Naissukupuolelle on ominaista siepata kyynärä silloin, kun heille tarjotaan tuuma, ja vaatia itselleen etuja sellaisissa oloissa, joissa mies, tunnustaen jalomielisyyden vaatimukset, arastelee enempää pyytää. Tähän syvälle juurtuneeseen vaistoon lienee alkusyynä ollut pitkäaikainen miehestä riippuminen, ja sadat esimerkit Judithista alkaen osoittavat, että se on voimakkaimmillaan silloin, kun hätä on suurin.
Kun neiti de Vrillac vihdoin toipui pitkällisestä pyörtymyksestään, johon sulhasen epäuskollisuus oli hänet vaivuttanut, odotti hän mitä pahinta eikä heti oikein osannut antaa arvoa sille armonajalle, jonka rouva Carlat kiiruhti hänelle ilmoittamaan. Hän ei voinut uskoa, että hän vielä lepäsi turvassa omassa huoneessaan yläkerrassa, että häntä hoitivat omat palvelijat, ja että huoneessa ei ollut sen vihatumpaa henkilöä kuin tämä hyvä nainen, joka istui itkien hänen vuoteensa vieressä.
Kuten oli luonnollista, hän toipui huokaillen ja väristen ja oli lopen uupunut. Niin pian kuin hänen katseensa saattoi ketään etsiä, etsi hänhäntä, ja vaikka hän näki, että ovi lukittiin oikein kaksinkertaiseen lukkoon, epäili hän… epäili ja väristen piiloutui vuoteen uutimen taakse. Mellakan ja ryöstöjen hälinä, joka yhä jatkui kaupungilla ja kuului tähänkin suljettuun huoneeseen, vaikka paperinen akkuna, jonka yläosassa oli lasi, oli pihalle päin, riitti saamaan naisen kalpenemaan. Mutta se, mikä pakotti tyttöä kyyristymään huoneen pimeimpään nurkkaan ja järkytti hänen mieltään, ei ollut pelko siitä, mikä voisi häntä kohdata kadulta päin, vaan siitä, mikä uhkasi täällä sisällä. Hän ei voinut uskoa, että hänelle oli suotu edes tämä pieni viivytys, ennenkuin rouva Carlat oli sitä vakuuttanut moneen kertaan.
— Te petätte minua! — huusi hän monta kertaa, säpsähtäen joka kerta kauhun vallassa. — Hän ei ikinä sanonut tulevansa vasta huomenna!
— Niin hän sanoi, karitsaiseni, kyllä hän niin sanoi, — vastasi vanha vaimo kyynelsilmin. — Luuletteko, että minä pettäisin teitä?
— Sanoiko hän, ettei hän palaa?
— Hän sanoi, että hän palaa vasta huomenna. Teillä on aikaa huomiseen asti, sanoi hän.
— Ja sitten?
— Hän aikoo tuoda papin tullessaan, — vastasi rouva Carlat surullisesti.
— Papin! Huomenna? — huusi neiti. — Papin! — ja hän kyyristyi jälleen polttavin silmin vuoteen verhojen taakse ja peitti vavisten kasvonsa.
Mutta sitä kesti vain hetken. Hänen rohkeutensa heräsi kohta, kun hän pääsi varmuuteen siitä, että hänelle todella oli myönnetty lykkäystä, että hänellä oli aikaa huomiseen asti, ja rohkeuden mukana heräsi vaisto, josta jo aikaisemmin on mainittu. Kreivi Hannibal oli myöntänyt hänelle lykkäystä, tosin vain lyhyeksi ajaksi eikä sen enempää kuin pelkkä inhimillisyys vaati; kuitenkin se oli jotakin, mitä tavallinen teurastaja ei olisi tehnyt pitäessään käsissään vapisevaa lammasta, joka ei voinut vastustaa. Se oli, sanottakoon jälleen, ainoastaan inhimillisyyden vaatima teko ja kuitenkin sellainen, joka näytti vaativan jotakin vastaavaa myönnytystä, jotakin sen mukaista etua. Se ei kuulunut pelkän rosvon ohjelmaan. Jotakin oli myönnetty. Jotakin oli kiristetty valloittajan äärimmäisen vallan alta vapaaksi. Hän oli osoittanut olevan sellaistakin, mitä hän ei tahtonut tehdä.
Eikö siis voisi häneltä saada vielä muutakin? Pitempää lykkäystä, jotakin ehtoa, jotakin, samantekevää mitä, minkä saattaisi kääntää itselleen eduksi? Rosvon kanssa ei voi tehdä sopimusta. Mutta se, joka antaa vähän, voi antaa enemmänkin, joka antaa päivän, voi antaa viikonkin, ja joka antaa viikon, voi antaa kuukauden. Ja kuukausi? Hänen sydämensä sykähti. Hänestä kuukausi tuntuisi elinajalta, ijäisyydeltä, kun hänelle oli suotu aikaa vain huomiseen.
Mutta vielä oli muuan seikka, joka olisi voinut masentaa pelokkaamman mielen. Voittaakseen jotakin Tavannesilta täytyi sitä pyytää. Ja voidakseen pyytää täytyi häntä tavata, vieläpä ennen tuota huomispäivää, joka hänelle oli niin tärkeä. Täytyi siis jotakin uskaltaa, mutta vaaratta ei mitään saisi aikaan, eikä hän epäröinytkään. Mahdollistahan oli, että hän oli väärässä, että tuo mies ei ollutkaan ainoastaan vailla sääliä ja sydäntä vaan että häneltä myöskin puuttui se säädyllisyyden rahtunen, jonka hän luuli hänellä olevan ja johon hän luotti. Siinä tapauksessa, jos lähettäisi kutsumaan häntä… mutta hän ei tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta.
Akkunan asema, vaikka se olikin naisten turvallisuudelle eduksi, esti heitä seuraamasta sitä, mitä ulkona tapahtui, paitsi mitä he kuulivat. Heille ei selvinnyt, oliko Tavannes jäänyt taloon vai hyökännyt ulos auttaakseen murhatöissä. Rouva Carlatilla ei oikeastaan ollut halua tietää mitään. Yläkerrassa, missä ovi oli kaksin kerroin lukittu, hänellä oli nykyhetken turvallisuuden ja lopullisen pelastuksen toivo; siellä hän säästyi kauhuilta, niin kauan kuin pidätti maailmaa loitolla. Siksi hänestä se ajatus, että Tavannes kutsuttaisiin sinne taikka hänen kanssaan neuvoteltaisiin, tuntui salamaniskulta. Oliko hänen emäntänsä hullu? Aikoiko hän häiritä sallimusta? Tavatakseen Tavannesia heidän täytyi kääntyä hänen ratsumiestensä puoleen, sillä Carlat ja miespalvelijat oli teljetty ylimpään kerrokseen. Nuo ratsumiehet olivat julmia ja raakoja miehiä ja voivat omin ehdoinkin kohdella heitä hävyttömästi. Ja takertuen emäntäänsä kauhun vallassa rouva Carlat kuvitteli toisen hirvittävän mahdollisuuden toisensa jälkeen, kunnes hänen oma kauhunsa oli paisunut kymmenkertaiseksi. Ja kuitenkin täytyy myöntää, tehdäksemme hänelle oikeutta, ettei mikään hänen hurjista mielikuvituksistaan voittanut niitä kauhuja, joita Pariisi, kauhujen hedelmällinen äiti, sinä hetkenä kaduillaan näki, kuten nyt tiedämme.
Sillä nyt oli keskipäivän aika sunnuntaina, neljäntenäkolmatta elokuuta, »pyhäpäivä, jolloin kansalla oli sitä parempaa aikaa murhata ja ryöstää». Juuri silloin, kun he olivat turvassa tuossa lukitussa huoneessa, Tignonvillen lymytessä heinissä, heitettiin muita onnettomampia hugenotteja sidottuina käsistä ja jaloista silloilta alas Seineen, varsinkin Notre Damen kivisillalta. Virran rannalla poltettiin kirjailija Niquet hiljaisella tulella, jota ylläpidettiin hänen omilla teoksillaan. Tiedemies Ramus ja kuvanveistäjä Goujon, jota etevämpää Pariisi ei ole nähnyt eikä ansainnut, teurastettiin kodeissaan kuin lampaat; ja siinä murheen laaksossa, jolla nykyään on nimenä Quai de la Megisserie, lyötiin lyijypäisillä kepeillä kuoliaaksi seitsemänsataa henkeä, jotka olivat etsineet turvaa vankiloista. Niin, juuri tähän aikaan — joko hiukan aikaisemmin tai myöhemmin, sehän on yhden tekevää — kuoli roskajoukon käsiin Tignonvillen oma serkku, rouva d'Yverne, joka vielä päivää ennen oli Louvren lemmikki; herra de Tavernyn yhtä onneton sisar sai samanlaisen kuoleman, kun häntä ensin oli laahattu katuja pitkin.
Rouva Carlat ei siis suinkaan liioitellut vastaväitteissään, mutta neiti oli tehnyt päätöksensä eikä järkähtänyt.
— Jos kerran minusta tulee hänen vaimonsa, sopiiko minun pelätä hänen väkeään? — sanoi hän värisevin sieraimin. Ja avaten itse oven, sillä muut eivät uskaltaneet, hän huusi vartijaa. Mies, joka vastasi hänen huutoonsa, oli lyhyt, ryppyinen, matalaotsainen normandialainen, tukka katoksen tavoin silmillä ja täysparta leuassa; ylimalkaan hän näytti vastaavan naisten kuvittelemaa hirviötä. Lisäksi hän puhui hedelmäviinien seudun murretta, jota toiset ymmärsivät melkein yhtä huonosti kuin saksaa; hänestä taas heidän eteläinen, pehmeämpi ääntämistapansa oli sulaa italiankieltä. Mutta hän ei näyttänyt ilkeämieliseltä, taikka ehkä neidin ilme herätti hänessä kunnioitusta; verrattain pian hänet saatiin käsittämään, mistä oli puhe, ja hän laskeutui portaita alas lähteäkseen asiaa toimittamaan.
