— Tulkaa nyt vain! — huusi hän ollen uhmailevinaan. — Tulkaa, herra, miekkailemmeko vai leikimmekö vain miekkasilla?
— Alkakaa sitten itse! — vastasi Tignonville mielenliikutuksen ja syttyvän toivon kiihoittamana. — Minä en ainakaan ole teitä pidättänyt! — ja hän hyökkäsi, mutta työnnettiin syrjään.
— Ahaa! Ahaa! — hoki Tavannes vuorostaan pistäen ja väistäen, mutta huolimattomasti ja etäältä.
Tämän jälkeen molemmat siirtyivät lähemmä ovea katsellen toisiaan kiiluvin silmin, polvet koukussa ja selkälihakset jännitettyinä hyökkäykseen. Äkkiä Tavannes työnsi ja hypähti sivulle; hänen vastustajansa työnsi vuorostaan, ja kreivi väisti vääntäen niin voimakkaasti miekanterän syrjään, että hetkisen näytti siltä kuin hän olisi aikonut karata Tignonvillen kimppuun tikarillaan. Mutta Tignonville peräytti oikean jalkansa vikkelästi, joten he jälleen joutuivat vastatusten, ja nuori mies nauroi.
— Yrittäkää uudestaan, herra kreivi! — sanoi hän ja samalla hyökkäsi salamannopeasti. Tuokion aikaa miekat risteilivät vihlovasti, terät välkkyivät, molemmat hehkuvat kasvot tuijottivat toisiaan. Sitten he taas erosivat.
Veri tihkui kreivi Hannibalin kaulaan tulleesta naarmusta. Jos terä olisi osunut puolenkaan tuumaa enemmän oikealle, olisi se pistänyt hänen kurkkuunsa. Tignonville nauroi jälleen ylpeänä ja heilutteli itseään puolelta toiselle odotellen yhä varmempana uutta tilaisuutta. Notkeana kuin leopardi, joita Kaarle piti Louvressa, hän kumartui yhä alemmaksi ja joka liikkeellä otti yhä enemmän hyökkääjän asennon, vaanien, että vastustaja paljastaisi itsensä. Kreivi Hannibal seisoi synkin kasvoin ja tarkkaavin katsein edelleen puolustuskannalla. Valo alkoi hiukan heiketä, kynttilöiden sydämet olivat pitkällä karrella, mutta kumpikaan ei sitä huomannut eikä uskaltanut siirtää katsettaan. Heidän raskas hengityksensä sai ikäänkuin vastakaikua oven toiselta puolelta, mutta tätäkään ei huomattu.
— No? — sanoi kreivi Hannibal vihdoin. — Ettekö tulekaan?
— Tulen silloin, kun haluttaa, — vastasi Tignonville teeskennellen hyökkäävänsä, mutta kohta peräytyen.
Toinen teki samoin, ja jälleen he katselivat toisiaan, ja heidän silmänsä näyttivät yhä pienenevän. Vihdoin alkoi Tignonvillen huulilla hymy hitaasti väreillä. Hän pisti. Se väistettiin. Pisti uudelleen — väistettiin jälleen! Tavannes, joka oli käynyt yhä varovammaksi, peräytyi kyynärän verran. Tignonville seurasi, mutta ei sallinut itseluottamuksen voittaa varovaisuutta. Hän alkoi tosin härnäillä vastustajaansa, ilkkua ja pilkata, mutta tietyssä tarkoituksessa.
Sillä äkkiä, kesken lausetta, hän toisti sen erikoisen piston, jolla oli jo aikaisemmin ollut menestystä. Mutta tällä kertaa Tavannes oli varuillaan, työnsi terän syrjään ja vastaamatta äkillisellä jälkityönnöllä hypähti lähemmäksi yllättäen toisen. Nyt he olivat joutuneet kasvoista kasvoihin, toisen rinta toisen olkapäätä vasten, ja iskivät hurjasti miekoillaan. Kreivi Hannibal oli edullisemmassa asemassa, sillä hän oli vastustajansa miekan ulkopuolella. Tignonvillen miekka iski, mutta kimposi toisen metallikahvasta. Tavannesin miekka sivalsi kovaa nuoren miehen silmien väliin. Hugenotti huitoi käsillään ja kaatui pitkäkseen lattialle. Samassa oli kreivi Hannibal hänen rintansa päällä ja löi miekan hänen kädestään.
— Tunnustatteko itsenne voitetuksi? — huusi hän.
Nuori mies, jota kasvoille virtaava veri sokaisi, viittasi kädellään. Kreivi Hannibal nousi ja katseli vihollistaan hetken puhumatta. Sitten hän näytti tyytyväiseltä, nyökkäsi ja astuen pöydän ääreen kasteli erästä ruokaliinaa vedessä. Siirtyen Tignonvillen luo hän huolellisesti tuki tämän päätä ja pesi verisen otsan.
— Niin on kuin oletin, — sanoi hän saatuaan veren pysähtymään. — Te ette ole vahingoittunut. Olette vain huumaantunut. Se ei merkitse enempää kuin mustelma.
Tignonville alkoi toipua. — Mutta minä luulin, — mutisi hän keskeyttäen puheensa koettaakseen kasvojaan kädellään. Sitten hän hieman horjuen nousi hitaasti. — Minä luulin, että satutitte siihen terällä, — mutisi hän.
— En, vaan miekan ponnella, — vastasi Tavannes kuivasti. — Minun etuni mukaista ei ollut surmata teitä. Sen olisin saattanut tehdä vaikka kymmenen kertaa.
Tignonville voihkaisi ja istahtaen pöydän ääreen painoi ruokaliinalla pakottavaa päätään. Yksi kynttilöistä oli mellakassa kaatunut ja pudonnut lattialle, kytien nyt pienessä rasvalätäkössä. Tavannes polki sen sammuksiin, sitten harpaten huoneen toiseen päähän nosti lattialta Tignonvillen miekan ja laski sen pöydälle omansa viereen. Hän katseli ympäri huonetta, olisiko vielä jotakin tehtävää, ja nähdessään, ettei ollut, palasi Tignonvillen luo.
— Nyt, hyvä herra, — sanoi hän tylyllä, väkinäisellä äänellä, — minun täytyy pyytää teitä suorittamaan osanne.
Tuskallinen huokaus nousi onnettoman miehen rinnasta. Ja hän oli kuitenkin pannut henkensä alttiiksi; mitä muuta hän olisi voinut tehdä?
— Lupaatteko, ettei papille tehdä mitään pahaa? — mutisi hän.
— Hän on turvassa, — vastasi kreivi Hannibal vakavasti.
Tignonville taisteli hetken ylpeyttään vastaan ja sanoi sitten nopeasti ja hämillään: — Ettehän kerro Clotildelle — että juuri minun avullani — löysitte papin?
— En kerro, — vastasi Tavannes yhä vakavana. Hän kumartui nostamaan lattialta viitan ja munkkikaavun, jotka olivat pudonneet tuolilta, niin ettei hänen silmiään näkynyt. — Minun kauttani hän ei milloinkaan saa sitä tietää, — sanoi hän.
Ja Tignonville ilmaisi hänelle, mitä tiesi, kätkien kasvot käsiinsä.
Vähitellen, heidän miekkaillessaan alakerrassa, oli hämärä tihentynyt, ja yläkerran huoneessa oli aivan pimeä. Mutta neiti ei sallinut tuotavan kynttilöitä. Istuen pimeässä portaiden ylimmällä askeleella kädet ristissä polvien ympärillä hän yhä kuunteli, ikäänkuin olisi sillä voinut välttää onnettomuutta taikka näin pitkälle sitä vastaan menneenä torjua siitä pahimman puolen. Pimeässä hänen ympärillään värisevät naiset olisivat mielellään sytyttäneet tulta ja vetäneet hänet mukaansa takaisin huoneeseen, sillä heistä tuntui siellä turvallisemmalta, mutta häntä ei saanut paikaltaan liikahtamaan.
Vartiohuoneessa olevien miesten nauru ja lörpötys tai edestakaisin kulkeva Bigot, jota hän ei kuitenkaan voinut nähdä, ei ensinkään pelottanut häntä; hän suorastaan hengitti helpommin alastomalla, aukealla porrassiltamalla kuin suljettuna huoneeseen, jonka hänen pelkonsa teki vastenmieliseksi. Täällä hän saattoi ainakin kuunnella olematta itse näkyvissä, ja kuunnellen oli epätietoisuuskin helpompaa.
Portaiden käänne ja vartiohuoneesta kuuluva melu tekivät vaikeaksi kuulla, mitä alhaalla suljetussa huoneessa tapahtui. Mutta hän ajatteli, että jos siellä syntyisi hälinä, hänen täytyisi se kuulla, ja kun aika kului eikä mitään tapahtunut, vakaantui hän uskossaan, että hänen rakastettunsa oli päässyt akkunasta pakoon.
