Mutta se vain yllytti paholaista tässä miehessä ynnä tietoisuus siitä, että hänen oli syyttäminen omaa huimapäisyyttään tästä pulasta. Hän katsoi kauhistuneita ihmisiä, jotka levottomina ulkoa kuuluvasta metelistä olivat kokoontuneet pihalle kuiskaillen ja käsiään väännellen, ja hänen ilmeensä oli niin synkkä ja uhkaava, että ihmiset häntä säikähtäen unohtivat muun pelkonsa ja lähinnä seisovat väistivät häntä. Milloin tahansa muulloin, jos hän olisi näissä oloissa palannut, he olisivat kiirehtineet kyselemään häneltä, mikä nyt oli hätänä, alkoiko kaupungissa olla levotonta, ja missä Bigot miehineen oli, mutta kreivi Hannibalin katse tukahutti kaiken uteliaisuuden. Kun hän huusi satulastaan: — Tuokaa isäntä tänne! — käytiin tämä vapiseva mies hakemassa, tuotiin pihalle ja tyrkättiin esiin miltei ilman ainoatakaan sanaa.
— Onko talossanne takaporttia? — kysyi Tavannes ihmisjoukon kurottaessa päitään kuullakseen, mitä hän sanoi.
— On, teidän ylhäisyytenne, — sammalsi mies.
— Sille kadulle päin, joka vie valleille?
— Niin juuri, teidän ylhäisyytenne.
— Kuulkaa siis, — sanoi hän Badelonille, — satuloikaa hevoset! Teillä on viisi minuuttia aikaa. Satuloikaa nopeammin kuin koskaan ennen eläissänne, — lisäsi hän hiljaa, — taikka… Hän ei päättänyt uhkaustaan, vaan viittasi miehen lähtemään. — Ja te — hän kiinnitti Tignonvilleen hetkeksi tuiman katseen — ja tuo saarnaileva hupsu, joka on kanssanne, ottakaa aseet ja nouskaa satulaan! Tähän asti olette näytellyt vain mitätöntä osaa, mutta jos nyt petätte minut tai poikkeette jalankaan verran siltä polulta, jonka teille määrään, niin ette, hyvä herra, enää tielleni osu! Ja te, rouva, — jatkoi hän kääntyen kreivittären puoleen, joka seisoi hämmentyneenä ovella pormestarin tyttären turvautuessa itkien häneen, — teillä on kolme minuuttia aikaa toimittaaksenne naisväkenne ratsujen selkään! Huolehtikaa siitä, etteivät viivyttele kauempaa, olkaa niin hyvä!
Kreivittären oli vaikea saada ääntään kuulumaan. — Entä tämä lapsi? — sanoi hän. — Hän on minun huostassani.
— Ottakaa hänet mukaan, — vastasi kreivi maltittoman näköisenä ja korottaen ääntään kääntyi ympärillään seisoskelevien ja pelokkaina töllistelevien tallirenkien ja palvelijoiden puoleen. — Menkää auttamaan! — ärjyi hän. — Menkää auttamaan ja sukkelasti! Kiirehtikää! — lisäsi hän yhä synkistyvin katsein, kun toinenkin kello alkoi jymistä läheisestä tornista ja sekava hämminki torilla muuttui kumeaksi ulinaksi: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!»
Onneksi hän oli ensin aikonut mennä kokoukseen kaikkien miestensä saattamana, ja tallissa oli kahdeksan hevosta satuloituna. Muut tuotiin kiireesti ulos ja satuloitiin, ja naiset autettiin hevosenselkään. Tavannes kehoitti silmäyksellä La Tribeä ottamaan taakseen pormestarin tyttären, joka oli kauhusta aivan avuton. Kesken tätä äkillistä hälytystä, ulkoa kuuluvaa meteliä ja sisäpuolella vallitsevaa hurjaa pelästystä ei kukaan olisi saanut väkeään ajoissa valmiiksi, paitsi mies, jonka nyökkäystäkin toteltiin. Javette olisi mielellään pyörtynyt, mutta ei uskaltanut. Tignonvillen teki mieli kysellä, mutta ei rohjennut yrittääkään. Kreivitär olisi halunnut sanoa jotakin, mutta pakotti itsensä tottelemaan ääneti. Mutta sittenkin olisi yleinen hämminki, jossa vilisi sekaisin miehiä, hevosia, loimia ja laukkuja, saattanut toisen epätoivoon, mutta minne tahansa kreivi Hannibal käänsi kasvonsa istuessaan ratsunsa selässä joukon keskellä, muuttui sekasorto jonkinlaiseksi järjestykseksi, palvelijat lakkasivat kuuntelemasta huutoa ja kirkumista ulkoa ja juoksivat tuomaan mitä tarvittiin, naiset heittivät vaippoja alas parvekkeelta, miehet latasivat musketteja ja kiinnittivät patruunavöittensä hihnoja.
Vihdoinkin hän näki kaikkien olevan valmiita, mutta ei yksikään aavistanut, kuinka tuskallinen näiden minuuttien odotus oli hänelle ollut. Johtaessaan heitä pistoli kädessä takaportille hän kumartui sanoakseen jotakin Badelonille, jonka komensi joukon etunenään; sitten hän käski avata portin. Niin tehtiinkin, ja juuri kun Montsoreaun ratsuväki toisen ja uhkaavamman väkijoukon keskellä syöksyi jo ennestään tungoksen täyttämälle torille ja kuului huuto: »Muurinmurtaja!» majatalon portin särkemiseksi, ryntäsi Tavannes kiirehtäen pientä joukkoa edellään ulos takaportista ja pelotti pakoon kourallisen lurjuksia, jotka olivat kiertäneet sille puolelle. Kenenkään enää häiritsemättä laskettiin täyttä vauhtia pitkin kapeaa kujaa valleille päin. Kääntyen synkän linnan juurella itään päin kuljettiin vallien sisäreunaa sitä porttia kohti, josta oli edellisenä iltana saavuttu kaupunkiin.
Sinne päästäkseen heidän täytyi ratsastaa Toussaint-kadun poikki, joka Ste. Croix-torilta lähtien kulkee niin suoraan, että majatalon edustalla riehuvan roska väen tarvitsi kääntää vain päätään heidät nähdäkseen. Vaara, johon he tällä kohdalla joutuivat, oli suuri, sillä niin pienen joukon kuin Tavannesin seurueen oli mahdoton pelastua, jos heitä ahdistettaisiin vallien sisäpuolella, varsinkin kun oli naisia rasituksena.
Kreivi Hannibal tiesi sen. Mutta hän tiesi myöskin, että hänen oli tekonsa tähden mahdoton oleskella Loiren pohjoispuolella. Ei kuningas eikä marski, ei prinssi Kaarle eikä Gaspard Tavannes uskaltaisi suojella häntä vimmastunutta kirkkoa vastaan, joka oli liian viisas antaakseen anteeksi eräänlaisia loukkauksia. Hän saattoi pelastua vain siinä tapauksessa, että ehtisi Loiren etelärannalle, suoraan sanoen hugenottirannalle, ja etsisi suojaa jostakin kaupungista, missä hugenotit olivat hyvin varustettuja, kuten Rochellestä tai St. Jean d'Angelystä, jotta sitten voisi ryhtyä hieromaan sovintoa oman puolueensa kanssa.
Mutta päästäkseen tämän suuren joen poikki, joka jakaa Ranskan kahteen hyvin erilaiseen puoliskoon, hänen täytyi kulkea itäisestä portista, sillä monen penikulman alalla Angersista oli vain yksi silta Loiren poikki, nimittäin itään päin Tonts de Cén luona, puolen penikulman päässä.
Tätä porttia kohti, Toussaint-kadun toiselle puolen, hän siis rohkeasti kiidätti joukkoaan, ja vaikka naiset kalpenivat melun kuuluessa yhä selvemmin ja huomatessaan lähenevänsä vaaraa, sensijaan että olisivat siitä loitonneet, ja vaikka Tignonville hetken aikaa luuli hänen menettäneen järkensä ja tarttui kreivittären ohjaksiin, niin hänen asestetut miehensä ratsastivat täyttä laukkaa hyvässä luottamuksessa, sillä he tunsivat hänet. Täsmällisesti kuin kellon rataslaitos he livahtivat kadun pääpuolen poikki tunkeutuen tasaista vauhtia eteenpäin, välittämättä ihmistulvasta, joka virtasi sinne päin, mistä meteli kuului, ja siitä pelosta ja suuttumuksesta, jota heidän tulonsa herätti. Vielä hetkinen, ja he näkivät edessään portin, josta edellisenä iltana olivat saapuneet. Ja mikä suuresti ilahutti yhtä heistä — portti oli auki.
Se olikin todella heidän onnekseen, sillä muutamaa sekuntia myöhemmin he olisivat tulleet liian myöhään. Hälytys oli ehtinyt heidän edelleen. Heidän rynnätessään portille juoksi eräs mies nostoristikon ketjujen luo koettaen sitä laskea. Hän ei onnistunut ensi kerralla, ja säikähtäen Badelonin ojennettua pistolia mies pakeni. Eräästä varustuksesta huusi vartiosotilas heitä pysähtymään taikka hän ampuisi, mutta ratsumiehet kiljuivat hänelle ivallisesti ja ajoivat kumisevan holvikäytävän läpi portista ulos. Heidän edessään aukeni nyt Angersin synkkien katujen sijaan maaseudun säteilevä kauneus, viinitarhojen peittämiä kunnaita ja Loirea ympäröiviä vainioita, joilla myöhäinen elo kuulsi keltaisena.
Naiset huokasivat helpotuksesta, ja jotkut heistä, jotka olivat enimmin hengästyneet, olisivat tahtoneet hillitä ratsujaan ja ajaa hiljempää luullen vaaran jo menneen ohitse. Mutta jälkijoukosta kuulunut lyhyt tuima sana pani heidät uudelleen ajamaan laukkaa, ja he kiitivät eteenpäin mäkeä alas, toista ylös ja niin yhä edelleen rautaisen käden pakotuksesta, joka ei milloinkaan heitä hellittänyt. Ääneti ja säälimättä hän joudutti heitä edellään, kunnes he olivat enää muutaman minuutin matkan päässä pitkältä Ponts de Céltä, joka oikeastaan on siltasarja eikä yksinäinen silta, ja matala, leveä Loire välkkyi selvästi heidän edessään paahtavankuumine hietatöyräineen ja pienine saarineen, jotka kasvoivat harmaata raitaa.
