Pankajärven miehet lähtivät Lieksasta iltapimeällä. Yksitellen, jokainen omia aikojaan, soluvat korkeat riistakuormat karjalaiskylän talojen pihoista Lieksanjoen jäälle ja alkavat hiljakseen painua jokea ylöspäin.
Vasta Pankakoskella yhdyttiin yhdeksi joukoksi. Siinä oli ärjyvän kosken partaalla Pervusa Vaakanaisen koti, sinne jäi rokonarpinen ja rämisevä Pervusa, mutta hänenkin kuormastaan siirrettiin metsänviljat toisiin rekiin.
Ja nyt ajelevat miehet repaleisen, moniniemisen ja monilahtisen Pankajärven jäätä. Tämän järven pohjoispäässä, monen sokkelon takana oli Pankajärven karjalaiskylän keskus. Lieksasta tuli sinne matkaa runsaasti puolitoista peninkulmaa ja niinpä siellä oltiinkin jo verraten hyvässä turvassa rätisevän tulliviskaalin ja herra Henrikin nuuskimisilta.
Kipakka markkinapakkanen on lauhtunut, taivas on vetäytynyt pilveen ja sieltä alkaa hiljakseen sataa suuria lumihiutaleita. Unettavaa oli matkanteko tällaisella ilmalla, monta yötä valvoneet markkinamiehet torkkuvat riistakuormiensa koloissa ja hevoset saavat kulkea omin valtoineen.
Tyytyväisenä myhäilee Kauro Vanninen uuden, markkinoilta ostamansa matkareen sevillä. Hyvin olivat markkinat vielä tällä kertaa luonnistaneet, riistasaalis oli kohtalaisen runsas eikä ollut muutakaan valittamista. Ei sekään Hilipan ajattelematon tekonen tuntunut, enää näin matkan päästä katsoen niin lopen vaaralliselta, ja entäs se Simanan ruotsinuskoisen naapurin kantelu käräjillä. Siitä oli tullut nahkapäätös, mikäli Vie'in lautamies, rehellinen ruotsi, oli ennättänyt hänelle kertoa siinä lähtökiireessä.
Ei ollut napisemisen syytä. Kauro vanhus on pitänyt ajatuksissaan neuvoa Isä Jumalan kanssa ja tullut siihen päätökseen, että hyvin kannatti viedä kotikylän tsasounaan nippu oravia mielihyviksi Metsä-Miikkulalle, salon riista-aittojen pyhäiselle paimenelle. Pyhä mies oli rehellisesti ansainnut tuon lahjan eikä Kauro tahtonut olla mikään saituri velkaansa maksaessaan.
Hilipan riistakuorman päälle oli kavunnut hänen pakinatoverikseen nuori serkkumiehensä Riiko Vanninen, Simanan poika. Riiko oli ollut pitkillä kauppamatkoilla Ilomantsin pokostalla ja palannut sieltä vasta markkinoiden aikana aimo riistasaalis mukanaan.
Riiko serkulla oli paljon pakisemista matkoistaan, mutta Hilippa kuuntelee hänen pakinoitaan vain toisella korvallaan. Hilipalla oli omia ajatuksiaan, hän muistelee omituista kohtaustaan herra Henrikin tyttären kanssa. Itsensä herra Henrikin oli Hilippa jo melkein kokonaan unohtanut, mutta herra Henrikin tytär ei niin vähällä unohtunut.
Ei Hilippa erikoisesti muistellut Brita neidon kauneutta. Kenties hän oli tavannut yhtä somia tyttölapsia Karjalan maillakin, mutta Brita neidossa, töykeän ruotsin tyttäressä oli kuin olikin harvinaista erikoisuutta. Hilippa muistelee Britan tarmokasta ilmettä ja hänen poskiensa hehkua ja suurten silmien säihkyvää leimahdusta silloin eron hetkellä. Siinä tytössä oli kuin olikin tulta ja voimaa, vaikka Britan vartalo oli näyttänyt niin hentoselta, melkein lapsekkaan hentoselta.
Mieluisaa on Hilipan muistella tuota töykeän ruotsin tytärtä, joka oli koettanut käännyttää häntä pois salasaksojen ammatista. Hän hymyilee itsekseen omalle huimapäisyydelleen ja hymyilee Britan kiivastumiselle. Vieläköhän Brita neito toisen kerran sattuisi hänen tielleen? Kukapa tiesi, vaikka vielä sattuisi, kukapa tiesi!
Riiko alkaa tähyillä öiseen pimeyteen, eikö sieltä jo rupeaisi erottamaan hänen kotiniemensä ääriviivoja. Se oli ensimmäisenä Pankajärven karjalaiskylään tultaessa. Hilipan kotiniemi, Vannilan niemi, oli hiukan taampana järven toisella rannalla.
Vielä kuitenkin pimeys kätki Riikon kotiniemen ja kätki senkin, mitä siellä juuri tällä hetkellä oli tapahtumassa.
Siellä nukuttiin jo pirtissä, mutta ulkona liikuskeli outo vieras. Se oli tullut pimeän peitossa hiihtäen niemen tyveltä päin, jossa oli Simana Vannisen ruotsinuskoisten naapurien uudistalo.
Pitkäkasvuinen ja synkeän näköinen mies oli tämä hiihtäjä, mikäli yön pimeydessä olisi saattanut havitella hänen piirteitään. Ja nokinaamakin hän näytti olevan, aivan kuin seppä ammatiltaan, juuri ahjonsa äärestä suksilleen noussut rautio.
Hiihtäjällä oli selässään takkavitsassa suuri kimppu kuivia tervaspilkkeitä ja hän pysähtyi kuulostelemaan Simanan kotitalon rantaan. Siinä oli vanha nuottakota ja sen nurkkajuurella hän seisoskelee suksillaan. Hän oli käynyt siinä jo kerran aiemminkin samana iltana. Silloin oli talon vihainen vahtikoira törmännyt häntä haukkumaan ja hän oli houkutellut koiran luokseen, sillä olipa hänellä sen verran taikoja tiedossaan. Tuli vihainenkin koira nuolemaan hänen kättänsä.
Nyt ei koira enää haukkunut, se makasi tuossa kodan seinävierellä hankeen haudattuna. Hänen terävä karhukeihäänsä oli lopettanut äkisti koiran metelöimisen ja niin sievästi oli kaikki tapahtunut, että talossa ei ensinkään huomattu hänen käyntiään.
Nyt on hän tullut toistamiseen ja nyt on hänen tehtävä tärkeämpi toimitus. Sitä varten oli hänellä kimppu kuivia tervaspilkkeitä selässään..
Hän on toinen Simanan ruotsinuskoisista naapureista ja todellakin hän on seppä ammatiltaan, nokinaama rautio ja hiukan tietoniekkakin. »Mustaksi ruotsiksi» ovat nämä karjalaiskoirat ruvenneet häntä haukkumaan ja se nimi ärsytti häntä. Hän mieli näyttää, ettei häntä sopinut aivan ilmaiseksi haukkua ja solvata.
Hän se juuri oli aikonutkin kaataa viime kesänä kaskensa tähän niemelle, mutta tämän talon poika lurjus oli tullut häätämään häntä pois. Jo silloin oli hän sanonut sille karjalaisnulikalle, että hän oli nimeltään seppä Jyrki Lehikoinen, mainehikas rautio, ja että häntä pelättiin omiensakin keskuudessa. Sitä enemmän oli syytä karjalaiskoirien katsoa, etteivät ärsyttäisi häntä liikoja.
Silloin oli hän sentään vielä väistynyt, mutta nyt aikoi hän kostaa. Se nuori nulikka oli missä lie ollut salakaupoilla kulkemassa ja talon isäntäkin oli markkinoilla. Kotona oli vain nainen ja kaksi keskenkasvuista tytärtä ja nekin näyttivät jo nukkuvan hyvässä rauhassa.
Ja hänen Markus veljensäkin ja heidän renkimiehensä olivat markkinoilla. Velimies ei tiennyt tästä hänen aikeestaan… jos lie vähän aavistanut, mutta ei tiennyt varmasti. Se velimies oli toisen luontoinen kuin hän, sellainen liukastelija, herrojen hyvä ystävä. Oli luvannut valittaa käräjillä näiden karjalaiskoirien rehentelystä ja se sopi kyllä hyvin hänen suunnitelmiinsa.
Ja vielä paremmin sopi tuo lumisade, joka oli äsken alkanut aivan kuin hänen käskystään. Hyvin näytti kaikki tänä yönä luontuvan, hänen tekonsa jäljet peittyisivät huomisaamuun mennessä kokonaan.
Korkeintaan karjalaiskoirat hiukan aavistelisivat ja sen he saisivat kyllä tehdäkin. Saisivat huomata lurjukset, että seppä Jyrki Lehikoinen oli heidän naapurinaan ja aikoi kuin aikoikin pesiytyä juuri tähän kauniille niemelle. Karjalaiskoirien oli väistyminen hänen tieltään, ja kun eivät hyvällä väistyneet, pantiin pahalla väistymään!
Hän kuulosteli vielä viimeisen kerran ja sitten hän lähti päättävästi hiihtämään kartanolle. Siellä hän liikkui nopeasti, etukäteen harkitun suunnitelman mukaan. Ensin hän meni rappusille ja salpasi sintsin oven ulkoapäin. Hän salpasi sen lujasti, pitävästi. Olisi tarvittu väkevä mies sisältäpäin ovea auki rynkyttämään ja tuskinpa sittenkään olisi auennut.
