Yö on aika viileä, kevätkesän valju yö. Herra Henrikin virkatalon pihamaalla on jo hyvän aikaa vallinnut täydellinen hiljaisuus ja hiljaista on tuolla kaupunkisaarellakin. Vain sorsaparvi närisee saaren rantaruohokossa ja vedenpinnan yläpuolella häilyy hieno usvaverho, niin hatara ja ohut, että sen yön vaaleassa hämyssä juuri ja juuri huomaa.
Nyt liikahti jokin ovi herra Henrikin kartanolla, narahti tai kolahti sen verran, että sen yön hiljaisuudessa saattoi parahiksi kuulla. Se kolahdus kuului tuolta aittarivin ulkopäästä. Siellä oli Britan neitsytpirtti, kokonaan erillään muusta asuinrakennuksesta, saunatien puolella.
Varjon tavoin liukuu Brita oven raosta kesäyön hämyyn. Hän pysähtyy tupasensa nurkkavierelle kuuntelemaan ja puristaa hartioilleen kääräisemäänsä huivia tiukemmalle. Hän näyttää värisevän yön viileydessä ja Britan posketkin ovat tuiki kalpeat, mutta tuo kalpeus ja tuo väriseminen saattoivat johtua muustakin kuin yön viileydestä.
Brita kuulee sorsaparven närinän kaupunkisaaren rannasta ja näkee vedenpinnalla häilyvän usvaverhon. Hän silmää saunatietä varjostaviin koivuihin ja pihlajapehkoihin ja sitten asuinrakennuksen puolelle. Rakennuksen päässä Britaa lähimpänä on hänen isänsä suuri virkahuone; sen seinissä on tähän aikaan säätyläisilläkin vielä tavallisten luukkuakkunoiden sijasta pienet lasiruudut. Ne ovat vihreätä lasia ja välähtelevät kesäyön hämyssä Britan silmiin niin oudon ilkeästi… aivan kuin olisi isä siellä lasin takana ärähdellyt ja rypistänyt tuimistuneena kulmiaan.
Britan tarvitsi ottaa vain pari pitkää ja nopeata harppausta päästäkseen ensimmäisen saunatien vierellä kasvavan pihlajapehkon varjoon, mutta nämä harppaukset kysyivät voimia. Aukealta suojaan päästyään Brita vapisi uupumuksesta, raskas puutumus valui hänen jäseniinsä, hän horjahteli ja hänen täytyi nojata koivun kylkeen, jotta ei olisi kaatunut kosteaan heinikkoon. Sydänalassa ja päässäkin tuntui niin kummalliselta, Brita tuskin tunsi itseään eikä tiennyt, mitä teki.
Oliko hän todellakin Brita Henrikintytär… ylpeä ruotsi? Ja minne hän olikaan nyt menossa… varkaan tavoin hiipimässä?
Häpeän rusoitus värjää hänen kalvakoita kasvojaan. Kuitenkin hän horjuu eteenpäin, puulta puulle kulkien, ja kokee vahvistaa itseään sillä ajatuksella, että tuskinpa saunan luona oli kukaan häntä odottamassa. Ja hän kaipasi yön raikasta viileyttä, hän kaipasi sitä selvittääkseen sekavia ajatuksiaan. Mikäpä esti hänen siis menemästä saunan luo, siellä hän istahtaisi saunan nurkkavierelle veden viileyteen ja levähtäisi siinä.
Hitaasti hän kulkee, pysähtelee ja kuuntelee varmistuen yhä täydellisemmin, ettei saunan luona odottanut häntä kukaan. Jos lie joku käynytkin siinä, niin varmaan oli jo aikoja sitten soutanut tiehensä, sillä johan oli yötä kulunut pari pitkää tiimaa… niin hirveän pitkää Britan mielestä!
Saunarannassa oli kuitenkin odottaja. Muutamien askelten päässä saunasta kasvoi rantaäyräällä suuri raitapehko ja sen alla istui Hilippa pienessä veneessä. Hän liikahti hiukan ja nyökkäsi äänettömän tervehdyksen Britalle. Ei puhunut sanaakaan, ei edes moittinut Britaa siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa niin kauan.
Eikä Britakaan puhunut mitään, vain hätäiseltään katsahti Hilippaan ja painoi päänsä alas syvän punan värjätessä kalpeita poskiaan. Niin hän kulki viimeiset askelet odottajan luo, pää kumarassa… aivan kuin nöyrtyneenä. Ja Hilippa otti hänet vastaan hellävaroen, nosti hänet voimakkain käsivarsin veneensä perätuhdolle ja asettui itse keskelle soutamaan.
Niin vei Hilippa, huoleton ja yltiöpää karjalaisbriha, markkinakisoihinBrita Henrikintyttären… vei salasaksa mukanaan ylpeän ruotsin!
Markkinakisat kokkokallion luona olivat jo aikoja sitten alkaneet, mutta tuskinpa he niitä muistivatkaan. He soutelevat hitaasti, ensin virtaa ylöspäin, pysytellen koko ajan rantapuolella, jossa virran vastustus oli heikompaa. Taisivat he kulkea kisapaikan ohitsekin ja Hilippa lepuutti siinä airojaan, mutta kun Brita ei puhunut mitään kisapaikalle lähtemisestä, jatkoi hän jälleen soutuaan.
He kulkevat pitkin rantoja, kiertävät lahdenpoukamia. Sorsaparvia räpistelee lentoon heidän veneensä kokan edestä ja Britan mieleen tulivat ne keväällä jäidenlähdön aikana näkemänsä joutsenet. Hän kysyi Hilipalta, oliko siellä Pankajärvessä vielä joutsenia?
— Ka mikäpä olisi ne meidän vesiltä pois karkoittanut! pakisee Hilippa pehmeästi.
Ja sitten hän kertoo joutsenien elelemisestä Pankajärvessä ja paljon muutakin hän kertoo kauniista kotijärvestään. Hilippa pakisee tasaisesti ja pehmeästi ja Brita kuuntelee, kuuntelee kenties enemmän Hilipan ääntä kuin hänen kertomustaan. Tuo karjalaisrahvaan puhetapa oli Britan mielestä aina ollut niin pehmeää ja miellyttävää ja Hilipan syvä, miehekäs ääni kuulosti tällä kertaa tavallistakin pehmeämmältä. Se soveltui hyvin yhteen tämän kesäyön rauhan kanssa.
Vähitellen alkoi Brita tuntea olonsa tuiki turvalliseksi Hilipan veneessä. Hilippa näytti paljon muuttuneen talvesta lähtien, paljon miehistyneen. Kaunis, kiherä parta verhosi nyt somana ja tasaisena Hilipan voimakasta leukaa ja suun ympärystää, se teki Hilipan kasvot niin kypsiksi ja miehekkäiksi. Ja näiden kasvojen ilmekin oli toinen kuin silloin talvella, niin ainakin Britasta näytti. Poissa oli Hilipan huulilta tuo ylimielinen hymykin, joka oli aina ärsyttänyt Britaa. Hymyilihän Hilippa nytkin, mutta tuo hymy oli aivan toisenlaista, yhtä pehmeää kuin Hilipan pakinakin. Hilippa oli kaikin puolin kesympi kuin tavallisesti ja Brita alkoi itsekseen ihmetellä, mitenkä hän oli toisinaan voinut pelätä tätä miestä… vielä tänä iltanakin. Hän oli todella kulkenut silmät ummessa, kun ei ollut aikaisemmin huomannut tätä kesyä ja tasaista puolta Hilipassa, tätä Hilipan oikeata luonnetta!
Brita taisi joutua hiukan hämilleen muistaessaan, miten hän oli harmistunut, kun Hilippa pyysi häntä mukaansa markkinakisoihin. Liekö Hilippakin huomannut tuon Britan hämillään olon, hänen äänensä muuttui vieläkin pehmeämmäksi. Niin ainakin Britan korviin kuulosti.
Aamu oli jo valkenemassa ja nyt lipuivat he jo virtaa alaspäin. Hilippa lepuutti airojaan ja antoi purtensa keinua virran mukana. Silloin huomasi Brita leveällä joella vastavirtaan tulevan veneen. Se oli upouusi vene, yhden ainoan miehen soutama, ja keskellä venettä oli kaksi korkeata puuarkkua, jotka Brita muisteli päivällä nähneensä Hilipan veneessä. Ja eikös tuo kaunistekoinen venekin ollut sama, Hilipan vene?