Nyt olivat muutamat naisista rasituksesta aivan kalpeita ja pysyivät vaivoin hevosen selässä pitelemällä satulasta kiinni; toisten kasvot punoittivat hehkuvan kuumina, hiukset valloillaan, ja heidän pölyisillä otsillaan kihoili hikipisaria. Mutta mies, joka ajoi heitä edellään, ei vähääkään säälinyt heikkoutta näissä oloissa. Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki jonkun sadan sylen päässä terästen välkähtelevän ja ajavan heitä tuimasti takaa ja huusi: — Nopeammin! nopeammin! — välittämättä naisten rukouksista ja sivaltaen perimmäisiä hevosia miekkansa tupella. Eräs kamarineideistä kirkui putoavansa hevosen selästä, mutta Tavannes vastasi tylysti: — Putoa vain, hupsu! — ja itsensäsäilyttämisen vaisto pakotti naisen tarrautumaan satulaan, ja siinä hytkyen hän ponnisteli eteenpäin muiden mukana, kunnes he saapuivat siltojen läheisen kaupungin ensi talojen kohdalle ja Badelon kohotti kätensä merkiksi, että nyt sai hiljentää vauhtia.
Heidän lähtönsä oli tapahtunut niin suuressa hämmingissä, että vasta kun heidän hevostensa kavioiden kopse siirtyi sillalle, kaksi joukosta, kreivitär ja Tignonville, huomasivat todella olevansa matkalla eteläänpäin. Niihin aikoihin merkitsi Loiren poikki meneminen jokaiselle paljon, mutta hugenotille erittäin paljon. Sattumalta nämä molemmat ratsastivat rinnatusten sillalle, ja kummankin mieleen tuli muisto heidän viimeisestä ylimenostaan, kuinka he matkallaan pohjoiseen kuukautta aikaisemmin olivat ratsastaneet tämän virran poikki käsi kädessä uskoen saavansa viettää elämänsä yhdessä ja ollenkaan aavistamatta tulevia tapahtumia. Tämä muisto tummensi sitä punaa, jonka rasitus oli nostanut naisen poskille, jättäen ne sitten entistä kalpeammiksi. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut suutuksissaan entiselle rakastetulleen, pitänyt häntä syypäänä kaupungissa puhjenneisiin levottomuuksiin ja tähän äkilliseen pakoon; nyt hänen vihansa sammui ja muistot palasivat. Mies, joka oli luonteeltaan pintapuolisempi ja jonka mieltä enemmän kiinnittivät nykyolot, tunsi sillalle astuessaan ennen kaikkea hämmästystä ja mielihyvää.
Hän ei aluksi voinut uskoa näin hyvään onneensa. — Ihme ja kumma! — huudahti hän, — me menemme joen yli! — Sitten hän alensi ääntään, toisti samaa kummastustaan ja katsoi kreivittäreen.
Tämän oli mahdoton olla vastaamatta toisen katseeseen, mahdoton olla tuntematta ja muistamatta nyt, kun hänen vihansa oli lauhtunut, eikä tämä katse voinut olla koskematta Tignonvillen sydämeen. Samaten kuin kuukautta aikaisemmin heidän matkustaessaan sillan poikki pohjoista kohti virtasi nytkin sama leveä, matala joki heidän allaan auringonpaisteessa rupaisten vuolteiden viilettäessä hietasärkkien ja pajupeitteisten äyräiden sivuitse. Luonto näytti samanlaiselta kuin ennenkin, paitsi että viininkorjuu oli edistynyt pitemmälle ja elo jo monin paikoin korjattu. Mutta kuinka heidän suhteensa olikaan muuttunut, heidän suunnitelmansa ja toiveensa, heidän, jotka olivat ratsastaneet virran poikki käsi kädessä toivoen saavansa viettää elämänsä yhdessä!
Tätä miettiessä alkoi nuoressa miehessä kiehua viha. Heräävät muistot osoittivat hänelle liian elävästi, liian selvästi, mitä vääryyttä hän oli kärsinyt sen miehen toimesta, joka ratsasti hänen takanaan ja nytkin juuri ajoi häntä eteenpäin, komenteli ja käyttäytyi röyhkeästi. Hän unohti, että hänkin kaiketi olisi saanut surmansa yleisessä verilöylyssä, ellei kreivi Hannibal olisi tullut apuun. Hän unohti, että kreivi Hannibal oli säästänyt hänen henkensä kerran ja kahdestikin. Hän laski kaiken syyn, kaiken vuodatetun veren vihamiehensä niskoille, ja kun tätä ajatusta hänen ja hänen ystäviensä kärsimistä vääryyksistä nopeasti seurasi toinen, nimittäin se, että jokainen peninkulma eteläänpäin antoi hänelle paremman tilaisuuden kostoon, huudahti hän ja tällä kertaa ihastuneena:
— Me menemme virran poikki! Vielä hetkinen, niin olemme omalla alueellamme!
Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin hänen katsoessaan lounaista kohti. — Tuolla on Vrillac! — huudahti hän osoittaen kädellään. — Minä tunnen meren tuoksua!
— Niin, — vastasi Tignonville melkein kuiskaten. — Siellä se on! Jos vaihdetaan hevosia, niin ehdimme sinne kahdessa päivässä.
Badelonin ääni keskeytti heidät. — Eteenpäin! — huusi hän joukon päästyä eteläiselle rannalle. — Eteenpäin. — Ja totellen käskyä pieni joukko alkoi ratsastaa täyttä ravia Ponts de Céltä johtavaa tietä lyhyestä viivähdyksestä virkistyneenä. Eikä kreivitär ollut ainoa, jonka kasvot hehkuivat matkalla eteläänpäin, taikka ainoa, jonka sydän sykähteli tahdissa hevosten kavioiden kanssa, kun ne ikäänkuin tömistivät: — Kotiin! Sillä samalta tuntui Carlatista ja rouva Carlatista. Myöskin Javette kuultuaan naapuriltaan, että oli menty Loiren yli, rohkaisi mieltään, ja La Tribe tähystellen eteensä kostein silmin puhui lohdutuksen anoja säikähtyneelle ja itkevälle tytölle, joka piteli kiinni hänen vyöstään. Oli omituista nähdä, kuinka he kaikki henkäisivät syvään, ikäänkuin ilma jo tuoksahtaisi merelle ja etelälle, ja kuinka poitoulaiset istuivat satulassaan ikäänkuin eivät toivoisikaan mitään muuta kuin saada ratsastaa yhä eteenpäin, kunnes näkisivät kotimaisemia. Heidän mielestään taivas jo hohti tummemman sinisenä, ilmassa oli suloisempi tuoksahdus, ja aurinko paistoi kirkkaammin kuin pitkään aikaan.
Oliko tämä kumma kaiken sen jälkeen, mitä he olivat kärsineet pohjoisella rannalla? Kun heidän viime kokemuksiaan saattoi verrata vain julmimpaan painajaiseen? Ja kuitenkin oli heidän joukossaan yksi, joka ensimmäisen helpotuksen ja tyydytyksen tunteen jälkeen ajatteli toisin. Tignonvilleä alkoi tuskastuttaa tämä pakollisuuden ja vallanalaisuuden tunne. Näin häntä ajettiin eteenpäin kysymättä, tahtoiko hän vai eikö, pakotettiin ratsastamaan kenenkä tahansa alhaissyntyisen soturin takana, pidettiin yhtä tietämättömänä siitä, mitä oli tapahtunut tai juuri tapahtui ja mitä vaaraa he pakenivat, kuin naiset, joiden joukossa hän ratsasti. Tällaiset ajatukset lietsoivat uudelleen vihan synkkää tulta. Loiren pohjoisrannalla oli hänen toimettomuutensa silloin, kun häntä kohdeltiin loukkaavasti, ollut jossakin määrin anteeksiannettava, mutta tuliko hänen eteläpuolellakin tuskin parin kymmenen peninkulman päässä hugenottialueelta yhä kärsiä, yhä olla veltto?
Hänen raivoaan lisäsi eräs pettymys, joka häntä juuri tällöin kohtasi. Katsahtaessaan taakseen heidän jo jätettyään Ponts de Cén puutalot hän huomasi Tavannesin ynnä monen miehen puuttuvan seurueesta ja mietti itsekseen, oliko kreivi Hannibal ehkä jäänyt omalle puolelleen jokea. Se tuntui mahdolliselta, ja siinä tapauksessa La Tribe, hän ja Carlat ehkä voisivat suoriutua Badelonista ja neljästä muusta heitä yhä saattavasta miehestä. Mutta hänen silmätessään taakseen minuuttia myöhemmin oli Tavannes ilmestynyt näkyviin seuraten heitä tuikein kasvoin, eikä ainoastaan Tavannes, vaan hänen mukanaan oli Bigot ynnä kaksi niistä kymmenestä miehestä, jotka olivat tähän saakka olleet poissa.
Kuitenkin oli ilmeistä, etteivät he tuoneet mitään hyviä uutisia, sillä tuskin he olivat saavuttaneet seurueen, kun kreivi Hannibal huusi: — Nopeammin! nopeammin! — tylyimmällä äänellään, ja Bigot pakotti hevoset ravaamaan kiireemmin. Heidän matkansa oli melkein yhdensuuntainen Loiren kanssa Beaupréauta kohti, ja Tignonville alkoi pelätä, että kreivi Hannibal alkoi mennä uudelleen joen poikki Nantesin luona, missä oli Angersin alapuolella ainoa silta virran yli. Tätä silmällä pitäen oli helppo käsittää, että hän halusi päästä mahdollisimman loitolle takaa-ajajistaan, ennenkuin uudelleen menisi pohjoiselle rannalle.
Kreivitär ei ajatellut mitään sellaista. — He ovat varmaankin aivan kintereillämme! — kuiskasi hän jouduttaen hevostaan määräyksen mukaan.
— Keitä he sitten lienevätkin! — mutisi Tignonville katkerasti. — Jos vain tietäisimme, mitä on tapahtunut taikka kutka meitä ajavat takaa, käsittäisimme koko asian paremmin. Joka tapauksessa tiedän, mitä soisin hänen tekevän. Ja sitä kohti nyt ollaankin menossa.