Sitten neidin sydän alkoi sykkiä entistä kiivaammin, kun kuulihänenaskeleitaan portailta. Hän tunsi jo ne askeleet, eroitti ne muista! Kun oli ruvennut peliin, täytyi koettaa onneaan, joko sitten menettäisi taikka voittaisi. Ehkäpä kreivi, jolla oli niin huono käsitys naisista, luuli hänen nyt leppyneen kohtaloonsa, luuli tämän olevan alkua, askeleena ystävällisempään kohteluun, jälleen uutena todistuksena halvemman ja heikomman sukupuolen epävakaisuudesta, se kun oli luotu miehen leikkikaluksi. Tätä ajatellessa hänen silmänsä alkoivat säkenöidä raivosta. Mutta vaikka niin kävisikin, täytyi hänen se kestää. Hän oli pyytänyt kreivi Hannibalia luokseen, ja hän oli tulossa, oli jo ovella!
Kreivi astui sisään, ja neiti hengitti vapaammin, sillä nyt ei miehen kasvoilla näkynyt sitä ivaa, sitä hymyilevää omistusoikeutta, jota hän oli tottunut niissä näkemään ja vihaamaan. Ne olivat vakavat, kysyvät, vieläpä epäluuloiset, mutta myöskin synkät ja tylyt, ja neiti havaitsi, että ne muistuttivat häntä hakemaan lähetetyn ratsumiehen matalaotsaisia, ryppyisiä kasvoja. Mutta loukkaava ilme oli niistä kadonnut, ja neiti voi taas hengittää.
Hän sulki oven jälkeensä, mutta ei astunut sisemmälle.
— Millä voin teitä palvella? — kysyi hän vaatimattomasti. — Tehän kutsuitte minua, eikö niin?
Neiti Vrillac seisoi hänen edessään, ja hänessä oli jotakin alistuvaista, samoin kuin Roxanassa tämän seistessä voittajansa edessä.
— Niin, minä kutsuin, — vastasi hän ja vaikeni, painaen kädellään rintaansa, ikäänkuin ei voisikaan jatkaa. Mutta pian hän lisäsi matalalla äänellä: — Olen kuullut, herra de Tavannes, mitä sanoitte pyörryttyäni.
— Entä sitten? — sanoi kreivi Tavannes pitäen toista tarkasti silmällä.
— Olen teille kiitollinen siitä, että ajattelitte minua, — jatkoi neiti heikolla äänellä, —ja olisin vielä kiitollisempi — puhun siitä teille näin pian ja aikaisin — jos soisitte minulle vielä hiukan enemmän aikaa.
— Tarkoitatteko, että…jos siirtäisin vihkimisen tuonnemmaksi?
— Niin, monsieur.
— Se on mahdotonta.
— Älkää sanoko niin, — huudahti neiti, vaistomaisesti korottaen ääntään. — Minä vetoan jalomielisyyteenne. Ja minä pyydänkin ainoastaan lyhyttä, hyvin lyhyttä lykkäystä.
— Se on mahdotonta, — vastasi kreivi Tavannes tyynesti. — Ja eri syistä. Ensinnäkin voin paljon helpommin suojella vaimoani. Ja toiseksi minua on juuri äsken kutsuttu Louvreen, ja minun tulisi jo olla menossa sinne. Huomenna illalla, ellen erehdy siitä toimesta, jota minulta vaaditaan, olen matkalla kaukaiseen maakuntaan, kuninkaallisia kirjeitä mukanani. Ja tärkeätä on, että olemme naimisissa ennen lähtöäni.
— Miksi niin? — kysyi neiti itsepäisesti.
Kreivi kohautti olkapäitään. — Miksikö? — kertasi hän. — Kuinka voitte noin kysyä viime yön tapahtumien jälkeen? Minä en tahdo itselleni herra de Tignonvillen kohtaloa. Näinä päivinä elämä on epävarmaa ja kuolema liiankin varma. Viime yönä oli meidän vuoromme, ja teidän ystävienne vuoro voisi sattua… ensi yönä.
— Siis muutamat ovat pelastuneet? — huudahti neiti.
Kreivi hymyili. — Olen hyvilläni, että olette noin älykäs, — vastasi hän. — Kunnialliselle vaimolle se on erinomainen ominaisuus. Niin, neiti, pari on pelastunut.
— Ketkä? Ketkä? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.
— Herra de Montgomery, joka nukkui yönsä virran toisella puolella, on yksi heistä, ja Vidame ja muutamia hänen mukanaan. Herra de Biron, jota pidän hugenottina, ja jolla on asehuone vallassaan aivan kuninkaan nenän edessä, on toinen. Ja lisäksi muutamia muita. Sanalla sanoen, kylliksi pitääksemme varamme. Siksi minun on mahdoton lykätä toistaiseksi lupauksenne täyttämistä.
— Siinä lupauksessa oli ehtoja! — tiuskaisi neiti vimmastuneena siitä, ettei voinut sen enempää saada. Ja hänen komean vartalonsa jokainen piirre, hänen äänensä jokainen värähdys hehkui äkillistä kiivasta kapinaa. — Ei minua saa ilmaiseksi. Te lahjoititte minulle kaikkien talossa olevien hengen, kaikkien! — toisti hän intohimoisesti. — Mutta kaikki eivät ole täällä. Ennenkuin tulen vaimoksenne, täytyy teidän näyttää minulle herra de Tignonville elävänä ja turvassa!
Kreivi Tavannes kohautti olkapäitään. — Hänhän on lähtenyt pois, — sanoi hän. — Mitä se minuun kuuluu, kuinka hänen nyt käy?
— Minulle se merkitsee paljon! — vastasi neiti kiivaasti.
Kreivi katsoi häneen tuikeasti, ja verisuonet paisuivat äkkiä hänen otsallaan. Hänen oli vaikea hillitä itseään, mutta hän nieli loukkauksen, ehkä kostaakseen sen vastedes.
Tein kaiken voitavani, — sanoi hän synkästi. — Jos olisin tahtonut, niin hän olisi silloin kuollut tuolla alakerrassa. Minä lahjoitin hänelle hengen; ei siis kuulu minuun, jos hän on uudelleen antautunut vaaraan ja menettänyt henkensä.
— Te lupasitte, että hän saa elää, — kertasi neiti itsepäisesti. — Hän… ja muutkin. Mutta siinä ei vielä ole kaikki, — jatkoi hän. — Te lupasitte minulle hugenottipapin.
Tavannes nyökkäsi, hymyillen katkerasti itsekseen, ikäänkuin olisi saanut epäluuloonsa vahvistuksen.
— Taikka vihkimisen toimittaa katolinen pappi, — sanoi hän.
— Ei, vaan hugenottipappi.
— Jos sellainen on saatavissa. Muussa tapauksessa katolinen pappi.
— Ei, te sanoitte, että minä saan päättää, ja minä tahdon hugenottipapin! Juuri hugenottipapin! — huusi neiti kiivaasti. — Näyttäkää minulle herra de Tignonville elävänä ja tuokaa minun uskooni kuuluva pappi, niin pidän lupaukseni, herra de Tavannes. Siitä saatte olla varma. Muutoin en suostu.
— Te ette suostu? — huusi kreivi — Te ette suostu?
— En.
— Ette suostu naimisiin minun kanssani?
— En!
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun kauhu valtasi hänet, ja hän olisi mielellään kirkuen paennut. Kreivin silmien säihky ja kasvojen intohimoinen ilme ihan polttivat, ja aluksi voi melkein luulla, että hän hyökkäisi vastustajansa kimppuun ja paiskaisi maahan. Mutta vaikka naiset neidin takana pidättivät hengitystään, ei hän kääntänyt katsettaan kreivistä eikä osoittanut pelkoa; ja hän otaksui, että juuri siitä syystä kreivi hillitsi itsensä.
— Te ette suostu? — kertasi hän, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, että joku sillä tavoin saattoi vastustaa hänen tahtoaan, ikäänkuin ei olisi uskonut korviaan. — Te ette suostu? — ja toistettuaan tämän kolmannen kerran hän nauroi, mutta hänen naurunsa kuului kaamealta murinalta.
— Te hierotte kauppaa, eikö niin? — sanoi hän. — Te vaaditte maksun viimeistä ropoa myöten, niinkö? Ja olette miettinyt yhtä ja toista, millä voisitte pidättää minua ja voittaa aikaa, kunnes sulhasenne, joka on teidän kaikkenne, tulee teitä pelastamaan? Älykäs tyttö, todellakin! Mutta oletteko ajatellut asemaanne… nainen? Tiedättekö, että jos vain annan luvan, niin väkeni kohtelee teitä kuin kurjinta ilotyttöä, mikä ikinä öisin vaeltaa katuja? Tiedättekö, että minun vallassani on pelastaa teidät taikka heittää teidät susille, joiden kuulette ulvovan? — ja hän osoitti akkunaa. — Hugenottipappi? Katolinen pappi? — jatkoi hän kolkosti. —Mon Dieu, minä olen itsekin hämmästynyt vaatimattomuuttani. Te lörpöttelette minulle katolisista ja hugenottipapeista, toisesta ja toisesta, vaikka voitaisiin olla ilman kumpaakin. Vaikka olette yhtä täydellisesti ja toivottomasti minun vallassani kuin jokin piika keittiössäni! Te! Te ilkutte minua ja määräätte ehtoja minulle! Te!
Ja hän astui niin lähelle neitiä tummine, tylyine kasvoineen, ja hänen äänensä oli viimeisiä sanoja lausuessa niin uhkaava, että tytön hermot, jotka ennestään olivat järkytetyt, eivät enää kestäneet, ja luullen, että kreivi aikoi häntä lyödä, hän hiljaa huudahtaen peräytyi askeleen.
Tavannes ei seurannut eikä liikahtanutkaan sinne päin, mutta hän nauroi matalaa tyytyväistä nauruaan, ja silmät ahmivat neitiä.
— Ho, hoo! — sanoi hän. — Sitä ei ollakaan niin rohkeita kuin miltä ensin näytti. Ja kuitenkin uskalsitte pilkata minua? Te aioitte estää minua… Tavannesia! Mihin te luotitte? Niin, ja mihin te yhä vieläkin luotatte?
Neiti tiesi, että hän tällä peräytymisellään, johon pelko oli hänet pakottanut vastoin tahtoaan, oli pannut kaikki alttiiksi. Että hän oli kadottamaisillaan kaikki, enemmän kuin kaikki, mitä oli luullut voittavansa uljaalla vastarinnalla. Arempi, tahdottomampi nainen olisi jättänyt taistelun sikseen ja kiittänyt onneaan, että pääsi asiasta näinkin vähällä. Mutta tämä nainen, vaikka hänen verettömät kasvonsa osoittivat hänen tietävän, mitä syytä oli pelkoon, ja vaikka hänen sydämensä oli pakahtua kauhusta, piti paikkansa, jonne oli perääntynyt. Hän turvautui viimeiseen keinoon.