Mutta sitten hän säikähti. Kolme tai neljä miestä tuli vartiohuoneesta ja läheni, kuten hänestä tuntui, sen huoneen ovea, jossa oli särkynyt akkuna. Tyttö huomasi iloinneensa liian aikaisin, ja hänen sydämensä tuntui pysähtyvän. Hän odotti kuulevansa jalkojen töminää, huutoa, tappelua. Mutta lukuunottamatta epämääräistä, hillittyä ääntä, joka kuului hetken aikaa, ja jota seurasi kumea jysähdys, ei hän kuullut mitään muuta. Heti sen jälkeen miehet palasivat kuiskaillen, ja vartiohuoneessa alkoi taas melu, oltuaan hetkisen hiljempänä, ja vaikkakin ymmällään, hengitti tyttö jälleen helpotuksesta. Varmaankin hän jo oli paennut ja päässyt kauas, asehuoneeseen tai muualle turvaan. Ja hänellä itsellään oli syytä rohkaista mieltään ja tuntea, että tältä päivältä oli vaara ohitse.
— Eikö neiti nyt halua valoa? — rohkeni yksi naisista ehdottaa.
— En, en! — vastasi hän kiivaasti, yhä kyyröttäen paikallaan ja vilvoitellen itseään ja hehkuvia kasvojaan portaiden pimeässä viileydessä. Ulkoilmaa virtasi vapaasti hänen kyynärpäänsä viereisestä akkunasta, ja tämä paikka oli joka tapauksessa raittiimpi kuin hänen huoneensa. Javette alkoi ruikuttaa, mutta hän ei siitä välittänyt; joku miehistä astui alhaalla ulos huoneesta ja meni käytävää pitkin, ja hän kuuli, kuinka ulko-ovesta nostettiin salpa ja kolmen tai neljän miehen askelet narisivat heidän mennessään siitä ulos.
Mutta mitään häiritsevää ei tapahtunut, ja sitten talossa vallitsi taas hiljaisuus. Ja kun tänä maanantai-iltana verilöylyn ensimäinen raivo alkoi tyyntyä — vaikka sitä tavallaan jatkui viikon loppuun asti, — oli ulkopuolinenkin Pariisi hiljainen. Ne äänet, joita kahtena viime päivänä oli usein kuulunut kouristaen hänen sydäntään, olivat nyt vaienneet. Hänet valtasi melkein rauhoittava ja lohdullinen tunne, jonkinlainen nukuttava väsymys, joka suurimmaksi osaksi johtui jälkiseurauksena mielenliikutuksesta. Hänen päänsä painui pimeässä yhä alemma polvia vasten, ja näin kului puoli tuntia Javetten ruikuttaessa ja rouva Carlatin torkkuessa nojaten leveää selkäänsä seinää vasten.
Äkkiä neiti avasi silmänsä ja näki kolmea porrasaskelta alempana vieraan miehen, jolta hän sulki tien. Tulijan takana oli Carlat ja tämän takana Bigot, molemmat valaisemassa tietä, ja neidin huumaantuneissa ajatuksissa, kun hän nousi seisaalle, näyttivät kaikki kolme kuuluvan samaan seurueeseen tuijottaessaan häneen yhtä hämmästyneinä. Hänen viereisestään akkunasta puhalsi viima saaden kynttilänliekin sinne tänne lepattelemaan, lisäten siten tilanteen yöllistä painajaistunnelmaa, sillä tässä häilyvässä valossa näyttivät miehet milloin nauravan, milloin taas rypistävän otsaansa, ja heidän varjonsa lankesivat väliin suurina, väliin pieninä seinälle. Itse asiassa he olivat yhtä odottamatta tavanneet hänet täällä kuin hän heidät, mutta he olivat valveilla ja hän vasta havahtunut, niin että etu oli heidän puolellaan.
— Mitä nyt? — huudahti hän äkillisen pelon vallassa. — Mitä nyt?
— Jos neiti tekisi niin hyvin ja palaisi huoneeseensa, — sanoi eräs miehistä kohteliaasti.
— Mutta… mitä on tapahtunut? — Hän oli säikähtynyt.
— Jos neiti…
Silloin hän enempää kyselemättä kääntyi ja palasi huoneeseensa; jäljestä tulivat nämä kolme ynnä hänen kamarineitinsä ja rouva Carlat. Hän seisoi nojaten toisella kädellään pöytään, Javetten sytyttäessä vapisevin sormin kynttilöitä.
— Nyt, arvoisa herra, — sanoi hän tuikealla äänellä, — tahdotteko ilmoittaa minulle asianne?
— Ettekö tunne minua? — Vieraan katse viipyi hänessä ystävällisesti ja säälien.
Tyttö katseli häntä silmää räpäyttämättä koettaen tukahuttaa heräävää pelkoa.
— En, — sanoi hän. — Ja kuitenkin luulen nähneeni teidät.
— Te näitte minut sunnuntaista viikko sitten, — vastasi vieras surullisesti. — Nimeni on La Tribe. Saarnasin sinä päivänä, neiti, Navarran kuninkaan läsnäollessa. Luulen, että tekin olitte siellä.
Tyttö tuijotti häneen hetken ääneti, huulet raollaan. Sitten hän nauroi yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.
— Onpa hän viisas! — huusi hän. — Hänellä on pappien oveluus! Taikka paholaisen! Mutta te tulette liian myöhään. Lintu on lentänyt pois.
— Neiti…
— Sanon teille, että lintu on lentänyt pois, — toisti tyttö kiivaasti, ja hänen kolea voitonvarma naurunsa helähti huoneen läpi. — Hän on viekas, mutta minä olen ollut häntä viekkaampi. Minä olen…
Hän vaikeni ja tuijotti hurjana ympärilleen, sillä äkkiä hän kauhistui hiljaisuutta, läsnäolijain kasvojen omituisen juhlallista, säälivää ilmettä, ja hänen huulensa alkoivat vavista.
— Mitä? — kuiskasi hän. — Miksi te katselette minua noin? Ei suinkaan — hän kääntyi toisesta toiseen päin — ei suinkaan häntä ole saatu kiinni?
— Herra de Tignonvilleäkö?
Tyttö nyökkäsi.
— Hän on alakerrassa.
— Oih! — voihkaisi tyttö.
He odottivat, että hän aivan murtuisi, ehkä kaatuisi, mutta hän ainoastaan hapuili jotakin tuolia ja istuutui. Hetken aikaa huoneessa oli hiljaista, ja sitten hugenottipappi alkoi puhua juhlallisella, virallisella äänellään.
— Kuulkaa, kaikki läsnäolevat! — sanoi hän hitaasti. — Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Kahtena päivänä suurten vaarain keskellä hänen kätensä on suojellut ja hänen laupeutensa ruokkinut minua, ja minulle on sanottu, että saan elää, ja tässä asiassa teen niiden tahdon mukaan, joiden vallassa nyt olen. Mutta olkaa siitä varmat ja kuulkaa kaikki, — jatkoi hän äänessään ankara sävy, — mieluummin kuin vihin tämän naisen vastoin hänen tahtoaan …jos tosiaankin sellainen vihkiminen Jumalan silmissä mitään merkitsee… mieluummin kuin pelastan henkeni niin halpamaisella myöntyväisyydellä, tahdon kuolla enkä ainoastaan kerran, vaan vaikka kymmenen kertaa! Minä olen valmis enkä puolusta itseäni. — Ja hän levitti käsivartensa ikäänkuin vastaanottaakseen iskun. — Jos täällä tapahtuu petosta, jos sitä on harjoitettu tuolla alhaalla, missä minulle kerrottiin yhtä ja toista, niin siitä ei ole mitään hyötyä. Ennenkuin kuulen neidin omasta suusta, että hän niin tahtoo, en lausu ainoaakaan vihkiäissanaa.
— Hän tahtoo sitä itse.
La Tribe kääntyi ja näki puhujan. Se oli kreivi Hannibal, joka oli tullut sisään vähää ennen ja pysähtynyt ovensuuhun.
— Hän suostuu, — toisti Tavannes tyynesti. Ja joskin hän tänä hetkenä nauttiessaan suunnitelmiensa hedelmiä tunsi voitonriemua, salasi hän sen vakavuuden naamiolla. — Epäilettekö minua, mies?
— Tahdon kuulla sen hänen omasta suustaan, — vastasi toinen pelottomasti, ja harva saattoi sanoa niinkään paljon ankaran kreivin läsnäollessa. — En kenenkään muun suusta!
— Kuulkaas, te pappi…
— Minä voin kuolla. Enempää ette voi tehdä, arvoisa herra, — vastasi LaTribe rohkeasti. — Ei mikään uhkauksenne voi mieltäni muuttaa.
— Siitä en ole varma, — vastasi Tavannes ystävällisemmin. — Mutta jos olisitte kuunnellut minua ja ollut vähemmän innokas näyttämään rohkealta, herra La Tribe, kun ei mikään vaara uhkaa, niin olisitte käsittänyt, että sankarillisuutta ei tässä tarvita. Neiti tahtoo ja sanoo sen teille.
— Tosiaanko?
Kreivi Hannibal kohotti silmäkulmiaan. — Niin juuri, hän itse sanoo, jos sitä haluatte, — vastasi hän. Ja lähestyen tyttöä askeleen ja puhutellen häntä oudon vakavasti hän jatkoi: — Neiti de Vrillac, te kuulette, mitä tämä herra vaatii, oletteko niin hyvä ja vahvistatte, mitä olen sanonut?
