Panimme merkille hiukan aikaisemmin, kuinka helposti naiset käyttävät yhtä myönnytystä astinlautana toiseen, ja jalomielisyyden puutteen, miltei tunnottomuuden, jota parhainkin heistä osoittaa peräytyvää vihollista kohtaan. Mutta on myönnytyksiä, jotka koskevat juuri hyvän naisen omaatuntoa, ja rouva de Tavannes, joka korvapuustin nojalla oli vapaa ja jota muuten kohdeltiin karkean ystävällisesti, kauhistui tekoa, joka hänen oli suoritettava.
Olla välittämättä siitä, mitä La Tribe oli hänelle kertonut, pysyä toimetonna silloin, kun pieni liike hänen puoleltaan saattoi pelastaa miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta ja kokonaisen kaupungin verilöylystä, se olisi ollut niin pelkurimainen ja itsekäs teko, että hän jo heti alusta tiesi sen olevan mahdotonta. Mutta hänen voidakseen sen sijaan menetellä ainoalla mahdollisella tavalla, pettää miehensä ja ryöstää häneltä sen, minkä kadottaminen saattoi syöstä hänet turmioon, ei häneltä vaadittu ainoastaan rohkeutta ja uhrautumista, vaan myöskin kovuutta kestämään sekä syytöksiä että rangaistusta. Eikä kreivitär ollut uskonkiihkoinen. Ei mikään tekopyhä hohde ympäröinyt sitä asiaa, jota hän ajatteli, eikä suonut sille valheellisia värejä. Silloinkin, kun hän harkittuaan lopputuloksena myönsi tämän teon oikeudenmukaisuuden ja välttämättömyyden, kun hän tunnusti velvollisuudekseen sen suorittaa, hän näki sen ja itsensäkin sellaisena kuin kreivi Hannibal varmaankin arvostelisi.
Tosin kreivi Hannibal oli tehnyt hänelle suurta vääryyttä, ja muutamien silmissä tämä ehkä näyttäisi rangaistukselta. Mutta hän oli pelastanut hänen henkensä silloin, kun monta oli kohdannut turmio, ja tehtyään tämän vääryyden kreivi oli kohdellut häntä merkillisen jalomielisesti. Ja palkaksi siitä hänen muka piti syöstä kreivi perikatoon? Ei ollut vaikea kuvitella, mitä kreivi sanoisi hänestä ja hänen tavastaan osoittaa kiitollisuuttaan.
Hän mietti sitä heidän ratsastaessaan tänä iltana auringon laskiessa heidän edessään ja tammien pitenevien varjojen langetessa poikittain tietä reunustavien sanajalkain yli. He jatkoivat matkaansa kaksi tai kolme yhdessä, laskien tasajuoksua vilvakkain ahojen poikki ja hietaharjujen yli, läpi viheriöivien notkojen ja ohi pienten kylien, joista jokainen elävä olento pakeni heidän lähestyessään, ratsastaen kuin omassa maailmassaan, joka oli niin erilainen ja niin etäällä todellisesta, mistä he tulivat ja minne heidän oli palaaminen, että hän olisi voinut itkeä tuskasta ja kirota Jumalaa, joka salli ihmisen pahuuden niin raskaasti painaa luomakuntaa. Laihat ratsumiehet ajoivat huolettomina, heiluvin säärin ja jalustimin laulaen milloin jotakin kertaussäettä Ronsardista, milloin jotakin Marotin virsistä, joita koko mailma oli laulanut kolmekymmentä vuotta takaperin, ja näyttäen viattomilta kuin karitsat. Heidän jäljessään rouva St. Lo lörpötteli Suzannen kanssa ratsastusnaamiosta, joka oli unohtunut, taikka suunnitteli apukeinoja, jos Angersista ei sattuisi löytämään mitään kyllin kuosikasta. Ja muut naiset puhelivat ja kikattivat kirkuen kaalamopaikoissa ja nostaen hälinän saapuessaan jyrkänteille, joissa miesten täytyi auttaa heitä.
Sota-aikana kuoleman varjo peittää ainoastaan päivän kerrallaan, ja näkyvistä kadonnut murhe kaikkoaa mielestäkin. Koko siinä joukossa, joka auringon laskettua jäi lähelle Vendômen ylväitä viinipeittoisia vuoria, olivat ainoastaan kolmen kasvot sopusoinnussa juuri loppuvan kauhean elokuunviikon kanssa; vain kolme heitä oli, ja hekin olivat kuin kolme irrallista helmeä iloisen nunnan rukousnauhassa, ratsastaen miettivinä ja hiljaisina kukin itsekseen. Kreivitär oli yksi; toiset olivat ne kaksi miestä, joiden ajatukset hän täytti ja joiden silmät alinomaa hakivat häntä, La Tribe synkissä mietteissään, kreivi Hannibal täynnä kolkkoja arveluita, jotka olivat ristiriidassa rouva St. Lolle lausuttujen rohkeiden sanojen kanssa.
Sitäpaitsi kreivillä oli muitakin yhtä synkkiä ajatuksia, jotka eivät koskeneet hänen puolisoaan. Ja tällä taas oli hetkittäin myös muita ajatuksia: hän haaveili nuoresta rakastetustaan, tuntien kaipauksen puuskia ja hurjaa kapinankiihkoa koko olemuksessaan, tarvetta päästää tuskanhuudon siitä pimeydestä, johon hänet niin äkkiä oli kiedottu, niin että heistä kolmesta ainoastaan La Tribe ajatteli yhtä asiaa.
Tänä päivänä he ratsastivat hyvän matkaa auringonlaskun jälkeenkin harvassa tammimetsässä, jossa kaniineja puikkelehti heidän hevostensa jaloissa ja oravat virnistivät heille puiden alemmilta oksilta. Oli jo miltei yö heidän saapuessaan metsän eteläiselle reunalle ja katsellessaan pimenevien, autioiden rinteiden poikki Vendômen kaukana tuikkivia tulia.
— Vielä yhtä pitkä matka lisää, — mutisi kreivi Hannibal käskien miesten sytyttää tulta ja riisua kuormahevoset. — Täällä on puhdasta ja kuivaa, — sanoi hän. — Pane vartija, Bigot, ja lähetä kaksi miestä hakemaan vettä tuolta alhaalta, mistä kuuluu sammakoiden kurnutusta. Ette suinkaan pelkää saavanne kuuhoureita, rouva?
— Olen mieluummin täällä, — vastasi kreivitär matalalla äänellä.
— Rakennukset ovat munkkeja ja nunnia varten, — myönsi kreivi sydämellisesti. — Mielelläni olen Jumalan taivaan alla.
— Maa on hänen, mutta me rumennamme sen, — mutisi kreivitär palaten omiin ajatuksiinsa ja huomaamatta puhuvansa kreivi Hannibalille.
Tämä katsoi häneen tarkkaavasti, mutta tuli ei ollut vielä syttynyt, ja hämärässä häämöttivät hänen kasvonsa epämääräisinä ja vaaleina. Kreivi seisoi hetkisen odottaen, mutta toinen ei puhunut enempää, ja kun rouva St. Lo tuli sinne touhuten, poistui kreivi antamaan jonkun määräyksen.
Tulet syttyivät vähitellen, ja niiden loimutessa he näyttivät istuvan korkeapylväisessä kuorikäytävässä, luonnon tuomiokirkossa lattialle siroiteltuina ryhminä. Varjoisan gootilaisen kaarikaton läpi, jona olivat puiden monet haaraantuvat ja heidän päittensä yläpuolella yhtyvät oksat, tuikki yksinäisiä tähtiä ikäänkuin ullakon akkunoista. Ja alhaalta rotkosta kohosi yöllä sammakoiden yksitoikkoista kurnutusta, ja milloin joku iso urossammakko äänteli, oli sävelala melkein yhtä laaja kuin brescialaisten urkujen. Pimeys verhosi kaikki; yö oli niin hiljainen, että voi kuulla toukan putoavan lehdeltä. Etäisimmän tulen ääressä istuvat raa'at miehetkin vaikenivat hetkittäin, tietämättä miksi, mutta heidätkin lumosi yön ääretön, autio hiljaisuus.
Kreivitär muisti kauan tämän valveilla olon, sillä kesti myöhään, ennenkuin hän saattoi nukkua, muisti viileän jylhyyden, hiljaisen ritinän ja kahinan metsässä, ketun tai suden etäisen ulvonnan ja sammuvien tulien himmeän hehkun, joka vihdoin katosi pimeän ja tähtien tieltä; mutta ennen kaikkea taivaankappaleiden äänettömän kiertoliikkeen, joka tosin oli merkkinä ylimmästä ohjaajasta, mutta samalla masensi ihmissydämen tuntemaan oman mitättömyytensä ja kaikkien ihmiskapinain mitättömyyden.
— Ja sittenkin minä uskon! — huudahti hän taistellen itsensä kanssa. —Vaikka olenkin nähnyt, mitä olen nähnyt, niin sittenkin uskon!
Ja vaikka hänen oli kannettava taakkansa ja suoritettava teko, jota hänen sielunsa kauhistui! Hänen naisellisuutensa tosin jatkoi kapinoimistaan tätä sen tielle yhä uudestaan osuvaa murhenäytelmää vastaan, jossa aina täytyy valita paha tai hyvä, itselleen huoleton olo tai toisten henki. Mutta kiertoaan jatkavat tähdet johtaessaan ajatukset tulevaan aikaan, jolloin kaiken hyvän samoin kuin pahankin ajan pitäisi olla mennyt, vahvistivat tätä pohjaltaan jaloa luonnetta, ja ennenkuin hän nukahti, tuntui hänestä ainakin sillä hetkellä, ettei mikään häpeä tai kärsimys ollut liian kallis hinta pienten lasten hengestä. Rakkaus oli riistetty hänen elämästään; se ylpeys, joka olisi tahtonut jalomielisyyttä palkita samalla mitalla, oli uhrattava myös.
