Kreivitär loi häneen tutkivan katseen ja puhui uhmaavalla äänellä. — Sitä en usko! Te, joka pelastatte Angersin, ette syökse häntä turmioon! — Mutta hän oli nainen, hänen mielentilansa muuttui, ja rohkeus katosi, samalla kun veri pakeni hänen kasvoiltaan. — Voi ei, ettehän te sitä tee! — valitti hän. Hän lankesi kreivin eteen polvilleen ja kohotti ristissä olevia käsiään. — Jumala panee sen sydämeenne, että säästätte häntä… ja minua!
Kreivi nousi tukahuttaen kirouksen ja mennen hänestä parin askeleen päähän. Hänen äänensä oli käheä ja kuului väkinäiseltä. — Menkää pois! — sanoi hän. — Menkää taikka istukaa! Kuuletteko? Te koettelette kärsivällisyyttäni liian paljon.
Mutta kreivittären mentyä hänen kasvonsa säteilivät. Hän oli saanut tämän naisen ja kaiken muunkin juuri sille kannalle kuin oli suunnitellut. Huomenna odotti häntä voitonriemu. Huomenna se, joka oli maahan painettu, kohotettaisiin taas pystyyn.
Hän ei aavistanut, mitä yksi päivä voi tuoda mukanaan.
Oli kulunut tunti auringonnoususta, ja Angersissa myymälät ja kauppakojut olivat jo auki tai niitä aukaistiin paraikaa silloisen aikaisen tavan mukaan. Maalaisväkeä tunkeili kaikista porteista mustan kaupungin synkille kaduille tuoden maitoa ja hedelmiä, ja vaimot tinkivät kalojen hinnasta ovien ja akkunoiden ääressä tai hieroivat kauppaa linnuista. Sillä ihmisten täytyy syödä, vaikka Ste. Croix-torille onkin pystytetty hirsipuita, kaksinkertaisia, korkeita ja mustia vehkeitä, joista kustakin riippuu heiluvia köysiä, ikäänkuin ne olisivat kaksinkertaisia kysymysmerkkejä.
Mutta hirsipuut tarvitsevat myös ravintoa, ja maasta hirteen oli niihin aikoihin niin lyhyt matka, että mies väliin riippui köydessä, ennenkuin ehti sitä huomatakaan. Mitä pikemmin siis leipävasut tyhjenivät ja maamoukka, joka saa kaikki maksaa, pääsi kaupungin porttien ulkopuolelle, sitä tyytyväisempi ainakin hän sai olla. Torilla oli sen vuoksi kova kiire. Huudot olivat hiljaisempia tavaroita tarjoillessa, ja tuskin odotettiin vanhintakaan ostajaa. Kun hinnasta oli sovittu, kiirehtivät arimmat ostajat sulkeutumaan jälleen taloihin, mutta rohkeammat, jotka uskalsivat käydä Ste. Croix-torilla saadakseen omin silmin nähdä, oliko huhussa perää, puhelivat katujen kulmissa ja kujilla karttaen aukeita paikkoja ja katselivat näitä uhkaavia valmistuksia kaukaa. Kaameat mustat hirsipuut, jotka seisoivat tuomiokirkon edustalla auringonpaisteessa, heittivät varjonsa yli koko Angersin. Pelon hiljaisuus vallitsi kaikkialla, missä ihmiset kuiskailivat, ja luostarissakin, joissa miehet pureskelivat kynsiään voimattoman raivon vallassa. Mitä hyvänsä kreivi Hannibal aikoikin ilmoittaa kaupungille, ei ollut luultavaa — ja tunti tunnilta yhä vähemmän luultavaa —, että kukaan häntä vastustaisi.
Hän oli siitä selvillä kävellessään auringonpaisteessa majatalon edustalla, kannusten helistessä kiviä vasten joka kerta, kun hän kääntyi, ja sadan tähystelevän silmän seuratessa hänen liikkeitään. Nähtävästi ei ollut vaikea hallita tai kulkea omia teitään tässä maailmassa. Mutta samassa hän muisti, ettei kaikilla ollutkaan hänen malttiaan eikä sitä ylenkatsetta kaikkea heikkoa ja epäonnistunutta kohtaan, joka helposti muuttui sääliksi. Nyt hän piti Angersia vallassaan, masentaen sitä hirsipuillaan. Montsoreausta voisi tulla vastusta, mutta vain mitätöntä, sillä hän tunsi Montsoreaun ja sen seikan, jolle kuvernöörin sijainen pani enemmän arvoa kuin hyödyttömälle verenvuodatukselle.
Ehkäpä hän ei olisi tuntenut itseään niin varmaksi, jos olisi tiennyt, mitä paraikaa tapahtui pienessä St. Aubinin luostarissa siinä huoneessa, jota Angersissa sanottiin pieneksi kapituliksi. Se oli pitkulainen; kaarikatto oli gootilainen, ja seiniä verhosi lautapäällystys, joka oli tummaa pähkinäpuuta ja ylettyi niin korkealle kuin pitkä mies voi kurottaa. Valoa tuli huoneeseen niukasti kolmesta rautaristikkoisesta ikkunasta, jotka olivat pienen nurmikkoisen sisäpihan, benediktiinimunkkien viimeisen lepopaikan puolella. Ensi silmäyksellä tämä huone itsekin näytti kaikenlaisen vanhan rojun säilöltä. Pitkin seiniä oli kuorilaulajien hylkääminä kasoittain ohuita isokokoisia, likaisia pergamentteja, lehtien kulmat käpristyneinä; siellä täällä niiden seassa lojui joku paksu metallihaoilla somistettu teos, jossa yhä ruostuivat ketjut pulpettiin taikka saarnatuoliin kytkemistä varten. Rikkinäinen alttari täytti yhden nurkan, toisessa oli jalustalla kummallinen, rikkinäinen kartta, ja muissa kahdessa oli sekaisin haalistuneita vaakunakilpiä ja lippuja, jotka olivat jo viimeisen kerran olleet pyhäinpäivän juhlakulkueessa ja nyt vähitellen hajosivat tomuksi, vieläpä paksuksi tomuksi, sillä koko huone oli sitä täynnä.
Sittenkin käytettiin pitkää tammista pöytää, joka täytti huoneen keskustan, niin ahkerasti, että se kiilsi, samoin kuin suuret metalliset kirjoitusneuvot. Ja vaikka pöydän ympärillä istuvat seitsemän miestä ensi silmäyksellä ja tässä koleassa valaistuksessa näyttivät yhtä ruostuneilta ja haalistuneilta kuin roju heidän takanaan, riitti jo toinen silmäys heidän teräviin leukoihinsa ja nälkäisiin silmiinsä ilmaisemaan, että heissä oli yllinkyllin elinvoimaa.
Se, joka istui suuressa nojatuolissa pöydän päässä, oli oikeastaan pikemmin lihava kuin laiha. Hänen valkoiset kätensä olivat huolellisesti hoidetut, ja sormissa välkkyi sormuksia. Hänen suunsa osoitti turhamaisuutta, ja leuka painoi leveätä pitsikaulusta, joka olisi kelvannut vaikkapa kardinaalille. Mutta vaikka tätä piispansijaista kuunneltiin kunnioittavasti, saattoi kuitenkin panna merkille, että kohta kun hän oli päättänyt puheensa, hänen kuulijansa katsoivat hänen vasemmalla puolellaan istuvaa pappia, isä Pezelaytä, odottaen tämän lausuvan mielipiteensä, ennenkuin itse puhuivat. Isä Pezelay oli todellakin tarmollaan alistanut valtaansa angersilaiset, niin papit kuin muunkin väestön, niinkuin hän oli hallinnut Pariisinkin uskovaisia, jotka tunsivat hänet hyvin. Usein erehdytään pitämään vihan synnyttämää intoa todellisena voimana, ja hän, joka oli omin silmin nähnyt, kuinka Pariisissa oli tehty, puhui niin vakuuttavasti ja käskevästi, että aremmat luonteet helposti ja nopeasti mukaantuivat.
Mutta hirsipuut ovat kammottavia, ja kirjanpainaja Thuriot, jonka turhamaisuutta oli mairitellut kutsu tähän salaiseen istuntoon, alkoi epäillä tehneensä viisaasti, kun sinne saapui. Samaa mietti myös Lescot, joka juuri yritti puhua.
— Mutta jos herra de Tavannesin määräys kuuluu, ettei saa ryhtyä mihinkään toimiin, — aloitti hän epäröiden, — niin ette kai, arvoisa isä, tahdo meitä vastustamaan kuninkaan tahtoa?
— Herra varjelkoon, ystäväni! — vastasi isä Pezelay mahtipontisesti. — Mutta hänen majesteettinsa tahto on, että työskentelemme Jumalan, pyhimysten ja pyhän kirkon kunniaksi. Kuinka? Onko se, mikä oli Saumurissa laillista, täällä laitonta? Onko se, mikä Toursissa oli laillista, käynyt täällä laittomaksi? Mitä kuningas itse teki Pariisissa, nimittäin epäuskoisten perinpohjainen hävitys ja pyhän kaupungin puhdistus, onko se hänen tahtoansa vastaan täällä? Ei, hänen tahtonsa on, että täällä tehdään samoin kuin Pariisissa ja Toursissa ja Saumurissa on tehty. Mutta hänen lähettiläänsä on uskoton. Nainen, jonka hän on ottanut povelleen, on lumonnut hänet suloillaan ja noituudellaan ja kääntänyt hänen mielensä niin, että hän kieltää sen sanoman, joka hänet on lähetetty tuomaan.