Vielä hän kiertää varmuuden vuoksi koko rakennuksen nähdäkseen, olisiko seinissä muita aukkoja kuin pikkuiset akkunaluukut. Hän pääsi varmuuteen, ettei ollut muita reikiä ja nuo akkunaluukut olivat niin turhan pikkuiset, ettei niiden kautta tultaisi ulos. Karjalaiskoirat tekivät aina akkunaluukut niin mitättömän pieniksi ja sepä sattui nyt mainiosti hänen suunnitelmiinsa. Hän aikoi hieman lämmittää naapurinsa emäntää ja tyttäriä!
Nyt noutaa hän suksiensa luota tervaspilkkeet ja kiertää takanurkan puolelle. Siltä puolen ei näkynyt tuli tuonne toisessa niemessä olevaan karjalaistaloon, ei näkynyt ainakaan alussa. Ja myöhemmin jos näkyikin, niin ei ollut enää väliä näkymisestä!
Hetkistä myöhemmin hän seisoskelee jälleen suksillaan nuottakodan nurkkavierellä. Siinä hän katselee sytyttämänsä lekon suurenemista, leviämistä. Samalla hän kuulostelee, heräisivätkö pirtissä nukkujat liian aikaisin apua huhuilemaan. Vaikka oikeastaan heidän huhuilunsa oli hyödytöntä, oli tästä sen verran matkaa tuonne lähimpään naapuriin. Ei kuuluisi huhuilu, saivat lämmitellä tarpeekseen!
Oikeastaan hän seisoskeli liiankin kauan siinä nuottakodan nurkkavierellä, mutta hänen katseensa ei voinut irtautua laajenevasta palosta. Se lumosi ja kiehtoi häntä hänen piti vielä hiihtämään lähdettyäänkin kääntyä tämän tästä katselemaan taakseen…
* * * * *
Viimeisellä hetkellä joutuivat markkinamiehet apuun. Hädin tuskin saatiin Simanan nainen ja keskenkasvuiset tyttäret poistetuiksi palavasta rakennuksesta.
Hilippa ja Riiko ne ensimmäisinä joutuivat palopaikalle. Hilipan nuori papurikkotamma oli mainio juoksija ja hepo oli nyt saanut panna parastaan. Ajoissa ennättivät serkukset. Riikon äiti oli kyllä jo tajuttomana ja kantamalla piti Riikon sisaretkin tuoda ulos kitkerän savun täyttämästä pirtistä.
Vielä ehti Riiko pelastaa kotijumalatkin. Hän toi nuorimman sisarensa ja pyhäinkuvahyllykön samalla kertaa ulos. Hilippa oli tuonut hänen äitinsä ja toisen sisarensa, oli tuonut molemmat yhdellä kantamuksella. Ja kun he pääsivät ulos, romahti pirtin katto sisään, he eivät ennättäneet hetkistäkään liian aikaisin.
Kun muu matkue vihdoin joutui palopaikalle, oli Hilippa jo löytänyt sukset palavan rakennuksen seinustalta ja oli paloroihun valossa vainukoiran tavoin tarkastelemassa palavan rakennuksen ympäristöä. Hän kutsui serkkumiestänsäkin mukaan ja pian nähtiin heidän painuvan rantaan vanhan nuottakodan luo.
Sieltä löysivät he mustan ruotsin tannerruksen ja löysivät hankeen haudatun vahtikoirankin. He löysivät tarpeeksi todistuksia päästäkseen varmuuteen, kuka oli tihutyön tekijä. Riikon typerrytti tämä kaamea varmuus niin täydellisesti, ettei hänellä ollut paljonkaan toimintakykyä jälellä.
Mutta Hilipalla oli toimintakykyä, hän oli jo lähtenyt hiihtämään niemen kuvetta vetävää suksenlatua myöten, ja kun Riiko kysyi äimistyneenä, mitä hän aikoi, ilmoitti Hilippa taakseen katsahtamatta:
— Hiihdämme vähän tuonnemmaksi, niin näemme viepikö tämä jälki suoraan ruotsien uutistalolle!
Hän hiihti jo kovaa vauhtia sysien voimakkaasti sompasauvalla, jonka yläpäässä oli terävä karhukeihäs. Vasta nyt huomasi Hilippa tämän keihään ja hänen aivoissaan vilahti ajatus, että olipa hyvä, kun sattui käteen tällainen sauva. Aivan kuin Isä Jumala olisi siinä kiireessä satuttanut juuri tämän sauvan hänen kouriinsa!
Hilipan vauhti yhä paranee, hädin tuskin kykeni serkkumies häntä seuraamaan. Nyt lähestyttiin niemen sivussa olevaa mutkausta, jossa sakea metsätylväs työntyi kauemmas järvelle päin. Ja mitäpä näkyikään tuolta pimeän metsän rannaksesta, sieltä näytti irtautuvan hiihtäjä ja lähtevän kovalla vauhdilla kiitämään lahden perukkaa kohden!
Riilokin jo epäselvästi erotti tuon hiihtäjän ja nähtävästi oli Hilippa jo aiemmin sen äkännyt, sillä Hilipan vauhti oli kiihtynyt vallan hurjaksi. Ei Hilippa enää katsonut taakseen, ei hän välittänyt, kykenikö hitaampi serkkumiehensä häntä seuraamaan. Hän mieli tavoittaa pakenijan, ennen kuin tämä ennättäisi rantaan ja siitä omalle kartanolleen.
Riiko oli jäänyt jo kauas jälkeen, mutta yhä Hilippa parantaa vauhtiaan. Hän oli tunnettu ikätoveriensa kesken mainioksi hiihtäjäksi ja nyt olikin hänellä edessään otus, jota kannatti tavoittaa. Parastaan pani kyllä pakenijakin, mutta välimatka lyheni nopeasti ja pelastavaan rantaan oli vielä taivalta.
Pakenija katsoi yhtenään taakseen ja tämä hidasti hänen kulkuaan. Hilippa läheni kuin vihuri, kuin myrskyn ajama pilvenlonka. Hän otti pitkiä potkuja ja käsi puristi lujasti sompasauvan vartta. Nyt hän viskasi pois rukkasensa ja piteli sauvaa paljain kourin, keihään putkirauta tuntui kylmänä hänen kädessään ja sen terä välähteli pimeässä uhkaavasti. Mikäli hän saattoi huomata, oli se hyväksi hiottu ja tekisi kyllä tehtävänsä tarpeen tullen!
Mitä nyt? Pakenija pysähtyi ja jäi odottamaan perässä tulijaa. Huomasi kai, ettei ennättäisi rantaan ja valmistautui avoimella jäällä vastaanottoon.
Nyt syöksähti Hilppa hänen luokseen, mutta silloin välähti miehen kourissa kirves ja synkeästi kiroten hän sinkosi tämän aseensa tulijaa kohden. Vähältä piti, ettei maltiton hyökkääjä saanut sitä suoraan otsaansa. Vain äkisti sivulle paiskautuen notkea Hilippa vältti kohtalonsa, ja ennen kuin ruotsi ehti turvautua keihässauvaansa, sattui jo Hilipan ase hänen rintaansa.
Ruotsi kellistyi maahan. Vielä kirskahtivat hänen hampaansa, mutta valitushuutoa ei kuulunut huuliltaan.
Hengästyneenä silmäsi Hilippa rannalta häämöttävään taloon. Sieltä ei silmä erottanut pimeässä mitään liikettä, koko talo näytti autiolta ja kuolleelta. Kai siellä sentään valvottiin pirtissä ja tarkattiin pienistä akkunaluukuista palon kajastusta, mutta tokkopa lienevät huomanneet tätä melkein kotirannassaan tapahtunutta yhteenottoa.
Samantekevä, tottapa huomasivat, kun mies ei palaisikaan pirttiinsä.Tottapa tulivat etsimään ja löysivät täältä löytösensä!
Hilippa kumartui uhrinsa puoleen ja kiskaisi keihäänsä pois haavasta, Hän pyyhki siitä enintä hurmetta uhrinsa vaatteisiin ja niin lähti hän hiihtämään takaisin Riiko serkkuaan vastaan.
Lumessa makaava mies näytti oikovan jalkojaan ja kuulosti hiukan ökisevänkin, mutta Hilippa ei enää katsahtanut taakseen. Hän arveli maksaneensa tihutyön riittävällä mitalla.
Käräjät oli käyty nopeasti, ilman todistajia… takamaan ylhät käräjät!
Hilipan ja Riikon palatessa takaisin palopaikalle oltiin siellä jo täydessä lähtötouhussa. Turkiskuormia oli hiukan pengottu ja näin syntyneihin koloihin olivat saaneet paikkansa Simanan emäntä Mateli ja molemmat tyttäret. Ei ollut onnettomuuden uhreilla muuta neuvoa kuin lähteä keskellä yösydäntä Kauro vanhuksen vierasvaraiseen pirttiin..
Kun rekensä luona askaroiva Kauro huomasi Hilipan ilmestyvän pihamaalle, tiedusti hän ohimennen:
— Ka missäpä kävitte hiihtelemässä?
— Tuolla kävimme rannassa… vanhoja suksenlatuja tarkastelimme! vastaaHilippa vältellen.
Hurmeinen keihäs oli yhä hänen kädessään, mutta lähtötouhussa ei kukaan kiinnittänyt siihen huomiota. Hilippa ja Riiko menivät oman rekensä luo, Hilippa mieli jo tarttua ohjaksiin ja nakata keihään pois kädestään, mutta silloin alkoi kuulua rannasta Pankakosken puolelta reen ratinaa ja pimeän läpi nähtiin sieltä uuden tulijan nousevan pihaan. Palon kajastus valaisi vielä siksi hyvin, että tulija tunnettiin oitis Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi, Markus Lehikoiseksi. Toinen hänen reessään istuva mies oli hänen renkinsä, sama miehen vekara, jonka Hilippa oli tavannut markkinoilla naapurin isännän seurassa.