Päivän tullessa hänestä vielä tuntui samalta, eikä matkalle lähdön hälinä tai sen tavallinen kulku karkoittanut yön ihanteita. Mutta toisin kävi kuin hän oli kuvitellut. He pysähtyivät ennen puolta päivää Loiren pohjoisrannalle, tasaiselle niitylle, missä risteili poppelirivejä eri puolille täyttäen koko tämän paikan lehtien hempeällä hohteella. Sinisikurin kukkia, kesätaivaan pikkaraisia kuvastimia, kasvoi siellä täällä pitkän ruohon seassa, ja naiset poimivat niistä kimppuja tai pujottelivat niitä italialaiseen tapaan tukkaansa. Niityn poikki kulki tie lautalle, mutta lauttamies oli säikähtänyt nähdessään tämän seurueen ja siirrettyään venheensä toiselle rannalle itse piiloutunut.
Pian rouva St. Lo keksi venheen, taputti käsiään ja tahtoi välttämättä sitä käyttää. Poppeleista ei saanut mitään varjoa, kärpäset kiusasivat häntä, erakon elämä niityllä ei häntä enää miellyttänyt.
— Menkäämme joelle! — huusi hän. — Tehän menette kohta uimaan, arvoisa serkkuni, ja jätätte meidät paistumaan!
— Kaksi livreä sille, joka tuo venheen tänne! — huusi kreivi Hannibal.
Lyhemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa oli kolme miestä heittänyt päältään jalkineensa uiden joen poikki toveriensa nauraessa ja huudellessa. Viiden minuutin päästä oli vene tuotu.
Se ei ollut iso, eikä siihen mahtunut useampia kuin neljä henkeä.Tavannesin katse sattui Carlatiin.
— Tehän olette tottunut soutamaan, — sanoi hän. — Seuratkaa rouva St.Lota. Ja te myöskin, herra La Tribe.
— Mutta tottahan tekin tulette? — huudahti rouva St. Lo kääntyen kreivittären puoleen. — Vai niin, rouva, te ette siis tule? — ja hän niiasi. — Te…
— Kyllä minä tulen, — vastasi kreivitär.
— Minä menen virtaa ylöspäin ja uin siellä vähän matkan päässä, — sanoi kreivi Hannibal. Hän otti vyöstään kirjemytyn, ja Carlatin pitäessä venettä, jotta rouva St. Lo saattoi astua siihen, hän antoi sen kreivittärelle samoin kuin edellisenäkin päivänä. — Pitäkää siitä huolta, rouva, — sanoi hän matalalla äänellä, — älkääkä laskeko sitä käsistänne. Sen hukkaaminen voisi maksaa pääni.
Kreivitär kalpeni, ja tahtomattaan hän vapisevin käsin torjui myttyä luotaan. — Eikö olisi silloin parempi… että antaisitte sen Bigotille? — änkytti hän.
— Hän menee uimaan.
— Käskekää hänen uida vasta myöhemmin.
— Ei, — vastasi kreivi miltei tylysti. Hänelle tuotti erikoista mielihyvää heidän omituisesta suhteestaan huolimatta osoittaa luottamusta. — Ei, ottakaa se, rouva, mutta varokaa.
Kreivitär otti sen vastaan ja kätki sen vaatteisiinsa, ja kreivi Hannibalin käännyttyä poispäin hänkin kääntyi noustakseen veneeseen. La Tribe seisoi veneen peräpuolen vieressä pitäen sitä paikallaan hänen avukseen, ja kun kreivitär hetkeksi laski kätensä hänen hihalleen, yhtyivät heidän katseensa. La Tribe loi sitten katseensa maahan ja hänen käsivartensa tuntui vapisevan; kreivitärtä puistatti.
Hän vältti enää katsomasta pappiin, ja se olikin helppoa, sillä La Tribe istuutui kokkaan Carlatin taakse, joka souti. Vene liukui hiljaa joen pintaa alaspäin Carlatin hitaasti liikutellessa airojaan ja rouva St. Lon lörpötellessä iloisesti ja niin äänekkäästi, että se kuului kauaksi. Milloin hänen piti saada tuolla kukkiva vihvilä, milloin vihreä oksa suojellakseen sillä kasvojaan auringon heijastukselta, ja väliin heidän täytyi pysähtyä johonkin viileään suvantoon sanajalkapeitteisten rantojen varjoon, missä kalat uivat hitaasti ja pieni puronen tulla sirisi rantakivien yli.
Se oli idyllistä. Mutta ei kreivittärelle. Hänen kasvojaan poltti, ohimoissa takoi, ja turhaan yrittäessään hillitä kovaa tykytystä hän sormillaan puristi veneenlaitaa. Kirjemytty tuntui ihan polttavan. Hänen aivoissaan vilahti suurkaupunki vaaroineen, Tavannes ja tämän luottamus häneen, toiminnan pakko ja sen auttamaton seuraus. Tietoisuus siitä, että hänen täytyi toimia nyt taikka ei koskaan, vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän kävi hajamieliseksi. Hänen kätensä tunnusteli myttyä, mutta herposi jälleen.
— Aurinko on pahasti paahtanut teitä, — sanoi rouva St. Lo. —Käyttäisitte ratsastaessanne naamiota niinkuin minäkin.
— Minulla ei ole naamiota mukanani, — mutisi kreivitär katsellen veteen.
— Ja minulla on vain yksi. Mutta Angersissa…
Kreivitär ei kuullut enempää, sillä juuri silloin hän sattui katsahtamaan La Tribeen, joka Carlatin selän takaa teki hänelle merkkejä viitaten häntä käskevästi pudottamaan mytyn jokeen. Kun hän ei totellut, tuntien itsensä sairaaksi ja heikoksi, näki hän papin kasvojen synkkenevän. La Tribe uhkaili häntä salaa. Ja mytty yhä poltti häntä; kahdesti hän hapuili sitä kädellään, mutta käsi palasi tyhjänä.
Äkkiä rouva St. Lo kirkaisi. Joen toisella puolella alkoi ranta kohota jyrkemmin veden rajasta, ja törmän reunalla hän oli keksinyt myöhään kukkivan ruusupensaan; nyt ei auttanut muu kuin täytyi heti päästä rantaan ryöstämään sen kukat. Vene ohjattiin siis sinne, hän hyppäsi rannalle ja alkoi nousta rinnettä ylös.
— Seuratkaa rouvaa! — huusi La Tribe tyrkäten Carlatia selkään. — Ettekö näe, ettei hän voi kiivetä törmälle yksinään? Ylös, mies, ylös nyt!
Kreivitär avasi suunsa huutaakseen: Ei! mutta sana kuoli hänen huulilleen, ja kun taloudenhoitaja kääntyi hänen puoleensa ymmärtämättä, mitä hän oikeastaan oli sanonut, niin hän nyökkäsi myöntävästi.
— Niin, menkää! — mutisi hän kalpeana.
— No, ettekö kuule, mies, menkää nyt! — huudahti pappi säihkyvin silmin melkein sysäten toista veneestä.
Seuraavana sekuntina vene liukui rannasta ajelehtien jokea alas. La Tribe odotti, kunnes he joutuivat erään puun varjoon, joka suojasi heitä molempien rannalle jääneiden katseilta. Silloin hän kumartui eteenpäin.
— Nyt, rouva! — huusi hän käskevästi — Herran nimeen, nyt!
— Voi! — huudahti kreivitär. — Odottakaa, odottakaa! Tahdon miettiä asiaa.
— Miettiäkö?
— Hän luotti minuun, — valitti kreivitär. — Hän luotti minuun! Kuinka voin siihen suostua?
Sitten hän vielä puhuessaan veti mytyn esiin.
— Taivas on suonut teille tämän tilaisuuden!
— Jos olisin voinut sen varastaa! — vastasi kreivitär.
— Hupsu! — sanoi pappi heiluttaen itseään edestakaisin ja miltei suunniltaan mallittomuudesta. — Miksi sen varastaisitte? Sehän on teidän käsissänne. Se on teillä. Tämä on itse taivaan lähettämä tilaisuus, Jumala on antanut teille tämän hetken.
La Tribe ei voinut lukea hänen ajatuksiaan eikä käsittää sitä epäröimistä, joka pidätti toisen kättä. Hän oli suorasukainen; hänellä oli vain yksi päämäärä, yksi tarkoitus. Hän näki rohkeain miesten riutuneet kasvot toivottomina ja kuuli naisten ja lasten kuolevat huudot. Tällainen tilaisuus pelastaa Jumalan valittuja, lunastaa viattomia, oli hänen silmissään taivaan lahja. Ja ajatellen näin ja nähdessään toisen epäröivän silloin, kun joka silmänräpäys tuotti hänelle tuskaa, sillä niin välttämätön oli kiireellinen toiminta, niin kallis tämä tilaisuus, hän ei enää kestänyt tätä tuskallista odotusta. Kun kreivitär ei vastannut, kumartui hän eteenpäin, kunnes hänen polvensa koskettivat tuhtoa, jolla Carlat oli istunut, ja sitten sanaakaan sanomatta kurottaen toista kättään pitkälle tarttui myttyyn.
Jos pappi ei olisi liikahtanut, olisi kreivitär täyttänyt hänen tahtonsa; melkein varmaan hän olisi niin tehnyt. Mutta näin ahdistettuna hän vaistomaisesti vastusti ja tarrautui kirjeisiin.
— Ei! — huusi hän. — Ei, päästäkää irti, herra! — ja hän yritti kiskoa myttyä haltuunsa.
— Antakaa se minulle!
— Päästäkää irti, herra! Kuuletteko? — toisti hän ja äkkiä temmaten saikin sen irti; sillä pappi piteli sitä vain kulmasta. Sitten hän piilotti sen selkänsä taakse. — Menkää takaisin ja…
— Antakaa se minulle! — läähätti pappi.
— Minä en tahdo!
— Heittäkää se siis jokeen!
— En tahdo! — huusi kreivitär, vaikka pappi mielettömän kiihkon vallassa tuijotti häntä hurjistunein katsein, ja selvää oli, että tämä mies, jolla oli ainoastaan yksi ajatus, ei enää voinut itseään hillitä. — Menkää takaisin!
— Antakaa se minulle! — huohotti pappi, — taikka minä kaadan veneen! — Ja tarttuen kreivittären hartiaan hän kumartui hänen ylitseen yrittäen päästä käsiksi myttyyn, jota pidettiin selän takana. Vene heilui, ja yhtä paljon raivon kuin pelonkin vallassa kreivitär alkoi huutaa.