— Mitä tarkoitatte?
Sopisi ratsastaa Vrillaciin, — vastasi Tignonville hurja välähdys silmissään.
— Vrillaciinko?
— Niin juuri.
— Oi, jospa hän suostuisi siihen! — huudahti kreivitär kalveten. —Siellä hän olisi turvassa.
— Niin, aivan turvassa! — vastasi Tignonville omituisella äänenpainolla, luoden kreivittäreen syrjäsilmäyksen.
Hän kuvitteli, että hänen tuumansa, joka juuri äsken välähti hänen aivoissaan, oli kreivittärenkin mielessä, että hänelläkin oli sama salainen aikomus ja että he olivat yhtä mieltä. Ja nähdessään heidän puhelevan keskenään, huomatessaan hänen katseensa ja innostuneet liikkeensä Tavannes luuli samaa ja vaipui omiin mietteisiinsä yhä synkistyen. Se, että hänen suunnitelmansa hurmata kreivitärtä sellaisella jalomielisyydellä, jolla ei ollut vertaa eikä rajaa, oli täydellisesti epäonnistunut, kun sen onnistuminen riippui Angersin alistumisesta, hänen täydellinen pettymyksensä olisi voinut paremmassakin miehessä herättää eloon huonoimmat ominaisuudet. Mutta tämän miehen ylpeys oli ainakin yhtä suuri kuin hänen intohimonsa; tällä häviön ja paon hetkellä hän tahtoi käyttäytyä niin, että kreivittären täytyisi häntä ihailla, ellei voisikaan rakastaa, ja se ajatus hillitsi erinomaisesti hänen vimmaansa.
Kun Tignonville jonkun ajan kuluttua katsahti taakseen, huomasi hän kreivi Hannibalin ynnä kuuden ratsumiehen hiljentäneen vauhtia ja kävelyttävän hevosiaan kaukana jälkijoukossa. Hän olisi itse puolestaan tehnyt samaten, mutta Badelon huusi hänelle olkansa yli tuon ainaisen: — Eteenpäin, herra, eteenpäin! — ja Tignonvillen oli pakko jatkaa matkaa harmistuneena, vihaten Badelonia ja hänen herraansa tunti tunnilta yhä enemmän ja hautoen kostoa mielessään.
Kopoti, kopoti, kop, kop! Hymyilevän luonteensa menettäneen maiseman läpi, joka muuttui yhä jylhemmäksi ja karummaksi, mitä kauemmas he etenivät Loiren rannoilta. Kopoti, kopoti, kop, kop! — ikuisesti, tuntui monesta. Javette itki väsymyksestä, eivätkä toisetkaan naiset olleet juuri reippaampia. Itse kreivitärkin puhui harvoin paitsi rohkaistakseen pormestarin onnetonta tytärtä, joka äkkiä temmattuna kotinsa piiristä vierasten keskelle osoitti suurempaa mielenlujuutta kuin olisi saattanut odottaa. Vihdoin he näkivät eräiden matalien kunnaiden rinteillä ryhmän taloja ja kirkon, ja Badelon huudahti pysähyttäen ratsunsa:
— Beaupréau, rouva kreivitär! Levähdämme tunnin ajan.
Kello oli kuusi. He olivat ratsastaneet muutamia tunteja pysähtymättä. Naiset laskeutuivat kömpelöistä satuloistaan huokaillen ja kivusta huudahdellen, miesten ottaessa esille ne pienet eväät, jotka heillä oli mukanaan, ja pannessa hevoset liekaan laitumelle.
Tunti kului pian, ja sitten Badelon oli hellittämätön. Kuului valituksia hänen antaessaan määräyksen nousta ratsaille uudestaan, ja Tignonville, joka oli närkästynyt tästä järjettömästä, typerästä paosta, oli sydämensä pohjasta kapinoitsijoita. Mutta Badelon sanoi ankarana, että he saivat joko ratsastaa edelleen ja elää taikka jäädä tänne kuolemaan, aivan kuten heitä halutti, ja niin he vielä kerran nousivat työläästi satuloihinsa ja ratsastivat tasaista hölkkää. Aurinko laski, tuli hämärä ja yö. He ratsastivat pitkin kaameaa, salaperäistä seutua mataline kukkuloineen ja kapeine tasankoineen, missä oli yhä jylhempää ja autiompaa, mitä pitemmälle he ehtivät. Onneksi ei hevosia oltu rasitettu pitkällä, mukavalla matkalla Angersiin, ja ne juoksivat nyt hyvin ja reippaasti. Kun he vihdoinkin laskeutuivat satulasta yöksi pienessä, synkässä metsikössä lähellä Clissonia, olivat he ehtineet noin seitsemän penikulman päähän Angersista.
Useimmat naisista olivat hervottomia kuin riepu ja päästyään satulasta nukahtivat paikalleen lopen väsyneinä. Ja miehetkin, pidettyään huolta hevosista, seurasivat esimerkkiä, sillä Badelon ei sallinut sytyttää tulta. Lyhyemmässä ajassa kuin puolessa tunnissa nukkui koko seurue, paitsi vartijaa metsikön laidassa, erääseen puuhun nojaavia Tignonvilleä ja La Tribeä, jotka juttelivat matalalla äänellä, ynnä kreivitärtä. Carlat oli järjestänyt kreivittären vuoteen ja verhonnut sen vaipoilla, jotka turvasivat tuulelta ja silmäyksiltä, sillä kuu oli noussut taivaalle, ja siellä, missä puita oli harvassa, tulvaili kuutamo maahan ikäänkuin valkeina lammikkoina. Mutta rouva ei ollut vielä mennyt levolle. Molemmat miehet, joiden äänet hän saattoi erottaa hiljaisuudessa, näkivät hänen liikkuvan levottomana edestakaisin tien ja pienen leirin välillä. Sitten hän tuli heidän luokseen.
— Hän johdatti joukkonsa ulos erämaasta, —kuuli hän La Triben sanovan, — ulos Pariisin vaaroista, ulos Angersin mellakoista, aina vain etelää kohti. Jos ette tässä, herrani, näe Hänen ohjaustaan…
— Entä Angers? — keskeytti Tignonville hiukan ivallisesti, — onko Hän johdattanut senkin ulos vaaroista? Pari päivää sitten tahdoitte panna kaikki alttiiksi sen pelastaaksenne, ystäväni. Nyt, kun olette onnellisesti päässyt sieltä turvaan, ajattelette, että kaikki kääntyy parhain päin.
— Me teimme parastamme, — vastasi pappi nöyrästi. — Siitä päivästä alkaen, kun tapasimme toisemme Pariisissa, olemme olleet vain välikappaleita.
— Pelastamaan Angersia?
— Pelastamaan jäljelle jääneitä.
Äkkiä kreivitär kohotti kätensä. — Ettekö kuule kavioiden kopsetta, herra? — huudahti hän. Hän oli kuunnellut öisiä ääniä tuskin huomaten, mitä molemmat miehet puhuivat.
— Joku omista ratsuistamme liikahti, — vastasi Tignonville huolettomasti. — Miksi ette mene levolle, rouva?
— Minne hän on matkalla? — kysyi kreivitär vastauksen asemesta. —Tiedättekö?
— Toivoisin tietäväni, — vastasi nuori mies nyrpeästi. — EhkäpäNiortiin. Taikka hän voi pian kääntyä takaisin ja mennä uudelleenLoiren yli.
— Jos hän olisi aikonut Niortiin, olisi hän varmaankin mennyt Choletin kautta, — sanoi La Tribe. — Suunnasta päättäen hän pikemminkin on matkalla Rochelleen. Suokoon Herra, että pääsisimme sinne!
— Taikka Vrillaciin, — sanoi kreivitär pannen kätensä pimeässä ristiin.— Voisikohan hän olla matkalla Vrillaciin?
Pappi ravisti päätään.
— Ah, jospa menisimme Vrillaciin! — huudahti kreivitär värähtävällä äänellä. — Siellä olisimme turvassa, ja hän myös.
— Turvassako? — toisti neljäs, matalampi ääni, ja heidän vieressään tuli pimeästä esille pitkä mies.
Pappi tuijotti häneen hetkisen ja hypähti sitten kiireesti pystyyn.Tignonville nousi hitaammin.
Tulija oli Tavannes.
— Ja missä olisin turvassa? — kysyi hän äänessään salaista ivaa.
— Vrillacissa, — vastasi kreivitär. — Minun kotonani!
Tavannes oli hetken vaiti. — Teidän kotonanne, rouva? Millä suunnalla se on täältä?
— Lännessä, — selitti kreivitär, ja hänen äänensä vapisi innosta, mielenliikutuksesta ja toivosta. — Lännessä, herra, meren rannalla. Mantereelta on sinne pitkä kivitetty tie, ja kymmenen miestä riittää sitä puolustamaan tuhatta vastaan.
— Siis lännessä? Ja kuinka kaukana täältä?
Tignonville vastasi kreivittären puolesta, ja hänenkin äänessään värähteli sama into, sama tuskallinen odotus, eikä se jäänyt kreivi Hannibalilta huomaamatta.
— Runsaasti kuuden penikulman päässä, — sanoi hän, — jos mennäänChallansin kautta.
— Clissonista lukien?
— Niin, herra kreivi.
— Ja vielä lyhyempi matka Commequiersin kautta, — huudahti kreivitär.
— Ei, siellä on tie huonompi, — väitti Tignonville, — se veisi enemmän aikaa.
— Mutta mehän tulimme…
— Meillä ei ollut kiirettä, rouva. Jos tahdotte olla nopeasti perillä, täytyy mennä Challansin kautta.
— Vai niin, —sanoi kreivi Hannibal. Pimeässä oli mahdotonta nähdä hänen kasvojaan taikka huomata mitä hän arveli. — Mutta perille tultuamme minulla on vain vähän väkeä.
— Siellä on neljäkymmentä valmiina tulemaan, kun kutsutaan, — sanoi kreivitär ylpeästi. — Lähetämme vain sanan heille, niin neljän tunnin päästä taikka hiukan myöhemmin…
— Heillä on ylivoima, neljä miestä jokaista minun miestäni kohti, — jatkoi kreivi Hannibal kylmästi, kuivasti, sellaisella äänellä, että kreivittärestä ja Tignonvillestä tuntui kuin olisi jääkylmää vettä viskattu heidän kasvoilleen. — Kiitän teitä, rouva, ymmärrän kyllä. Vrillaciin ei ole pitkä matka, mutta juuri nyt emme sinne matkusta. — Hän pyörähti kiivaasti ympäri ja lähti harppaamaan heidän luotaan.
