Kreivi Hannibal epäröi hetken. Hän oli vihamielisen linnoituksen keskuksessa, jossa yksinäisen miehen vastustus, vaikka hän olisi ollut asestettu hampaita myöten, olisi ollut turha, ja hän oli aseeton, lukuunottamatta tikaria. Sittenkin hänet valtasi hetkellinen kova halu syöstä Bironin kimppuun ja tikari hänen kurkullaan, hänen henkensä hinnalla, kiristää itselleen turvallinen paluu. Mutta sitten hän alistui, sillä hänen tuiman ja intohimoisen luonteensa loimiin oli kutoutunut omituista viekkautta ja muutamia muita ominaisuuksia, joita ei voinut aavistaakaan. Kumartaen vakavasti hän kääntyi arvokkaana ja seurasi ääneti upseeria huoneesta.
Peridolilla oli kaksi miestä odottamassa ovella. Toiselta luutnantti otti lyhdyn ja samalla kertaa yrmeän ja kunnioittavan näköisenä opasti ylös kiviportaita herra de Bironin asunnon yläpuolelle. Tavannes seurasi; perässä kulkivat molemmat vartijat kantaen toista lyhtyä. Portaiden päässä, josta paljas käytävä kulki pohjoisesta etelään, saattue kääntyi oikealle ja sivuutettuaan kaksi ovea pysähtyi kolmannen ja viimeisen eteen, joka oli heitä vastapäätä käytävän päässä. Luutnantti avasi sen avaimella, jonka otti ovenpielestä. Sitten valaisten lyhdyllään hän kehoitti hoidokkiaan astumaan sisään.
Huone ei ollut pieni, mutta matalakattoinen ja vankilaa muistuttava; seinät olivat paljaat, ja katossa oli savun jälkiä. Lasiton akkuna oli syvässä komerossa, jonka pohja oli jalan verran lattiaa korkeammalla, ja kolean aukon läpi puhalsi tuuli, joka tänäkin elokuun iltana henki matalien rantojen nihkeää usvaa. Pöytä, kaksi tuolia ja työntösänky ilman olkia tai peitettä — siinä koko kalusto, mutta katseltuaan huonetta Peridol lähetti toisen miehistä hakemaan olkilyhdettä ja toisen tuomaan ruukun viiniä. Heidän ollessaan poissa Tavannes ja hän seisoivat odottaen ääneti, kunnes nähdessään vangin silmien etsivän akkunaa luutnantti nauroi.
— Ei mitään kankia, — sanoi hän. — Ei, niitä ei tarvitakaan. Sitä tietä ette mene, olkoon siinä ristikko taikka ei.
— Mitä sen kohdalla on? — kysyi kreivi Hannibal huolettomasti. —Virtako?
— Aivan niin, mutta ei mitään vettä. Mutaa kuuden jalan paksuudelta, pehmeää kuin joulupuuro, mutta ei niin makeaa. Olen nähnyt, kuinka kaksi koiranpentua, jotka eivät kumpikaan painaneet enempää kuin lihava kananpoikanen, heitettiin alas tuosta akkunasta. Toinen oli hävinnyt, ennenkuin ehti laskea viiteenkymmeneen, eikä toinen elänyt kolmea vertaa niin kauan, ja sekin riippui vain siitä, että se oli pudonnut edellisen päälle ja tarrautunut siihen.
Tavannes luopui tästä puheenaiheesta kohauttaen olkapäitään ja käärien vaippansa tiiviimmin ympärilleen veti tuolin seinän viereen ja istuutui. Miehet, jotka toivat viiniä ja olkilyhteen, olivat uteliaita ja olisivat kernaasti vitkastelleet tarkastaakseen häntä salavihkaa, mutta Peridol joudutti heitä poistumaan. Luutnantti itse loi vielä katseen ympäri huonetta ja mutisi palaavansa silloin, kun hänen päällikkönsäkin palaisi. Sitten hän toivotettuaan hyvää yötä — tämä enemmän hyvästä käytöksestä kuin suopeasta mielestä johtuen — poistui huoneesta. Seuraavalla hetkellä avaimen ratina lukossa ja salpojen liukuminen paikoilleen ilmaisi Tavannesille, että hän nyt oli vankina.
Kreivi Hannibal jäi istumaan, leuka rintaa vasten, kunnes hänen korvansa vakuuttivat hänelle, että kaikki kolme miestä olivat laskeutuneet portaita alas alempaan kerrokseen. Silloin hän nousi ja otettuaan lyhdyn pöydältä, jonne Peridol oli sen jättänyt, hiipi ovelle. Samoin kuin akkunakin, oli ovi syvennyksessä, joka tässä tapauksessa oli käytävän jatkoa. Lyhyt tarkastus riitti vakuuttamaan hänelle, että pako tätä tietä oli mahdoton, ja pikaisesti silmäiltyään lattiaa ja kattoa hän kääntyi pimeää, tuulista aukkoa kohti, joka ammotti huoneen toisessa päässä. Pantuaan lyhdyn pöydälle ja peitettyään sen viitallaan hän nousi akkunakomeroon ja astuen aidaketta vailla olevalle reunalle katsoi ulos.
Hän tunsi enemmän kuin näki, että Peridol oli puhunut totta. Pariisin tätä osaa ympäröivien lakeuksien viluinen henkäys kohosi väkevänä hänen sieraimiinsa. Hän aavisti, että se Seinen haara, joka oli asehuoneen ja Ile des Louviersin välillä, mateli hänen allaan, mutta ilta oli pimeä, ja mahdotonta oli eroittaa maata vedestä. Hän kuvitteli melkein näkevänsä saaren ääripiirteet; se oli asumaton ja puupinojen peittämä. Mutta yliopistokorttelin tulet, jotka kohosivat heikosti tuikkien St. Genevieven huippuun asti, hämmensivät hänen näköpiiriään ja tekivät ympäröivän hämärän vieläkin pimeämmäksi.
Tältä suunnalta ja oikealta puolelta kaupungin keskuksesta kuului ääniä kertoen kaupungista, joka yhä raskaasti huokaili veritahraisessa unessaan ja nukkuessaankin suunnitteli uusia rikoksia. Väliin kuului kaukainen laukaus, väliin hiljaista kohinaa joltakin sillalta tai etäinen huuto, koriseva ja äkillinen, joka hyydytti veren. Mutta siitä, mitä tapahtui pimeän turvissa, hänen oli vaikea päästä selville, ja seisottuaan hetken nojaten käsillään akkunan molemmille puolille hän alkoi tuntea vilunväreitä. Hän kääntyi ja laskeuduttuaan lattialle otti lyhdyn viittansa alta ja pani sen takaisin pöydälle. Hänen ajatuksensa palasivat edellisen yön valmistuksiin, joihin hän oli ryhtynyt saadakseen neiti Vrillacin haltuunsa, ja julma hymy huulillaan hän nyt mietti, kuinka vähän oli aavistanut itse joutuvansa vuorokauden kuluessa vangiksi. Sitten naamio alkoi tuntua hänestä painostavalta, ja hän riisui sen ja laskien sen viereensä pöydälle istui tuijottamaan lyhdyn valoa.
Kuinka nokkelasti Biron oli petkuttanut häntä! No niin, sitä pahempi Armand de Gontaut de Bironille, jos tämän seikkailun jälkeen onni kääntäisi hänelle selkänsä! Mutta sillä välin? Sillä välin hänen kohtalonsa oli varma, jos jokin onnettomuus kohtaisi Bironia. Eikä hän tiennyt, mikä kuninkaan tai leskikuningattaren todellinen tarkoitus oli Bironiin nähden, yhtä vähän kuin hän saattoi arvioida, kuinka he jaksaisivat vastustaa kiusausta, kun suurmestari oli joutunut heidän käsiinsä, liittää hänet uhriensa joukkoon. Jos Biron heti menisi marski Tavannesin turviin, niin kaikki saattoi käydä hyvin. Mutta jos hän uskaltaisi retkeillä Guisein pitkien käsivarsien ulottuville tai menisi suoraan Louvreen, niin se seikka, että hänen kohtalostaan riippui kreivi Hannibalin kohtalo, ei merkinnyt yhtään mitään. Sellaisina ratkaisevina hetkinä korkeat henkilöt uhrasivat vähääkään empimättä alempana olevat ja nämä taas puolestaan alemmat. Eivätkä Guiset pitäneet kreivi Hannibalista, ja harva häntä muuten rakastikaan. Hänen veljensäkään, marskin, merkitys ei ollut itsenäinen, vaan riippui oikeastaan kruununperillisestä, jolle hän oli voittanut Jarnacin taistelun; ja sekin voisi kukistua väkivallan ja etujen ristiriitaisuuksiin, jotka tämän päivän raivohulluus oli laskenut Pariisissa valloilleen.
Se vaara, johon hän oli joutunut, ei kuitenkaan ollut vaikea kestää, vaikka vaaraan tottuneen miehen kylmäverinen, selvä järki arvioi sen täsmällisesti; pahinta oli hänen pakollinen toimettomuutensa. Hän oli aikonut masentaa tuulispäätä ja ohjata myrskyä ja muiden vaarasta rakentaa oman menestyksensä. Sen sijaan hän lojui täällä eikä ollut ainoastaan voimaton ohjaamaan omaa kohtaloaan, joka riippui toisen mielivallasta, vaan myös sormellakaan edistämään omia suunnitelmiaan.
Istuessaan siinä synkkänä katsellen lyhtyä hän ajatuksissaan seurasi Bironia ja tämän seuralaisia heidän ratsastaessaan sydänyön katuja: pitkin St. Antoinea ja La Verrerietä, synkän La Ferronerie-kadun kautta ja sitten St. Honoré-katua sen talon ohi, jossa neiti Vrillac istui odottamassa huomispäivää… Tignonvilleä, hugenottipappia, vihkimistään! Varmaankin siellä yhä kuljeskeli ryöstäviä joukkoja; vartiopaikoilla jousimiehet pysäyttivät epäluulonalaiset; akkunoista kalpeat kasvot tähystivät kadulle. Temppelin ja keskikaupunkia ympäröivien leveiden vallien portailla olivat tukevat vartiojoukot valmiina torjumaan hyökkäyksen.