Tyttö ei vastannut, ja jännittyneessä hiljaisuudessa kuului siltä, kuin joku naisista olisi ollut tukehtumaisillaan, ja eräs toinen purskahti itkuun. Monet kasvot kalpenivat; miehet seisoskelivat levottomina.
Kreivi Hannibal katsahti ympärilleen pää pystyssä. — Itkuun ei ole mitään syytä, — sanoi hän, ja vain hän itse tiesi, sanoiko hän tämän ivaten vai omituisesti harkitsematta. — Neidillä ei olekaan mitään kiirettä vastata niin tärkeään kysymykseen. Hän antoi lupauksensa hirvittävän vaaran painostamana ja sitä suurempi syy hänellä nyt on, kun on tullut lupauksen täyttämisen aika, tehdä se hätäilemättä ja asiaa harkittuaan. Siitä lähtien, kun hän antoi lupauksensa, hänellä on ollut monta tilaisuutta välttää sen täyttämistä. Mutta hän on Vrillacien sukua, ja minä tiedän, ettei hän ajattelekaan mitään sellaista.
Hän vaikeni hetkeksi. — Neiti, — sanoi hän sitten, — en tahtoisi kiirehtää teitä.
Tytön silmät olivat ummessa, mutta nyt hänen huulensa liikkuivat. — Minä… suostun, — kuiskasi hän. Värisevä huokaus, helpotuksestako, säälistäkö, Herra ties mistä, täytti huoneen.
— Oletteko tyydytetty, herra La Tribe?
— Minä en…
— Mies! — Muristen kuin tiikeri kreivi Hannibal heitti naamion. Kahdella harppauksella hän oli papin vieressä, käsi tarttui hänen olkapäähänsä, ja intohimosta hehkuvat kasvot tuijottivat pappiin. — Tahdotteko leikkiä ihmishenkien kanssa? — sähisi hän. — Jos ette panekaan mitään arvoa omallenne, niin eikö toisten alttiiksi paneminen teitä arveluta? Näiden? Katsokaa ja laskekaa heidät? Ettekö tunne mitään sääliä? Jos hän tahtoo pelastaa heidät, niin ettekö te?
— Omalleni en mitään arvoa pane.
— Olkoon henkenne kirottu! — huusi Tavannes vihansa vimmassa ravistaen pappia. — Kuka teidän hengestänne välittää? Tahdotteko tuomita nämä? Aiotteko antaa heidät teurastajalle?
— Arvoisa herra, — vastasi La Tribe, vastoin tahtoaan säikähtyneenä. —Jos neiti tahtoo…
— Hän tahtoo.
— Niin minulla ei ole mitään muistutettavaa. Mutta kuulin niin epäselvästi hänen sanansa. Ja ilman hänen myöntymistään…
— Hän sanoo sen kohta selvemmin. Neiti…
Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Hän oli noussut seisomaan ja tuijotti suoraan eteensä kuin sokea.
— Minä suostun, — mutisi hän, — jos niin täytyy tapahtua.
Kreivi ei vastannut.
— Jos niin täytyy tapahtua, — toisti tyttö hitaasti ja huokasi syvään. Hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Mutta sitten, odottamatta — se näytti ihmeelliseltä — hän katsahti ylös. Yhtä suuri muutos kuin se, joka pari minuuttia sitten oli tapahtunut kreivi Hannibalissa, tapahtui myöskin hänessä. Hän juoksi kreivin luo ja tarttui hänen käsivarteensa ahmien silmillään hänen kasvojaan. — Ettehän petä minua? — huusi hän. — Onko Tignonville alhaalla? Te… voi, ei, ei! — Ja hän peräytyi, hänen silmänsä laajenivat, ja ääni muuttui äkkiä kimeäksi ja uhkaavaksi. — Hän ei olekaan täällä! Te petätte minua! Hän on paennut ja te olette valehdellut minulle.
— Minäkö?
— Niin, te olette valehdellut! — Tämä oli viimeinen välähtävä toivon kipinä, kun toivo jo näytti kuolleen, hukkuvan viimeinen tarrautuminen oljenkorteen, joka uiskenteli hänen silmiensä ohi.
Kreivi nauroi tylysti. — Viiden minuutin päältä olette vaimoni, — sanoi hän, — ja te syytätte minua valheesta. Viikon kuluttua tunnette minut paremmin. Ja kuukauden kuluttua… mutta siitä puhumme toisen kerran,—jatkoi hän kääntyen La Triben puoleen. — Kertokaa hänelle, herra, että mainittu henkilö on tuolla alhaalla. Ehkä hän uskoo teitä, sillä tehän tunnette herra Tignonvillen.
La Tribe katsoi tyttöä säälivästi. — Minä olen nähnyt herra de Tignonvillen, — sanoi hän. — Ja herra kreivi puhuu totta. Hän on samassa asemassa kuin mekin, vankina.
— Näittekö hänet? — valitti tyttö.
— Hän jäi alakertaan, kun tulin portaita ylös.
Kreivi Hannibal nauroi julmaa ivanaurua, joka tuntui nauttivan tuottamastaan tuskasta.
— Tahdotteko hänet todistajaksi? — kysyi hän. — Parempaa emme voi saada, sillä hän ei sitä unhota. Toimitanko hänet tänne?
Tyttö painoi päänsä; häntä värisytti. — Säästäkää minut siitä, — sanoi hän ja peitti silmät käsillään. Voittamaton vavistus puistatti koko hänen olemustaan. Sitten hän astui taas esille. — Minä olen valmis, — kuiskasi hän. — Tehkää minulle mitä tahdotte!
* * * * *
Kun kaikki olivat poistuneet ja sulkeneet oven jälkeensä, ja nuo molemmat, jotka pappi oli vihkinyt, jääneet kahden kesken, jatkoi kreivi Hannibal hetken aikaa astumistaan edestakaisin huoneessa kädet selän takana ja pää hiukan kumarassa. Hänen ajatuksensa näyttivät kulkevan uutta latua, ja kummallista kyllä, sellaista, joka oli kaukana hänen morsiamestaan ja siitä, mitä juuri oli saanut aikaan. Sillä hän ei katsonut sinnepäinkään, missä tyttö oli, eikä vähään aikaan puhutellut häntä. Kerran hän pysähtyi niistämään erästä kynttilää ja toisen kerran, yhä niin hajamielisen näköisenä kuin ei näkisi siitä sanaakaan, tarkastamaan vihkimätodistusta, joka oli pöydällä, muste vielä tuoreena. Kummankin tällaisen keskeytyksen jälkeen hän taas jatkoi tasaista kulkuaan edestakaisin, eikä hänen katseensa kertaakaan eksynyt tuoliin, jossa tyttö istui.
Ja morsian odotti. Tunteiden ristiriita, taistelu pelon ja toivon välillä ja lopullinen tappio olivat aivan huumanneet, ja jättäneet hänet äärimmäisen väsymyksen, miltei tylsyyden tilaan. Ei kuitenkaan täydellisesti. Sillä kun kreivi kävellessään hiukan läheni häntä, kohosi kylmä hiki hänen otsalleen, ja väristykset puistattivat häntä, ja kun kreivi loittoni hänestä, silloin ja ainoastaan silloin hän näytti jälleen hengittävän. Mutta muutos oli pinnan alla ja petti silmää. Hänen asennossaan, kun hän siinä istui kädet ristissä sylissä, tuijottaen yhteen kohtaan, ei ollut mitään muutosta, eikä hän näyttänyt vähääkään liikahtavan.
Sitten hän äkkiä tajusi, että kreivi puhui.
— Oli syytä kiirehtiä, — sanoi hän, ja hänen äänensä oli omituisen matala ja liikutuksesta vapaa, — sillä minun täytyy lähteä Pariisista huomenna Angersiin, jonne vien kuninkaan kirjeitä. Ja niinkuin asiat nyt ovat, ei täällä ollut ketään, jonka liuostaan olisin voinut teidät jättää. Luotan Bigotiin; hän on uskollinen, ja te voitte luottaa häneen, rouva, hyvässä ja pahassa. Mutta hänellä on hidas ajatuksen juoksu. Badeloniin voitte myös luottaa, pankaa se mieleenne. Kamarineitinne Javette ei ole luotettava, mutta koska olen taannut hänen henkensä, täytyy hänen pysyä täällä, kunnes hänet voi turvallisesti sijoittaa muualle. Todellakin, minun täytyy ottaa kaikki mukaani, paitsi yhtä, sillä munkit ja papit hallitsevat Pariisia eivätkä ne suosi minua tai säästäisi mitään minun käskystäni.
Hän oli hetken aikaa vaiti, jatkaen sitten samaan äänilajin: — Teidän tulee tietää meidän, Tavannesien, asema. Olemme leskikuningattaren ja kuninkaan veljen suosiossa, mutta Guiset vihaavat meitä. Tällä kannalla olemme olleet aina, mutta Guiset sysäävät meitä, ja vanha juopa aukee uudelleen. Asiain nykyisessä tilassa voin tuskin vastata muusta kuin siitä, mihin käteni ulottuu. Siksi otamme mukaan kaikki muut paitsi herra de Tignonvillen, joka haluaa päästä saattueen turvissa asehuoneeseen.