Kun Hilippa huomasi matkatoverinsa tunteneen veneen, virkahti hän naurahtaen:
— Riiko serkkuni siinä menee. Näkyy saaneen jo tarpeekseen Lieksan markkinoista, huonosti lie vedellyt kotijumalaisten kauppa!
— Ja viekö hän noita tavaroita nyt takaisin Pankajärvelle? kysyy Brita.
Hilippa pudisti päätään ja nauroi jälleen.
— Emme lähde takaisin Pankajärvelle, lähdemme alaspäin… Pielisjoelle!Liperin pokostalle menemme kauppaa tekemään ja ehkä muuannekin.
Hän kaivoi poveltaan saamansa lupapaperin ja ojensi sen Britalle.
— Tästä näet, että lähdemme luvallisille kaupoille! pakisi hän huolettomasti. — Syökäri ei mielinyt antaakaan tätä paperia ja tokko taattosikaan olisi antanut, vaan sepä kolmas herra käski antamaan. Ja nyt lähden minä kaupoille valtojen luvalla!
Brita näki paperista, minkä tavaroiden kauppaa lupa koski ja ojentaessaan lupakirjan takaisin kysyi epäilevästi:
— Ja etkö ota tällä kertaa mukaasi mitään muuta tavaraa kuin nuo paperissa mainitut arkulliset?
Hilippa nauroi vain eikä vastannut mitään Britan nenäkkääseen kysymykseen. Brita mieli jo närkästyä, tuosta naurusta vilahti entinen Hilippa, yltiöpää karjalainen. Hän mieli jälleen ruveta pitämään parannussaarnaa Hilipalle, mutta luopui sentään aikeestaan tällä kertaa. Sydämensä syvyydessä hän kuitenkin teki pyhän lupauksen, että kerran hän käännyttäisi Hilipan mielen. Brita oli varma, että Hilippa menestyisi yhtä hyvin muissakin tehtävissä kuin kauppatoimissa, Hilippa menestyisi mainiosti missä hyvänsä ja hänpä ohjaisi kerran Hilipan muuhun… uudisviljelijäksi tai mihin tahansa. Niin voisi Hilippa paljon paremmalla menestyksellä puolustaa karjalaisten asiaa ja sitä asiaa halusi Britakin tukea… sorrettujen ja ahdistettujen karjalaisten asiaa!
Brita aivan vavahteli sisäisestä innostuksesta. Niin, hän auttaisi Hilippaa, neuvoisi ja ohjaisi tätä uljasta miestä… kasvattaisi tämän miehen kerrassaan uudeksi ja väkeväksi heimonsa asian puoltajaksi. Mutta tällä kertaa sai Hilipan ohjaaminen jäädä… ei nyt vielä sopinut Hilipan matkoista muistutella, jotta Hilippa ei häneen ennen aikojaan työlästyisi!
Britan kotirantaan jouduttua Hilippa nosti hänet sylissään veneestä maihin. Brita ei tätä vastustellut, sillä pitihän hänen jättää itsestään hyvä muisto Hilipalle… parempi kuin silloin ensi kerralla. Hilippa piti taivuttaa ensin hyvällä, kesytellä… vasta sitten alkaisi Hilipan kasvattaminen uudeksi ihmiseksi!
Huumaantuneena, värisevin sydämin ja värisevin jäsenin jäi Brita seisomaan rannalle Hilipan soutaessa virtaa ylöspäin. Aamun rusoitus jo värjäili taivaan rantaa ja siitä Brita vihdoin muisti, että hänen oli aika lähteä neitsytpirttiinsä hiukan nukahtamaan.
* * * * *
Samana aamuna, pari tiimaa myöhemmin, laski Hilippa tavaraveneineen toisen kerran Lieksanjokea alas. Muut tavarakääröt oli aseteltu taitavasti purren pohjalle ja niiden päällä kellottivat näkyvillä nuo molemmat Solokoin luostariveljiltä ostetut arkun rumilaat. Aamun aurinko paistoi täydeltä terältään pitkin virtaa ja sieltä tuon sädehtivän valotulvan mukana tuli Hilipan upouusi pursi virran liplattavilla laineilla keinuen. Hilippa itse seisoi perässä ohjaamassa, Timo hoiteli etuteljolla airoja ja Riiko puuhaili keskellä venettä purjepuuta pystyyn asetellen.
Kaupunkisaarella oli jo alkanut markkinahumu, veneitä kokoontui sen rantaan, tullihuoneen ja krouvin vaiheilla kihersi mustanaan markkinarahvasta. Siellä väkijoukossa jo räsähteli viskaali Penttikin vaatien uusilta tulokkailta kreivillisiä tulliaprakoitaan.
Kaupunkisaaren kohdalla Hilippa käski Timon lakata soutamasta ja huutaa huikkasi kovalla äänellä:
— Hei, viskaali Pentti, vieläkö pitänee minun tulla toistamiseen näyttämään tavaroitani?
Viskaali Pentti hätkähti, tähysi kädellä silmiään varjostaen aamuvalon häikäisemälle joelle ja kun vihdoin tunsi, kenen pursi siellä oli, kysäisi hän tuimistuneena:
— Mitä hän sieltä huutelee, senkin veijari?
— Ka sitäpä huhuilen ja kyselen, että pitäneekö minun soutaa toistamiseen tavaroitani näyttämään?
— Mene pikenä ja tulena kiehuvaan helvettiin! räsähti syökäri.
— Ka oma on asiasi! Kun et välitä katsomisesta, niin menemme näyttämättä. Souda, Timo ystäväni!
Timo ei odottanut toista käskyä. Hilippa viittoi kädellään hyvästiksi ja hyvää kyytiä läksi pursi painumaan Pielisen selälle. Pentti viskaali vielä räsähti muutamia kuivia sadatuksia menijöiden jälkeen.
Niin alkoi Hilipan uusi kauppamatka. Hänellä oli nyt taskussaan lupakirja ja hän tietäisi sitä kyllä käyttää oikealla tavalla. Ylimielinen hymy väikkyi hänen huulillaan, mutta kun hän muisti eronsa Britasta, pehmeni tuo hymy ja Hilipan uneksiva katse tähyili kaukaa siintäviä Kolinvaaroja.
Samaan aikaan uneksui Brita neitsytpirtissään, että hän oli jo saanut käännytetyksi Hilipan paremmalle tielle!
On mennyt kesä- ja heinäkuukin, ollaan jo elokuussa. Kesä kallistuu syksypuoleen ja yöt ovat jo aivan tarpeeksi pimeät, jotta Pankajärven miesten suolaveneet voivat huomaamatta solua herra Henrikin virkatalon ja kaupunkisaaren ohitse Pieliseen.
Tämän tietää herra Henrikki vallan hyvin ja vanhasta kokemuksesta hän tietää senkin, että Pankajärven Vienan kävijät ovat jo kotiutuneet suolamatkaltaan ja nyt oli odotettavissa suolarahdin alkaminen näillä vesillä. Lieksanjoki kuljetti pimeänä yönä suolaveneen äänettömästi Pielisen vesille ja kun se sinne pääsi, oli se hyvässä turvassa herra Henrikin ja viskaali Pentin haeskeluilta.
On herra Henrikillä huolia. Hän on saanut hiellä ja vaivalla värvätyksi porvareja Pielis-Brahean kaupunkiin ja nyt hänen pitäisi suojella näiden porvarien elinkeinoja, luvallisia ja laillisia elinkeinoja. Mutta pimeys ja Lieksanjoki ovat salasaksojen liittolaisia, ja Pankajärven miehet ovat ovelia ammatissaan, vietävän ovelia.
Siellä on esimerkiksi tuo vanha Jehki Mauronen, pieni ja liukas ukon kääppänä, naamaltaan viaton kuin karjalaisrahvaan pyhimys, mutta oikea kettu suolavenettä kuljettamaan. Herra Henrikki ja viskaali Pentti ovat tavoitelleet häntä vuosimääriä, ovat jo monasti ajaneet takaakin, mutta sama oli, jos olisivat istuneet kotonaan hartauskirjaa lukemassa ja virsiä veisaamassa.
Ja entäs tuo toinen vintiö, tuo nuori Hilippa Vanninen. Herra Henrikki ei voi olla raivostumatta, kun hän muistelee Hilipan kesällistä vierailua markkinapaikalla. Silloin olisi kuin olisikin tuo lurjus pitänyt panna rautoihin, mutta laamannin, lakiherran läsnäolo pelasti karjalaisen, ja nyt oli herra Henrikillä kauniita todistuksia tuon vintiön kauppamatkoista.
