Sensijaan hän seisoi hämärässä omassa päässään käytävää tuijottaen heihin tarkasti, kunnes näki kolmannen miehen nousseen kokonaan esille, mutta lyhdyn valo häilyi miehen edessä, niin ettei voinut nähdä häntä selvästi. Tuskin oli mies päässyt ylös luukusta, kun hän jo kumartui auttamaan neljättä, jolla luukusta kömpiessään oli paljas puukko hampaissaan. Kreivitär näki silloin, että heillä oli kaikilla aseet, ja jokin salakähmäisyys heidän liikkeissään ja heidän silmiensä julma katse valon osuessa heidän synkille kasvoilleen kammotti häntä ja hyyti hänen sydämensä. Keitä he olivat ja miksi he olivat tulleet tänne? Mitä he aikoivat? Jälleen tointuessaan ja tehdessään itselleen näitä kysymyksiä hän näki neljännen miehen vuorostaan kumartuvan ja ojentavan kätensä viidennelle, mutta silloin kreivitär ei enää voinut hillitä itseään, vaan päästi huudahduksen, sillä viimeiseksi luukusta kömpinyt mies oli La Tribe! La Tribe, josta hän oli tänä aamuna eronnut!
Kreivitär oli tosin huudahtanut vain hiljaa, mutta miehet kuulivat sen kuitenkin, ja molemmat ne, jotka seisoivat selin häneen, kääntyivät niin nopeasti kuin heitä olisi pistetty. Mies, joka piteli lyhtyä, nosti sitä, ja kaikki viisi tuijottivat häneen ja hän heihin. Silloin pääsi kreivittäreltä toinen huudahdus, kovempi ja hämmästyneempi edellistä, sillä mies, joka seisoi häntä lähinnä pitäen lyhtyä korkealla, oli Tignonville, hänen rakastettunsa!
— Hyvä Jumala! — kuiskasi kreivitär. — Mitä te aiotte?
Vasta silloin Tignonville hänet tunsi. Sillä siihen asti he olivat lyhdyn valossa nähneet vain huppukauluksiseen vaippaan kietoutuneen olennon, synkän haamun, joka herätti taikauskoista pelkoa. Mutta nyt kaksi heistä tunsi hänet, ja Tignonville lähestyi häntä hitaasti ikäänkuin unessa.
Sielunelämässä on ratkaisevia hetkiä, jolloin henkiset kyvyt toimivat oikeastaan vaistomaisesti eivätkä järjen mukaan. Nuori nainen ei koskaan käsittänyt, miksi hän sillä hetkellä toimi niinkuin toimi, miksi hän ei kysynyt mitään, ei huudahtanut eikä moittinut, vaan sormi huulilla katsellen Tignonvilleä silmästä silmään laski mytyn hänen käteensä.
Tignonville otti sen häneltä yhtä koneellisesti kuin se annettiinkin, samalla kädellä, joka piteli paljastetun miekan kahvaa. Sitten hän synkin katsein ja ääneti kuten nainenkin aikoi mennä tämän ohitse. Lemmittynsä täällä tapaaminen vartioimassa sen miehen ovea, joka oli hänet ryöstänyt, kiihoitti hänen huonoimpia intohimojaan. Mutta kreivitär liikahti estämään häntä ja sulki häneltä tien. Kohottaen kättään hän osoitti lattialuukkua.
— Menkää! — kuiskasi hän ankarasti. — Te olette saanut mitä tarvitsette. Menkää!
— Ei, me emme mene! — ja Tignonville pyrki hänen ohitsensa.
— Menkää! — toisti kreivitär samalla sävyllä. — Te olette saanut mitä tahdoitte. — Hän viittasi yhä kädellään, yhä tarkaten viittä miestä silmää räpäyttämättä, ukkosen kumeasti jyrähdellen vyöryessä itää kohti ja kuuluessa hetki hetkellä etäämpää ja sydänyön sateen tulvehtiessa joka vesitorvesta ja tippuvasta räystäästä ja täyttäessä käytävän hiljaisella suhinalla. Vähitellen kreivittären katse pääsi voitolle, hänen jalompi luonteensa ja tarkoituksensa masensi Tignonvillen heikomman luonteen. Sillä hän käsitti nyt, mistä oli kysymys, ja Tignonville näki, että toinen sen käsitti, ja jos hän olisi ollut siellä yksinään, olisi hän pujahtanut tiehensä sanomatta sanaakaan puolustuksekseen. Mutta eräs miehistä tunkeutui hurjan maltittomana heidän väliinsä.
— Missä hän on? — murisi hän. — Mitä tämä hyödyttää? Missä hän on? — ja Tuez-les-Moinesin verestävät silmät tarkastivat oviriviä ja hänen veitsenkahvaa pitelevät, värähtelevät kätensä ilmaisivat hänen kiihkeyttään. — Missä hän on? Missä hän on, tyttö? Sano heti, taikka…
— Sitä en sano.
— Valehtelet, — huudahti mies, näyttäen hampaitaan kuin koira. — Kyllä sinä sen sanot. Taikka tapamme sinutkin! Missä hän on?
— Sitä en teille sano, — toisti kreivitär seisten hänen edessään ylenkatseellisen pelottomana. — Jos astutte vielä askeleen, niin hälytän koko talon hereille. Vannon teille, herra de Tignonville, joka tunnette minut, että jos tämä mies ei peräydy, niin…
— Onko hän jossakin näistä huoneista? — vastasi Tignonville. — Missä niistä?
— Hakekaa niistä! — vastasi kreivitär hiljaa, mutta purevalla ivalla. — Hakekaa. Herättäkää palvelijani, hälyttäkää koko talo! Ja kun hänen väkensä on kimpussanne, niin kiittäkää omaa päätöntä hulluuttanne, sillä heitä on viisi jokaista teitä kohti.
Tuez-les-Moinesin silmät kiiluivat. — Ettekö siis sano meille? — huusi hän.
— En!
— Silloin…
Mutta juuri kun vimmastunut mies oli syöstä nuoren naisen kimppuun, kietoi La Tribe käsivartensa hänen ympärilleen vetäen hänet takaisin.
— Sehän olisi hulluutta, — huusi hän. — Oletteko järjiltänne, hupsu? Lopettakaa jo! — Hän läähätti rimpuillessaan vimmastuneen kanssa. — Jos rouva hälyttää, olemme hukassa, sillä hän voi olla yhdessä näistä neljästä huoneesta emmekä tiedä missä niistä. — Hän pyysi katseellaan tukea Tignonvilleltä, jonka edelle oli päässyt nuorta naista varjellessaan ja joka sen jälkeen oli vain kuunnellut jurona. — Me olemme saaneet mitä tarvitsemme. Tahdotteko kostaa rouvalle, joka on sen hankkinut meille omalla uhallaan…
Herrallehan minä tahtoisin kostaa, — mutisi Tignonville ilkeästi.
— Tekemällä väkivaltaa kreivittärelle, niinkö? — tiuskasi pappi. Hän ja Tuez yhä kamppailivat. — Sanon teille, että panemme vaaralle alttiiksi sen, mitä olemme saavuttaneet, jollemme nyt poistu! Minä ainakin…
— — olen pelkuri, — lisäsi siihen Tignonville. — Madame — tämä sana näytti takertuvan hänen kurkkuunsa — voitteko vannoa, ettei hän ole täällä?
— Vannon, että jollette nyt poistu, niin hälytän! — kuiskasi kreivitär niin hiljaa kuin osasi. — Menkää, jollette jo ole viipyneet liian kauan! Taikka katsokaa! — ja hän osoitti lattialuukkua, josta kuudennen miehet kasvot ja käsivarret juuri kohosivat — kasvot niin hätääntyneinä, että kreivittären naisellinen äly heti keksi jonkin olevan hullusti. — Katsokaa, mitä viivytyksenne jo on saanut aikaan.
— Vesi nousee, — mutisi mies vakavana. — Palatkaa, Jumalan nimessä, samantekevä oletteko saaneet mitään toimeen, taikka muuten emme pääse enää ulos, nyt on tuskin jalan verta vedenpinnasta onkalon kattoon ja vesi yhä nousee.
— Kirottu vesi! — vastasi Tuez-les-Moines raivoissaan. Ja kirottu olkoon tämä nainenkin. Tapetaan molemmat! Mitä sillä on väliä, mitä sitten tapahtuu? — ja hän yritti kiskaista itseään irti La Triben kourista.
Mutta pappi piteli häntä epätoivon voimin. — Oletteko hullu? — sanoi hän. — Mitä me voimme kolmeakymmentä vastaan? Mennään täältä ennenkuin on liian myöhäistä. Heti paikalla!
— Niin, mennään vain, —huusi Perrot myöntyen vastahakoisesti. Hän oli tähän asti pysynyt puolueettomana. — Onni ei ole meille myötäinen. Tänä yönä ei kannata, veikkonen. — Hän kääntyi jörön alistuvaisena ja heilauttaen itsensä jalat edellä luukusta alas seurasi uutisten tuojaa. Eräs toinenkin miehistä teki päätöksensä ja lähti. Näin ainoastaan Tignonville, joka piteli lyhtyä, ja La Tribe, joka ei uskaltanut päästää otettaan Tuez-les-Moinesista, jäivät yltiöpään kanssa käytävään.
Kreivittären ja hänen entisen rakastettunsa katseet yhtyivät, ja lienevätkö vanhat muistot heränneet eloon vai johtuiko se ehkä siitä, että vaara nyt oli miltei sivuutettu — hän alkoi tuntea herpaantumista ja horjua. Mutta Tignonville ei huomannut sitä. Hän oli kaamean raivon vallassa sekä kreivitärtä että itseään vastaan.
— Ottakaa lyhty, — kuiskasi kreivitär epäselvästi. — Ja… hänen täytyy seurata!
— Entä te itse?
Mutta nyt olivat nuoren naisen voimat lopussa. — Voi, menkää, — valitti hän. — Menkää, ettekö milloinkaan lähde? Jos rakastatte minua, jos milloinkaan olette rakastanut minua, niin kuulkaa rukoukseni ja lähtekää täältä.
Nuori mies ei ollut osoittanut rakastajan tunteita, mutta tällaista pyyntöä hän ei voinut vastustaa, vaan kääntyi ääneti lähtemään. Tarttuen Tuez-les-Moinesin toiseen käsivarteen hän raastoi hänet väkisin luukulle.