Tuskin hän oli ennättänyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kun kreivitär saavutti hänet ja kosketti hänen käsivarttaan keskellä kuutamoista avointa paikkaa. Kreivi Hannibal kääntyi nopeasti ja tavoitti miekkansa kahvaa. Samassa hän näki, kuka häntä etsi.
— Vai niin, — sanoi hän, — olinpa unohtanut, rouvani. Tulitte saamaan…
— En! — huudahti kreivitär kiivaasti ja seistessään siinä kreivi Hannibalin edessä pudisti vaippansa huppukauluksen niskaan, niin että töinen saattaisi katsoa häntä silmiin. — Te ette ole tänään minulle velkaa mitään korvapuustia. Olette jo maksanut minulle. Te olette jo lyönyt minua, häpeällisesti kuin pelkuri. Muistatteko, — jatkoi hän kiivaasti, — sitä hetkeä vihkimisen jälkeen ja mitä silloin sanoitte? Muistatteko mitä kerroitte minulle? Ja kehen saattoi luottaa ja ketä tuli epäillä, mitä etuja meillä oli ja ketkä olivat vihollisiamme? Silloin luotitte minuun. Mitä olen tehnyt, että nyt rohkenette — niin, rohkenette, herra, —toisti hän pelottomasti kalpein kasvoin, silmäin säkenöidessä mielenliikutuksesta, — loukata minua? Kohdella minua kuin — Javettea? Epäillä minuasiitä? Luuletteko, että minä koetan vietellä teitä ansaan kotonani, siinä talossa, joka oli minun, tahtoisin…
— Kohdella minua, niinkuin minä olen kohdellut toisia.
— Tepä sen sanoitte! —huudahti kreivitär. Hän ei itsekään ymmärtänyt, miksi epäluottamus oli niin syvästi, niin kipeästi loukannut häntä, ettei hän enää laisinkaan pelännyt miestänsä. — Tepä sen sanoitte ja panitte välillemme esteen, jota ei voi poistaa. Olisin voinut antaa anteeksi lyönnit, — jatkoi hän hengähtämättä, kiivaan mielenliikutuksen vallassa, — jos olisitte pitänyt minua sinä mikä olen. Mutta tästä lähtien on teidän hyvä pitää minua silmällä. Teillä on syytä karttaa Vrillacia. Sillä jos olisitte siellä ja kohottaisitte kätenne minua vastaan ja vaikka se ei minuun sattuisikaan, niin siinä jo on kyllin, ja voin teille vakuuttaa, että siellä on niitä, jotka ovat valmiit heittämään teidät alas linnan tornista minun käskystäni.
— Todellako?
— Niin, todellakin.
Kuutamo valaisi kreivittären kasvoja, jotavastoin Tavannes seisoi varjossa.
— Ja tämäkö sitten on uusi äänensävynne, rouva? — sanoi kreivi hitaasti, painostavan äänettömyyden jälkeen. — Onko pääsy joen poikki saanut teissä aikaan näin suuren muutoksen?
— Ei! — huudahti kreivitär.
— Kyllä, — sanoi Tavannes, ja hänen äänensä oli niin tuima, että kreivitär tahtomattaan perääntyi. — Mutta vielä on teidän opittava muuan asia: että minä en muutu, että minä pysyn samana niille, jotka ovat samoja minua kohtaan, huolimatta siitä, olenko pohjoisessa vai etelässä, että sen, mitä olen voittanut toisella rannalla, pidän hallussani toisellakin kaiken uhalla, ja vaikka itse pyhä kirkko jyrisisi kintereilläni! Minä lähden Vrillaciin…
— Tekö… lähdette? — toisti kreivitär hätkähtäen.
— Juuri minä, —vastasi toinen, — huomenna. Ja tahdonpa nähdä millaista puhetapaa käytätte oman väkenne ympäröimänä. Kun olitte minun vallassani, säästin teitä. Nyt, kun olette omalla alueellanne, kun nostatte kätenne minua vastaan, tahdon osoittaa teille, millaista ainesta minä olen. Jollei lyöminen teitä kesytä, niin koetan keinoa, joka miellyttää teitä vähemmän. Kas vain, rouva, te hätkähdätte! Olisitte tehnyt viisaasti, jos olisitte tuuminut kahdesti, ennenkuin uhkasitte, ja kolmasti, ennenkuin yrititte pelottaa Tavannesia kourallisella maanmoukkia ja kalastajia. Huomenna olemme Vrillacissa, ja saatte täyttää velvollisuutenne! Ja vielä sananen, rouvani, — jatkoi hän pyörähtäen ympäri ja palaten hänen luokseen mentyään jo muutaman askeleen päähän. — Jos huomaan teidän matkalla vehkeilevän rakastajanne kanssa, niin en hirtä teitä, vaan hänet. Olen säästänyt häntä monesti, mutta tunnen hänet enkä luota siihen mieheen.
— Ettekä minuun, — sanoi kreivitär ja katsoi häneen kuutamon valaistessa kalpeita, jähmettyneitä kasvoja. — Eikö olisi parasta hirttää minut jo nyt?
— Miksi niin?
— Etten olisi teille vaarallinen! — vastasi kreivitär kohottaen kättään ja osoittaen pohjoista kohti. — Etten murhaisi teitä jonakin yönä, herra! Sanon teille, että tuhannen, miestä kintereillänne ei ole niin vaarallisia kuin nainen lähellänne… jos hän vihaa teitä.
— Niinkö? — huudahti kreivi. Hänen kätensä lensi miekan kahvaan, ja miekka välähti kuutamossa. Mutta kreivitär ei liikahtanut, ei väistänyt; hän puri vain hampaansa yhteen, ja miekan terää katsellessa hänen silmänsä suurenivat.
Tavannesin käsi vaipui hitaasti. Sitten hän ojensi miekan, kahva edellä, kreivittärelle, joka tarttui siihen koneellisesti.
— Te pidätte itseänne kyllin urhoollisena tappaaksenne minut, — ivasi kreivi. — Ottakaa siis tämä ja iskekää, jos uskallatte. Se on terävä ja rintani on avoin. — Hän levitti käsivartensa kreivittärestä vain parin askeleen päässä. — Kas tässä, solisluun yläpuolella, on varmin paikka heikolle kädelle. Mitä, pelkäättekö? — jatkoi hän, kun kreivitär tuijotti häneen hämmästyneenä ja vavisten puristi miekkaa. — Te pelkäätte ja olette kuitenkin Vrillacista! Vain yksi isku oikeaan kohtaan, ettekä koskaan joudu syliini! Miettikääpä sitä. Ainoastaan yksi isku, ja saatte ehkä levätä hänen sylissään! Iskekää siis, rouva, — pitkitti hän säälimätöntä ivaansa, — jos uskallatte ja jos vihaatte minua. Kuinka teitä rohkaisisin? Löisinkö teitä? Sepä ei olisikaan ensimmäinen kerta. Taikka suutelisinko? Ahaa, se varmaankin tepsisi. Eikä se myöskään tapahtuisi vastoin tahtoanne, sillä se, mikä on teidän kädessänne, pelastaisi teidät siitä, jos tahdotte. Juuri nyt, — ja hän astui askeleen lähemmäksi, — nyt! — Hän kumartui, kunnes hänen huulensa melkein koskettivat toisen huulia.
Kreivitär hypähti taaksepäin. — Älkää! — huusi hän. — Oi, älkää! — ja pudottaen miekan kädestään hän purskahti itkuun kätkien kasvot käsiinsä.
Kreivi Hannibal kumartui rauhallisesti ja hapuiltuaan hetken pimeässä veti esille miekkansa lehtien seasta, minne se oli pudonnut. Hän pisti sen tuppeen ja vasta sitten virkkoi pilkallisesti:
— Minulla ei ole syytä pelätä liikoja. Te ette osaa vihata, rouva. Ja joka ei osaa vihata, ei osaa rakastaakaan. Tappio on hänen. Ellette voi iskeä yhtään iskua hänen puolestaan, niin ei teidän auta muu kuin haaveilla hänestä! — Ja kohauttaen halveksien olkapäitään hän pyörähti ympäri.
Matkalle lähtö aamun sarastaessa tuntui kolkolta ja pahaenteiseltä. Ilman täytti tuollainen harmaa sumu, jota tuuli puhaltaa Atlantilta läntisen Poitoun lakeille tasangoille. Hevoset, jotka sumun läpi häämöttivät jättiläissuuruisina, potkivat arastellen kylmiä kuolaimia. Miehet liikkuivat edestakaisin kantaen satuloita päänsä päällä, ja kompastellen toisiin maassa lojuviin satuloihin he sadattelivat hurjasti. Naiset kävivät kapinallisiksi kieltäytyen nousemasta makuulta tai huusivat sopimattomia sanoja, kun heidät väkisin ajettiin ylös vuoteiltaan hevosten luo.
Kreivitär katseli tätä kaikkea, ja häntä värisytti siinä odotellessaan, että Carlat tulisi auttamaan häntä satulaan. Hän oli näiden kolmen viime viikon aikana kokenut paljon surullista ja toivotonta, mutta tällainen pakollinen, alakuloinen matkalle lähtö väsynein hevosin ja vaikertelevin naisin olisi jo itsessään riittänyt masentamaan kotiin palaamisen iloa, vaikkei se olisi synkistynyt pelosta ja uhkauksista.