Virkaveljensä, Liperin pokostan veronkantokirjuri oli kirjoittanut hänelle pitkän valituskirjelmän, jossa kerrottiin nuoren pankajärveläisen ovelista kolttosista. Täältä Lieksan tulliviskaalilta saamaansa lupakirjaa hyväkseen käyttäen oli tuo lurjus kaupannut luvattomia Venäjän tavaroita ympäri Oriveden ja kuka tiesi, vaikka lienee pistäytynyt itse Savonlinnan kaupungissakin kauppoja tekemässä. Ensin oli mies tullut näköisälle jumalankuvineen ja lupakirjoineen, narrannut tullimiehet huolettomiksi ja sitten oli vasta hakenut piilopaikastaan esille oikeat tavaransa ja aloittanut kaupanteon. Liperin pokostakylässäkin hän oli myydä sujuttanut kirkkorannassa tavaroitaan, sinne olivat juosseet sekä ruotsin papin että ryssän papin sanankuulijat kesken kirkonmenojen ostamaan juhtinahkaa ja kankaita. Papit saivat lopuksi saarnata ja pomiloida tyhjille seinille!
Kirjeensä lopussa oli valittaja tiedustanut, että mitenkä täältä annettiin todistuksia ja lupakirjoja moisille veijareille? Siinäpä se, mitenkä täältä annettiin, siinä sai laamanni, mokoma lakiherra näpsäyksen nenälleen! Hän tietysti lähetti kirjeestä tarkan jäljennöksen Kajaanin konventille ja kertoi tarkoin, kenenkä käskystä lupakirja oli annettu. Miten lienee laamanni puolustanut itseään, mutta hänelle oli kuin olikin tästä virkaveljen valituskirjelmästä hiukan hyötyä. Olivat lähettäneet Kajaanista tusinan vanhoja musketteja ja leiviskän verran ruutia, jotta hän saisi aseistaa syksyn joutuessa Lieksan kaupungin porvareja vaanimaan salasaksoja.
Hän oli jo kesäkäräjillä vaatinut tänne rakuunoita, mutta laamanni vain hymyili hänelle ja selitti, että Kajaanissa oli liian vähän rakuunoita tänne lähetettäviksi. No nyt hän luuli nolanneensa lakiherran ja olipahan nyt jo irtautunut musketteja ja ruutia herrojen varastosta. Ja olipa lähetetty aliupseerikin, vanha kersantti Pietari opettamaan näiden aseiden käyttöä.
Ja nyt varustaa herra Henrikki Lieksan porvareja, muodostaa jonkinlaista porvarikaartia taisteluun salasaksoja vastaan. Kersantti Pietari äkseeraa miehiä ja herra Henrikki valvoo tiukasti näitä harjoituksia, sillä tuo kersantti lurjus on suuri viinaratti ja istuisi paljon mieluummin kaupunkisaaren krouvissa kuin koikkelehtisi harjoituskentällä.
Tämän on sentään herra Henrikki saanut aikaan. Ja onpa hän saanut tänä kesänä hiukan muitakin parannuksia pokostan ja Lieksan kaupungin oloihin. Pokostan kirkkoherrankin on täytynyt muuttaa vakinaisesti asumaan tänne Lieksaan. Jo kaksi vuotta sitten oli tämä kirkkoherra nimitetty itsensä kreivin toimesta, mutta aluksi oli prelaatti asettunut Nurmekseen, kun siellä oli paras osa pokostan luterilaista väestöä ja siellä oli vanhastaan myös hyvä papinpuustelli, vieläpä oikea kirkkokin.
Kreivin selkeä tahto oli kuitenkin, että uuden kirkkoherran piti asua Lieksassa; kaupunkikylässä, ja herra Henrikki on nyt saanut toteutetuksi tämän tahdon. Prelaatille ostettiin kesäkäräjillä virkataloksi hyvä karjalaistalo tuosta Lieksanjoen toiselta puolelta, vastapäätä herra Henrikin virkataloa. Siellä asuu nyt kirkkoherra Anders Cajanus ja saarnata paukuttelee joka sunnuntai kaupungin käräjätuvassa.
Uusi prelaatti onkin kaikin puolin herra Henrikin mielen mukainen, kiivas oikeaoppisen luterilaisuuden esitaistelija. Nurmeksessa ei hänen papillisista avuistaan ollut paljoakaan hyötyä, toista on täällä Lieksassa, vanhassa karjalaispesässä. Täällä saattoi kirkkoherra Anders istuttaa jalkapuussa karjalaislurjuksia, jos eivät nöyrästi saapuneet luterilaisen pääpapin saarnoja kuulemaan. Piru vie, karjalaisrahvas sai vähitellen oppia kuuliaisuuteen ja oikeaan kirkkokuritukseen!
Tämän kaiken on herra Henrikki saanut aikaan ja hän pitää sitä melkoisena edistysaskeleena Pielisen pokostan oloissa.
Mutta se hänen porvarikaartinsa, se on vielä tärkeämpi. Sen taistelusta riippuu paljon… herra Henrikin pormestarin viitta!
Se viitta on luvattu hänelle jo aikoja sitten, mutta vieläkään ei sitä ole annettu. Viimeksi kesäkäräjillä oli jälleen puhetta pormestarin ja raatimiesten nimittämisestä, mutta laamanni lykkäsi yhä tuon nimityksen seuraaviin käräjiin. Pielis-Brahean kaupungissa oli muka vielä liian vähän porvareja ja markkinatkin olivat mitättömän pienet, mitäpä mokoma kaupunki teki pormestarilla ja raatimiehillä. Sai ensin kasvaa ja vaurastua!
Se laamanni, lakiherra, ei suosinut herra Henrikkiä ja siitäpä johtui koko viivyttely. Yhtenään se koki etsiä ja kaivella herra Henrikin vanhoja ja uusia syntejä, milloin teki muistutuksia karjalaisrahvaan ruoskimisesta, milloin moitti häntä palkkajyviensä kannossa tekemistä laittomuuksista. Löysi se lakiherra muistuttamisen syytä, mutta olipa herra Henrikkikin saanut nyt kerran näpsäytetyksi lakiherraa nenälle. Jopas lähettivät musketteja ja ruutia!
Herra Henrikki on vannonut kipenöivän valan, että vielä hän hankkisi Lieksan kaupunkiin rakuunoitakin. Niitä odotellessaan hän harjoittaa ja varustaa porvarikaartiaan.
Sen miehistöön kuuluu ensiksi porvari Mathias Iivarinpoika, puolikuuro ukon rahjus, Kajaanista Lieksaan muuttanut suolasaksa. Tuskin lie porvari Mathias Lieksassa ollessaan vielä myynyt edes puolta tynnyriä suoloja ja siitä on ukko kovin kiukustunut Pankajärven miehille. Äkseeraa musketilla ampumista kostaakseen luvallisen elinkeinonsa kärsimän hallan.
Kaartin hakamiehiä on porvari Mooses Nykyri, entinen nurmekselainen lautamies. Aikanaan hän on ollut hyvä uudisviljelijä, oikea korven raivaaja, mutta leskimieheksi jäätyään ihastui herra Henrikin houkutuksiin ja jätti Nurmeksen Ylikylässä olevan uudispaikkansa veljelleen. Vanhoilla päivillään läksi Mooses helpolla rikastumaan, irroitti juurensa oikeasta maaperästään ja kapusi porvarin säätyyn, raudan ja nahkan kauppiaaksi. Hän on ollut saita elinikänsä ja nyt hän on muuttunut oikeaksi kitupiikiksi. Ja kun herra Henrikki on luvannut tehdä hänestä raatimiehenkin, unelmoi Mooses Lieksan kaupungin kasvamista ja äkseeraa herra Henrikin kaartissa kyntövaolla kangistuneita koipiaan.
Vielä on kaartissa muitakin taattuja miehiä. On rättäri Sipo Meriläinen, liukas herrojen kumartelija, on porvari Iisakki Kauppinen, hyvänsävyinen hölmö, jonka kaunis emäntä rikkoo julkeasti avioliiton pyhyyttä. Herra Henrikin kuiskaillaan kähmivän tämän kaartilaisensa kotona sillä aikaa, kun mies istuu musketti kourissa salasaksoja vaanimassa herra Henrikin saunan luona.