Tulijat näyttivät ensin aika lailla hämmästyvän odottamatonta tapaamista, mutta pian kielevä ruotsi tointui hämmästyksestään ja alkoi osanottoa teeskennellen päivitellä tapahtunutta onnettomuutta.
— Kun pitikin näet sattua mokoman tapaturman juuri markkinoiden aikaan! vaikeroi hän. — Näkyvät sentään ihmiset pelastuneen, liekö joku hyvä naapuri joutunut hätään… nukkuvia herättelemään?
— Oli hyvä naapuri käynyt! virkahtaa Hilippa kolkosti ja astahtaa askeleen kielevää ruotsia kohden. — Oli naapuri käynyt, vaan oli mokoma unohtanut nukkuvat herättämättä… salvan oli vääntänyt sintsin ovelle ulkoa päin. Sen hyvän työn oli naapuri tehnyt!
Lipevän ruotsin kieli kangistui, hän alkoi peräytyä rekensä luo. MuttaHilippa astahti nyt aivan hänen eteensä ja pakisi yhä kolkommin:
— Minä tavoitin sen hyvän naapurin miehen… yritti pakoon, ka huono oli hiihtämään. Palon kykeni sytyttämään, ihmiset… turvattomat naiset kykeni sisään telkeämään, ka hiihtämään oli ylen huono… tavoitin hänet tuolla lahden jäällä!
Markus Lehikoinen ei kysynyt, kuka oli tuo naapurin mies. Hän näki vastauksen Hilipan jylhästä muodosta, hän kiepsahti nopeasti rekensä seville ja alkoi nykiä hevostaan lähtöön, mutta Hilippa tarttui lujalla kädellä ohjaksiin ja sanoi jyrkästi:
— Ka mihinpä tuli moinen kiire ja hoppu! Vai eikö kielevä ruotsi haluakaan tietää, kuka oli se naapurin mies? Ka sama, vaikka jätämmekin nimen sanomatta. Sen kuitenkin sanon… mies ei kyenne omin voimin hiihtämään kotiinsa… jäi tuonne jäälle vuottelemaan veljeään ja muuta ylen rakasta sukuaan!
Hilipan jylhä äänenpito oli jo saanut lähtöä tekevät Pankajärven miehetkin hämmästymään. Jehki vanhus oli huomannut verisen keihään Hilipan kädessä ja nyt näki sen jo Kaurokin. Mutta Hilippa ei välittänyt kenenkään läsnäolosta, hän piteli yhä pelosta kelmenneen ruotsin ohjaksia kädessään, tunki hurmeisen keihäänsä miehen nenän eteen ja jylisi:
— Tuntenetko, kielevä ruotsi, kenen on verta tässä keihäässä? Läheistä lie sinulle, ylen läheistä, vaan siitä emme nyt enää pakise. Nyt pakisemme siitä, kenen on muutettava näiltä mailta, tehtävä naapurilleen tilaa. Te mielitte panna meikäläiset muuttamaan, vaan siitä ei tule mitään! Simanan taloa ei muuteta, uusi pirtti rakennetaan tähän palaneen paikalle ja sinun on muutettava Pankajärveltä muuanne… paras lähteäksesi ruotsien yleisemmille elinmaille! Keväthankien joutuessa rupeamme tähän rakentamaan uutta pirttiä ja silloin on sinun ja sinun sukusi oltava täältä tiessään! Ja paras jos veisit talosi mukanasi tai polttaisit lähtiessäsi! Ja nyt, ovela ruotsi, herra Henrikin lähettämä salasyökäri, mene etsimään veljeäsi!
Hän heitti ohjakset käsistään ja viskasi verisen keihään pihamaalle.Sen jälkeen hän käveli oman rekensä luo virkahtaen ohimennen isälleen:
— Taatto, mene rekeesi, jo on aika lähteä lämpimiin suojiin!
Kauro vanhus mieli jotakin sanoa, mutta Hilippa lisäsi vielä:
— Toisen kerran pakisemme tästä asiasta, rakas taatto! Nyt on jouduttava matkaan!
Kauro painoi päänsä alas. Hän huomasi tulleensa vanhaksi ja tarpeettomaksi. Hän oli mietiskellyt tätä naapurinsa asiaa puoleen ja toiseen, mutta nyt olikin Hilippa selvittänyt koko pulman yhdellä sivalluksella ja hänen oli mukauduttava tähän ratkaisuun. Nöyrästi hän meni rekeensä.
Enempää ei puhuttu. Reet narisivat lumessa ja läksivät perätysten liukumaan myötärinnettä alas jäälle.
Hetkisen kuluttua oli pihamaa autiona. Sammuva palo loi siihen vielä heikkenevää kajastustaan. Kieppuvia lumihiutaleita tuli maahan, niitä tuli yhä sakeammin ja joutuisammin. Näytti kuin olisivat ne alas tullessaan kiirehtineet ja hoputtaneet toisiaan saadakseen ennen aamun valkenemista peitetyksi tuon kytevän palopaikan, tuon pihamaalle viskatun verisen keihään… kaikki yön aikana tehtyjen tihutöiden jäljet.
Lumi on niin kärkäs jälkiä peittelemään. Kunpa eivät ne peitetyt jäljet milloinkaan paljastuisi näkyviin.
Hilippa, Riiko, vanha Jehki ja joukko muita Pankajärven miehiä ovat lähteneet pitkälle taipaleelle. Heillä on kuormissaan markkinoilta kertyneet metsänviljat ja vahvasti eväitä sekä miesten että hevosten varalle. Tarvittiinkin näitä eväitä, sillä he ovat matkalla Vienaan, Suman suurille talvimarkkinoille.
Varhain aamupimeällä he lähtivät Pankajärven Vannilasta, ajelevat koko päivän suoraan rajalle päin vetävää talvitietä ja ennättävät illan pimetessä Ohtavaaran salopirttiin, joka oli jo melkein valtakuntien rajalla.
Ohtavaaran salolla kävivät Pankajärven miehet joskus kaatamassa kaskia ja talvisinkin elosti siellä yksinäisessä salopirtissä säännöllisesti joku Pankajärven mies. Siellä säilytettiin näet varastossa Vienan suolaa, välistä muitakin rajantakaisia tavaroita, kun ei niitä nykyisen ahdingon aikana uskallettu tuoda suurempaa määrää kerrallaan omaan kotikylään.
Tällä kertaa oli salopirtin asukkaana Jehki Maurosen veli, yksinäinen Miitrei ukko, jo kahdeksiinkymmeniin ennättänyt tietäjä ja virsiniekka. Yön aikana soitteli Miitrei kanneltaan ja teki ahkerasti taikojaan, jotta Vienan kävijäin markkinamatka hyvin luonnistaisi, jotta kaikki katehien panemat poikenluomat menisivät mitättömiksi.
Saatuaan kuulla matkamiehiltä Simanan pirtin palosta ja Hilipan kostosta tihutyön tekijälle, kysyi ukko Miitrei terhakasti:
— Liekö sinne jäälle kylmennyt se musta ruotsi, vai jäiköhän elämään?
Miehet eivät varmaan tienneet, elikö ruotsi vielä. Hengissä oli hänet kyllä löydetty jäältä, mutta kovin heikkona, jo melkein kangistuneena. Epätietoista oli miehen virkoaminen mokoman suoneniskun jälkeen.
Ukko Miitrei pudistelee päätään ja pakisee huolestuneena:
— Jo teit, Hilippa poikaseni, keskentekoista työtä, kun jätit henkiherjan mustan ruotsin ruumiiseen. Olisi pitänyt katsoa hänen silmiään ja jos ei näkynyt niissä kuolinkelmua, niin toistamiseen olisi pitänyt iskeä!
— Emäkehno hänen silmiään rupesi katsomaan! nauraa Hilippa. — Arvelin maksaneeni tihutyön riittävällä mitalla ja sinne jätin taakseni vilkaisematta!
— Paha seikka, ylen paha seikka! mutisee vanha tietoniekka. Siitä jos vielä virkoaa musta ruotsi, niin varo itseäsi, Hilippa poikaseni!
— Ka en pahoin pelkää kostoaan! nauraa Hilippa ylimielisesti.
Rajantakaisesta Repolan pokostakylästä karttui matkuetta lisää. Pitkä jono hevosia seisoi pokostan napaeläjän Ontrei Sernin tilavalla pihamaalla, kun kokoonnuttiin pitkämatkaisia hyvästelemään. Tilaisuuteen oli vartavasten hankittu pokostan pappikin matkalle lähteviä siunaamaan. Hän kulki reeltä reelle kantaen pyhäistä Miikkulaa, markkinamiesten suojelijaa, ja pirskoitti pyhällä vihkivedellä lähtijöitä. Muustakin lähtöä katsomaan kokoontuneesta rahvasjoukosta kuului toivotteluja:
— Spoassu jumalainen ja pyhä Miikkula kerallanne! Tervehinä takaisin tulgoa!
Repolasta lähdettyä olikin talvisen Vienan matkan vaikein taivallus edessä: kymmenpeninkulmainen erämaamatka Rukajärven pokostalle. Koko tällä välillä ei ollut ainoatakaan asuttua kylää, vain päivänmatkojen päähän rakennettuja metsäsaunoja, joihin matkalaiset saattoivat yöpyä.