Tähän huutoon vastasi toinen, jossa oli vain raivoa ja joka pääsi Carlatilta. La Tribe, jonka koko huomio oli kiintynyt myttyyn, ei välittänyt eikä tahtonut välittää taloudenhoitajasta. Mutta seuraavana hetkenä viilsi ilmaa toinen ikäänkuin raivostuneen petoeläimen karjahdus, kauempaa, alapuolelta, ja tuntiessaan kreivi Hannibalin äänen hugenotti jätti kreivittären heti rauhaan nousten pystyyn. Tuokion verran vene heilui vaarallisesti hänen allaan, törmäten sitten hiljaa sitä rantaa vasten, jolla Carlat seisoi kauhistuneena tuijottaen.
La Triben toiveet olivat hukassa, hän huomasi, että Carlat saavuttaisi hänet, ennenkuin hän ehtisi tehdä uuden yrityksen ja siinä onnistua. Mutta kun joen ranta oli kovaa ja hän saattoi ylettää siihen kädellään, voisi hän heti pakenemalla ehkä pelastua.
Hän seisoi hetken epäröiden; sitten silmissään katse, joka koski kreivittären sydämeen, hän hypähti rannalle, pujahti leppien sekaan ja katosi näkyvistä.
— Ajakaa häntä takaa! — jyrisi kreivi Hannibal. — Ajakaa takaa, mies! — Ja Carlat kompuroi jyrkkää rinnettä alas ja tunkeutuen terävien orjantappurapensaiden läpi koetti parastaan. Mutta turhaan. Ennenkuin hän ehti alas rantaan, olivat karkurin askeleet miltei lakanneet kuulumasta. Parin sekunnin kuluttua oli aivan hiljaista.
La Tribe oli hypätessään rantaan jalallaan sysännyt veneen joelle. Se ajelehti hiljalleen alaspäin, ja näytti siltä, että ellei mitään sattuisi sen tielle, se ajautuisi sille rannalle, jolla kreivi Hannibal seisoi, parin sadan askeleen päässä hänestä alaspäin. Hän näki sen ja käveli rantaa pitkin pysytellen veneen kohdalla, kreivittären istuessa liikahtamatta perään kyyristyneenä, sormet puristettuina kohtalokkaan mytyn ympärille. Veneen hidas liukuminen sen miltei huomaamatta lähestyessä matalaa rantaa, peilikirkkaan vedenkalvon liikkumattomuus, vain heikon väreilyn jäädessä veneen jälkeen, hiljaisuus, sillä mielenliikutuksen valtaamana kreivi Hannibalkin oli ääneti, kaikki tämä oli räikeänä vastakohtana kreivittären rinnassa riehuvalle myrskylle.
Pudottaisiko hän… vielä nyt, vaikka miehensä nähden tuon mytyn veteen? Siihen tarvittiin vain liikahdus. Hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä, hellittää sormensa, ja se olisi suoritettu. Mitään muuta ei tarvittaisi. Mutta hyvä tilaisuus oli nopeasti livahtamassa hänen käsistään. Yhä hitaammin, yhä äänettömämmin solui vene rantaa kohti, jolla kreivi seisoi, ja vieläkin hän epäröi. Hiljaisuus, odottava olento ja häntä nyt ainoastaan parin jalan päästä tarkkaavat silmät painostivat häntä ja tuntuivat lamauttavan hänen tahtonsa. Vielä oli noin parin jalan pituinen välimatka jäljellä. Vielä hetkinen, ja kaikki olisi liian myöhäistä. Veneen kokka kahisi hiljaa kaislikon läpi; se suuteli rantaa. Ja yhä hänen kätensä piteli kirjeitä.
— Oletteko vahingoittunut? — kysyi kreivi lyhyesti.
— En.
— Tuo lurjus olisi voinut hukuttaa teidät. Oliko hän hullu?
Kreivitär oli vaiti. Hänen miehensä kurotti kätensä, ja hän laski mytyn siihen.
— Olen teille suuressa velassa, — sanoi kreivi Hannibal äänessään iloinen, miltei voitonriemuinen sävy. — Suuremmassa kuin voitte arvata, rouva. Jumala loi teidät soturin vaimoksi ja soturien äidiksi. Mitä nyt? Pelkäänpä, ettette jaksa hyvin?
— Tahtoisin levätä hetkisen, — änkytti kreivitär horjuen.
Kreivi Hannibal saattoi häntä tukien rannan viereisen niityn poikki ja auttoi häntä istumaan erästä puunrunkoa vasten. Sitten miesten palatessa, sillä hekin olivat kuulleet hälytyksen, hän tahtoi lähettää kaksi heistä veneellä noutamaan rouva St. Lota tänne, mutta kreivitär ei sallinut.
Tahdotteko siis kamarineitinne? — kysyi kreivi Hannibal.
— En, monsieur, kaipaan vain hetken yksinäisyyttä. Ainoastaan yksinäisyyttä, — toisti hän kääntäen kasvonsa poispäin, ja uskoen näin olevan parasta kreivi Hannibal käski miestensä poistua ja astuen itse veneeseen souti joen poikki, otti rouva St. Lon ja Carlatin veneeseen ja toi heidät lauttauspaikalle.
Täällä oli mitä hurjimpia huhuja liikkeellä. Joku löi vetoa, että hugenotti oli tullut hulluksi, toinen, että hän oli käyttänyt tilaisuutta kostaakseen veljiensä puolesta, kolmas, että hän oli aikonut ryöstää kreivittären vaatiakseen hänestä lunnaita. Ainoastaan Tavannes itse oli rannalta nähnyt kirjemytyn ja käden, joka ei sitä luovuttanut, eikä hän sanonut mitään. Vieläpä hän, kun muutamat miehistä tahtoivat mennä joen poikki etsimään karkuria, kielsi heitä siitä, tuskin itsekään tietäen miksi, paitsi että näin ehkä oli kreivittärelle mieluisinta. Ja kun naiset tahtoivat kiiruhtaa hänen luokseen kuullakseen jutun hänen omilta huuliltaan, kielsi hän heitä myöskin.
— Hän haluaa olla yksin, — sanoi hän lyhyesti.
— Yksinäänkö? — huudahti rouva St. Lo kuumeisen uteliaana. — Te saatte vielä tavata hänet kuolleena tai pahemmassa tilassa. Kuinka kukaan voi jättää naista yksin sellaisen säikähdyksen jälkeen?
— Hän halusi sitä.
Rouva nauroi kyynillisesti, ja tämä nauru nosti heikon punan kreiviHannibalin kasvoille.
— Vai hän itse haluaa! — ilkkui rouva St. Lo. — Siinä tapauksessa ymmärrän kyllä. Olkaa varuillanne, muuten sattuu jonakin päivänä, että jätettyänne hänet yksin tapaatte heidät yhdessä!
— Olkaa vaiti!
— Mielelläni, — vastasi rouva. — Mutta kun niin tapahtuu, älkää sanoko, ettei teitä ole varoitettu. Te luulette, ettei hän ole saanut mitään tietoja entisestä sulhasestaan…
— Kuinka se olisi mahdollista? — kysyi kreivi Hannibal vastoin tahtoaan.
Rouva St. Lon ylenkatse paisui määrättömäksi. — Kuinkako? — toisti hän. — Te laahaatte naista mukananne Ranskan halki, annatte hänen istua yksin, nukkua yksin ja melkein hukkua yksin ja kysytte, kuinka hän voi saada tietoja lemmitystään. Te jätätte vanhat palvelijat hänen ympärilleen ja kysytte, kuinka hän voi olla yhteydessä jonkun muun kanssa?
— Te ette tiedä mitään! — murahti kreivi.
— Tiedän jotakin, — väitti rouva. — Näin hänen tänä aamuna istuessaan hymyilevän ja itkevän samalla kertaa. Ajattelikohan hän teitä? Vai rakastettuaan? Hän katseli kyyneltensä läpi kukkuloille, sininen usva leijaili niiden yläpuolella, ja lyönpä vetoa, että hän näki jonkun silmien tuikkivan ja jonkun käden viittovan sieltä sinestä.
— Menkää hiiteen! — huusi kreivi väkisinkin, kiusaantuneena. —Pahanteko on teillä aina mielessä.
— Ei ole! — vastasi toinen nopeasti. — Sillä enhän minä ole teitä toisillenne naittanut. Mutta jatkakaa vain, niin saatte nähdä, millaiset tervetuliaiset saatte!
— Niin teenkin, — jyrähti kreivi Hannibal ja lähti kulkemaan rantaa pitkin vaimonsa luo.
Valo oli sammunut hänen silmistään. Ja sittenkin ne olisivat olleet vieläkin synkemmät ja hänen ilmeensä ankarampi, jos hän olisi tiennyt millä mielellä oli nainen, jonka luokse hän kiirehti. Kreivitär oli pyytänyt saada jäädä yksikseen, mutta sitten hän oli huomannut, että kaivattu yksinäisyys oli julma lahja. Hän oli pelastanut kirjeet, täyttänyt luottamustoimensa, muttei ainoastaan kokeakseen sinä hetkenä, kun työ oli suoritettu, katumuksen polttavaa katkeruutta. Ennen tätä, kun hänellä vielä oli ollut valta valita, oli miehensä pettäminen näyttänyt hänestä suurelta rikokselta; nyt hän huomasi, että oikeata petosta olikin kohdella miestään sillä tapaa kuin hän oli tehnyt, ja että kreivin itsensäkin vuoksi ja pelastaakseen hänet kamalasta synnistä olisi tullut hävittää kirjeet.
Nyt ei enää näyttänyt niin painavalta velvollisuus miestään kohtaan kuin niitä viattomia kohtaan, joita uhkasi verilöyly ja jotka hän olisi voinut pelastaa, velvollisuus uskonveljiä kohtaan, jotka hän oli hyljännyt, naisia ja lapsia kohtaan, joiden kuolemantuomion hän oli pysyttänyt. Nyt hän ymmärsi, ettei yhdellekään naiselle ollut sattunut jumalallisempaa tehtävää eikä raskaampaa vastuuta. Eikä pelottavampaa rangaistuksen uhkaa!