Jonkinlaisena alikapteenina on kaartissa kiukusta rätisevä viskaali Pentti ja korpraalikseen on herra Henrikki ylentänyt seppä Jyrki Lehikoisen, saman veijarin, joka sai Pankajärvellä hyvän muiston Hilipan karhukeihäästä. Nyt on musta ruotsi jo melkein tointunut ankarasta haavastaan, jäykkä sisunsa lie pelastanut hänet henkiin. No, aivan tointuneeksi ei häntä voi sanoa, musta Jyrki rykii ja röhisee, niin kuin keuhkot olisivat vielä vallan repaleina, välistä syljeskelee vertakin. Herra Henrikki on palkkioksi vanhoista ansioista toimittanut hänet Lieksan kaupunkiin sepäksi ja asemestariksi ja hammasta purren valmistautuu musta ruotsi kostamaan Pankajärven miehille vanhoja kalavelkojaan.
Varmaa on, että ken hyvänsä näistä kaartin miehistä ampuisi silmän rävähtämättä jykevällä musketillaan ammottavan reijän nuoren Hilipan rintaluihin, jos kohdalle sattuisi. Jo monena elokuun yönä ovat he pitäneet vartiota herra Henrikin saunan luona. On saatu tietää Hilipan jo palanneen kesäiseltä kauppamatkaltaan ja nyt odotetaan hänen yrittävän suolaveneiden kuljettamista Pieliseen. Sitä nyt vaanitaan vartiovuoroja vaihdellen. Välistä käyvät liukas rättäri ja rätisevä tullimies vakoilumatkalla Pankakoskella asti ja näiden vakoilumatkojen jälkeen hälytetään tavallisesti koko kaarti aseisiin.
Kerran luulivat herra Henrikin kaartilaiset jo yllättäneensä Hilipan. Muutamana pilvisenä ja pimeänä yönä kuului joelta polskimista, niin kuin olisi melalla loiskuteltu vettä, ja sitten nähtiin mustan otuksen lipuvan äänettömästi vedenpinnalla.
— Suolavene! kuiskasi vapisevalla äänellä rättäri, joka oli ensimmäisenä keksinyt kummituksen.
Enempää aprikoimatta komensi viskaali Pentti kaartinsa ampumaan ja pian kuuluttivat jymisevät musketin pamahdukset öisen taistelun alkaneen.
Sinä yönä pelkäsi Brita hirveästi. Valvoi ja vapisi koko yön neitsytpirtissään ja luuli Hilipan jo tulleen ammutuksi reikiä täyteen. Mutta aamun valjettua setvisi taistelun tulos: nähtävästi oli Hilippa lurjus vielä pelastunut ehein nahoin, sen sijaan oli tullut ammutuksi kirkkoherra Andersin musta härkä, kaksivuotias mullikka. Todennäköisesti oli härkä kyllästynyt omaan vakinaiseen haaremiinsa ja päätti pistäytyä luvattomille retkille herra Henrikin apilaspellon puolelle, mutta joutui tällä matkallaan tekemisiin herra Henrikin kaartin kanssa ja sai hengellään sovittaa ajattelemattoman nuoruuden hairahduksensa.
Härän kuolema aiheutti jälkiselvittelyjä ja hiukan nauruakin, ja seuraavana yönä olivat kaartilaiset poissa vartiopaikaltaan.
Myöhemmin saatiin tietää, että juuri sinä yönä oli solunut jokea alas useampia suolaveneitä. Hilippa veijari oli pitänyt varansa ja valvoi kaartin nukkuessa. Olipa vielä ohimennen pistäytynyt kaupunkisaarellakin, siellä oli hän kolistellut puolikuuron porvari Mathiaksen ovea ja tiedustanut tältä, haluaisiko porvari Mathias ehkä täydentää suolavarastoaan.
Kokonaisen päivän herra Henrikki ärisi ja sadatteli tätä kuulumatonta julkeutta. Sitten hän läksi kesken kiireitten Kajaaniin jättäen kaartinsa syökärin komennossa jatkamaan toivotonta taistelua.
Hilipan retkistä saatiin edelleen ärsyttäviä viestejä. Milloin oli hänet nähty Pielisen selällä soutamassa suolavenettään, milloin hän oli ilmestynyt Nurmeksen kirkkorantaan kauppaamaan Vienan suolaa ja ryssän juhtinahkaa.
Kerran hän teki syökärille ikävämmänkin kepposen. Oli jälleen saatu kuulla Hilipan kulkeneen alas Pieliseen ja lähteneen soutamaan Nurmekseen päin. Viskaali Pentti lähti Jyrki sepän, porvari Mooseksen ja rättärin seurassa tavoittamaan häntä kiinni. Yön ajaksi nousivat vaaniskelijat keskellä Pielistä olevaan Ristisaareen säätä pitämään; siinä oli rantakivillä suuri, valkoinen risti, karjalaisrahvaan pystyttämä tienviitta aavojen ulapoiden keskellä. Sen juurella pitivät miehet tulta ja nukahtivat.
Mutta aamulla huomasivat he veneensä kadonneen. Ja veneen mukana olivat menneet musketit, ruudit, eväät, kaikki tyyni. Hilippa veijari oli ne varastanut yön aikana, liekö sattunut olemaan samalla saarella vai lieneekö yöllä osunut paikalle.
Kun miehet parhaallaan haikailivat veneensä häviämistä, ilmestyi Hilippa omine veneineen näkyviin ja ilmoitti löytäneensä tuuliajolta suuren veneen, jossa oli vahvasti kaikenlaisia sotatarpeita. Oliko se mahdollisesti heidän veneensä?
Syökärin rätisevä sadatustulva ilmaisi Hilipan arvelun oikeaksi ja silloin hän pakisi hyväntahtoisesti:
— Koetin soutaa venettä takaisin, ka en yksinäni jaksanut soutaa kahta venettä. Myötätuuli vei tuonne naapurisaareen, sieltä löydätte veneen kaikkine tavaroineen. Teloille vedin veneen ja nahkasilla peittelin tavarat, jotta ei ruuti pääsisi kastumaan sateessa!
Niin meni Hilippa menojaan. Neuvoi vielä lähtiessään, että he voisivat pomiloida siinä ristin juurella, jos aikansa kävisi ikäväksi. Tosin oli se risti karjalaisrahvaan pystyttämä ja he olivat vääräuskoisia ja kaiken lisäksi luultavasti suuria syntisäkkejä, vaan ehkäpä Isä Jumala kuulisi heidänkin rukouksensa, jos syökäri jättäisi vähemmäksi sadattelunsa!
Kolme vuorokautta sai viskaali Pentti miehineen värjötellä autiolla saarella, ennen kuin Viensuun kylän nuottamiehet osuivat paikalle heitä pelastamaan. Heidän veneensä löytyi todella Hilipan neuvomalta saarelta kauniisti teloille vedettynä. Kaikki tavarat olivat siinä tallella visusti nahkapeitteen alle aseteltuina.
Surkeassa kunnossa palasivat miehet vainomatkaltaan ja tämä tapaus herätti jälleen naurua, vieläpä paljon enemmän kuin pappilan härän sortuminen.
Mutta Hilippa veijarin kauppamatkat menestyivät kaikesta päättäen erinomaisen hyvin. Hän varusti koko Pielisen ympäristön suolalla hyvinkin vuodeksi eteenpäin. Lieksan kaupungin porvareille jäi todella mainiota aikaa äkseeratakseen musketilla ampumista.
Hilippa ja Riiko ovat tyhjentäneet viimeisen suolaveneensä. Uimaharjussa he kauppasivat sen sisällön vastaan saapuneille Ilomantsin ja Liperin pokostan miehille ja tyytyväisin mielin he nyt tyhjine veneineen kääntyvät paluumatkalle.
Heillä olikin syytä tyytyväisyyteen, ensimmäinen syysmyrsky oli saapunut, se puski vimmatusti heitä vastaan Pielisen ulapoilta, se tuli suoraan Nurmeksen kaukaisimmalta perukalta rajuna ja kylmän koleana. Se ajoi mukanaan raskaita pilviä, vetisiä pilven möhkäleitä, ja saarten rannoilla se jo repi ja tuiversi koivuista ensimmäisiä kelmenneitä lehtiä, lennätteli niitä mukanaan.
Heillä oli todella syytä tyytyväisyyteen. Syksy oli joutunut ja silloin oli Pielisen vesillä liikkuminen kaikkea muuta kuin leikintekoa. Pielisen saaristen, monisokkeloisten ulapoiden syysmyrskyt olivat vaikeammat kestää kuin konsanaan herra Henrikin ja syökärin ja kaikkien heidän kaartilaistensa ahdistelut. Niistä selvisi kyllä oveluudella ja nopeudella, mutta syysmyrskyjen käsistä ei pelastanut oveluus eikä nopeuskaan. Ne puskivat vastaan jokaisesta saarien solasesta, jokaisesta eteen aukenevasta väylästä ja uuvuttavaa oli raskaan suolaveneen kiskominen niitä vastaan. Ja kun myrskyn mukana rupesi tulemaan vielä sadetta, oli ylen vaikeata veneen täyteisen suolalastin säilytteleminen kuivana. Oli todella mainio asia, että he olivat saaneet hyvissä ajoin tyhjennetyksi viimeisen suolalastinsa, nyt sai tämä Pielisen ulapoiden soutaminen täksi kesäksi loppua.