Clotilde oli alkaessaan kuunnella katsellut muualle. Mutta kreivin jatkaessa hänessä heräsi ihmettelyä ja jotakin muuta, mikä oli sitä voimakkaampaa — outoa hämmästystä. Hän käänsi hitaasti kasvonsa kreiviä kohti.
— Miksi te minulle tätä kerrotte? — mutisi hän kreivin vaiettua, ja sanat tulivat vaivaloisesti hänen kuivilta huuliltaan.
— Siksi, että teidän tulee tietää nämä asiat, — vastasi kreivi naputtaen pöytää miettiväisenä. — Minulla ei ole ketään, paitsi veljeäni, johon voin luottaa.
Nuori nainen ei tahtonut kysyä, miksi kreivi luotti häneen taikka miksi hän luuli voivansa luottaa. Hetken aikaa hän tarkasteli kreiviä tämän seistessä maahan luoduin silmin ajatuksiinsa vaipuneena. Vihdoin hän katsahti ylös ja kohtasi tytön katseen.
— Kuulkaapa! — sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, — lopettakaamme tämä? Minkä valitsette, suudelman vai iskun, meidän keskemme?
Morsian nousi seisomaan, vaikka hänen polvensa vapisivat, ja seisoi palttinan valkoiseksi kalveten miehensä edessä.
— Mitä… te tarkoitatte? — kuiskasi hän.
— Suudelma vai korvapuusti? — toisti kreivi. — Miehen täytyy olla vaimonsa rakastaja taikka hänen herransa taikka kumpaakin! Tyydyn olemaan toinen taikka toinen taikka kumpaakin, aivan kuten haluatte. Mutta jompikumpi tahdon olla.
— Siinä tapauksessa tuhannen kertaa mieluummin korvapuusti, — huudahtiClotilde leimuavin silmin, — teiltä!
Kreivi ihmetteli hänen rohkeuttaan, mutta salasi ihmetyksensä. — Olkoon niin, — vastasi hän. Ja ennenkuin toinen huomasi hänen aiettaan, löi kreivi häntä kiivaasti poskelle hansikkaalla, jota piteli kädessään. Nainen peräytyi huudahtaen, ja hänen poskensa lensi tulipunaiseksi siltä kohtaa, johon oli lyöty. — Olkoon niin! — jatkoi kreivi synkästi. — Te saatte valita, mutta joka päivä tulette luokseni saamaan jommankumman. Jos en saa olla rakastaja, rouvaseni, niin tahdon olla herranne. Ja tällä tapaa tahdon antaa teidän tuntea sitä joka päivä, niin että muistatte.
Clotilde tuijotti kiivaasti kohoilevin rinnoin aivan tyrmistyneenä. Mutta kreivi ei siitä välittänyt. Hän ei katsonutkaan häneen enää, hän oli jo kääntynyt ovelle, ja nuoren naisen silmäillessä sinne päin hän katosi sulkien oven jälkeensä. Ja niin oli Clotilde yksinään.
— Mutta te pelkäätte häntä?
— Pelkäisinkö häntä? — vastasi rouva St. Lo, ja kreivittären hämmästykseksi hän virnisti ivallisesti. — En, miksi minä häntä pelkäisin? Pelkään häntä yhtä vähän kuin tuo koiranpentu, joka hyppii vanhan Sanchon suitsia kohti, pelkää suurta leikkitoveriaan. Taikka yhtä vähän kuin tuo pilvi, jonka näette tuolla korkealla, pelkää tuulta, jota se pakenee. — Hän osoitti kämmenen kokoista pilvenhattaraa, joka liiteli heidän vasemmalla puolellaan erään kukkulan yläpuolella, ainoana täplänä kesätaivaan sinessä. — Pelkäisinkö häntä? En ainakaan minä! — ja iloisesti nauraen hän pani ratsunsa hyppäämään kapean puron poikki, joka katkaisi rouhikkoisen tien.
— Mutta hän on kova, eikö niin? — kuiskasi kreivitär hiljaa, päästyään jälleen matkatoverinsa rinnalle.
— Kovako? — toisti rouva St. Lo ylpeän näköisenä. — Niin, kova kuin jalokivisormukseni kivet! Kova kuin pii tai alimmainen myllynkivi… vihamiehilleen. Mutta naisille? Mitä vielä! Onko koskaan kuultu hänen loukanneen naista?
— Mutta miksi häntä sitten niin pelätään? — kysyi kreivitär seuraten katseellaan heidän keskustelunsa esinettä, yksinäistä olentoa, joka ratsasti noin puolensadan askelen päässä heidän edellään.
— Siksi, ettei hän välitä, mitä mikin maksaa, — vastasi hänen toverinsa. — Siksi, että hän tappoi Savillonin Louvren pihalla, vaikka tiesi panevansa henkensä pantiksi. Hän olisi myös lunastanut pantin taikka menettänyt oikean kätensä, jollei kuninkaan veli hänen veljensä marskin tähden olisi ruvennut välittämään. Mutta Savillon, nähkääs, oli ruoskinut hänen koiraansa. Sitten hän tappoi ritari Millaudin, mutta se tapahtui rehellisessä taistelussa, lumihangella. Senvuoksi Millaudin poika vaani häntä kahden muun kanssa Chateletin alla käytävässä, mutta Hannibal haavoitti yhtä heistä ja muut pelastuivat. Epäilemättä häntä pelätään, — lisäsi hän sama ylpeä sävy äänessään.
Nämä kaksi, jotka puhelivat keskenään, ratsastivat viimeisinä pienessä joukossa, joka oli jättänyt Pariisin aamulla varhain kaksi päivää sitten St. Jacques-portin kautta. He olivat kulkeneet yhtä mittaa lounaista kohti valiten syrjäteitä ja ratsupolkuja, sillä kreivi Hannibal näytti olevan haluton käyttämään valtamaantietä, ja viettäneet toisen yönsä eräässä kylässä noin peninkulman päässä Bonnevalista. Kahden päivän ratsastusretki virkuilla hevosilla on omiaan vaihtamaan niin mieli- kuin näköalojakin. Mutta harvoin on niin lyhyessä ajassa saatu toimeen sellainen muutos, joka oli suotu tälle pienelle seurueelle. Pariisin tukahuttavista sokkeloista ja pahanhajuisilta kaduilta he olivat päässeet Orleansin maakunnan vihreille ylängöille, viileisiin metsiin ja soliseville virroille; mitä kauhistuttavimmista näyistä ja äänistä kanervikkojen hiljaisuuteen, kanakurjen tyyssijoille taikka aurinkoisille vuorenrinteille, missä ilma väreili leivojen laulusta; kauhun ja synkkyyden piiristä Jumalan vapaan luonnon ihanuuteen.
Kyllin lukuisina, heitä kun seurasi parikymmentä asestettua miestä, pitämään puoliaan Orleansin suurissa metsissä piileskeleviä roistojoukkoja vastaan he pysähtyivät minne halusivat: päivällä pähkinäpuuviidakkoon taikka puron reunalle salavien suojaan, ja yöllä, jos mieli teki, pelkän taivaan alle. He lepäsivät kuumimman ajan päivällä, ratsastaen aamuin ja illoin kaukana, ei ainoastaan Pariisista, vaan myöskin valtatiestä hirsi- ja kaakinpuineen. Valtamaantie kulki niihin aikoihin erämaan läpi, sillä ei yksikään talonpoika mielellään asunut sen lähistöllä. Ja vaikka he olivat lähteneet Pariisista hyvin kiireesti, ratsastivat he joka peninkulmalta yhä rauhallisemmin.
Sillä mikä lieneekin ollut Tavannesin tarkoitus, ei hän näkynyt pitävän kiirettä perille päästäkseen, eikä kukaan muukaan hänen seurueestaan. Rouva St. Lo, joka oli käyttänyt tilaisuutta paetakseen pääkaupungista serkkunsa suojeluksessa, oli suutuksissaan kaupungille ja haaveili paljon metsämajan suloista. Toistaiseksi oli raainkin luonne ja tunnottominkin ratsumies saanut kyllikseen metelistä ja ristiriidoista.
Koko seurue näytti tosiaankin, vaikka se kulki jonkinlaisessa taistelujärjestyksessä etu- ja takavartioineen, naisten ratsastaessa yhdessä ja kreivi Hannibalin ollessa yksinään keskellä, niin rauhalliselta ja huvittelevan niin viattomalla tavalla kuin ei yksikään mies heidän joukostaan milloinkaan olisi tarttunut peitseen taikka virittänyt sytytintä. Heidän joukossaan oli vanha ratsumies, joka oli ollut mukana Rooman valtauksessa ja nähnyt vapaajoukkojen jumaloiman ylipäällikön kuolleet kasvot. Mutta nyt hän harrasti lääkekasveja ja oli hyvin taitava tällä alalla, ja kun rouva St. Lo kerran näki Badelonin polvillaan ruohikossa niitä etsimässä, ei ukko enää tuntunut hänestä pelottavalta.