Talvitien pohja oli kyllä käyty merkitsemässä syksyllä, mutta siihenpä olikin sitten jäänyt tiestä huolehtiminen. Matkalaiset saivat tehdä tiensä mennessään ja siinä kysyttiin sekä miesten että hevosten voimia. Etunenässä kulki suksimiehiä, »tien hiihtäjiä» ja näiden kantapäillä seurasivat ne hevosmiehet, joilla oli vähimmän kuormaa tai paraimmat hevoset. Kun tuli eteen vaikeampi kinospaikka, täytyi tien hiihtäjien, välistä muidenkin, tarttua lapioihin ja raataa hikipäissä, kunnes päästiin jälleen jatkamaan taivalta.
Taivalta tehtiin laulaen ja hoilaten, jotta susilaumat, erämaan pitkähäntäiset valtiaat kaikkoaisivat pois matkueen lähettyviltä. Yöpymispaikoissa saattoi niistä nakata koko rienan, varsinkin jos pahansuopa oli nostattanut pitkähäntiä markkinamiesten kimppuun. Silloin ei auttanut muu kuin matkueessa olevien tietoniekkojen täytyi väkevillä loitsuilla tehostaa lähtiessä saatuja papin siunauksia.
Rukajärvelle päästyä jo hiukan helpotti ja vielä tuntuvammin helpotti, kun päästiin seuraavaan suurempaan pysähdyspaikkaan, Tunkuen pokostakylään. Siinä yhtyi Repolan ja Pielisen miehiin pohjoisesta päin tulevia Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen kauppaveikkoja. Kesäisin nämä, samoin kuin Repolan ja Pankajärven miehetkin, tekivät suolamatkansa Kemiin, jonne päästiin melkein yhtenäisiä vesiteitä, suuren Kemijoen ja sen latvajokien väyliä pitkin. Mutta talvisin ei Kemi ollut muodissa; joka suunnalta pyrkivät Vienan veikot ja Aunuksen miehetkin Suman suurille riistamarkkinoille. Nämä markkinat olivat meidän kertomuksemme aikoihin yhtä suuressa maineessa kuin myöhemmin Sungun kuuluisat markkinat Keski-Aunuksessa.
Lähempänä Sumaa olivat talvitiet jo hyvin ajettuja ja yhtenään niillä liukui pitkiä hevosjonoja. Joka ilmansuunnalta näitä hevosjonoja suoltui ja kaikki ne painuivat ja pakkautuivat Suman kauppakylää kohden. Tämä Karjalan rannan kaakkoiskolkassa oleva paikka näytti yhtäkkiä tulleen koko pohjolan keskipisteeksi.
Hilipan Riiko serkku, joka oli ensimmäistä kertaa Suman markkinoilla, joutui tässä hevosten ja outojen ihmisten vilinässä kokonaan päästään pyörälle. Hän pakisi hengästyneenä Hilipalle:
— Enpä osannut poika poloinen aavistaa, että näkisin elämässäni näin paljon väkeä koolla! Mistä kaikki lienevätkään?
— Mistäkö kaikki lienevät? naurahtaa Hilippa huolettomasti. — Näethän, että paljon on täällä Karjalan kauppaveikkojakin. Vielä enemmän lie Aunuksen miehiä ja niitäkin enemmän Venään maasta tulleita!
Hän ei valehdellut vakuuttaessaan, että kolmen laajan maan kauppaveikot olivat kokoontuneet Sumaan tapaamaan toisiaan. Vienan rannikon kauppamaine oli näihin aikoihin korkeammalla kuin konsanaan sitten muinaisen Perman päivien. Stolbovan rauhanteossa oli mahtava Ruotsi sulkenut kaikki Venäjän länteen vievät kauppatiet ja niin oli siirtynyt Vienan rannikolle koko laajan Moskovan valtakunnan kaupallinen keskus. Vienan satamiin tuli kesäisin suuria hollantilaisia ja englantilaisia kauppalaivoja Venäjän tuotteita noutamaan ja omia tavaroitaan myymään. Ja talvisin virtasi Vienan markkinapaikkoihin hevosmiehiä Venäjän kaikilta ääriltä; toiset tulivat noutamaan Vienan keittämöjen suolaa, mutta enimmät pyrkivät Vienan kaupungin ja Suman suurille riistamarkkinoille.
Metsänvilja oli halutuinta tavaraa, niin kuin se oli ollut ikimuistoisista ajoista karjalaisheimon eläntämailla. Vienan kaupungissa oli hollantilaisilla kauppiailla oikein oma kauppahovi ja tämän kauppahovin asiamiehet tulivat Suman markkinoillekin riistanahkoja ostelemaan.
Tästä yhtäkkiä suureen kukoistukseen kohonneesta Vienan kaupasta virtasi pieniä haarautumia meidänkin rajoillemme. Pohjoisempana Kemin puolen karjalaiset kuljettivat Vienan suolaa ja muita rajantakaisia tavaroita Kainuun rajan yli hamaan Oulun tienoille saakka vieden samalla näiden seutujen riistasaaliin Oulun porvarien käsistä. Samanlaista harmia tuottivat etelämpänä Repolan ja Pielisen miehet Kajaanin ja Brahean kaupungin porvareille sekä Ruotsin Karjalan hallitusherroille.
Vienan kaupallinen kukoistus ei kyllä kestänyt kauan. Ruotsin mahtavuuden mentyä Venäjän kauppa siirtyi jälleen toisille markkinoille, mutta jätteenä Vienan kaupan kukoistusajasta, aivan kuin tuon loistokauden sammuvana kajastuksena on Vienan veikkojen laukkukauppa jatkunut meidän maassa nykypäiviin asti. Unohdukseen jääneen karjalaisheimon laiha perintöosuus!
Kauro Vanninen oli tavallisesti esiintynyt Suman markkinoilla kotipuolensa miesten edustajana. Nyt sai nuori Hilippa periä tämän vastuullisen tehtävän ja hän hoitikin tehtävänsä hyvin. Vanha Jehki oli kyllä hänen apunaan, yhtenä he menivät hollantilaisen kauppahovin asiamiehen luo, ja nopeasti siellä saatiin metsänvilja myydyksi.
Kauppahovin asiamies muisti hyvin Kauro Vannisen, ja kun hän nyt näki Kauron pojan edessään, tarkasteli hän tätä paljon maailmaa kokeneen miehen silmällä. Tarkastelun tulos oli odottamaton, hän löi Hilippaa olalle ja virkahti:
— On vahinko, että sinä elät siellä kaukana Pielisen pokostalla! Sinun pitäisi jäädä tänne Sumaan, tai vielä parempi, jos tulisit Vienan kaupunkiin ja rupeaisit meidän mieheksi, kauppahovin mieheksi. Me kasvattaisimme sinusta suuren kauppamiehen!
Hilippa nauroi huoletonta nauruaan.
— Pielisen pokostalla tarvitaan myös miehiä!
Ei, hän ei aikonut jäädä kauppahovin palkkalaiseksi. Hän aikoi pysyä omana herranaan ja käskijänään!
Repolan ja Pielisen miehet majailivat vanhan kotipuolen miehen talossa, Mikiforo Sernin talossa. Ukko Mikiforo oli Repolan Ontrei Sernin veli ja hän oli aikanaan tullut kotivävyksi Suman kauppakylään.
Kun vanha Jehki kertoi hänelle kauppahovin asiamiehen ja Hilipan keskustelusta, nauroi ukko Mikiforo makeata naurua. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen ovelat tihrusilmänsä jo kiintyivät tarkastelemaan Hilippaa ja hän nyökytteli päätään hyväksyvästi: Mitäpä kauppahovi teki Hilipalla, Hilippa oli uljas briha ja kelpaisi muuhunkin!
Sattui näet ukko Mikiforolla olemaan sorea tytär, ainokainen Okahvi lapsensa. Ja niin se kävi, että vanhan Mikiforon talossa ruvettiin osoittamaan Hilipalle erikoista huomaavaisuutta. Mikiforo vihjasi Hilipasta hyvinvointia hyllyvälle Doarie emännälleen ja Doarie puolestaan vihjasi Okahvi tyttärelleen. Ja oikeastaan oli Okahvi huomannut Hilipan jo ennen maammonsa vihjausta, oli kuin olikin huomannut!
Näin syntyi oikealla ja vasemmalla ansoja Hilipan tielle. Mutta Hilippa aikoi kuin aikoikin pysyä vielä vapaana, kaikin puolin vapaana. Hän huomasi kyllä sorean Okahvin lempeät silmäykset ja huomasi myös Doarie emännän kehoittelevat maammon katseet, mutta vapautensa hän aikoi vielä säilyttää.
Pielisen pokostalla tarvittiin myös miehiä!
Paluumatkalle eivät Repolan ja Pankajärven miehet ottaneet varsin paljon kuormaa. Suolat haettiin kesällä venepelissä Kemin kaupungista, nyt ostettiin Suman markkinoilta vain hyvää ryssän juhtinahkaa ja Hollannin palttinaa. Ostettiin myös muita kankaita ja kaikenlaista rihkamaa kotipuolella kaupattavaksi.
Lähtiessään pistäytyivät miehet Sumassa olevaan Solokoin monasterin luostarikartanoon. Kuka osti sieltä itselleen kotijumalan, kuka tuohuslampun tai pari vahakynttilää kotipokostan kirkkoon vietäväksi.
Vanha luostariveli oli aulis näyttelemään tavaroitaan, ja siinäpä Hilippa, näitä pyhiä esineitä tarkastellessaan, sai yhtäkkiä loistavan ajatuksen. Hän kysäisi Jehki vanhukselta:
— Liekö näiden kotijumalaisten kauppa luvallinen Ruotsin Karjalassa?