Tarmokkaasti he ponnistelevat vastatuuleen ja joutuvat illan pimetessä Kolinvaaran kohdalla oleviin Kelevänsaariin. Suurimmassa näistä saarista asui yksi karjalaisperhe, »Kelevän tietäjäksi» sanottu vanha mies naisineen ja poikineen. Tämän pieneen pirttiin he yöpyivät ja mielivät jatkaa matkaansa seuraavana aamuna.
Mutta yön aikana oli luoteistuuli vielä eilisestäkin yltynyt. Kun he aamun seestyessä tarkastelivat Lieksan suunnalle aukenevaa suurta selkävettä, kuohui se yhtenä ainoana vaahtopääharjaisena kadotuksena. Saaren rannallakin tuuli nujerteli ja rytyytti rannan puita niin vimmatusti, että ne poloiset näyttivät jo seuraavassa tuokiossa sortuvan tai kiskoutuvan maasta juurineen. Ja tuulen mukana tuli jo sadettakin, kylmää syksyn sadetta, joka piiskasi vasten silmiä pistävänä ja sokaisevana kuin konsanaan herra Henrikin ruoska.
Kelevän vanha tietäjä pudisteli päätään ja murahteli matkalaisille, että oli viisainta jäädä hänen lämpöiseen pirttiinsä pitämään säätä. Riikokin jo alkoi ehdotella, että jos odotettaisiin ilman asettumista, mutta Hilippa nauroi vain ja pakisi huolettomasti:
— Mitäpä suotta viivyttelemään! Panemme vähän kiviä pohjapainoksi veneeseen, lujitamme vähän varppeita ja niin soutelemme mokomasta tuulesta välittämättä!
He tekivät niin ja sysäsivät purtensa vesille. Oli ankara työ ja ponnisteleminen ennen kuin päästiin erilleen rantakivikosta. Vanha tietäjä seisoskeli rannalla katsomassa heidän lähtöään ja pudisteli jälleen päätään. Hurjimuksia olivat nuo lähtijät, mutta itseäänpä saivat syytellä, jos löytäisivät ennen illan joutumista hautansa Pielisen vellovissa vesissä. Vetehinen oli nyt liikkeellä eikä sietänyt mokomaa härnäilyä ja vastaan puskuilemista!
Mutta Hilippa naureskeli mielissään, kun oli saanut suostutelluksi Riiko serkkunsa lähtöön. Hilipalla oli omat syynsä, jotka ajoivat häntä tuuleen ja myrskyyn ja silmiä sokaisevaan vesisateeseen. Hän oli jo tälle viimeiselle suolamatkalle lähtiessään, Lieksan ohitse Pieliseen kulkiessaan saanut tietää herra Henrikin matkustaneen Kajaaniin ja siitä alkaen oli tämä asia pyörinyt hänen mielessään.
Ei Hilippa ollut utelias tietämään herra Henrikin matkan tarkoitusta, mitäpä häntä se asia liikutti. Mutta hän halusi pistäytyä Lieksassa omilla asioillaan herra Henrikin poissaolon aikaan, ja nytpä olikin tullut oikea ilma hänen vierailulleen. Hei vain eteenpäin, reippaasti eteenpäin! Syökäri ja hänen kaartilaisensa pysyisivät luultavasti suojissaan tänä päivänä ja jos merkit pitivät paikkansa, niin pysyisivät vielä ensi yönäkin, eivät pistäisi nokkaansa ulkosalle. Ja silloin oli hyvä aika hänen liikuskellakseen!
Eipä siltä, että hän omasta puolestaan pahoin pelkäsi syökäriä ja tämän kaartia, mutta oli eräs toinen, jonka vuoksi piti olla varovainen. Brita, armahainen Brita kai hiukan säikähtäisi, jos hän ilmestyisi Lieksan kylään muiden ihmisten tavallisella liikkumailmalla, mutta nyt ei olisi Britallakaan syytä pelästymiseen. Hän saattoi pahoin pakoilematta mennä Britaa tervehtimään, saattoi kuin saattoikin pistäytyä tulevana yönä Britan luo!
He taistelevat tiiman toisensa jälkeen myrskyä ja aaltoja vastaan. Hitaasti edistyi matka ja vihdoin heidän täytyi nousta levähtämään muutamaan pieneen saareen. Riiko oli soutaessaan tyyten uupunut ja selitti nauraen, ettei hän saanut enää puserretuksi mitään turtuneista käsivarsistaan.
No hyvä, silloin oli aika levähtää, ja levähdyksen jälkeen asettui Hilippa airoihin. Riiko olisi kyllä ollut valmis jälleen soutamaan, mutta Hilippa selitti, että oikeastaan hänen asiansa vaati tätä kiirehtimistä ja niin oli oikein ja kohtuullista, että hänkin soutaisi oman osuutensa.
Ja väkevästi hän soutikin, vene läksi kulkemaan äskeistä paremmalla vauhdilla. Puskupäät heittelivät teräviltä vaahtoharjoilta vettä yli varppeiden, kastelivat pian Hilipan hartiat ja välistä tuli hurstin tapainen vesiryöppy yli koko veneen, mutta Hilippa nauroi vain huoletonta nauruaan ja lisäsi puhtia. Mitäpä tämä nyt, yhden päivän soutaminen, kun oltiin matkalla Britan luo!
Hilippa oli jo kauan aikonut tätä matkaa. Niin, oikeastaan hän oli ajatellut koko kesän Britaa, siitä lähtien kun he erosivat tuona kauniina kesäyönä herra Henrikin virkatalon rannassa. Hän oli ikävöinyt, polttavasti ikävöinyt, mutta tämä joutava askarrus, tämä kaupoilla kulkeminen oli ollut esteenä. Nyt oli kaupoilla kulkeminen täksi kesäksi päättynyt ja nyt hän menisi tervehtimään Britaa.
Ja ehkäpä Britakin, armahainen Brita häntä hiukan odotteli ja ikävöi. Hän uskoi kuin uskoikin Britan kiintyneen sen verran itseensä, että hänelle aukenisi Britan neitsytpirtin ovi. Hän kyllä tiesi armahaisen Britan nukkuvan omassa pirtissään ja monesti oli jo ohikulkiessa polttava halu vetänyt häntä kolkuttamaan Britan ovelle, mutta joka kerran hän oli voittanut itsensä. Ei sopinut säikytellä Britaa herra Henrikin kotona ollessa.
Nyt oli herra Henrikki poissa ja ensi yönä nukkuisivat syökäri ja tämän kaartilaisetkin omissa suojissaan. Kunpa vain tuulen voima pysyisi ennallaan ja kunpa vain sadekin vielä hiukan paranisi iltaan mennessä, niin ei Britan huolisi ensinkään säikähtää hänen tuloaan.
Vielä he kerran levähtivät lähempänä Lieksaa olevan Kinahmonsaaren rannassa. Siitä lähdettäessä oli ilta pimenemässä ja myrskyn voima näytti yhtenään yltyvän, ja sadettakin rupesi pian tulemaan taivaan täydeltä. Riiko siunaili ja sadatteli, että olipas saatu oikea lemmon ilma, mutta Hilippa naureskeli itsekseen: Mainio ilma, itsensä Isä Jumalan lähettämä tai pyhäisen Miikkulan toimittama! Hänen tiensä tasoittui selväksi ja siloiseksi, ei ollut nyt mitään vaaraa pelättävissä.
Kun he joutuivat Lieksanjoen suulle, oli syyskuisen yön pimeys jo sakeimmillaan. Myrsky lakaisi ankaralla voimalla aukeaksi paljastettua kaupunki saarta ja vastavirtaan lyövät laineet olivat kohottaneet veden saaren ympärillä. Koko saari näytti olevan häviämässä aaltojen alle ja taivaasta tuli kaatosade, joka lisäsi tulvan voimaa.