Matalaotsainen, vanutukkainen Bigot oli Suzannen, rouva St. Lon kamarineitsyen, nöyrä orja, ja Suzanne torui häntä armottomasti hänen normandialaisen murteensa vuoksi, purkaen häneen kymmenenkin kertaa päivässä kiukkuansa. Kaiken kaikkiaan, La Tribe ja Carlatit mukaan luettuina ynnä rouva St. Lon palvelijat ja kreivittären seurue, heitä oli lähes neljäkymmentä henkeä. Kun he pysähtyivät puolipäivän aikaan aterioimaan jonkun tuuhean puun varjossa tai torkkuen kuuntelivat rouva St. Lon luutun säveliä, oli vaikea uskoa, että Pariisia oli olemassakaan tai että nämä ihmiset niin äskettäin olivat jättäneet sen veren tahraamat kivikadut.
He pysähtyivät tänä aamuna tavallista hiukan aikaisemmin. Rouva St. Lo oli tuskin ehtinyt vastata toverinsa kysymykseen, ennenkuin heidän keskustelunsa esine hypähti vanhan Sanchon selästä ja seisoi odottamassa auttaakseen heitä satulasta maahan. Hänen takanaan, missä vihreä, tien halkaisema laakso kapeni vuorensolaksi, oli vanha mylly pajujen ympäröimänä kunnaan juurella. Sen takana kunnaalla kohosivat satavuotisen sodan aikana piiritystä kestäneen linnan harmaat rauniot, ja toisella puolella myllyä käyttävä virta tulvaili kallioiden yli viileällä kohinalla, jonka viehätystä ei voinut vastustaa. Kun miehet olivat juottaneet ja sitoneet kiinni hevoset, lähtivät he meluten kuin poikanulikat uimaan putouksen alapuolelle, ja oltuaan hetken kahden vaiheilla nousi kreivi Hannibalkin ruohikosta, johon oli heittäytynyt.
— Vartioikaa tätä, rouva, — sanoi hän pudottaen kreivittären syliin sinetillä suljetun ja silkkilangalla sidotun käärön. — Turvallisempaa on jättää se teille kuin vaatteisiini. Kuulkaas! —ja hän kääntyi rouva St Lon puoleen. — Miellyttäisikö teitä ainainen mustalaiselämä, serkkuseni? — Ja jos hänen äänessään olikin ivaa, oli hänen silmissään kaipausta.
— Maailmassa on vain yksi onnellinen mies, — vastasi rouva St. Lo varmasti.
— Ja hänen nimensä on?
— Compiegnen erakko.
— Ja viikon päästä te hurjasti pyrkisitte naamiohuveihin, — sanoi kreivi kyynillisesti ja pyörähtäen kantapäällään seurasi miehiä.
Rouva St. Lo huokasi myöntävästi. — Hohoi! Hän on oikeassa, me emme koskaan ole tyytyväisiä, ystäväni! Kun huvittelen hovissa, tekee mieleni luonnonhelmaan, ja kun olen kaksi viikkoa syönyt mustaa leipää ja juonut lähdevettä, uneksin vain Zametista ja valkoisista silkkiäismarjaleivoksista. Ja niin on teidänkin laitanne. Te olette pelastanut pyöreän valkoisen kaulanne taikka se on teille pelastettu, mutta niin täpärällä se oli, ettei siitä puuttunut edes Zametin tortunkuoren vertaa — oikein tulee vesi suuhuni, kun sitä ajattelen — mutta sen sijaan, että olisitte kiitollinen ja kääntäisitte kaikki parhain päin, te vain ajattelette rouva d'Yverne-parkaa taikka ensi lempeänne.
Tytön kasvot — sillä tyttö hän oli, vaikka sanottiin rouvaksi — alkoivat vavahdella. Hän taisteli hetken mielenliikutustaan vastaan, mutta ei jaksanut, vaan alkoi hiljaa itkeä. Kaksi päivää hän oli ollut muiden näkyvissä ja hillinnyt itseään, mutta viittaus hänen rakastettuunsa oli liian tuntuva.
Rouva St. Lo katseli häntä, ja hänen silmänsä olivat ystävälliset. —Sieltäkö päin nyt tuulee? — mutisi hän.
— Sitäpä luulinkin. Mutta kuulkaas, ystäväiseni, jollette pane tuota kääröä taskuunne, tahraatte itkulla osoitteen. Sitäpaitsi, jos kysytte minun mieltäni, niin en luule nuoren miehen sitä ansaitsevan. Tässä ei ole muuta kuin että kaipaamme sitä, mitä emme ole saaneet.
Mutta nuoren kreivittären voimat olivat lopussa. Sanoen jotakin asiaan kuulumatonta hän nousi ja lähti kiireesti pois. Ajatus siitä, millaista oli ja mitä olisi voinut olla, muisto rakastetusta, joka yhä piti paikkansa hänen sydämessään, vaikkei enää hänenkään silmissään ollut täydellinen sankari, täytti hänen sydämensä kukkuralleen. Hän kaipasi paikkaa, missä saisi itkeä muilta salassa, missä aurinko ja sininen taivas eivät tekisi hänen surustaan pilaa, ja nähdessään edessään joen rannalla eräässä mutkassa, joka talvella oli rämeikköä, pienen lepistön, hän kiirehti sinne.
Rouva St. Lo näki hänen häviävän puiden varjoon. — Toden totta, aivan kuin Ronsard! — mutisi hän. — Ja nyt hän katosi näkyvistä. Kas noin! Voisin itsekin tuolla tapaa huvitella ja piirtää suloista suruani puiden kaarnaan, jollei se olisi niin ikävää. Ja jos minulla olisi siihen mies!
Ja mietteissään katsellen virtaa ja pajuja rouva St. Lo koetti päästä sopivaan tunnelmaan, kuiskaillen milloin toisen ihailijan nimeä, milloin vaihtaen sen toiseen, huomatessaan edellisen sopimattomaksi. Mutta hiljainen supatus muuttui kikatukseksi päättyen vihdoin haukotteluun, ja väsyneenä tähän yritykseen hän alkoi riipiä ruohoja maasta ja viskellä niitä ympärilleen. Sitten hän huomasi, että rouva Carlat ja muut naiset, jotka olivat istuneet hiukan syrjässä, olivat hävinneet, ja kammoten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta — hän kun ei ollut kumpaakaan varten, hän hypähti seisomaan, tähystellen ympärilleen ja toivoen keksivänsä heidät. Mutta sekä oikealla että vasemmalla vuorenrinne kohosi taivasta kohti autiona ja asumattomana, ja hänen takanaan kukkula raunioineen tuijotti synkkänä kuiluun täyttäen sen masentavalla varjolla. Rouva St. Lo polki nurmikkoa.
— Pikku hupsu! — mutisi hän närkästyneenä. — Luuleeko hän, että minut saa murhata, jotta hän saisi lihota huokauksista? Kuulkaapa, rouva, siitä teidät täytyy saada irti! — Ja hän lähti reippaasti astumaan viidakkoon päin kärkkäänä löytämään seuraa mahdollisimman pian.
Hän oli ehkä kulkenut viisikymmentä askelta ja vielä oli yhtä monta jäljellä, kun hän pysähtyi. Puron toisella puolella, vähän hänen edellään, näkyi eräs mies varovasti hiipivän kumarassa. Väliin rouva St. Lo näki hänet, väliin taas kadotti hänet näkyvistä, ja joskus mies vilaukselta näkyi pajujen lomitse. Vieras liikkui äärimmäisen varovasti kuten sellainen, jota ajetaan takaa ja joka on vaarassa, ja aluksi rouva St. Lo luuli häntä talonpojaksi, jota uimarit olivat häirinneet ja joka yritti hiipiä tiehensä. Mutta miehen ehtiessä lepistön kohdalle hän huomasi tämän paikan olevankin hänen päämääränsä, sillä mies kyyristyi erään salavan suojaan ja koko ajan liikkuen selin rouva St. Lohon tähysteli tarkkaavasti puiden sekaan. Ja sitten hän viittasi jollekulle, joka oli metsässä.
Rouva St. Lo hengähti syvään. Ikäänkuin mies olisi sen kuullut — mikä oli sula mahdottomuus — heittäytyi hän maahan, ryömi muutaman askelen verran ja katosi.
Rouva tuijotti yhä sinne odottaen näkevänsä hänet tai kuulevansa jotakin, mutta kun ei mitään tapahtunut, alkoi hän huutaa. Hän oli nainen, jolla oli äkillisiä mielijohteita, pääasiallisesti perin naisellista laatua, ja hän kiljahti kolme, neljä kertaa seisten paikallaan ja pitäen metsänrajaa silmällä. — Jos se ei saa kreivitärtä liikkeelle, niin ei sitten mikään, — ajatteli hän.
Mutta se tehosi. Pian kreivitär ilmestyi kiirehtien säikähtyneenä rouvaSt. Lon luokse.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuorempi naisista levottomana, luoden silmäyksen taakseen, sillä koko laaksossa ja ympäröivillä kukkuloilla oli aivan rauhallista, ja rouva St. Lon takana, vaikka hän ei ollut heitä huomannut, valmistelivat uimamatkalta palanneet palvelijat ateriaa. —Mitä se merkitsee? —
— Kuka hän oli? — kysyi rouva St. Lo lyhyesti. Hän oli nyt aivan rauhallinen.