— Tottapa lie luvallinen joka paikassa Karjalan ristirahvaan eläntämailla! arveli Jehki vanhus.
Samaa arvelivat toisetkin miehet. Tosin ei kukaan ollut kulkenut kotijumalaisia kauppaamassa, vähän niiden kauppa olisi tainnut kannattaa. Korkeintaan vietiin pyhä Miikkula tai Jumalan Äiti hyvälle naapurille tervetulleeksi markkinaviemiseksi, mutta kukapa nyt olisi lähtenyt vartavasiten näitä kauppaamaan!
— Ka minäpä mielin lähteä! julisti Hilippa hämmästyneille kauppaveikoille.
Ja hän antoi tavaroiden näyttäjälle lyhyen määräyksen, että hänen varalleen oli pantava kokonainen suuri arkullinen kotijumalaisia ja toinen samanlainen arkullinen tuohuslamppuja ja suitsutusaineita.
Kauppaveikot naureskelivat, että taisipa siinä olla hänelle kaupattavaa eliniäkseen. Mutta Hilippa antoi heidän naureskella, runsaalla kädellä hän maksoi luostariveljelle tavaroiden hinnan. Taisi mennä muutamia hopeakolikoita liikaakin ja ylen suuresti ihastui vanha luostariveli tähän avokätiseen kauppaveikkoon. Ei hän herennyt Hilippaa kiittelemästä ja hänelle hyvää matkaonnea toivottelemasta. Vielä lupasi lukea messujakin turvatakseen Hilipan menestyksen!
Paluumatkalla saatiin kokea ankaria sydäntalven pyryilmoja ja purevia pakkasia. Suuret susilaumat saattelivat erämaataipalilla markkinamiehiä ja yöpymispaikoissa jouduttiin monasti melkein käsikähmään näiden nälkiintyneiden rosvojen kanssa. Eivät enää auttaneet tietomiesten manauksetkaan, pelosta vauhkoille hevosille täytyi kyhätä yön ajaksi havusuojus ja siihen äärelle viritettiin suuri nuotio, jonka lämmössä miehet vuoron perään pitivät vartiota.
Hilippa oli muita ahkerampi istumaan öitään nuotion ääressä. Joskus oli Riiko serkkunsa hänen pakinatoverinaan, mutta usein hän lähetti Riikonkin nukkumaan metsäsaunan hiottavaan lämpimään ja valvoi yksinään. Öinen erämaa kiehtoi ja lumosi kummasti Hilipan mieltä, hän tarkasteli kiiluvia taivaan tähtiä, kuunteli pakkasen paukahtelua ja kaukaista susien ulvontaa. Tämä oli Karjalan sydänsalojen villiä elämää ja Hilippa tunsi mainiosti sopeutuvansa tähän elämään. Sydän tuntui laajentuvan, veret kiertävän nopeammin ja välistä sai Hilippa polttavan mielihalun käydä painiskelemaan kaikkia öisen erämaan kesyttömiä mahteja vastaan.
Välistä muisteli Hilippa oman kotiseutunsa olojakin. Susien ulvonnasta hän muisti herra Henrikin ja syökärin ja Brahean kaupungin porvarit ja Kajaanin kamasaksat. Ulvovia susia nekin olivat, herra Henrikki oli oikein vanha, paatunut uroshukka ja toiset olivat pienempiä, vähäisempiä, mutta yhtä nälkiintyneitä ja kiukkuisia. Heidän poloisen karjalaisheimonsa pään menoksi ne hioivat hampaitaan, ja usein ne saivat yllytetyksi kaikki Pielisen pokostan ruotsit ulvomaan samassa kuorossa. Ja jopa olikin tuo ulvonta ottanut luonnon raukalta karjalaisrahvaalta, niin vapisivat poloiset kuin nuo heidän heponsa vapisivat täällä erämaassa. Harva heidän joukostaan uskalsi enää nousta puoltamaan omia oikeuksiaan.
Mutta hänpä aikoi uskaltaa! Sai ulvoa herra Henrikki miten hyvänsä, ei hän aikonut väistyä eikä ruveta vauhkona vapisemaan!
Hilippa naurahtaa omalle kiihtymykselleen ja nyt sukeltaakin jo mieluisampi kuva hänen muistoonsa, kuva viimeisiltä Lieksan markkinoilta. Hän muistelee herra Henrikin tytärtä, ylpeätä Brita neitoa, jota hän oli puristanut syliinsä ja jonka kauniit silmät olivat säikkyneet hänelle niin palavaa kiukkua. Mikäpä lie ollutkin, kaikki muut soreat neidot unohtuivat hänen mielestään käden käänteessä. Niin oli unohtunut Suman majapaikan kaunis Okahvikin, vanhan Mikiforon sorea tytär, ei Hilippa uhrannut hänelle enää ainoata ajatusta. Toista oli tuo ylpeä ruotsi, hentonen ja solakka Brita neito. Britan kuva tuntui syöpyvän yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen mielikuvitukseensa.
Britan isän nimeen liittyi kaikki se vääryys ja sorto, jota Karjalan ristirahvas sai kärsiä Pielisen pokostalla. Ja samalla, kun Hilippa ajattelee tuota sortoa, samalla hän muistelee myöskin Britaa. Ja tuntui kuin Britan kuva olisi yllyttänyt ja rohkaissut häntä ryhtymään taisteluun tuota sortoa vastaan, kuin Brita olisi luvannut tulla hänen puolelleen taistelussa!
Kaukana laulaa susien kuoro, pakkanen paukahtelee, nuotio lämmittää. JaHilippa hymyilee rohkeata hymyään, ylimielistä hymyään.
Hän tunsi olevansa väkevä taistelussa, jos Brita tulisi hänen puolelleen!
Kevät on joutunut kreivilliselle Pielisen pokostallekin, suurten takamaiden myöhäinen kevät. Humisten sulavat hanget toukokuun auringon hautomina, ilmasta kuuluu jo etelän mailta saapuvien muuttolintujen äännähtelyä ja eräänä tavallista lämpöisempänä päivänä alkavat Pielinen ja suuri Lieksanjoki luoda jääpeitettään.
Herra Henrikin virkatalo on kaupunkisaaren kohdalla aivan rantaäyräällä ja siitä on hyvä seurata jäiden lähtöä. Monena päivänä ja monena lauhkeana kevätiltana istuu Brita neito saunan vieressä rantapengermällä ja tarkastelee uteliaana joella tapahtuvaa talven mahdin murtumista, ohitseen soluvien jäiden taivallusta.
Ensi päivänä tuli aivan hienoa jääsohjoa, läheisen Pankakosken särkemää ja rouhentamaa, mutta toisena päivänä alkaa jo tulla särkymättömiä jäälauttojakin, leveitä ja paksuja jullikoita, joille vihainen Pankakoski ei ole tuottanut suuriakaan vaurioita. Ne kulkevat Britan ohi jykevinä ja arvokkaina ja monen mukana on kaikenlaista tavaraa, jota virran tyrskyt eivät ole saaneet matkan varrella pois huuhdelluksi.
Tuossa menee lautta, jonka reunoissa on rämerantojen turvetta ja suuria sammalmättäitä karpalorönsyineen ja puolanvarsineen; tuossa toinen, jonka päällä kellottaa suuri lenkokuusi. Se on nähtävästi kasvanut jollakin rämeisellä rantaniemekkeellä ja siitä nykäisi matkalle lähtevä lautta sen juurineen päivineen mukaansa. Juurista on matkan varrella karissut ja huuhtoutunut kaikki tarpeeton roska tiehensä ja ne sojottavat nyt korkealla avuttoman paljaina ja runneltuina.
Ja mitäs tuolta oli tulossa? Brita tarkkaa uteliaana lähenevää jäälauttaa. Eikös olekin sen mukana vanha venelaho, puoliksi lautalla, puoliksi vesivarassa! Brita kokee arvailla, että olisikohan tuo lautta lähtenyt Pankajärvestä ja olisikohan tuo vanha vene Pankajärven karjalaiskylän miesten omaisuutta.
Nyt lautta soluu hitaasti ja hätäilemättä Britan ohi, virta nykii ja pyörittelee sitä, mutta vene pysyy itsepintaisesti sen matkassa. Taisipa ollakin lauttaan kiinni jäätynyt. Nähtävästi se oli jo syksyllä hylätty jäihin, lahonut venerumilas, aikansa palvellut, ja tuossa se nyt taivalsi viimeistä matkaansa.
Nyt meni jo lautta veneineen kaupunkisaaren ohitse, takertui vielä viimeisen kerran kiinni saaren rantaan ja sitten vähitellen kantautui kauemmaksi, hävisi Pielisen avartuneelle ulapalle.
Britan povelta kohosi huokaus. Aiheuttiko sen huokauksen tuon hylyksi jätetyn, isännättömän veneen taivallus? Vai olisiko ollut toinen syy?
Kevätillan hämyiseltä taivaalta kuului voimakasta siipien havinaa ja joutsenparven joikumista. Ne lensivät Britan pään yläpuolella ja suuntasivat matkansa joen juoksun mukaan sinne, mistä nuo jäälautat tulivat. Eivät laskeutuneet edes levähtämään Pielisen suliin, vaan lensivät kauemmaksi, kenties Pankajärveen, kenties kerrassaan itäisen rajan taakse.