Hän, jonka tahto hallitsi heitä kaikkia, seisoi hiukan erillään muista ääneti ja synkkänä ja tähysti kaikkea, mitä tapahtui. Badelon kävi kuulemassa päiväkäskyä ja jaettuaan sitten ratsailla syötäviä viipaleita mustaa leipää lähti liikkeelle joukon etunenässä. Kreivi Hannibal jäi jälkijoukkoon Bigotin ja kahdeksan ratsumiehen seurassa, jotka olivat tähänkin asti kulkeneet viimeisinä. Hän ei ollut makuulta noustuaan lähestynyt kreivitärtä, ja tämä oli siitä kiitollinen. Mutta nyt, lähtiessään liikkeelle, kreivitär kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi hänen yhä seisovan paikallaan, haarniska yllä, ja nuoren naisen tunne-elämässä tapahtui yksi niitä äkillisiä muutoksia, joita miehen järki ei käsitä. Hän, joka puolen yötä oli heitellyt itseään vuoteellaan kiivaasti kapinoiden huomista kohtaloaan vastaan, kiivastui toisen vaiteliaisuuden ja kylmäkiskoisuuden vuoksi. Häntä alkoi äkkiä närkästyttää, että kreivi pysyi hänestä niin loitolla ja halveksi häntä. Hänen rintansa kohosi, ja punan noustessa kasvoille hän miltei vastoin tahtoaan pysäytti hevosensa ikäänkuin palatakseen kreivin luo ja tätä puhutellakseen. Samassa Carlatit ja muu seurue saavuttivat hänet katkaisten häneltä tien. Badelonin yksitoikkoinen ääni huusi: — Eteenpäin, rouva, eteenpäin! — Tämä oli merkki siitä, että päivän matka oli alkanut, eikä hän enää nähnyt kreiviä.
Sittenkään hän ei pitkään aikaan voinut karkoittaa mielestään tuota paikallaan liikkumatta seisovaa, sumun läpi häämöttävää olentoa, jonka teräsasussa kosteat valonsäteet kimaltelivat. Tie, jota pitkin Badelon johti heitä, kiemurteli lakeaa tasankoa. Ainoastaan siellä täällä kohosi jokin kukkula. He ratsastivat aluksi hitaasti, mutta mitä enemmän hevoset lämpenivät ja tottuivat juoksuun, sitä nopeammaksi kävi vauhti, ja naiset, jotka tunsivat jäsenensä helliksi ja aroiksi, alistuivat kärsimyksissä. Kukkulat olivat täällä päin tuskin muuta kuin multatöyryjä, joita merestä nouseva, matalalla hiipivä sumu kätki katseelta. Väliin näkyi pahkuraisia vaivaistammia, häipyen jälleen salaperäisesti. Ne olivat kaameita puita, oksat toisenlaisia kuin tavallisissa metsissä, ja kasvoivat harmaassa maassa, jolla ei ollut taivaanrantaa eikä rajaa. Matkailijoittemme mielestä, heidän ratsastaessaan niiden ohi, ne näyttivät ilkeän painajaisen väsyneiltä haamuilta.
He kulkivat edelleen kumaraselkäisen Badelonin jäljessä, milloin käyden, milloin ravia, mutta useimmiten väsähtänyttä hölkkäjuoksua. Toisinaan sumu oli niin sakea, että he näkivät vain juuri edessään ratsastavien kohoilevan ja vaipuvan satuloissaan. Toisinaan taas ilma hiukan selveni, verho nousi vähän, niin että minuutin tai parin aikana saattoi nähdä karuja, muokkaamattomia ja kivisiä peltoja taikka laajoja nummia, joilla siellä täällä kasvoi tiheää kääpiöpensaikkoa tai tuulen pieksämää havumetsikköä. Jotkut heistä katselivat ympärilleen ja näkivät tämän, mutta useimmat jatkoivat matkaansa pahantuulisina näkemättä mitään, maltittomina niistä vaivoista, joita tämä käsittämätön pako tuotti.
Ollaksemme oikeudenmukaisia Tignonvillelle on myönnettävä, että hän ei kuulunut viimeksimainittuihin. Hän näytti päinvastoin olevan paremmalla tuulella sinä päivänä, ja kun nyt niin moni osoitti raukkamaisuutta, esiintyi hän edukseen. Puhellen ja naureskellen erityisen iloisena hän ratsasti Carlatin rinnalla karttaen kreivittären seuraa. Eikä häneltä myöskään sumun hälvetessä jäänyt milloinkaan huomaamatta sille kohdalle tietä sattunut rajakivi taikka vakuuttamatta Badelonille, että he olivat oikealla tiellä.
— Kello kaksitoista olemme Légessä, — huudahti hän usein. — Ja jos herra kreivi pysyy suunnitelmassaan, voimme ehtiä Vrillaciin illalla auringonlaskun aikaan Challansin kautta.
Ja Carlat vastasi joka kerta: — Niin, herra, jos matkustamme Challansin kautta, niin se on.
Hänen ennustuksensa toteutuikin siinä kohden, että he keskipäivällä laahustivat väsyneenä karavaanina Légen kylään, missä tie Nantesista Olonneen kääntyy etelään Poitoun tasangon yli. Kreivi Hannibal saapui sinne ratsullaan tuntia myöhemmin, seurassaan kuusi kahdeksasta ratsumiehestään. Puheltuaan pari minuuttia Badelonin kanssa, joka tarkasti hevosia, hän viittasi Carlatia luokseen.
— Ehtisimmekö tänä iltana Vrillaciin? — kysyi hän lyhyesti.
— Luulenpa meidän ehtivän, jos matkustamme Challansin kautta, — vastasiCarlat. — Täältä on sinne seitsemän tunnin ratsastusmatka.
— Onko se lyhyin tie?
— Ajan puolesta kyllä, herra kreivi, sillä se tie on paremmassa kunnossa.
Kreivi Hannibal rypisti kulmakarvojaan. — Entä toinen tie? — kysyi hän.
— Se vie Commequiersin kautta. Matkan puolesta se on lyhyempi.
— Kuinka paljon?
— Penikulman verran, mutta siellä on kaalamoita ja myöskin eräs paha suo, ja kun rouva ja naisväkeä on mukana…
— Niin se veisi enemmän aikaa, niinkö?
Taloudenhoitaja epäröi. — Niin luulen, — vastasi hän hitaasti, ja hänen katseensa harhaili pitkin harmaata, sumuista maisemaa, jota vastaan kylän vaivaiset hökkelit kohosivat alastomina ja kurjina. Matala tammitiheikkö suojasi tätä paikkaa lounaistuulilta; muut kolme sivustaa olivat avoinna.
— Hyvä on, — sanoi Tavannes lyhyesti. — Olkaa valmis lähtemään kymmenen minuutin kuluttua. Te saatte opastaa.
Mutta kun kymmenen minuuttia oli kulunut ja seurue oli lähtövalmiina, niin kaikkien hämmästykseksi taloudenhoitajaa ei löytynyt mistään. Tuimiin huutoihin ei kuulunut vastausta. Yhtä tulokseton oli kylässä toimeenpantu kiireellinen etsintäkin. Sitten kävi selville, että herra de Tignonville oli ainoa, joka oli nähnyt taloudenhoitajan tämän keskusteltua kreivin kanssa, ja silloin Carlat oli noussut satulaan ja näyttänyt lähtevän Challansiin vievää tietä pitkin.
— Hän on siis edellämme?
— Niin, herra kreivi, — vastasi Tignonville varjostaen kädellä silmiään ja katsellen puusikermää kohti. — En nähnyt, mille suunnalle hän kääntyi, mutta hän oli tuon metsikön pohjoislaidalla, kun näin hänestä viimeisen vilauksen. Jotenkin tuolla kohtaa! — Hän osoitti paikkaa, missä Challansin tie kiersi metsänreunaa. — Kun olemme sivuuttaneet tuon paikan, niin luulen, että näemme hänet.
Kreivi Hannibal murahti jotakin partaansa ja kääntyi satulassaan katsoen pitkin tietä, jota pitkin oli saapunut. Muutaman sadan sylen päässä näkyi pari kolme tummaa pilkkua lähenevän tasangon poikki.
— Tunnetteko tien? — kysyi hän kääntyen taas Tignonvilleen päin.
— Täydellisesti, yhtä hyvin kuin Carlat.
— Olkaa siis oppaana, yhdessä Badelonin kanssa. Älkää säästäkö kannuksia tai piiskaa. Kumpikin on tarpeen, jos haluamme nukkua lämpimässä ensi yönä.
Tignonville nyökkäsi myöntävästi ja kääntäen nopeasti hevosensa ratsasti joukon etunenään heikko hymy huulillaan. Pian lähti pääjoukko liikkeelle hänen takanaan, ja kreivi Hannibal ja kuusi miestä jäivät viimeisiksi. Sumu, joka oli keskipäivällä hiukan hälvennyt, sakeni jälleen, ja heidän tuskin ehdittyään ulos metsiköstä häipyivät jo puut heidän takanaan näkyvistä. Eipä kumma, että Carlatia ei näkynyt. Sadan askeleen päässä oli kaikki täydellisesti piilossa.
Ratsastettiin läpi harmaan maailman, joka oli niin epämääräinen, niin epätodellinen, että ratsastajista tuntui kuin he yhä seisoisivat samalla paikalla, painajaisen vallassa. Milloin he torkkuivat, milloin taas äkkiä hytkähtivät hereille. Väliin ravia, sitten taas käyntiä ja uudelleen ravia. Kaikki toistui lukemattomia kertoja, naisten hytkyessä kurjissa satuloissaan, hevosten kompastellessa ja miesten sadatellessa niitä.
Kas! Vihdoinkin näkyi La Garnache, ja tie kääntyi jyrkästi etelään Challansia kohti. Kreivitär nosti päätään ja katseli ympärilleen. Hän tiesi, että tuolla saataisiin pian nähdä kirkko ja tuolla vanha torni, jonka taru tiesi noitien tai kartagolaisten rakentaneen. Ja tuolla lännessä Noirmoutierin puolella olivat laveat suolapitoiset suot. Sumu peitti ne kaikki, mutta pelkkä tietoisuus siitä, että ne olivat siinä, joudutti hänen sydämensä sykintää, nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä ja helpotti pitkää matkaa Challansiin.
Challansissa he viipyivät puoli tuntia virkistäen hevosia vedellä, johon oli sekoitettu hiukanguignoletia, tämän seudun viiniä. Naisillekin annettiin annos samaa lääkettä. Hiukan kello seitsemän jälkeen he aloittivat retkensä viime taipaleen, kulkien seutua, jota ei sumukaan voinut rakkauden silmiltä verhota. Tuolla kohosi Soullansin tuulimylly! Ja tuonne vanhan puun juurelle oli kaivanut pesänsä se harmaa susi, joka oli repinyt kaksi lasta Tornicista. He olivat jo vähän matkaa ratsastaneet kreivittären alueella. Nyt oli jäljellä enää vajaa penikulma. Suolainen tuoksahdus, merenrannalla syntyneelle kuin uusi elämä, lehahti heitä vastaan kallioisesta lahdenpoukamasta, joka väikkyi heidän tiensä vierellä milloin kuultavan kirkkaana, milloin taas tummeten. He voivat jo melkein kuulla Biskajanlahden aaltojen kumeata kohinaa rantakallioita vasten.