Hän vääntelehti epätoivoissaan. Mitä hän oli tehnyt? Hän saattoi kuulla ääniä kaukaa leiristä, satunnaisen huudahduksen, naurun purskahduksen. Huuto ja nauru kaikuivat hänen korvissaan katkeralta ivalta. Mihin tämä kesäleiri oli alkuna? Mihin tuo hänen miehensä suvaitsevaisuus päättyisi? Eivätkö molemmat olleet julmaa uskottelua? Vielä kaksi päivää, ja rannalla naureskelevat miehet murhaisivat ja kiduttaisivat yhtä iloisesti. Vielä vähän aikaa, ja aviomies, jota nyt huvitti olla jalomielinen, näyttäisi todellisen mielenlaatunsa. Ja tällaisten takia hän oli näytellyt pelkurin osaa, tuottanut itselleen ikuisia tunnonvaivoja, niin että tästä lähtien unissaankin kuulisi viattomien valituksia.
Tällaisten ajatusten kiduttamana hän ei kuullut läheneviä askeleita, ja vasta kun varjo osui hänen jalkainsa poikki, huomasi hän miehensä läsnäolon. Hän katsahti ylös ja tunsi vaistomaista pelkoa.
— Ah, monsieur, — änkytti hän painaen kättään rintaansa vasten, kun näki muutoksen hänen kasvoillaan. — Suokaa anteeksi! Te säikäytitte minua.
— Siltä näyttää, — vastasi kreivi seisten ja tarkastellen häntä.
— En ole vielä oikein… toipunut, — mutisi kreivitär, jolle hänen miehensä ilmeestä selvisi, että säpsähdys oli paljastanut hänen tunteensa.
Valitettavasti on haittojakin siitä, että väkisten ottaa naisen omakseen, ja muiden muassa tämä: miehen täytyy olla hyvin toivehikas luullakseen omistavansa hänen sydämensä ja ilman mustasukkaisuutta, niin ettei epäluuloja herätä heikoinkin punastuminen taikka kevyinkin sana. Hän tietää, että nainen on vastoin tahtoaan hänen, uhri eikä rakastajatar, ja jokaisen pensaikon takana tien varrella ja jokaisen naamion takana ihmistungoksessa hän luulee näkevänsä kilpailijan.
Ja lisäksi, kun on puhe naisista, kuka pysyy aina lujana? Ja kuka voi sanoa, kuinka kauan noudattaa toista tai toista suunnitelmaa? Kreivi Hannibal, luonteeltaan mitä ankarin, oli huolellisesti harkittuaan valinnut erään menettelytavan, yhä vieläkin tietäen, että jos hän siitä luopuisi, hänellä olisi vain vähän toiveita, vaikka sitä vähemmän pelättävää. Mutta tämä kreivittären juuri osoittama uskollisuus oli puhaltanut hänen sydämessään kytevän tulen hehkuvaan liekkiin, ja rouva St. Lon pilkkapuheet, joiden olisi luullut vaikuttavan kylmän veden tavoin hänen toiveisiinsa ja intohimoonsa, olivat vain yllyttäneet hänen haluaan saada tietää kaikki. Mutta sittenkään hän ehkä ei olisi puhunut nyt, jollei olisi sattunut näkemään kreivittären säikähtänyttä katsetta. Niin omituista kuin se olikin, juuri tämä katse saattoi hänet menettämään malttinsa, vaikka sen ennen kaikkea olisi pitänyt vaientaa hänet ja varoittaa, että aika ei ollut vielä tullut. Äkkiä hänen miehyytensä vei hänet harhaan.
— Te siis vieläkin pelkäätte minua? — sanoi hän käheällä, luonnottomalla äänellä. — Vihaatteko minua sen vuoksi, mitä teen, vai senkö vuoksi, mitä jätän tekemättä, rouva? Sanokaa minulle, sillä…
— En kummankaan vuoksi, — vastasi kreivitär vapisten. Kreivi Hannibal katseli häntä polttavin, intohimoisin katsein, ja tumma puna oli kohonnut otsalle asti. — En kummankaan vuoksi. Minä en vihaa teitä.
— Siis te pelkäätte minua? Siinä olen oikeassa.
— Pelkään sitä… mitä teillä on mukananne, — änkytti kreivitär seuraten äkillistä mielijohdetta ja tuskin tietäen mitä sanoi.
Kreivi Hannibal säpsähti, ja hänen ilmeensä muuttui. — Vai niin? — huudahti hän. — Todellako? Tiedättekö siis, mitä se mytty sisältää? Kuka sen on teille kertonut? Kuka, — jatkoi hän uhkaavalla äänellä, — on teille siitä puhunut? Olkaa niin hyvä ja vastatkaa.
— Herra La Tribe, — kuiskasi kreivitär. Hän ei ollut aikonut sitä sanoa — miksi hän siis tuli sanoneeksi?
Kreivi Hannibal nyökkäsi. — Minun olisi pitänyt tietää, — sanoi hän. — Epäilin sitä hyvinkin. Sitä suuremmassa kiitollisuudenvelassa olen teille kirjeiden pelastamisesta, mutta… — hän vaikeni ja naurahti tylysti — te ette sitä tehnyt rakkaudesta minuun. Senkin tiedän.
Kreivitär ei vastannut eikä kiistänyt, ja kun kreivi Hannibal oli hetken aikaa turhaan odottanut hänen vastaväitettään, tuli hänen silmiinsä julma katse.
— Madame, — sanoi hän hitaasti, — ettekö milloinkaan tule ajatelleeksi, että voitte mennä liian pitkälle siinä osassa, jota näyttelette? Ettei pahimmankaan miehen kärsivällisyys voi kestää ikuisesti?
— Minulla on lupauksenne, — vastasi kreivitär.
— Ettekä pelkää?
— Te olette luvannut, — toisti hän katsahtaen miestään uljaasti kasvoihin, ja hänen silmistään loisti hänen sukunsa rohkeus.
Nyt koveni piirre kreivi Hannibalin suun ympärillä. — Ja mitä iloa minulla on teidän lupauksestanne? — kysyi hän hiljaa. — Niin, mitä iloa?
Kreivittären kasvoja alkoi polttaa, hän loi katseensa maahan, ja hänen äänensä vapisi. — Teillä on kiitollisuuteni, — kuiskasi hän katsahtaen ylös ikäänkuin anoen sääliä. — Jumala tietää, että se teillä on.
— Jumala tietää, etten sitä tarvitse, — vastasi kreivi naurahtaen halveksivasti. — Teidän kiitollisuutenne! — matki hän töykeästi. Sitten hän oli vaiti noin minuutin ajan, joka tuntui kreivittärestä niin pitkältä, että hän alkoi ihmetellä ja vavista. — Teidän kiitollisuudestanne en välitä rahtuakaan, — sanoi hän vihdoin. — Minä tahdon rakkauttanne. Vaikka olettekin kylmä ja hugenotti, voitte kuitenkin rakastaa niinkuin muutkin naiset.
Ensi kerran kreivi nyt käytti tätä sanaa hänelle puhuessaan, ja vaikka se kuuluikin uhkaukselta ja vaikka sitä käytettiin samalla tavalla kuin mies ojentaa pistoolia, punastui kreivitär uudelleen kaulaa ja otsaa myöten. Mutta hän ei vavissut.
— En voi antaa rakkautta, — sanoi hän.
— Onko se hänen?
— On, monsieur, — vastasi kreivitär ihmetellen omaa rohkeuttaan ja hulluuttaan, — se on hänen.
— Enkä minä voi sitä saada… koskaan?
Kreivitär ravisti vavisten päätään.
— Enkö koskaan? — ja äkkiä kumartuen kreivi Hannibal tarttui hänen ranteeseensa ikäänkuin rautaisella kouralla. Hänen äänessään oli intohimoinen sävy, ja hänen silmänsä polttivat.
Tämäkö saattoi kreivittären muuttamaan menettelytapaa vai suorastaan epätoivo, vaiko hänen korvissaan kaikuva pienten lasten ja avuttomien naisten huuto — jokin ajatus lennähti juuri sillä hetkellä hänen mieleensä, säihkyi hänen silmissään ja muutti hänen äänensä sävynkin. Hän kohotti päätään ja katsoi miestään rohkeasti silmiin.
— Mitä tarkoitatte rakkaudella?
— Teitä, — vastasi kreivi raa'asti.
— Siinä tapauksessa olkoon, — vastasi kreivitär. — Siihen on keino, jos sitä haluatte.
— Keino?
— Jos niin haluatte.
Puhuessaan kreivitär nousi hitaasti seisomaan, sillä hämmästyksissään kreivi oli hellittänyt hänen ranteensa, ja he seisoivat vastatusten kapealla nurmella joen ja poppelien välillä.
— Jos minä haluan? — Kreivi Hannibal näytti kasvavan, ja hänen silmänsä ahmivat nuorta naista.
— Niin, — vastasi tämä. — Jos annatte minulle kirjeet, joita pidätte vyössänne, sen mytyn, jonka tänään pelastin, niin että saan hävittää kirjeet… silloin olen omanne vapaasta tahdosta ja mielelläni.
Kreivi hengähti syvään, yhä ahmien häntä silmillään.
— Tarkoitatteko, mitä sanotte? — kysyi hän vihdoin.
— Tarkoitan. — Kreivitär katsoi häntä kasvoihin, ja hänen poskensa olivat valkoiset. — Antakaa minulle vain kirjeet!
— Ja niistä annatte minulle rakkautenne?
Kreivittären silmissä välähti, ja tahtomattaankin hän värisi; heikko puna nousi hänen poskilleen.
— Vain Jumala voi antaa rakkauden, — sanoi hän hiljaa.
— Ja teidän on jo annettu?
— Niin on.
— Toiselle?
— Niin olen sanonut.
— Rakkautenne kuuluu hänelle, ja kuitenkin näiden kirjeiden lähden…
— Näiden ihmishenkien tähden! — huudahti kreivitär ylpeästi.
— Tahdotte antautua?
— Sen vannon, jos annatte ne minulle, — vastasi hän ojentaen käsiään. Hänen kiihkeillä kasvoillaan oli omituinen loiste. Tarkasti katsellen olisi luullut hänen olevan kiivaan mielenliikutuksen vallassa, yhä kiihtyneenä kamppailusta veneessä, ja tuskin voivan hillitä itseään.