Siitäkö tuo Britan huokaus aiheutui, kun joutsenet eivät pysähtyneet heidän vesilleen? Brita oli kuullut tämän tienoon alkuperäisen karjalaisrahvaan pitävän joutsenta pyhänä lintuna, mutta heikäläiset, luterinuskoiset uudiseläjät, niitä vainosivat säälimättä, niin kuin ne vainosivat karjalaisrahvastakin. Nyt oli jo karjalaisrahvaan valta-asema Pielisen rannoilta häviämässä ja valkojoutsenetkin hävisivät heidän mukanaan.
Pankajärvessä kuuluivat joutsenet vielä viihtyvän, mutta sepä olikin karjalaisten järvi. Sen rannoilla ei vielä elänyt ainoatakaan ruotsia, ei ainoatakaan heikäläistä.
Brita tiesi, että niin oli asia, Pankajärvellä eivät heikäläiset menestyneet. Pari vuotta sitten oli sinne muuttanut kaksi heikäläistä perheineen, mutta tänä talvena hankiaisten aikaan olivat nämä uudiseläjät tulleet takaisin.
Brita tiesi tämän siitä, että toinen näistä miehistä oli käynyt hänen isänsä luona ja haikeasti valitellut kokemiaan vastuksia, mitä lienee valitellut karjalaisten röyhkeyttä. Pankajärven Vannisista siinä oli puhuttu ja Maurosista, varsinkin Vannisista. Liukas ja vastenmielinen luikari oli tuo uudiseläjä ollut Britan mielestä, ja parhaansa mukaan oli se koettanut panetella karjalaisia, mutta kun hänen isänsä oli tiukannut mitä kolttosia karjalaiset olivat nyt viimeksi tehneet, niin selkeää ja suoraa vastausta ei tullut mieheltä.
Ja niin oli mies mennyt matkoihinsa, oli sanonut lähtevänsä Viensuun kylään, jossa jo ennestään eleli hänen sukuaan. Ja kun isä oli tiedustanut miehen veljestä; siitä toisesta uudiseläjästä, niin sen oli sanonut jo olevan siellä Viensuussa ja autioksi olivat muka jättäneet talonsa Pankajärvelle. Eivätkä muuttaisi sinne ennen kuin heidät vietäisiin kreivillisten rakuunoiden turvissa autioksi jääneeseen uudistaloonsa.
Hänen isänsä, oli jäänyt miehen mentyä ärisemään ja sadattelemaan.Oli sadatellut sekä noita uudiseläjiä että karjalaisia. VarsinkinPankajärven Vannisia oli isä sadatellut, sitä ikuista salasaksojenpesuetta!
Myöhemmin oli Brita kuullut palvelijoidenkin kuiskuttelevan tuon miehen käynnistä ja siitä, mikä oli nuo uudiseläjät oikeastaan karkoittanut Pankajärveltä. Jotakin salaperäistä ja synkeää siellä oli tapahtunut, mutta kukaan ei tuntunut tarkoin tietävän, mitä se oli. Yksi puhui karjalaisten noitakeinoista, toinen kuiskaili muuta: Olivat muka nämä uudiseläjät polttaneet yhden karjalaistaan ja siitäpä syntyi tuima, öinen taistelu Pankajärven jäällä. Huonosti oli käynyt ruotsien siinä taistelussa, nuori ja rivakka karjalainen salasaksa oli keihästänyt toisen heistä henkihieveriin, mutta herra Henrikille ei muka uskallettu sanoa sitä suoraan, kun oli itse ensin ryhdytty tihutöitä tekemään, taloja polttamaan!
Ankaran sydämen tykytyksen sai Brita noita kuiskutteluja kuunnellessaan. Oliko niissä mitään perää ja kuka oli sitten tuo nuori ja rivakka karjalainen salasaksa? Hän tunsi kyllä yhden Pankajärven karjalaisen, nuoren ja rivakan miehen, peloittavan rivakan! Ja hänen isänsäkin tunsi varsin hyvin tuon miehen, nuoren Hilippa Vannisen!
Olisiko Hilippa tehnyt tuon tihutyön, josta kuiskuteltiin… keihästänyt heikäläisen, ruotsin? Brita tiesi Hilipan kyllä pystyvän sellaiseen. Jos karjalaisille tehtiin niin suurta vääryyttä, että heidän talojaan poltettiin, niin Hilippa kyllä tarttui arvelematta karhukeihääseen. Hän tiesi tuon nuoren karjalaisen pystyvän muuhunkin kuin karhukeihästä käyttelemään, syvä punastus väräjöi Britan poskilla, kun hän muisteli, mihin kaikkeen nuori Hilippa pystyikään!
Myöhemmin oli Brita koettanut udella isältäänkin Pankajärven tapahtumista, mutta isä oli vain ärissyt ja sadatellut. Ja uhannut toimittaa toisia uudiseläjiä Pankajärvelle, sellaisia, jotka eivät säikähtäisi salasaksoja!
No Brita kyllä ymmärsi isänsä kiihtymyksen. Houkutteluilla ja lupauksilla oli isä saanut jälleen muutamia uusia porvareja Lieksan kaupunkiin, ne rakentelivat paraikaa talojaan tuolla kaupunkisaarella ja pian joutuvilla kesäkäräjillä piti hänen isästään tulla tämän kaupungin pormestari. Siinä tarpeeksi syytä, minkä vuoksi isä ponnisteli niin tiukasti saadakseen karjalaiset luopumaan salakaupastaan. Sen loppuminen oli tämän uuden kreivillisen kaupungin elinehto.
Mutta Britakin ymmärsi nyt jo näitä asioita mielestään paremmin kuin viime talvimarkkinoiden aikaan. Hän oli kulkenut avoimin silmin ja avoimin korvin, hän oli tämän tästä pujahtanut isästään salaa naapuritaloon, tuonne karjalaisen Mafilo Vaakanaisen taloon. Mafilon tytär Tatjana, vilkas ja eloisa karjalaisneito, oli hänelle kertonut monta tarinaa karjalaisten kärsimistä vääryyksistä tällä pokostalla. Brita tiesi nyt heikäläisten olevan kaikkea muuta kuin enkelejä ja onnen tuojia näille raukoille rajamaille.
Huh, miten hän olikaan silloin talvella säikähtänyt nuoren Hilipan ryöppyävää sanatulvaa, mutta nyt hän oli vakuutettu, että siinä oli kuin olikin hyvin paljon totta pohjalla. Ja mihin tämä lopulta veisi, tämä taistelu? Pankajärven Vannisten tuhoonko se veisi? Vai Pielis-Brahean kaupungin häviöön? Vai löytyisikö välitie, sovittava välitie? Mutta hänen isänsä ei rakastanut sovitteluja ja puolinaisuuksia, isä oli päättänyt voittaa taistelun, maksoi mitä maksoi!
Brita katselee jäiden taivallusta ja jälleen kohoaa hänen rinnastaan huokaus. Joutsenet menivät Pankajärveen! Hän olisi toivonut niiden laskeutuvan tuohon kaupunkisaaren rantaan edes hetkiseksi levähtämään, mutta eivät laskeutuneet. Valkojoutsenet eivät rakastaneet heikäläisiä, ruotseja, vaan pitivät yhtä puolta karjalaisten kanssa!
Pankajärvi joutsenineen kangastelee tänä lauhana, keväisenä iltana Britan mielikuvituksessa jonkinlaisena tarujen järvenä, salaperäisenä satujen pyhättönä. Se nuoren Hilipan kotiniemi kuului olevan ihmeen kaunis, niin oli naapurin Tatjana hänelle kertonut silmät loistaen. Siellä oli vanha kalmistokin, ikivanha uhripuistikko ja siellä pieni tsasouna… rukoushuone tai uhriaitta, mikä lie ollut. Siellä kai nyt uiskenteli se äsken ohi lentänyt joutsenparvi, siellä uhripuistikon rannoilla. Siellä olivat valkojoutsenet pyhiä lintuja, onnen tuojia.
Ja pitäisikö tuon rauhoitetun tarujen paikan joutua raiskatuksi?Pitäisikö Pankajärvenkin joutua heikäläisten, ruotsien omaisuudeksi?
Masentuneeksi painuu Britan mieli, kumman masentuneeksi ja alakuloiseksi. Vaikka hän olikin herra Henrikin tytär.
Kesäkuun alussa varustautuvat Pankajärven miehet Vienaan suolamatkalle. Silloin on Vannilan niemen ranta-aittojen luona touhua ja hälinää. Totutun tavan mukaan kokoontuivat kaikki suolamiehet siihen tekemään viimeisiä lähtövarustelujaan ja niin siinä nyt paikataan ja tervataan veneitä, lujitetaan meloja ja sauvoimia, tarkastetaan kaikkia matkakapineita.
Paraana taiturina veneiden varustamisessa on Hilipan Ignoi setä, vakava ja hiljainen vanhapoika. Ignoi ei ole konsanaan kulkenut kauppamatkoilla, vaan elelee kotimiehenä: kalastajana, kaskenpolttajana ja venemestarina.
Kotimieheksi jäi nyt itse Kauro Vanninenkin. Hän on tämän kevättalven aikana hiukan sairastellut ja nopeasti vanhentunut, näytti siltä kuin nuo talviset tapahtumat olisivat riipaisseet pois maaperän Kauron jalkojen alta. Hän tunsi lähteneensä luisumaan hautaa kohden eikä hän enää halunnut lähteä suolamiesten johtajaksi.
Eikä Hilippakaan lähtenyt suolamatkalle. Hänellä oli omia suunnitelmiaan, hän aikoi lähteä pitkälle kauppamatkalle Ruotsin Karjalaan. Niin sai Vannilan sukutalon puolesta lähteä suolamiesten matkaan Hilipan vanhempi veli Arhippa, vankka ja tasainen, jo perheellinen mies. Arhippa olikin kuin luotu ohjaamaan suolavenettä vaarallisissa koskinivoissa, aina hän oli ollut taattonsa mukana kesäisillä matkoilla ja nyt lähti hän yksinään.