Bironin saattue oli varmaankin kyllin suuri suojaamaan häntä, ja jos hän ei sattuisi yhteen Guisen henkivartion kanssa, niin hänen retkensä kaupungin läpi rauhoittaisi mieliä. Mutta oliko niin varmaa, että neiti oli turvassa? Hän tunsi omat miehensä, ja vapaana ollessaan hän ei ollut epäillyt jättää morsiantaan heidän huostaansa. Mutta nyt, kun hän ei itse voinut olla saapuvilla, kun hän oli voimaton nostamaan kättään avuksi, horjui hänen luottamuksensa, joka ei ollut pettänyt häntä suuremmassakaan hädässä. Hän kuvitteli mielessään tapahtumia, joita voisi sattua ja joille hän tavallisissa oloissa olisi nauranut. Nyt ne vaivasivat häntä niin, että hän säpsähti varjoakin, jopa niitä ajatellessaankin masentui. Hän, joka viime yönä ollessaan vapaa toimimaan oli minuutilleen määritellyt tulonsa ja neidin pelastamisen! Joka oli iloinnut vaarasta, sillä sellaisilla silmänlumeilla valloitettiin lapselliset naiset! Joka ei ollut väistynyt silloinkaan, kun joukko hurjimmillaan vaati tytön verta!
Miksi hän oli mennyt tällaiseen satimeen? Niin, miksi todella? Hän asteli vimmastuneena kolmasti lattian poikki. Kauan sitten oli kuuluisa Nostradamus ennustanut hänelle, että hänestä kerran tulisi kuningas, mutta kaikkein pienimmän kuningaskunnan. »Joka mies on kuningas ruumisarkussaan», oli hän vastannut. »Hauta on kylmä, mutta teidän kuningaskuntanne on lämpöinen», oli tietäjä siihen vastannut. Ja silloin olivat hovimiehet nauraneet ja ennustaneet hänelle maurilaista saarta ja mustaa kuningatarta. Hän oli muiden muassa laskenut pilaa, mutta salaa ottanut selvää Ranskan itsenäisistä alueista, niiden hallitsijoista ja perillisistä. Nyt häntä kauhistutti ajatus, ettei hän joutuisikaan minkään maan hallitsijaksi, vaan vankikoppiin Lochesin tukahuttavan tiilikaton alle, missä kardinaali Balue ja monet muut olivat kituneet kuolemaansa saakka.
Tämä ajatus ei johtunut hänen omasta vaaranalaisesta asemastaan, vaan siitä, että neidin vaara liikutti hänen mieltään perin oudosti; jopa hän itsekin ihmetteli omaa hulluuttaan. Lopuksi, väsyneenä katselemaan varjoja, joita ilmavirta tanssitti seinällä, hän kietoutui vaippaansa ja laskeutui pitkälleen oljille. Hän oli valvonut koko edellisen yön, ja niin hän, kokeneen sotilaan tapaan levollisena, oli parin minuutin kuluttua nukuksissa.
Sydänyön hetki oli mennyt. Kahden tienoissa oli lyhdyn kynttilä palamaisillaan loppuun ja hiljaa pärskähdellen se pian sammui. Vielä tuntia myöhemminkin oli huoneessa hiljaista pimeää; sitten vähitellen harmaa sarastus, sitäkin harmaampi, kun virrasta kohoava usva kietoi koko ympäristön tahmeaan vaippaansa, alkoi hiipiä huoneeseen keksien esineiden hämärästi häämöittäviä muotoja. Jälleen kului tunti, ja aurinko oli kohoamassa Montreuilin yli, ja siellä täällä alkoi Seinen pinta kimmeltää sumun läpi. Mutta huoneessa oli vain niukalti päivänvaloa nukkujan herätessä ja noustessa istumaan, odottava ilme kasvoillaan. Jokin oli herättänyt hänet. Hän kuunteli.
Hänen korvansa ja tottumus valppauteen, joka oli seuraus ainaisissa vaaroissa elämisestä, ei ollutkaan pettänyt. Käytävässä liikkui miehiä, jotka kärsimättöminä tömistelivät jalkojaan. Oliko Biron palannut? Taikka oliko hänelle jotakin tapahtunut ja olivatko nämä miehet tulleet kostamaan hänen puolestaan? Kreivi Hannibal nousi, hiipi lattiapalkkien poikki ovelle ja painaen korvansa sitä vasten kuunteli.
Hän kuunteli niin kauan kuin kestää hitaasti laskea sataanviiteenkymmeneen. Sitten noin kolmasosa sekuntia meni siihen, että hän kääntäen päätään antoi katseensa kiertää ympäri huoneen. Hän kumartui jälleen ja kuunteli tarkkaavammin, melkein hengittämättä. Nyt sieltä kuului, paitsi jalkojen töminää, myöskin ääniä; eräs ääni — luultavasti Peridolin — puhui kauan, milloin hiljaa, milloin kovaa, tulistuneena. Välillä kuului muitakin ääniä, mutta ainoastaan katkerien huudahdusten murinana ilmaisten päätöksensä tehneitä mieliä ja käsiä, jotka eivät olleet hillittävissä. Hän kuuli omankin nimensä, Tavannesin, naamio oli siis tarpeeton! Kerran hän kuuli meluisaa liikettä, joka päättyi äkkiä, luultavasti Peridolin ehkäisemällä.
Hän tiesi nyt kylliksi. Hän suoristautui täyteen mittaansa, ja hänen silmänsä näyttivät hiukan lähenneen toisiaan; ilkeä hymy väreili hänen huulillaan. Hänen katseensa kiersi huoneessa olevia esineitä, alastomia tuoleja ja pöytää, lyhtyä, viiniruukkua ja näiden takana nurkassa viittaa ja matalaa olkivuodetta. Kylmä, harmaa valo tunki koleana tähän synkkään huoneeseen; se tuntui olevan sopusoinnussa pahaenteisten kuiskausten kanssa, jotka yhä kiihtyivät käytävässä, samoin kuin kuuntelijankin kanssa, joka päättäväinen, tuikea ilme kasvoillaan seisoi käsi ovenrivalla. Hän tähysti, mutta ei löytänyt, mitään, josta hänellä olisi ollut hyötyä, ei mitään tarkoitukseensa sopivaa, mikä hänen tarkoituksensa lieneekin ollut. Nopein, kevyin askelin hän astui oven luota, nousi akkunasyvennykseen ja seisten sen reunalla katseli alaspäin.
Jos aikoi paeta sitä tietä, oli se yritys toivoton. Hän arvioi olevansa noin kahdentoista jalan korkeudessa maanpinnasta. Mutta Peridol oli puhunut totta. Alhaalla ei ollutkaan vettä, vaan limaisen mudan sileä pinta, joka paikoittain kiilsi mätänevien aineiden hohteesta; siellä täällä sitä uursivat kapeat vesiuomat, jotka laiskasti matelivat taempaa, hitaasti virtaavaa jokea kohti. Tämä inhoittava ja petollinen liejukerros nuoleskeli akkunan alla seinää ja oli riittävänä syynä, miksi akkunassa ei ollut kankia tai ristikkoa. Mutta kumartuessaan pitkälle ulos hän huomasi, että se päättyi rakennuksen kulmaukseen, noin kahdenkymmenen jalan päähän hänestä oikealle.
Hän hypähti jälleen lattialle ja kuunteli hetkisen; sitten, liikkuen varovasti — sillä vaaraa oli ilmassa ja äänettömässä huoneessa, koska millä hetkellä hyvänsä saattoi tapahtua hyökkäys ja ovi romahtaa sisään — hän laski lyhdyn ja viiniruukun lattialle ja otti pöydän syliinsä. Hän alkoi kantaa sitä akkunaa kohti, mutta puolitiessä sinne hän huomasi, ettei se mahtuisikaan aukosta ulos, ja laskien sen jälleen lattialle hän kiirehti vuoteen luo. Taas hän pettyi. Vuode oli ruuvattu kiinni lattiaan. Joku toinen olisi ehkä joutunut tästä epätoivoon, mutta hän nousi näyttämättä vähääkään alakuloiselta ja alinomaa kuunnellen levitti viittansa lattialle, ja taitavasti, välttäen kaikkea kahinaakin, hän keräsi sille vuoteensa oljet, puristi käärön kokoon, leikkasi tikarillaan vuodeköydet poikki ja sitoi ne ympärille. Kolmella askeleella hän taas saavutti akkunasyvennyksen, ja juuri kun miehet käytävässä tyrkkäsivät luutnantin syrjään ja nostaen äkkiä metelin syöksyivät ovelle, heitti hän käärön keveästi ja huolellisesti oikealle niin keveästi ja huolellisesti ja niin harkitsevasti arvioiden, että se, omituista kyllä, putosi tavallista hyppäystä edemmäksi.
Seuraavassa tuokiossa hän oli jälleen lattialla. Miesten täytyi avata lukko, vetää salvat syrjään, vetää auki ovi, joka avautui käytävään päin; miesten lukumäärä samoin kuin heidän hurja kiireensäkin oli heillä esteenä.
Kun he vihdoinkin ryntäsivät sisään karjuen: »Joelle! joelle!» — ihmistulvana, josta etupäässä eroitti vain tyrkkiviä olkapäitä ja sojottavia pistimiä, näkivät he hänen seisovan yksinään, käsivarret ristissä, pöydän toisella puolella. Hänen levollisuutensa pysäytti heidät hetkiseksi.
— Lukekaa rukouksenne, helvetin sikiö! — huusi johtaja heiluttaen asettaan. — Saatte minuutin aikaa!
— Niin, minuutin aikaa! — huusivat hänen seuralaisensa kimeästi. —Olkaa valmis!
— Aiotteko murhata minut? — kysyi kreivi Hannibal arvokkaasti. Ja kun he huutaen myönsivät, vastasi hän:
— Hyvä on! Siitä asiasta saatte sopia herra de Bironin kanssa, jonka vieraana täällä olen. Mutta — hänen katseensa kiersi piirissä seisovien miesten tuimia silmäyksiä ja vääristyneitä kasvoja — tahtoisin lähettää viimeiset terveiset eräälle henkilölle. Onko joukossa ketään, joka panee arvoa kuninkaan suojeluskirjalle? Se on laadittu kahta varten, jotka saavat tulla ja mennä neljäntoista päivän ajan. — Hän näytti kädessään olevaa paperiliuskaa.
Heidän johtajansa huusi: — Menköön helvettiin suojeluskirjoineen!Lukekaa rukouksenne!