Mutta mies, jota hän vietteli, jolla oli hänen hintansa vyössään, kääntyi poispäin, luotuaan häneen yhden ainoan tutkivan katseen, ehkä siksi, ettei uskaltanut häntä enempää katsella. Kreivi Hannibal astui kymmenkunnan askelta eteenpäin ja samoin vielä kerran, ja silloin hänen astunnassaan oli jotakin tulista ja rajua. Vihdoin hän pysähtyi kreivittären eteen.
— Teillä ei ole mitään annettavaa kirjeiden maksuksi, — sanoi hän kylmällä, kovalla äänellä. — Ei mitään, mikä ei jo olisi omaani, mihin ei minulla jo olisi oikeus, tai mitä en voisi ottaa mieleni mukaan. Minun lupaukseni? — jatkoi hän nähdessään kreivittären tahtovan keskeyttää. — Aivan oikein, rouva, se teillä on, senhän saitte. Mutta miksi minun täytyisi pitää sanani teille, joka kiusaatte minua rikkomaan sanani kuninkaalle?
Kreivitär viittasi väsyneesti. Hänen päänsä vaipui rinnalle; hän näytti huumaantuneen kreivin ylenkatseesta, siitä tavasta, kuinka hänen tarjouksensa oli otettu vastaan.
— Te pelastitte kirjeet, — jatkoi kreivi tulkiten hänen liikkeensä. — Totta kyllä, mutta kirjeet ovat minun, ja se, mitä niistä tarjootte, on myöskin minun. Teillä ei ole mitään tarjottavaa. Muuten, madame, — jatkoi hän katsellen häntä kyynillisesti, — te hämmästytätte minua. Te, jonka säädyllisyys ja hyveellisyys on niin suuri, tahtoisitte lahjoa miehenne, myydä itsenne, häväistä sitä rakkautta, josta niin paljon kerskaatte, jonka ainoastaan Jumala antaa. — Hän nauroi ivallisesti matkiessaan toisen sanoja. — Niin, ja näytettyänne kuinka halvasta olette saatavissa, te varmaankin vielä tahdotte, että kunnioittaisin teitä ja pitäisin sanani. Madame! — ja hänen äänensä muuttui hirvittäväksi, — älkää leikkikö tulella! Te pelastitte kirjeeni, se on totta, ja sen vuoksi, tällä kertaa, saatte mennä rauhassa, jos Jumala auttaa minua laskemaan teidät. Mutta älkää kiusatko minua! — kovisti hän kääntyen poispäin ja jälleen takaisin, tehden kädellään epätoivoisen liikkeen, ikäänkuin epäillen omaa hillitsemiskykyään. — Olenhan minäkin samanlainen kuin muutkin miehet. Ehkä heikompi. Ja tekö… joka lörpöttelette rakkaudesta ettekä tiedä mitä rakkaus on… voisitte rakastaa! Rakastaa!
Hän vaikeni lausuttuaan tämän sanan, ikäänkuin se olisi tukahuttanut hänet, ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Vihdoin hän kiirehti pois puoleksi tukahutettu kirous huulillaan, pysähtyi, viivytteli hetkisen ja syöksi sitten tiehensä raivoissaan. Astellessaan joen vartta hän tallasi kukkaset jalkainsa alle ja survoi heinikossa kasvavat kalpeat lemmikit.
La Tribe tunkeutui tiheikön läpi luullen Carlatin ja kreivi Hannibalin olevan aivan kintereillään eikä uskaltanut pysähtyä kuuntelemaankaan. Hän kompastui varvikossa ja leppien oksat löivät häntä kasvoihin sokaisten häntä; kerran hän kaatui pitkälleen sammalpeitteiselle kivelle ja kömpi siitä ähkien pystyyn. Mutta takaa ajettava jänis ei välitä okaista eikä kettu mudasta, jonka läpi sen täytyy ryömiä piilopaikkaansa, ja tällä hetkellä hän ei ollut muuta kuin vainottu otus. Puristaen kyynärpäitä kylkiinsä tai ojentaen käsiään työntämään oksia tieltään, miltei pakahtuvin keuhkoin ja kasvot tulipunaisina, hän hyökkäsi viidakon läpi, väliin luiskahtaen kumoon, väliin hypäten ilmaan, milloin melkein ryömien maassa, milloin puskien orjantappurapensaikon puhki. Hän juoksi yhä eteenpäin, kunnes saapui metsän laitaan, ja nähdessään edessään avoimen nurmikon, missä ei ollut suojaa tai piilopaikkaa, hän voihkaisten heittäytyi maahan. Hän kuunteli, kuinka lähellä olivat takaa-ajajat.
Ei kuulunut mitään, ei niin mitään, paitsi metsän tavallisia ääniä, häirityn mustan rastaan kiukkuista räkätystä sen lentäessä matalalla piiloon ja nurmikolta lentoon pyrähtävän kottaraisparven käheitä huutoja. Mehiläisten surina täytti ilman, ja elokuun kärpäset kuhisivat hänen hikisen otsansa ympärillä, sillä hän oli hukannut lakkinsa. Mutta hänen takanaan… ei mitään. Metsän hiljaisuus oli jo painunut hänen jäljilleen.
Hän ei vähääkään ollut äkkikauhun vallassa. Hän otaksui, että Tavannesin miehet nousivat ratsujensa selkään, ja että jos he kaartaen eri tahoilta panisivat toimeen ajometsästyksen, niin hänen täytyi joutua kiinni. Tämä ajatus sai hänet uudelleen nousemaan, vaikka hän vielä tuskin oli ehtinyt toipua hengästyksestään, ja pysytellen viidakon suojassa hän ryömi rinnettä alas joelle. Sinne päästyään hän hiljaa liukui veteen ja kumartuen rantaa alemmaksi, pää ja olkapäät pensaiden suojassa, hän kahlasi jokea alaspäin, kunnes oli lisännyt taas pari sataa askelta itsensä ja takaa-ajajiensa välille.
Sitten hän pysähtyi kuuntelemaan. Vieläkään ei kuulunut mitään, ja hän jatkoi kahlaamistaan, kunnes vesi alkoi olla syvää. Tällä kohtaa hän keksi vähän matkan päässä edempänä toisella rannalla ryhmän puita, ja arvellen, että se puoli herättäisi vähemmän epäluuloja, jos hän vain pääsisi sinne huomaamatta, hän ui joen poikki pyrkien erästä orjantappurapensasta kohti, joka kasvoi matalalla lähellä vedenrajaa. Sen suojassa hän ryömi vedestä ja madellen kuin käärme kapean ruohorannan poikki hän vihdoin seisoi puiden varjossa. Hetken hän ravisteli itseään, mutta muistaen sitten, että hän vieläkin oli kovin likellä leiriä, hän jatkoi matkaansa milloin juosten, milloin kävellen niitä kukkuloita kohden, joiden ylitse hänen seurueensa oli aamulla kulkenut.
Jonkun aikaa hän vieläkin kiirehti eteenpäin, ajatellen vain pelastustaan. Mutta kun hän oli kulkenut tunnin verran ja pako näytti onnistuvan, alkoi hänen kiitollisuuteensa sekaantua jokin katkera tunne, joka kävi hetki hetkeltä katkerammaksi. Miksi hän oli paennut ja jättänyt työnsä suorittamatta? Miksi hän oli päästänyt valloilleen kehnon pelon, kun kirjeet olivat hänen saatavissaan? Jos hän olisi viivytellyt parikin sekuntia lisää, olisi hänen tosin ollut jokseenkin mahdoton paeta, mutta mitä siitä, jos hän näinä sekunteina olisi voinut pelastaa Angersin, pelastaa uskonveljensä? Hän oli surkeasti esiintynyt pelkurina, Tavannesin pelottava ääni oli vienyt hänen miehuutensa. Hän oli pelastanut oman henkensä ja jättänyt laumansa surman suuhun, — hän, jonka Jumala oli tätä työtä varten erottanut muista monen ihmeellisen merkin avulla!
Tavallisesti häneltä ei puuttunut rohkeutta. Hän olisi kärsinyt marttyyrikuoleman vakaumuksensa tähden, mutta hänellä ei ollut sitä malttia, joka kestää äkillisen kauhun, eikä sitä kylmää järkeä, joka kuoleman uhatessa näkee kahden tienhaaran päähän. Hän ei ollut pelkuri, mutta nyt hän syytti itseään pelkuruudesta, ja katumuksen tuskassa hän heittäytyi suulleen pitkään ruohikkoon. Hänellä oli ollut koettelemuksia ja kiusauksia, mutta tähän asti hän oli ne voittanut; nyt hän oli Pietarin tavoin pettänyt Herransa.
Hän makasi siinä tunnin aikaa valitellen sieluntuskissaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti raamatunlause: »Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle…» ja hän nousi istumaan. Pietari oli pelkuruudesta pettänyt Herransa luottamuksen, niinkuin hänkin oli tehnyt. Mutta Pietaria ei Herra ollut pitänyt kelvottomana. Eikö hänenkin laitansa voisi niin olla? Hän nousi seisomaan, ja hänen silmiinsä oli syttynyt uusi valo. Hän päätti mennä takaisin. Hän palaisi sinne, maksoi mitä maksoi, vaikka henkensä uhalla, ja ryöstäisi kirjeet. Eikä silloin pelko kreivi Hannibalia kohtaan eikä äkillisen kuoleman kauhu voisi estää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.
Hän oli heittäytynyt pitkälleen metsäniitylle, aivan lähelle sitä polkua, jota pitkin hän oli aamulla ratsastanut. Mutta sisäinen taistelu oli niin suuresti järkyttänyt hänen mieltään, ettei hän enää muistanut, miltä puolelta oli tullut metsäaukealle, ja hän kääntyi eri puolille koettaen muistella.
Juuri silloin sattui hänen korviinsa suitsien hiljainen helinä, ja hän näki vihreiden pensaiden välistä sotavarustusten välkkyvän. He olivat siis seuranneet häntä päästen jo tänne! Tämä oli hänelle selvä merkki, että hän saisi yrittää vielä toisen kerran. Ja innoissaan hän astui esiin paikalle, mistä hänen takaa-ajajainsa täytyi hänet nähdä.
