle outo ja yhdeksänä yönä kymmenestä hän olisi eksynyt, mutta onneksi monesta akkunasta loistavat vahakynttilät näyttivät hänelle, että hänen tarvitsi etsiä vain yhdeltä puolelta, ja sykkivin sydämin hän kulki pitkin uudempien talojen riviä innokkaasti etsien Kultaisen Neidon nimikilpeä.
Se löytyi vihdoin, ja sitten hän seisahtui hetkeksi neuvottomana. Kirjeessä sanottiin: »Kultaisen Neidon viereinen ovi», mutta ei sanottu kummalla puolella. Hän tarkasteli lähintä taloa, mutta ei nähnyt mitään merkkiä, josta olisi voinut tehdä johtopäätöstä, ja aikoi juuri siirtyä etäämmän oven luo, kun sattui näkemään kaksi miestä, jotka näyttivät häntä väijyvän. He koettivat piillä toisella puolella katua pölkyn takana, josta noustiin ratsun selkään. Heidän läsnäolonsa säikäytti häntä, mutta suureksi helpotuksekseen hän huomasi samassa, että etäämmän talon ovi oli auki. Se oli hiukan raollaan, joten kapea valonsäde pääsi pujahtamaan kadulle.
Hän kiirehti sinne — mitä pikemmin hän olisi sisällä, sitä parempi — työnsi oven auki ja astui sisään. Sisäpuolelle jouduttuaan hän heti koetti sulkea oven jäljessään, mutta huomasi, ettei se käynyt päinsä: ovi ei mennyt kiinni. Yritettyään hetken turhaan sitä sulkea hän jätti oven auki ja kiirehti eteenpäin kolkkoa, valaistua käytävää pitkin, jonka päässä näkyi yhtä kolkko porrasjakso. Hän seisoi hetken portaiden juurella kuunnellen siinä toivossa, että rouvan kamarineiti tulisi osoittamaan hänelle tietä. Aluksi hän kuuli ainoastaan oman hengityksensä, sitten äreä ääni yläkerrasta sai hänet säpsähtämään.
— Tänne päin, herra, — sanoi ääni. — Te olette aikainen, ette kuitenkaan liian aikainen!
Rouva siis luotti lakeijaansa! Herra de Tignonville kohautti olkapäitään, vaikka hänellehän se oli samantekevää, eihän se häntä liikuttanut. Hän astui ylös portaita, mutta tultuaan puolitiehen pysähtyi hiljaa kiroten. Kaksi miestä oli astunut sisään avoimesta ovesta, aivan samoin kuin hän itsekin, ja yhtä äänettömästi.
Mikä varomattomuus! Kuinka varomatonta jättää ovi niin, ettei sitä voinut sulkea! Hän kääntyi ja meni portaita alas heitä vastaan purren hampaansa yhteen ja käsi miekkansa kahvassa. Toinen epäluulo toisensa jälkeen pyöri hänen aivoissaan. Oliko hän saarroksissa? Oliko hän satimessa? Oliko hänellä kilpailija? Oliko tämä sattuma? Kaksi porrasta hän ehti laskeutua, kun ääni, joka oli hänelle puhunut, huusi uudelleen, mutta käskevämmin:
— Ei, herra, vaan tänne! Ettekö kuullut, mitä sanoin? Tänne päin, ja koettakaa joutua. Vähitellen tulee tungos, ja mitä useampia olemme saaneet pois tieltä, sitä parempi!
Hän huomasi nyt tehneensä erehdyksen, tulleensa väärään taloon, ja luonnollisesti hänen ensi aikeensa oli jatkaa matkaansa portaita alas ja palata kadulle. Mutta viivytyksen aikana olivat molemmat miehet ehtineet aivan hänen luokseen eivätkä nähtävästi aikoneet päästää häntä ohitseen — päinvastoin he estivät häntä.
— Huone on yläkerrassa, herra, — sanoi etumainen asiallisella äänellä ja tervehti keveästi. — Astukaa edellä, tehkää hyvin, — ja hän viittasi häntä kääntymään.