Tignonville kääntyi hymyillen katsomaan kreivitärtä, ja tämä luuli käsittävänsä hänen sekä katseensa että ajatuksensa. Mutta kun nuoren naisen silmät sillä hetkellä olivat kosteat kyynelistä, jäi häneltä huomaamatta, mitä tämä omituinen, osittain varoittava, osittain riemuitseva katse oikeastaan merkitsi. Eikä ollutkaan kumma, että hän kyyneltyi, sillä tuolla, muutaman minuutin matkan päässä, missä yksitoikkoisesta tasangosta alkoi kalastajakylän ympärillä kohota matalia kunnaita, vihreitä maan puolella, paljaita ja jyrkkiä merelle päin, hän näki jo tien varrella kappelin, jossa hänen hoitajattarensa oli hänen pikku lapsena ollessaan lukenut rukouksiaan. Kappelin kohdalla yhtyi Commequiersista tuleva tie siihen, jota kreivitär juuri ratsasti, ja siitä muutaman sadan sylen päässä, kun oli kiemurreltu kunnaiden välitse, päästiin alas rantaan ja kivitetylle viertotielle ja hänen kotiinsa.
Tämä näky toi Carlatin hänen mieleensä, ja huutaen Tignonvilleä hän kysyi, mitä tämä tuumi siitä, ettei taloudenhoitajaa vieläkään näkynyt.
— Hän on vannaankin ehtinyt meitä niin paljon edelle! — vastasiTignonville oudosti naurahtaen.
— Mutta siinä tapauksessa hänen on täytynyt ratsastaa kovin nopeasti.
Tignonville pakotti ratsunsa perääntymään, kunnes se oli kreivittären rinnalla. — Älkää sanoko mitään! — kuiskasi hän, — mutta katsokaa eteenne, niin näette, odotetaanko meitä!
— Odotetaanko? Kuinka he voisivat meitä odottaa? — huudahti kreivitär punan syöksähtäessä poskille.
Tignonville nosti sormensa huulilleen katsahtaen varoittavastiBadelonin kumaraa selkää, joka hytkyi ylös ja alas heidän edessään.— Jos Carlat on ehtinyt ennen meitä, niin hän on kertonut heille, —virkkoi hän alentaen ääntään ja kumartuen kreivittären puoleen.
— Mitä hän on kertonut heille?
— Hän riensi toista tietä, ja sitä kautta pääsee nopeammin perille.
Kreivitär katseli häntä hämmästyneenä, huulet raollaan; sitten alkoi asia hitaasti selvitä hänelle, ja hänen katseensa muuttui tylyksi.
— Miksi te siis sanoitte, — kysyi hän, — että se tie oli pitempi? Jos meidät olisi saavutettu, olisi se ollut teidän syynne, kaikesta päättäen!
Tignonville puraisi huultaan. — Mutta eihän meitä ole saavutettu, — väitti hän. — Ja teidän on päinvastoin kiittäminen minua aivan toisesta syystä.
— Joka ehkä on minulle yhtä vastenmielinen! — vastasi kreivitär kiivaasti. — Mistä siis?
— Hiljaa, rouva!
— Mistä minun on teitä kiittäminen? — toisti kreivitär alentamatta ääntään. — Puhukaa, herra, olkaa niin hyvä. — Tignonville ei ollut milloinkaan nähnyt kreivittärellä sellaista silmäystä.
— Siitä tosiseikasta, — sanoi hän suutuksissaan kreivittären katseesta ja äänenpainosta, — että kun saavutte kotiinne, huomaatte olevanne emäntä omassa talossanne! Eikö se ole teistä minkään arvoista?
— Oletteko kutsunut väkeni koolle?
— Carlat on kutsunut taikka ainakin hänen piti kutsua, — vastasi Tignonville. — Tästä lähtien herra kreivin käy huonosti, — jatkoi hän riemuitsevalla äänellä, — jollei hän kohtele teitä paremmin kuin tähän asti. Siinä kaikki!
— Te tarkoitatte, että hänen joka tapauksessa käy huonosti?
— Tarkoitan, rouva… mutta tuollapa he ovatkin! Kelpo Carlat! Hän on toiminut erinomaisesti!
— Carlatko?
— Niin, tuollahan he ovat! Ja te olette valtiaana omalla alueellanne. Vihdoinkin olette vapaa ja siitä saatte kiittää minua! Katsokaa! — Ja riemuissaan välittämättä siitä, ymmärsikö Badelon vai eikö, hän viittasi eteenpäin eräälle kohtaa, missä tie kiemurteli kahden matalan kukkulan välitse. Laskevan auringon viime säteet viipyivät välähdellen kymmenkunnan keihään terissä, jotka näkyivät toisen viheriöivän kummun takaa. Hänen vielä puhuessaan nousi kummulle seisomaan mies, joka viittasi alempana oleville seuralaisilleen. Ja takaa ilmestyi vielä silmänräpäykseksi pieni, keihääseen kiinnitetty lippukin, joka liehui hetken ja katosi näkyvistä.
Heidän katsellessaan katseli myös Badelon, kirosi hiljaa ja käänsi hevosensa tien poikki seurueen eteen.
— Jacques! — huusi hän vasemmalla puolellaan olevalle miehelle, — ratsasta henkesi edestä kreivin luo sanomaan, että täällä meitä väijytään! — Ja kun tottunut sotilas pyörähytti hevosensa ympäri ja kiiti pois, käänsi Rooman ryöstäjä synkät ja uhkaavat kasvonsa Tignonvilleä kohti. — Jos tämä on teidän työtänne, — sähisi hän, — niin kiitämme teitä siitä helvetissä! Sillä siellä useimmat meistä ensi yönä nukkuvat! Nuo tuolla ovat Montsoreaun keihäitä, ja hänellä on joukossaan sellaisia, jotka ovat vaarallisempaa väkeä kuin hänen omat miehensä! — Sitten hänen äänensä muuttui. — Miehet rintamaan! — huusi hän ikäänkuin ravistaen yltään kaiken teennäisen. — Ja te, rouva, nopeasti jälkijoukkoon ja naiset mukaanne. Nyt, miehet, eteenpäin, vetäkää miekkanne! Valmiit, valmiit, he tulevat!
Hetken aikaa vallitsi hillitön hämminki, epäjärjestys ja kauhu, hevoset tyrkkivät toisiaan, naiset kirkuivat tarrautuen miehiin, miehet riistäytyivät irti ja tunkivat etunenään. Onneksi ei vihollinen hyökännyt heti, kuten Badelon oli odottanut, vaan näyttäydyttyään laakson suulla noin kolmensadan askeleen päässä jäi jostakin syystä epäröimään. Tämä viivytys antoi Badelonille aikaa järjestää seitsemän miekkamiestään rintamaan, mutta todellisesta vastuksesta ei voinut olla puhettakaan, kuten hän hyvin tiesi. Mutta kukaan ei ollut vastarintaan niin haluton kuin Tignonville.
Kun nuorelle miehelle selvisi totuus ja mitä hän oli saanut aikaan, oli hän hetken aikaa jähmettyneenä kauhusta. Badelon oli jo kahdesti hävyttömin sanoin kutsunut häntä, ennenkuin hän heräsi toimintaan. Sittenkin hän viivytteli vielä muutaman sekunnin koettaen tavata kreivittären katseen, epätoivo omissa silmissään, mutta turhaan. Kreivitär oli kääntänyt päänsä katsellen taakseen ikäänkuin sieltä, ainoastaan sieltä, apu saattaisi tulla eikä häneltä. Ja Tignonville älysi, että se oli oikeudenmukaista. Ja ääneti, synkkänä, vielä julmemman näköisenä kuin itse Badelon, sotavanhus, joka tunsi tällaisen kahakan juonet ja keinot, hän kannustaen hevostaan ratsasti rintaman sivustalle.
— Nyt, valmiit! — huusi Badelon uudelleen, nähdessään vihollisen liikehtivän. — Kas, Jumalan kiitos, kreivi saapuu! Seis! Seis! —
Aivan viime hetkellä kuultuaan laukkaavien hevosten kopsetta hän seisoi nyt jalustimissaan katsellen taakseen. Niin, sieltä kreivi Hannibal tuli noin kaksitoista askelta miestensä edellä. Mutta vieläkin näytti taistelu toivottomalta. Tosin tuli kreivin kanssa kuusi miestä, mutta sittenkin oli vihollinen ylivoimainen, kolme yhtä vastaan. Mutta hänen lähestymisensä keskeytti hetkeksi vihollisten etenemisen, ja ennenkuin he ehtivät lähteä uudelleen liikkeelle, oli hän jo päässyt naisten luo, ja kreivitär huomasi häneen katsahtaessaan, ettei ollutkaan turhaan odottanut apua, vaikka heidän asemansa olikin niin pulmallinen. Kreivi Hannibalin silmissä leimusi synnynnäisen soturin riemu, ja hänen äänensä kajahteli kirkkaana ja selvänä melskeessä.
— Badelon, sinä ja kaksi muuta jäätte rouvan luokse! — huusi hän. —Seuratkaa viidenkymmenen askeleen päässä, ja meidän murrettuamme rintaman ratsastakaa läpi! Toiset mukaani! Nyt eteenpäin, miehet, ja näyttäkää hampaitanne! Tavannesin nimessä! Vielä me heille näytämme!
Ja hän kiiti eteenpäin johtaen ja jätti naiset jälkeensä. Häntä vastaan tulla tömisi pengertä alas Montsoreaun asestettu joukkue kahdessa rivissä, ja heidän mukanaan tusina kalpeakasvoista, tuikeasilmäistä ja mustapukuista pappia, jotka kimeästi julistivat kirkon kirousta. Tuska kouristi kreivittären sydäntä hänen tätä kuunnellessaan, odottaessaan ja katseella seuratessaan kreivi Hannibalia, joka ratsasti noin hevosenpituuden verran miestensä edellä, ainoastaan Tignonville vierellään.