Mutta kaikki eivät olleet samaa mieltä. Muutamilla julmilla kasvoilla — ne olivat etupäässä rehellisiä miehiä, jotka olivat hurjistuneet heitä kohdanneista vääryyksistä — välähti ahne ilme. Suojeluskirja? Saada kostaa, surmata, tappaa — ja olla turvassa! Muutamat luonteet eivät voi sellaista houkutusta vastustaa. Eräs miehistä työntäytyi esille.
— Hei, minä otan sen! — huusi hän. — Antakaa se tänne!
— Saatte sen, — vastasi kreivi Hannibal, — jos viette kymmenen sanaa marski Tavannesille, sittenkun olen kuollut.
Miehen naapuri laski kätensä pidättävästi hänen olkapäälleen.
— Ja marski Tavannes maksaa sinulle kalliisti, — sanoi hän.
Mutta Maudron, se mies, joka oli tarjoutunut, pudisti käden olaitaan.
— Jos vien sen viestin, — kuiskasi hän toisen korvaan ovela ilme kasvoillaan. — Luuletko minua hulluksi? — Sitten hän huusi: — Kas niin, minä vien sananne perille. Antakaa tänne paperi.
— Vannotteko?
Miehellä ei ollut vähintäkään aikomusta tehdä mitä lupasi, mutta hän vannoi väärän valan ja läheni kreivi Hannibalia. Toiset olisivat myöskin työntäytyneet eteenpäin, osaksi kateellisina, osaksi pilkallisina, mutta Tavannes esti heidät kädenliikkeellä.
— Hyvät herrat, suokaa minulle ainoastaan minuutti, — sanoi hän. — Minuutti ei ole pitkä aika kuolevalle miehelle. Se sallittiin teidän ystävillennekin.
Ja miehet, pitäen tätä vaatimusta kohtuullisena, ja varmoina siitä, ettei heidän uhrinsa voinut paeta, sallivat Maudronin kiertää pöydän ympäri hänen luokseen.
Mies kiirehti ja oli levoton, tietoisena pahoista aikeistaan ja petoksestaan, mutta samalla myös ahneena ja häpeissään sopimuksesta, johon juuri oli suostunut. Hänen huomionsa kohdistui paperiin, johon hänen katseensa oli kiintynyt, ja toverien käytökseen, eikä hän paljoakaan välittänyt kreivi Hannibalista, tietäen hänet aseettomaksi. Vasta kun Tavannes näytti miettivän terveisiään ja viivyttelevän, mutisi hän töykeän suorasukaisesti: — Antakaa kuulua, aikanne on täpärällä!
Tavannes säpsähti, paperi luisui hänen hyppysistään. Maudron näki, että hänen oli mahdollista saada se sen pitemmittä puheitta, ja tuskin tämä ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän nopeasti kumartui, tarttui paperiin ja aikoi palata muiden luo. Mutta yhtä nopeasti, jopa nopeampanakin Tavannes kumartui, tarttui hänen vyötäröönsä ja suunnattomalla ponnistuksella, päästäen raivoisan huudon, jossa hänen viime minuutteina osaksi hillitty hurja luontonsa purkautui, heitti onnettoman raukan pää edellä akkunasta ulos.
Tämä ponnistus syöksi Tavannesin itsensäkin akkunasyvennykseen, samalla kun hänen uhrinsa kiljahdus vielä kaikui huoneessa. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi reunalle. Kun sitten miehet, jotka aluksi olivat seisseet kuin salaman lyöminä, hyökkäsivät kostamaan toverinsa puolesta, hyppäsi hän ulos koettaen tavoittaa mudassa rimpuilevaa olentoa, joka makasi siellä kasvot maassa.
Hän putosikin sen päälle ja painoi sen syvälle hyllyvään liejuun, mutta itse hän onnellisesti ponnahti ylös. Vaara oli kauhistuttava, mahdollisuus koettelematon, pelastumisen toivo niin pieni, että sitä saattoi yrittää vain kuolemaan tuomittu. Mutta hän saavutti olkimytyn, joka soi hänelle hetkellisen, epävarman jalansijan. Tasapainoaan hän ei kuitenkaan saanut, ei päässyt edes hetkeksikään sille seisomaan. Mutta sen kannattamana hän ryömi vaivaloisesti eteenpäin, ja kun ylhäältä heitetty keihäs haavoitti häntä olkapäähän, kaatui hän suulleen liejuun — mutta eteenpäin, ja hänen ojennetut kätensä sattuivat mudassa johonkin kovempaan aineeseen. Ne vajosivat tosin kyynärpäihin asti, mutta hän kiskoutui niiden varassa yhä eteenpäin ja vihdoin äärimmäisellä ponnistuksella hellittäen toisen kätensä — molempia tietysti ei voinut irroittaa, hän makasi kasvot puoleksi mudassa — hän saattoi kurottaa vielä kyynärän verran edemmäksi ja tarttua rakennuksen kulmasta ulkonevaan hirteen, jonka tarkoituksena oli torjua tulvavettä.
Akkunassa tunkeilevat miehet kiljuivat raivosta, kun hän hitaasti vetäytyi liejusta ja seisoi mutapylväänä päästä kantapäihin asti. Mutta vaikka he kuinkakin kiljuivat, ei heillä kuitenkaan ollut ampuma-asetta, eivätkä he yhteen ahtautuneina kapeassa aukossa voineet tähdätä keihäillään. He saattoivat vain katsella voimattoman raivoisina ja lennättää hänelle kirouksia, kunnes hän katosi heidän näkyvistään nurkan taakse.
Siellä oli noin parinkymmenen kyynärän matkalla kovaa rinnettä mudan ja vallin välillä. Hän ponnisteli sitä pitkin, kunnes saapui vallin päähän; silloin hän kääntyi ja katsahti vielä kauhua tuntien siihen mustaan, kohoilevaan mutahautaan, josta juuri oli pelastunut, ja joka vielä kurisi sillä kohtaa, minne onneton Maudron oli vaipunut. Sitten hän työläästi kapusi virran äyräälle. Hänen olkapäässään oli vain lievä keihäänhaava, mutta ponnistus oli ollut suunnaton, hiki virtasi hänen otsaltaan, hänen kasvonsa olivat harmaat ja vääristyneet. Mutta edettyään noin viidenkymmenen askeleen päähän asehuoneelta hän seisahtui ja kääntyi. Hän näki, että miehet olivat juosseet toisiin, tällä puolella oleviin akkunoihin. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hänen vartalonsa venyi voitonriemusta kookkaammaksi.
Hän pui heille nyrkkiä. — Hei, te houkat! — huusi hän, — sillä tavoin ette tapa Tavannesia! Näkemiin, kunnes ensi kerralla tavataan Montfauconilla!
Jos vallan käyttäminen yleensä on mieluista, niin erikoisen mieluista naiselle on harjoittaa vaikutusvaltaansa mieheen. Jos lisäksi on oltu tavallista suuremmassa vaarassa ja onnellisesta tuloksesta on ollut vain heikko toivo — ja ennen kaikkea, kun saavutettu tilapäinen etu näyttää lopullisen voiton enteeltä — niin on mahdotonta, ettei riemunhurmiota lähenevä tunne täyttäisi mieltä, vaikka taivaanranta näyttäisi kuinka tummalta ja rauhansatama kuinkakin etäiseltä.
Lienee vielä muistissa, millainen oli tilanne kreivi Hannibalin lähtiessä neiti de Vrillacin luota. Tämä oli päässyt voitolle, mutta kreivi Hannibal puolestaan oli nöyryyttänyt häntä maahan asti, osaksi ovelilla uhkauksillaan, osaksi suoranaisella töykeydellään. Hän oli jättänyt tytön itkemään, sanojen »rouva Tavannes» kaikuessa tuomiokelloina hänen korvissaan ja miehen tahdon synkän kummituksen osoittaessa sormellaan auttamatonta tulevaisuutta kohti. Olisi ollut luonnollista, jos hänen toivonsa olisi sammunut.
Mutta tytön rohkeus oli sitä lajia, joka ei helposti eikä kauaksi aikaa masennu, ja tuskin oli kulunut puolta tuntia kreivi Hannibalin lähdöstä, kun hänen mieleensä jo juolahti lohdullinen ajatus, että tähän asti oli päivän kunnia kuitenkin hänen. Kreivin vallasta ja hänen omasta voimattomuudestaan huolimatta oli hänen tahtonsa taivuttanut kreivin. Hän oli saanut jonkinlaisen vaikutusvallan kreiviin, keksinyt pienen seikan, joka hillitsi, rajan, jonka poikki toinen ei tahtonut mennä. Lopuksi hän voisi pelastuakin, sillä ehkä kreivi ei voisikaan täyttää ehtoja, joihin niin vastenmielisesti oli suostunut. Hän voisi päästä vapaaksi. Moni olisi tosin hänen asemassaan pelännyt pahempaa kohtaloa ja tylympää menettelyä. Mutta tässä olikin puolet hänen voittonsa ansiota. Hän ei ollut ainoastaan päässyt parempaan asemaan, vaan myös oppinut paremmin luottamaan siihen, että hänellä oli vaikutusvaltaa viholliseensa. Kreivi tietysti vaatisi heidän välisensä sopimuksen täyttämistä; siinä asiassa hänen ei kannattanut toivoakaan myönnytyksiä. Mutta hän uskoi, että jos kreivin olisi mahdoton täyttää ehtoja, hän luopuisi koko asiasta, tosin perin kiukuissaan ja niin raa'asti ja töykeästi solvaten naisellista oman arvon tuntoa, että sitä tuskin voisi kestää. Mutta sittenkin hän luopuisi.
Ja jos pahin kohtaisi häntä? Hänellä olisi sittenkin se lohdutus, että siitä perikadosta, joka oli hyökännyt hänen ystäviensä kimppuun, hän oli lunastanut vapaiksi ne, jotka olivat hänelle kalleimmat. Hänen huoneensa asemasta johtui, ettei hän nähnyt niitä väkivaltaisuuksia, joihin Pariisi antautui tämän päivän loppuosana ja palasi seuraavana aamuna yhtä innokkaana. Mutta Carlatit ja hänen naispalvelijansa kuulivat alhaalla vahdeilta, mitä tapahtui, ja vaikerrellen ja piileskellen nurkissaan kiinnittivät säikähtyneet katseensa häneen, joka oli heidän turvansa ja toivonsa. Kuinka hän saattaisi pettää heidät? Tuomita heidät perikatoon, vaikkei asia olisikaan koskenut hänen rakastettuaan?