Saaren rannasta oli tuuli ryöstänyt ajelulle useampia porvarien veneitä. Niitä heittelehti virran suulla ankarassa ristiaallokossa ja tämän tästä kolahteli Hilipan pursi pimeässä näihin karkulaisiin, mutta eivätpä porvarit näkyneet tietävän mitään omaisuutensa häviöstä. Koko kaupunkisaari oli autio ja kuollut, omiin hökkeleihinsä olivat painuneet sen asujamet, ei näkynyt ainoata valon pilkahdusta saarelta eikä kuulunut edes koiran haukuntaa.
Tavallisesti he olivat kauppamatkoilta palatessaan soutaneet ohi Lieksan kylän ja pysähtyneet vasta Pankakoskella Pervusa Vaakanaisen taloon. Niin luuli Riiko nytkin tehtävän, mutta herra Henrikin virkatalon rannassa pysähdytti Hilippa soutunsa ja hyppäsi maihin. Riiko kuuli pimeästä hänen matalan äänensä:
— Odota minua Pankakoskella!
Niin hän meni menojaan, hävisi pimeyteen.
* * * * *
Myrsky möyryää ulkona, kolistelee räystäslautoja, vonkuu nurkissa ja piiskaa sadepisaroja tiiviisti suljettuihin akkunaluukkuihin, mutta sisällä Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä.
Takassa on suuri hiilos. Se on kyllä peitetty tuhkan alle, mutta milloin mistäkin kohdasta tuhkakerros murtuu ja näkyviin tuikahtaa hehkuva hiili. Kuin yksinäinen, ihmettelevä silmä se kiiluu ovensuusopen hämärässä ja tähyilee uteliaana pirtin peräpuolelle.
Siellä oli muutakin valoa. Lähellä pöytää, seinävierellä olevan matalan kaappihyllykön päällä on jykevätekoinen, kaksihaarainen kynttiläjalka, jonka molemmat kynttilät ovat sytytetyt. Tämä antoikin valoa niin paljon kuin tarvittiin, se valaisi seinävierellä olevan Brita neidon korkean vuoteen, se valaisi vuoteessaan tyynyjen ja peitteiden kaaoksessa istuvan Britan ja vuoteen vieressä rahilla istuvan Hilipan.
Aluksi oli Brita aika lailla hämmästynyt Hilipan saapumista. Ensin hän luulikin Hilipan kolkutusta tuulen kolisteluksi, ja kun sitten Hilippa vettä valuvana ja uhkean terveenä työntyi hänen pirttiinsä, joutui Brita melkein neuvottomaksi. Tuskin hän kykeni paljonkaan auttamaan Hilippaa valon sytyttämisessä ja muutenkin hän taisi käyttäytyä hullusti, huolehti tarpeettoman paljon Hilipan vettä valuvien päällysvaatteiden kuivaan ripustamisesta, ja siinä se sattui sitten, että Hilippa kaappasi hänet syliinsä sellaisena kuin hän oli, yöpukimissaan, aivan hävettävän vähäisissä pukimissa ja runsas tukkansa melkein hajallaan. Mutta Hilippa uhkui niin syntisen voimakasta terveyttä ja sepä se saikin Britan hiukan sekomaan tehtävissään.
Pian hän sentään tointui ensi hetken hämmingistä ja irrottautui pontevasti, ylen päättäväistä tarmoa osoittaen Hilipan syleilystä. Hän pujahti korkeaan vuoteeseen ja sinne päästyään hän kasasi ympärilleen peitteitä ja tyynyjä, aivan kuin linnoitukseksi, lujaksi suojavarustukseksi. Ja Hilippa sai jäädä varustuksen ulkopuolelle, hän sai tyytyä istumaan rahilla Britan vuoteen vieressä.
Ja tänne hyvään turvaan päästyään Brita muisti, että oikeastaan hänen pitikin olla suutuksissaan Hilipalle. Hän oli kesän ja syksyn kuluessa ajatellut niin paljon Hilipan asioita, eikä tämä vintiö koko aikana antanut vähäisintäkään elonmerkkiä itsestään. Tai oikeastaan oli Hilippa antanut elonmerkkejä liiaksikin, mutta ei hänelle, Britalle, ja tämä loukkasi ja haavoitti syvästi Britan sydäntä. Hilippa olisi ansainnut hyvinkin ankaran rangaistuksen, minkä rangaistuksen hyvänsä, kun tuotti ystävilleen niin paljon unettomia öitä.
Britalla oli tänä syksynä ollut muitakin huolia. Hänen äitinsä, Helga rouva, oli ruvennut sairastelemaan ja muutenkin oli äiti niin kovin onneton, kun isä piti julkeasti yhteyttä milloin minkin naikkosen kanssa. Niitä tuli jo heidän kotiinsakin ja Helga rouvan ja Britan ja Britan pienempien sisarien piti sietää tätä häpeää ja nöyryytystä.
Siinä oli jo surujen syitä tarpeeksi ja siihen tuli vielä tämä nuoren karjalaisen asia. Isä oli mennyt Kajaaniin ja Brita pelkäsi, että nyt isä koetti hyvällä tai pahalla saada tänne Lieksaan rakuunoita, joista hän oli jo kokonaisen vuoden yhtenään puhunut ja unelmoinut. Ja sitten alkaisi taistelu, säälimätön taistelu, jossa kävisi Pankajärven miesten huonosti. Ja yhtäkaikki välitti nuori karjalainen niin vähän ainoista ystävistään, antoi näiden murehtia ja kyynelöidä ja kulki itse noin syntisen reippaana ja huolettomana.
Oikeastaan oli aivan liikaa, että hän nyt oli avannut ovensa Hilipalle, mutta siihenpä saikin lempeys ja hellämielisyys loppua. Lämmitelköön nyt Hilippa hetkisen kohmettuneita jäseniään ja sillä aikaa hän pitää Hilipalle ankaran parannussaarnan, jonka hän silloin kauniina kesäyönä jätti pitämättä. Eikä nyt säästettäisikään sanoja, Brita tunsi sydämensä niin täydeksi, että Hilipan korvat kyllä kuumenisivat häntä kuunnellessa.
Sade rapisee ulkona ja myrsky ulvoo ja tohisee nurkissa, mutta Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä. Ja Brita on aloittanut puhumisensa, hän on päättänyt ohjata Hilipan oikealle tielle, tosin myöhään, mutta Brita arveli, että parempi tehdä myöhäänkin tarmokas yritys Hilipan pelastamiseksi kuin antaa hänen päänään joutua tuhoon ja turmioon.
Brita puhuu ja puhuu ja hän osasi nyt jo sovittaa sanansa niin taitavasti, etteivät ne haavoittaneet Hilipan mieltä. Brita oli niin paljon mietiskellyt karjalaisrahvaan oloja, kyllä hän osasi niistä nyt jo puhua paljon paremmin kuin silloin ensi kerran Hilipan tavatessaan. Silloin oli Hilippa keskeyttänyt hänet, mutta nyt kuunteli Hilippa hänen sanojaan tarkkaavaisena, ylen tarkkaavaisena.
Ja vaikka Brita olikin päättänyt pitää Hilipalle ankaran nuhdesaarnan, niin taisi kuin taisikin Britan ääneen tulla niin paljon lämpöä, että tuo äänen värinä aivan lumosi Hilipan; hän vallan unohti vastaanväittämisen silloinkin, kun ehkä olisi ollut väittämisen syytä.
Brita kuvaili karjalaisrahvaan monia kärsimyksiä Ruotsin vallan aikana ja todisteli Hilipalle, että karjalaisten omien johtomiesten velvollisuutena olisi ollut puolustaa heikompien kanssaveljiensä asiaa. Tietysti Ruotsin valtakunnan lainkin olisi pitänyt suojella karjalaisia, mutta kun lain valvojat paljon useammin polkivat kuin suojelivat karjalaisrahvasta, niin olisi edes tämän rahvaan omien parhaimpien miesten pitänyt olla uskollisia omalle heimolleen.