— Mihinkö luotan? — kuiskasi hän vapisevin huulin.
— Niin, neiti, — vastasi kreivi Hannibal hampaittensa lomitse. — Mihin te luotatte… kun uskallatte härnätä Tavannesia?
— Hänen kunniaansa, — vastasi tyttö heikolla äänellä. — Ja teidän lupaukseenne.
Kreivi Tavannes katseli häntä ivahymy huulilla. — Ja kuitenkin, — ilkkui hän, — te luulitte juuri äsken, että aioin teitä lyödä. Taikka että paiskaisin teidät maahan. Ja nyt puhutte kunniastani ja lupauksestani! Kuinka viisasta, neitiseni! Sillä tavalla naiset pitävät miehiä narreinaan. Arvasin, että jotakin tällaista oli esillä, kun lähetitte hakemaan minua, sillä minä tunnen naiset ja heidän tapansa. Mutta sallikaa minun sanoa, että nyt ei sovi puhua kunniasta, kun kadut ovat punaisia! Ja lupauksista, kun kuninkaan käsky kuuluu: Ei mitään armoa kerettiläiselle!
— Sittenkin te pidätte sananne, — sanoi neiti rohkeasti.
Kreivi ei vastannut heti, ja se toivo, joka oli melkein sammunut tytön rinnassa, alkoi jälleen kyteä, vieläpä syttyi uudelleen. Sillä selvää oli, että mies epäröi; hän tuumi otsa rypyssä ja silmät synkkinä. Hänen kasvoissaan oli sekä tuskaa että epäilyä.
— Tässä on eräs seikka, — sanoi hän vihdoin ja loi tyttöön tuijottavan katseen, — jota ette liene tullut ottaneeksi huomioon. Te ahdistatte minua nyt ja pidätte kiinni ehdoistanne ja vaatimuksistanne, hoette »jos» ja »muutoin». Te vaaditte minulta mahdollisimman paljon, koko hinnan ja hiukan kaupanpäällisiäkin! Mutta soisin teidän punnitsevan, onko se viisasta. Ajatelkaa, millainen suhteemme tulee olemaan sitten, kun teistä tulee vaimoni… jos nyt noin minua ahdistatte. Tuleeko se sulostuttamaan suhdettamme? Ja mihin sitten vetoatte saadaksenne hyvää kohtelua, jos nyt noin kiusaatte?
Tyttöä puistatti. — Mieheni armeliaisuuteen, — sanoi hän matalalla äänellä painaen päänsä alas.
— Ja te tyydytte luottamaan siihen? — vastasi kreivi tuimasti, eikä hänen äänensä sävyssä tai kulmakarvojen kohoamisessa ollut suurtakaan lupausta armosta. — Miettikää! Nyt teillä on oikeutenne ja ehtonne, arvoisa neiti. Mutta sitten saatte pitää hyvänänne vain minun armahtavaisuuteni… rouvana.
— Siihen tyydyn, — kuiskasi neiti heikosti.
— Ja Herra armahtakoon sieluani, pitäisi teidän lisätä, — vastasi kreivi, — sillä niin kovin suuresti luotatte armeliaisuuteeni. Ja oikeassa olette! Olette oikeassa, tehtyänne minulle tämän kepposen. Mutta kuten tahdotte. Koska niin haluatte, niin olkoon! Te saatte pysyä ehdoissanne, saatte kaikki oikkunne täytetyiksi ja koko maksun, sopimuksen mukaan. Mutta sitten… rouva de Tavannes…
Hän ei päättänyt lausettaan, sillä kuullessaan ensimmäiset myöntävät sanat neiti oli vaipunut matalalle, puiselle akkunakomerossa olevalle istuimelle, jonka vieressä oli seisonut, kyyristyen etäisimpään kolkkaan, kätkenyt kasvot käsiinsä ja purskahtanut rajuun itkuun. Hänen tukkansa, joka viime yön kiireessä oli häthätää solmittu päälaelle, riippui paksuna palmikkona vyötäreille asti, ja sen vieressä hohti hänen niskansa lumivalkoisena.
Mies seisoi hetken tarkastaen ääneti ja synkkänä tytön olkapäitten säälittävää hytkimistä ja kouristuksentapaisia nyyhkytyksiä. Mutta hän ei yrittänytkään koskea häneen ja lopuksi kääntyi toisten puoleen. Naisista toinen toisensa jälkeen väisti hänen katsettaan pelokkaasti. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut lisätä jotakin, mutta pysyi kuitenkin vaiti. Se lause, jonka hän oli jättänyt kesken, ja pitkä katse, jonka hän kääntyessään heitti itkevään tyttöön, puhuivat selvemmin tulevaisuudesta kuin mitkään puheet.
»Sitten, rouva de Tavannes!»
Omituista on, että rakkaus — taikka intohimo, jos kreivi Hannibalin äkillistä mieltymystä neiti Vrillaciin ei katsota tuon korkeamman nimityksen arvoiseksi — niin täydellisesti hallitsee niitä, joilla tämä tunne on sydämessä, että suurimmatkin tapahtumat ja hämmästyttävimmät onnettomuudet, jopa sellaisetkin teot, jotka painavat kaikiksi ajoiksi leimansa kansakuntaan, ovat heistä tärkeitä ainoastaan sikäli kuin ne koskevat rakastetun saavuttamista.
Kun Tavannes, lähdettyään neidin luota, ratsasti kivettyjä katuja pitkin päätytalojen ohitse, silloisten gootilaisten torninhuippujen varjossa, kohtasi häntä monta näkyä, jotka olivat omiaan herättämään sääliä, vihaa tai kummastusta. Hän näki, kuinka Pariisi oli ryöstetyn kaltainen, kuin teurastushuone, jossa viikko takaperin oli pidetty upeita naamiaisia; umpeen naulatut ovet ja tiiviisti suljetut akkunat olivat veressä, ja katujen kulmissa oli siellä täällä vaatekappaleita, rikottuja aseita ja kasoittain lyijynharmaita ruumiita. Mutta hän katseli tätä kaikkea sellaisilla silmillä, jotka kaikkialta, sekä kuolleitten että elävien joukosta, etsivät vain Tignonvilleä. Etupäässä Tignonvilleä, mutta myös kerettiläistä pappia, joka vielä olisi kylliksi hengissä suorittaakseen tehtävänsä.
Luultavasti juuri tätä sai eräs mies, jota oli ajettu takaa koko Pariisin läpi, kiittää pelastuksestaan. Hän hyökkäsi esille kapeasta käytävästä aivan Tavannesin silmäin edessä tukka pystyssä, silmät pullollaan, juosten sokeasti niinkuin vainottu jänis katua pitkin suoraan kreivi Hannibalia ja hänen seuruettaan vastaan. Miehen kasvot olivat kuoleman hiestä märät, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan pakahtumaisillaan, ja hengitys korisi hänen juostessaan. Takaa-ajajat olivat jo hänen kintereillään ja nähdessään kreivi Hannibalin seurueen tulevan vastaan päästivät riemuhuudon pitäen miestä jo kuoleman omana.
Hän olisikin kuollut puolen minuutin päästä, jos Tavannes olisi tehnyt tehtävänsä. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Lieneekö hän luullut tuota kurjaa raukkaa Tignonvilleksi taikka papiksi, jota etsi —, ainakin hän salli pakolaisen pujahtaa hevosen vatsan alta ja vielä pahensi asiaa kääntämällä niin kömpelösti ja sopimattomasti hevostaan ajaakseen pakolaista takaa, että hevonen sulki tien ja keskeytti takaa-ajon. Saalis pujahti eräälle kujalle ja katosi. Takaa-ajajat seisoivat kiroillen, näyttipä hetken siltä kuin he olisivat aikoneet kostaa tämän vahingon. Mutta Tavannes hymyili, ja vieläkin leveämpi hymy valaisi hänen takanaan olevien kuuden rautapukuisen miehen kasvoja; jostakin syystä roistot malttoivat mielensä ja väistyivät syrjään.
On kovasydämisiä miehiä, jotka tuntevat ylenkatsetta silloin, kun muut säälivät. Tavannes hymyili ivallisesti ratsastaessaan edelleen katujen läpi, katsellen eri puolille ja nähden, mitä kaksikymmenkaksi-vuotias kuningas oli pääkaupungilleen tehnyt. Mutta hänen ivansa kävi kaikkein purevimmaksi, kun hän saapui molempien tenniskenttien ohi Louvren itäiselle portille ja tapasi portin suljettuna ja vartioituna, niin että palatsin ja kaupungin välillä ei ollut mitään yhteyttä. Tällainen epäkuninkaallinen pelonmerkki ratkaisevalla hetkellä, jonka kuningas itse oli aiheuttanut, hämmästytti häntä vähemmän pari minuuttia myöhemmin, kun portti oli avattu ja hän pääsi linnoituksen pihaan.
Portinvartijan oven sekä sisä- että ulkopuolella seisoi noin puoli sataa jousi- ja pyssymiestä aseissa, ei taisteluasennossa, vaan epäjärjestyksessä, pienissä ryhmissä, joista kuului loppumatonta äänten sorinaa, kiihkeitä nauruntyrskeitä ja väkinäisiä pilapuheita. Laskeva aurinko, jonka säteet juuri ylettyivät neliön etäisimpään päähän, valaisi vinosti heidän aseitaan ja tehosti heidän liikkeittensä liioiteltua, rauhatonta vaikutusta.
Tyynesti katseltaessa näytti siltä, kuin heitä vaivaisi painajainen. Satunnaiset puheenpuuskat ja äkilliset liikkeet, hikiset otsat ja kosteat hiukset ynnä jonkun synkkä, ajatuksiaan hautova hiljaisuus todisti jotakin luonnotonta ja kamalaa. Heidän joukossaan oli kalpeita kasvoja, tutisevia leukoja, ja muutamat nielivät yhtä mittaa; oli myöskin niitä, jotka paljastivat punaiset käsivartensa ja kerskailivat mielipuolen tavoin urotöistään. Mutta ehkä kaikkein hämmästyttävintä oli ahne, kiihkeä himo kuulla uutisia ja saada uutta kiihoketta.