Tignonvilleä tyttö ajatteli tuntikausia. Vakavan hellästi hän palautti mieleensä sen hetken, jolloin sulhanen oli vihkiytynyt kuolemalle, joka tuli vain puolitiehen ottaakseen heidät omikseen. Hän oli myös valmis antamaan anteeksi sitä seuranneen perääntymisen ja yrityksen pelastaa hänet vastoin tahtoa. Hän piti äkillistä kuolemanhalua ihanana; perääntymistä — sillä perääntyjä oli hänen rakastettunsa — tekona, jonka toinen teki hänen eikä itsensä tähden, ja jonka hän helposti antoi anteeksi. Tunteiden äkillinen muutos, joka silloin oli hänet vallannut ja saattanut hänet kiskaisemaan itsensä irti sulhasestaan, ei häntä enää juuri liikuttanut; sitä vastoin se, mikä muiden silmissä ei ehkä olisi näyttänyt kovin sankarilliselta Tignonvillen koko käytöksessä — kaikkein korkeinta vaativana hetkenä — kaikki se, mikä vivahti tavalliseen tai kehnoon, häipyi sikseen, sillä hän oli yhä kiintynyt lemmittyynsä, ei niin paljon kypsyneen naisen intohimoisella rakkaudella kuin sillä neitseellisellä ja herkän tunteellisella mieltymyksellä, jolla rakastaa silloin, kun ei enää ole omistamisen toivoa, eikä rakkaus merkitse elämää, vaan uhrausta.
Hänellä oli aikaa näihin mietteisiin, sillä hän sai olla koko päivän häiritsemättä ja vielä myöhään seuraavanakin päivänä. Hänen oma väkensä palveli häntä, ja tiedettiin, että portaiden alapuolella kreivi Hannibalin ratsumiehet tuimina vartioivat pönkitettyjen ovien ja luukullisten akkunoiden takana, laskematta ketään sisään. Silloin tällöin sattui hänen korviinsa kaiku siitä mellakasta, joka peitti kadut verivirtoihin, taikka rouva Carlat toi hänelle uutisia huomattavammista tapahtumista. Varhain tänä toisena päivänä, maanantaina, kuiskailtiin, että herra de Tavannes ei ollut palannut ja että alhaalla miehet alkoivat käydä levottomiksi.
Vihdoin, kun epävarmuus sekä alhaalla että ylhäällä kävi jännittäväksi, se laukesi. Askelia ja ääniä läheni portailla, töminää ja hälinää seurasi kova naputus, ja ovi avattiin väkisin. Neiti oli noussut seisomaan odottaen sykkivin sydämin tietämättä itsekään mitä; kynnyksellä seisoi St. Magloiren luostarin kaapuun puettu munkki ja tehden ristinmerkin mutisi siunausta. Hän astui hitaasti sisään.
Ei mikään näky olisi ollut neidille kauheampi, sillä se osoitti, kuinka mitättömät olivat ne ehdot, jotka hän vaivoin oli saanut. Entä jos kreivi Hannibal oli siellä munkin takana, jos hän juuri nyt nousi portaita ylös pakottaakseen hänet tämän kaljupään edessä vihille? Taikka käyttääkseen viimeistä väkivaltaista keinoa, jos hän kieltäytyi? Äkillinen kauhu oli tukahuttaa hänet; hän kalpeni ja painoi kädellään rintaansa. Mutta kuitenkin hän toipui, ennenkuin ovi ehti sulkeutua Bigotin jälkeen.
— Tämä väkivaltainen tunkeutuminen tänne on herra de Tavannesin määräystä vastaan! — huusi hän astuen ylpeästi esiin. — Tällä henkilöllä ei ole täällä mitään tehtävää. Kuinka te uskallatte laskea hänet sisään?
Normandialaisen partaiset kasvot näyttäytyivät hetkeksi ovella.
— Herrani määräyksestä, — mutisi hän jörösti ja sulki oven.
Tytöllä oli hugenottien viha munkkikaapua vastaan, ja tällä tärkeällä hetkellä hänellä oli syytä sitä pelätä. Hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta.
— Riittää! — huusi hän viitaten kädellään käskevästi ovea kohti. — Menkää takaisin hänen luokseen, joka teidät lähetti! Jos hän tahtoo solvaista minua, tehköön sen vasten kasvoja! Jos hän tahtoo olla valapatto, tulkoon itse syömään sanansa! Taikka jos tulette omasta aloitteestanne, — jatkoi hän heittäen syrjään kaiken varovaisuuden, — kuten veljeskuntanne tuli Philippa de Lunsin luo, tarjoomaan minulle samanlaista valintaa kuin hänelle, niin vastaan samoin kuin hän vastasi: Jos olisin ajatellut vain itseäni, en olisi elänyt näin kauan! Ja mieluummin kuin siedän teidän läsnäoloanne tai kuuntelen vastaväitteitänne —
Viimeisen sanan kohdalla hänen äänensä värähti oudosti, ja hän vaikeni äkkiä, huulet jäivät auki, ja hänen vartalonsa näytti hetken horjuvan. Seuraavalla hetkellä rouva Carlat, johon vieras seisoi selin, ei ollut uskoa silmiään, sillä neiti oli vaipunut munkin syliin!
— Clotilde! Clotilde! — huusi munkki, painaen tyttöä rintaansa vastaan, sillä munkki olikin herra de Tignonville. Munkkikaavun alla oli sulhanen, jonka ympärillä neidin ajatukset olivat askarrelleet. Tässä valepuvussa, kädessään kreivi Hannibalin kirjelippu rouva St. Lolle, vartijat kun alhaalla tunsivat Tavannesin käsialan, vaikka eivät osanneet lukea sen sisältöä — hän oli päässyt vaikeuksitta neidin luo.
Hän oli kuullut, ennenkuin astui sisään, että Tavannes oli poissa, ja tiesi siis, että häntä ei uhannut suurikaan vaara. Mutta hänen morsiamensa, joka ei tiennyt mitään hänen seikkailuistaan viime eron jälkeen, näki hänessä miehen, joka saapui hänen luokseen henkensä kaupalla, lukemattomista vaaroista huolimatta, verilöylyn puhki. Ja vaikka hän ei ollut koskaan syleillyt sulhastaan, paitsi kaamealla hetkellä hengenvaaran uhatessa, ja vaikkei hän ollut koskaan kutsunut häntä ristimänimeltään, niin tämän jälleennäkemisen ilossa hän kokonaan antautui hänen hyväilyilleen, piti hänestä itkien kiinni, unohti hetkeksi hänen hairahduksensa ja ajatteli ainoastaan häntä, joka oli niin ritarillisesti palannut hänen luokseen, joka toi mukanaan tuulahduksen Poitousta, merestä, entisistä päivistä ja entisestä elämästä, ja jonka näkeminen karkoitti hänestä hetkiseksi molempien viime päivien kauhut.
Ja rouva Carlat itki myöskin, ja huoneessa kuului itkua ja nyyhkytystä. Vähimmin oli liikutuksen vallassa Tignonville itse, joka, kuten tiedämme, oli kokenut sinä päivänä paljon. Mutta hänenkin sydämensä paisui, osaksi ylpeydestä, osaksi onnellisena siitä, että hän oli palannut ihmisen luo, joka rakasti häntä näin suuresti. Kohtalo oli ollut hänelle ansaitsemattoman suopea, mutta nyt hänen ei tarvinnut sitä tunnustaa. Jahka hänen suunnittelemansa temppu oli onnellisesti suoritettu loppuun, unohtaisi hän pian, että hänellä oli ollut muitakin tuumia.
Neiti oli ensimmäisenä menettänyt malttinsa, ja ensiksi hän myöskin tointui.
— Olin unhottanut, — huusi hän äkkiä, — olin unhottanut, — ja hän kiskoutui sulhasensa syleilystä rajusti, seisten siinä läähättäen, kalpein kasvoin, silmät pelästyneinä. — Minä en saa! Ja te — olin senkin unhottanut. Täällä olollanne, herra, teette minulle pahimman palveluksen mitä voitte tehdä. Teidän täytyy lähteä pois. Menkää, hyvä herra, rukoilen teitä laupeuden nimessä lähtemään, kun se vielä on mahdollista. Pelkään jokaista hetkeä, jonka täällä viivytte, jokaista hetkeä, jonka tässä talossa vietätte.
— Älkää pelätkö minun tähteni, — sanoi Tignonville kerskailevalla äänensävyllä. Hän ei käsittänyt.
— Pelkään itseni puolesta, — vastasi tyttö. Sitten rakkaus sulhaseen ja pelko itsensä puolesta joutuivat ristiriitaan, ja hän väänteli tuskaisena käsiään. — Oi, suokaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Te ette tiedä, että hän on luvannut päästää minut, jos hän ei saa käsiinsä teitä ja — ja — hugenottipappia. Hän on taannut sen minulle, mutta nähdessäni teidän astuvan sisään luulin, että hän oli syönyt sanansa ja lähettänyt munkin, ja se raivostutti minua. En voinut sietää ajatusta, etten ollut mitään voittanut. Käsitättekö nyt ja suotteko minulle anteeksi? Jos hän ei saa teitä käsiinsä, olen pelastettu. Menkää siis, pyydän, viivyttelemättä hetkeäkään.
Tignonville nauroi pilkallisesti ja kohautti olkapäitään, kääntäessään taaksepäin munkkikaapunsa päähinettä.
— Kaikki tuo on jo mennyttä! — sanoi hän, —ollutta ja mennyttä, armaani! Herra de Tavannes on tällä hetkellä vankina asehuoneessa. Matkallani tänne tapasin herra de Bironin, ja hän kertoi minulle. Ritarikunnan suurmestari tahtoi, että liittyisin hänen seuraansa; hän oli ollut marski Tavannesin asunnossa koko yön, ja häntä oli pidätetty siellä kauemmin kuin hän oli odottanut. Hän oli sitoutunut vapauttamaan kreivi Hannibalin palattuaan, mutta minun pyynnöstäni hän suostui pidättämään häntä vielä tunnin ja myöskin tekemään minulle erään pienen palveluksen.
Se toivon kajastus, joka hetken oli kirkastanut tytön kasvoja, sammui hitaasti.