No, ehkä he luulivat olevansakin uskollisia, mutta he tekivät enemmän vahinkoa kuin hyötyä karjalaisten asialle. Vai luuliko Hilippa sen koituvan hyödyksi heimolleen, kun karjalaisten parhaat miehet täällä Lieksan kylässä ja Pankajärvellä ja muuallakin asettuivat uhkamielisinä Ruotsin lain ulkopuolelle, aivan kuin se laki ei olisi ollutkaan heitä varten? Omaa etuansa tavoitellen he kulkivat salakaupoilla ja mikäpä oli siitä seurauksena? Pian hän sen sanoi, mikä oli seurauksena. Ahneudessaan heikäläiset, ruotsit, tietysti ostivat varsin kärkkäästi karjalaisten kauppaamia, rajantakaisia tavaroita. Olipa moni heikäläinen edessäpäin olevinaan karjalaisten ystäväkin, mutta takanapäin puhuttiin näistä ystävistä halveksivasti, nimiteltiin heitä salasaksoiksi, »ryssän kaupan» kävijöiksi ja miksi lienee nimiteltykään. Kohottiko tämä kenties karjalaisten johtomiesten arvoa? Kyllä Hilipan piti ymmärtää, kohottiko se heidän arvoaan kenenkään silmissä. Isä piti heitä melkein lainsuojattomina ja niin pitivät heitä Brahean porvarit ja hyvin monet muutkin tällä pokostalla. Ja sen mukaista oli sitten koko karjalaisrahvaan kohtelu; kun johtomiehet olivat tuollaisia, halveksittuja, niin mitäpä muistakaan säälimään!
Hilippa kuunteli hämmästyneenä Britan sanoja. Ei hän todellakaan ollut konsanaan ajatellut, että hänen suolamatkansa lisäisivät ympäri pokostan karjalaisrahvaan kärsimyksiä, mutta niinpä nyt Brita hänelle todisteli.
— Eikö tämä ole arvotonta sinulle? ja harmi värisytti Britan ääntä. — Onko sinulla sydäntä lisätä yhtenään toisten huolia ja kärsimyksiä? Kerran sinä, Hilippa, avasit minun silmäni… muistatko tuon ensi tapaamisemme Mafilon vieraspirtissä? Siellä sinä puhuit minulle niin leimuavia sanoja meikäläisten tekemistä vääryyksistä ja siitä alkaen olen minä näitä asioita mietiskellyt. Enkä minä koskaan tahdo kieltää meikäläisten vääryyksiä, vaan olettepa tekin osaltanne niihin syypäitä… sinäkin, Hilippa, olet niihin syypää! Ja sinusta minä tahdoin uskoa parempaa! Sinä olet niin väkevä ja uljas, väkevin ja uljain mies heimosi keskuudessa ja miten paljon sinä voisitkaan helpottaa karjalaisraukkojen ahdinkotilaa… oman heimosi ahdinkoa! Miksi et sitä tee? Miksi et valitse itsellesi arvokkaampaa elämänuraa, jolla voisit kohota meikäläisten… ruotsien rinnalle?
Ja niin innostuu Brita kuvailemaan, miten hän silloin voisi tehdä paljon hyvää karjalaisille kanssaveljilleen. Kaikki ruotsit, heikäläiset, häntä kunnioittaisivat… yksin isäkin häntä kunnioittaisi! Ja silloin hänen sanojaan kuunneltaisiin, kun hän nousisi puolustamaan karjalaisten asiaa… moni vääryys jäisi tekemättä… moni karjalainen saisi pitää viljelmänsä, joita hänen ahnas naapurinsa tavoitteli omikseen!
Kauan puhui Brita. Hänen hienoja, kalvakoita kasvojaan värjäsi kaunis rusoitus, hänen pieni, tarmokas leukansa vavahteli sisäisestä kiihtymyksestä ja hänen suuriin silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen loiste.
Hän oli tällä hetkellä unohtanut olevansa Brita Henrikintytär, hän oli vain nuori nainen, nainen täynnä palavaa hehkua ja intohimoa, ja hän kutoi nyt ensimmäisiä lujia kahleitaan kesyttääkseen miehen, väkevän ja yltiöpään miehen, tasoittaakseen tämän miehen askeleet, hillitäkseen hänen villin voimansa ja ohjatakseen tätä voimaa oman tahtonsa mukaan.
Ja lumottuna kuunteli Hilippa hänen sanojaan, tuo terveyttä uhkuva, huimapää Hilippa. Ei juolahtanut enää Hilipan mieleen vastaan väittäminen, ei, hän näki jo tulevaisuutensa uutena, Britan kuvailemana ja näki jo Britan itsensäkin eroamattomasti tähän tulevaisuuden kuvaan kietoutuneena.
Sade rapisi ulkona ja tuuli vongahteli nurkissa, mutta sisällä Britan pienessä neitsytpirtissä oli kodikasta ja lämmintä. Hiiloksen hehku oli jo sammunut, mutta kynttilät valaisivat huonetta juuri ja juuri sen verran, että nuo kaksi nuorta ihmistä näkivät toistensa silmien loisteen. Enemmän heidän ei tarvinnut nähdäkään, heidän ääntensä värinä kertoi kaiken muun.
Tarpeettomia olivat Britan ympärilleen kasaamat varustukset, peitteet ja tyynyt. Hilippa oli jo siksi paljon kesytetty, että Brita olisi voinut aivan hyvin hajoittaa nuo varustuksensa.
Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt ennen kuin Hilipan lähtiessä. Hän oli luvannut, että Hilippa saisi pian toistamiseen tulla hänen luokseen ja sitten hän nousi tyynyjensä ja peitteidensä sotkusta ja läksi saattamaan Hilippaa. Hän meni Hilipan mukana pimeään sintsiin asti ja siellä hän äkkiä tarttui Hilipan kaulaan ja painoi Hilipan huulille pitkän, polttavan suudelman.
Hilippa hävisi pimeyteen ja myrskyyn. Mennessään hän horjahteli kuin juopunut ja juopunut hän olikin. Britan sanat, Britan äänen lämmin värinä, Britan silmien loiste ja Britan polttava suudelma olivat hänet juovuttaneet.
Herra Henrikki on palannut Kajaanista ja heti hänen kotiuduttuaan ryhdyttiin kaupunkisaarella outoihin varusteluihin. Kesken pahimpien syksysateiden siellä rakennetaan uusia suojia, tiesi mitä tarkoitusta varten. Rakennetaan kahta taloa kerrassaan ja vielä lisäksi tilavia ulkosuojia, talleja tai mitä muuta rakennettanee.
Herra Henrikki on kuin muuttunut toiseksi mieheksi, hän on lakannut ärisemästä ja sadattelemasta, tuskin näytti enää muistavankaan Pankajärven salasaksoja. Hyvätuulisena ja touhukkaana hän kulkee virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä, valvoo itse rakennustöitä.
Ja kaupungin porvarit, nuo herra Henrikin kaartilaiset, ovat kaikki innokkaita apumiehiä. Nuo kitupiikit ja natisijat, jotka tähän saakka ovat tuskin uhranneet ainoatakaan äyriä, ainoatakaan päivätyötä avustaakseen kaupunkinsa julkisten rakennusten kuntoon panemista, ovat nyt yhtäkkiä muuttuneet ylen avokätisiksi ja avuliaiksi. Omilla rahoillaan he ovat palkanneet suuren joukon taitavia salvumiehiä ja itse he soutavat tuulessa ja sateessa kaupunkisaarelle rakennushirsiä. Porvari Mooses, kuuro porvari Mathias, suolakauppias, ja porvari Iikka, hyvän sävyinen hölmö, aivan kilpailevat, kuka saisi noudetuksi useampia hirsiä.
Itse syökärikin, rätisevä viskaali Pentti on siellä samassa touhussa. Ei hän välitä veroaprakoidensa kantamisesta, ja kun toiset hänelle leikillään muistuttelevat Pankajärven miesten kesällisistä kolttosista, niin rätisevä syökäri vain naureskelee.
Brita huomasi kaikesta, että nyt oli vihdoin tulossa rakuunoita, ja säikähdytti tämä huomio häntä hiukan, mutta eipä hän kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, ei läheskään neuvottomaksi.
Britakin tekee näet omia varustelujaan. Vähintäin yhtä tarmokkaana ja toimintahaluisena kuin konsanaan isänsä hän kulkee oman neitsytpirttinsä ja asuinrakennuksen väliä. Äitinsä, Helga rouvan sairauden vuoksi on Britan pitänyt ottaa emännyys ja tämä antoi hänelle paljon työtä ja huolia, eikä Brita kuitenkaan unohda siinä sivussa omia asioitaan.
Britan kaunis, hiukan esiin työntyvä leuka aivan vavahtelee tarmoa ja hänen suurissa, syvänsinisissä silmissään asuu nykyjään yhtenään tuo ihmeellinen loiste, joka kykeni lumoamaan hänen neitsytpirttiinsä joutuneen Hilipan, väkevän ja yltiöpään karjalaisen. Tuo Britan silmien loiste se osoittikin paremmin kuin mikään muu, että Britan vireät aivot kypsyttelivät nykyisin suuria suunnitelmia.