Kulkiessaan heidän ohitsensa kreivi Hannibal ehti kuulla monta eri huhua siitä, mitä kaupungissa tapahtui, että Montgomery ja ne aatelismiehet, jotka olivat nukkuneet virran toisella puolen, olivat ratsain pelastuneet paitasillaan, että Guiseä oli ammuttu takaa-ajossa, että hän oli vanginnut Vidame de Chartresin ja kaikki pakolaiset, että hän ei ollut ensinkään lähtenyt kaupungin ulkopuolelle, että hän juuri nyt oli tuossa Forte de Bucyn kautta. Edelleen, että Biron oli luovuttanut asehuoneen, että hän oli uhannut pommittaa kaupunkia, että hän oli kuollut, että hän pelastuneiden hugenottien kanssa juuri marssi Louvrea kohti, että…
Sillä hetkellä Tavannes pääsi pois sokaisevasta auringonpaisteesta ja äänten sorinasta, ja aivan hänen edessään, neliön vastaisella puolella, näkyi linnan uusi, italialainen, siro renessanssityylinen julkipuoli, kohoten hymyilevänä vastakohtana linnan kolmelle muulle jylhälle gootilaiselle sivustalle, jotka silloin, kun keskustorni oli poissa, näyttivät esteettömästi uhkaavan toisiaan. Mutta mikä tuo oli, joka makasi uuden italialaisen vallin juurella? Tuo, jonka ympärillä seisoi muutamia henkilöitä uteliaasti katsellen, kun taas toiset ripottelivat tuoretta hietaa sen päälle tai kauan maahan päin katseltuaan loivat silmänsä akkunoihin vastatakseen siellä olijan kysymykseen?
Kuolema julmimmassa muodossaan… ja sen yllä parvi surisevia kärpäsiä ja runsaasti vuodatetun veren unohtumaton haju. Eräästä läheisestä oviaukosta kuului kimakoita, hysteerisiä nauruntyrskeitä, ja juuri kun Tavannes astui pihan poikki, lennähti sieltä naurun jatkuessa nuori tyttö, jonka nähtävästi hänen toverinsa olivat työntäneet ulos, sillä hän ponnisteli vastaan. Mutta jouduttuaan lopulta pihalle hän pysähtyi, kikattaen ja väittäen vastaan, osaksi mielihyvillään. Kohdattuaan Tavannesin katseen hän kiljahtaen syöksähti jälleen sisään, niin että alushameet lehahtivat näkyviin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt neljääkään askelta, oli hän jälleen ulkona.
Kreivi Hannibal pysähtyi katsomaan, kuka hän oli, ja hänen ajatuksensa kääntyivät vastoin tahtoakin sen naisen luokse, jonka hän oli jättänyt itkemään yläkerran huoneeseen. Sitten hän kääntyi toisaalle ja pysähtyi laskemaan kuolleita. Näiden joukosta hän tunsi Pilesin, Pardaillanin, Soubisen, jonka ruumiilta oli ryöstetty viimeinenkin vaateriekale, ja Touchetin ja St. Galaisin. Hänen kasvonsa olivat aivan ilmeettömät hänen tehdessään näitä havaintoja, ja yhtä tyynenä hän pysähtyi ja kumartui siirtyessään toisen luota toisen luo. Olihan hän ollut mukana Jarnacin verilöylyssä ja nähnyt kolme kenttää täynnä ruumiita. Mutta kun eräs läsnäolija matelevasti mielistellen laski pilaa Soubisesta ja sormellaan tehosti sanojaan, kuunteli hän sitä yhtä kylmäkiskoisesti kuin katseli kuolluttakin. Ja pilkkaaja väistyi nolona ja ymmällä kreivi Hannibalin vaiteliaisuudesta ja tuijotuksesta.
Puolitiessä portaita suureen pylväskäytävään ja vartiohuoneeseen kreivi Hannibal näki veljensä marskin eräässä seinäkomerossa vaipuneena humalaiseen uneen. Pylväskäytävässä, jonne hän meni veljeään herättämättä, kulki edestakaisin joukko hoviherroja ja naisia ynnä valiojoukon pyssymiehiä ja kapteeneja kuiskaillen keskenään tai vilkuillen olkansa yli etuhallin sisäpäähän, josta silloin tällöin yli äänten sorinan kuului kuninkaan valittava ääni. Astuessaan sinne päin Tavannes kohtasi Nangayn, joka juuri oli menossa ulos, matkasaappaat jalassa ja asestettuna, melkein törmäten häntä vastaan.
— Kas, tämäpä on onnellinen sattuma, herra kreivi, — sanoi hän ivallisesti, osoittaen niin paljon vihamielisyyttä kuin suinkin uskalsi. — Kuningas on kahdesti kysynyt teitä.
— Olen juuri menossa hänen luokseen. Entä te? Minne niin kiireesti, herra Nangay?
— Chatilloniin.
— Hauskalle asialle?
— Riittää, että se on kuninkaan! — vastasi Nangay odottamattoman kiivaasti. — Toivon, että teidän toimenne tulee olemaan yhtä mieluisa! — lisäsi hän virnistäen ja jatkoi matkaansa.
Miehen katseen pahansuopuus varoitti Tavannesia. Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen jonkun, joka mahdollisesti tunsi salaisuuden, näki kauppiaitten esimiehen ja lähestyi tätä.
— Mikä nyt on hullusti, herra le Charron? — kysyi hän. — Eivätkö asiat suju niinkuin pitäisi?
— Nyt on puhe asehuoneesta, herra kreivi, — vastasi esimies innostuen. — Herra de Biron suojelee siellä syöpäläisiä. Hän on laskenut alas nostoristikot ja kääntänyt pitkät tykkinsä uhkaamaan portin päällitse eikä antaudu tai välitä järkisyistä. Kuningas tahtoisi sopia hänen kanssaan, mutta kukaan ei uskalla lähteä sinne viestiä viemään. Loukkoon joutuneet rotat purevat kovasti, kuten tiedätte, eivätkä välitä ketä purevat.
— Nyt alan ymmärtää.
— Aivan niin, herra kreivi. Hänen majesteettinsa olisi lähettänyt sinne herra de Nangayn. Mutta Nangay lähti mieluummin Chatilloniin sieppaamaan nuoren poikueen kiinni. Amiraalin lapset, tiedättehän.
— Jotka eivät vielä ole saaneet hampaita! Hänpä oli viisas.
— Niinpä niin, herra de Tavannes, niinpä niin. Mutta se suututti kuningasta, ja sitten tuli vielä eräs pappi valituksineen, ja jos saan olla niin rohkea ja antaa teille pienen neuvon, niin älkää…
Mutta Tavannes luuli nyt päässeensä vaikeuksien perille ja nyökäyttäen päätään lähti taas liikkeelle, menettäen täten varoituksen, jonka toinen oli aikonut hänelle antaa. Pian hän oli ehtinyt sisemmän piirin luo ja pysähtyi siellä hämmästyneenä, jopa suorastaan hätkähtäen. Sillä tuskin hän oli näyttäytynyt, kun hänet näki kuningas, joka asteli edestakaisin kuin vangittu peto pöydän edessä, kolmen papin ollessa polvillaan sen ympärillä. Kaarle kohotti kätensä ja osoitti häntä vapisevalla sormellaan, silmissä mielipuolen tuijottava katse.
— Siinäkö te vihdoin olette! — huusi hän haukkumasanojen tulvatessa hänen suustaan. Ja hän viittasi kreivi Hannibalia ympäröiviä vetäytymään taaksepäin. — Siinä te siis olette, todellakin! Ettekö pelkää näyttäytyä? Sanon teille, että te ja sellaiset kuin te juuri saatatte meidät häpeämään. Joka paikassa sanotaan, että Guise tekee kaikki ja me seuraamme häntä, kun meidän on pakko! Te ja teidän kaltaisenne olette kunnon pariisilaistemme loukkauskivenä. Oletteko te petturi? — jatkoi hän tulisesti, — vai oletteko samaa mieltä kuin veljemme Alencon, koska rikotte määräyksiämme sielunne kadotukseksi ja meidän häpeäksemme? Oletteko petturi? Tai oletteko kerettiläinen? Vai mitä te olette? Taivaan Jumala, ettekö vastaa minulle, mies, vai lähetänkö teidät sinne, missä jälleen saatte puhelahjanne?
— En tiedä, mistä teidän majesteettinne syyttää minua, — vastasi kreiviHannibal, tuskin huomattavasti kohauttaen olkapäitään.
— Minäkö? Minä en ole syyttäjä, — tiuskasi kuningas. Hänen tukkansa riippui kosteana otsalla, ja hän kuivasi käsiään alinomaa. Hänen liikkeissään oli kaatuvatautiselle ominaista kömpelyyttä ja äkillistä rajuutta. — Kuulkaapas te siellä! Puhukaa, isä, ja nolatkaa hänet!
Silloin Tavannes huomasi piirin toisella puolella sen papin, jonka yli hänen veljensä oli aamulla ratsastanut. Isä Pezelayn kalpeat kotkankasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, ja leveä side peitti toista ohimoa ja osaksi kasvojakin. Mutta siteen alla ei hänen silmäinsä tuli ollut heikentynyt eikä myöskään hänen kielensä myrkky. Hän oli tullut kuninkaan puheille, sillä kukaan muu ei tahtonut sekaantua hänen rajun vastustajansa asioihin. Ja nyt, hänen valmistuessaan tuhoamaan vastustajansa, kun hänen vuoronsa kerrankin oli tullut, näytti hänen pitkä, laiha vartalonsa kapeassa, mustassa uumatakissa entistäkin pitemmältä, laihemmalta, myrkyllisemmältä ja käärmemäisemmältä.
Hän seisoi siinä sopivasti edustamassa Pariisin pimeätä kiihkokatolisuutta, jota Kaarle ja hänen seuraajansa, perikatoon tuomitun suvun viimeinen jäsen, vuoroin käyttivät aseenaan, vuoroon pelkäsivät liian mahtavana, ja jolle Euroopan turmeltunein ja epäsiveellisin hovi synkkinä hetkinään osoitti alhaista, orjallista kunnioitusta. Juopuneiden, häpeämättömien hovimiestenkin kesken, jotka kannattivat, jos ylimalkaan mitään kannattivat, silloista toista vaikutusta, renessanssia, pidettiin häntä tärkeänä miehenä, ja kreivi Hannibal tiesi sen. Hän tiesi, ettei ainoastaan Kaarlen, vaan useimpien tässä läsnäolevien silmissä pappi oli pyhempi kuin neitsyt ja keritty päälaki arvokkaampi kuin tahrattoman viattomuuden kaikki hyveet.