Tai ei aivan yksinään, hänen toverikseen sai lähteä hänen nuorin veljensä, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen, perheen kuopus. Ensi kertaa pääsi Lari mukaan näin pitkälle matkalle ja niinpä olikin hän kaikkia muita innokkaampi lähtö varusteluja tehtäessä. Touhussaan hän juoksee edestakaisin venerannan ja eläntäpirtin väliä, kantaa veneisiin eväskontteja ja nahkapeitteitä. Kaikkea hän kantaa veneisiin, pienen kotijumalankin, pyhän Mukkulan, joka aina asetettiin suolaveneen kokkaan matkamiesten suojelijaksi.
Suolamiesten mentyä ryhtyy Hilippakin tekemään omia varustelujaan. Hän on valinnut toverikseen Riiko serkkunsa ja toiseksi soutumiehekseen hän on palkannut köyhän Timo Issakaisen, jonka hän talvella pelasti herra Henrikin kynsistä. Herra Henrikin tytär on Vie'in lautamiehen välityksellä lähettänyt moneen kertaan apua Timon perheelle, mutta eipä Timo arvellut näiden hyvien töiden estävän häntä palvelemasta toista suojelijaansa.
Ja Ignoi vaari on rakentanut Hilipalle uuden matkaveneen, niin sujakkatekoisen ja sorean koskiveneen, ettei sen veroista ole vielä nähty Pankajärven Vannilan venevalkamassa. Vasta tervattuna ja hyväksi kuivattuna, uusine airoineen, uusine perämeloineen ja uusine sauvoimineen se on kuin neitsyt rusoposkinen, juuri vihille valmistautuva.
Tähän veneeseen nyt Hilippa ja Riiko ryhtyvät kantamaan matkavarusteitaan. Ensin pannaan pohjalle yhtenäinen lautasuojus ja sen päälle ladotaan reunapuolille nahkakääröjä ja kangaskääröjä sekä rihkama-arkkuja, viime talviselta Vienan matkalta tuotuja tavaroita. Keskelle venettä, näkyvämmälle paikalle, asettaa Hilippa ne molemmat suuret puuarkut, jotka hän talvella osti Solokoin monasterin luostariveljiltä. Oli siinä nyt kotijumalaisia Karjalan ristirahvaalle, olipa totta vie oman pokostan tarpeiksi ja vähän muuannekin vietäväksi.
Jälleen kokoontuu kotiväki venerantaan lähtijöitä hyvästelemään. Kauro vanhuksen teki mieli varoitella poikaansa, mutta mikä lie ollutkin, kun ei varoittelemisesta tullut mitään. Hilippa oli niin varma ja hyvätuulinen, että Kauron täytyi vaieta hänen lähtiessään.
Toista oli Hilipan maammo, pyöreä ja toimekas Paraske muori. Hän sääli veneeseen eväsvakkoja ja lämpimiä peitteitä ja koko ajan oli hän yhtenään äänessä. Siinä tuli neuvoja ja siinä tuli varoituksiakin, miten poikuensa, rakkaimpansa tuli menetellä ruotsien eläntämailla.
Ja hereitä kyyneleitä itki Paraske muori viimeisen kerran Hilippaa halatessaan. Mutta Kauro vanhus salasi silmiinsä tulleen kosteuden. Vasta lähtijöiden mentyä näkymättömiin hän antoi vallan kyynelilleen ja meni Paraske muorin kanssa pyhitysniemen vanhaan tsasounaan. Siellä nämä uskolliset elintoverit anelivat kauan ja hartaasti Spoassu jumalaisen ja kaikkien pyhien suojelusta Hilipan matkalle, rakkaimman poikansa matkalle.
Simanan kotiniemen ohi kuljettaessa tarkastelee Hilippa ylpeänä uutta pirttirakennusta. Jo maiden sulaessa oli se saatu valmiiksi ja siinä se nyt komeili palaneen pirtin paikalla. Sen jyrkkä katonharja näytti aivan kuin uhmaten tarkastelevan omalta kotiniemeltään kauas Pankajärvelle, karjalaisten koskemattomalle järvelle.
Uhma välähtää Hilipankin silmistä, kun hän vilkaisee tuonne lahden perukkaan, josta näkyi ruotsien autioksi jätetty uudistalo. Olivatpahan väistyneet ruotsit, vaikka olivatkin itsensä herra Henrikin ja syökärin lähettämiä. Henkiin kyllä jäi se nokinaama seppä, musta ruotsi, mutta ehkäpä olikin parempi niin. Ei huolinut pelätä mitään jälkirettelöitä ja olipahan siellä varoittelemassa toisia ruotseja, jotta oli parasta jättää rauhaan Pankajärven karjalaiset.
Ei Hilipan mieleen juolahtanut, että musta ruotsi voisi hautoa kostoa. No, herra Henrikin hän kyllä tiesi mietiskelevän kostoa, hiovan hampaitaan, mutta eipä hän pahoin pelännyt herra Henrikkiäkään. Hän aikoikin nyt mennä tervehtimään herra Henrikkiä ja syökäriä. Tahallaan hän oli sovittanut matkalleen lähdön juuri kesäkäräjien ajaksi, jolloin Lieksassa pidettiin kesämarkkinoita. Eipä sen puolesta, että näillä kesämarkkinoilla olisi ollut metsänviljan tavoittamista, mutta hän mieli huvikseen pistäytyä katsomassa markkinoita ja siinäpä sopi yksin tein tehdä hiukan kiusaa vastustajilleenkin.
Pankakoskella sattui rämeäpuheinen Pervusa olemaan kotosalla ja hänpä ihmettelemään, mitenkä Hilippa työntyi moisine arvokkaine tavaraveneineen suoraan suden suuhun, paraaseen markkinahumuun. Olisi viivyttänyt lähtöään markkinoiden yli ja sitten yön aikaan kokenut pujahtaa ohi kaupunkisaaren Pieliseen.
— Ka lähde mukaan, niin saat nähdä, miten menemme kaupunkisaaren ohi! nauraa Hilippa ylimielisesti.
— Syöjätär sinun hurjapään kyytiin lähtenee! penäsi Pervusa kauhistuneena, vaikka hän ei ollutkaan juuri arkalasta kotoisin.
Mutta kun Hilippa vielä tovin häntä maanitteli, niin eikös jo Pervusa voittanut ensi pelästystään ja lyöttäytynyt matkaan. Hilipalla oli kai mielessään joku ovela kolttonen ja eipä Pervusalla ollut mitään vastaan, jos hänkin saisi olla mukana nolaamassa ruotseja.
Niin painuttiin Pankakoskelta vielä vähän matkaa myötävirtaan, mutta siellä Hilippa käänsi veneensä rantaan, muutamaan sakeametsäiseen lahdenpoukamaan. Siinä purettiin veneestä rannalle kaikki muu Vienan hyvyys, vain molemmat Solokoin monasterin luostariveljiltä ostamansa tavara-arkut jätti Hilippa keskelle venettä kelteästi näkyviin.
Timo Issakainen jäi metsän kätköön peitettyjä tavarakääryjä vartioimaan ja niin painuu vene jälleen eteenpäin virran keinuttamana. Airoissa istuva Riiko auttelee hiukan menoa ja Hilippa seisoo perässä ohjaten tukevalla melalla purtensa kulkua. Pervusa istuu keskituhdolla, suurten puuarkkujen vieressä ja ihmettelee mielessään, mihinkä tämä taivallus päättyisi. Hilippa oli kyllä parilla sanalla maininnut, mitä nuo tavara-arkut sisälsivät, mutta eipä Pervusa vieläkään käsitä, mitä Hilipalla oli mielessään. Tuntui kuin tuntuikin hiukan pintaa karmivalta lähteä suotta herra Henrikin ja syökärin näkyville, vaikkapa olikin vain noita luvallisia tavaroita matkassa.
Liekö Brita sattumalta seisoskellut kotinsa kohdalla rantapenkereellä vai lieneekö siinä katsellut kaupunkisaarelta näkyvää markkinavilinää. Nyt huomasi hän ylhäältä päin tulevan veneen ja jäi ylen hämmästyneenä katselemaan sen kulkua. Siinä tulikin toista kuin kevätjäiden mukana ajautunut pankajärveläisten venehylky, siinä tuli upouusi ja harvinaisen siro tehoinen koskivene ja uljaspa oli ohjaajakin veneen perässä.
Jo tunsi Brita tulijan hyvän matkan päästä, unissaankin hän olisi tuntenut tuon pitkän ja solakkavartaloisen miehen ja tuon ylimielisen hymyn, joka leikitteli Hilipan päivettyneillä, miehekkäillä kasvoilla.
Hilippa tervehti häntä reippaasti kättään heilauttaen ja syvä punastus kohosi kuin kohosikin Britan poskipäille. Tuskin hän ensi hämmingissään edes muisti ajatella, että hän oli ylpeä ruotsi, herra Henrikin tytär, ja ettei hänen sopinut vastata isänsä vihoissa olevan karjalaisveijarin tervehdykseen. Ja kun Brita vihdoin tämän muisti, oli muistaminen jo myöhäistä. Hilipan pursi oli jo lipunut hänen ohitseen ja kauhistuen huomasi Brita sen kääntyvän suoraan kaupunkisaaren rantaan!