Hän pidätti hengitystään… eikö yhteentörmäystä koskaan tule? Hän ei olisi liikahtanut paikaltaan, jollei Badelon olisi tarttunut hänen ohjaksiinsa ja pakottanut häntä ratsastamaan eteenpäin. Ja silloin juuri, kun hän lähti liikkeelle, he iskivät yhteen! Kiljahdukset, hurjat huudot ja erään hevoskonin kaamea valitus viilsivät ilmaa molempien joukkojen rynnätessä toisiaan vastaan. Hevosia näkyi kaatuvan, toisia hypähti pystyyn, aseet välähtelivät, miehet iskivät miekoillaan, jotkut olivat jo käsikähmässäkin. Kreivitär ei käsittänyt, mitä oikeastaan tapahtui, miten heidän kävi, kuka kaatui lävistettynä, keitä olivat nuo, jotka yhä taistelivat mies miestä vastaan, kiertäen toinen toisensa hevosen ympäri, taikka nuo miehet oikealla ja vasemmalla puolella, sillä Badelon raastoi hänet mukaansa jouduttaen hänen hevostaan piiskalla ja kannuksilla, ja ne kaksi, jotka nelistivät hänen edellään estäen häntä seuraamasta taistelun kehitystä, ratsastivat rohkeasti sen ainoan miehen yli, joka yritti katkaista heidän tietään. Vilaukselta näkyivät tämän miehen kasvot, juuri kun hänen ratsunsa kääntymäisillään sai miekaniskun ja kaatui sivulle hänen päälleen. Vaikka nämä kasvot nyt olivat pelosta vääristyneet, eikä kreivitär ollut niitä nähnyt kuin kerran ennen, tunsi hän ne kuitenkin. Ne olivat sen miehen kasvot, joka Angersin kirkon portailla oli tavoittanut hänen katsettaan, sama laiha, mustapukuinen mies, joka nyt oli ruvennut kirkon soturiksi… omaksi onnettomuudekseen.
Pääsisivätkö he läpi? Kyllä, tie oli auki heidän edessään. Taistelun pauhu ja sadatukset loittonivat jo heidän takanaan. Hevoset hoippuivat ja olivat melkein vaipua maahan heidän allaan, mutta Badelon tiesi, ettei nyt ollut aikaa sääliä. Rautaisten kavioiden kopsetta kuului takaa, ja vainoojat saattoivat millä hetkellä hyvänsä olla kintereillä. Hän piiskasi hevosia edelleen, kunnes kalastajakylän pienet töllit näkyivät kummallakin puolen tietä ja tie haaraantui, jolloin kreivitär oudon innokkaasti huudahti: — Vasemmalle! Ja yhä he riensivät, kunnes heidän edessään äkkijyrkänteen alla näkyi merenranta ja edempänä harmaa valtameri vyöryi raskaina maininkeina.
Vuoksi oli korkeimmillaan. Ajopenger johti sen läpi näyttäen vain kapealta nauhalta, jota tummenevat aallot nuoleskelivat. Tämän nähdessään Badelon örähti helpotuksesta, sillä toisella puolen kohosi Vrillacin linna portteineen ja torneineen tummana länsitaivasta vasten, ja hän huomasi kreivittären puhuneen totta sanoessaan, että kymmenen miestä riitti sitä puolustamaan tuhatta vastaan.
He laskeusivat kompastellen rinnettä alas rantaan ja antoivat hevostensa ravata ajopengertä pitkin. He ratsastivat nyt hitaammin, kääntyen usein katsomaan taakseen. Naispalvelijat olivat seuranneet heitä niin hyvin kuin taisivat. Muutamat heistä itkivät hermostuneesti, mutta tarrautuen samalla hevosiinsa, vieläpä niitä kiirehtienkin. Näin he sekaisin ennättivät nostosillalle, eikä ainoatakaan takaa-ajajaa näkynyt ajopenkereellä, ja ratsastaen sillan poikki he katosivat portin holvikäytävään.
Täällä ystävälliset kädet, Carlat etunenässä, tervehtivät heitä ja auttoivat laskeutumaan maahan, ja kreivitär näki ikäänkuin unessa, kuinka tämä tuttu paikka oli kuin vieras: portilla, missä hän lapsena oli leikkinyt, välkkyi aseita ja lyhtyjen valoa; miehet, joiden karkeat kasvot olivat hänelle lapsuudesta saakka tuttuja, seisoivat nostosillan ketjujen ja vintturin ääressä. Toiset puhaltelivat tulta, muutamat taas jakelivat sytyttimiä. Vanhat palvelijat kerääntyivät hänen ympärilleen, ja naiset tuijottivat häneen pelästyneinä ja itkien. Hän näki tämän kaiken yhdellä silmäyksellä, valot, tummat varjot ja tulen äkillisen heijastuksen käytävän holvikatossa ja kääntyi katsomaan sitä tietä, jota he olivat juuri saapuneet, hämärää ajopengertä ja sen takana häämöittävää matalaa, tummaa, nopeasti hämärään verhoutuvaa rantaa. Silloin hän puristi kätensä ristiin.
— Missä on Badelon? — huusi hän. — Missä hän on?
Toinen niistä miehistä, jotka olivat ratsastaneet hänen edellään, vastasi Badelonin menneen takaisin.
— Takaisin? — toisti kreivitär. — Kuka tuolla tulee? — kysyi hän sitten kiihkeästi, varjostaen kädellä silmiään.
— Joku siellä tulee. Kuka se on?
Kaksi olentoa ilmestyi hämärästä ratsastaen hitaasti ja vaivaloisesti ajopengertä pitkin. Toinen heistä oli La Tribe, jonka hevonen ontui, toinen oli eräs ratsumies, joka oli saanut otsaansa iskun ja kiroili nyyhkytystensä lomassa.
— Eikö ketään muuta! — kysyi kreivitär. — Eikö muita tulekaan?
Pappi ravisti päätään. Ratsumies pyyhki verta silmiltään nähdäkseen paremmin, mutta näytti olevan aivan huumaantunut ja lörpötteli vain outoja sanoja oudolla murteella.
Kreivitär polki jalkaansa tuskissaan. — Enemmän valoa tänne! — huusi hän. — Eiväthän he muuten osaa tänne! Ja menköön kuusi miestä ajopenkereelle heitä vastaan, vai aiotteko jättää heidät teurastettaviksi ihan linnan eteen?
Mutta Carlat, joka ei ollut saanut koolle enempää miehiä kuin tusinan verran, ravisti päätään. Ajopenkereen toinen pää oli jo peittynyt hämärään, ja ennenkuin kreivitär ehti toistaa käskynsä, kuului sieltä pimeän läpi rajuja ääniä taistelun melskeestä, ikäänkuin nälkäisten kalalokkien huutoja. Naiset perääntyivät kynnyksen poikki sisälle Carlatin huutaessa nostosillan ketjuja hoitaville miehille, että he olisivat valmiit, ja ylempänä tähystysaukoissa oleville, että he sammuttaisivat tulet ja laukaisisivat hänen antaessaan merkin. Ja sitten he kaikki odottivat, kreivitär etumaisena, tähystellen pimeään yöhön. Ei mitään näkynyt.
Sitten kuului etäistä melskettä, ja sitä seurasi kirous, huudahdus, ja taas oli hiljaista! Tämä uudistui toisenkin kerran, mutta tällä kertaa hiukan lähempää ja selvemmin, eikä sitä nyt seurannutkaan äänettömyys, vaan ontuvan hevosen hidas astunta. Jälleen kumisi yössä kaameana, epätodellisena askelten töminä, kuului aseiden kalsketta, sitten kiljahdus, naurahdus, ja samassa ilmestyi hitaasti pimeästä esiin ontuva hevonen pää riipuksissa, selässä mies — tai oliko tuo mies? — aivan lyyhistyneenä satulassa, ja hänen jalkansa heiluivat velttoina. Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisivat hevonen ja mies olleet yksinään, aavemaisina parina, sitten tuli näkyviin heidän kintereillään kaksi olentoa, jotka hyökkäilivät edestakaisin, milloin läheten, milloin taas edeten kauemmaksi takaisin pimeään. Toinen heistä, kumarahartiainen mies, kyyristyneenä satulassaan, käytti miekkaansa molemmin käsin toisen suojatessa häntä keihäällä. Ja sitten sukelsi yöstä esiin joukko tummia olentoja ahdistaen heitä ja ajaen heitä edellään.
Carlatin mieleen juolahti muuan tuuma. — Laukaiskaa! — huusi hän, ja neljä pyssymiestä ampui vainolaisten joukkoon. Eräs mies kaatui, toinen kiljahti, ja muut peräytyivät. Hevonen jatkoi matkaansa aavemaisesti, pää riipuksissa, kunnes muuan miehistä juoksi sitä vastaan ja tarttuen sen päähän veti sen nostosillan yli. Ratsun jäljessä astui sillan yli Badelon, jolla oli polvessaan ammottava haava, ja Bigot, jonka monet haavat vuotivat verta. He seisoivat kahden puolen satulaa, hymyillen tylsästi hevosen selässä istuvalle miehelle.
— Jättäkää minut! — mutisi tämä. — Jättäkää minut rauhaan. — Hän liikutti kättään heikosti, ikäänkuin se olisi pidellyt miekkaa; sitten hänen päänsä vaipui syvemmälle. Hän oli kreivi Hannibal. Häneltä oli murtunut reisiluu, ja käsivarressa oli keihäänkärki.
Kreivitär katsoi häntä, sitten hänen taakseen ja ohitseen pimeään.
— Eikö sieltä tule muita? — kuiskasi hän värisevällä äänellä. — Eikö ketään? Tignonville… minun…
Badelon ravisti päätään. Kreivitär kätki itkien kasvot käsiinsä.