Mies ja hänen seuralaisensa olivat rotevia, julman ja raa’an näköisiä. Tignonville oli kahden vaiheilla, sitten hän kääntyi ja astui ylös portaita, mutta he olivat tuskin tulleet ylimmälle porrassiltamalle, missä miehet saattoivat päästä hänen ohitsensa, kun hän kääntyi jälleen.
— Olen luultavasti erehtynyt, — sanoi hän. — Tämä ei ole se talo, jota etsin.
— Ettekö aikonut tulla »Kultaisen Neidon» viereiseen taloon?
— Kyllä.
— Cinq Diamants-kadulle, teurastajien kaupunginosaan?
— Aivan niin.
— Silloin ette ole erehtynyt, — vastasi roteva mies varmasti. —Te olette vain tullut aikaisin. Näen, että olette asestettu. Maillard! — huusi hän henkilölle, jonka äänen Tignonville oli kuullut yläkerrasta. — Antakaa tänne valkoinen hiha ja risti herran hattua varten ja pankaa hänen nimensä luetteloon. Kas niin, alkakaa nyt! Ryhtykää nyt toimiin, mies!
— Aivan heti, herra. Kaikki on valmista.
— No älkää sitten vitkastelko, kuuletteko? Täällä on muitakin, jotka ovat tulleet aikaisin hyvän asian tähden. Tervetuloa, hyvät herrat! Tervetuloa kaikki, jotka ovat oikean uskon puolella! Kuolema kerettiläisille! »Surmaa, ei mitään armoa!» se on tämän yön tunnussana.
— Kuolema kerettiläisille! — huusivat viimeksi saapuneet yhteen ääneen.— Surmaa, ei mitään armoa! Milloinka se alkaa, herra pormestari?
— Aamun koitteessa, — vastasi pormestari tärkeän näköisenä. — Mutta älkää huolehtiko, hätäkello soi kyllä silloin merkiksi. Kuningas ja hyvä herra de Guise ovat järjestäneet koko jutun. Valkoinen hiha, valkoinen risti ja terävä veitsi puhdistavat Pariisin syöpäläisistä. Hyvät herrat, jotka kuulutte tähän kaupunginosaan, tämän yön tunnussana on »Surmaa, ei mitään armoa!» Kuolema kerettiläisille!
— Kuolema! Kuolema hugenoteille! Surmaa, ei mitään armoa! — Tusina miehiä, sillä huone alkoi täyttyä, heilutti aseitaan ja kertasi huudon.
Onneksi Tignonville oli käsittänyt tilanteen ja sen vaaran, johon oli joutunut, ennenkuin Maillard lähestyi häntä tuoden valkoista hihaa. Sinä silmänräpäyksenä, kun asia hänelle selveni, tuntui hänestä hetken aikaa, että hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, ja veri pakeni hänen kasvoiltaan, mutta vaikka hänellä oli joitakin vikoja, ei hän kuitenkaan ollut pelkuri, niin että hänen onnistui salata mielenliikutuksensa. Hän ojensi vasemman käsivartensa ja salli palvelijan pujottaa sen yli hihan ja kiinnittää tämän valkoisen liinavaatteen kyynärpään yläpuolelle. Palvelijan viittauksesta hän myöskin luovutti samettilakkinsa ja näki sen koristettavan valkoisella ristillä, joka oli tehty samasta kankaasta.
— Ja nyt nimenne luetteloon, herra, — jatkoi Maillard kiireesti, ja. osoittaen hänelle kirjuria, joka istui pitkän pöydän päässä kirja ja mustepullo edessään, kääntyi seuraavan puoleen.
Tignonville olisi mielellään välttänyt luetteloimisen kiirastulen, mutta kirjuri piti häntä silmällä. Onni oli ollut hänelle myötäinen tähän asti, mutta hän tiesi, että pieninkin epäluulo veisi hänet turmioon, ja kooten kaiken tarmonsa hän sanoi nimensä varmalla äänellä: »Anne Desmartins». Se oli hänen äitinsä tyttönimi ja ensimmäinen, minkä hän keksi.
— Pariisista kotoisin?
— Äskettäin tänne muuttanut, kotoisin Limousinista.
— Hyvä on, herra, — sanoi kirjuri merkiten nimen ja kääntyen seuraavan puoleen. — Entä te, ystäväni?