— Oletteko kaiken erehdyksenkin varalta varma, että hänellä on sensuuntaisia kirjeitä, hyvä isä? — uskalsi kirjanpainaja kysyä.
— Kysykää hänen ylhäisyytensä piispan sijaiselta! Hän tuntee ne kirjeet ja niiden sisällyksen.
— Ne tarkoittavat juuri tätä, — vastasi päädiakoni hiukan jörösti, naputellen sormillaan pöytää. — Minä itse olin kansliassa ja näin ne. Ne ovat samanlaisia kuin ne kirjeet, jotka lähetettiin Bordeauxiin.
— Siinä tapauksessa ne toimenpiteet, joihin hän on ryhtynyt, tähtäävät hugenotteihin, — sanoi Lescot, entinen pormestari, hengähtäen helpotuksesta. Thuriotinkin kasvot kirkastuivat. — Hän varmaankin aikoo hirttää pari heidän johtajistaan, ennenkuin käy käsiksi itse laumaan.
— Sitä en usko! — huusi isä Pezelay kimakalla, vihlovalla äänellään. — Sanon teille, että se nainen on lumonnut hänet, eikä hän koskaan ilmoita kirjeiden todellista sisältöä.
Hetken aikaa oli huoneessa hiljaista. — Mutta kuinka hän uskaltaisi niin tehdä, kunnioitettava isä? — kysyi sitten Lescot hitaasti ja epäilevästi. — Mitä? Salaisiko hän kuninkaan kirjeet?
— Ei ole mitään sellaista, jota hän ei uskaltaisi, eikä ole koskaan ollutkaan, — vastasi pappi kiivaasti, sillä muisto siitä, kuinka Tavannes oli Louvressa niin taitavasti kääntänyt kuninkaan vihan häntä vastaan, valoi myrkkyä hänen ääneensä. — Nainen, joka asuu hänen luonaan, on pahan hengen lapsi. Hän on lumonnut taikakeinoillaan. Hänellä on pedon merkki rinnassaan, ja häntä varten tuli jo viriää.
Läsnä olevia maallikoita värisytti. Heitä vastapäätä istuvat kaksi munkkia tekivät ristinmerkin mutisten: »Väisty, saatana!»
— Teidän on päätettävä, — jatkoi pappi katsoen heitä kiihkeän mielenliikutuksen vallassa, — tahdotteko asettua hänen vai Jumalan enkelin puolelle. Sillä sen sanon teille, että kukaan muu ei pannut jumalallista tuomiota toimeen Pariisissa! Jumalan enkeli piteli miekkaa myös Toursissa eikä kukaan muu! Ja juuri hän sitä täälläkin pitää! Oletteko hänen puolellaan vai häntä vastaan? Oletteko hänen vai sen naisen puolella, jolla on pedon merkki? Oletteko Jumalan puolella vai häntä vastaan? Sillä hetki lähenee. Aika on tullut. Teidän täytyy valita. — Ja lyöden kämmenellään pöytään hän kumartui eteenpäin ja tarkastaen kiiluvilla silmillään kutakin vuorostaan hän huusi: —Teidän täytyy valita.
Päädiakonin vuoro tuli viimeiseksi.
Tämä liikahteli levottomana tuolillaan, hänen kasvonsa olivat entistään hiukan kellahtavammat, ja posket näyttivät pullottavan tavallista veltompina.
— Jospa veljeni olisi täällä! — mutisi hän. — Jospa herra de Montsoreau olisi saapunut!
Mutta isä Pezelay tiesi, kenen tahto pääsisi voitolle, jos Montsoreau tapaisi Tavannesin sopivalla hetkellä. Siksipä olikin papin tarkoitus ollut ja oli yhä vieläkin yllättää Montsoreau, piirittää hänet heti, kun hän saapuisi kaupunkiin, ulvovalla roskajoukolla, joka oli jo ryhtynyt väkivaltaan, ja panna hänet heidän johtajakseen, heidän pantikseen, ennenkuin hän ehtisi huomata, keiden kanssa oli joutunut tekemisiin.
Mutta kuinka kaiken tämän saisi toimeen, niin kauan kuin hirsipuut olivat pystyssä? Niiden luodessa varjonsa tämän kokoushuoneenkin pöydän yli ja synkistäessä hänen innokkaimpien liittolaistensa kasvot? Tämä ajatus teki papin vähäksi aikaa epävarmaksi, ja jollei yksityinen, otsassa olevan arven kosketuksesta yhä yltyvä viha olisi lietsonut hänen tekopyhyyttään, olisi hän varmaankin Angersin roskajoukon tavoin taipunut vastahakoisesti ja sadatellen Angersia hallitsevan käden valtaan. Mutta kun vihan siivet olivat kantaneet häntä pitkälle eikä hän kuitenkaan saisi mitään aikaan… kun hän oli saapunut julkisesti saarnaamaan ristiretkeä ja sitten täytyisi hiipiä nöyryytettynä tiehensä, vaikka oli laahannut piispan sijaisen tänne, liehitellyt, houkutellut ja uhkaillut vuorotellen — ja kaikki turhaan! Se oli kovin katkeraa, kun koston muruset, joiden esimakua hän oli jo saanut, maistuivat niin suloisilta.
Sillä se kosto, jota pappi oli suunnitellut yön pimeinä hetkinä aivojen työskennellessä niin kuumeisesti, ettei hän voinut nukkua, ei ollutkaan mikään tavallinen, maallikon keksimä, typerä ja kömpelö kosto. Häntä ei ensinkään tyydyttänyt se, että saisi nähdä kreivi Hannibalin ryömivän tomussa. Ei, vaan se, että saisi riistää hänen sylistään naisen, jonka tähden hän oli syntiä tehnyt, kätkeä hänet johonkin luostariin soppeen ja jättää hänet kidutukselle ja häpeälle alttiiksi ja lopuksi polttaa hänet roviolla noitana: sellainen kosto oli papista yön hetkinä tuntunut suloiselta.
Mutta näissä oloissa se näytti mahdottomalta. Kaupunki oli pelon vallassa; pappi tiesi, ettei Montsoreauhon ollut luottamista, sillä hän oli ahne ja ryösti mielellään. Kun siis päädiakoni tuumi avuttomana: — Meidän tulee odottaa, — vastasi pappi ankarasti: — Ei herra de Montsoreauta, arvoisa isä, vaan tulee luottaa Angersin hurskaisiin asukkaisiin! Meidän tulee huutaa kaduilla: »He pilkkaavat Jumalaa! He häpäisevät Jumalaa ja hänen äitiään!» Sillä tavalla, ainoastaan sillä tavalla voimme hävittää tuon saastaisen joukon.
— Aamen, — mutisi St.-Benoisin pappi kohottaen päätään, ja hetken aikaa hänen tylsät silmänsä leimusivat. — Aamen, aamen! — Sitten hänen päänsä painui jälleen rintaa vasten.
Mutta Angersin papit katselivat epäröiden toisiaan ja arasti niitä, jotka puhuivat. Tämä ravinto oli heille liian väkevää. Ja Lescot ja Thuriot liikahtelivat levottomina.
— En käsitä, — mutisi Lescot vihdoin arasti.
— Mitä ette käsitä?
— Mitä voimme tehdä?
— Väkijoukko tietää, — vastasi isä Pezelay kiivaasti. — Luottakaa heihin.
— Mutta ilman johtajaa he eivät ryhdy mihinkään.
— Siinä tapauksessa minä tahdon heitä johtaa.
— Sittenkin minua epäilyttää, arvoisa isä, — sopersi Lescot, ja Thuriotkin nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Siihen aikaan pystytettiin hirsipuita mieluummin maallikoita kuin papistoa varten.
— Te epäilette! — huusi pappi. — Vai niin! — Hänen ilkeät silmänsä siirtyivät toisesta toiseen ja heistä muihin. Hän huomasi, että kaikki olivat samaa mieltä, lukuunottamatta St.-Benoisin pappia. — Te epäilette! No niin, kyllä minä näen, mitä se merkitsee. Näin on asianlaita, — jatkoi hän hitaasti ja muuttuneella äänellä. — Kuninkaan tahto ei merkitse mitään Angersissa. Hänen käskynsä ei täällä päde. Ja pyhä kirkko saa turhaan pyytää apua sortajaansa vastaan. Minä sanon teille, että noita, joka on lumonnut hänet, on lumonnut teidätkin. Olkaa siis varuillanne, ettei teidän käy niinkuin hänen! Ja ettei tuli, joka polttaa noidan, polta teidän kotejanne.
Molemmat porvarit tekivät ristinmerkin, kalpenivat ja vapisivat. Angersissa pelättiin suuresti noituutta, ja jos siitä joutui syytteeseen, oli vaara hirvittävä. Munkitkin näyttivät säikähtyneiltä.