— Kukako oli… kuka?
— Se mies siellä metsässä?
Kreivitär tuijotti häneen hetken ja sitten nauroi. — Sehän oli vain tuo vanha sotilas, jota sanotaan Badeloniksi, hakemassa lääkekasveja. Luulitteko, että hän tekisi minulle pahaa?
— Se mies, jonka näin, ei ollut Badelon ukko, — vastasi rouva St. Lo kiivaasti. — Hän oli paljon nuorempi ja hiipi puron toista reunaa pysytellen piilossa. Kun ensiksi hänet huomasin, oli hän tuolla, —jatkoi hän osoittaen paikkaa. — Ja hän ryömi yhä eteenpäin, kunnes saapui teidän kohdallenne, ja silloin hän heilutti kättään.
— Minulleko?
Rouva St. Lo nyökkäsi.
— Mutta jos kerran näitte hänet, niin kuka hän oli? — kysyi kreivitär.
— En nähnyt hänen kasvojaan, — vastasi rouva St. Lo. — Mutta hän viittoili teille, sen minä näin.
Kreivittären mieleen tuli muuan ajatus, joka hitaasti nosti veren hänen kasvoilleen. Rouva St. Lo huomasi hänessä muutoksen ja näki hellän ilmeen, joka äkkiä säteili toisen silmistä, ja sama ajatus juolahti hänenkin mieleensä. Hän halusi rangaista matkatoveriaan vaiteliaisuudesta, sillä hän ei epäillytkään, että nuori kreivitär ei tietäisi enempää kun mitä oli tietävinään, ja siksi hän ehdotti, että he palaisivat kysymään Badelonilta, oliko hänkin nähnyt miehen.
— Miksi niin? — kysyi rouva Tavannes, seisten paikallaan pää pystyssä.— Miksi niin tekisimme?
— Saadaksemme asiasta selkoa, — vastasi vanhempi naisista ilkkuen. — Mutta ehkä olisi parempi kertoa siitä miehellenne ja antaa hänen miestensä tutkia pensaat.
Puna katosi kreivittären kasvoilta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän seisoi hetken mykistyneenä. — Emmekö vielä ole saaneet kylliksemme vainoamisesta ja vainottuna olemisesta? — huudahti hän sitten katkerammin kuin tähän asiaan näkyi sopivan. Miksi ajaisimme häntä takaa? Minä en ole arka, eikä hän tehnyt minulle mitään pahaa. Hyvä rouva, pyydän teitä olemaan niin hyvä, ettette tästä asiasta puhu mitään.
— Tietysti, jos sitä vaaditte. Mutta mikä hälinä…
— Minä en nähnyt häntä eikä hänkään minua, — vastasi rouva de Tavannes kiivaasti. — Siksi en käsitä miksi kiusaisimme häntä, olkoon hän sitten kuka hyvänsä. Muuten, herra de Tavannes odottaa meitä.
— Ja herra de Tignonville… seuraa meitä! — mutisi rouva St. Lo itsekseen, virnistäen toisen selän takana.
Mutta hän pysyi kuitenkin vaiti. He palasivat toisten luo, ja näytti siltä kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. Lämmin kesäilma huokui salavien juurella heidän aterioidessaan, niinkuin eiliselläkin aterialla pähkinäpuiden siimeksessä. Hevoset söivät ruohoa lähistöllä, liikahdellen silloin tällöin, niin että niiden koristeet helähtelivät, taikka kateellisesti hirnahdellen. Naisten lörpöttely kilpaili myllyä käyttävän virran taukoamattoman solinan kanssa. Päivällisen jälkeen rouva St. Lo heläytteli luuttuansa, ja Badelon, joka oli ollut mukana Colonnan palatsin ryöstössä ja jota kardinaalit olivat polvillaan palvelleet, ruokki eräässä pajunkannossa asuvaa ojamyyrää porkkanan jätteillä. Miehet laskeutuivat toinen toisensa jälkeen nukkumaan pää käsivartensa varassa, ja tässä asestettujen, mutta rauhallisesti elävien miesten leirissä tuntui kaikki olevan ennallaan.
Mutta siltä ei tuntunut kreivittärestä. Hän oli mukaantunut elämäänsä, hän oli alistunut ja ihmetellyt, ettei se ollutkaan sen pahempaa. Pariisin kauhujen jälkeen oli kahden viime päivän rauha vaikuttanut häneen kuin palsami haavaan. Ruumiillisesti ja sielullisesti uupuneena hän oli vain levännyt, ajattelematta mitään, miltei tuntemattakaan mitään, paitsi sitä pelkoa ja uteliaisuutta, jota hänessä herätti tuo vieras mies, hänen puolisonsa. Tämä puolestaan jätti hänet rauhaan.
Mutta viime tuntina oli tapahtunut muutos. Hänen katseensa oli käynyt levottomaksi, hän vuoroin punastui ja kalpeni. Menneisyys liikahteli tuoreessa — voi, niin tuoreessa — haudassaan, ja kuolleet toiveet ja aavistukset kurottivat käsiään vastoin hänen tahtoaankin kiduttaakseen häntä. Jos se mies, joka koetti salassa puhutella häntä, itsepäisesti seuraten hänen askeliaan ja pysyttäytyen seurueen kintereillä, oli Tignonville, hänen rakastettunsa, joka omasta pyynnöstään oli saatettu asehuoneeseen ennen heidän lähtöään Pariisista, silloin hän oli pahassa pulassa. Sillä mikä nainen, joka oli joutunut naimisiin sillä tavalla kuin hän, saattoi muuta kuin hellästi ajatella tuota itsepintaisuutta. Ja sittenkin, mies ja rakastaja! Mitä onnettomuutta ja häpeää nämä sanat niin usein olivat merkinneet! Pelkkä ajatuskin saattoi hänet vavisten kalpenemaan. Hän näki, kuten jyrkänteen reunalla seisova, allaan ammottavan kuilun ja kysyi itseltään väristen, saattoiko hän milloinkaan langeta niin syvälle.
Voimakkaan luonteen koko uskollisuus, hyvän naisen koko siveys kapinoi tätä ajatusta vastaan. Tosin hänen miehensä, sillä miehekseen hänen täytyi häntä sanoa, ei ollut ansainnut hänen rakkauttaan, mutta se outo jalomielisyys, synkkä, kopea lempeys, jolla mies oli täydentänyt omistuksensa, myöskin heidän yhteiset etunsa, joita niin omituisesti oli teroitettu hänen mieleensä, vaativat rehellistä korvausta.
Korvata, mutta kuinka? Tämä kysymys hämmästytti, pelotti ja kiusasi. Sillä jos hän kertoisi epäluuloistaan, panisi hän rakastettunsa alttiiksi vaaralle joutua sen käsiin, jolla ei enää ollut syytä olla armelias. Ja jos hän etsisi tilaisuutta tavata Tignonvilleä ja kieltää häntä seuraamasta, joutuisi hän itse hirvittävään vaaraan. Mitä muutakaan hän saattoi tehdä, ellei tahtonut pysyä syrjässä? Ellei tahtonut olla kavaltaja? Ellei…
— Madame, — puhutteli häntä äkkiä hänen miehensä, — ettekö voi hyvin? — Ja katsahtaessaan mieheensä syyllisen näköisenä hän huomasi tämän tarkastelevan häntä omituinen ilme silmissään.
Hän punastui ja kalpeni ja punastui uudelleen, ja kääntyen jotakin änkyttäen poispäin hän samassa kohtasi katseellaan rouva St. Lon, joka naurahti hiljaa pelkästä vahingonilosta.
— Mitä nyt? — kysyi kreivi Hannibal terävästi. Mutta rouva St. Lon vastaus oli vain muuan Ronsardin säe.
Hän hyräili sitä kolmasti ja hymyili herttaisesti. Silloin tuli keskeytys viereisestä joukosta. Bigotin päähän noussut viini oli antanut hänelle rohkeutta ryöstää Suzannelta suudelman, ja Suzannen häveliäisyys, joka näin seurassa oli erinomainen, velvoitti hänet kiljaisemaan. Tästä seurannut hälinä, sillä miehet puolustivat miestä ja naiset naista, sai Tavannesin jalkeille. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta yksi ainoa katse hänen silmistään tehosi kylliksi. Siellä ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi huomannut, että kreiville oli sattunut jokin kiusa, ja äkillinen hiljaisuus valtasi koko seurueen.
Hän kääntyi kreivittären puoleen. — Halusitte nähdä linnanrauniot? — sanoi hän. — Nyt sopisi mennä sinne, mutta ei yksinänne. — Hän tarkasti kaikkia ja viittasi sitten La Tribelle, joka istui Carlatien seurassa. — Seuratkaa rouvaa, — sanoi hän lyhyesti. — Hän haluaa nousta kukkulalle. Pankaa mieleenne, että lähdemme kello kolmelta, älkääkä uskaltako poistua kuuluviltamme.