Brita todella kauhistui Hilipan uhkarohkeata yltiöpäisyyttä. Oliko tuo mies aivan mieletön, kun meni veneineen suoraan tulliviskaalin ja hänen isänsä syliin, ja veneessä näkyi olevan tavaraa, luultavasti rajantakaisia, kiellettyjä tavaroita. Hätääntyneenä hän mieli huutaa Hilipan perään… pyytää tätä kääntymään nopeasti takaisin, soutamaan ohi kaupunkisaaren… mitä muuta hyvänsä tekemään!
Mutta Hilippa vilkaisi vielä taakseen ja hymyili hänelle jälleen ylimielistä hymyään, ja tämä hymy sai kuin saikin Britan malttamaan mielensä. Hänen tuli aivan kuin helpompi olla, vaikka sydänalassa tuntuikin vielä outoa vavahtelua.
Olipa hän todellakin aika pelkuri, herra Henrikin ylpeä tytär!
Seuraavassa tuokiossa laski Hilipan pursi rantaan aivan tullihuoneen kohdalle.
Syntyi siinä hälinää ja ihmettelyä. Uteliasta markkinarahvasta alkoi kokoontua joka haaralta töllistelemään tuota hurjapäätä karjalaismiestä, jonka tiedettiin kauppaavan rajantakaisia tavaroita ja joka nyt tuli tavaraveneineen rantaan niin kuin muutkin markkinamiehet. Viskaali Penttikin jo räsähtelee palavan katajapehkon tavoin tungoksessa ja ärisee Hilipalle:
— Piruako tänne tulit, kirottu salasaksa? Vai joko rupesi kaduttamaan ammattisi?
— Mitäpä minulla katumista, nauraa Hilippa veneensä perästä, — rehellisillä kaupoilla olen aina kulkenut, minkä olen kulkenut. Niin aion nytkin lähteä kulkemaan ja sitäpä tulinkin tänne… tavaroitani näyttämään, jotta ei vahingossa lähtisi mukaani mitään kiellettyä!
Jo oli joutunut rantaan herra Henrikkikin, mistä lie joutunutkaan. Ja hänen mukanaan oli käräjäherroja, Kajaanin konventin laamanni Johannes Cumovius ja muitakin. Herra Henrikin ensimmäinen ajatus oli pistää tuo röyhkeä karjalainen ilman muuta rautoihin, sillä jopa oli hänellä tarpeeksi tiedossaan Hilipan kepposia. Kenpä muu oli viime talvimarkkinoilla vienyt kaiken metsänviljan, kenpä muu kuin tuo julkea nulikka ja hänen kirottu pesueensa! Ja kenpä muu oli karkoittanut Pankajärveltä hänen sinne toimittamansa uudiseläjät? Tuo samainen veijari oli senkin tehnyt ja vielä keihästänyt toisen hänen suojateistaan henkihieveriin!
Siinä oli enemmän kuin tarpeeksi syitä miehen kahlehtimiseen, mutta seuraavassa tuokiossa jo herra Henrikki muisti, ettei hänellä ollut oikeastaan mitään todistuksia Hilipan syyllisyydestä. Ja tuossa oli nyt tuo laamanni, mokoma lakiherra, joka oli jo häntä muistuttanut yhdestä ja toisestakin omavaltaisuudesta. Ei sopinut turvautuakaan nyt suorasukaiseen oikeudenkäyttöön, hänen täytyi kuin täytyikin katsella voimatonna, kun tuo veijari tuli hänen ja tullimiehen nenän eteen tavaraveneineen. Mutta ehkäpä nuo tavarat paljastaisivatkin miehen syyllisyyden!
Syökäri ja herra Henrikki karjuvat jo kilpaa, että tavara-arkut oli nostettava maihin ja avattava nähtäviksi.
— Ka mikäpä siinä, avataan arkut ja näytetään tavarat! pakisee Hilippa huolettomasti veneensä perästä. — Auta sinä, Riiko serkkuseni, näitä herroja, ja ehkäpä sinäkin voit vähän auttaa, Pervusa kuomaseni!
Pervusa jo tunsi rohkeutensa palaavan, hän ryhtyi Riikon avustamana vääntämään tavara-arkkuja herrojen eteen ja rämähteli isoäänisesti:
— Ka autetaan herroja, kun tarvitsevat apua! Autetaan, jotta saisivat katsella kyllältään näitä Hilipan tavaroita. Pyhän luostariveljen lähettämiä kuuluvat olevan, vaan kukapa takasi niitäkään veitikoita. Lempo tiesi, mitä lienevät lähettäneetkin tälle Hilipalle, ylen kokemattomalle brihalle!
Kun arkut vihdoin saatiin auki väännetyiksi, selkeni siinä sorea ihanuus tullimiehen ja herra Henrikin ja laamanninkin katseltavaksi. Toinen arkku oli täpötäynnä kauniisti pinoihin aseteltuja pyhäinkuvia, karjalaisrahvaan kotijumalia, ja toinen yhtä täynnä vielä somemmin pakattuja tuohuslamppuja, vahakynttilöitä ja suitsutustarpeita!
Viskaali Pentti yritti kovakouraisesti penkoa toisen arkun sisältöä, mutta Pervusa häntä varoitteli:
— Yritäpä vain särkeä ja sotkea näitä Hilipan tavaroita! Jos pengot ja kaivelet, niin kaivele varovammin likaisine sorminesi!
— Perhanan roskaa! räsähti tullimies kiukusta kipenöiden. — Molemmat arkulliset yhtä täynnä samanlaista joutavaa roskaa!
Herra Henrikki pihisi raivosta, mutta leikintajuinen laamanni ei voinut peitellä hymynvärettä suupielissään. Hän virkahti suopeasti:
— Näyttääpä siltä, että hänellä onkin arkuissaan luvallista tavaraa. Mitäpä noista suotta kaivelemaan ja sotkemaan, sulkekaa arkut ja viekää ne takaisin veneeseen!
Naurua ja pilapuheita alkoi kuulua markkinarahvaan joukosta ja herra Henrikin ja syökärin piti kiltisti niellä kaikki tämä. Kaiken kukkuraksi alkoi Hilippa vielä pyydellä tullimieheltä paperia, että hän oli näyttänyt näitä tavaroitaan valtojen edessä ja että ne oli havaittu luvallisiksi kaupata kaikkialla Karjalan ristirahvaan elinmailla.
— Vai vielä paperia vaatisit, pirun sikiö! räsähti viskaali Pentti äkämystyneenä.
Mutta laamanni sekaantui nyt keskusteluun ja selitti, että tuollaisen paperin pyytäminen oli vallan paikallaan, jos mies kerran aikoi lähteä myyskentelemään noita tavaroitaan Ruotsin Karjalassa. Mikäpä siis esti hänelle antamasta pyytämäänsä todistusta!
— Ka sitä minäkin ajattelen, pakisee Hilippa iloisesti ja tuottavasti. — Ylen on monta syökäriä matkan varrella, panevat vielä veitikat kiikkiin, jos ilman valtojen lupaa liikuskelen!
Ja niin sai kuin saikin Hilippa paperin, jossa sanottiin, että hänen oli lupa myyskennellä pyhiä ohranoita ja tuohustarpeita Ruotsin valtakunnan alueella elävälle karjalaisrahvaalle.
Hilippa jätti veneen Riiko serkkunsa huostaan ja käski tämän aloittaa kaupanteon, jos markkinaväen joukossa sattuisi olemaan hänen tavaroidensa tarvitsijoita. Vielä hän ohimennen suhahti pari muutakin sanaa Riikon korvaan ja läksi sitten ylen huolettomana kävelemään kaupunkisaarelta mantereelle.
Laudoista kyhätty käymäsilta vei aivan herra Henrikin virkatalon eteen. Siinä seisoi rappujen vieressä Brita neito, joka oli itseäänkin ihmetyttävän jännityksen vallassa odottanut, miten Hilipan seikkailu päättyisi.
Nyt hän näki jo Hilipan huolettomasta esiintymisestä, että hyvin oli tämä veitikka selvinnyt viskaalin ja hänen isänsä kynsistä. Jo mieli Brita uteliaisuuttaan häveten lähteä niskat kenossa sisään, mutta mikäpä lie hänet pidättänytkin lähtemästä. Totta tosiaan, hän ei tänä päivänä ollenkaan ymmärtänyt itseään, hän teki aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt. Nyt hän jo kuuli laskevansa leikkiä Hilipalle, naureskelevansa tälle, että taisipa sittenkin olla tiukka tarkastus tullihuoneen rannassa. Ja mikä poltti noita hänen poskiaankin niin kuin näkymätön tulenliekki olisi niitä kuumentanut!
Liekö Hilippa huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa Britan käytöksessä. Hän tuskin pysähtyikään tämän kohdalla, pakisi vain melkein kuin ohimennen:
— Tuletko markkinakisoihin, Brita neito? Näkyivät tuolla jokivarrella kokkokallion luona tasoittavan kisapaikkaa, niin siitä tuli mieleeni pyytää!
— Minäkö markkinakisoihin… sinun mukanasi? häkelsi Brita tuskin kuuluvasti.
— Ka mikäpä minun kerallani lähtiessä? Vai pelkäisitkö minua, Brita neito?
Hetkiseksi hävisi tuo tavallinen ylimielinen hymy Hilipan huulilta.Brita oli näkevinään hänen silmissään hiljaisen anelun tai mitä tuo lieollut, kummallinen häivähdys. Ja Mafilon pihaan kääntyessään virkahtiHilippa matalalla äänellä, ylen pehmeästi:
— Mitäpä minusta pelkäämään, lähde pois kisoihin! Tulen tuolta saunarannasta sinua veneellä noutamaan!