— Siitä ei ole apua, — sanoi hän, — jos hän tapaa teidät täällä.
— Mutta hän ei tapaa. Ettekä tekään.
— Mitä tarkoitatte?
— Muutaman minuutin kuluttua, — selitti hän voimatta salata riemuaan, — saapuu asehuoneesta viesti Tavannesin nimessä käskien hänen tänne lähettämänsä munkin tuoda teidät hänen luokseen. Suullisen käskyn, minun täällä oloni vahvistamana, luulisin riittävän: »Käskekää neidin luona olevan munkin» — niin se käsky kuulunee — »saattaa hänet luokseni asehuoneeseen ja pankaa neljä keihäsmiestä heidän turvakseen». — Kun pyysin herra de Bironia toimittamaan tämän asian, niin hän nauroi. — »Voin tehdä vielä paremminkin», — sanoi hän. — »He saavat tuoda kreivi Hannibalin hansikkaan, jonka hän unohti pöydälleni. Kaikki tämä siinä tapauksessa, etteivät lurjukset ole tehneet hänelle mitään pahaa, minkä Jumala estäköön, sillä minä olen hänestä vastuussa.»
Ihastuksissaan tästä sotajuonesta, joka oli juolahtanut hänen mieleensä tavatessaan Bironin, Tignonville ei nähnyt siinä mitään vikaa. Mutta tyttö näki, ja vaikka hän kuuntelikin Tignonvillen selitystä loppuun asti, ei mikään uusi toivonvälke hellyttänyt hänen kasvojensa ilmettä. Tehden arvokkaan kädenliikkeen, joka ei tarkoittanut ainoastaan rouva Carlatia ja ovella seisovaa kamarineitsyttä, vaan myöskin poissaolevia palvelijoita, hän sanoi:
— Kuinka näiden käy? Te unhotatte heidät. Te ette voi luulla, te ette ole voinut luulla, että minä hylkäisin heidät? Että jättäisin heidät hänen armoilleen, sitä armoa saamaan, jota hän voitettuna saattaisi heille osoittaa? Ei, te unhotatte heidät.
Tignonville ei tiennyt mitä vastata, sillä säikähtäneen kamarineidin epäluuloinen katse oli kiintynyt häneen säikkyen ahdistetun eläimen raivoa. Sekä rouva Carlat että hän olivat kuulleet ja saattoivat edelleen kuulla. Vihdoin hän mutisi niin hiljaisella äänellä, että jos palvelijat käsittivätkin, mistä oli kysymys, se jäi vain epätäydelliseksi.
— Parempi yhden pelastus kuin ei kenenkään! — sanoi hän. — Minun täytyy ajatella teitä.
— Ja minun heitä, — vastasi tyttö varmasti. — Eikä siinä kaikki. Vaikka he eivät olisikaan täällä, ei siitä kuitenkaan voisi mitään tulla. Olen antanut sanani — vaikka hetki sitten iloissani sen unhotin, kun näin teidät. Ja kuinka, — jatkoi hän, — voin toivoa hänen pysyvän sanassaan, jos minä en pysy omassani? Taikka jos minä olen valmis rikkomaan sopimuksen tämän tapahtuman johdosta, jota en ensinkään voinut odottaa, niin kuinka voin vaatia häneltä ehtojen täyttämistä, joita hän sietää yhtä vähän — yhtä vähän kuin minä häntä?
Viimeisissä sanoissa hänen äänensä katkesi surkeasti; silmät etsivät rakastetun katsetta anteeksi pyytäen. Mutta Tignonville ei tuntenut sääliä eikä ihailua; hänet valtasi raivo. Hän seisoi tuijottaen tyttöä, sanattomana niin huimaavasta hulluudesta.
— Tuota ette voi tarkoittaa, — puhkesi hän lopulta sanomaan. — Te ette voi tarkoittaa, neiti, että aiotte siinä pysyä! Että aiotte pitää lupauksen, kun teidät siihen on pakotettu väkivallalla, petoksella, niiden kauhujen keskellä, joita hän ja hänen väkensä ovat meille toimittaneet! Se on aivan käsittämätöntä.
Tyttö pudisti päätään. — Minä lupasin, — sanoi hän.
— Teidät pakotettiin siihen!
— Mutta tämä lupaus pelasti henkemme.
— Murhamiesten, salamurhaajien käsistä! — väitti Tignonville.
Tyttö pudisti päätään. — Minä en voi peräytyä, — sanoi hän, — en voi.
— Te siis haluatte hänet mieheksenne, — huusi Tignonville alhaisen vihansa vallassa. — Siinäpä se on! Niin, te suorastaan haluatte hänen kanssaan naimisiin! Sillä mitä tulee hänen ehtoihinsa, — jatkoi nuori mies nauraen loukkaavasti, — niin ettehän voi ottaa niitä vakavalta kannalta. Hänkö täyttäisi mitään ehtoja, kun te olette hänen vallassaan? Hän, kreivi Hannibal? Ja sitäpaitsi, jos hän suvaitsisi ne täyttää, minkä arvoisia ne ovat? Hugenottipappeja on paljon. Tapasin yhden juuri tänä aamuna. Voisin viidessä minuutissa saada jonkun heistä käsiini. Hänen tarvitsee siis vain löytää yksi heistä — ja minut!
— Niin, herra, — huusi tyttö vavisten loukatun ylpeytensä tunnosta, — juuri siksi pyydän teitä lähtemään. Mitä pikemmin jätätte minut, mitä pikemmin olette turvatussa asemassa, sitä parempi minulle. Joka hetki, jonka viivytte täällä, panette sekä itsenne että minut vaaralle alttiiksi.
— Ellette suostu —
— Minä en suostu, — vastasi tyttö varmasti, — ja te teette vain — mutta tässä hänen ylpeytensä alkoi lannistua, hänen äänensä väristä, ja hän katsoi sulhastaan onnettomana, — täällä olollanne minulle vaikeammaksi — —
— Hiljaa! — huusi rouva Carlat. — Hiljaa! — ja kun he säpsähtivät ja kääntyivät hänen puoleensa, oli hän huoneen toisessa päässä oven luona, miltei liian kaukana heidän kuuluviltaan kohottaen varoittavasti kättään. — Kuunnelkaa! — mutisi hän, — joku on tullut taloon.
— Se on minun lähettini Bironin luota, — vastasi Tignonville yrmeästi. Ja vetäen kaapunsa päähineen päänsä yli ja piilottaen kätensä hihoihinsa hän astui ovelle. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja aukaisi sylinsä. Hän ei voinut lähteä tällä tapaa. — Neiti! Clotilde! — huusi hän kiihkeästi, — sanon viimeisen kerran, totelkaa minua, tulkaa kanssani. Suostukaa!
— Hiljaa! — keskeytti rouva Carlat jälleen ja kääntyi huolestuneena heihin päin. — Se ei olekaan mikään lähetti! Se on Tavannes itse: tunnen hänen äänensä. — Ja hän väänteli käsiään. — Voi Jumalani, Jumalani, mitä meidän nyt on tehtävä? — jatkoi hän kauhun vallassa katsellen ympäri huonetta.
Pelko välähti neidin silmissä, mutta hän hillitsi itsensä. Hän viittasi rouva Carlatia vaikenemaan, ja he kuuntelivat tuijottaen toisiaan, toivoen vastoin toivoa, että nainen oli erehtynyt. He odottivat hyvän aikaa, ja joku heistä alkoi jo jälleen hengittää vapaammin, kun kreivi Hannibalin karhea ääni kumahti portailta ja poisti kaiken epäilyksen. Neiti tarttui pöydän reunaan ja seisoi siihen nojaten.
— Mitä on tehtävä? — mutisi hän ja kääntyi neuvotonna naisten puoleen. Se rohkeus, joka oli hänen sulhasensa poissa ollessa tukenut häntä, oli nyt kadonnut. — Jos hän tapaa hänet täällä, niin olen hukassa!
— Hän ei varmaankaan tunne minua, — kuiskasi Tignonville. Mutta hänen äänensä kuului epävarmalta, eikä hapuileva katse tukenut hänen sanojaan.
Rouva Carlat silmäili hätäisesti ympäri huonetta. Näytti siltä, että hän tällä kertaa saisi hoitaa asiat. Mutta huoneessa ei ollut toista ovea, ja akkunat olivat pihalle päin, jota Tavannesin väki vartioi. Ja juuri nyt kreivi Hannibalin askeleet kajahtelivat jo likellä, ja hänen kätensä jo melkein koski ovenripaa. Nainen väänteli käsiään; sitten, erään ajatuksen äkkiä juolahtaessa hänen mieleensä, hän hyökkäsi siihen nurkkaan, jossa neidin puvut riippuivat seinällä naulakossa.
— Kas tänne! — huusi hän. — Näiden taakse! Ehkä häntä ei näy täällä!Pian, herra, pian! Piiloon!
Se oli turha toivo, sellaisen keksimä, jolle tilanne ei ollut selvä. Ja kuinka lupaava se olikin, neidin ylpeys nousi sitä vastaan.
— Ei, — huusi hän, — ei sinne! — ja Tignonville seisoi paikallaan tietäen piiloutumisen turhaksi, sillä kreivi Hannibal oli tietysti saanut kuulla, että siellä oli munkki.
— Ettekö voisi kieltäytyä avaamasta? — kuiskasi Tignonville kiireesti.
— Kun luonani on pappi? — vastasi tyttö pudistaen päätään.
Enempään puheluun ei ollut aikaa, sillä kreivi Hannibal naputti jo ovelle. Tyttö loi viimeisen katseen rakastettuunsa, joka oli kääntynyt selin akkunaan, niin ettei valo enää osunut hänen kasvoilleen. Olihan mahdollista, että hän pysyisi tuntemattomana, jos Tavannes viipyisi vain vähän aikaa; ainakin oli tämä vaara kestettävä. Puoleksi tukahtuneella äänellä hän pyysi kamarineitiään, Javettea, avaamaan oven.