Seuraavan aamun harmaassa sarastuksessa, tuntia ennen auringon nousua, saapui linnaan tieto Tignonvillen kohtalosta. Sumu, joka edellisenä iltana oli verhonnut etujoukon ja yön tulon, pysytteli vielä aamupuolellakin sakeana, ja vain vähitellen se vastahakoisesti loittoni sallien aamun paljastaa sen, mitä yöllä oli jäänyt ajopenkereen päähän. Ensimmäinen, joka sen huomasi, oli holvikäytävän katolla seisova Carlat. Hän hieroi tähystelemisestä väsyneitä silmiään tuijottaen siihen uudelleen sumun läpi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi jälleen ollut Ste. Croix-torilla Angersissa. Oliko siis koko matka vain unennäköä ja paluu tänne kotiin vain painajainen? Mutta vaikka hän kuinka hieroi silmiään ja tuijotteli parhaansa mukaan, ei tuo ruma kummitus kuitenkaan kadonnut; sen ääriviivat kävivät päinvastoin yhä selvemmiksi usvan alkaessa kohota yläilmoihin harmaan, raskaasti aaltoilevan meren pinnalta. Hän kutsui luokseen toisen miehen ja pyysi tätä katsomaan.
— Mikä tuo on? — sanoi hän. — Näetkö, tuo tuolla? Kylän alapuolella.
— Se on hirsipuu, — vastasi mies naurahtaen kuin hölmö. He olivat siellä vartioineet koko yön. — Jumala varjelkoon meitä siitä!
— Onko se hirsipuu?
— On.
— Mutta mitä varten se siellä on?
— Luultavasti heidän vankiensa hirttämistä varten, — vastasi mies juron käytännöllisenä. Sitten tuli saapuville muitakin miehiä jääden tuijottamaan ja mutisten partaansa. Pian oli holvikäytävän katolla koolla kahdeksan tai kymmenen miestä katselemassa herkeämättä manterelle päin ja puhelemassa tästä ilmiöstä. Jonkun ajan kuluttua näkyi ajopengertä pitkin lähenevän mies valkoinen lippu kädessä.
Nähdessään miehen Carlat lähetti erään noutamaan pappia. — Hän on viisas mies, — mutisi hän, — ja tuo näyttää minusta epäilyttävältä. Ja varokaa, — huusi hän vielä sanan viejälle, — ettei tämä juttu tule neidin korviin! — Vaistomaisesti hän täällä kreivittären lapsuudenkodissa yhä nimitti tätä neidiksi.
Sanan viejä toi pian mukanaan La Triben, jonka pää näkyi portailla juuri kun airut pysähtyi alhaalla portin eteen. Carlat viittasi pappia tulemaan lähemmäksi. La Tribe veti syvän henkäyksen suolaista meri-ilmaa ja loi katseensa pitkälle, matalalle usvaiselle rannalle huomaten penkereen päässä kömpelön, ruman laitteen; sitten hän katsahti alaspäin ja kohtasi lähetin katseen. Kului hetkinen, ennenkuin kukaan puhui; porttikäytävän katolle jääneet miehet, jotka olivat seuranneet lähetin tuloa, näyttivät olevan kiihtyneitä.
— Minulla on viesti, — aloitti mies vihdoin selvällä ja kuuluvalla äänellä, — Vrillacin valtiattarelle. Onko hän läsnä?
— Puhukaa asianne! — vastasi La Tribe.
— Viesti on tarkoitettu vain hänelle.
— Haluatteko siis tulla sisäpuolelle?
— En! — vastasi lähetti niin kiireesti, että joku miehistä hymähti. Hän näytti jonkinlaiselta kirkon palveluksessa olevalta maallikolta, lukkarilta tai vahtimestarilta, ja oikeastaan hänellä oli sellainen pukukin, sillä hänellä oli yllään pölyinen, musta kaapu ilman miekkaa, vaikka hänellä olikin vyö. — En! Mutta jos rouva tulisi portille puhumaan kanssani…
— Älkää luulkokaan mitään sellaista! — tiuskasi Carlat. — Ettekö usko hänellä olevan muuta tekemistä kuin kuunnella roistojoukon airuita?
— Jollei viitsi kuulla, saa hän sitä katua kaiken elinaikansa! — vastasi mies tylysti. — Näin kuuluu osa viestistäni.
Hetken aikaa vallitsi äänettömyys, sillä La Tribe harkitsi asiaa. —Kenen luota tulette? — kysyi hän vihdoin.
— Hänen ylhäisyytensä Saumurin maaherran ja hänen ylhäisyytensä Angersin piispan luota, — vastasi lähetti liukkaasti, — jota edustaa hänen sijaisensa, sekä muiden laillisesti kokoontuneiden luota, jotka tulevat poistumaan yhtä lainkuuliaisesti, jos heidän ehtonsa täytetään. Minä tulen myöskin erään aatelismiehen herra de Tignonvillen puolesta, jonka sanotaan olevan täältä päin kotoisin ja joka on heidän vankinaan ja tuomittu tänä iltana auringon laskiessa kuolemaan, jollei esitettäviini ehtoihin suostuta.
Katolla oltiin kauan aikaa hiljaa. Miehet tuijottivat herkeämättä alaspäin, eikä ilme kenenkään kasvoilla muuttunut, sillä tämä uutinen ei hämmästyttänyt ketään. — Miksi hänen täytyy kuolla? — kysyi La Tribe vihdoin.
— Raskauttavasta rikoksesta.
— Mikä tämä rikos on?
— Hän on hugenotti.
Pappi nyökäytti päätään. — Entä ehdot? — mutisi Carlat.
— Niin, entä ehdot? — toisti La Tribekin nyökäten uudelleen. — Mitkä ne ovat?
— Minun on sanottava ne ainoastaan rouvalle, — vastasi lähetti.
— Siinä tapauksessa ne jäävät sanomatta! — tiuskasi Carlat raivostuneena. — Sen pituinen se! Ja mitä teihin tulee, niin laittautukaa täältä sukkelaan, ennenkuin teemme teistä maalitaulun!
— Hyvä on, minä menen, — vastasi lähetti synkästi. — Mutta…
— Mutta mitä? — huudahti La Tribe tarttuen Carlatin hartioihin saadakseen hänet vaikenemaan. — Mutta mitä? Sanokaa sanottavanne, mies, puhukaa suunne puhtaaksi.
— Sanon sen kreivittärelle enkä kenellekään muulle!
Pitäkää sitten suunne kiinni! — ärjyi Carlat uudelleen. — Sillä häntä te ette näe. Laputtakaa vain tiehenne, ja tappakoon teidät rutto!
— Niin, menkää vain! lisäsi La Tribekin rauhallisemmin.
Mies kohautti olkapäitään, kääntyi ja lähti kaikkien katolla olijoiden seuratessa häntä katseillaan yhtä jännittyneinä. Mutta astuttuaan parikymmentä askelta mies kääntyi ja palasi.
— Olkoon menneeksi, —sanoi hän katsahtaen ylöspäin harmistuneena. — Toimitan täällä asiani, koska ette päästä minua rouvan luo. Mutta minulla on myöskin kirje herra de Tignonvilleltä, enkä voi jättää ainakaan sitä kenellekään muulle kuin rouvalle itselleen. — Puhuessaan mies näytti harmaata, ohutta paperiliuskaa, luultavasti jonkin messukirjan alkulehteä. — Katsokaa tätä! — jatkoi hän, — ja pankaa mieleenne tämä varoitus! Jos hän ei saa tätä, vaan kuulee jäljestäpäin, että hänelle tarjoutui…
— Ehdot, — ärjyi Carlat kärsimättömänä. — Sanokaa ehdot!
— Tahdotteko kuulla ne? — kysyi mies hermostuneesti lipoen huuliaan. — Te ette siis salli minun tavata rouvaa eikä puhua hänen kanssaan kahden kesken?
— Emme.
— Siis kuulkaa. Hänen ylhäisyytensä tietoon on tullut, että eräs Hannibal de Tavannes, joka on syypää niin kammottavaan rikokseen kuin pyhänhäväistykseen sekä muihinkin raskauttaviin rikoksiin, on piiloutunut tänne. Hän vaatii, että mainittu Hannibal de Tavannes on jätettävä hänen käsiinsä rangaistavaksi, ja jos hänet luovutetaan tänä iltana ennen auringonlaskua, on hänen ylhäisyytensä puolestaan luovuttava teille mainitun herra de Tignonvillen vapaana ja vammattomana sekä poistuva Vrillacin alueelta. Mutta jos kieltäydytte… — miehen katse harhaili kaidetta reunustavien tarkkaavia kasvoja pitkin — niin auringon laskiessa hän hirttää mainitun herra de Tignonvillen hirsipuuhun, joka on aiottu Tavannesia varten, ja sitäpaitsi hävittää Vrillacin maat ja mannut aina etäisimpään kolkkaan asti.
Portilla vallitsi pitkä äänettömyys. Muutamat miehistä herkeämättä tuijottaen puhujaan liikuttivat leukojaan kuin olisivat jotakin pureskelleet. Toiset katsahtivat sivulleen kohdaten toveriensa merkitsevän katseen ja käänsivät silmänsä uudelleen puhujaan. Mutta ei kukaan puhunut mitään. Lähetin takana alkoi aamurusko punertaa itäisellä taivaalla, leviten ja käyden yhä heleämmäksi. Ilmakin muuttui lämpöisemmäksi, ja harmaa meri linnan alapuolella alkoi väikkyä vihertävänä. Parin minuutin kuluttua aurinko, jonka hehkuva kerä jo tirkisti Ranskan matalien kunnaiden yli, nousisi yli taivaanrannan.
Lähetti liikahteli levottomana, kun ei kuulunut vastausta. — No, — huusi hän, — minkä vastauksen saan viedä?
Eikä vieläkään kukaan liikahtanut.
— Olen täyttänyt tehtäväni. Eikö kukaan tahdo antaa rouvalle tätä kirjettä? — huusi lähetti ojentaen sitä miehiä kohden. — Antakaa vastaus nyt, sillä minä lähden.
— Ottakaa kirje! — Tämä käsky kuului miesten takaa ja lausuttiin äänellä, joka sai heidät säpsähtämään. Kääntyessään niin nopeasti kuin piiskan sivaltamina he näkivät kreivittären seisovan portaiden yläosaa peittävän katoksen likellä. He arvasivat hänen kuulleen koko keskustelun tai ainakin suurimman osan siitä, mutta nouseva aurinko paistoi säteilevässä kirkkaudessaan suoraan hänen kasvoihinsa juuri tällä hetkellä ja antoi hänen kasvoilleen erehdyttävän, ruusuisen hohteen luoden eloa tuskallisiin, surullisiin silmiin. Oli vaikea arvata, oliko hän kuullut, vai eikö. — Ottakaa kirje, — toisti hän.
Carlat katsahti avuttomana kaiteen yli.
— Menkää alas!