— Sopiiko kuninkaan antaa toisella kädellä ja ottaa takaisin toisella? — aloitti pappi äänellä, joka oli käheä, mutta kuitenkin nariseva ja intohimon kannattamana kaikui joukon yli. — Tuleeko hänen säästää parhaimmat niistä miehistä ja neidoista, jotka Jumala on tuominnut, kirkko kironnut ja kuningas luovuttanut? Onko kuninkaan käsi lyhentynyt taikka hänen sanansa kumottu, koska eräs mies tekee, mitä hän on kieltänyt, ja jättää tekemättä, mitä hän on käskenyt? Saako Jumalaa pilkata? Voi, voi teitä, — jatkoi hän kääntyen kädet koholla Tavannesin puoleen, — jotka mielihyvin katselette heidän neitojensa punaista ja valkeaa hipiää ja otatte saaliista parhaimmat palat, säästäen, kun kuninkaan käsky kuuluu: älä säästä! ja jotka iskette miekalla pyhää kirkkoa! Te, jotka…
— Vastatkaa, herra! — huusi Kaarle iskien kannuksillaan maata raivoissaan. Hän ei voinut kauan kuunnella ketään. — Onko niin? Onko niin? Teettekö te sillä tapaa?
Kreivi Hannibal kohautti hartioitaan ja oli juuri vastaamaisillaan, kun samea, juopunut ääni kuului joukosta hänen takaansa.
— Mitä niin? Mitä? — mörisi ääni. Ja muuan olento, jonka silmät olivat veristyneet, parta ja loistava puku epäkunnossa, tunkeutui orjamielisen piirin läpi. Se oli marski Tavannes. — Hei, mitä nyt? Härnäättekö kuningasta, niinkö? — nikotti hän julman näköisenä katsellen isä Pezelaytä käsi miekkansa kahvassa. — Vaikka olisitte kymmenen kertaa pappi…
— Hiljaa! — huusi Kaarle miltei vaahdoten raivosta tämän uuden keskeytyksen johdosta. — Ei se ole hän, hupsu! Se on teidän saastainen veljenne.
— Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! — vastasi marski uhkaavasti. Hän näkyi olevan kyllin selvä kuullakseen, mitä sanottiin, mutta ei ymmärtänyt, mistä oli puhe, ja se aiheutti hiljaista hihitystä, joka heti raivostutti häntä. Hän kääntyi ja nipisti lähintä naurajaa korvasta. — Hävytöntä! — huusi hän. — Minä opetan teidät nauramaan, kun kuningas puhuu! Penikka! Joka nauraa hänen majesteettiaan tai loukkaa veljeäni, joutuu tekemisiin Tavannesin kanssa.
Kuningas, joka oli niin vimmastunut, että tuskin saattoi puhua, polki kahdesti lattiaa.
— Idiootti! — huusi hän. — Tyhmyri! Anna hänen olla rauhassa. Se eiole hän. Se on kerettiläinen veljenne. Kaikkien pyhimysten nimessä!— Ja hänen suustaan tulvi kirouksia. — Kuulkaa minua ja olkaa vaiti!Kuulkaa… teidän veljenne…
— Jollei hän palvele teidän majesteettianne, tapan hänet tällä miekalla! — keskeytti parantumaton marski, — kuten olen tappanut kymmenen henkeä tänään. Kymmenen! — Ja horjahtaen taaksepäin hän pelastui kaatumasta tarttumalla Chicotin kaulaan.
— Pystyssä, kaunis marski! — huudahti hovinarri, kutkuttaen häntä toisella kädellään leuan alta ja tukkien häntä toisella, sillä hänkään ei ollut selvällä päällä.
»Kaunis Margot, leikkiin käy, neitonen kaino…»
— Hiljaa! — huusi Kaarle huitoen kärsimättömällä vimmalla pitkiä käsivarsiaan. — Jumalani, olenko tappanut jokaisen järkevän miehen? Oletteko kaikki hulluja? Hiljaa! Kuuletteko? Hiljaa! Ja antakaa minun kuulla, mitä hänellä on sanottavaa, — ja samalla hän viittasi kreivi Hannibaliin. — Ja muistakaa, herraseni, että pysytte asiassa, — jatkoi hän kiroten.
— Jos on kysymyksessä teidän majesteettinne palveleminen, — vastasi Tavannes, — ja kuuliaisuus teidän määräyksiänne kohtaan, niin minä olen siihen soveliaampi kuin tuo, joka seisoo tuolla, — ja hän viittasi pappiin. — Siitä annan sanani ja voin sen todistaa.
— Mitenkä, herra, — huusi Kaarle. — Mitenkä, sanokaapa! Miten voitte sen todistaa?
— Tekemällä teidän puolestanne sellaista, mitä hän ei tee, sire! — vastasi Tavannes halveksivasti. — Pankaa hänet koetteelle, ja jos hän palvelee kirkkoaan niinkuin minä kuningastani…
— Älkää pilkatko pyhää! — huusi pappi.
— Älkää lörpötelkö! — tiuskaisi Tavannes jyrkästi, — vaan toimikaa! Parempi on se, — jatkoi hän, — joka valloittaa kaupungin, kuin se, joka surmaa naisia. Ei, sire, — kiirehti hän jatkamaan nähdessään kuninkaan hätkähtävän, — älkää suuttuko, vaan kuunnelkaa minua. Te haluaisitte lähettää viestin Bironille asehuoneeseen? Te etsitte sanansaattajaa, sire? Sallikaa tämän kelpo papin ruveta lähetiksenne. Käskekää hänen viedä teidän majesteettinne määräykset Bironille, puhutella suurmestaria kasvoista kasvoihin ja saattaa hänet järkiinsä. Tai, jos hän ei tahdo, niin minä teen sen. Olkoon se koetuksena.
— Kas, kas! — huusi marski de Tavannes, — sinä puhut hyvin, veli.
— Ja jos hän ei mene, niin minä menen! — toisti Tavannes. — Se sopii koetukseksi.
Kuningas pyörähti äkkiä isä Pezelayn puoleen. — Kuuletteko, isä? — sanoi hän. — Mitä siitä sanotte?
Papin kasvot kävivät yhä enemmän vahan värisiksi. Hän tiesi, että asehuoneen vallien turvissa oli miehiä, joita eivät mitkään sopimukset tai Bironin kiellot estäisi tarttumasta hänen kurkkuunsa, kun hän kerran astuisi uhkaavien, pitkien tykkien ohi synkkien porttien sisäpuolelle; miehiä, jotka olivat nähneet, kuinka heidän naisensa ja lapsensa, vaimonsa ja sisarensa uhrattiin hänen käskystään, ja jotka nyt ennen kuolemaansa eivät parempaa toivoneet kuin että saisivat seistä kasvoista kasvoihin, silmästä silmään hänen kanssaan ja jäsen jäseneltä repiä hänet palasiksi. Tämä vaatimus oli siis yksipuolinen ja kohtuuton, mutta juuri siitä syystä se niin järkytti häntä. Että tuo mies yllätettynä oli ovelasti keksinyt tämän satimen, se aivan kauhistutti. Hän ei uskaltanut suostua, mutta tuskin kieltäytyäkään. Ja tällä välin partaansa hymyilevien hovimiesten katseet seurasivat häntä. Lopuksi hän puhui, mutta hänen äänensä oli menettänyt rohkean ja varman sävynsä.
— Syytöksistä puhdistautuminen ei kuulu minulle, — huusi hän kimeästi ja kiivaasti, — vaan niille, joita syytetään, jotka eivät totelleet kuninkaan käskyä ja jotka ovat pitäneet mitättöminä hänen kristillisiä määräyksiään. Teidän, kreivi Hannibal, joka olette kerettiläinen tai tuskin kerettiläistä parempi, on helppo sanoa: minä menen. Sillä te menette vain omienne luo, ja teidän omanne ottavat teidät vastaan.
— Te ette siis lähde? — sanoi kreivi Hannibal pilkallisesti.
— Teidän käskystänne? En! — kiljahti pappi vimmoissaan. — Hänen majesteettinsa tietää, palvelenko häntä vai en.
— Tiedän, — huusi Kaarle polkien jalkaa raivoissaan, — että te kaikki palvelette minua silloin, kun itseänne miellyttää. Että te kaikki olette saman vitsakimpun varpuja, saman taakan puita, helvetinsikiöitä omien asioittenne hoitamisessa, mutta kuhnureita minun asioissani. Te tapatte tänään, ja huomenna sysäätte sen minun niskoilleni! Niin, niin te teette, niin juuri! — kertasi hän hurjasti, päättäen vakuutuksensa kamalalla kirouksella. — Kuolleet ovat yhtä hyviä palvelijoita kuin te. Foucauld oli parempi. Foucauld, Foucauld! Voi, hyvä Jumala!
Ja äkkiä, kaikkien nähden, huulillaan pyhä nimi, jota hän niin usein oli pilkannut, Kaarle kääntyi ja peittäen käsillään kasvonsa purskahti lapselliseen itkuun. Syvä hiljaisuus valtasi kaikki läsnäolijat — Bussyn, jonka miekassa vielä oli hänen serkkunsa Resnelin verta, Fervacquesin, ystävänsä pettäjän, Chicotin, kilpailijansa murhamiehen, ja Coconnas julmurin —, miehet, joiden kädet vielä olivat teurastuksen jäljiltä pesemättömät, ja häpeämättömät naiset, jotka seisoivat seinävierillä, — kaikki, jotka käyttivät tätä nyyhkyttävää miestä astinlautanaan ja saadakseen tahtonsa täytetyksi ja päästäkseen halujensa perille tallasivat hänen heikon sielunsa vereen ja lokaan.