Kreivi Hannibal kumarsi syvään astuessaan huoneeseen ja eksytti toiset, mutta ei tyttöä. Hän oli tuskin astunut kynnyksen poikki, kun tyttö jo katui, ettei ollut seurannut Tignonvillen neuvoa ja kieltäytynyt avaamasta ovea. Sillä mikä voikaan pysyä salassa noilta tylyiltä, teräviltä silmiltä, joiden katse yhdellä silmäyksellä ikäänkuin ahmi kaikki, mitä huoneessa oli, näki kaikki, eikä kuitenkaan tuntunut näkevän mitään — noilta silmiltä, joissa nytkin välkkyi julmaa pilaa? Hän saattoi pettää muita, mutta häntä, joka läähätti hänen kourissaan niinkuin villi lintu värisee metsämiehen kädessä, ei petetty! Hän näki ja tiesi, ja kuitenkin kumartaessaan ja hymysuin suoristautuessaan hän katseli ainoastaan yhtä!
— Luulin voivani tavata teitä aikaisemmin, — sanoi hän kohteliaasti, — mutta minua on viivytetty. Ensinnäkin pidättivät minua muutamat ystävistänne, jotka eivät tahtoneet minusta erota, sitten muutamat vihollisistanne, jotka tapasivat minut hieman ikävässä tilassa ja luullen minua virrasta pelastuneeksi hugenotiksi pakottivat minut mutkistelemaan paluumatkaani. Mutta nyt, kun olen saapunut, tuon uutisia.
— Uutisiako? — kuiskasi neiti kuivin huulin. Ne eivät varmaankaan olleet hyviä uutisia.
— Niin, neiti, herra de Tignonvillestä, — vastasi kreivi. — En ensinkään epäile, että voin toimittaa hänet tänne jo tänä iltana ja siten poistaa toisen tunnonvaivanne. Ja kuten uskon, on tämän hyvän isän, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen ja puhuen sillä ivallisella sävyllä, jota hän vain harvoin hillitsi, niin katolilainen kuin olikin, aina kun mainitsi pappia, — jo onnistunut karkoittaa toinen este ja suostuttaa teidät käyttämään hyväksenne palveluksiaan — —
— Ei ole! — huudahti tyttö kiivaasti.
— Eikö ole? — toisti Tavannes hymyillen epäilevästi ja katsellen toisesta toiseen. — Kah, minä olin toivonut parempaa menestystä. Mutta hän voi vielä onnistua. Olenpa varma, että hän vielä onnistuu. Ja siinä tapauksessa teidän kainoutenne suokoon minulle anteeksi, jos pyydän teitä kiirehtimään ja määräämään illallisen jälkeisen tunnin lupauksenne täyttämisen hetkeksi.
Tyttö kalpeni huulia myöten. — Illallisen jälkeenkö? — läähätti hän.
— Niin, neiti, tänä iltana. Sanotaanpa — kello kahdeksalta?
Kauhuissaan siitä, mikä häntä uhkasi ja mistä vain kaksi tuntia eroitti hänet, hän ei keksinyt muita sanoja kuin ne, joita juuri oli käyttänyt. Pahin oli häntä kohdannut; suurempaa onnettomuutta ei hänelle voinut sattua.
— Mutta hän ei ole saanut minua suostumaan! — huusi hän puristaen kiihkossaan kätensä nyrkkiin. — Minä en hyväksy katolista pappia.
— Ehditte vielä hyväksyä, neiti.
— Minä en suostu! — huusi tyttö hurjasti.
Huone pyöri hänen silmissään. Kuilu ammotti hänen jalkainsa juurella, sen uhkaavat kauhut huimasivat. Häntä oli sysätty yhä lähemmäksi; vaikka hän kuinka ponnisteli vastaan, oli hän nyt kuitenkin joutunut sen reunalle. Sumu kohosi hänen silmäinsä eteen, ja vaikka toiset luulivat hänen kuuntelevan, ei hän kuitenkaan käsittänyt mitään siitä, mitä tapahtui. Kun hän hetken kuluttua jälleen toipui, kuuli hän kreivi Hannibalin puhuvan.
— Sallikaa hänen tehdä uusi yritys, — kuului hän sanovan suopean ivallisesti. — Ainoastaan hetkinen vielä, neiti! Vielä yksi rynnäkkö, isä! Kirkon aseita ei voisi käyttää paremmin eikä arvokkaampaan tarkoitukseen, ja jos ne menestyvät, eivät ne suinkaan jää vaille asianmukaista tunnustusta ja maallista korvausta.
Ja samalla kun tyttö, jonka korvissa humisi, yritti kuunnella, mitä sanottiin, oli kreivi Hannibal äkkiä poistunut. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja he katsoivat kaikki kolme toisiaan — neidin kamarineitsyt oli syrjemmällä, avattuaan kreiville ovea. Tyttö avasi huulensa puhuakseen, mutta saattoi vain surkeasti hymyillä; Tignonville katkaisi hiljaisuuden, ja hänen äänensä sävy ilmaisi ennen kaikkea helpotusta.
— No, kaikki ei vielä ole hukassa, — sanoi hän reippaasti. — Jos voin paeta tästä talosta — —
— Hän tuntee teidät, — vastasi tyttö.
— Mitä?
— Hän tuntee teidät, — toisti neiti melkein kylmäkiskoisella äänellä. — Näin sen hänen silmistään. Hän tunsi teidät heti ja tiesi myöskin, — lisäsi tyttö katkerasti, — että hänellä oli täällä käsissään toinen niistä henkilöistä, joita hän tarvitsi.
— Miksi hän sitten salasi sen tietävänsä? — tiuskaisi nuori mies.
— Miksikö? — vastasi tyttö. — Vietelläkseen minut luopumaan toisesta vaatimuksesta sillä ehdolla, että te pelastutte. Voi, — jatkoi tyttö katkeralla ivalla, — hänellä on helvetillinen viekkaus, pappien viekkaus! Te ette kelpaa kilpailemaan hänen kanssaan. En minäkään eikä kukaan meistä. Ja hänestä tulee minun herrani! Hän taivuttaa minut tahtonsa ja kätensä alle! Hän tulee omistamaan minut, ruumiini ja sieluni, kaikki! — jatkoi hän kauhuissaan vaipuen tuoliin, huojuttaen ruumistaan edestakaisin ja kätkien kasvot käsiinsä. — Minun täytyy olla hänen omansa, hänen, kunnes kuolen!
Miehen silmät säikkyivät, ja hänen ohimosuonensa tykyttivät rajusti.
— Mutta se ei saa tapahtua! — huusi hän. — Ehkä en ole hänen vertaisensa viekkaudessa, siinä olette oikeassa, mutta minä voin tappaa hänet. Ja sen minä teenkin. — Totisesti!
— Olisitte sen tehnyt hänen täällä ollessaan, — huomautti tyttö puoleksi ivaten, puoleksi tosissaan.
— Ei ole liian myöhäistä vieläkään, — huusi Tignonville, ja vaikeni samassa, sillä ovi avautui ja Javette astui sisään.
He katsoivat häneen, ja ennenkuin hän ehti avata suunsa, olivat he pystyssä. Hänen kalpeat, kiihottuneet kasvonsa, osoittaen muutakin kuin pelkoa, ilmaisivat hänen tuovan uutisia. Hän sulki oven jälkeensä, ja muutamassa hetkessä oli kaikki kerrottu.
— Herra voi paeta, jos kiirehtii, — sanoi hän matalalla äänellä, ja he näkivät hänen vapisevan mielenliikutuksesta. — He syövät juuri illallista. Mutta hänen täytyy olla sukkela!
— Eikö ovi ole vartioitu?
— On, mutta —
— Ja hän tietää! Emäntänne sanoo hänen tietävän, että minä olen täällä.
Hetken Javette näytti hämmästyneeltä. — Onhan se mahdollista, — mutisi hän. — Mutta hän on mennyt ulos.
Rouva Carlat taputti käsiään. — Kuulin oven sulkeutuvan kolme minuuttia sitten, — sanoi hän.
— Ja jos herra voisi päästä siihen huoneeseen, jossa hän söi illallista viime kerralla, niin siellä on särkynyt akkuna ainoastaan tukittu — hän nielaisi pari kertaa kiihdyksissään — jollakin sellaisella, minkä hän voi siirtää tieltään. Ja silloin herra pääsee kadulle, ja kaapu suojelee häntä.
— Entä kreivi Hannibalin miehet? — kysyi Tignonville innokkaasti.
— He syövät etuhuoneessa oven vieressä.
— Ahaa! Eivätkä voi nähdä sieltä toiseen huoneeseen?
Javette nyökkäsi. Kerrottuaan asiansa hän näytti olevan kykenemätön lisäämään sanaakaan. Neiti, joka tiesi hänen olevan pelkurin, ihmetteli, mistä hän oli saanut rohkeutta sekä tehdä nämä havainnot että tuoda uutiset. Mutta kun kohtalo oli ollut niin armelias ja pannut tämän naisen näin toimimaan, oli heidän käytettävä tilaisuutta — viimeistä, luultavasti kaikkein viimeistä tilaisuutta.
Hän kääntyi Tignonvillen puoleen. — Oi, menkää! — pyysi hän kuumeisesti. — Menkää, sitä minä rukoilen! Menkää nyt, herra! Suurin palvelus, minkä voitte minulle osoittaa, on mahdollisimman pian mennä sellaiseen paikkaan, josta hän ei saa teitä käsiinsä. — Vieno puna, toivon hohde, oli palannut hänen poskilleen, ja hänen silmänsä säteilivät.
— Oikein, neiti, — myönsi nuori mies, kerrankin totellen, — minä menen!Ja olkaa rohkealla mielellä.
Hän piti hetken aikaa tytön kättä omassaan, sitten siirtyen oven luo avasi sen ja kuunteli. Kaikki tunkeilivat hänen takanaan. Kaukainen, hiljainen, alhaalta kuuluva äänten sorina vahvisti tytön kertomuksen todeksi; muuten oli talossa äänetöntä. Tignonville katsahti viimeisen kerran neitiin ja viitaten kädellään jäähyväisiksi hiipi portaille alkaen laskeutua kasvot munkkikaavun alla piilossa. He näkivät hänen saapuvan portaiden kulmaukseen ja sitten häviävän sen taakse. He kuuntelivat yhä ja katsoivat toisiaan, kun joku lattiapalkki narahti taikka kun alhaalta kuuluvat äänet hetkeksi vaikenivat.