— Jospa… veljeni olisi täällä, — toisti päädiakoni avuttomana, — niin voitaisiin jotakin toimittaa.
— Ihmisen apu on turha, — vastasi pappi ankarasti ja tehden ylevän liikkeen kädellään ikäänkuin lähtömerkiksi. — Teidän luotanne käännyn sen puoleen, joka on teitä mahtavampi, — ja nojaten päätään käsiinsä hän kätki kasvonsa.
Varapiispa ja munkit katselivat häntä ja sitten huolestuneina toisiansa. Heidät kaikki valtasi sama halu lopettaa jo tämä asia, päästä siitä eroon, pelastua; ja toinen toisensa jälkeen he nousivat paikoiltaan niin noloina kuin piesty koira, mutisivat häveten pari anteeksipyytävää sanaa ja kiirehtivät ulos huoneesta. Lescot ja kirjanpainaja eivät myöskään vitkastelleet, ja tuskin oli minuuttiakaan kulunut, kun molemmat vieraat saarnamiehet, pariisilaiset papit, olivat yksin huoneessa, lukuunottamatta laihaa, likaiseen mustaan pukuun puettua luostarin palvelijaa, joka oli koko neuvottelun ajan istunut ovensuussa.
Kumpikaan ei puhunut, ennenkuin viimeinenkin laahustava askel oli häipynyt kuuluvista. Silloin isä Pezelayn ja toisen papin katseet kohtasivat toisensa. He silmäilivät toisiaan hyvän aikaa.
— Mitä arvelette? — mutisi Pezelay vihdoin.
— Märkä heinä, — vastasi toinen uneksivasti, — syttyy hitaasti, mutta palaa kuitenkin, jos vain tuli on kyllin vahva. Milloin hän ilmaisee tahtonsa?
— Kello kaksitoista.
— Raatihuoneessako?
— Niin on sanottu.
— Se on noin kolmensadan askeleen päässä Ste. Croix-torilta, ja hänen täytyy mennä sinne vartioston saattamana, — jatkoi St.-Benoisin pappi uneliaaseen tapaansa. —-Hän ei voi jättää monta miestä asuntoonsa naisen luo. Jos hänen poissa ollessaan hyökättäisiin taloon…
— Hän palaisi ja… — Isä Pezelay ravisti päätään, ja hänen poskensa kävivät hiukan kalpeammiksi. Varmaankin hän mielikuvituksessaan näki enemmän kuin sanoi.
—Hoc est corpus, — mutisi toinen. — Jos hän kohtaisi meidät juuri silloin matkalla asuntoonsa, ja meillä olisi kello, kirja ja kynttilä, pysähtyisikö hän?
— Hän ei pysähtyisi! — sanoi isä Pezelay.
— Eikö?
— Minä tunnen sen miehen.
— No sitten… — mutta lauseensa lopun St.-Benoisin pappi kuiskasi päätään kurkoittaen niin hiljaa, ettei hänen takanaan laiha mieskään, joka kuunteli ahnaasti esimiehensä sanoja, sitä käsittänyt. Mutta että hän puhui kyllin selvästi kuulijalleen, sitä todistivat isä Pezelayn kasvot. Hämmästys, pelko, toivo, voitonriemu, kaikki nämä väreilivät vuorotellen hänen kalpeilla, laihoilla kasvoillaan, mutta ennen kaikkea viekas, vahingoniloinen ilkeys, ikäänkuin paholaisen silmät olisivat tirkistelleet naamarin takaa.
Kun toinen vihdoin vaikeni, hengähti Pezelay syvään.
— Se on rohkeaa, rohkeaa! — mutisi hän. — Mutta oletteko miettinyt erästä seikkaa? Se mies, joka johtaa…
— Hyökkäystä? — kuiskasi toinen kikattaen. — Hän voi joutua kärsimään, niinkö? Hyvin mahdollista, mutta se on joku muu kuin te tai minä. Se, joka oli viimeisenä täällä, hän on ensimmäisenä siellä. Varapiispa, jos vain saamme hänet myöntymään, hän kun tietää, että hänenkin varalleen on marttyyrikruunu. — Himmeissä silmissä välähti inhoittava mielihyvä.
— Entä se hälytys, joka saa hänet poistumaan raatihuoneesta?
— Sen ei välttämättä tarvitse olla mitään todellista. Tärkeintä on käyttää sitä hyvin. Ja silloin heinäkin palaa!
— Luuletteko niin?
— Mitä voisi yksi mies tehdä tuhatta vastaan? Eivät hänen omat palvelijansakaan uskalla auttaa häntä.
Isä Pezelay kääntyi laihan miehen puoleen, joka vartioi ovea, ja viitaten häntä luokseen neuvotteli hetken aikaa hänen kanssaan matalalla äänellä.
— Ehkä voin saada kokoon parikymmentä, — vastasi mies hetken väittelyn jälkeen. — Ja jos ne sijoitetaan hyvin, voidaan kyllä jotakin saada aikaan. Mutta me emme ole Pariisissa, hyvä isä, jossa voidaan luottaa teurastajien kortteliin ja miehet tietävät, että tappamalla hugenotin tekee Jumalalle palveluksen! — Täällä — hän nykäisi olkapäitään halveksivasti — ollaan lampaita.
— Se on kuninkaan tahto, — vastasi pappi rypistäen otsaansa.
— Niin, mutta ei Tavannesin, — sanoi mustiin puettu mies irvistäen, — ja hän se tänään määrää täällä.
— Narri! — tiuskasi isä Pezelay. — Hänellä ei ole kahtakaankymmentä mukanaan. Tehkää te vain niinkuin olen sanonut ja jättäkää kaikki muu Jumalan haltuun.
— Ja teidän, hyvä herra? — vastasi toinen. — Sillä te ette sano minulle kaikkea, mitä aiotte tehdä, — jatkoi hän irvistellen. — Hyvä, olkoon niin. Teen kyllä oman osani, mutta toivoisin, että olisimme Pariisissa. Pyhä Genoveva on aina hyvä palvelijoilleen.
Eräässä Angersin majatalon toisen kerroksen pienessä, likaisessa ja kurjassa takahuoneessa, joka oli kapean kujan puolella ilman muuta näköalaa kuin ikkunaton seinä, istui kaksi miestä nyrpeänä, tai oikeastaan vain toinen istui, leuka käden varassa, kun taas maltittomampi tai tulisempi toveri käveli edestakaisin. Jouduttuaan vangiksi — sillä he olivat vankeja — he olivat aluksi toivottomina pelänneet pahinta, ja nyt oli kaksi päivää hitaasti vierinyt heidän ohitsensa sytyttäen ainoastaan heikon toivonkipinän heidän rinnassaan. Mutta kun heidät komennettiin ulos vankeudestaan, pakotettiin nousemaan hevosten selkään ja ratsastamaan, niin tämä vaihtelu, liike ja ulkoilma lietsoivat kipinän tuleen, vaikka heillä aluksi olikin jalat hevosen satulavyöhön sidottuina. He olivat kuiskailleet pari sanaa toisilleen, ihmetelleet ja tuumineet. Valppaat, jöröt vartijat eivät vastanneet mihinkään kysymykseen, ja vaikka tämä vaiteliaisuus tuntui pahaenteiseltä ja he tunsivat hyvin sen miehen, jonka käsiin olivat joutuneet, niin että sen olisi tullut sammuttaa tämä kipinä, niin nämä kaksi miestä kuitenkin yhä puhalsivat sitä palamaan. Molemmilla oli siihen oma syynsä, toisella nuoruuden joustavuus, toisella innostuneen mielen usko. Toisen rinnassa tämä tuli oli leimahtanut suorastaan niin ylimieliseksi luottamukseksi, että hän piti kaikkea varmana, olematta ensinkään tyytyväinen.
— Teidän on helppoa sanoa: »Malttia!» — huusi hän astellessaan lattialla kiihtyneenä. — Teillä ei ole muuta menetettävää kuin henkenne, ja jos teidän onnistuisi paeta, niin olette kaikesta vapaa. Mutta hän on ryöstänyt minulta enemmän kuin hengen. Minulta hän on vienyt lemmittyni ja itsekunnioitukseni, paha hänet periköön! Hän ei ole tehnyt minulle vain kerran vääryyttä, vaan kahdesti ja kolmastikin. Ja jos hän nyt päästää minut hengissä irti, niin minä… minä tapan hänet! — lopetti hän sähisten hampaittensa välistä.
— Teitäpä ei ole helppo tyydyttää.
— Minä tapan hänet.
— Silloin te vaipuisitte vieläkin syvemmälle, — vastasi pappi katsellen häntä vakavasti. — Toivoisin, herra de Tignonville, teidän muistavan, että pelastuksenne ei vielä ole varma. Teidän nykyinen mielentilanne, sen sanon teille, ei ole mikään hyvä valmistus kuolemaan.
— Hän ei ota henkeämme! — huusi Tignonville. — Hän tietää paremmin kuin useimmat muut miehet, kuinka on kostettava.
— Silloin hän on muita ylevämpi, — vastasi La Tribe kiivaasti. — Omasta puolestani toivoisin olevani siitä varma, ja silloin istuisin tässä rauhallisempana.