— Ymmärrän, herra kreivi, — vastasi pappi puhuen rauhallisesti, mutta hänen kasvoillaan oli omituinen kirkkaus hänen kääntyessään lähtemään kreivittären kanssa.
Sittenkin hän vaikeni, kunnes rouva oli hidastellen ehtinyt noin sadan askelen päähän seurueesta, — häneltä kun oli mennyt kaikki harrastus tähän retkeen. Silloin pappi kuiskasi:
— Joka tuntee meidän ajatuksemme ja edeltäpäin antaa mitä sielumme halaa… — Ja kun kreivitär hämmästyneenä kääntyi hänen puoleensa, jatkoi hän: — Madame, minä olen rukoillut, ah, kuinka olenkin rukoillut tätä tilaisuutta puhua kanssanne! Ja tilaisuus on tullut. Olisin toivonut sen tulleen tänä aamuna, mutta vasta nyt se on tullut. Älkää säpsähtäkö älkääkä katsahtako taaksenne, sillä monet silmät seuraavat meitä, ja katsokaa, mitä minulla on teille sanottavaa, se tulee liikuttamaan mieltänne, ja mitä teiltä pyydän, se vaatii teiltä rohkeutta voidaksenne sen suorittaa.
Kreivitär alkoi vavista ja seisten paikallaan kohotti katseensa viheriöivää vuorenrinnettä ylös, kukkulaa reunustavia harmaita linnanraunioita kohti.
— Mistä on kysymys? — kuiskasi hän, vaivoin hilliten itseänsä. — Mitä tarkoitatte? Jos se koskee herra de Tignonvilleä…
— Ei koske.
Kreivitär säpsähti ja kääntyi pappiin päin, sillä vaikka hän olikin tehnyt kysymyksen, oli hän kuitenkin ollut varma, minkä vastauksen saisi.
— Eikö? — huudahti hän melkein epäilevästi.
— Ei.
— Mistä sitten on puhe? — kysyi kreivitär hiukan ylpeästi. — Mikä sitten voisi niin liikuttaa mieltäni?
— Elämä tai kuolema, madame, — vastasi pappi juhlallisesti. — Ei, vaan enemmän, sillä koska kaitselmus on antanut minulle tämän tilaisuuden puhutella teitä, vaikka olin jo toivoton, niin tiedän, että taakka on laskettu meidän hartioillemme ja että olemme syylliset tai viattomat sitä mukaa, hylkäämmekö vai kannammeko kuormamme.
— Mutta mikä sitten se asia on, josta puhutte? — huudahti kreivitär kärsimättömästi.
— Yritin puhutella teitä tänä aamuna.
— Tekö siis olitte se mies, jonka rouva St. Lo näki ennen päivällistä hiipivän perässäni?
— Minä se olin.
Kreivitär puristi kätensä yhteen ja huokasi helpotuksesta. — Jumalalle olkoon kiitos! —vastasi hän. —Te olette nostanut taakan hartioiltani. En pelkää mitään sen rinnalla, en mitään.
— Valitettavasti, — virkkoi pappi juhlallisesti, — on paljon pelättäväämuiden, vaikkei ehkä omasta puolestamme. Tiedättekö, mitä herra deTavannes aina kantaa vyössään? Mitä hän säilyttää niin huolellisesti?Mitä hän jätti haltuunne mennessään tänään uimaan?
— Kuninkaan kirjeitä.
— Niin, mutta tiedättekö, kuinka tärkeitä ne ovat?
— En.
— Niin tärkeitä kuin ne olisivat kirjoitetut verellä, — huudahti pappi leimuavin silmin. — Ne kärventäisivät kädet, jotka niitä pitelevät, ja sokaisisivat silmät, jotka niitä lukevat. Niissä on kuninkaan määräys tehdä Angersissa samoin kuin on tehty Pariisissa. Surmata siellä kaikki uskonveljemme… ja heitä on monta. Olla säästämättä ketään, niin vanhusta kuin syntymätöntä lastakaan! Katsokaa haukkaa tuolla! — ja hän osoitti vapisevalla sormella haukkaa, joka sirona ja kevyenä, siipien liikkeiden näkymättä, leijaili kukkulan yläpuolella. — Kuinka se nauttii auringonpaisteesta! Kuinka mukavalta näyttää sen ura, kuinka kevyeltä sen lento! Mutta katsokaa, se syöksyy uhrinsa kimppuun tuonne kaislikkoon joen rannalle, sen komeus päättyy murhaan! Samoin on laita tuon seurueen! — Hänen sormensa vaipui alaspäin, kunnes se osoitti neljä sataa jalkaa alempana vihreällä nurmikolla olevaa leiriä, joka näytti lelulta ja jossa jokainen mies ja hevonen, vieläpä leirikattilakin näkyi aivan hyvin ääriviivoilleen, vaikkakin etäisyyden pienentämänä satumaiseen kokoon. — Samoin on tuon seurueen laita, — toisti hän synkästi. — He huvittelevat ja iloitsevat, toinen kalastaa ja toinen nukkuu! Mutta matkan päässä on kuolema. Kuolema heidän uhreilleen ja heille itselleen tuomio.
Hänen puhuessaan kreivitär seisoi portin raunioilla, takanaan pieni, vallien ympäröimä nurmikko ja jalkainsa juurella joki, hymyilevä laakso, lepistö ja pieni leiri. Taivas oli pilvetön, luonnossa tuntui elokuun iltapäivän raukea hiljaisuus. Mutta papin sanat tekivät häneen niin kammottavan vaikutuksen, että aurinkoinen maisema vain osaltaan lisäsi sen näyn kauhua, jonka tuo kuvaus loihti hänen mieleensä.
Hän kalpeni tuntien pahoinvointia. — Oletteko siitä varma? — kuiskasi hän vihdoin.
— Aivan varma.
— Voi, Jumala! — huudahti kreivitär, — emmekö milloinkaan pääse rauhaan? — Ja kääntyen laaksosta hän astui muutamia askelia ruohoiselle pihalle ja pysähtyi sinne. Hetken kuluttua hän kääntyi papin puoleen, joka itsepäisesti oli seurannut hänen kintereillään. — Mitä te vaaditte minun tekemään? — huusi hän epätoivoinen sävy äänessään. — Mitä minä voin tehdä?
— Jos nuo kirjeet hävitettäisiin…
— Kirjeet?
— Niin, jos kirjeet hävitettäisiin, — toisti La Tribe hellittämättä, — niin hän ei voisi tehdä mitään. Ei mitään! Ilman tätä valtuutta Angersin viranomaiset eivät ryhtyisi mihinkään toimiin. Hän ei saisi aikaan mitään. Ja eloon jäisivät miehet, naiset ja lapset, joiden veri muutoin huutaa kostoa, ehkäpä kostoa meille, jotka olisimme voineet heidät pelastaa. He jäisivät eloon! — toisti hän heltyneenä. Ja levittäen käsivartensa hän näytti kutsuvan pilvettömän taivaanlaen, auringonpaisteen ja heidän ympärillään huokuvan kesätuulen todistajikseen. — He jäisivät eloon!
Nuori nainen hengähti syvään. — Oletteko saattanut minua tänne, — sanoi hän, — pyytääksenne minua sen tekemään?
— Minut on lähetetty tänne pyytämään sitä teiltä.
— Miksi minulta? Miksi minulta? — valitti kreivitär riutunein ja värittömin kasvoin ja teki molemmilla käsillään torjuvan liikkeen. — Te tulette minun luokseni, vaikka olen vain nainen! Miksi juuri minun luokseni?
— Te olette hänen vaimonsa!
— Ja hän on mieheni!
— Juuri siksi hän luottaa teihin, — oli taipumaton, säälimätön vastaus.— Teillä, ja ainoastaan teillä, on siihen tilaisuutta.
Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä. — Ja tekö noin puhutte? — sopersi hän hetken kuluttua. — Te, joka vihitte meidät yhteen, tekö käskette minua kavaltamaan hänet, jota olen vannonut rakastavani? Syöksemään perikatoon hänet, jota olen vannonut kunnioittavani?
— Niin juuri! — vastasi pappi juhlallisesti. — Syy olkoon minun ja ansio teidän.