Portaiden alapäässä Tignonville pysähtyi. Vartijain jymisevät normandialaiset äänet kaikuivat muutaman askeleen päästä vasemmalta huoneesta, jonka ovi oli auki. Hän kuuli erään pilapuheen, jota seurasi raaka naurunhohotus myrskyisine kättentaputuksineen, ja samalla hän tiesi, että millä hetkellä hyvänsä voi joku miehistä astua ulos ja keksiä hänet. Onneksi hän saattoi miltei kädellä ylettyä sen huoneen oveen, jossa oli rikottu akkuna, käytävän oikealla puolella, ja hän hiipi sinne päin varovasti. Hän seisoi hetken epäröiden käsi ovenrivalla, mutta säikähtäen vartiohuoneesta kuuluvaa liikettä, joka ilmaisi muutamien nousevan ruokapöydästä, hän sysäsi oven auki, pujahti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän oli turvassa eikä ollut herättänyt mitään kolinaa. Mutta pöydän ääressä selin häneen, kasvot vaillinaisesti tukittua akkunaa kohti, istui kreivi Hannibal illallisella!
Nuoren miehen sydän tuntui seisahtuvan. Hyvän aikaa hän ikäänkuin lumottuna ja kykenemättömänä liikkumaan tuijotti kreivi Hannibalin selkää. Sitten, kreivin jatkaessa aterioimistaan taakseen katsomatta, hänen rohkeutensa alkoi palata. Hän oli ehkä tullut niin hiljaa, huoneeseen, ettei Tavannes ollut mitään huomannut taikka kenties luullut vain palvelijan tulleen sisään. Oli siis mahdollista, että hän saattoi poistua samalla tavalla, ja hän oli jo todella nostanut salvan vetäen mitä varovaisimmin ovea puoleensa, kun Tavannesin ääni sattui ikäänkuin suoraan hänen kasvoihinsa.
— Pyydän, älkää laskeko sisään vetoa, herra de Tignonville, — sanoi hän katsomatta taakseen. — Te ette kaapu yllänne ole sille alttiina, mutta minun laitani on toisin.
Onneton Tignonville seisoi kuin keihään lävistämänä, tuijottaen toisen takaraivoon. Ensi hetkellä hän ei saanut sanaakaan suustaan.
— Olkaa kirottu! — sähisi hän sitten raivon puuskassa, — olkaa kirottu!Te siis tiesitte? Hän oli oikeassa.
— Jos tarkoitatte, että odotin teitä, niin olette oikeassa, — vastasi kreivi Hannibal. — Katsokaa, teille on katettu, tuolle paikalle ei tunnu veto akkunasta, ja puku, jonka olette lainannut, suojelee teitä erittäin hyvin kylmältä. Mutta — eikö se tunnu teistä hiukan tukalalta näin kesäilmalla?
— Olkaa kirottu! — huusi nuori mies vavisten.
Tavannes kääntyi ja katsoi häntä hymyillen synkästi. — Kirous voi osua, — sanoi hän, — mutta luulen, ettei se tule teidän anomuksienne seurauksena. Ja eikö olisi parasta, että nyt näyttelisitte miehen osaa?
— Jos olisin asestettu, — huusi toinen tulisesti, — ette loukkaisi minua!
— Istukaa, herra, istukaa, — vastasi kreivi Hannibal ankarasti. — Puhumme siitä asiasta aivan kohta. Mutta ensiksi minulla on teille hiukan asiaa. Ettekö halua syödä?
Mutta Tignonville ei tahtonut.
— Hyvä on, —vastasi kreivi jatkaen aterioimistaan. — Minusta on yhdentekevää, syöttekö vai ette. Minulle riittää, että te olette toinen niistä kahdesta, jotka minulta puuttuivat tunti sitten, ja että olette vallassani, herra de Tignonville. Ja teidän avullanne toivon löytäväni toisenkin.
— Kenenkä toisen? — huusi Tignonville.
— Papin, — vastasi Tavannes hymyillen, — niin juuri, papin. Pariisissa ei ole monta jäljellä teidän uskonveljistänne. Mutta tiedän, että tapasitte yhden tänä aamuna.
— Minäkö? Minäkö tapasin?
— Niin, herra, te! Ja viidessä minuutissa voitte saada hänet käsiinne, kuten tiedätte.
Herra de Tignonville hengitti raskaasti, ja hänen kasvonsa kävivät entistä kalpeammiksi.
— Teillä on vakooja, — huusi hän. — Teillä on vakooja tuolla yläkerrassa!
Tavannes kohotti kupin huulilleen ja joi. Laskettuaan sen jälleen pöydälle hän virkkoi:
— Saattaa olla. Minä tiedän, eikä sillä ole väliä, kuinka tiedän. Minun asiani on käyttää parhaimmalla tavalla omia tietojani — ja teidän!
Herra de Tignonville nauroi hävyttömästi. — Käyttäkää omianne parhain päin, minulta ette saa mitään tietoja.
— Sen saamme nähdä, — vastasi kreivi Hannibal. — Muistelkaapa, millaista oli kaksi päivää sitten, herra de Tignonville. Jos olisin mennyt neiti de Vrillacin luo viime lauvantaina ja sanonut hänelle: »tulkaa vaimokseni taikka luvatkaa tulla», minkä vastauksen olisin saanut?
— Hän olisi sanonut, että olette häpeämätön! — vastasi nuori mies kiivaasti. — Ja minä —
— Se ei kuulu asiaan, mitä te olisitte tehnyt, — keskeytti Tavannes. — Riittää, että hän olisi vastannut, kuten otaksutte. Mutta tänään hän on antanut minulle lupauksensa.
— Niin, — tiuskaisi Tignonville, — sellaisissa oloissa, joissa ei yksikään kunnian mies —
— Sanokaamme omituisissa oloissa.
— Entä sitten?
— Jotka yhä jatkuvat! Huomatkaa se, herra de Tignonville, — jatkoi kreivi kumartuen eteenpäin ja katsoen nuorta miestä tarkoittavasti. — Ne olot jatkuvat yhä! Ja ne voivat vaikuttaa toisen tahtoon samoin kuin hänenkin! Kuunnelkaa! Kuuletteko? — ja nousten synkistyvin kasvoin tuolistaan hän osoitti puoleksi tukittua akkunaa, jonka kautta kuului selvästi miesjoukon tahdikkaita askelia. — Kuuletteko, herra? Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Samoin kuin oli eilen, on myöskin tänään. Tänä aamuna tapettiin presidentti La Place. He etsivät yhä. Virta ei vielä ole täynnä eikä hirsipuu kyllästynyt. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin avata akkuna ja osoittaa teitä, eikä henkenne ole kalliimpi kuin hullun koiran, jota ajetaan kadulla takaa!
Nuori mies oli myöskin noussut. Hän seisoi katsellen Tavannesia, kaapu oli liukunut hänen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä laajenivat.
— Te koetatte pelottaa minua! — huusi hän. — Te luulette, että minä olen kyllin raukkamainen uhratakseni hänet pelastuakseni itse. Te —
— Te olitte kyllin pelkuri peräytyäksenne eilen, seistessänne tämän akkunan luona ja odottaessanne kuolemaa! — vastasi kreivi Hannibal julmasti. — Te peräydyitte silloin ja saatatte peräytyä vieläkin!
— Pankaa minut koetukselle! — vastasi Tignonville raivosta vavisten. —Koettakaa! — Mutta toisen tuijottaessa häneen liikahtamatta hän huusi:— Mutta te ette uskalla, ette uskalla!
— Miksikä en?
— Ette! Sillä jos minä kuolen, niin menetätte hänet, — vastasi Tignonville voitonvarmasti — Te ette uskalla, sillä minun turvallisuuteni on osa hinnasta ja merkitsee teille enemmän kuin minulle itselleni! Uhkailkaa vain, herra de Tavannes, ja kerskailkaa ja huutakaa ja osoittakaa akkunaa — ja hän matki ilkkuen ja ylenkatseellisesti toisen liikettä, — mutta minun turvallisuuteni on tärkeämpi teille kun itselleni! Ja siihen se asia loppuu.
— Niinkö luulette?
— Minä tiedän sen!
Kahdella harppauksella kreivi Hannibal oli akkunan luona. Hän kävi käsiksi akkunan toista puolta peittävään laudoitukseen ja kiskaisi siitä suuren palan irti. Iltavalo tulvaili sisään aukosta ja osui hänen kasvoilleen kohottaen niiden kiihoittunutta hehkua, kun hän kääntyi vastustajaansa päin.
— Jos siis tiedätte sen, — huusi hän, — niin toimikaa Herran nimessä sen mukaan! — ja hän osoitti akkunaa.
— Toimikaa sen mukaan?
— Niin, juuri niin! — kertasi Tavannes säkenöivin silmin. — Tie on avoinna! Jos tahdotte pelastaa rakastettunne, niin tässä on tie! Jos tahdotte pelastaa hänet siitä syleilystä, jota hän kauhistuu, silmistä, joiden katsetta hän vapisee, isännän kädestä, niin tuossa on tie! Ettekä te tahdo pelastaa ainoastaan hänen hansikastaan, vaan hänet itsensä, hänen sielunsa ja ruumiinsa! Siis, — jatkoi hän hillittömällä äänellä, jossa väreili ylenkatse ja katkeruus, — syöskää leijonien eteen, uljas rakastaja! Annatteko henkenne hänen kunniansa vuoksi? Tahdotteko kuolla, jotta hän jäisi immeksi? Uhraatteko päänne pelastaaksenne hänen sormensa? Siis, hypätkää alas! Kilpakenttä on avoinna, hiekka on ripoteltu! Omasta suustanne olen kuullut, että jos teitä kohtaa turmio, hän on pelastettu! Ulos siis arvoisa herra! Huutakaa: »minä olen hugenotti», ja silloin tapahtuu Jumalan tahto!
Tignonville oli käynyt tuhkanharmaaksi. — Tai oikeastaan teidän! — läähätti hän. — Teidän tahtonne, te pahahenki! Sittenkin —
— Te aiotte lähteä! Ha, ha! Te aiotte lähteä!
Hetken näytti siltä, että hän aikoi lähteä. Hämäyksen kiihdyttämättä ja suunniltaan Tavannesin osoittamasta ylenkatseesta hän heitti kiusaajaansa vihasta palavan katseen ja kiivaasti hengittäen laski kätensä akkunalaudan reunalle ikäänkuin hypätäkseen ulos.