— Jospa voisimme paeta nyt, omasta aloitteestamme! — huusi Tignonville.— Silloin emme pelastaisi ainoaltaan henkeämme, vaan myöskin kunniamme.Ajatelkaapa sitä, hyvä mies! Jos voisimme paeta vastoin hänen tahtoaan!Oletteko varma siitä, että nyt olemme Angersissa?
— Niin varma kuin voi olla se, joka on nähnyt mustan kaupungin vain kerran tai kahdesti, — vastasi La Tribe astuen ikkunan luo, josta puuttui lasi, ja tirkistellen kömpelön puuristikon läpi. — Mutta vaikka voisimmekin paeta, niin olemmehan täällä vieraita. Emme tiedä minne päin mennä emmekä sitäkään, mistä saisimme turvaa. Ja sitäpaitsi, — jatkoi hän kääntyen ikkunan luota ja kohauttaen olkapäitään alistuvaisesti, — ei siitä kannata puhua niin kauan kuin kuulemme noita askelia tuolta käytävästä ja astuja pitää avainta taskussaan.
— Jos voisimme livahtaa hänen käsistään samalla tavalla kuin hän sai meidät loukkoonsa!
— Niin, jospa! Mutta joka lattiassa ei ole luukkua.
— Mutta jos voisimme nostaa sijoiltaan jonkun lattialaudoista, — esitti nuori mies astuen silmät lattiaan luotuina huoneen toisesta päästä toiseen. — Taikka… kenties, — ja hän muutti asentoaan, — voisimme murtautua katon puhki? — Katsahtaen ylös hän tarkasteli hämähäkinseittien peittämää sälekattoa, jota kannattivat laudoittamattomat parrut.
— Hm!
— Niin, miksi ei? Miksi emme koettaisi murtautua katon puhki? -— toisti Tignonville, tarttui tarmonpuuskassaan seuralaisensa hartiaan ja ravisti häntä. — Nouskaa vuoteelle seisomaan, niin yletytte siihen.
— Entä lattia sen päällä?
— Mitä vielä, eihän siellä ole mitään lattiaa. Yläpuolellamme on vain ullakko. Katsokaapa tätä ja tätä, — ja nuori mies hypähti vuoteelle ja työnsi kannuksenpyörän säleiden väliin.
La Triben ilme muuttui. Hän nousi hitaasti seisomaan.
— Koettakaapa vielä, — sanoi hän.
Tignonville työnsi punoittavin poskin kannuksen uudelleen säleiden väliin ja kiersi sitä, kunnes saattoi työntää sormensa näin syntyneeseen reikään. Sitten hän tarttui yhteen säleistä ja taivutti sitä pitkälti alaspäin työntäen sitten aukkoon käsivartensa kyynärpäätä myöten ja liikuttaen sitä edestakaisin. Hänen silmänsä loistivat voitonriemuisina, kun hän katseli toveriansa putoilevien roskien läpi.
— Missä nyt on lattianne? — kysyi hän.
— Eikö kätenne osu mihinkään?
— Ei, siellä on tyhjää. Vähän ylempänä voisin koskettaa kattotiilejä, — ja hän yritti kurottaa korkeammalle.
Vastauksen sijaan La Tribe tarttui häneen. —Alas, alas, pian! — kuiskasi hän. — Meille tuodaan päivällistä.
Tignonville työnsi säleen takaisin niin hyvin kuin taisi ja hyppäsi lattialle; sitten molemmat pyyhkivät kiireesti vuoteelta roskat. Kun Badelon kahden miehen saattamana tuli sisään tuoden heidän ateriansa, seisoi La Tribe ikkunan ääressä pimentämässä huonetta ja Tignonville makasi äreänä vuoteella. Epäluuloisenkin katseen olisi ollut vaikea keksiä, mitä oli tapahtunut; nämä kolme miestä eivät epäilleet mitään eivätkä myöskään mitään keksineet. He menivät jälleen ulos, avain kääntyi lukossa, ja portailta kuului kahden miehen loittonevia askelia.
— Nyt meillä on tunti aikaa! — huudahti Tignonville ja hypähtäen leimuavin silmin vuoteelle alkoi hakata ja repiä säleitä. Hänen ympärillään satoi tomua ja sirpaleita. Onneksi nämä putoillessaan vuoteelle eivät saaneet aikaan paljonkaan ääntä, ja kuumeisen kiireesti ponnistellen ja tomun miltei tukahuttaessa hän oli viidessä minuutissa puhkaissut niin ison aukon, että saattoi sen läpi työntää käsivartensa. Tämä reikä ylettyi toisesta parrusta melkein toiseen asti. Ilma oli nyt aivan täynnä kalkintomua; molemmat miehet voivat tuskin hengittää, mutta eivät uskaltaneet keskeyttää työtään. Nuori mies kapusi vuoteella seisovan La Triben olkapäille ja työnsi päänsä ja käsivartensa aukosta sisään; nojaten sitten kyynärpäitään kattoparruille hän kiskaisi itsensä ylös aukosta ja lisäponnistuksella pääsi vihdoin nelin kontin ullakon lattialle. Hän pysähtyi hengähtämään painaen naarmuisia ja verestäviä sormiaan huulia vasten; sitten hän kurotti itseään alaspäin ja auttoi toverinsa samalle edulliselle paikalle.
He huomasivat olevansa pitkällä, kapealla ullakolla, joka ei ylimmältäkään kohdalta ollut kuutta jalkaa korkeampi. Siellä oli tukahduttavan kuuma. Heidän kummallakin puolellaan olivat kattotiilet jyrkästi vinossa, ja näiden välistä sirisi heikkoa valoa, joka paljasti heille koko rakennuksen läpi kulkevan mahtavan kurkihirren ja ullakon etäisimmässä päässä vuoliaisen, josta kohosi polvipuiden ja poikkipönkkien verkko kurkihirttä kohti.
Tignonville, jonka näytti vallanneen luonnoton tarmokkuus, pysähtyi vain riisuakseen saappaansa. — Rohkeutta! Kaikki käy hyvin! — läähätti hän sitten ja kantaen saappaita kädessään kulki edellä astuen notkeasti parrulta parrulle, kunnes saapui vuoliaisen luo. Hän kapusi sille ja tunkeutuen polvipuiden välistä pääsi toiselle ullakolle, joka oli aivan edellisen kaltainen. Tämän toisessa päässä kohosi karkeatekoinen, hirsikehäinen tiiliseinä, suuresti masentaen hänen toiveitaan, mutta kun hän lähestyi sitä, ilmestyi matalalla nurkassa, jota kohti katto aleni, pieni neliskulmainen, tuskin kahden jalan korkuinen ovi.
Molemmat miehet ryömivät ovelle ja jäivät kuuntelemaan. — Luulenpa sen johtavan lyijykatolle, — kuiskasi La Tribe. He eivät uskaltaneet puhua ääneen.
— Samapa se, mitä tietä menemme! — vastasi Tignonville huolettomasti. Hän oli entistäänkin innokkaampi, sillä on olemassa pelko, joka on kuolemankin pelkoa pahempi. Hänen silmänsä loistivat tomunaamarin läpi, hiki valui kasvoilta leukaa kohti, ja hän hengitti ähkyen. — Ei ole millään väliä, jos vain pääsemme hänen käsistään, — läähätti hän. Hän työnsi ovea häikäilemättä, se lensi auki, ja molemmat miehet peräytyivät äkkiä huudahtaen hämmästyksestä.
He olivat luulleet, että heitä kohtaisi auringonpaiste; sensijaan he nyt näkivät harmahtavan likaisen, avokattoisen yliskamarin. Tämä täytti yläosan rakennuksen päätyä, joka oli hiukan korkeammalla sitä sivustaa, missä he olivat olleet vankina. Lattialla oli likaisia työntösänkyjä ja risaisia patjoja, lisänä vanhoja satuloita ja rikkinäisiä hevosloimia. Kaikesta päättäen tämä oli palvelijain taikka kurjien maankiertäjien makuupaikka. Mutta miehet, jotka polvistuneina tuijottivat sinne uskaltamatta liikahtaa, eivät ensinkään säikähtäneet tätä ruokottomuutta. Eikö siellä ollut ketään? Se kysymys oli heti herännyt heidän mielessään ja sitten pannut heidän valtimonsa hurjasti tykyttämään.
Heidän tuskaiset katseensa harhailivat toisesta ryysyläjästä toiseen, tutkien jokaista epäilyttävää muotoa. Ja kun huoneessa yhä vallitsi hiljaisuus, kurottivat he päitään yhä pitemmälle, kunnes saivat nähdä yli koko lattian. Eikä vieläkään kuulunut mitään. Vihdoin Tignonville liikahti, ryömi oviaukosta sisään, nousi seisomaan ja tirkisteli ympärilleen. Hän nyökkäsi, ja pappi meni sinne myös, kun ei mikään välitön vaara uhannut heitä.