Toinen katseli toistaan neuvottomana. Äsken rohkeissa silmissä alkoi herätä pelko, hetki sitten kuumeisesti punoittavat posket kalpenivat. Joshännäin äkillisesti muutti mieltään, jos näin vähän saattoi luottaa hänen päähänpistoihinsa ja päätöksiinsä, niin kenen henki oli turvassa? Kenen vuoro voisikaan olla jo huomenna? Tai ketä ei voitaisi pitää syyllisenä tämän päivän tapahtumiin? Moni, josta hetki sitten katumus oli tuntunut olevan kovin kaukana, katsoi väristen taakseen. Tuntui siltä kuin olisivat vainajat, joiden ruumiit makasivat aivan ovien edustalla, ja Pariisin lukemattomat kuolleet, joiden tuskanhuudot vielä väreilivät ilmassa, varjojen hahmossa kokoontuneet pylvässaliin ja seisten siellä murhaajiensa takana kuiskineet kylmin henkäyksin elävien korviin: »Tehkää tiliä! Mitä minä olen, sellainen on sinustakin tuleva!»
Kreivi Hannibal mursi tämän lumouksen ja hiljaisuuden, ja laskien kätensä veljensä olkapäälle hän astui askeleen eteenpäin.
— Ei, sire, — huusi hän äänellä, jonka kaiku uhmaavasti kiersi kattoa ja tuntui haastavan taisteluun niin eläviä kuin kuolleitakin. — Jos kaikki kieltävätkin, mitä ovat tehneet, niin minä en kiellä. Mitä olemme tehneet, sen olemme tehneet. Ja niin se olkoon. Kuolleet ovat kuolleita. Ja olkoot. Mutta vielä on teidän majesteetillanne yksi palvelija, joka täyttää tahtonne, yksi sotilas, jonka henki on teidän käytettävänänne. Olen sanonut tahtovani lähteä ja minä lähden, sire. Ja te, kirkonmies, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen katkeran ylenkatseellisena, — lähdettekö tekin… edes kirkkoon? Kirkkoon, kaljupää! Menkää, valvokaa ja rukoilkaa puolestamme! Paastotkaa ja ruoskikaa ruumistanne puolestamme! Ruoskikaa noita olkapäitä, ruoskikaa, kunnes niistä veri valuu! Sillä siinäpä onkin kaikki, mitä näytte voivan tehdä kuninkaanne hyväksi.
Kaarle kääntyi. — Vaietkaa, pilkkakirves! — sanoi hän murtuneella äänellä. — Älkää kylväkö lisää katkeruuden siemeniä! Nyt jo — ja väristys puistatti hänen pitkää, honteloa vartaloaan — näen verta kaikkialla! Verta? Voi, hyvä Jumala, näenkö enää koskaan mitään muuta? Mutta nyt ei enää voi kääntyä takaisin. Tehtyä ei voi saada tekemättömäksi. Vai niin, te menette siis Bironin luo. Ja voitteko te, — jatkoi hän kääntyen synkkänä marski Tavannesin puoleen, — ottaa hänet mukaanne ja kertoa hänelle, mitä hänen tulee tietää.
— Se on jo tehty, sire! — huusi marski nikottaen. — Tule, veli!
Mutta kun molemmat olivat astuneet salin poikki hovimiesten nopeasti väistyessä heidän tieltään, kosketti marski Hannibalin hihaa.
— Sepä riippui hiuskarvasta, — kuiskasi hän; nähtävästi hän oli ollut selvempi kuin miltä näytti. — Pane mieleesi, ettei käy päinsä vastustaa pikku herraamme, kun hän saa kohtauksensa. Muista se ensi kerran varalle, taikka sinun käy hullummin, veli. Tällä kertaa selvisit asiasta loistavasti ja niistit tuota mustaa paholaista kerrassaan ihmeteltävällä tavalla. Mutta niin mieletön et aikone olla, että lähdet Bironin luo?
— Kyllä, — vastasi kreivi Hannibal kylmästi. — Minä lähden.
— Parempi olla lähtemättä! — vastasi marski. — On helpompi päästä sinne sisään kuin sieltä ulos… ehjin kurkuin! Oletko milloinkaan pyydystänyt villikissoja puun ontelosta? Ensiksi poikasia ja sitten emoa? Hyvä on, juuri sellaista siitä tulee! Kuule neuvoani, veli. Aja takaa Montgomeryä, jos sinua haluttaa, ratsasta Nancayn kanssa Chatilloniin, hän on juuri lähtemäisillään, mene Pariisista minne ikänä sinua haluttaa, mutta älä lähde sinne! Biron vihaa meitä, ainakin minua. Ja mitä kuninkaaseen tulee, unohtaa hän koko jutun viikon kuluttua, jos hän ei näe sinua pariin päivään.
Kreivi Hannibal pudisti päätään. — Ei, — sanoi hän, — minä lähden.
Marski tuijotti häneen hetken. — Lempo soikoon! — sanoi hän, — miksi? Et ainakaan kuninkaan mieliksi, sen näen. Mitä luulet sieltä saavasi, veli?
— Hugenottipapin, — vastasi Hannibal ystävällisesti. — Tarvitsen sellaisen, joka on hengissä, ja niitä on harvassa vapaina. Näin ollen minun täytyy lähteä häntä hakemaan.
— Ja kiskaisten miekankannikettaan paremmin kohdalle hän asteli pihan poikki portille ja hevostensa luo.
Marski palasi nauraen saliin ja kämmenellään reittään läjähyttäen törmäsi epähuomiossa yhteen erään ulospyrkivän kanssa.
— Mitä nyt? — huusi gasconjelainen kiivaasti, sillä tulija oli Chicot.
— Joka loukkaa veljeäni, lonkkaa Tavannesia! — nikotti marski. Ja uudelleen läjähyttäen reittään hän taas purskahti nauruun.
Siellä, missä Pariisin vanha valli, josta ei enää ole merkkiäkään jäljellä, kulki idästä virran pohjoista rantaa kohden, oli tähän aikaan Seinen ja vallin välisessä kulmauksessa St. Pol-kadun takana oleva alue sen ajan häiriöitä kuvaavassa tilassa. Aivan vedenrajassa synkkä vanha St. Polin palatsi, hullun kuninkaan Kaarle kuudennen ja hänen turmeltuneen puolisonsa Isabeau de Bavièren muinainen asunto, levitteli sammaltuneiden esipihojensa ja sortuneiden pylväskäytäviensä sokkeloita, kolkkona muistopatsaana gotiikan päiviltä, jotka olivat Ranskasta häviämässä. Sen avarat puistikot ja hämärät lehtimajat täyttivät virran ja St. Antoine-kadun välisen koko alueen. Ja pohjoispuolella, Bastiljin kahdeksan suuren tornin varjossa, joista neljä ikäänkuin katsoi ulospäin ehkäistäkseen vieraan tuloa ja neljä sisäänpäin hillitäkseen kaupunkia, oli toinen palatsi, alkaen sieltä, minne St. Pol päättyi, jatkamassa rappeutumisen aluetta kaupungin valliin asti.
Tämä toinen palatsi, eriskummainen, sekava ryhmä pieniä harjatorneja, teräviä huippuja ja päätyjä, oli nimeltään Hotel des Tournelles, joka samaten kuin naapurinsakin muistuttaen Englannin vallan aikoja oli ollut käskynhaltija Bedfordin hallitustalona. Sitten se oli noin sata vuotta ollut Ranskan kuninkaitten kaupunkiasuntona, mutta kun Henrik II oli linnan turnajaiskentällä saanut surmansa juuri saman Montgomeryn keihäästä, joka nyt henkensä kaupalla pakeni Guiseä, ei hänen leskensä siellä enää viihtynyt. Katariina de Medici, hänen poikansa ja hovinsa olivat sen hylänneet, ja nyt sen puutarhat olivat jo villiintyneet sotkuisiksi metsäpuistoiksi, katot vuotivat, rotat leikkivät siellä, missä kuninkaat olivat nukkuneet, ja rappeutuminen edistyi hiljakseen. Toisinaan kuiskailtiin, että Ludvig yhdennentoista synkkä haamu kummitteli sen autioissa suojissa.
Virran ja vallin sisäkulmauksessa oli asehuone, jonka näiden hylättyjen linnojen rappiolle jääneet pihat ja ympärysmuurit eristivät muusta Pariisista. Muutamia vuosia aikaisemmin oli erään ruutitehtaan räjähdys hävittänyt sen suureksi osaksi, mutta nyt se oli melkein kokonaan uusi, ja kun sillä oli edessään turvana Seine Billyn torniraunioihin asti ja toisaalta Bastilji oli sitä lähellä, pidettiin sitä yhtenä »Pariisin avaimia». Se oli tykistön päällikön hallussa, ja sen vallien sisäpuolelta oli herra de Biron, joka oli valtiollisilta mielipiteiltään hugenotti, joskaan ei uskoltaan, ja tähän aikaan siinä toimessa, etsinyt turvaa ensi hälytyksen kuultuaan. Pitkin päivää hän oli päästänyt sisään joukon pakolaisia, joiden rohkeus tai hyvä onni oli toimittanut heidät asehuoneen portille. Illan hämärtyessä, sellaisen teurastuksen jälkeen, jollaista ei tämä onneton kaupunki ollut nähnyt sitten Armagnacien suuren verilöylyn sataviisikymmentä vuotta aikaisemmin, ilmaisivat sytyttimien hohde hämärän lävitse ja vahtien kumeat askeleet, että yhä vielä oli Pariisissa sellainen paikka, jossa kuninkaan käskyllä ei ollut valtaa.
Vastakohtana kaupungin epäjärjestykseen oli täällä kuolemanhiljaista, niin kammottavan äänetöntä, että pelkuri varmaankin olisi pysähtynyt epäröimään, ennenkuin sitä lähestyi. Mutta se tuntematon mies, joka illan suussa ratsasti katua pitkin asehuoneen porttia kohden, ainoan palvelijan juostessa hänen vierellään jalustimesta kiinni pitäen, nyökkäsi vain kolean hyväksyvästi näille toimenpiteille. Likemmäksi päästyään hän loi puolelle ja toiselle tarkkaavia katseita eikä seisahtunut, ennenkuin käheä ääni vaati häntä pysähtymään hänen ehdittyään kuuden hevosenpituuden päähän asesäiliön portista. Silloin hän pidätti hevostaan ja korottaen ääntään kysyi selvästi herra de Bironia.
— Menkää, — sanoi hän käskevästi, — ilmoittamaan suurmestarille, että täällä on kuninkaan lähetti, joka tahtoo puhua hänen kanssaan.