— Hiljaa, hupsu, — mutisi hän tylysti, kun mies vastusteli, — ja pujahtakaa alas! Jos viivymme tappaaksemme hänet, on pakomme mahdoton ja hänen hengestään on silloin liian kalliisti maksettu. Alas nyt vain, mies! — ja pappi ja hän pakottivat vastustelevan yltiöpään laskeutumaan luukusta eikä kuulunut muuta kuin milloin jokin läimäys, milloin metallin kilahdus.
La Tribe seurasi häntä kiireesti. Tignonville laskeutui viimeisenä. Juuri kun hän oli katoamassa luukusta, kohotti hän lyhtyään nähdäkseen vielä vilaukselta kreivittären. Hänen kummakseen käytävä oli tyhjä ja kreivitär jo poissa. Aivan hänen likellään oli ovi pari tuumaa raollaan, ja hän arvasi kreivittären menneen sinne ja kirosi hampaittensa välitse; tällä hetkellä hänessä heräsi viha. Mutta hän ei arvannut, kuinka täpärästi nuori nainen oli arvioinut voimansa pysyen lopulta töintuskin pystyssä, eikä sitäkään, että hänen viivähtäessään — turmiokseen, jos hän olisi sen tiennyt — ja katsoessaan pimeän huoneen raotettua ovea kreivitär makasi siellä kuin kuollut vuoteellaan. Nääntyneenä hän oli mennyt tainnoksiin, josta ei tointunut, ennenkuin aurinko oli noussut ja vaeltanut lähes neljännen osan taivaankantta.
Oli vielä eräs seikka, jota Tignonville ei sattunut huomaamaan; muutoin hän olisi kiirehtinyt. Ennenkuin lyhdyn keltainen valo oli hävinnyt käytävän katosta, avautui luukusta kauimpana oleva ovi. Eräs mies hiipi käytävään varpaisillaan, ja hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat ihmeellisesti heltyneet, mutta pimeys peitti hänet pian. Mies seisoi hetken kuunnellen. Sitten kuullessaan alhaalla liikkuvien miesten huudahtavan säikähdyksestä hän havahtui äkilliseen toimintaan. Vääntäen avaimella viereisen oven auki, joka johti muun talon yhteyteen, hän katosi siitä. Sekuntia myöhemmin kuului pihalta kimakka vihellys, joka herätti ja nosti jalkeille kymmenkunnan nukkujaa. Tuokiota myöhemmin pihalla oli sekaista äänten sorinaa, jonka yli kaikui yhden kirkas ja käskevä ääni. Hämmästyksestä kirkaisten majatalo heräsi.
— Mutta miksi? — kysyi rouva St. Lo kädet puuskassa, — mutta miksi jäisimme tähän vaivaiseen paikkaan koko päiväksi ja yöksi, kun kestää vain kuusi tuntia ratsastaa Angersiin?
— Siksi, — vastasi Tavannes kylmästi, kävellessään serkkunsa kanssa majatalon portin edustalla, — että kreivitär ei voi hyvin ja vuorokauden lepo varmaankin virkistää häntä.
— Hän nukkui erinomaisesti. Siitä olen varma.
Kreivi kohautti olkapäitään.
— Hän ei tänä aamuna edes nostanut päätään, vaikka palvelijani kirkui viereisessä huoneessa: Murha! Ja… taivaan nimessä! — jatkoi rouva St. Lo äkillisen keskeytyksen jälkeen ja varjostaen silmiään kädellään, — mikä tuolta tulee? Hautajaissaattoko? Vai pyhiinvaelluskulkue? Jos kaikki papit täällä päin ovat yhtä mustia, niin ei ole ensinkään kumma, että herra Rabelais riitaantui heidän kanssaan.
Majatalo oli kaupungin vallien ulkopuolella niiden mukavuudeksi, jotka halusivat matkustaa aikaisin, ehkä hiukan senkin vuoksi, että ruoka ja rehu olivat halvempia eikä viinistä tarvinnut maksaa veroa kaupungille. Majatalon edessä oli neljän valtatien risteys, ja itäisimmällä niistä läheni juhlallinen saattue, joka oli jo kiinnittänyt rouva St. Lon huomiota. Aluksi kreivi Hannibalkin otaksui samoin kuin hänen serkkunsa, että siinä saatettiin hautaan jonkun ylhäisen henkilön ruumista, sillä saattueessa oli etupäässä pappeja ja heidän vertaisiaan ratsastaen aaseilla, enimmäkseen mustiin puettuja. Pieni lippu, joka liehui heidän yläpuolellaan, oli myöskin musta, mutta vaakunan paikalla oli siinä vertavuotavan sydämen kuva. Mutta katsoessaan tarkemmin he eivät nähneet paareja eikä kantovuodetta, ja seurueen lähestyessä kävi ilmi, että he kaikki olivat jollakin tapaa asestettuja, joko he sitten olivat pappeja tai maallikoita.
Äkkiä rouva St. Lo alkoi taputtaa käsiään ja ilmoitti suuresti hämmästyneenä tuntevansa heidät. — Kas, siellähän on isä Boucher, St. Benoistin pappi! — sanoi hän, —ja isä Pezelay St. Magloiresta. On siellä kolmaskin, jonka tunnen, mutta en muista hänen nimeään. Ne ovat Pariisin pappeja. Niitä ne ovat. Mutta mitähän he täällä tekevät? Luuletteko, että he ovat toivioretkellä?
— Kyllä, verisellä toivioretkellä, — vastasi kreivi Hannibal tuimasti. Ja kääntyessään häneen päin nähdäkseen, mikä häntä suututti, rouva St. Lo näki kreivin silmissä katseen, joka ennusti myrskyä. Mutta ennenkuin hän ehti mitään kysyä, oli tämä synkkä seurue, joka aluksi oli häämöittänyt vain mustana, paahtavassa kesäaamun auringonpaisteessa liikkuvana pilkkuna, ehtinyt jo melkein heidän kohdalleen. Kreivi Hannibal jätti seuralaisensa astuen esille ja pysäytti kulkueen nostamalla kättään.
— Kuka on teidän johtajanne? — kysyi hän ylpeästi.
— Minä olen johtaja, — vastasi lihava, komeapukuinen pappi, jonka pienet, ilkeämieliset silmät olivat ristiriidassa kellahtavien kasvojen typerän ilmeen kanssa. — Luvallanne sanoen, herra de Tavannes, minä se olen.
— Ja luvallanne sanoen, — pilkkasi Tavannes, — te olette…
— Angersin piispan viransijainen ja päädiakoni, St. Germainin Pienempien Veljien luostarin esimies, herra kreivi. Olen myöskin Angersin hiippakunnan tarkastaja, — jatkoi tämä arvohenkilö pudistaen poskiaan, — sekä Saumurin varamaaherran kappalainen ja hänen halpa veljensä, joka…
— Tuopa on soma ja hyvin kirjailtu hansikas, — keskeytti Tavannes halveksivasti. — Tuo käsi, jonka tuolla näen. — Hän osoitti isä Pezelaytä, jonka laiha käsi oli pinnaltaan kuin pergamenttia ja joka hieman punastuen ei ollut kuulevinaan tätä pilkkaa. — Oletteko matkalla Angersiin? — jatkoi kreivi Hannibal. — Mitä varten, herra esimies?
— Hänen armonsa, piispa, on poissa, ja hänen poissaollessaan…
— Menette yllyttämään hänen kaupunkiaan eripuraisuuteen. Ette te, — ja hän kääntyi ylenkatseellisesti esimiehestä seurueen kolmannen päähenkilön puoleen, — vaan te. Tehän olette se pappi, joka sai roskajoukon liikkeelle viime pyhäinpäivänä.
— Minä julistan Sen tahtoa, joka minut lähetti, — vastasi tämä kolmas pappi, jonka hautova ilme ja eloton, verhottu katse eivät suoneet aavistaakaan, että hän oli Pariisissa kuuluisa hurjan kaunopuheisista saarnoistaan.
— Siinä tapauksessa hänen käskynsä ovat vain: murhaa ja polta! — tiuskasi Tavannes, ja välittämättä siitä kauhistuneesta hämmästyksestä, jota tällainen puhe, miltei jumalanpilkka, herätti pappismiehissä, hän kääntyi isä Pezelayn puoleen. — Ja te! Teidätkin minä tunnen, ja te tunnette minut. Ja pankaa mieleenne tämä varoitus: kääntykää takaisin, tai muutoin teitä kohtaa pahempi onnettomuus kuin isku päähän — teillähän näkyy vielä olevan merkki jäljellä. Ellen erehdy, olette juuri te houkutellut tälle retkelle nämä kunnon ihmiset, jotka ehkä eivät tunne minua, mutta te tunnette ja voitte heille sanoa. Jos he välttämättä pyrkivät Angersiin, niin menkööt. Mutta jos minä sinne tultuani tapaan epäjärjestystä, niin hirtätän erään henkilön jokseenkin korkealle. Älkää rypistäkö minulle nokkaanne, pappi! — Kreivi Hannibal ei voinut olla lisäämättä tätä viimeistä huomautusta, sillä isä Pezelayn silmät suorastaan leimusivat vihasta. — Niin, erään henkilön, eikä hänen paljas päälakensa silloin pelasta hänen ilmatorveansa kiristyksestä!
Pappien seuralaiset alkoivat jupista närkästyneinä, ja muutamat näyttivät juuri vetävän miekkansa tupesta. Mutta kreivi Hannibal ei pannut heihin mitään huomiota, vaan oli jo pyörähtänyt kantapäällään, kun isä Pezelay kannustaen aasiaan pari askelta eteenpäin ja siepaten eräältä kirkonpalvelijalta raskaan vaskiristin kohotti sen korkealle ilmaan vaatien Tavannesia pysähtymään, ja hänen äänessään oli sama sävy, joka niin usein ennen oli innostanut St. Magloiren uskonkiihkoista seurakuntaa.