Niin hän ainakin luuli. Mutta kumminkin etumainen miehistä ratsastaen huolimattomasti toisaalle käännetyin kasvoin, säärien heiluessa, olisi mennyt ohitse mitään huomaamatta, ellei hänen hevosensa oli tarkkaavampana hypähtänyt syrjään. Silloin mies kääntyi ja tuokion aikaa he tuijottivat toisiaan hevosen pystykorvien välitse.
— Herra de Tignonville! — pääsi vihdoin papilta huudahdus.
— La Tribe!
— Tekö se todella olette?
— Hm… niinpä luulisin, — vastasi nuori mies.
Pappi kohotti silmänsä ikäänkuin kutsuakseen puut, pilvet ja linnut todistajikseen. — Nyt, — huudahti hän, — tiedän olevani valittu! Ja tiedän meidän olevan välikappaleita suorittamaan tämän työn siitä päivästä alkaen, kun kana pelasti meidät heinäkuormassa Pariisissa. Nyt tiedän kaiken olevan anteeksi annetun ja järjestetyn ja Angersin uskovaisten huomenna jäävän eloon eikä kuolevan, — ja hän astui säteilevin, mutta samalla juhlallisin kasvoin nuoren miehen jalustimen viereen.
Hetken aikaa Tignonville katseli tarkkaavasti eteensä. — Kuinka kaukana he ovat meistä edellä? — kysyi hän. Hänen äänensävynsä, tyly ja asiallinen, ei ensinkään liittynyt toisen innostukseen.
— He lepäävät noin puolen tunnin matkan päässä täältä, lautan lähellä.Ajatteko heitä takaa?
— Koetan.
— Yksinännekö?
— En. — Nuoren miehen kasvoilla oli julma ilme hänen puhuessaan. —Minua seuraa viisi miestä… samaa laatua kuin tekin, herra La Tribe.Sain ne asehuoneesta, ja yksi heistä on menettänyt vaimonsa, toinenpoikansa, toiset kolme…
— Mitä he?
— Rakastettunsa, — vastasi Tignonville kuivasti ja loi pappiin omituisen katseen.
Mutta La Triben mielessä oli vain yksi asia, hän saattoi ajatella vain sitä. — Kuinka satuitte kuulemaan kirjeistä? — kysyi hän.
— Kirjeistäkö?
— Niin?
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
La Tribe tuijotti nuoreen mieheen. — Miksi siis ajatte häntä takaa? — kysyi hän.
— Miksikö? — toisti Tignonville vihasta synkkenevin kasvoin. — Vai kysytte, miksi ajamme takaa… Mutta se nimi, jonka hän aikoi lausua, tuntui tukahuttavan häntä, ja hän vaikeni.
Mutta nyt hänen miehensäkin olivat saapuneet paikalle, ja yksi heistä vastasi hänen puolestaan. — Miksikö seuraamme Hannibal de Tavannesia? — sanoi hän ankarasti. — Tehdäksemme hänelle, mitä hän on tehnyt meille. Ryöstääksemme häneltä niinkuin hän on ryöstänyt meiltä… ryöstänyt kultaa kalliimpaa. Surmataksemme hänet niinkuin hän on surmannut omaisemme, salakavalasti ja äkkiarvaamatta. Vaikkapa hänen vuoteessaan, jos vain voimme. Hänen vaimonsa sylissä, jos Jumala sen sallii. — Puhujan kasvot olivat näiden ajatusten hautomisesta ja unettomuudesta kuihtuneet, mutta hänen silmänsä leimusivat, ja hänen toverinsa murahtelivat myöntymistään.
— Onhan selvää, miksi me vainoomme häntä, — yhtyi toinen puheeseen. — Onko ainoatakaan uskolaistamme, joka ei näitä hirmutöitä kuullessaan syöksyisi pystyyn saadakseen tikarillaan puhkaista lähimmän tästä mustasta laumasta… vaikka se olisi hänen veljensä? Jos sellainen on, niin olkoon hän kirottu!
— Aamen! Aamen!
— Sillä tapaa, ainoastaan sillä tapaa, — huusi mies, joka oli ensiksi puhunut, — saamme maassamme turvaa. Ja ainoastaan silloin voivat lapsemme, pienet tyttösemme, maata turvallisina vuoteissaan.
— Aamen! Aamen!
Puhujan pää painui rintaa vasten, ja valo sammui hänen silmistään hänen lausuttuaan viimeiset sanansa. La Tribe katsoi häneen tarkkaavaisesti, sitten toisiin, viimeiseksi Tignonvilleen, jonka kasvoilla hän kuvitteli yllättäneensä heikon hymyn. Mutta kun Tignonville puhui, oli hänen äänensä kyllin vakava.
— Nyt te olette kuullut, — sanoi hän. — Soimaatteko meitä?
— En voi, — sanoi pappi, ja häntä puistatti. — En voi. — Nämä tunteet olivat jonkun aikaa olleet hänen sielunelämänsä ulkopuolella, ja vihannassa metsässä, Jumalan taivaan alla, kirkkaassa auringonpaisteessa, ne tuntuivat kiduttavilta. Sittenkään hän ei voinut moittia miehiä, jotka olivat kärsineet niinkuin nämä olivat kärsineet ja yltyneet hurjaan vimmaan, kun heille oli tehty suurin vääryys, mitä ihminen milloinkaan voi toiselle tehdä. — En uskalla, — jatkoi hän surullisesti. — Mutta Jumalan nimessä tarjoan korkeamman ja jalomman työn suoritettavaksenne.
— Emme tarvitse muuta, — mutisi Tignonville kärsimättömänä.
— Mutta monet muut tarvitsevat teitä, — vastasi La Tribe nuhtelevasti. — Te ette tiedä, että sillä miehellä, jota ajatte takaa, on kirjeitä kuninkaalta Angersin viranomaisille.
— Mitä? Onko hänellä?
— Käskien niitä toimimaan Angersissa niinkuin hänen majesteettinsa on toiminut Pariisissa.
Miehet purkivat kirouksia. — Mutta hän ei saa nähdä Angersia, — vastasivat he. — Siihen vereen, jonka hän on vuodattanut, hän saa matkalla tukehtua. Ja mitä hän on aikonut tehdä muille, se tapahtukoon hänelle itselleen!
La Tribe värisi kuunnellessaan ja katsellessaan heitä. Vastoin tahtoakin näiden miesten kostonhimo kauhistutti häntä. — Mutta miten? — sanoi hän. — Hänellä on parikymmentä miestä mukanaan, ja teitä on vain kuusi.
— Meitä on nyt seitsemän, — vastasi Tignonville hymyillen.
— Totta kyllä, mutta…
— Ja hän levähtää tänä yönä La Flèchessä? Eikö niin?
— Niin oli tänä aamuna hänen aikomuksensa.
— »Vanhan kuninkaan majatalossa» valtateiden risteyksessä?
— Niin sanottiin, — myönsi La Tribe vastahakoisesti ymmärtämättä itsekään miksi. — Mutta jos yö on kaunis, niin on yhtä luultavaa, että he nukkuvat taivasalla.
Yksi miehistä osoitti taivasta kohti. Synkkä pilvisikermä, joka näytti juuri kohonneen merestä, roikkui lännessä matalalla suurena ja uhkaavana.
— Katsokaa! Jumala antaa hänet meidän käsiimme! — huusi hän.
Tignonville nyökkäsi. — Jos hän on siellä yötä, — sanoi hän, — niin Jumala sen todella tekeekin. Ratsastakaa edellä, — sanoi hän eräälle seuralaisistaan laskeutuen ratsunsa selästä, — ja pitäkää varanne, ettei meitä yllätetä. Ja te, Perrot, kertokaa tälle herralle. Tämä Perrot, niin on Jumala sallinut, — lisäsi hän, ja hänen huulillaan väreili sama heikko hymy, jonka pappi jälleen huomasi, — on nainut La Flèchen suuresta majatalosta ja tuntee tämän paikan.
— Paremmin kuin kukaan, — murisi jörö, mietteitään hautova nuori mies, jonka katse hämmästytti julmalla hehkullaan.
La Tribe pudisti päätään. — Minäkin tunnen sen, — sanoi hän. — Se on luja linnoitus, piha on muurien ympäröimä ja kaikki akkunat pihalle päin. Portit suljetaan tunti auringonlaskun jälkeen, vaikka kuka olisi ulkopuolella. Jos luulette, herra de Tignonville, saavanne hänet käsiinne sieltä…
— Malttia, arvoisa herra, — keskeytti Perrot, — te ette vielä kuullut, mitä minulla on kerrottavaa. Tunnen sen toiseltakin kannalta. Muistatteko pienen puron, joka juoksee suuren pihan ja tallien läpi?
La Tribe nyökkäsi.
— Siinä on rautaristikko kummassakin päässä eikä koirakaan pääse lävitse. Muistattehan? Hyvä on, monsieur, minä olen pyydystänyt siellä rottia, ja sillä kohtaa, missä vesi juoksee vallin alitse, on onkalo, pituudeltaan noin sylen mittainen. Siellä voi väkevä mies siirtää tieltään yhden niistä kivistä, jotka ympäröivät aukon ristikkoa… ja silloin hän on sisällä.
— Niinkö, sisällä! Mutta missä siellä? — kysyi La Tribe rypistäen kulmakarvojaan.
— Viisaasti sanottu, missä? — toisti Perrot voitonriemuisella äänellä. — Siinäpä temppu juuri onkin. Tallissako, jossa on nukkuvia miehiä ja kuorsaajia joka olkikuvolla? Ei, vaan kahden tallin välillä syvennyksessä, ja siellä vesi virratessaan sisään valuu puhtaana kiviseen kanavaan, joka on yhdeltä kohtaa syvennetty, niin että siitä voi nostaa nuoralla ja sangolla vettä huoneisiin. Sillä kohtaa ovat talon parhaat huoneet, neljä perätysten, ja kaikki avautuvat käytävään, joka oli yleisen tavan mukaan avoin, kunnes leskikuningatar Isabel matkallaan Nantesiin kaksi vuotta sitten poikkesi sinne ja piti huoneita vetoisina. Silloin käytävän senpuolinen pää katettiin ja suljettiin hänen paluunsa varalta. Tavannes ja hänen rouvansa nukkuvat arvatenkin siellä, ja hän on mielestään hyvässä turvassa, sillä näihin neljään huoneeseen on vain yksi tie, se ovi, joka vie avoimesta käytävästä katettuun osaan. Mutta, — ja hän loi nopean katseen ylöspäin, ja La Tribe näki hänen silmissään kytevän tulen, — me emme mene siitä ovesta.