He huomasivat nyt olevansa ihan likellä alaspäin johtavien kapeiden portaiden päätä ja saattoivat nähdä portaiden alapäässä oven. Tignonville viittasi La Tribeä odottamaan ja ryömi itse portaita alas. Ehdittyään ovelle hän kumartui ja tirkisti rei’ästä, jonka läpi säpinnuora kulki. Hän katseli hetkisen ja tuli sitten äänettömästi masentuneen näköisenä jälleen ylös.
— Parasta heittää kirves järveen! — mutisi hän. — Vartija on vain muutaman askeleen päässä ovesta, — ja raivostuneena pettyneistä toiveistaan hän huitaisi kädellään.
— Katsooko hän tännepäin?
— Ei. Hän katselee pitkin käytävää meidän huoneemme ovea kohti. Mutta emme voi sivuuttaa häntä.
La Tribe nyökkäsi ja hiipi erään ristikkoikkunan luo. Saattoihan olla mahdollista, että voisi paeta tiilikaton reunaa pitkin. Mutta hän huomasi, että ikkuna oli korkealla katossa, joka taittui jyrkästi harjasta räystäskouruja kohti. Hän siirtyi toisen ikkunan ääreen, jonka ristikossa pieni luukku oli auki, ja katsoi ulos. Korkealla ilmassa huimaavassa korkeudessa lenteli valkoisia kyyhkysiä auringon paistaessa kirkkaasti, ja katsoessaan alaspäin hän näki syvällä allaan paahtavan torin ja siellä rivin markkinakojuja, joiden ohi liikkuvat ihmisjoukot näyttivät kääpiöiltä. Ja kaiken tämän keskellä oli kummallinen teline! Vaistomaisesti, ikäänkuin ihmiset olisivat alhaalta voineet nähdä hänen kasvonsa pienessä kattoikkunassa, hän vetäytyi takaisin.
Hän viittasi Tignonvilleä luokseen ja, kun tämä oli noudattanut kutsua, kehoitti häntä katsomaan alas. — Katsokaa! — kuiskasi hän. — Tuonne!
Nuori mies tähysteli sinne ja hengähti kiivaasti. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin tomun peitossa, kävivät ne kuitenkin vielä harmaammiksi.
— Teidän ei ensinkään tarvinnut pelätä, että hän päästäisi meidät vapaiksi! — mutisi pappi miltei tahtomattaan ivallisesti.
— Ei.
— Eikä minunkaan! Tuolla riippuu kaksi köyttä — ja La Tribe huokasi lyhyen rukouksen. Teline, joka oli herättänyt hänen huomiotaan, oli hirsipuu, kolmesta hirsipuusta ainoa, joka oli heidän näköpiirissään.
Hänen vieressään seisova Tignonville kääntyi äkkiä ikkunasta ja silmäili hurjasti ympärilleen. — Ehkäpä voimme puolustautua portaissa, — mutisi hän. — Kahden miehen luulisi voivan pitää sitä vallassaan jonkun aikaa.
— Meillä ei ole ruokavaroja.
— Ei olekaan. — Mutta äkkiä hän tarttui La Triben käsivarteen. — Nyt minä tiedän! — huudahti hän. — Sillä tapaa voimme pelastua? Täytyy yrittää! — jatkoi hän kiihtyneen näköisenä. — Katsokaa! — Ja nostaen lattialta patjan, jonka ryysyjen välistä oljensänki monesta kohden pisti esiin, hän pani sen päänsä päälle.
Patja painui joka kulmaltaan alaspäin, sillä sitä oli paljon käytetty, ja melkein peitti hänen kasvonsa, jättäen paljaaksi ainoastaan hänen leukansa ja muurisaven peittämät hartiansa. Hän kääntyi toverinsa puoleen.
La Triben kasvot alkoivat hehkua Tignonvilleä katsellessa. — Saattaapa niin olla! — huudahti hän. — Siinä on ainakin mahdollisuus, te olette oikeassa, me voimme ehkä tuolla tavalla pelastua!
Tignonville pudotti patjan lattialle ja kiskaisi takin päältään. Sitten hän repäisi polvihousunsa polven kohdalta, niin että ne roikkuivat irrallaan pohkeiden ympärillä.
— Tehkää samaten! — sanoi hän. — Ja nopeasti, ystäväni, nopeasti. Riisukaa kenkänne. Päästyämme ulos meidän täytyy kulkea katuja pitkin näitä kantaen — hän nosti taakkansa jälleen lattialta päänsä päälle — kunnes ehdimme yksinäiselle paikalle, ja sitten voimme…
— Piillä! Taikka uida joen poikki! — sanoi pappi. Hän oli seurannut toverinsa esimerkkiä ja kantoi nyt samanlaista taakkaa päänsä päällä. Revittyine ja tomuttuneine housuineen ja takki tuskin paremmassa kunnossa hän oli hyvin kurjan näköinen. Tignonville katseli häntä tyytyväisenä ja kääntyi portaita kohti.
— Tulkaa nyt, — kiirehti hän, — tässä ei ole varaa tuhlata hetkeäkään.Minä hetkenä tahansa voidaan mennä huoneeseemme ja huomata se tyhjäksi.Oletteko valmis? Lähtekäämme sitten reippaasti, sillä liiallinenvarovaisuus voi herättää epäluuloja! Ja mutiskaa jotakin ovella.
Itse hän alkoi äänekkäästi torua ja mutisten jotakin epäselvää kompuroi portaita alas pään päällä olevan taakan raapiessa seinää kummaltakin puolen. Tultuaan ovelle hän kömpelösti kopeloi lukkoa, ja kun ovi aukeni, horjahti hän ulos päästäen samassa kirouksen, ikäänkuin ei ajattelisi muuta kuin takkaansa. Badelon — sillä hänellä oli vartiovuoro — tuijotti tätä ilmestystä, mutta seuraavassa hetkessä hänen nenäänsä pisti patjan haju, joka ei suinkaan ollut tuoreimpia, ja nyrpistäen nenäänsä hän peräytyi askeleen. Hänellä ei ollut mitään epäluuloja; miehet eivät tulleet talon siitä osasta, jossa vangit olivat, ja hän väisti sivulle antaakseen heille tietä. Pian he olivat ehtineet hänen sivuitseen ja astuivat portaita alas hoippuen epävarmoin askelin, ikäänkuin olisivat tuskin nähneet eteensä.
Näin pitkälle oli onni myötäinen. Onnettomuudeksi he saapuessaan portaiden juurelle joutuivat ensimmäisen kerroksen pääkäytävään. Se ulottui sekä oikealle että vasemmalle, eikä Tignonville tiennyt mihin suuntaan kääntyä päästäkseen alaspäin johtaville portaille. Hän ei kuitenkaan uskaltanut epäröidä, sillä käytävässä oli ovien kohdalla odottamassa neljä tai viisi palvelijaa, ja etäämpänä hän näki kolme Tavannesin seurueeseen kuuluvaa miestä. Sitäpaitsi saattoi minä hetkenä tahansa joku kysyä, mitä oli tekeillä, ja keksiä petoksen. Hän kääntyi siis umpimähkään vasemmalle ja marssi rohkeasti eteenpäin, kunnes tapahtui juuri se, mitä hän oli pelännyt. Muuan mies ilmestyi käytävään eräästä huoneesta, juuri kun he astuivat sen oven ohi, näki heidät ja kohotti kauhistuneena kätensä.
— Mitä te teette? — huusi hän raivostuneena ja kiroten. — Kuka on käskenyt teidät tänne?
Tignonvillestä tuntui kuin olisi kieli kuivunut kiinni kitalakeen.Takana La Tribe mutisi jotakin tallista.
— Ja tähän aikaan päivästä! — sanoi mies. — Hyi! Mutta kuinka te tulette tätä tietä? Oletteko juovuksissa? Kas tänne! — Hän avasi läheltään ummehtuneen komeron oven. — Heittäkää ne tuonne, kuuletteko? Ja pimeän tultua voitte käydä ne hakemassa. Hyi! Kumma, ettette vieneet niitä suoraan rouvan huoneiden läpi! Ja olisipa itse herra silloin ollut siellä! No, ettekö tee niinkuin käsken? Oletteko juovuksissa?
Tignonville heitti yrmeänä patjansa komeroon. La Tribe seurasi esimerkkiä. Onneksi oli käytävässä huono valaistus, ja majatalossa oli paljon apulaisia ja vieraita palvelijoita. Kellarimestari piti heitä vain kulkureina, jotka eivät olleet sen parempaa ymmärtäneet.
— Menkää matkaanne nyt! — jatkoi hän kiukkuisesti. — Tämä paikka ei ole teikäläisiä varten. Menkää tiehenne! Minä tulen heti! — huusi hän sitten vastaukseksi johonkin etäiseen kutsuun miesten lähdettyä liikkeelle ja kiirehti suorittamaan tehtävää, jonka heidän ilmestymisensä oli keskeyttänyt.
Tignonville aikoi ottaa patjan jälleen säiliöstä, sillä kellarimestari oli jättänyt avaimen lukkoon, mutta hänen yrittäessään avata toinen kääntyi katsomaan, ja molempien karkurien täytyi olla häntä seuraavinaan. Mutta hetken kuluttua he olivat taas rauhassa, ja Tignonville kääntyi uudelleen ottamaan patjat. Mutta toisellakin kertaa oli onni vastainen; muuan ovi aukeni askeleen päässä heistä, ja sieltä tuli nainen, joka hätkähti nähdessään tämän oudon miehen, ja heidän katseensa yhtyivät. Onnettomuudeksi lankesi valo juuri avatusta ovesta Tignonvillen kasvoille, ja kirkaisten nainen mainitsi hänen nimensä ääneen.