— Odottakaa, herra kreivi! — huusi hän. — Ja kuulkaa tämä varoitus. Pysähtykää, te huoleton herjaaja, jonka kasvot ovat kylmät kuin rauta ja sydän kova kuin kivi taivasta ja pyhää kirkkoa vastaan! Seiskää ja kuulkaa! Herran viha on kääntynyt tätä kaupunkia, juuri Angersia vastaan epäuskon tähden. Sen paikka on jääpä autioksi, ja sen lapset paiskataan kiviä vasten. Voi teitä sentähden, jos vastustatte tai keskeytätte, mitä on käsketty! Sillä silloin te hukutte niinkuin Saul. Kirous kohtaa teitä viipymättä, ja teidän päivänne päättyvät kesken. Teidän huoneessanne asuvan kananealaisen naisen tähden ja sydämenne ajatusten tähden on paikkanne annettu toiselle. Niin, se miekka, joka teidät lävistää, on jo sivallettu.
— Luultavampaa on, että halkaisette kuulokalvoni, — vastasi Hannibal jyrkästi. — Ja pankaa mieleenne: Saarnatkaa niin paljon kuin haluatte täällä! Mutta jos hiiskutte sanankin Angersissa, niin tukin suunne sellaisella tavalla, joka ei teitä miellytä, vaikka olisitte kahdesti ajellut päänne! Jos siis kielenne on teille kallis, isä, niin… Vai niin, te pudistatte tomun jaloistanne? Hyvä on, jatkakaa matkaanne! Ehkäpä se on parasta.
Hän jäi katselemaan kulkueen menoa eteenpäin liehuvine lippuineen, eikä häntä häirinnyt heidän vihainen ilmeensä tai härnäävästi taivasta kohden nostettu risti tai sekään, että toinen kirkon palvelija toisensa jälkeen kääntyi katsomaan ja kohottaen kätensä kutsui taivaantulta polttamaan herjaajan. Kun jono sivuutti suuret vesialtaat ja majatalon avoimen porttikäytävän, lankesi sinne kokoontunut miesjoukko polvilleen. Ja vastaukseksi siihen papit kohottivat lippunsa korkeammalle ja alkoivat veisata: »Pelasta minut, Herra!» Sävel kaikui milloin kostonhimoisena, milloin täynnä epätoivoa, milloin taas kohisten uhkaavana kulkueen hitaasti loitotessa Angersia ja Loirea kohti.
Äkkiä rouva St. Lo kosketti kreivin hihaa. — Nyt olen saanut kyltikseni, — huusi hän kiivaasti. — Teidän kanssanne en matkusta pitemmälle.
— Kuinka niin?
— En pitemmälle, — toisti hän kalpeana ja väristen. — Paljon kiitoksia, serkku, mutta tässä tiemme eroavat. En tule Angersiin, minä olen saanut kyllikseni kauhuista. Kerään väkeni ja lähden Toursin kautta ja itäistä tietä tätini luo. Aavistan kyllä, mitä on tulossa. Teitä kohtaa turmio vasaran ja alasimen välissä.
— Vai niin.
— Te pelaatte liian ylimielistä peliä, — jatkoi rouva St. Lo värähtelevin huulin. — Antakaa tyttö takaisin sulhaselleen ja lähettäkää hänet väkineen pois. Ja peskää kätenne hänestä ja kaikesta, mitä häneen tulee. Sillä muuten saatte nähdä hänen kaatuvan ja itsekin kaadutte hänen rinnalleen! Kuulkaa neuvoani ja antakaa hänet takaisin Tignonvillelle!
— Vaimoniko?
— Vaimonneko? — toisti rouva, ja vaikka hän olikin luonteeltaan heikko ja päättämätön, aina toimien hetken tunnelman mukaan, oli hän kuitenkin tällä kertaa hyvin vakava. Hän viittasi juuri näkyvistä häviävää kulkuetta kohti. — Onko sellaista sidettä, jota nuo eivät voi päästää? Onko ihmistä, joka pelastuu, kun he ovat tuominneet? Pelastuiko amiraali? Tai Rochefoucauld? Taikka ennen rouva de Luns? Vakuutan teille, että he menevät yllyttämään Angersia teitä vastaan, ja minä aavistan myöskin, miten silloin käy. Hän sortuu siihen ja te hänen mukanaan. Vaimonneko? Mokoma vaimo, jonka ovelta viime yönä vangitsitte hänen rakastettunsa!
— Myöskin teidän oveltanne, — vastasi kreivi rauhallisesti, ivasta välittämättä.
Mutta rouva St. Lo ei ollut kuulevinaan. — Olenhan varoittanut teitä, — huusi hän. — Mutta te ette uskonut. Kerroin teille, että Tignonville seurasi meitä. Ja nyt varoitan teitä uudestaan: te olette vasaran ja alasimen välissä, herra kreivi! Jollei Tignonville murhaa teitä vuoteessanne…
— Hänhän on minun vallassani.
— Niin pyhä kirkko syöksyy päällenne ja murskaa teidät. Minä puolestani olen nähnyt kyllikseni ja enemmänkin. Minä matkustan Toursiin itäistä tietä pitkin.
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään. — Kuten haluatte, — sanoi hän.
Rouva St. Lo kiirehti tyytymättömänä hänen luotaan. Hän ei voinut käsittää miestä, joka pelasi uhkapeliä tällaisessa asemassa. Tämä peli oli hänestä liian hienoa, sen vaarat liian ilmeiset ja voitto kovin pieni. Sitäpaitsi hänessä oli naisellinen pelko kirkkoa kohtaan, naisen usko, että kuollut käsi voi rangaista.
Puolessa tunnissa hän oli jaellut määräyksensä, ja kahden tunnin päästä hänen väkensä oli koolla. Sitten hän lähti matkalle itäistä tietä pitkin; palvelijain joukossa oli kolme Tavannesin ratsumiestä saattamassa heitä kappaleen matkaa. Kreivi Hannibal katseli heidän lähtöään, ja nähdessään, että Bigot ratsasti Suzannen aasin vieressä, hän hymyili. Ja kun hän sitten kääntyi poispäin, tapahtui jotakin, mikä oli hänelle sangen harvinaista… hän nauroi ääneen.
Tämä nauru oli ilmauksena yhtä harvinaisesta mielentilasta. Tuskin kukaan oli nähnyt hänen silmiensä säteilevän, niinkuin ne nyt säteilivät, hänen kävellessään edestakaisin majatalon edustalla. Miehet tarkastelivat häntä ihmetellen eivätkä pitäneet siitä ensinkään, sillä muutamat olivat sattuneet kuulemaan kreivin riidan pappien kanssa ja kertoneet siitä muillekin, jolloin he pudistivat päätään. Se mies, joka oli kärventänyt paavin partaa ja kutittanut kardinaaleja leuan alta, oli jo vanha, eikä rohkeinkaan muista halunnut taistella sellaisten kanssa, joiden aseet eivät olleet tästä maailmasta.
Mutta vaikka he eivät siitä tietäneetkään, oli kreivi Hannibalilla pätevät syyt iloonsa. Hän ei iloinnut siksi, että aavisti vaaran uhkaavan, vaikka hän tosin mielellään menikin vaaraan; eikä siksi, ei ainakaan yksinomaan, vaikka ehkä osaksi, että se nainen, jonka rakkautta hän kaipasi, oli sinä yönä seissyt hänen ja kuoleman välillä. Ei hän myöskään iloinnut siksi, vaikka ehkä hiukan siitäkin, että tämä nainen oli todistanut hänen vaalinsa oikeaksi tuolla menettelyllään, jollaista ahdasmielinen mies olisi surkutellut, mutta jota voimakas mies ihaili. Ei, vaan hän iloitsi etupäässä siksi, että yölliset tapahtumat olivat antaneet hänen käsiinsä kaksi asetta, ja näillä hän uskoi voivansa valloittaa takaisin kaiken kadottamansa alueen, — sen, jonka oli menettänyt äkillisen päähänpiston takia poiketessaan alusta saakka noudattamaltaan polulta.
Näitä aseita olivat Tignonville, jonka nousuvesi oli vanginnut rotan satimeen, ja myös se, että kreivitär oli varastanut hänen päänalaisensa alta kallisarvoisen kirjemytyn. Hän tiesi sen, sillä maatessaan hän oli tuntenut kreivittären hengityksen poskellaan, hänen kätensä päänalaisensa alla ja samalla miltei ylivoimaista kiusausta kiskaista hänet äkkiä syliinsä. Hän oli maannut hiljaa ja sallinut toisen poistua huoneesta rauhassa niinkuin oli tullutkin. Ja palkkioksi siitä hänellä nyt oli se tietoisuus, että vaikka toinen oli ryöstänyt häneltä, ei hän ollut ryöstänyt itselleen, ja että kun hänen henkensä oli ollut vaarassa, ei toinen ollut epäillyt panna omaansa alttiiksi hänen puolestaan.
Tullessaan tähän johtopäätökseen hän värisi. Miten vähällä hän oli ollut tuomita tätä naista väärin! Ellei hän olisi maannut hiljaa ja odottanut, ellei hän olisi hillinnyt itseään, olisi hän luullut kreivittären olevan salaa liitossa entisen sulhasensa ja niiden kanssa, jotka aikoivat hänet murhata. Hän olisi joko varoituksetta saanut surmansa, taikka jos hän olisi pelastunut, olisi hän ehkä yllättänyt kreivittären ja Tignonvillen yhdessä ja silloin kaikiksi ajoiksi menettänyt uskonsa jaloon naiseen.
Tästä vaarasta hän oli pelastunut. Ja lisäksi saanut käsiinsä aseet, joista jo olemme puhuneet. Nyt hän tunsi pitävänsä kreivitärtä vallassaan ja aivan huumaantui. Jos hän käyttäisi näitä aseita parhaiten, jos hän ulottaisi jalomielisyyttä mahdollisimman pitkälle, niin hänen vaimonsa sydämen linnoitus lopultakin antautuisi!
Hänellä oli tällaiselle luonteelle ja miehuudelle ominainen vika, nimittäin halu toimia tulisesti. Hän tiesi, että yöllinen tapahtuma saattaisi hänet sellaisiin vaikeuksiin, joita kirjeiden anastaja ei ollut aavistanutkaan. Jos papit yllyttäisivät Angersin katolilaisia, jos hänen saapuessaan Angersiin miehet verilöylyä varten hiotuin miekoin odottaisivat hänen antavan siihen merkin eikä hän antaisikaan, silloin tulisi sellaisia vaikeuksia, joista Hannibal de Tavannes oikein riemuitsi. Ikivanhan tuomiokirkon ympärillä ja Angevinin linnan mustien muurien suojassa tapahtuisi sellaisia yhteentörmäyksiä, jotka veisivät tavalliselta mieheltä kaiken rohkeuden.