Mutta sen käy huonosti, joka kerran on paennut vihollista. Hänen katseensa sattui lähellä seisovaan jousimiesjoukkoon, joiden teräksisillä keihäänkärjillä ilta-auringon säteet välähtelivät ja tuntuivat sydämeen asti kylmiltä. Kuolema, mutta ei taistelutanterella eikä tuhansien yllyttävien katsojien nähden, vaan tällä hämärtyvällä kadulla vihollisen nauraessa akkunasta, sellainen kuolema, jota ei seuraisi kosto, ilman varmuutta, että tyttö vihdoinkin olisi turvassa, voisi johtua vain puhtaasta rakkaudesta, kun lapsi rakastaa vanhempiansa, vanhemmat lastaan, mies sitä naista, joka hänelle on ainoa koko maailmassa!
Hän peräytyi. — Te ette säästäisi häntä! — huusi hän, ja hänen kasvoiltaan virtasi hiki, sillä hän tiesi nyt, ettei lähtisi. — Te koetatte päästä minusta eroon! Te pettäisitte minut, ja sitten —
— Omat sananne tuomitsevat teidät! — sanoi kreivi Hannibal vakavasti. —Tehän itse sanoitte niin. Mutta sittenkin vannon. Vannonko sen teille?
Mutta Tignonville peräytyi yhä ja vaikeni.
— Enkö? Voi teitä, jalo ritari, urhea sankari! Tiesinhän sen! Luuletteko, etten tiennyt, kenen kanssa olin tekemisissä? — ja kreivi Hannibal purskahti tylyyn nauruun kääntäen toiselle selkänsä ikäänkuin ei enää välittäisi hänestä. — Te ette tahdo kuolla hänen kanssaan ettekä hänen puolestaan. Teille sopisi paremmin hänen alushameensa ja hänelle teidän polvihousunne. Taikka ei sentään, paras olette munkkina. Kuulkaa neuvoani, herra de Tignonville, lopettakaa aseitten käyttö; rukousnauhalla, makeilla sanoilla ja lavertelemalla pyhästä kirkkoäidistä voitte petkuttaa naisia, aivan varmaan myöskin heidän parhaimpiansa! Eiväthän he kaikki ole sentapaisia kuin serkkuni, ivaava, myrkyllinen pilkkakirves — teillä oli kai siellä huono menestys?
— Jospa minulla olisi miekka! — puhisi Tignonville raivosta lyijyn karvaisena. — Te parjaatte minua raukaksi, kun en tahdo kuolla teidän mieliksenne. Mutta antakaa minulle miekka, ja minä osoitan teille, olenko pelkuri!
Tavannes pysähtyi. — Sitäkö tarkoitatte, niinkö? — kysyi hän muuttuneella äänellä. — Minä —
— Antakaa minulle miekka, — toisti Tignonville ojentaen vapisevia käsiään. Miekka! Helppo on solvata aseetonta miestä, mutta —
— Haluatteko taistella?
Muuta en pyydä! En mitään muuta! Antakaa minulle miekka, — pyysi hän kiihkeästi, ja ääni vapisi maltitonna. — Te itse olette pelkuri!
Kreivi Hannibal tuijotti häneen. — Ja mitä hyötyä minulla on teidän kanssanne taistelemisesta? — aprikoi hän hitaasti. — Te olette vallassani, minä voin menetellä kanssanne kuinka haluan. Voin huutaa tästä akkunasta ja antaa teidät ilmi taikka voin kutsua väkeni —
— Pelkuri! Pelkuri!
— Mitä? No hyvä, sanon teille kuinka teemme, — ja hän hymyili viekkaasti. — Annan teille miekan, herra de Tignonville, ja taistelen kanssanne täällä, tässä huoneessa, jalka jalkaa vasten, mutta yhdellä ehdolla.
— Mikä se on? Mikä se on? — huusi nuori mies. — Mainitkaa ehtonne!
— Jos voitan teidät, niin hankitte minulle hugenottipapin.
— Minäkö hankkisin teille — —
— Hugenottipapin. Niin, niin juuri, taikka ilmoitatte, mistä voin sellaisen löytää.
Nuori mies peräytyi. — En koskaan! — sanoi hän.
— Te tiedätte, mistä sellaisen voisi tavata.
— En koskaan! En koskaan!
— Te voitte saada hänet käsiinne viidessä minuutissa, kuten tiedätte.
— Minä en tahdo.
— Siinä tapauksessa en miekkaile kanssanne! — vastasi kreivi Hannibal tyynesti ja kääntyi nuoresta miehestä taas poispäin. — Suotte minulle anteeksi, jos sanon, herra de Tignonville, että päätöksenne taistella on yhtä häilyvä kuin päätöksenne kuolla. En luule, että olisitte saavuttanut menestystä hovissa. Vielä on eräs seikka, jota luullakseni ette ole tullut ajatelleeksi. Jos taistelemme, niin te mahdollisesti surmaatte minut, jolloin tuo ehto ei minua hyödytä. Taikka minä — mikä on luultavampaa, — lisäsi hän hymyillen kylmästi, — surmaan teidät enkä siinäkään tapauksessa ole paremmassa asemassa.
Nuoren miehen kalpeat kasvot ilmaisivat, että hänen rinnassaan oli ristiriita. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hänen kätensä suorastaan syyhyi kaivaten miekankahvaa — siihen hän oli kyllin rohkea. Hän vihasi, ja ainoastaan tällä tapaa hän saattoi kostaa. Mutta entä rangaistus, jos hän epäonnistuisi! Ja sittenkin, mitä siitä? Hän oli nyt helvetissä, nöyryytyksen, häpeän, tappiolle joutuneen helvetissä, vihollisensa kiusaamana! Hän saattoi vain panna itsensä alttiiksi alemmalle helvetille.
— Minä suostun! — huudahti hän lopuksi käheästi. — Antakaa minulle miekka ja pitäkää itsestänne huolta.
— Te lupaatte?
— Minä lupaan!
— Hyvä on, — vastasi kreivi Hannibal herttaisesti, — mutta näin emme voi miekkailla, meidän täytyy saada enemmän valoa. — Ja hän harppasi ovelle avaten sen, huusi luoksensa normandialaisen ja käski hänen siirtää pöydän ja tuoda tusinan kynttilöitä, sillä valo oli häipymässä kapeilla kaduilla ja huoneessa, akkunan ollessa puoleksi tukittuna, alkoi jo hämärtää. Tignonvillen päässä jyskytti, ja hän ihmetteli, että palvelija ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut hämmästystään eikä sanonut sanaakaan, kunnes Tavannes määräystensä lisäksi käski tuoda pari miekkaa.
— Herran miekka on täällä, — vastasi Bigot vaikeatajuisella murteellaan. — Hän jätti sen tänne eilen aamulla.
— Oletpa sinä hyvä mies, Bigot, — vastasi Tavannes niin iloisesti ja hyvätuulisesti, että Tignonville hämmästyi. — Ja pian saat naida Suzannen.
Normandialainen hymyili happamesti ja lähti hakemaan aseita.
— Teillä on kai tikari? — jatkoi kreivi Hannibal samalla iloisella äänellä, joka oli jo hämmästyttänyt Tignonvilleä. — Mainiota! Tahdotteko riisua kaapunne vai taistellaanko näin? Hyvä on, herra, siinä epätodenmukaisessa tapauksessa, että onni suosii teitä, on teidän noin puettuna parempi olla. Mies, joka juoksee katuja pitkin paitahihasillaan, voi joutua rettelöihin, — ja hän nauroi hilpeästi.
Tignonville kuunteli, ja hänen raivonsa alkoi muuttua hämmästykseksi. Mies, joka piti miekkailua neljän seinän sisäpuolella huvituksena, ja joka piti vihollista vallassaan ja kuitenkin oli valmis syrjäyttämään tämän edun, astumaan taistelutanterelle ja panemaan henkensä alttiiksi päähänpiston vuoksi, sellainen mies oli hänen kokemuksiensa ulkopuolella, vaikka Poitoussa näinä sotien aikoina miehet olivat uljaita. Sillä mitä, kysyi hän itseltään, Tavannes voitti taistelulla? Saisiko hän neidin omakseen? Mutta olihan neiti hänen vallassaan, jos intohimo pääsisi hänessä voitolle; ja jos hänen lupauksensa oli esteenä, mikä tuntui mahdottomalta hänen maineensa kannalta, niin hänen tarvitsi vain odottaa, ja huomenna tai ylihuomenna tai sitä seuraavana päivänä hän voisi tavata jonkin hugenotin ja vaaratta saavuttaa sen, minkä takia nyt pani kaikki alttiiksi.
Tignonville ei tiennyt, että toisen luonteen mukaista oli nauttia tällaisista uhkayrityksistä. Mutta Tavannesin huolettomuus vaikutti häneen, ja kun nuoren miehen miekka tuotiin, oli hänen kiihkeä halunsa kaksintaisteluun osaksi laimennut, ja vaikka miekankahvan kosketus palauttikin hänen päätöksensä, niin lukittu ovi, rajoitettu tila ja valaistus, johon hän oli tottumaton, olivat syynä, että hänen rohkeutensa melkein vaihtui epätoivoon.
Sen ajan kaksintaisteluissa käytettävä lyhyt miekka teki kuitenkin itse epätoivonkin pelottavaksi, eikä Tignonville asettuessaan paikalleen ensinkään näyttänyt halveksittavalta vastustajalta. Hän oli riisunut viittansa ja munkkikaapunsa ja seisoi notkeana ja ketteränä kuin kissa, antaen ruumiinsa painon levätä milloin toisella, milloin toisella jalalla ja alinomaa liikkeessä. Pöytä, jolla kynttilät seisoivat, oli siirretty akkunan eteen, jonka Bigot oli uudelleen tukkinut, ennenkuin lähti huoneesta. Valo oli hänen oikealla puolellaan, ja hän oli mielissään tästä edusta, koska muka hänen miekkansa kärkeä oli vaikeampi pitää silmällä.
Kreivi Hannibal ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. — Oletteko valmis? — kysyi hän. — Asentoon! — huusi hän sitten polkien jalallaan sanan vahvistukseksi. Mutta sitten hän ei tehnytkään äkkirynnäkköä, joka olisi ollut hänen luonteelleen ominaista ja jota Tignonville pelkäsi, vaan pysytteli varovasti etäällä kumartuen syvään, ja kun hänen hitaaseen alkuunsa vastattiin yhtä viisaasti, alkoi hän härnätä vastustajaansa.