Vielä silmänräpäys, ja he olisivat olleet hukassa, sillä käytävän toisessa päässä vetelehtivät palvelijat olivat kuulleet huudon ja katselivat sinne päin. Mutta Tignonville säilytti malttinsa, painoi kätensä naisen suulle ja työnsi hänet väkisin edellään huoneeseen, johon hän itsekin kiirehti La Tribe kintereillään.
Huone oli tilava, ja siellä oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, jotka olivat rukoilemassa, kun naisen huuto oli säikäyttänyt heidät, ja nyt nousivat polviltaan. Aluksi he eivät nähneet muuta kuin kynnyksellä seisovan Javetten rimpuilemassa villiltä näyttävän, likaisen ja ryysyisen miehen kourissa ja luulivat mellakan alkaneen kaupungissa ja verilöylyn uhkaavan. Carlat heittäytyi emäntänsä eteen suojellakseen häntä, kreivitär puolestaan koki suojella nuorta tyttöä, jonka kasvot olivat kalmankalpeat. Rouva Carlat ja eräs palvelustyttö juoksivat kirkuen ikkunan ääreen; vielä hetkinen, ja hälinä olisi kuulunut ulos.
Tignonvillen ääni keskeytti melun. — Ettekö tunne minua? — huusi hän. —Rouva, te ainakin tunnette? Carlat! Oletteko kaikki järjiltänne?
Nämä sanat saivat heidät jäämään kunkin paikalleen, mutta heidän hämmästyksensä oli miltei yhtä suuri kuin äskeinen säikähdys. Kreivitär koetti puhua ja vasta kolmannella kerralla sai äänensä kuuluvilla.
— Oletteko karanneet? — kuiskasi hän.
Tignonville nyökkäsi voitonriemusta säteilevin silmin.
— Tänne saakka on onni meitä suosinut, — sanoi hän. — Mutta he voivat olla kintereillämme millä hetkellä hyvänsä. Minne voimme piiloutua?
Kreivitär katsoi Javetteen painaen kättään rintaansa vasten. — Ovi kiinni, tyttö! — kuiskasi hän. — Lukkoon!
— Niin, lukitse se! He voivat sitten mennä takaovesta ulos, — sanoi rouva Carlat, äkkiä havahtuen ja käsittäen tilanteen. — Minun kamarini kautta! Ja kun he kerran pääsevät pihalle, voivat he mennä tallien kautta ulos.
— Minkä kautta? — kysyi Tignonville maltitonna. — Älkää tuijotelko, vaan…
— Tästä ovesta! — vastasi rouva Carlat kiirehtien sitä kohti. Tignonville oli juuri seuraamaisillaan häntä, kun kreivitär asettui oven eteen.
— Seis! — huudahti hän, eikä huoneessa ollut yhtäkään, joka ei olisi huomannut uutta päättäväisyyttä, joka kajahti hänen äänessään, tai hänen ryhtinsä uutta arvokkuutta. — Pysähtykää, herra, ehkä kiirehdimme liikaa. Jos nyt menette ulos tuollaisessa valepuvussa, niin etteköhän silloin joudu suurempaan vaaraan kuin täällä? Olen varma, ettei henkenne ole missään vaarassa tällä hetkellä. Miksi siis antautuisitte vaaralle alttiiksi…
— Eikö missään vaarassa, rouva? — kysyi Tignonville keskeyttäen hänet ihmetellen. — Oletteko nähnyt hirsipuun torilla? Ettekö myönnä sitä vaaraksi?
— Se ei ole pystytetty teitä varten.
— Eikö?
— Ei, herra, — vastasi kreivitär varmasti. — Vannon, ettei ole. Ja minä tiedän syitä, tärkeitä syitä, miksi teidän ei sopisi nyt lähteä ulos. Herra de Tavannes — hän lausui miehensä nimen hermostuneesti, ikäänkuin tietoisena tästä arasta kohdasta — antoi ankaran määräyksen, ennenkuin ratsasti täältä, että kaikkien oli pysyteltävä sisällä, sillä mitättöminkin asia saattoi villitä kaupungin. Senvuoksi, herra de Tignonville, pyydän, suorastaan rukoilen teitä, — jatkoi hän yhä innokkaammin nähdessään toisen tekevän kieltävän liikkeen, — jäämään tänne, kunnes hän palaa.
— Ja vastaatteko, rouva, hengestäni?
Kreivitär epäröi, kalveten hetkeksi, mutta ainoastaan hetkeksi. Entä, jos hän petti itseään? Entä, jos hän toimitti entisen sulhasensa kuolemaan? Entä jos… mutta hänen epäröimisensä kesti vain hetken. Hänen velvollisuutensa oli selvä.
— Minä vastaan siitä, — sanoi hän kalpein huulin, — jos jäätte tänne. Ja pyydän, rukoilen hartaasti, sen rakkauden nimessä, jota muinoin tunsitte minua kohtaan, että jäätte tänne, lisäsi hän epätoivoisena nähdessään toisen aikovan kieltää.
— Muinoin! — liuskasi Tignonville kiihoittaen itseään halpamaiseen raivoon. — Sen rakkauden nimessä, jota muinoin tunsin! Sanokaa mieluummin sen rakkauden nimessä, jota tunnen, rouva, sillä minä en olekaan mikään naisellinen tuuliviiri, joka nai voittajan, menee ja tulee hänen käskyjensä mukaan! Näyttää siltä, että te, — jatkoi hän ivallisesti, — olette hyvin oppinut vaimon läksyn! Te tahtoisitte pitää minua pilkkananne, niinkuin silloin yöllä asettuessanne hänen ja minun välilleni! Tottelin teitä silloin, säästin häntä. Ja mitä hyötyä minulla siitä oli? Kahleet ja vankeutta! Ja mitä hyötyä minulla nyt siitä olisi? Samanlaista! Ei, rouva, — puhui hän katkerasti, yhtä paljon Carlatille ja muille huoneessa olijoille kuin entiselle morsiamelleen, — minä en muutu. Minä rakastin ja rakastan yhä vielä. Minä aioin lähteä ja lähdenkin. Jos kuolema vaanisi tuon oven takana, — hän osoitti ovea, — ja henkeni olisi täällä varmassa turvassa sen miehen vallassa, niin astuisin kynnyksen yli mieluummin kuin ottaisin henkeni lahjana hänen kädestään! — Ja raahaten La Tribeä mukanansa hän kiihkein elein syöksyi kreivittären ohi, avasi oven ja katosi viereiseen huoneeseen.
Kreivitär astui askeleen ikäänkuin seuratakseen häntä, ikäänkuin aikoisi suostutella häntä uusilla pyynnöillä. Mutta tuskin hän oli liikahtanut, kun kuuli huudon, joka pysäytti hänet. Askelten töminä ja kova huuto ja melu tuntui hyökyaaltona kohahtavan käytävää pitkin ja lähenevän huonetta, jossa hän oli, hirvittävän nopeasti. Pako oli tullut ilmi! Ehtisivätköhän karkurit livahtaa alhaalta ulos?
Joku koputti ovelle, painoi ovenripaa, työnsi ja hakkasi ovea. Mutta kreivitär ja kaikki huoneessa olijat olivat kiirehtineet ikkunain ääreen katselemaan.
Jos molemmat miehet eivät vielä olleet paenneet, niin ne varmasti joutuisivat kiinni. Mutta ei, kurkottaessaan ulos ikkunasta kreivitär näki ensiksi toisen ja sitten toisen pölyisen hahmon hyökkäävän ulos alapuolella olevasta ovesta ja kiirehtivän Ste. Croix-torilta ensimmäistä kadunkulmaa kohti. Mutta ennenkuin he ehtivät sinne, hyökkäsi talosta neljä takaa-ajajaa, joiden etunenässä juoksi Badelon harmaat kiharat liehumassa, ja katu kajahteli huudoista: »Pidättäkää hänet! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!»
Joku takaa-ajajista tai syrjäinen tahtoi lisätä hälinää ja ampui laukauksen ilmaan, ja samassa silmän räpäyksessä, ikäänkuin se olisi ollut merkkinä, vilisi tori ihmisiä, joita tulvi sinne kummastuttavan nopeasti, ja joltakin läheiseltä katolta — suuntaa oli mahdoton tarkalleen sanoa, — kuului ainakin tusinan väkipyssyn rätinä, hälyttäen koko kaupungin.
Kovaksi onneksi karkurit tapasivat jo ensi kadunkulmassa sulun. He kiirehtivät toista katua kohti, mutta sielläkin oli läpitunkematon ihmisryhmä, ja kääntyen he syöksyivät nyt torin poikki St. Mauriceen päin pyrkien sekaantumaan ihmisjoukkoon. Mutta takaa-ajajat pysyttelivät vimmatusti heidän kintereillään juosten kumoon milloin jonkun miehen, milloin lapsen, joka osui tielle, ja sitten Tignonville juostessaan erään markkinakojun ympäri kompastui naulaan ja kaatui La Triben törmätessä vuorostaan häneen ja kaatuessa myöskin. Kaikki neljä ratsumiestä hyökkäsivät saaliinsa kimppuun, tavoittivat heidät ja alkoivat raastaa heitä kiroillen ja sadatellen majataloon päin.