Ja juuri silloin, tilanteen ollessa uhkaavimmillaan, hän ilmaisisi tietonsa. Anteeksianto näyttäisi silloin mahdottomalta, mutta hän antaisi anteeksi. Turmion hyökyaaltojen, joiden padot kreivitär oli avannut, kohistessa heidän ympärillään hän sanoisi miehelle, joka oli väijynyt hänen henkeään: »Mene!» Ja naiselle hän sanoisi: »Minä tiedän ja annan anteeksi!» Tämä, vain tämä olisi arvokas loppu sille menettelylle, jota hän oli päättänyt alusta alkaen noudattaa, vaikkei ollut voinut toivoakaan jatkavansa sitä perille asti näin loistavasti, kuin se nyt huikaisi häntä.
Seuraavana päivänä tämä harvinainen ja omituinen, yhä kestävä iloisuus aluksi hämmästytti, mutta sitten kauhistutti kreivitärtä. Kreivi oli epäilemättä huomannut kirjeiden kadonneen, sen mytyn, josta niin paljon riippui ja jonka tärkeydestä hän oli huomauttanut. Mutta jos hän kerran oli huomannut varkauden, miksi hän ei puhunut siitä mitään? Miksi hän ei hälyttänyt, ei etsinyt, ei kysellyt eikä hakenut? Miksi hän ei antanut hänelle tätä mahdollisuutta kertoa totuutta, sillä ilman kreivin aloitetta ei hänelläkään ollut rohkeutta puuttua asiaan.
Mutta ennen kaikkea, mikä oli tuon oudon riemun lähde? Mitä merkitsivät nuo laulunpätkät, joita hän toisinaan hyräili ja jotka ainoastaan kreivittären hämmästynyt katse vaiensi? Hänen ratsuunsakin tarttui isännän iloisuus, sillä se tepasteli korskuen isäntänsä viskellessä ratsupiiskaansa ilmaan ja siepatessa sen jälleen kiinni.
Miksi hän nyt oli irtaantunut synkkämielisyydestään ja ratsasti kuin nuorin heidän joukossaan, juuri nyt, kun häntä oli kohdannut näin suuri vastoinkäyminen, kun häneltä oli ryöstetty se, mistä hänen täytyisi tehdä tiliä? Hän ihmetteli itsekseen, mitä miehet tuosta ajattelivat, ja tarkatessaan heitä hän huomasi heidän tuijottavan kreiviin, pitävän häntä salaa silmällä ja kuiskailevan keskenään. Mitähän he ajattelivat? Hän ei käsittänyt, ja vähitellen alkoi niin hirvittävä kauhu kouristaa hänen sydäntään, ettei väkivaltaisinkaan kohtelu olisi voinut sellaista herättää.
Lähes vuorokauden lepo oli virkistänyt häntä yön tapahtumia seuranneesta uupumuksesta; kuitenkin hänen jäsenensä olivat vapisseet hänen noustessaan aamulla satulaan. Mutta varhaisen kesäaamun viileä raikkaus, ympäröivä vihannuus ja mutkitteleva Loire, jonka rantaa pitkin he ratsastivat, elähyttivät häntä. Jos kreivi nyt olisi ollut synkän näköinen, näyttänyt vain hautovan uhkaavia ajatuksia taikka tarkastellut epäluuloisin katsein, olisi kreivitär silloin rohjennut lähestyä häntä ja kohta kertoa hänelle totuuden.
Mutta tässä uudessa mielentilassa piili jotakin outoa. Jos hän ensinkään oli siitä perillä, tuntui se ennustavan jotakin eriskummaista, kaameaa kostoa, joka oli kreivin rajun, ivallisen luonteen mukaista. Kreivittären rohkeus lamaantui kokonaan; punakin alkoi vähitellen paeta hänen poskiltaan. Ja hän tiesi, että kreivin tarvitsi vain katsoa häneen huomatakseen hänen syyllisyytensä, joka ilmeni kasvoista, pelokkaasta käytöksestä ja silmistä, näiden milloin etsiessä Tavannesia, milloin taas välttäessä. Ja pitäen varmana, että kreivi sen huomasi ja tiesi totuuden, hän kuvitteli hänen nuolevan huuliaan ikäänkuin kissa, joka leikkii hiirellä, ja salaa nauttivan toisen kauhusta ja hämmennyksestä.
Ja kuitenkin tämä päivä ja tie oli omiaan herättämään hilpeää mieltä. Toisella puolen viinitarhat peittivät lämpöisiä, punervia rinteitä, kohoten laaksosta porrasmaisesti luostarin valkoisia rakennuksia kohti; toisella taas kiemurteli virta vihannan tasangon läpi, jonka polvenkorkuisessa ruohikossa villisilmäiset puolialastomat pojat paimensivat mustaa karjaa. Väliin Loire katosi matkailijain näkyvistä, ja ratsastettuaan erästä rinnettä ylös he saapuivat pyökkimetsien hämäriin holvikäytäviin, missä viime vuoden lehdet peittivät maata syvinä, kahisevina kinoksina. Heidän päästessään ulos metsästä johti tie jälleen alaspäin, ja kääntyen syrjään seurue pujotteli kapeaa polkua pitkin erään vanhan kaupungin ruskeiden, hammasreunaisten muurien juurella. Ampuma-aukoista tarkkasivat heitä joidenkuiden osaksi uneliaat, osaksi epäluuloiset kasvot heidän siinä matkatessaan alhaalla paahtavassa kuumuudessa. Sitten he jälleen saapuivat joen rannalle, missä likainen erakko istui kerjäämässä rantapenkereeseen kaivamansa luolan suulla, ja vastaisella rannalla kutsui luostarin kello nukuttavan hitaasti kello kolmen messuun.
Eikä kreivi vieläkään puhunut, ja hänen salaperäisen iloisuutensa pelottamana oli kreivitärkin vaiti, vaikka syyttikin itseään raukkamaisuudesta. Kreivi toivoi heidän ehtivän Angersiin ennen yötä, ja nuori nainen ihmetteli kauhu mielessä, mitä siellä tulisi tapahtumaan. Mitä suunnitelmia kreivillä oli häneen nähden? Millä tavalla hän aikoi rangaista? Vaikka hän olikin rohkea, oli hän kuitenkin nainen, ja hänellä oli naisen hermot, ja pelko ja ennakkoarvailu kiihdytti niitä. Pahinta oli kuitenkin kreivi Hannibalin vaikeneminen, joka kaiketi ennusti pahempaa kuin mitkään sanat!
Sitten hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Olikohan kreivillä toisiakin kirjeitä? Jos hänen käytöstään saattoi ensinkään selittää, oli tämä ainoa selitys. Ehkä hänellä oli muitakin alkuperäisiä kirjeitä tai ehkä jäljennöksiä, niin ettei hän ollutkaan mitään kadottanut, vaan ainoastaan saanut täten oikeuden kiusata ja kiduttaa, herjata ja halveksia?
Tämä ajatus oli niin tuskallinen, että se saattoi hänet äkkiä ilmaisemaan itsensä. He ratsastivat juuri leveää, tomuista tietä pitkin kivitetyn maantien rinnalla, joka oli luotu niin korkeaksi, etteivät syystulvat siihen ulottuneet. Hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen.
— Teillä on toisiakin kirjeitä! — huudahti hän. — Niin, toisiakin kirjeitä! — Ja unohtaen hetkeksi pelkonsa hän katsoi kreiviä silmiin tutkivasti.
Kreivi Hannibal katsahti häneen, ja suun ympärillä kävi piirre tuimemmaksi. — Mitä tarkoitatte, madame? — kysyi hän.
— Onko teillä toisiakin kirjeitä?
— Kenelle?
— Kuninkaalta Angersiin?
Kreivi Hannibal huomasi, että Clotilde aikoi tunnustaa, päästen siten pilaamaan hänen erinomaisen suunnitelmansa, ja järjetön suuttumus heräsi tässä miehessä, joka oli ollut valmis antamaan anteeksi todellisen vääryyden.
— Tehkää niin hyvin ja selittäkää! — sähähti hän hampaittensa välistä, ja hänen silmänsä kiiluivat uhkaavasti. — Mitä te tarkoitatte?
— Teillä on toisiakin kirjeitä, — huudahti kreivitär, — paitsi niitä, jotka varastin.
— Jotka varastitte minulta? — kertasi kreivi hitaasti. Hän oli niin vimmastunut tästä odottamattomasta käänteestä, ettei tiennyt kuinka päästä asiasta.
— Niin, minä juuri! — huudahti toinen. — Minä! Minä otin ne päänalaksenne alta.
Kreivi oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän päätään ravistaen naurahti. — Ei se kelpaa, rouva, — sanoi hän ivallisesti. — Te olette tosin viisas, mutta minua ette petä.
— Petä?
— Niin.
— Ettekö siis usko, että minä otin kirjeet? — huudahti kreivitär hyvin hämmästyneenä.
— En, — vastasi kreivi. — Ja minulla on siihen pätevä syy. — Hän oli nyt paaduttanut sydämensä, keksinyt juonen eikä aikonut säästää kreivitärtä.
— Millainen syy?
— Pätevin kaikista, — vastasi kreivi. — Sillä se henkilö, joka varasti kirjeet, saatiin kiinni juuri kun oli pääsemässä pakoon, ja nyt hän on minun huostassani.
— Se… joka varasti kirjeet? — änkytti kreivitär.
— Niin, madame.
— Tarkoitatteko herra de Tignonvilleä?
— Juuri häntä.
Kreivitär kalpeni niin, että huuletkin kävivät valkoisiksi, ja hänen oli vaikea pysyä satulassa. Suurella ponnistuksella hän pysähdytti hevosensa. Kreivi Hannibal pysähtyi myös. Palvelijat olivat ehtineet jonkun matkaa edelle.
— Ja nyt ovat kirjeet taas hallussanne? — kuiskasi kreivitär, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. — Ovatko kirjeet teidän hallussanne?
— Eivät, mutta varas on! — Kreivi Hannibalin äänessä piili synkkää uhkaa. — Senhän näytte tietäneen, — jatkoi hän ivallisesti, — äskeisistä sanoistanne päättäen.
— Minäkö? En, en! — ja kreivitär horjui satulassaan.