— Nostetaanko vettä lattialuukun kautta?
— Käytävässäkö? Aivan niin, se on kulmauksessa neljännen oven takana. Siellä hän lankee kuoppaan, jonka on muille kaivanut, ja hänen ilkeät aikeensa kohtaavat häntä itseään.
La Tribe oli vaiti.
— Mitä te ajattelette tästä suunnitelmasta? — kysyi Tignonville.
— Se on koko ovela, — vastasi pappi.
— Eikö teillä ole muuta huomautettavaa?
— Ei mitään, ennenkuin olen saanut syödä.
— Antakaa hänelle jotakin! — sanoi Tignonville happamella äänellä. — Ja me voimme itsekin syödä samalla kertaa. Taluttakaa hevoset metsään. Ja te, Perrot, kutsukaa Tuez-les-Moines, joka on edessäpäin. La Flècheen pitäisi olla vain kahden tunnin matka. Meidän ei senvuoksi tarvitse lähteä täältä, ennenkuin aurinko on laskemaisillaan. Päivälliselle!
Hän ei kuitenkaan liene tuntenut sitä huolettomuutta, jota teeskenteli, sillä aterialla hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän loi ajoittain pappiin epäluuloisia katseita. La Tribe puolestaan pysyi ääneti, vaikka väki söikin erillään. Hän oli tosiaankin kahden vaiheilla omista tunteistaan. Vaisto ja järki olivat joutuneet hänessä ristiriitaan. Sittenkin oli yksi seikka hänelle selvä, Angersin pelastaminen, ja vähitellen jäi kaikki muu syrjemmälle. Kun ateria oli päättynyt ja Tignonville taas puhutteli häntä, oli hän valmis.
— Teidän innostuksenne näkyy laimentuneen siitä asti, kun tapasimme toisemme, — sanoi nuorempi miehistä pilkallisesti hymyillen. — Saanko nyt kysyä teiltä, näettekö suunnitelmassamme mitään varjopuolta?
— Siinä ei ole mitään vikaa.
— Jos kaitselmus toimitti meidän tiemme yhtymään, niin eikö juuri kaitselmus ole antanut minulle Perrotia, joka tuntee La Flèchen? Jos kaitselmus toi teidän tietoonne Angersin uskovaisten vaaran, niin eikö kaitselmus johtanut meitä tänne, sillä ilman meitä olisitte ollut voimaton?
— Sen kyllä uskon.
— Sanokaa siis, Herran nimessä, mitä oikeastaan tarkoitatte? — tiuskaisi Tignonville niin kiivaasti, ettei toisen käytös ensinkään näyttänyt riittävältä aiheelta sellaiseen purkaukseen. — Mitä te tahdotte? Mikä teitä vaivaa?
— Tahtoisin asettua teidän sijallenne, — vastasi La Tribe rauhallisesti.
— Minunko sijalleni?
— Niin.
— Mitä, onko meitä liian monta?
— Meitä on tarpeeksi monta ilman teitä, herra de Tignonville, — vastasi pappi. — Jumala ei lue tätä retkeä viaksi noille miehille, joilla on vääryyksiä kostettavana.
Tignonvillen silmät leimusivat vihasta. — Eikö siis minulla ole vääryyttä kostettavana? — huusi hän. — Eikö merkitse mitään, että olen menettänyt morsiameni, että minulta on ryöstetty vaimoni, että olen nähnyt rakastamani naisen laahattavan pois orjaksi ja leikkikaluksi? Eikö se kaikki ole mitään vääryyttä?
— Hän säästi henkenne, vaikkei olisikaan sitä pelastanut, — sanoi pappi juhlallisesti. —Ja hänen henkensä ja hänen palvelijoillensa hengen.
— Omaksi edukseen.
La Tribe levitti kätensä.
— Omaksi edukseen! Ja siksi tahtoisitte päästää hänet vapaaksi? — huusi Tignonville raivosta miltei tukehtuneella äänellä. — Tiedättekö, että tämä mies yksin, seistessään Louvren suuressa salissa ja kuninkaankin peräytyessä, hyväksyi meikäläisten murhan? Onko hänet sittenkin vapautettava?
— Teidän käsistänne kyllä, — vastasi La Tribe tyynesti. — Te olette meidän joukossamme ainoa, joka ei saa häntä vainota. — Hän olisi vielä lisännyt jotakin, mutta Tignonville ei tahtonut kuulla.
Asehuoneen muurien sisäpuolella hautoessaan kärsimiään vääryyksiä Tignonville oli sallinut vihan tukehuttaa jalommat vaistonsa. Ollen turhamainen ja itserakas hän kuvitteli joutuvansa maailman silmissä naurettavaksi sen kurjan osan tähden, jota oli näytellyt. Ja hänen turhamaisuuteensa sattunut haava paheni, kunnes ei mikään muu olisi auttanut kuin nähdä vihollisensa joutuvan perikatoon. Viipymätön takaa-ajo, pikainen kosto, ainoastaan nämä muka voivat parantaa hänen kunniansa toverien silmissä.
Sisimmässään hän kyllä tiesi, mikä olisi hänelle paremmin sopinut. Mutta turhamaisuus on voimakas vaikutin, ja hänen omatuntonsa nuhteli vain heikosti silloinkin, kun La Tribe sitä kannatti. Hän ei tahtonut kummaltakaan kuulla enempää.
— Te olette matkustanut hänen kanssaan niin kauan, että olette mennyt hänen puolelleen! — huusi hän vimmastuneena. — Varokaa, hyvä herra, varokaa, ettemme ala pitää teitä paavilaisena! — Ja mennen miesten luo hän käski heitä satuloimaan hevoset lisäten jonkin karvaan sanan, mikä saattoi miehet luomaan pappiin kaikkea muuta kuin ystävällisiä katseita. Sitten La Tribe ei sanonut enää mitään. Mitä se olisikaan hyödyttänyt?
Mutta kun pimeys alkoi verhota vaippaansa koko tämän pienen joukon ja miesten ennustama myrsky kohista lännestä päin, paisui hänen vastenmielisyytensä tätä suunnitelmaa kohtaan. Kesäisen salaman valossa, joka juuri alkoi välähdellä taivaalla, ei ainoastaan näkynyt leveä kimalteleva joki ja metsäinen kukkula, joiden välitse heidän tiensä kulki, vaan myöskin hänen seuralaistensa kasvot; ja nämä kasvot vuorostaan valaisivat kammottavalla tavalla sitä veristä kauheutta, jota kohti he olivat menossa. Hermostuneena ja levottomana pappi pohti tämän yrityksen eri asteita: salaista pääsyä sisään vesijohdon kautta, luukusta kömpimistä, yllätystä ja verilöylyä makuuhuoneessa. Ja liekö se johtunut siitä, että hän oli viettänyt useita päiviä uhrinsa seurassa, vai siitä, että hänen toiselle mainitsemansa syyt panivat hänet epäröimään, mutta tämä suunnitelma järkytti hänen sieluaan.
Turhaan hän vakuutti itselleen, että Tavannes oli sortaja; sittenkin hän näki juuri unestaan herätetyn miehen, jonka silmissä kuvastui uhkaavan perikadon kauhu. Ja kun ratsumies, jonka takana hän istui, osoitti hänelle erästä tuikkivaa tulta ja kuiskaten mainitsi sen vilkkuvan St. Agnesin kappelista, joka oli aivan majatalon vieressä, olisi hän voinut huudahtaa kuten parhain katolilainen:inter pontem et tontem, Domine!Niin, hän todella mutisikin jotakin sellaista. Sillä hänen edessään mies kääntyi ja kysäisi: — Mitä?
Mutta hugenotti ei selittänyt.
Kreivitär nousi istumaan pimeässä huoneessaan. Puolesta päivästä alkaen hänellä oli ollut tunnonvaivoja, eikä hän enää niitä kestänyt. Hitaasti kuluva päivä, illalla tullut ukonilma ja nousevan myrskyn enteet, jotka olivat pakottaneet seurueen etsimään suojaa tästä majatalosta, kaikki tämä oli kiduttanut häntä muistuttaen, että hetket kuluivat ja että pian olisi tuo laiminlyönti korjaamaton. Kerran hän jo äkillisen mielijohteen mukaan oli koettanut korjata tätä erehdystä, mutta turhaan, ja tekemällä itsensä epäiltäväksi vain vaikeuttanut korjausta. Päivän mittaan oli kuitenkin tuntunut mahdolliselta levähtää tietoisena siitä, että oli tehnyt yrityksen, mutta nyt yöllä, kun pimeässä oli kuulevinaan pienten lasten huutoja heidän äitiensä katsellessa kauhistuneina, se oli aivan mahdotonta. Hän nousi istumaan ja kuunteli ohimosuonten jyskyttäessä.
Rouva St. Lo, joka nukkui samassa huoneessa, oli ripustanut vaipan akkunan eteen, ettei näkyisi ajoittain välähtelevää salamaa, ja niin siellä oli aivan pimeä. Vaikeampaa oli estää ukkosen kumeaa jyrinää kuulumasta, sillä yö oli painostavan kuuma ja vaipan peittämä akkuna oli auki. Vähitellen alkoi kuulua toistakin ääntä, rankkasateen rapinaa, sekaantuen tasaiseen hengitykseen, josta päättäen rouva St. Lo nukkui.
Päästyään tästä selville kreivitär huoahti ja liukui vuoteeltaan lattialle. Hän tapaili pimeässä vaippaansa, löysi ja kietoi sen yöpukunsa ympärille. Sitten hän lähti hapuillen ovelle vuoteensa äärestä, jonka pääpuoli oli akkunaa ja jalkopää ovea kohti, ja tunnusteltuaan kädellään ovea ristiin rastiin ainakin kymmenen kertaa hän vihdoin tapasi ovenrivan ja painoi sen alas. Ovi narahti hänen avatessaan, ja hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta tuo ääni ei kuulunut pitemmälle, sillä katetussa käytävässä, jossa oli kaksi akkunaa pihan puolella, kohosi ulkoapäin tulevia ääniä, sateen rapinaa ja veden solinaa räystäskouruissa ja torvissa.