— Ei, — huudahti kreivitär leimuavin silmin, — ottakaa itse sekä syy että ansio! Te olette mies, — jatkoi hän puhuen nopeasti kiihdyksissään, — eikä hänkään ole enempää kuin mies. Miksi ette vie häntä syrjään, viekoitelkaa hänet jollakin tekosyyllä erilleen muista, ja kun sitten olette kahden, mies miestä vastaan, ryöstäkää häneltä valtakirja. Uskaltakaa henkenne hänen henkeään vastaan ja olkoot kaikki ne ihmishenget palkkananne! Ja pelastakaa ne taikka kuolkaa! Minäkin, joka olen nainen, olisin valmis sen tekemään, jollei hän olisi mieheni. Varmasti te, joka olette mies ja nuori…
— En ole hänen veroisensa voimassa tai aseissa, — vastasi pappi surullisesti. — Muuten sen tekisinkin. Muuten panisin alttiiksi henkeni, sen tietää taivas, pelastaakseni heidän henkensä, yhtä ilomielin kuin istun aterioimaan. Mutta näin se ei onnistuisi, ja silloin olisi kaikki hukassa. Sitäpaitsi, — jatkoi hän juhlallisesti, — olen siitä varma, että tämän työn suoritus on määrätty teille. Ette suotta, ette myöskään vain pelastaaksenne yhden pienen huonekunnan joutunut liitetyksi tuohon mieheen, vaan lunastaaksenne kaikki nämä ihmishenget ja tämän suuren kaupungin. Jotta teistä tulisi uskomme Judith, Angersin pelastaja…
— Hupsu, hupsu! — huusi kreivitär. — Olkaa vaiti! — ja säihkyvin silmin, kasvot liidunvalkoisina, hän kuohauksissaan polki turvetta. — Minä en ole mikään Judith enkä mieletön nainen, joksi niin kernaasti minua haluatte. Mieletönkö? — jatkoi hän mielenliikutuksen vallassa. — Voi, Jumalani, toivoisinpa olevani, silloin olisin tästä vapaa! — Ja kääntyen poispäin hän siirtyi vähän matkan päähän, ja hänen käyntinsä oli raskasta kuin sellaisen, joka on sortua musertavan taakan alle.
Pappi odotti hyvän aikaa, mutta kreivitär ei puhunut. Vihdoin tämä kuitenkin palasi näyttäen rauhallisemmalta ja tavoittaen papin katsetta, ikäänkuin tunkeakseen hänen sieluunsa.
— Oletteko varma siitä, mitä minulle kerroitte? — kysyi hän. — Voitteko vannoa, että kirjeiden sisältö on sellainen kuin sanotte?
— Niin totta kuin elän, — vastasi pappi vakavasti, — niin totta kuinJumala elää.
— Ettekä tiedä… mitään muuta keinoa? Mitään muuta keinoa? — toisti kreivitär hitaasti ja surkeasti.
— En mitään, madame, en mitään, sen vannon.
Nuori nainen huokasi raskaasti ja seisoi mietteisiinsä vaipuneena. —Milloin saavumme Angersiin? — kysyi hän sitten alakuloisesti.
— Ylihuomenna.
— Minulla on siis aikaa… ylihuomiseen?
— On. Ensi yöksi pysähdymme lähelle Vendômea.
— Ja sitä seuraavaksi yöksi?
— Lähelle erästä paikkaa, nimeltä La Flèche. Mahdollista on — jatkoi pappi epäröiden, sillä hän ei käsittänyt kreivitärtä, — että hän menee uimaan huomenna ja jättää käärön teidän huostaanne, kuten tänäänkin minun turhaan yrittäessäni teitä puhutella. Jos hän tekee niin…
— Niin sitten?
— On helppo anastaa. Mutta kun hän huomaa, ettei teillä enää ole kääröä tallella — pappi alkoi jälleen änkyttää — niin teidän voi käydä pahasti.
Kreivitär pysyi vaiti.
— Ja silloin luulen voivani auttaa teitä. Jos lähdette kävelemään vähän erillenne seurueesta, niin minä voin tavata teidät ja hävittää kirjeet. Sen tehtyäni — ja toivoisin kautta Jumalan, että se jo olisi tehty — lähden pakoon niin nopeasti kuin suinkin, ja te hälytätte ja sanotte, että minä ryöstin käärön. Ja varsinkin, jos repäisette pukunne.
— Ei, — sanoi kreivitär.
Pappi näytti kummastuvan.
— Ei, — toisti kreivitär matalalla äänellä. — Jos petän hänet, en ainakaan tahdo valehdella hänelle! Eikä kukaan muu saa maksaa kavallukseni hintaa. Jos syöksen hänet turmioon, jää se vain meidän molempien kesken eikä kukaan muu saa siihen sekaantua.
Pappi pudisti päätään. — En osaa arvata, — mutisi hän, — mitä hän voi teille tehdä.
— En minäkään, — sanoi kreivitär ylpeästi. — Se on hänen asiansa.
* * * * *
Uteliaat silmät olivat seuranneet näitä kahta heidän noustessaan kukkulalle. Sillä polku kiemurteli vuoren rinnettä ylös portintapaista aukkoa kohti, melkein samoin kuin tie Ihanuuden linnaan vanhoissa »Pyhiinvaeltajan matkan» painoksissa, ja rouva St. Lo oli huomannut ensimmäisen pysähdyksen ja toisenkin. Pitäen silmällä heidän jokaista liikettään hän ei ollut menettänyt tästä puhelusta muuta kuin sanat. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, ennenkuin molemmat olivat kadonneet näkyvistä. Silloin hän nauroi, ja kun kreivi Hannibal, johon tämä nauru kohdistui, ei ollut sitä kuulevinaan, nauroi hän uudestaan, hyräillen samaa Ronsardin säettä.
Sittenkään kreivi ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ja närkästyneenä rouva St. Lo turvautui sanoihin.
— Ihmettelenpä, mitä te tekisitte, — virkkoi hän, — jos tuo entinen sulhanen seuraisi meitä ja puolisonne karkaisi hänen kanssaan.
— Hän ei karkaisi, — vastasi kreivi kylmästi, katsahtamatta häneen.
— Mutta jos Tignonville ryöstäisi hänet ja ratsastaisi pakoon.
— Niin hän palaisi jalkaisin.
Tätä ei rouva St. Lon varovaisuus enää kestänyt. Hänessä oli kyllä naiselle ominainen taipumus kätkeä toisen naisen salaisuuksia, eikä hän ollut nauraessaan aikonut muuta kuin hiukan huvitella tuon pelottavan miehen kustannuksella, jonka kanssa niin harva uskalsi kujeilla. Mutta nyt kreivin äänensävyn ja varmuuden ärsyttämänä hänen täytyi osoittaa, että tämä luottamus oli aivan perusteeton. Ja kuten niin usein tapahtuu tällaisissa asioissa, hän meni hiukan pitemmälle kuin tosiseikat sallivat.
— Hän on ainakin seurannut meitä tänne asti! — sanoi hän ilkeästi.
— Herra de Tignonvillekö?
— Niin. Näin hänet tänä aamuna, kun olitte uimassa. Rouva Tavannes jätti minut ja meni tuonne pieneen viidakkoon. Tignonville kulki joen toista rantaa pitkin ja kumarassa juosten kiirehti häntä tapaamaan.
— Kuinka hän pääsi joen poikki?
Rouva St. Lo punastui. — Hän tapasi vanhan Badelonin, joka poimi siellä lääkekasveja. Hän säikähti Badelonia ja ryömi matkaansa.
— Hän ei siis tullut joen poikki?
— Ei. En minä sanonutkaan, että hän tuli.
— Eikä puhunut Clotilden kanssa?
— Ei. Mutta jos luulette asian jäävän sikseen ensi kerrallakin… niin tunnette naisia hyvin vähän.
— Naisia ylimalkaan kylläkin hyvin vähän, — vastasi kreivi ilkeän kohteliaasti, — mutta tätä naista koko lailla.
— Te katsoitte kai hänen suuriin silmiinsä, — huudahti rouva St. Lo kiihtyneenä, — ja heti lankesitte maahan häntä jumaloimaan! — Hän melkein piti kreivittärestä, mutta oli luonteeltaan mitä kevyintä laatua, ja vähinkin vastustus sai hänet suunniltaan. — Ja te luulette tuntevanne hänet! Ja jos hän voisi pelastaa henkenne avaamalla silmänsä, niin hän kulkisi tilkku silmällä kuolemanhetkeensä asti. Uskokaa minua, te olette hänen ja hänen rakastettunsa välillä, ja teidän käy vielä huonosti.
Kreivi Hannibalin tummat kasvot synkkenivät hänen silmiensä vetäytyessä tuskin huomattavasti kokoon. — Luulenpa, että Tignonvilleä uhkaa suurempi vaara, — mutisi hän.
— Hänestä ehkä voitte selviytyä, mutta vaimonne kanssa…
— Tiedän kuinka menetellä hänenkin kanssaan. Muutamia naisia käsitellään piiskalla…
— Luultavasti piiskaisitte minua?
— Kyllä, — sanoi kreivi tyynesti. — Se tekisi teille hyvää, rouva. Toisten naisten kanssa menetellään toisin. On naisia, jotka eivät petä, jos heitä hyvin säikäytetään. Ja on toisia, jotka eivät petä, vaikka heitä pelotettaisiin. Rouva de Tavannes on jälkimäistä lajia.
— Saadaan nähdä! — huusi rouva suutuksissaan.
— Sitä odotankin.
— Niin. Mutta jos olisitte pyytänyt apuani, olisin voinut kertoa hänelle herra de Tignonvillestä sellaista, mikä olisi pannut hänet hämmästymään, mutta sen sijaan te vain yhä odotatte, kunnes jonakin kauniina päivänä heräätte ja huomaatte rouvanne hävinneen ja…
— Silloin otan uuden vaimon, jota voin piiskata, — vastasi kreivi, jonka katse ilmaisi rouva St. Lolle, että nyt oli sanottu liikaa. — Mutta teistä en huoli, suloinen serkkuni, sillä minulla ei ole teidänlaistanne varten kyllin lujaa piiskaa.