— Mitä… mitä te aiotte… tehdä? — kuiskasi hän oltuaan hetken aikaa vaiti masentuneena.
— Hänellekö?
— Niin.
— Viranomaiset saavat siitä päättää Angersissa.
— Mutta hän ei ottanut niitä. Minä vannon, ettei hän ottanut.
Kreivi Hannibal ravisti kylmästi päätään.
— Minä vannon, että minä ne kirjeet otin! — toisti kreivitär aivan onnettomana. — Rangaiskaa minua! — Hänen vartalonsa oli kumarassa hevosen kaulalla ja näytti anovan sääliä, mutta kreivi vain hymyili.
— Ettekö usko minua?
— En, — vastasi kreivi ja lisäsi äänellä, joka värisytti kreivitärtä: —Jos uskoisinkin, niin rankaisisin häntä sittenkin!
Nyt nuori nainen oli masentunut, mutta kreivi tahtoi masentaa häntä vieläkin, jos suinkin mahdollista. Hän tahtoi nähdä, eikö kreivittären panssarissa ollut mitään heikkoa kohtaa. Hän tahtoi kiusata häntä nyt hiukan, koska kuitenkin lopuksi piti vapauttaa. — Vakuutan teille, madame, — jatkoi hän tylyimmällä äänellään, — että olen jo kyllästynyt lemmittyynne. Hän on liian usein osunut tielleni. Te olette vaimoni, ja minä olen miehenne. Päivän tai parin päästä tulee tästä ilveilystä loppu ja hänestä myös.
— Hän ei ottanut niitä, — valitti kreivitär, ja hänen päänsä vaipui alemmas rintaa vasten. — Hän ei ottanut niitä. Armahtakaa häntä!
— Ne ovat ainakin poissa, madame! — vastasi Tavannes. — Te olette ehkä ottaneet ne yhdessä, mutta kun en halua, että te saatte maksaa, niin täytyy hänen maksaa niiden hinta.
Ellei tieto siitä, että Tignonville oli joutunut hänen miehensä käsiin, olisi jo sinänsä ollut kreivittärelle kyllin musertava, niin oli ainakin kreivi Hannibalin äänellä tämä vaikutus. Tavannesin paatumus vaikutti hallayön tavoin uuden elämän oraaseen, joka oli alkanut versoa Pariisin kamalien päivien jälkeen ja ylläpitänyt nuorta mieltä raskaan taakan alla, kun Angersia uhkaava vaara painoi hänen hartioitaan, ja tämä nuori taimi kuihtui ja kuoli tylyn jalan tallaamana. Ylpeys, joka oli kreivitärtä tukenut, herättänyt kreivissä ihailua ja kunnioitusta, sekin masentui kokonaan kuten hän itsekin kallistuneena hevosen kaulaa vasten ja katkerasti itkien. Hän antautui kokonaan surunsa valtaan, niinkuin kerran ennen Pariisissa yläkerroksen huoneessa.
Kreivi Hannibal katseli tätä surkeutta. Hän oli tahtonut masentaa ja päässyt tahtonsa perille eikä kuitenkaan tuntenut tyydytystä. Hän oli nöyryyttänyt toista niin suuresti, että nyt olisi jalomielisyydellä varmaankin erinomainen vaikutus, loistaen kuin aurinko pimeässä maailmassa, mutta kuitenkaan hän ei ollut onnellinen. Hän saattoi odottaa huomispäivää ja sanoa itselleen: »Hän saa silloin käsittää ja tuntea minut», mutta tieto siitä, että nainen tuossa itki rakastettunsa tähden, viilsi taas hänen sydäntään. Ja hän ajatteli: »Hän valitsisi mieluummin kuoleman Tignonvillen kädestä kuin minulta elämän. Vaikka antaisin hänelle koko maailman, ei hän sittenkään muuttuisi. Vaikka pääni koskettaisi tähtiä, täyttäisi Tignonville kuitenkin hänen maailmansa.»
Tämä ajatus kiihoitti häntä uuteen julmuuteen, pani hänet yrittämään, eikö voisi noin lannistuneelta kiristää rukousta.
— Te ette ensinkään kysy, niissä hän on? — sanoi hän ivallisesti. — Hän voi olla joko edellä tai jäljessämme? Ettekö välitä, onko hän haavoittunut vai hyvissä voimissa? Ja mitä hän pyysi teille sanomaan? Mitä hän pelkää ja mitä hän toivoo? Entä hänen viimeinen toivomuksensa? Ja kun voi toivoa niin kauan kuin toinen on elossa, ettekö haluaisi tietää, missä ensi yönä säilytetään hänen vankilansa avainta, madame?
Joka kysymys sattui kreivittäreen kuin ruoskanisku, mutta hän ei väistänyt, sillä hän oli jo kuin tunnottomaksi ruoskittu. Se yhä yllytti kreiviä jatkamaan, hän tunsi hurjaa, mieletöntä halua kuulla toisen rukouksia, nöyryyttää yhä syvemmälle, pakottaa polvilleen. Hän tavoitteli mielessään vielä kirpeämpää ivaa. Heidän palvelijansa olivat jo melkein kadonneet näkyvistä, ja laskeva aurinko paistoi heidän silmiinsä.
— Kahden tunnin päästä olemme Angersissa, — sanoi kreivi. — Olipa todella vahinko, madame, että kun yhdessä varastitte kirjeeni, ette menneet askelta pitemmälle. Teidät yllätettiin, muuten kai en enää olisi hengissä.
Silloin kreivitär nosti päätään ja katsoi miestään niin hämmästyneenä ja niin nuhteleva ilme kosteissa silmissään, että kreivi tahtomattaankin hiljensi ääntään lausuessaan viimeistä sanaansa.
— Tarkoitatteko… että aioin murhata teidät? — kysyi kreivitär. — Mieluummin olisin leikannut käteni poikki. Mitä tein, —ja nyt hänen äänensä oli aivan varma, vaikka matala, — sen tein pelastaakseni uskolaisiani. Ja jos se täytyisi tehdä uudestaan, niin sen myöskin tekisin.
— Ja sen te uskallatte kertoa minulle suoraan vasten kasvoja? — huudahti kreivi salaten tunteitaan, jotka olivat tukahuttaa hänet.—Tekisittekö sen uudestaan, todellako?Mon Dieu, teidän sietäisi saada pieni opetus.
Hän kohotti ratsupiiskansa sivaltaakseen hevosia, jotta ne jälleen lähtisivät liikkeelle. Kreivitär luuli uhattavan itseään ja tällä kertaa vihdoinkin väisti, mutta piiska läimäytti hevosta lavan kohdalle saaden sen hypähtämään eteenpäin. Kreivi Hannibal puri hammasta kalpeana.
— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi hän tylysti. — Olemme jääneet jälkeen! — Ja ratsastaen kreivittären takana sivaltaen silloin tällöin hänen hevostaan hän pakotti sen juoksemaan ravia, kunnes he saavuttivat palvelijansa.
Oli jo myöhäinen ilta, kun he väsyneinä saapuivat rasittuneilla hevosillaan Angersin etukaupunkiin ja näkivät edessään matkansa pään. Iltarusko oli jo häipynyt taivaalta, mutta ilma oli vielä lämmin päivän helteestä, ja tätä opaalinväristä taustaa vasten Angersin linnan jättiläishahmo, joka kirkkaalla päiväpaisteellakin kohoaa synkkänä ja uhkaavana Mayenne-virran rannalta, erottautui mustana ja teräväpiirteisenä. Sen alapuolella joen kummallakin rannalla ylenivät kaupungin tornit ja huiput harjakattoisten talojen epämääräisestä ryhmästä, jossa siellä täällä näkyi lahonnut, kyyhkysten tyyssijaksi joutunut kaariportti Ludvig Pyhän ajoilta taikka tuulimyllyn kapeat siivet.
Kaupunki näytti tummalta vaaleaa taivasta vasten, säilyttäen tiukasti salaisuutensa. Tuhannet ihmiset olivat tulleet ulkosalle nauttiakseen illan viileydestä pihoilla ja lehtikujilla. Ainoastaan hiljainen kohina ilmaisi, että kaupungin suonissa sykki elämä.
Sittenkin kreivitär nähdessään sen katot tunsi jonkinlaista onnea ensi kertaa tänä päivänä. Vaikka hän saisikin kärsiä, oli hän kuitenkin pelastanut. Nuo talot olivat hänelle kiitollisuudenvelassa. Tuossa hiljaisessa kohinassa olivat niidenkin naisten ja lasten äänet, jotka hän oli pelastanut. Ajatellessaan tätä ja katsellessaan kaupunkia läikähti hänen rinnassaan lämmin rakkauden ja hellyyden aalto, huuhtoen pois kaiken katkeruuden. Hänet valtasi syvä nöyryys ja ääretön kiitollisuus, ja hänen päänsä painui alemmas hevosen kaulalle, mutta tällä kertaa ei häpeästä, vaan hartaudesta.
Jos hän olisi tiennyt, mitä tapahtui noiden kattojen alla, jotka yö liitti yhteisen hämärän peittoon, jos hän olisi voinut lukea ne ajatukset, joista tällä hetkellä monet rohkeatkin porvarit kalpenivat ison torin läheisissä taloissa, olisi hän ollut vieläkin kiitollisempi. Sillä tällä hetkellä oli perähuoneissa polvistuneita naisia rukoilemassa kuumeinen hehku silmissään, ja miehet koettivat ulkona näyttää rohkeilta, vaikka sydän oli pakahtua pelosta, toisten miesten katsellessa heitä karsaasti, kuvitellen näkevänsä heidän ruumiinsa jo käärinliinoissa.
Sillä Angersiin oli saapunut kaamea uutinen, eikä kukaan tiennyt millä tapaa. Siitä oli saatu vihiä noin kolme päivää sitten. Miehet olivat lukeneet toisten miesten katseista. Jonkun äkäpussin kieli tai solvaistun naisen pilkkanauru oli sitä levittänyt, ilman linnut olivat samaa liverrelleet. Siitä oli kuiskailtu sydänyön äänettömyydessä toisesta ullakkoikkunasta toiseen vanhan kaupungin kapeiden kujien poikki; siitä oli puhuttu luostarin rautaristikkoisten akkunain takana ja rannalla lautatarhoissa. Huhu kertoi kymmenentuhannen, viidenkymmenentuhannen, sadantuhannen saaneen Pariisissa surmansa ja Orleansissa kaikkien. Tuon miehen sisar oli muka tapettu Toursissa, ja tuon poika Saumurissa. Koko Ranskan halki oli lentänyt se sana, että hugenottien on kuoltava, ja tässä levottomassa kaupungissa oli saman katon alla pelkoa ja vihaa, raivoa ja himoa. Seinän toisella puolella väijyi julmasilmäinen murhamies, toisella puolella lepäsi uhri tuijottaen ovenripaa ja vavisten jokaista lähenevää askelta. Väkevät miehet maistoivat kuoleman katkeruutta, ja naiset puristivat pienokaisiaan rintaansa vasten ja hymyilivät niille tuskaisesti.