Kreivitär oli nähnyt tämän kaiken ikkunastaan, pidättänyt hengitystään heidän juostessaan ja sävähtänyt heidän langetessaan. — Nyt heidät saatiin kiinni! — mutisi hän, ja nyyhkytys oli tukahduttaa hänet. Hän puristi kätensä ristiin. — Jospa hän olisi seurannut neuvoani!
Mutta asia ei ollutkaan ratkaistu niin helposti kuin hän luuli. Hetki hetkeltä kasvava ihmisjoukko ei tiennyt mitään takaa-ajajista eikä karkureista. Päinvastoin alkoi kuulua huutoja, että ratsumiehet olivat hugenotteja ja että hugenotit olivat ruvenneet surmaamaan katolilaisia, ja kun niihin aikoihin ei pidetty mitään huhua mahdottomana ja tämä huhu oli sellainen, jota pantiin alinomaa liikkeelle, niin singahti ensiksi yksi kivi ja sitten toinen ja vielä kolmaskin. Eräs mies, jolla oli kädessään sauva, hyökkäsi esiin ja löi Badelonia hartioihin, kaksi tai kolme miestä tunkeutui ratsumiesten väliin alkaen ahdistaa heitä, ja jollei samassa hetkessä oli rynnännyt paikalle kolme Tavannesin seurueeseen kuuluvaa miestä ja uhaten roskajoukkoa keihäillään pakottanut sitä hetkiseksi peräytymään, olisi vangit vapautettu aivan majatalon oven edessä. Mutta nyt heidät raastettiin sisään ja portit paiskattiin kiinni ja salvattiin viime tingassa. Vielä hetkinen, ehkäpä vain sekunti, ja roskajoukko olisi saanut heidät käsiinsä. Sitten alkoi kivisade rätistä majatalon ulkoseinää vastaan, ja kesken roskajoukon yltyvää melua ja ulvontaa kajahti kaupungin ylitse raskaana ja mahtavana St. Mauricen suuren kellon jyminä.
Saumurin varamaaherra de Montsoreau melkein hypähti tuoliltaan pelkästä hämmästyksestä.
Mitä? Eikö mitään kirjeitä? — huudahti hän.
Kaikki neuvosmiehet tuijottivat. — Eikö mitään kirjeitä? — mutisivat he.
— Ei mitään kirjeitä? — toisti pormestari heikolla äänellä.
Kreivi Hannibal katseli hymyillen ympärilleen neuvospöydässä. Hän yksin pysyi tyynenä.
— Ei, sanoi hän. — Ei minulla ole mitään kirjeitä.
Herra de Montsoreau, joka vielä oli matkastaan tomuinen ja piti rintahaarniskaa, istui toisella kunniasijalla pöydän päässä ja rypisti otsaansa.
Mutta heitä kreivi, — sanoi hän, — minulla on kuninkaan veljeltä käsky yhteistoiminnassa teidän kanssanne panna toimeen hänen majesteettinsa tahto, ja minä käsitin asian niin, että te esiinnytte täällä kirjallisesti kuninkaan puolesta.
— Minulla oli kirjeitä, — vastasi kreivi Hannibal kylmäkiskoisesti, — mutta ne joutuivat matkalla hukkaan.
— Joutuivat hukkaan, niinkö? — huusi Montsoreau, joka ei uskonut korviaan, ja kaupungin vähäpätöisemmät arvohenkilöt, neuvosmiehet ja papit, jotka istuivat kummallakin puolen pöytää, tuijottivat suu auki. Tuommoinen oli käsittämätöntä! Uskomatonta! Hukata kuninkaan kirjeet! Oliko moista koskaan kuultu?
Niin, ne joutuivat minulta hukkaan. Kadotin ne, jos ymmärrätte sitä paremmin.
— Mutta nyt te laskette pilaa! — vastasi maaherra levottomasti liikahdellen tuolillaan. Kuvernööri oli kuuluisampi näppäryydestään kuin rohkeudestaan, ja kuten useimmat viekkaat miehet, oli hänkin nopea epäilemään ansaa. — Varmasti te puhutte leikkiä, herra kreivi. Hänen majesteettinsa kirjeitä ei hukata matkalla.
— Ei hukatakaan, kun ne sisältävät hänen majesteettinsa tahdon, — vastasi Tavannes hymyillen omituisesti.
— Te siis tarkoitatte…
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei ehtinyt vastata, sillä Bigot tuli sisään tuoden hänen makeisrasiansa, ja hän avasi sen ottaakseen jonkun luumun. Hän valitsi hyvän aikaa, mutta kukaan läsnäolijoista ei voinut hänen ilmeistään aavistaa, että rasian kannen sisäpuolella oli ilmoitus, pieni paperiliuska, jossa oli se uutinen, että Montsoreau oli jättänyt etukaupunkiin Saumurin portin ulkopuolelle viisikymmentä peitsimiestä paitsi niitä, jotka olivat julkisesti seuranneet häntä kaupunkiin. Tavannes luki ilmoituksen hitaasti, vaikka näytti valitsevan hedelmää.
— Mitäkö tarkoitan? — vastasi hän. — En mitään, herra de Montsoreau.
— Mutta…
— Paitsi että hänen majesteettinsa väliin havaitsee olevan varovaisinta antaa määräyksiä, joita ei ole tarkoitettu täytettäviksi. On olemassa asioita, jotka äkkiä pulpahtavat esille, — jatkoi Tavannes napauttaen rasiaa huolettomasti pöytään, — ja toisia, jotka eivät niin nopeasti ilmene, ja väliin ovat jälkimmäiset tärkeämpiä. Te, herra de Montsoreau, tiedätte varmaankin paremmin kuin minä, että Louvren pylväskäytävässä kuningas on toisenlainen kuin yksityishuoneissaan.
— Tiedän.
— Ja juuri siitä syystä…
— Te ette aio panna kirjeiden määräystä täytäntöön?
— Jos kirjeet olisivat vielä hallussani, niin panisin varmasti, ystäväni. Olisin niiden velvoittama. Mutta pidin hyvää huolta siitä, että ne hukkuivat, — jatkoi Tavannes avomielisesti. — Enhän minä ole hupsu.
— Hm!
— Joka tapauksessa, — jatkoi kreivi Hannibal huolettomin elein, — se on minun asiani. Jos te, herra de Montsoreau, olette halukas täyttämään saamanne määräyksen, vaikkei minulla ole kuninkaan kirjeitä, niin tehkää mielenne mukaan, mutta vasta sydänyön jälkeen…
Herra de Montsoreau hengitti raskaasti. — Ja miksi, — kysyi hän puoleksi yrmeästi ja mahtipontisesti, — vasta sydänyön jälkeen, herra kreivi?
— Oikeastaan vain sen vuoksi, ettei vähääkään epäiltäisi minulla olevan mitään tekemistä koko asian kanssa, — vastasi kreivi Hannibal ystävällisesti. — Siis sydänyön jälkeen voitte tehdä aivan kuten haluatte. Sydänyöhön asti pysymme, luvallanne, aivan rauhallisina.
Maaherra liikahteli epävarmana tuolillaan. Tavannes oli viekkaasti herättänyt hänessä sen pelon, ettei hän saisikaan käskyn täyttämisestä mitään tunnustusta, ja tämä pelko taisteli ylivallasta hänen ahneutensa ja itserakkaan tärkeytensä tunnon kanssa. Hän oli oikeastaan viekas eikä rohkea ja tiesi sellaista tapahtuneen. Siinä synkkänä pohtiessa näitä asioita heräsi hänen mielessään muuan sensuuntainen tuuma, että sopisi menetellä ankarasti yhden tai parin henkilön kanssa, mutta muuten ottaa hugenoteilta runsaat lunnaat, jollainen menettely näkyi tuottavan myös suuria etuja Angersille. Se sopi hänelle itselleenkin hyvin, sillä silloin hän voisi puolustautua kummassakin tapauksessa, ja se täyttäisi hänen taskunsa hienommalla tavalla kuin julkinen ryöstö. Toiselta puolen hän joutui loukkaamaan veljeään ja kiihkokatolisen suunnan kannattajia, joiden kanssa hän tavallisesti oli yhteistoiminnassa. He odottivat hänen panevan jyrkän vastalauseen. He odottivat hänen selittävän kantansa ja…
Kreivi Hannibalin tuima ääni keskeytti hänen ajatuksensa, ja tässä äänessä oli uhkaava sävy. — Missä teidän veljenne on? — kysyi hän, nähtävästi vasta nyt huomattuaan hengenmiehen olevan poissa. — Juuri Herran sijaisen tulisi ennen muita olla täällä! — jatkoi hän nojaten eteenpäin ja silmäillen pöydän ympäri. Hänen ilmeensä ennusti myrskyä.