Toinen akkunoista oli auki päästäen sisään sadetta ja tuulta, ja kreivittären pysähtyessä ja pidellessä ovea auki ilmavirta puhalsi hänen yltään vaipan. Hän astui nopeasti ulos ja sulki oven jälkeensä. Vasemmalla puolella oli käytävän umpinainen osa; hän kääntyi oikealle. Mutta tuskin hän oli astunut pimeässä askeleen, kun hän pysähtyi. Hänen vieressään, parin jalan päässä hänestä, oli joku liikahtanut, ja jokin oli kumahtanut niinkuin puukenkä lattiata vasten, kuuluen niin läheltä, että hän henkeään pidättäen painautui seinää vasten. Hän kuunteli. Ehkä jotkut palvelijoista olivat tehneet vuoteensa lattialle, kuten oli aivan tavallista. Ehkä joku naisista oli liikahtanut hänen takanaan siinä huoneessa, jonka seinään hän juuri painautui. Ehkä… mutta juuri hänen tätä vakuuttaessaan itselleen hän kuuli saman äänen uudelleen; se kuului hänen jalkainsa juurelta.
Onneksi leimahti nyt salama valaisten koko käytävän; se oli tyhjä. Se valaisi hänen oikealla puolellaan oviriviä, pieniä akkunoita vasemmalla ja häntä vastapäätä oven, joka eroitti heidät muusta talosta. Hän olisi saattanut kiittää Jumalaa tästä valosta ja kiittikin siitä, sillä kun salamaa heti seurannut ukkonen jyrähti hänen päänsä kohdalla vyöryen raskaasti itää kohti, astui hän rohkeasti käytävää pitkin tunnustellen kädellään ensimmäistä ovea, sitten toista ja vihdoin kolmatta.
Hän hapuili tämän ripaa ja löysi sen, mutta pysähtyi vieläkin. Kootakseen rohkeutensa hän koetti palauttaa mieleensä ne tuskanhuudot ja kauhistuneet silmät, jotka olivat ajaneet hänet tänne. Ja vaikkei tämä oikein onnistunut, tuli hänen avukseen muita ajatuksia. Kun myrsky tukahutti muut vähemmät äänet ja tuontuostakin aukaisi Jumalan lyhdyn hänen hyväkseen, eikö se osoittanut, että Herra oli hänen puolellaan ja tarpeen tullen häntä auttaisi? Tämä usko tuli varsin sopivaan aikaan, ja entistä rohkeampana hän nyt kokosi ajatuksensa. Kun jyrinä oli lakannut, avasi hän oven, pujahti sisään ja sulki jälkeensä. Hän olisi mielellään jättänyt oven raolleen päästäkseen hädän tullen paremmin pakoon, mutta avoimesta akkunasta käytävään puhaltava tuuli teki tämän varokeinon liian vaaralliseksi.
Hän astui pari askelta syvemmälle huoneeseen ja ukkosen jyrinän häipyessä etäisyyteen kurottautui eteenpäin koettaen tuskallisessa jännityksessä kuulla kreivi Hannibalin hengitystä, mutta akkuna oli auki ja sade rapisi yhä; hän ei voinut sateelta kuulla mitään ja peloissaan astui vieläkin askeleen eteenpäin. Akkunan piti olla hänen edessään ja vuoteen vasemmalla nurkassa. Mutta kummastakaan hän ei ollut varma; hänen täytyi odottaa salaman leimahdusta.
Se leimahti ja sekunnin ajaksi huone sai kirkasta valoa. Hän näki häikäisevän selvästi akkunan, matalan pyörillä liikkuvan vuoteen ja nukkujan, ja ennenkuin huone ehti uudelleen pimetä, kyyristyi hän syvään vetäen vaipan päähineen kasvoilleen. Sillä hän oli salaman valossa nähnyt kreivi Hannibalin, mutta ei nukuksissa. Kreivi oli maannut kyljellään kasvot häntä kohti, avoimin silmin tuijottaen häneen.
Taikka oliko valo pettänyt hänet? Varmaankin se oli, sillä sinä aikana, joka seurasi salamaa ennen jyrähdystä hänen vapisten kyyristyessään kreivi Hannibal ei liikahtanut eikä päästänyt ääntä. Varmaankin valo oli pettänyt. Hän tunsi olevansa siitä niin varma, että rohkeni pysyä samassa asennossa, kunnes salama leimahti toisen kerran ja näytti kreivi Hannibalin nukkuvan silmät ummessa.
Silloin hän hengähti helpotuksesta ja nousi hitaasti pystyyn, mutta ei uskaltanut liikkua, ennenkuin salama leimahti kolmannen kerran ja totesi oikeaksi sen, mitä hän oli toisella kerralla nähnyt. Sitten hän ukkosen jyrähtäessä ja vyöryessä etäisyyteen hiipi vuodetta kohti, kunnes seisoi päänaluksen vieressä ja kumartuessaan kuuli nukkujan hengityksen.
Mutta voi, vaikein työ oli vielä jäljellä. Hän oli aivan varma, että kirjemytty oli päänaluksen alla. Kuinka hän löytäisi ja saisi sen sieltä esille herättämättä nukkujaa? Pelkkä kosketus voisi hänet herättää. Sittenkin hänen täytyi yrittää, vieläpä heti, jollei tahtonut palata tyhjin käsin, tuskallisin ajatuksin, jotka olivat kiduttaneet häntä koko pitkän päivän.
Hän tiesi sen, mutta viivytteli vielä hetkisen, kammoten tätä omankädenoikeutta ja kuunnellen sateen loppumatonta kohinaa. Silloin myrsky rohkaisi häntä toisen kerran. Kuinka sopivaan aikaan se olikaan puhjennut! Kuinka erinomaisesti se oli ohjannut häntä! Kuinka huono mahdollisuus hänellä olisikaan ollut ilman sitä! Ja niin hän vihdoin päättäväisesti, mutta taitavasti työnsi sormensa päänaluksen ja vuoteen väliin, painaen varovasti toiselle kädellään jälkimäistä alaspäin. Silmänräpäyksen ajan hänestä tuntui, että nukkuja pidätti hengitystään, ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä. Mutta hengitys jatkui seuraavana sekuntina — jos se ensinkään oli välillä tauonnut — ja peläten salaman leimahtavan uudelleen ja ilmaisevan hänet kreiville näin likellä ja tällaisessa teossa, oka tuntui paremmin sopivan pimeässä suoritettavaksi, hän tunnusteli kädellään kauempaa ja samassa kosketti jotakin. Kun hänen sormensa osuivat myttyyn ja tarttuivat siihen nukkujan hengityksen huokuessa kuumana hänen polttavaa poskeaan vasten, silloin hän käsitti, että suurin vaara oli käden takaisin vetämisessä.
Ensimmäisellä yrityksellä nukkuja murahti jotakin, liikahti ja heitti kätensä vuoteen reunan yli. Hän luuli kreivin olevan heräämäisillään ja saattoi vaivoin pysyä paikallaan, mutta toinen ei liikahtanut enää, ja kreivitär yritti uudestaan niin varovasti, että hiki valui pitkin hänen kasvojaan ja tukka tuntui nihkeältä niskassa päähineen alla. Hitaasti, hyvin hitaasti hän veti kättään ja siinä olevaa myttyä takaisin, niin hitaasti, mutta näin pitkälle päästyään niin päättäväisesti, että kun pelätty salamanleimahdus yllätti hänet ja hän näki nukkujan ankarat, tummat kasvot, joilla oli unen salaperäinen, kaukainen ilme, aivan lähellä omiaan, ei hänen käsivartensa ainoakaan lihas liikahtanut, eikä hänen kätensä vavissut.
Se oli tehty… vihdoinkin! Äkillisen kiitollisuuden, voitonriemun ja ihastuksen vallassa hän suoristi vartalonsa. Hän käsitti, että nyt se oli tehty, ja että hän tuossa piti kädessään myttyä. Hengähtäen syvään helpotuksesta ja riemusta hän hiipi ovea kohti.
Hän tavoitti ripaa ja silloin hänestä kuului kuin nukkujan hengitys olisi muuttunut; hän pysähtyi ja kuunteli kurkottaen päätään. Mutta kaikki äänet paitsi aivan lähimmät hukkuivat sateen rapinaan, ja hän uskoi erehtyneensä, niin että kun hänen kätensä sattui ovenripaan, painoi hän sen alas, liukui varjon tavoin käytävään ja sulki oven jälkeensä.
Huoneesta päästyään hän jäi seisomaan paikalleen, ja kaikki veri tuntui pakkautuvan sydämeen. Uneksiko hän! Käytävä, jossa hän seisoi, jossa oli ollut pilkkopimeä hänen siellä hetki sitten ollessaan, oli nyt valaistu. Ainakin niin paljon valaistu, että hänen pimeään tottuneet silmänsä selvästi eroittivat käytävän toisessa päässä kolme miestä, jotka näkyivät korjaavan heitä valaisevaa lyhtyä, sillä kaksi lähintä oli juuri kumarruksissa sen kimpussa. Nämä kaksi seisoivat selin häneen, kolmannen kasvot olivat käännetyt häntä kohti, ja juuri nämä kasvot saattoivat veren pakkautumaan hänen sydämeensä. Mies oli ainoastaan vyötäisiin saakka näkyvissä. Tuijotettuaan häntä muutaman sekunnin äänettömän kauhun vallassa kreivitär näki hänen kohoavan ylemmäs ja huomasi silloin, että hän hetkeksi pysähdyttyään oli nousemassa lattialuukusta. Mitä tämä näky merkitsi, keitä miehet olivat taikka mitä heidän ilmestymisensä tiesi, näihin kysymyksiin eivät hänen aivonsa tällä hetkellä voineet vastata. Siinä oli kylliksi, että hän muisti, kuka saattoi kuulla ja mitä hänellä oli kädessä, eikä kirkaissut.