Puuttui vain merkki verilöylyyn. Muutamat odottivat sitä Saumurista, jossa paavinuskoinen Anjoun herttua ja varamaaherra Montsoreau asui. Toiset odottivat sitä suoraan kuninkaalta Pariisista. Se saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä, päivällä tai yöllä, ja viranomaisilla kuului olevan yhtä mittaa istuntoja sitä odotettaessa. Ei siis kumma, että ullakkojen päätyakkunoista ja korkealle sovitetuista kattoluukuista monet kauhun riuduttamat kasvot tähyilivät pohjoista ja itää kohti; pelko teroitti heidän kuntoaan ja he olivat kuulevinaan kesken kaupungin hälinän rautaisten kavioiden kopsetta tuomiota tuotaessa.
Epäilemättä väestön enemmistö halusi rauhaa, niinkuin Ranskan enemmistö aina on halunnut. Mutta tuomiokirkon tienoilla ja niillä kujilla, joiden varrella lukkarit asuivat, luostarin vierashuoneissa ja oppilaitosten pihoilla, kaikkien niiden kesken, joiden elinkeinoa tämä uusi usko uhkasi, vallitsi kiihtymys ja mieltenkuohu ikäänkuin häirityssä mehiläispesässä. Yhtäällä oltiin tyytymättömiä viranomaisiin, — miksi he odottivat? Toisaalla tehtiin salaisia sopimuksia ja suunnitelmia; kaikkialla hiottiin aseita ja valettiin kuulia. Vanhalla kaunalla, uudella kilpailulla, tiedemiehen katkeruudella, papin suvaitsemattomuudella, kaikella oli nyt hyvä tilaisuus vihdoin purkautua. Kenenkään ei tarvinnut lähteä tästä juhlasta nälkäisenä!
Juuri tähän luokkaan kuului se mies, joka vakoilemaan lähetettynä ensin keksi kreivi Hannibalin joukon lähestyvän. Hän kiirehti tuomaan kaupunkiin tätä uutista, ja matkamiesten saapuessa kaupungin portille ja valojen juuri alkaessa tuikkia akkunoista ja markkinakojuista vilisi hämärille kaduille ihmisiä, jotka juoksivat heitä vastaan toitottaen tätä sanomaa. Tuskin olivat väsyneet ja matkasta tomuttuneet vieraat ehtineet porttiholviin, kun huomasivat olevansa keskellä suurta ihmisjoukkoa, joka liikkui heidän mukanaan ja tunkeili ympärillä, milloin paljastaen päänsä, milloin syytäen kysymyksiä tai huutaen: »Eläköön kuningas! Eläköön kuningas!» Tungoksen yläpuolella syttyi valoa akkunoihin, ja kaiken tämän yllä vanhojen hirsitalojen sirot, kallistuvat päädyt katselivat tätä kiirettä ja hälinää.
He kulkivat pitkin kapeaa katua, missä kreivi Hannibalin ohjasten kohdalla juoksevan ja tavantakaa hänen kasvojaan tutkivan roskaväen oli vaikea väistää hevosten jalkoja. Sitten he joutuivat suuren kirkon eteen, jonka avoimista ovista heitä vastaan tuli suitsutuksen ja palavan vahan tuoksu. Osa seurakuntaa oli kuullut hälinän ja pyrkinyt ulos seisten yhteen ahdettuna portailla pääoven kaksinkertaisen holvin alla.
Kun kreivitär ratsasti kirkon ohi, tanakka, asestettu mies kummallakin puolellaan, sattui hänen katseensa erääseen rappusilla seisovaan mieheen, joka oli pitkä, laiha, tomuiseen mustaan pukuun puettu, ja vaikka hän ei tuntenut miestä, näkyi tämä yhtä hartaasti tarkastelevan kreivitärtä, sillä kun heidän katseensa yhtyivät, tarttui mies naapurinsa olkapäähän ja viittasi kreivittäreen. Joko tämän liikkeen tarmo taikka miehen ohuet huulet ja pahansuovat silmät hyydyttivät veren kreivittären suonissa ja saattoivat hänet oudosti värisemään.
Tähän asti hän ei ollut pelännyt mitään, paitsi miestään. Mutta tällöin kävi hänelle ilmeiseksi tuollaisen tungoksen voima ja pakottavaisuus, ja hän näki ympärillään ne rajut intohimot, jotka yksikin sana päästäisi valloilleen. Ja katsahtaessaan sivuillaan ratsastaviin tuimiin miehiin hän oli näkevillään heidän kasvoissaan levottomuutta.
Hän katsahti myös taakseen. Siellä kreivi Hannibalin miehet tulivat jalka jalassa kiinni, ympäröiden naispalvelijoita joka puolelta ja siten suojellen heitä väkijoukon liialliselta puristukselta. Heidänkin kasvoillaan kreivitär luuli näkevänsä levottomuutta. Ei siis ollut kumma, että hänen Pariisissa kokemansa kohtaukset palasivat hänen mieleensä ja värisyttivät hänen jo ennestään liiaksi rasittuneita hermojaan.
Hän alkoi vavista. — Uhkaako… vaara? — kuiskasi hän Bigotille, joka ratsasti hänen oikealla puolellaan. — Aikovatko he jotakin?
Normandialainen nuuhkaisi. — Eivät ainakaan niin kauan kuin hän istuu satulassa, — sanoi hän nyökäten isäntäänsä kohti, joka ratsasti parin askeleen päässä edellä ohjakset höllinä. — Täällä on muutamia, jotka tuntevat hänet, — jatkoi Bigot tapansa mukaan venytellen sanojaan. — Ja moni muu saa pian oppia tuntemaan hänet, jolleivät pysy aisoissa. Älkää ensinkään pelätkö, rouva, hän vie teidät kyllä turvassa majataloon. Kuolema hugenoteille, niinkö? — jatkoi hän kääntyen erään vintiön puoleen, joka riippui hänen jalustimessaan kiljuen näitä sanoja, kunnes oli aivan tulipunainen kasvoiltaan. — Miksi ette siis mene matkaanne ja…
— Kuningas! Kuninkaan sana ja lupa! — vastasi mies.
— Niin, sanokaapa meille! — kiljui toinen katsellen ylöspäin ja huitoen lakki kädessä. — Onko meillä siihen kuninkaan lupa?
— Saatte odottaa hänen lupaansa ensin! — tiuskaisi normandialainen osoittaen kreiviä peukalollaan. — Taikka muuten pääsette… kolmijalkaisen hevosen selkään!
— Mutta hänhän tulee kuninkaan luota! —läähätti mies.
— Aivan varmaan.
— Mutta sittenhän…
— Odottakaa hänen lupaansa! Siinä kaikki! — vastasi Bigot nähtävästi enemmän omaksi lohdutuksekseen kuin valaistakseen toista. — Sitä saatte kaikki odottaa, koirat! — jatkoi hän mutisten partaansa, katsellessaan aaltoilevaa ihmismerta. — Me olemme siis nyt täällä, kas vaan. Emmekä suinkaan liian varhain.
Hän vaikeni heidän saapuessaan torille, jonka yhtä puolta reunusti tuomiokirkon synkkä etusivu ja kolmea muuta puolta kirkkaasti tai heikosti valaistut rakennukset. Roskaväki syöksyi heidän kanssaan tänne ja jo ennenkin heitä, täyttäen siitä heti suuren osan ja tulvehtien hetken aikaa sinne tänne, sillä kirkkoväki tunki heitä edellään, ja ne, jotka ensimmäisinä olivat saapuneet torille, tunkivat heitä takaisin pysyäkseen kuulomatkan päässä. Vieras, joka olisi sattumalta jouduttuaan tähän tungokseen nähnyt nämä kiihtyneet kasvot ympärillään ja kuullut korvia huumaavat huudot: »Eläköön kuningas! Eläköön Anjou! Kuolema hugenoteille!» olisi varmaankin luullut näkevänsä edessään koko kaupungin taisteluvalmiina. Mutta silloin hän olisi ollut kaukana totuudesta. Kaupungin tosin vaarallinen kuona puuskui, kuohui ja vaahtosi Tavannesin ohjaksia pitelevän käden hillitsemänä. Siellä täällä väkijoukon keskellä, mutta silti kuulumatta heihin, liikkui tummaviittainen pappi, benediktiinimunkki tai joku parraton kirkonpalvelija yllyttäen tekoon, johon ei itse rohjennut ryhtyä. Mutta siivot porvarit eivät olleet täällä. He makasivat kodeissaan salvattujen ovien takana, ja viranomaiset vapisivat uskaltamatta muuta kuin kehitellä roskajoukkoja tai heidän johtomiehiään.
Ranskassa ei ole ainoatakaan kaupunkia, joka ei olisi sitä kokenut, elänyt sitä hetkeä, jolloin joukot uhkasivat ja yhden miehen sanalla oli valta panna alkuun tai ehkäistä. Neljän seinän sisäpuolelle jääneet angersilaiset kuulivat tämän metelin ja värisivät, alkaen lapsesta, joka äitinsä hameisiin tarrautuen ihmetteli miksi äiti itki, kaupungin pormestariin asti, luullen sen hetken nyt tulleen. Kreivitärkin kuuli sen ja tiesi, mitä se ennusti. Hän kuuli roskaväen huudoissa sen julman ja raa'an sävyn, joka tiesi vaaraa; hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, ja hän katsoi miestään. Mutta sekä hänen että Angersin onneksi saivat kaikki silloin nähdä, että kreivi Hannibalin satulassa istui mies.
Hän kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti pari minuuttia, ennenkuin kaikki sen huomasivat, sillä torilla oli jo hämärä. Sitten kreivi Hannibal nousi seisaalle jalustimiensa varassa ja paljasti päänsä.