— Ranskan kuninkaanko? — kysyi portilla oleva upseeri.
— Tietysti! Onko muka useampia kuin yksi kuningas Ranskassa?
Kuului sadatusta ja katkera huudahdus: — Kuningasko? — Kuningas Herodes! — ja sitten kuiskaavaa keskustelua, joka toisen alhaalla hämärässä odottavan miehen korvissa kuului pahaenteiseltä. Molemmat saattoivat eroittaa kytevien sytyttimien himmeänpunervan tulen ääressä edestakaisin liikkuvia olentoja. Pian eräs portin luona seisova mies sytytti soihdun, pitäen sitä niin, että sen valo lankesi alaspäin. Vieraan palvelija piiloutui hevosen taakse.
— Varokaa, herra! — kuiskasi hän. — He tähtäävät meihin!
Jos niin oli, niin ratsastajan rohkea ryhti ja levollinen käytös ehkäisi aikeen. — Lähetän noutamaan suurmestaria, — ilmoitti sitten se mies, joka oli ennen puhunut. — Kenen nimessä?
— Sillä ei ole väliä, — vastasi tuntematon. — Sanokaa: kuninkaan lähetti.
— Oletteko yksin?
— Tulen yksinäni sisään.
Tämä vakuutus näytti tyydyttävän, sillä mies vastasi: — Hyvä on! — ja hetken kuluttua avattiin portissa pieni ovi, suojaristikko kohosi naristen ylös, ja vallihaudan poikki sysättiin lankku. Ratsastaja odotti, kunnes kaikki oli kunnossa, luisui sitten hevosen selästä maahan, heitti ohjakset palvelijalle ja astui rohkeasti vallihaudan poikki. Tuokiossa hän oli jättänyt taakseen pimeän kadun, virran ja rääkättyjen huudot, joita yötuuli kantoi mukanaan toiselta rannalta, ja seisoi holvikattoisessa porttikäytävässä, kirkkaassa hohteessa, kiiluvien silmien ja vihaisten kasvojen piirittämättä.
Ensi hetkellä valo häikäisi häntä, mutta vartijat puolestaan eivät olleet paremmassa asemassa, sillä tuntematon oli naamioitu. Tietämättä, kuka heitä katseli mustan samettinaamion takaa, he tuijottivat häneen tyrmistyneinä ja neuvottomina. Siellä oli miehiä, paljastetut aseet käsissään, jotka olisivat lävistäneet hänet, jos olisivat tienneet, kuka hän oli, ja useita, jotka eivät suinkaan olisi estäneet heitä tätä tekemästä. Mutta epätieto ja miehen äänensävy lamautti heidät. Sillä he ajattelivat, että hän saattoi olla kuka tahansa. Condé tosin oli liian pieni, mutta Navarran kuningas, jos hän vielä oli elossa, voisi kylläkin täyttää tuon kaavun taikka Guise taikka Anjou taikka kuningas itse. Ja vaikka muutamat eivät olisikaan arastelleet tahria käsiään kuninkaalliseen vereen, olisivat kuitenkin useat kiirehtineet sitä estämään. Ja niin he seisoivat neuvottomina tuijottaen naamion tummaa epätietoisuutta ja sen silmänaukoista kiiluvien silmien hymyilevää arvoitusta, kunnes muuan käsi, jonka omistaja oli tovereitaan rohkeampi, kurotti sieppaamaan verhon pois.
Tuntematon antoi miehelle nyrkillään korvapuustin. — Pois, roisto! — sanoi hän käheästi. — Ja te, — kääntyen upseerin puoleen, — viekää minut heti herra de Bironin luo!
Mutta luutnantti, joka pelkäsi miehiään, katseli häntä epäröiden.
— No no, — sanoi hän, — ei niin kiirettä! — Ja eräs miehistä, ottaen johdon käsiinsä, huusi: — Ei! Me emme ehkä tarvitsekaan herra de Bironia. Ensiksi teidän nimenne.
Vieras tarttui äkillisellä liikkeellä upseerin ranteeseen.
— Kertokaa päälliköllenne, — sanoi hän, — että se, joka näin tarttui helluntaiyönä hänen ranteeseensa, on täällä ja haluaa häntä puhutella. Ja sanokaa, pankaa muistiinne, että minä tulen hänen luokseen eikä hän minun luokseni!
Tämä merkki ja hänen äänensä sävy vaikutti rohkeimpiinkin. Kaksi kolmattaosaa vahdissa olevista miehistä oli hugenotteja, jotka himoitsivat kostaa toveriensa veren, ja upseeristaan välittämättä nämä tahtoivat ottaa kutsumattoman vieraan haltuunsa, jos tämä oli paavilainen, kääntymättä suurmestarin puoleen, jonka maltillisuutta he pelkäsivät. Veitsenisku kylkiluiden väliin ja ruumis vallihautaan… miksi ei se kävisi päinsä, kun sellaista tapahtui ulkopuolellakin? Mutta nämäkin epäröivät nyt, ja herra Peridol, luutnantti, luki heidän silmistään saman epäluulon, joka hänessä itsessäänkin oli syttynyt, ja olisi hyvinkin mielellään totellut, jos hänen miehensä vain sallisivat. Tuntemattoman käytös oli todella vaikuttanut häneen, ja siksi hän jo lähdettyään vielä kerran palasi päästäkseen varmuuteen siitä, että miehillä ei ollut pahoja aikeita hänen poissaollessaan, eikä jättänyt heitä, ennenkuin oli kuiskannut erään miehen korvaan.
Hänen poistuttuaan lähetti nojasi porttikäytävän seinään. Seisten siinä painunein päin, ajatuksiinsa vaipuneena, hän ei näyttänyt huomaavan synkkiä katseita, joiden esineenä hän oli. Tässä asennossa hän pysyi, kunnes upseeri palasi, seurassaan lyhtyä kantava mies. Heidän tullessaan tuntematon havahtui ajatuksistaan ja saatuaan merkin seurata Peridolia astui mitään huomauttamatta kahden pihan poikki ja yhä ääneti erääseen rakennukseen, joka sijaitsi ympärysmuurin äärimmäisessä itäisessä kulmauksessa lähinnä Billyn tornin raunioita. Tänne, ylimpään kerrokseen, oli asesäiliön päällikkö järjestänyt tilapäisen asuntonsa.
Huoneessa, johon vieras opastettiin, oli ilmeisiä merkkejä siitä, kuinka kiireesti se oli pantu asuttavaan kuntoon. Kattohirsistä, joita ei oltu laudoilla päällystetty, riippui kaksi hopealamppua, luoden valoaan sikin sokin heitetyille aseille ja panssareille, pergamenteille, kirjoille ja teräskypäreille. Nämä kapineet eivät peittäneet ainoastaan pöytiä, vaan myöskin tuoleja ja arkkuja, jotka sen ajan tavan mukaan oli sijoitettu jäykkään järjestykseen pitkin vaateverhoisia seiniä. Sekamelskan keskellä, paljaalla lattialla, käveli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu oli edistänyt hugenottien kokoontumista Pariisiin… ja siten heidän perikatoansa. Ei ollut kumma, että päivän tapahtumat, kauhu ja hämmästys yhä kuohuttivat hänen mieltään, eikä ensinkään ihmeellistä, ettei hänkään, jota pidettiin jäykkyyden ja umpimielisyyden perikuvana, voinut tällä kertaa salata kiehuvaa vihaansa. Hän pysyi tosin ääneti niin kauan, kunnes upseeri oli poistunut ja sulkenut jälkeensä, seisten pöydän ääressä ylpein ryhdin ja katsellen vierastaan ankarasti. Mutta samassa kun hän huomasi heidän olevan kahden, alkoi hän puhua.
— Teidän korkeutenne voi nyt riisua naamion, — sanoi hän yrittämättä salata ylenkatsettaan. — Tosin teitte viisaasti ryhtyessänne tähän varokeinoon, sillä ilman sitä olisitte tuskin hengissä päässyt luokseni. Jos vartiosto portilla olisi tuntenut teidät, en olisi voinut vastata teidän korkeutenne hengestä. Sitä häpeällisempiä ovat ne tämän päivän työt, — jatkoi hän kiivaasti, — jotka ovat pakottaneet Ranskan kuninkaan veljen kätkemään kasvonsa omassa pääkaupungissaan ja omassa linnoituksessaan. Sillä minä uskallan sanoa teille, monsieur, mitä kukaan muu ei sanoisi, nyt kun amiraali on kuollut. Te olette palauttaneet takaisin Armagnacien päivät. Te olette panneet toimeen verilöylyn ja tuottaneet Ranskalle pahaa mainetta, ja minä rukoilen Jumalaa, ettei teidän vuorostanne tarvitsisi kärsiä siitä, mitä olette tehneet. Mutta jos yhä seuraatte herra de Guisen neuvoja, niin sanon teille erään asian, — ja hänen äänensä kävi matalaksi ja koleaksi, — Burgundia voitti Orleansin, mutta joutui sitten vuorostaan Montereaun sillalle.
— Luuletteko minua kuninkaan veljeksi? — kysyi vieras, ja selvää oli, että hän hymyili naamionsa takana.
Bironin kasvojen ilme muuttui. — Luulen teitä, — sanoi hän terävästi, — siksi, jonka merkin minulle lähetitte.
— Viisaimmatkin erehtyvät toisinaan, — vastasi toinen naurahtaen hiljaa. Ja hän riisui naamionsa.
Ritarikunnan suurmestari peräytyi askeleen, ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta.
— Herra de Tavannesko? — huudahti hän, ja hän vaikeni hetkeksi sulasta hämmästyksestä. Sitten lyöden kämmenensä pöytään hän kysyi: — Mitä tämä petos merkitsee?
— Asia on aivan yksinkertainen, — vastasi Tavannes levollisesti. — Ja kuitenkin, kuten juuri äsken sanoitte, olisin tuskin ilman sitä päässyt luoksenne. Ja minun täytyi päästä luoksenne. Ei, herra de Biron, — lisäsi hän nähdessään Bironin raivoissaan tarttuvan vieressään pöydällä olevaan kelloon, —sillä tavoin ette voi saada tehtyä tekemättömäksi.
— Voin ainakin luovuttaa teidät, — vastasi suurmestari kiivaasti, — niille, jotka menettelevät kanssanne, niinkuin te olette menetellyt meidän omaistemme kanssa.