Lescot kiemurteli tämän katseen alla; Thuriot kalpeni ja alkoi vapista.Vihdoin eräs St. Maurice-kirkon papeista rohkeni vastata.
— Hänen ylhäisyytensä pyysi, herra kreivi, — uskalsi tämä huomauttaa, — että soisitte hänelle anteeksi. Hänen velvollisuutensa…
— Onko hän sairas?
— Hän…
— Onko hän sairas, kuuletteko? — jyrisi Tavannes. Ja kaikkien väistäessä hänen silmiensä salamoita ei yksikään tiennyt, mikä oli nostattanut tämän äkillisen rajuilman. Mutta ovensuussa seisova Bigot tiesi ja kun hänellä oli yhtä tarkka kuulo kuin hänen isännälläänkin, oli hän kuullut kaukaisen laukauksen. — Jos hän ei ole sairas, — jatkoi Tavannes nousten ja katseli ympärilleen ja etsien heidän kasvoiltaan syyllisyyden ilmettä, — ja jos täällä pelataan väärää peliä ja hän sitä pelaa, niin ei piispan oma käsikään voi häntä pelastaa. Kautta taivaan, se ei onnistu! Eikä teidänkään kätenne, — jatkoi hän katsoen säihkyvin silmin Montsoreauta. — Eikä teidän herranne käsi!
Maaherra hypähti pystyyn. — Herra kreivi, -— änkytti hän, — en käsitä tällaista puhetapaa. Enkä teidän kiivauttanne, olkoon se sitten todellista taikka teeskenneltyä. Sanon vain, että jos täällä harjoitetaan petosta…
— Jos, — tiuskaisi Tavannes. — Joka tapauksessa, jos sellaista harjoitetaan, on täällä myöskin hirsipuita. Ja minä näen monta kaulaa. — lisäsi hän kumartuen eteenpäin. — Monta kaulaa! Älköön yksikään poistuko tämän pöydän äärestä, ennenkuin palaan! — huusi hän sitten leimuavin silmin, — taikka hän joutuu tekemisiin minun kanssani. Ei, — jatkoi hän vaihtaen äkkiä äänensävyä, sillä hänen luontainen varovaisuutensa, joka ei koskaan jättänyt häntä kokonaan, ja ehkä myöskin muisto toisen viidestäkymmenestä peitsimiehestä pakottivat hänet rauhoittumaan kesken raivoaan, — minä kiivastun. En tarkoita teitä, herra de Montsoreau. Ratsastakaa minne haluatte! Ratsastakaa minun kanssani, jos teitä haluttaa, ja siitä olen teille kiitollinen. Mutta muistakaa, että sydänyöhön asti on Angers minun!
Hän puhui yhä noustessaan pöydästä ja jättäen kaikki tuijottamaan jälkeensä harppasi huoneen poikki. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi kynnykselle ja katsahti taaksensa, sitten helisevin kannuksin astui kiviportaita alas. Hänen ratsunsa ja miehensä odottivat häntä, mutta hän pysähtyi, jalka jo jalustimella, vaihtaakseen pari sanaa Bigotin kanssa.
— Niinkö asiat ovat? — ärähti hän.
Normandialainen ei vastannut, vaan viittasi Ste. Croix-toria kohti, josta päin satunnainen laukaus kuului vastaukseksi.
Niihin aikoihin olivat Angersin kadut kapeita ja mutkikkaita, korkeiden puutalojen pimentämiä ja kauppakojujen täyttämiä, eikä Tavannes voinut vanhalta kaupungintalolta, jota ei nykyään enää käytetä, nähdä mainittua toria. Mutta sen voi helposti auttaa. Hän iski kannukset hevosen kylkeen ja kiiti kymmenen ratsumiehensä seuraamana katua pitkin, niin että kopisi. Ihmisryhmät, jotka kiiruhtivat samaan suuntaan, hyökkäsivät säikähtyneinä seinävierille taikka pelastuivat porttikäytäviin. Hän saavutti heidät ja oli kohta jo heidän ohitsensa. Vielä sata askelta, ja hän pääsi torille.
Mutta silloin hän huomasi, mikä oli esteenä, ja raivosta huudahtaen hän heti pysäytti hevosensa. Kapeassa solassa vaappui häntä vastaan suuri musta lippu, jota kannettiin kahden tangon välissä. Se liikkui etumaisena tummassa pappiskulkueessa, joka kirkon palvelijoiden ja uskovaisten lisäämänä täytti kadun leveyden seinästä seinään. He veisasivat jotakin katumusvirttä, mutta eivät niin äänekkäästi, että heidän takaansa torilta kuuluva melu olisi siihen hukkunut.
He eivät tehneet tilaa, ja kreivi Hannibal kiroili vimmoissaan epäillen petosta. Mutta hän ei ollut typerä, ja jos hänellä olisi tällä hetkellä ollut vähänkin miettimisaikaa, olisi hän varmasti pyrkinyt toiselle kadulle. Hänen epäröidessään juoksi onnettomuudeksi esille joukosta mies varoittaakseen häntä ja tarttui ohjaksiin, ja Tavannes, joka käsitti väärin hänen aikeensa, menetti malttinsa. Hän iski miehen maahan ja ratsasti huolettomasti suinpäin keskelle kulkuetta, huutaen mustiin kauhtanoihin puetuille olennoille, että heidän tuli väistyä. Silloin viilsi ilmaa huuto, ei, vaan kauhun kiljahdus, ja silmänräpäyksessä oli tapahtunut onnettomuus. Liian myöhään Tavannes huomasi, että kulkue kantoi kunniakatosta ja ehtoollisleipää, liian myöhään, sillä piispan sijainen, johon hänen ratsunsa oli törmännyt, putosi kiljahtaen sen kavioiden alle, ja pyhät astiat vierivät hänen käsistään lokaan.
Silloin Tavannes käsitti, mitä oli tehnyt. Ennenkuin hänen ratsunsa rautakaviot uudelleen iskivät maahan, olivat hänen kasvonsa — hänenkin — kalvenneet. Mutta hän tiesi myös, että jos hän nyt epäröisi tai pysähtyisi, repisi kansanjoukko hänet kappaleiksi, sillä hänen ratsumiehensä, jotka olivat nähneet sen, mitä lippu oli häneltä peittänyt, eivät olleet seuranneet häntä, ja hän oli yksin huitovien nyrkkien ja aseiden keskellä. Hän ei epäröinyt hetkeäkään. Vetäen esille pistolin hän kannusti eteenpäin, ja hevonen syöksähti hurjasti kirkuvien pappien joukkoon, ja vaikka ainakin sata kättä, kirkonpalvelijain ja keropäiden munkkien, kurotti hänen ohjaksiinsa tai kävi käsiksi hänen saappaisiinsa, pääsi hän kuitenkin heistä eroon. Ja samalla häneen jäi muisto eräistä kasvoista, jotka hän oli silmänräpäyksen ajan nähnyt ihmisjoukossa ja kerran nähtyään aina muisti, isä Pezelayn kalmankalpeat, ilkeät, arven runtelemat ja katalasta voitonriemusta vääristyneet kasvot.
Hänen takanaan kaikui jyrinänä huuto: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!» ja väkeä alkoi kokoontua. Hänen edessään majatalon ovella mellastava kansanjoukko ei ollut niin sankka, ja tietämättä siitä, mitä kapealla kadulla oli tapahtunut, he antoivat hänelle tietä, rohkeimmatkin säikähtäen ilmettä hänen kasvoillaan. Muutamat, jotka seisoivat lähinnä majataloa ja olivat alkaneet pommittaa ikkunoita kivillä ja hakata ovia, sinne kun Badelon minuuttia aikaisemmin oli vankeinensa perääntynyt, luulivat hänen ratsumiestensä tulevan perästä, ja hajaantuivat pakoon. Mutta hän tiesi vielä paremmin kuin he, että aika oli täpärällä, ja ohjasi ratsunsa portin eteen ja jyskytti sitä potkien, mutta samalla oli pistolia pitävä käsi suunnattuna toria ja tuomiokirkkoa kohti, jolta taholta hän odotti jotakin merkillistä.
Ja se tulikin, aivan äkkiä, käden käänteessä! Kalmankalpea munkki, silmät raivosta hehkuen, ilmestyi väkijoukon keskelle, pysähtyi, repäisi vaatteensa kaikkien nähden ja kumartuen heitti tomua päänsä päälle. Toinen ja kolmas seurasi hänen esimerkkiään, ja sitten kajahti tuhannesta kurkusta huuto: »Pyhänhäväistys!» munkkien rynnätessä hurjina sinne tänne ja kiljuen kertoessa tapahtumasta ja pappien kieltäessä Angersilta kaikki sakramentit, kunnes se puhdistuisi tästä synnistä.
Kreivi Hannibal oli päässyt pelastumaan suuren portin taakse aivan viime tingassa. Portti oli avattu ajoissa. Mutta kukaan ei tiennyt paremmin kuin hän, että Angersissa ei ollut niin paksua porttia eikä sellaista muuria, joka olisi voinut suojella häntä montakaan tuntia tältä myrskyltä, kun hän sen kerran oli päästänyt riehumaan.