— Minä tulen kuninkaan luota! — huusi hän korottaen ääntään niin, että se kuului torin joka kulmalle. — Ja tämä on hänen majesteettinsa armollinen käsky ja määräys, että joka mies kuolemanrangaistuksen tai sitäkin pahemman uhalla pidättää kätensä huomiseen. Ja huomenna, kello kahdentoista aikaan, julistetaan hänen tarkemmat määräyksensä. Eläköön kuningas! — Ja kreivi Hannibal peitti jälleen päänsä.
— Eläköön kuningas! — huusivat muutamat etumaisista, mutta heidän äänensä olivat heikkoja ja vailla innostusta hukkuen siihen tyytymättömään murinaan, joka kohosi joka puolelta. Samalla kuului huutoja: »Siinäkö kaikki? Eikö mitään enempää? Kuolema hugenoteille!» Vähitellen sulivat kaikki huudot yhdeksi, itsepintaiseksi vaatimukseksi: »Montsoreau! Montsoreau! Me tahdomme tänne Montsoreaun!» — Tämän huudon alkuunpanijat seisoivat, mikäli saattoi nähdä, torin pimeimmässä nurkassa.
Jos Tavannesin sijalla olisi ollut joku toinen tai jos hän olisi kääntynyt, perääntynyt tai osoittanut hiukankaan pelkoa, olisivat sanat heti muuttuneet teoiksi, mellakasta olisi tullut kapina. Mutta kreivi Hannibal, jonka jäljessä seurasi vain kourallinen ratsumiehiä, katseli väkijoukkoa yhtä tyynenä kuin Notre Damen asestettu ritari. Ainoastaan kerran hän vielä puhui, ja nostaen kätensä hiljaisuuden merkiksi hän huusi jyrisevällä äänellä:
— Te vaaditte Montsoreauta, niinkö? Mutta Montfauconin te saatte, ellette heti mene kotiinne!
Arimmat pelästyivät nyt, kun lisäksi näkivät kreivin säihkyvät silmät. Tuntiessaan hänen katseensa ja nähdessään, ettei hän aikonutkaan perääntyä, he alkoivat yksitellen taikka parittain luikkia tiehensä. Pian heidän toverinsa kaipasivat heitä, ja huomatessaan heidän hävinneen hekin säikähtivät ja hävisivät itse vuorostaan. Pian virtasi ihmisiä joukoittain pois kujia, lehtokäytäviä ja pääkatua pitkin. Vihdoin rohkeimmat ja hurjapäisimmät huomasivat jääneensä viimeisiksi. He katselivat levottomina vuoroin toisiaan, vuoroin Tavannesia, mutta heitäkin alkoi vihdoin pelottaa, ja sekaantuen poispäin virtaavaan väkijoukkoon hekin kiirehtivät sieltä kajauttaen silloin tällöin huudon: »Eläköön Montsoreau! Montsoreau!» Ja tällä huudolla oli huomispäivän varalta uhkaava merkitys.
Kreivi Hannibal istui liikkumattomana ratsunsa selässä odottaen, kunnes tori tyhjeni. Kun jäljellä oli vain muutamia harvoja ihmisryhmiä, viittasi hän seuruettaan laskeutumaan hevosen selästä, sillä tähän asti olivat myös kreivitär ja hänen naispalvelijansa pysyneet satulassa, ettei väkijoukko saisi väärää käsitystä ja kuvittelisi heidän pelosta peräytyvän majataloon. Itse hän laskeutui maahan viimeisenä ja saattoi kreivittären taloon; miehet valaisivat lyhdyillä edellä ja takana, ja Bigot, joka kantoi kreivin viittaa ja pistooleja, astui heidän edellään. Montakaan minuuttia ei ollut kulunut siitä, kun kreivi Tavannes oli vaatinut hiljaisuutta, mutta jo kauan ennen, kuin hän oli ehtinyt siihen ensimmäisessä kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka ikkunat olivat torille päin ja jossa heille jo katettiin illallista, tiedettiin koko Angersissa se uutinen, että tänä yönä ei ollut vaaraa. Haukka oli lentänyt Angersiin, ja katso, se oli kyyhkynen!
Kreivi Hannibal astui avoimen ikkunan luo ja katsahti ulos. Huone oli kirkkaasti valaistu, ja talonväki askarteli siellä kattaen pöytää. Kreivitär seisoi takan ääressä, joka näin kesällä oli täynnä vihreitä oksia, ja kamarineiti piteli hänen edessään vesiastiaa hänen pestäkseen, ja hänen mieleensä muistui tuskallisen selvästi Bartholomeuksen päivän aamu ja se ateria, joka oli ollut hänen kaikkien huoltensa enteenä. Vaistomaisesti hän joutui taas katsahtamaan mieheensä ja muisti, kuinka suuresti silloin oli häntä kauhistunut, ja nyt hän tavallaan hätkähti — ehkä siksi, että kreivi oli viime minuutteina esiintynyt uudessa valossa — verratessaan silloista käsitystään siihen, joka hänessä nyt oli, niin paljon kuin hän tätä miestä pelkäsikin.
Jos koskaan, niin juuri tänä iltapäivänä, juuri näiden viimeisten tuntien kuluessa, oli kreivin kohtelu oikeuttanut hänessä tämän kauhun ja käsityksen. Hän oli kohdellut häntä suorastaan raa'asti, herjannut, uhannut, jopa melkein lyönyt. Sittenkin kreivitär tunsi, että hänen käsityksensä tästä miehestä oli kovin muuttunut, ja että hänen oli vaikea ymmärtää entistä kantaansa. Vaikka hän vieläkin suuresti pelkäsi kreivi Hannibalia, saattoi hän tuskin käsittää voineensa milloinkaan tuntea niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
Kreivin kääntyessä ikkunasta hän yhä seisoi katsellen häntä silmillä, jotka kokivat yhdistää nuo kaksi eri käsitystä yhdeksi. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että seisoi paikallaan, pidellen vielä kosteissa käsissään pyyheliinaa. Ennenkuin hän ehti huomata, oli kreivi tullut hänen viereensä ja käskien kamarineitiä pitelemään vesiastiaa huuhtoi siinä kätensä. Sitten hän kääntyi ja katsomatta kehenkään kuivasi kätensä sen pyyheliinan toiseen päähän, jota kreivitär vielä käytti.
Heikko puna kohosi kreivittären poskille. Tällainen tutunomaisuus ja likeisyys oli heidän suhteessaan niin kokonaan outoa, että se pani veren virtaamaan nopeammin hänen suonissaan. Kun kreivi sitten käski Bigotia avaamaan kannushihnat, astui hän esille.
— Minä teen sen! — kuiskasi hän seuraten äkillistä ja selittämätöntä vaikutetta. Polvistuessaan hän ravisti päätään, niin että tukka valahtaisi hänen kasvoilleen ja salaisi hänen punastumisensa.
— Te vain likaisitte sormenne, madame! — sanoi kreivi kylmästi.
— Sallikaa minun, — sopersi toinen tuskin ymmärrettävästi, ja vaikka hänen sormensa vapisivat, suoritti hän kuitenkin tehtävänsä.
Kun hän nousi seisomaan, kiitti kreivi häntä. Mutta silloin miehessä asuva pahahenki tai ehkä kostotar, jota kreivi oli ärsyttänyt väkisin ottaessaan tytön toiselta, lemmenkateuden jumalatar, pani hänet pilaamaan kaikki.
— Ja kummanko tähden, madame? — lisäsi hän pisteliäästi, — minunko vai herra de Tignonvillen? — ja katsahtaen kreivittäreen puolittain ivallisesti, puolittain tosissaan hän yritti lukea hänen ajatuksiaan.
Toinen peräytyi ikäänkuin olisi todella saanut iskun, ja kuuma veri pakeni hänen poskiltaan. — Hänen tähtensä! — vastasi hän tuskallisesti väristen, — että säästäisitte hänen henkensä! — Ja hän vetäytyi syrjään nöyränä kuin koira, jota on lyöty. Mutta oikeastaan hän oli sen tehnyt Angersin tähden kiitollisena siitä, mitä oli tapahtunut, eikä missään turhassa toivossa, jotta sillä lepyttäisi miestään.
Kreivi olisi ehkä peruuttanut sanansa, mutta ennenkuin hän ehti vastata, tuli isäntä kumartaen miltei maahan asti ilmoittamaan, että kaikki oli valmiina, ja että kaupungin pormestari, jonka herra kreivi oli kutsuttanut, oli saapunut ja odotti alakerrassa.
— Käskekää hänet tänne! — vastasi Tavannes vakavana ja otsaansa rypistäen. — Ja sulkekaa sitten ovet, hyvä herra! Oma väkeni palvelee kyllä meitä. Jaha, — jatkoi hän, kun pormestari, lihava mies, jonka tavallisesti kukoistavat kasvot olivat nyt kalpeat ja venyneet, astui sisään ja lähestyi häntä ahkeraan kumarrellen. — Mistä johtuu, herra pormestari — olettehan pormestari, eikö niin?
— Niin juuri, herra kreivi.
— Mistä johtuu, että sellainen väkijoukko saa kokoontua kaduille? Ja että vaikka tulen ilmoittamatta, minua on puoli kaupunkia vastassa?
Pormestari tuijotti hämmästyneenä. — Epäilemättä, herra kreivi, — sanoi hän, — ovat jotkut tulleet koolle kunnioituksesta hänen majesteettinsa kirjeitä kohtaan, joita tuotte.
— Kuka on sanonut, että minulla on kirjeitä?
— Kukako…?
— Kuka kertoi, että minä tuon kirjeitä? — toisti kreivi Hannibal terävällä äänellä, käänsi tuoliaan puolittain ympäri ja katsoi hätääntynyttä pormestaria. — Kuka sitä kertoi?
— Teidän ylhäisyytenne, — sopersi pormestari, — sitähän kerrottiin kaikkialla eilen…
— Eilenkö?
— Viimeksi viime yönä… että oli tulossa kuninkaalta kirjeitä.
— Minunko kauttani?
— Niin, kirjeet kuuluivat tulevan teidän ylhäisyytenne mukana, jonka nimi on niin tunnettu täällä, — sanoi pormestari toivoen voivansa kirkastaa suuren miehen otsan.