— Siitä teille ei tule mitään hyötyä, — vastasi kreivi Hannibal maltillisesti, — sillä kuulkaapa, suurmestari, minä tulen kuninkaan puolesta. Jos soditte häntä vastaan ja pidätte hänen linnoitustaan hallussanne ihan hänen nenänsä edessä, olen minä hänen lähettinsä ja hänen kaikkeinpyhimpänsä. Jos teidän välillänne on rauha ja te määräätte täällä hänen tahdostaan, niin olen hänen palvelijansa ja siis myöskin turvassa.
— Rauhassa ja turvassa? — huusi Biron vihasta vapisevalla äänellä. — Ja ovatko ne rauhassa ja turvassa, jotka tulivat tänne luottaen hänen sanaansa, jotka makasivat hänen palatsissaan ja nukkuivat hänen vuoteissaan? Missä he ovat, ja mitä on heille tapahtunut, kun te uskallatte vedota kansainväliseen lakiin taikka hän Bironin uskollisuuteen? Kuinka te uskallatte ärsyttää minua, te, jonka veli tänään usutti tämän kehnon kaupungin koiria Ranskan jaloimpien kimppuun, joka olette liittoutunut ulkomaisen joukkion kanssa tehdäksenne sellaisen työn, että maamme siitä haisee maailman sieraimissa vielä sitten, kun me jo olemme tomuna? Te tulette tänne puhumaan rauhasta ja turvallisuudesta! Herra de Tavannes, — ja hän iski kämmenellään pöytään, — te olette rohkea mies. Minä tiedän, miksi kuningas tahtoi lähettää juuri teidät, mutta en tiedä, miksi te tahdoitte tulla.
— Kerron sen teille myöhemmin, — vastasi kreivi Hannibal tyynesti. —Sillä ensiksikin kuninkaan asia. Viestini on lyhyt, herra de Biron.Haluatteko pitää tasapainoa Ranskassa?
— Keiden välillä? — kysyi Biron ylenkatseellisesti.
— Lotringilaisten ja hugenottien.
Ritarikunnan suurmestari rypisti otsaansa tuimana. — Olen toiminut välittäjänä yhden kerran liikaa, — murisi hän.
— Nyt ei tarvitse mennä välittämään, vaan pitää tasapainoa, — vastasi Tavannes levollisesti. Tässä on puhe vain… mutta asiasta toiseen, onko teillä halua, herra de Biron, ruveta Rochellen kuvernööriksi? Kuningas tahtoo, tänään rangaistuansa, osoittaa ankaruuden jälkeen lempeyttä, kuten viisaan hallitsijan tulee. Ja rauhoittaakseen rochellelaisten mieliä hän tahtoisi antaa heille vallanpitäjän, joka on heille mieluinen ja myös uskollinen hänen majesteetilleen… taikka muuten syntyy sota. Sellainen mies tulee siinä asemassa olemaan koko kuningaskunnan herrana, sillä hänellä on Janus-temppelin avaimet, ja hänen pidättäessään tai hellittäessään merikarhunsa on Ranskassa rauha tai sota.
— Tuleeko kaikki tuo kuninkaan suusta? — kysyi Biron ivallisesti. Mutta hänen mielen kuohunsa oli asettunut. Hän oli käynyt miettiväiseksi, epäluuloiseksi, ja katseli toista niin tarkasti kuin olisi tahtonut lukea hänen salaisimmatkin ajatuksensa.
— Tarjous on hänen, mietteet minun, — vastasi Tavannes kuivasti. — Sallikaa minun lisätä vielä yksi. Amiraali on kuollut, Navarran kuningas ja Condén prinssi ovat vankina. Kuka nyt pitää tasapainoa italialaisia ja Guisejä vastaan? Ritarikunnan suurmestari, jos hän on viisas ja tyytyy säätämään Ranskalle lakia Rochellen linnoituksesta.
Biron tuijotti puhujaa kummastellen hänen suorasukaisuuttaan.
— Te olette rohkea mies, — huudahti hän vihdoin. — Muttatimeo Danaos et dona ferentes[pelkään danaolaisia, vaikka lahjojakin tuovat. Suom.], — jatkoi hän katkerasti. — Te tarjoatte liian paljon.
— Tarjous on kuninkaan.
— Ja ehdot? Hinta?
— Että pysytte alallanne, herra de Biron.
— Täälläkö?
— Niin, täällä. Ettekä liian julkisesti vastusta kuninkaan tahtoa.Siinä kaikki.
Suurmestari näytti ällistyneeltä. — En luovuta ketään, — sanoi hän. —En ketään! — Olkoon se asia selvä.
— Kuningas ei vaadi kenenkään luovutusta.
Syntyi vaitiolo. Sitten Biron kysyi: — Tietääkö herra de Guise tästä tarjouksesta? — ja hänen silmänsä kirkastuivat. Hän vihasi Guisejä ja he vihasivat häntä, siinä kohdassa hän oli hugenotti.
— Hän on lähtenyt kauas tänään, — vastasi kreivi Hannibal kuivasti.— Ja jos siitä ei ole pahempia seurauksia, voi hän olla tyytyväinen.Rouva Katariinalla on tästä tieto.
Biron oli selvillä siitä, että marski Tavannes oli leskikuningattaresta riippuvainen, ja hän kohautti olkapäitään.
— Niin, tämähän näyttää rouva Katariinan valtiotaidolta, — mutisi hän, — hänen tapaiseltaan! — Ja viitaten vierastaan istuutumaan vaatepäällystäiselle arkulle seinän viereen hän itse istui tuoliin pöydän ääreen ja mietti hetkisen otsa rypyssä, uneksivin silmin. Hetken kuluttua hän naurahti katkerasti. — Te olette sytyttäneet roihun, — sanoi hän, — ja toivotte nyt, että minä sen sammuttaisin.
— Toivomme, että estätte sitä leviämästä.
— Te olette tehneet teon, ja nyt teitä kauhistuttaa, kun pitäisi maksaa veren hinta. Sepä se, vai mitä?
— Haluamme mieluimmin maksaa sen herra de Bironille, — vastasi kreiviHannibal kohteliaasti.
Jälleen suurmestari vaikeni hetkeksi. Vihdoin hän katsahti Tavannesiin, ja hänen katseensa oli läpitunkeva kuin teräs.
— Mitä tässä takana piilee? — ärähti hän. — Sanokaa, mies, mitä?
— Jos siinä on jotakin takana, niin minä en siitä tiedä, — vastasiTavannes varmasti.
Bironin tuikea katse herposi. — Mutta sanoittehan, että teillä oli muuan tarkoitus, — huomautti hän.
— Minulla olikin, tullessani lähettinä.
— Mikä se oli?
— Tarkoitukseniko? Päästä selville kahdesta seikasta.
— Mainitkaa ensimmäinen, tehkää niin hyvin. — Biron työnsi puhuessaan hiukan leukaansa ulospäin.
— Onko täällä asehuoneessa eräs herra de Tignonville, poitoulainen aatelismies?
— Ei ole, — vastasi Biron lyhyesti. — Entä toinen seikka?
— Onko täällä joku hugenottipappi?
— Ei ole. Jos olisikin, en luovuttaisi, — lisäsi Biron varmasti.
Tavannes kohautti olkapäitään. — Minä tarvitsen sellaista pappia, — sanoi hän huolettomasti, — mutta hänelle ei siitä koituisi vahinkoa.
— Mitä varten?
— Vihkimään minut.
Toinen tuijotti häneen. — Mutta tehän olette katolilainen, — sanoi hän.
— Mutta morsiameni on hugenotti, — vastasi Tavannes.
Suurmestari ei yrittänytkään salata hämmästystään.
— Ja hän pitää siitä kiinni? — huudahti hän. — Tänään?
— Hän pitää siitä kiinni. Tänäänkin.
— Tänäänkin?Nom de Dieu!Tänään! No niin, — ja hän pyrki syrjäyttämään tämän asian, — minä en voi häntä auttaa. Minulla ei ole täällä pappia. Jos on jotakin muuta, millä voin palvella häntä…
— Ei ole mitään, kiitän teitä, — vastasi Tavannes. — Nyt minun on vain vietävä vastauksenne kuninkaalle. — Ja hän nousi kohteliaasti ja otti pöydältä naamionsa.
Herra de Biron katseli häntä hetkisen ikäänkuin tuumien, minkä vastauksen antaisi. Sitten hän nyökkäsi ja soitti vieressään olevaa kelloa.
— Naamio! — kuiskasi hän hiljaa, kun kuului lähestyviä askeleita, ja totellen viittausta Tavannes pani naamion kasvoilleen. Heti sen jälkeen se upseeri, joka oli saattanut hänet tänne, avasi oven ja astui sisään.
— Peridol, — sanoi herra de Biron, nousten seisaalleen, — minä olen saanut viestin, joka kaipaa vahvistusta, ja sen saadakseni minun täytyy lähteä liikkeelle. Minä menen marski Tavannesin asuntoon, pankaa se mieleenne — hän saa olla minusta vastuussa; siksi aikaa jää tämä herra tänne tarkasti vartioitavaksi yläkerran eteläisessä huoneessa. Teidän tulee kohdella häntä panttivankina, kaikin puolin säädyllisesti, ja hän saa pysyä tuntemattomana. Mutta jos en palaa huomenna puolipäivän aikaan, niin jätätte hänet alhaalle miesten haltuun, he kyllä tietävät, mitä hänelle on tehtävä.
Kreivi Hannibal ei yrittänyt keskeyttää häntä eikä myöskään ilmaissut sitä hämmennystä, jota varmaankin tunsi. Mutta suurmestarin lopetettua hän sanoi totisella, matalalla äänellä:
— Herra de Biron, tästä saatte minulle maksaa! — ja hänen silmänsä säihkyivät naamion aukoista.
— Mahdollisesti, mutta en tänään enkä huomenna, — vastasi Biron kohauttaen olkapäitään ylenkatseellisesti. — Peridol, toimittakaa, että tämä herra pannaan säilöön määräykseni mukaan, ja palatkaa sitten luokseni. Arvoisa herra, — ja hän kumarsi puoleksi kohteliaasti, puoleksi ivallisesti, — sallikaa minun suositella teille vaiteliaisuuden ja naamionne etuja, — ja hän viittasi kädellään ovea kohti.