Kreivi Hannibal nauroi kolkosti. — Te opitte kyllä pian tuntemaan minut täällä paremmin, — sanoi hän. — Katsokaas, arvoisa herra, täällä on joitakin vehkeitä. Mitä merkitsee, että he huutavat Montsoreauta, kuten kuulin?
— Teidän ylhäisyytenne tietää, että Montsoreau on hänen majesteettinsa varakuvernööri Saumurissa.
— Tiedän, hyvä mies, mutta onko hän täällä?
— Hän oli vielä eilen Saumurissa, mutta kolme päivää sitten kerrottiin, että hän saapuu tänne hävittämään hugenotit perinpohjin. Sitten huhuttiin teidän ylhäisyytenne tulosta ja hänen majesteettinsa kirjeistä, ja silloin otaksuttiin, ettei Montsoreau tulekaan tänne, koska hänen valtansa näin syrjäytettiin.
— Vai niin. Ja nyt roskaväkenne on sitä mieltä, että he mieluummin tahtoisivat tänne herra Montsoreaun. Onko asian laita niin, mitä?
Pormestari kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. — Sikoja! — sanoi hän ja syljettyään lattialle katsoi kreivitärtä anteeksipyytävästi. — He ovat todellakin sikoja!
— Millaisia suhteita hänellä on täällä? — kysyi Tavannes.
— Hänen veljensä on hänen ylhäisyytensä piispan viransijainen, joka saapui eilen.
— Ja hänen mukanaan kaiketi kokonainen lauma keropäitä, jotka ovat saarnanneet ja kiihoittaneet väestöä! — huudahti kreivi Hannibal vihanpuna kasvoillaan. — Puhukaa, mies, arvaanko oikein? Mutta voinpa vannoa, että asian laita niin on.
— He ovat kyllä saarnanneet, — myönsi pormestari vastahakoisesti.
— Montsoreau saa siis laskea veljensä yhdeksi heistä. Hän on houkkio, mutta hänen takanaan on lurjus, jolla ei ole mitään syytä rakastaa meitä! Entä linna? Se on kaiketi Montsoreaun jonkun kätyrin hallussa, eikö niin?
— Niin on, herra kreivi.
— Ja kuinka paljon siellä on asevoimaa?
Virkamies kohautti hartioitaan ja katsoi epäilevästi Badelonia, joka vartioi ovea. Tavannes seurasi hänen katsettaan maltittomasti. — Ei teidän tarvitse epäillä häntä! — huusi hän. — Hän on ryöstänyt Pyhän Pietarin pesän ja kärventänyt paavin partaa pyhitetyllä kynttilällä! Kardinaalit ovat palvelleet häntä polvistuen, ja hän on turkkilainen, juutalainen, munkki tai hugenotti, miten kulloinkin hyväksi näen. Ja rouva, — sillä katseltuaan hetken sotilaan rautaisia kasvoja pormestarin hämmästynyt katse oli siirtynyt kreivittäreen, — on hugenotti, niin että häntä teidän ei tarvitse pelätä. Avatkaa siis nyt vain suunne, mies, — jatkoi kreivi kärsimättömänä, — älkääkä enää ajatelko omaa nahkaanne!
— Jospa tietäisin, teidän ylhäisyytenne, mitä te… voi, minun oma sisarenpoikanikin, — hän vaikeni, ja hänen kasvonsa alkoivat värähdellä, — on hugenotti! Niin, teidän ylhäisyytenne, hugenotti! Ja sen he tietävät! — Hänen kasvoilleen kohosi raivon puna, joka osaltaan lisäsi niiden liikutettua ilmettä. — Niin, he tietävät sen! Ja tyrkkivät minua neuvostossa esiin ja sitten irvistelevät selkäni takana: Lescot, joka oli pormestarina kaksi vuotta sitten ja tahtoi naittaa tyttäreni pojalleen, ja Thuriot, joka painaa kirjoja yliopistolle. He tyrkkivät toisiaan ja pakottivat minut esiintymään, niin että puoli kaupunkia luulee juuri minun tahtovan tappaa hugenotit! — Hänen äänensä katkesi jälleen. — Ja oman sisareni poika on hugenotti! Ja tyttäreni on kotona kalmankalpea… hänen tähtensä.
Tavannes tarkasteli miestä viekkaan näköisenä. — Ehkä tyttärenne on samaa mieltä? — sanoi hän.
Pormestari säpsähti ja kalpeni. — Herra varjelkoon! — huudahti hän. — Suokaa anteeksi, että puhun näin rouvan läsnäollessa. Mutta joka niin sanoo, hän valehtelee.
— Mutta hänen valheensa ei ole kaukana totuudesta.
— Teidän ylhäisyytenne!
— Vaiti, mies, Lescot on niin sanonut ja aikoo toimia sen mukaan. Samoin Thuriot, joka painaa yliopiston kirjoja. Tahtoisitteko päästä heidän kynsistään? No niin, kuunnelkaa siis, mitä sanon. Vaadin vain kahta asiaa. Montako miestä on tuolla Montsoreaun kätyrillä linnassa? Varmasti vain muutamia, sillä hän on saituri, ja jos hän kuluttaa rahaa, kuluttaa hän herttuan palkkaa.
— Kaksitoista, mutta viisi riittää sitä puolustamaan.
— Vai niin, mutta kaksitoista ei uskalla sieltä poistua. Annetaan heidän niittää, mitä ovat kylväneet. Ja nyt puhumme toisesta asiasta. Pitäkää huolta, mies, että ennen aamunkoittoa pystytetään torille kolme hirsipuuta, kussakin kaksi köyttä ja tikapuut. Ja yksi niistä on pystytettävä juuri tämän oven eteen. Ymmärrättekö? Hyvä on, pitäkää siis tästä huoli. Loput, — lisäsi hän julmasti hymyillen, — voitte jättää minun huolekseni.
Pormestari nyökkäsi melkein hervottomana. — Epäilemättä, — sanoi hän, ja hänen katseensa harhaili rauhattomasti ympäri huonetta, — on täällä Angersissa roistojakin. Ja hirsipuut ovat omiaan roistoille. Mutta jos sallitte minun lausua mielipiteeni, teidän ylhäisyytenne, niin on epätietoista, tokko…
Mutta herra de Tavannesin maltti oli loppunut. — Täytättekö määräyksen!? — jyrisi hän. — Siitä on kysymys ja se onkin ainoa kysymys.
Pormestari hätkähti niin, että miltei hypähti. — Tietysti, teidän ylhäisyytenne, tietysti! — mutisi hän nöyrästi. — Tietysti täytän. — Ja kumarrellen ahkerasti, mutta lisäämättä enää mitään hän poistui huoneesta takaperoa.
Kreivi Hannibal nauroi julmalla tavallaan ja varmaankin luuli nähneensä pormestarin viimeisen kerran sinä yönä. Siksi hän kiukustuikin, kun tuskin minuutin kuluttua ja ennenkuin Bigot oli ehtinyt leikata paistia ovi avautui ja pormestari ilmestyi uudelleen. Hän pujahti sisään ja kiirehti selittämään pulmallista asemaansa, ennenkuin portailla saavutettu rohkeus ehtisi haihtua.
— Näin ovat asiat, herra kreivi, — valitti hän. — Jos pystytän hirsipuut ja joku hirtetään ja teillä on kuninkaan kirjeet, niin on vain yksi roisto poissa, eikä siis mitään kiusaa ole sattunut. Mutta jos teillä ei ole kirjeitä hänen majesteetiltaan, pannaan se minun tiliini, ja silloin olisi kumma, elleivät he keksisi keinoa hirttääkseen minut hyvitykseksi.
Kreivi Hannibal hymyili kolkosti. — Entä sisarenpoikanne? — kysyi hän ivallisesti. — Ja entä tyttärenne, joka on kalpea hänen tähtensä ja voi joutua samalle polttoroviolle kuin hänkin? Ja entä — —
— Armoa! Armoa! — huusi onneton pormestari väännellen käsiään. — Lescot ja Thuriot — —
— Ehkä voimme hirttää Lescotin ja Thuriotin — — —
— Mutta minä en näe mitään keinoa, — voivotteli pormestari. — En mitään, en mitään!
— Minäpä osoitan teille yhden keinon, — tiuskaisi Tavannes. — Jos hirsipuut eivät ole paikoillaan auringon noustessa, niin hirtätän teidät tästä akkunasta. Siinä yksi keino, mutta teette viisaammin valitessanne toisen. Muuten teidän mieltänne rauhoittaakseni sanon teille, että vaikka minulla ei olisikaan kirjeitä, ei kuningas aina usko salaisimpia aikeitaan paperille.
Pormestari kumarsi. Hän vapisi ja epäröi, mutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — minä olen käytettävissänne. Täytän määräyksenne, tietysti täytän. Mutta, mutta — — ja ravistaen päätään pahojen aavistusten vallassa hän kääntyi ovelle.
Mutta juuri kun hän oli melkein jo kynnyksellä, nousi kreivitär seisaalle ja kutsui häntä takaisin.
— Herra pormestari, odottakaa vielä hetkinen, olkaa niin hyvä, —sanoi hän. — Huomenna voi tulla selkkauksia, ja tyttärenne joutuu ehkä vaaraan. Tekisitte viisaasti, jos lähetätte hänet minun luokseni. Minun mieheni, — ja tätä sanaa lausuessaan hänen epäröivä äänensä kävi varmaksi ja tyyneksi, — pitää huolta turvallisuudestani. Ja tyttärenne on samoin turvassa minun luonani.
Pormestari näki edessään vain armollisen rouvan, joka huolehti muista ihmisistä enemmän kuin oli tavallista hänen säätyisissään naisissa. Hänestä ei tämän naisen poskien hehku eikä silmien lempeä loiste ollut vaikeasti selitettävissä, ja siksi hän oli vain syvästi kiitollinen, heltyen kyyneliin asti. Nöyrästi kiittäen pormestari suostui tarjoukseen, joka koski hänen lastaan, ja poistui silmiään pyyhkien.
Hänen mentyään, ja kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kääntyiTavannes kreivittären puoleen, joka yhä seisoi.
— Olettepa kovin luottavainen tänä iltana, —sanoi hän ivallisesti. — Hirsipuut eivät nähtävästi pelota teitä. Ehkäpä pelottaisi, jos tietäisitte, ketä varten on aiottu se, joka pystytetään tänne oven eteen?