Nämä suunnitelmat eivät tähdänneet mihinkään sen vähempään kuin rauhan ja sovun rakentamiseen Pielisen pokostan ruotsien ja karjalaisrahvaan välillä. Brita uskoi itsensä hyvän kaitselmuksen määränneen hänet tällaiseksi sovun rakentajaksi, jonkinlaiseksi välittäjäksi isänsä ja Pankajärven miesten taistelussa. Sitä varten oli kohtalo satuttanut Hilipan hänen tielleen, sitä varten hänen oli sallittu tutustua nuoreen ja komeaan karjalaismieheen, uljaimpaan karjalaisheimon edustajaan tällä pokostalla. Hänen piti käännyttää ja kasvattaa tämä karjalainen uudeksi ihmiseksi, kohottaa hänet kaikessa heikäläisten, ruotsien rinnalle.
Niin, epäilemättä hänen piti käännyttää Hilippa ruotsien uskoonkin… heikäläisten uskoon. Tämä oli suuri ja ylevä tehtävä ja Brita tiesi siinä onnistuvansa. Kirkkoherra Anders, karjalaisvihollinen, ei ollut saanut käännytetyksi vielä ainoatakaan karjalaissielua, mutta hänpä käännyttäisi parhaimman karjalaisten joukosta. Hän saattaisi häpeään töykeän ja kiihkoilevan papin, hän saattaisi häpeään kaikki ne, jotka näkivät karjalaisissa vain Ruotsin valtakunnan ja sen oikeaoppisen kirkon vihollisia.
Hänen isänsä valmisteli taistelua ja väkivaltaa, mutta Britan mielestä oli jo väkivalta riehunut tarpeeksi kauan, jo oli aika laskea aseet ja suoda karjalaisraukoillekin Ruotsin oikeamielisten lakien turvaama rauha. Ja rauha syntyi itsestään, kun Hilippa, karjalaisheimon uljain mies, siirtyi heikäläisten leiriin. Hilippa voi helposti taivuttaa toisetkin Pankajärven miehet sovintoon ruotsien kanssa, vieläpä Brahean porvarien ja isänkin kanssa. Asia oli niin häikäisevän yksinkertainen, ettei Brita voinut muuta kuin uskoa kaikkiviisaan kaitselmuksen ohjanneen hänen askeliaan ja ajatuksiaan.
Brita tapasi nykyisin Hilippaa varsin usein. Syksyn pimeät yöt suojasivat Hilipan käyntejä, reippaana ja terveyttä uhkuen hän saapui milloin pikku veneellä soutaen, milloin muita teitä Britan luo, ja myöhään aamuyöhön silloin aina valvottiin Britan kodikkaassa neitsytpirtissä. Britan piti puhua Hilipalle niin monista asioista, aina pyrkivät yöt kesken loppumaan eikä ollut muuta neuvoa kuin erotessa piti kutsua Hilippa uudestaan, yhä uudestaan.
Hilippa olikin jo paljon muuttunut entisestään. Varsinkin Britan luona ollessaan hän oli lauhkea kuin lammas, tuskin vahingossakaan enää ilmestyi tuo entinen yltiöpään hymy Hilipan huulille, tuskin milloinkaan enää leimahti Hilipan silmiin tuo entinen, kiihkoisa palo, joka oli melkein säikähdyttänyt Britaa. Ei, Hilipan silmien ilme oli muuttunut niin syväksi ja miehekkääksi, siinä oli jotakin uneksivaa, mutta näkipä Brita näiden silmien katseessa olevan voimaakin. Sitä uhkui ja uhosi Hilipan koko olennostakin, mutta Hilippa osasi nyt jo hillitä voimaansa ja Brita ihaili tätä Hilipan kasvavaa tarmoa. Hän oli ylpeä ja onnellinen, kun oli saanut ohjatakseen tämän voimakkaan miehen.
Hilippa oli jo luvannut lopettaa kaupoilla kulkemisen ja ruveta luomaan itselleen uutta tulevaisuutta Britan toivon mukaan. Aluksi ryhtyisi Hilippa rakentamaan itselleen uudistaloa Pankajärven karjalaiskylään. Heidän vanha sukutalonsa oli kyllä vauras ja oli siinä vähän viljelyksiäkin, mutta Hilippa ei tahtonut käydä näitä viljelyksiä jakamaan vanhemman Arhippa veljyensä kera. Arhippa sai pitää vanhan sukutalon kaikkineen, Hilippa aikoi rakentaa itselleen oman talon ja niin oli parempi Britankin mielestä. Se työ sopi Hilipalle, uljaalle ja väkevälle Hilipalle, Hilippa kyllä kykeni rakentamaan omin käsin talonsa ja koko tulevaisuutensa!
Aivan äkkiä ei Hilippa kuitenkaan voinut luopua kaikesta entisestä, hänen pitäisi vielä tänä talvena mennä viimeisen kerran Vienan matkalle, Suman markkinoille. Oli monta kauppaveikkoa matkoilla ympäri Ruotsin Karjalan, ne kotiutuisivat Lieksan markkinoiden aikana ja toisivat kai mukanaan melkoisen määrän metsänviljaa. Lieksan markkinat Hilippa kyllä lupasi jättää rauhaan, mikäli tämä asia riippui hänen tahdostaan, mutta nuo muualta kertyneet metsänviljat hän kuitenkin veisi tovereineen myytäväksi.
Vaan sepä sitten saisi ollakin hänen viimeinen kauppamatkansa, keväthankien joutuessa hän jo heiluisi omalla pirttirakennuksellaan Vannilan niemen tyvellä. Sinne oli hän jo katsonut oman uudistalonsa paikan, soman paikan kahden veden välisellä korkealla kannaksella, siinä niemen navalla. Siitä oli näköalaa molemmin puolin, Britakin ihastuisi siihen paikkaan, varmasti ihastuisi!
Sen Brita kyllä uskoi, mutta nyt oli hänen puhuttava vielä Hilipalle siitä kaikkein vaikeimmasta asiasta: Hilipan kääntymisestä heikäläisten… ruotsien uskoon. Joulu jo läheni, lumet olivat tulleet maahan ja kaupunkisaarella rupesivat valmistumaan nuo uudet rakennukset, joita oli kahden kuukauden ajan joudutettu niin tulisella kiireellä. Silloin Brita ajatteli, ettei hänen sopinut lykätä enää tuonnemmaksi tärkeintä askeltaan Hilipan käännytystyössä.
Liekö Hilippakin jo odotellut tämän keskustelun joutumista. Merkillisen vakavana ja hiljaisena hän tällä kertaa kuunteli Britan sanoja, ja kun Brita oli lopettanut puhumisensa, kesti hyvän aikaa vaitioloa. Vihdoin kysyi Hilippa:
— Ja pitäisikö minun mennä itsensä pääpappi Andersin luo pakisemaan tästä asiasta?
Hän koki tekeytyä vallan rauhalliseksi, koki hiukan naurahtaakin tuota kysymystä esittäessään, mutta Britan korva ei voinut erehtyä. Brita kuuli tuon kysymyksen tulevan kovin raskaasti, kovin vaikeasti, ja hän ymmärsi erinomaisen hyvin Hilipan mielen. Tämä oli muutenkin vaikea asia Hilipalle, kun piti nousta kaikkia oman heimonsa ennakkoluuloja vastaan, ja kaksin kerroin vaikeaksi teki asian, kun kirkkoherra Anders kohteli niin kovin tylysti karjalaisrahvasta.
Ei, Hilipan oli kai mahdotonta nöyrtyä niin paljon ja Brita kiiruhti selittämään, että tuskinpa oli aivan välttämätöntä mennä itsensä kirkkoherra Andersin luo. Nurmeksessa oli kappalainen, pastori Lars Laurentii, lempeä ja hyväluontoinen mies, jonka ei tiedetty milloinkaan erityisesti ahdistelleen karjalaisrahvasta, ja Brita arveli Hilipan voivan mennä yhtä hyvin hänenkin luokseen asiastaan puhumaan.
Hilippa lupasi lähteä Lauri papin luo. Hän kyllä ymmärsi, että tämä askel oli välttämätön… Britan vuoksi. Ruotsien ankaran lain edessä hän ei muuten saisi milloinkaan Britaa omakseen ja Britan voittaminen oli hänelle pääasia. Hän kysyikin nyt ensimmäisen kerran Britalta suoraan:
— Ja tuletko sitten minun omakseni, armahainen Brita? Tuletko julkisesti ja taattosi kiellon uhallakin minun omakseni, kun olen kääntynyt ruotsien… teikäläisten uskoon?
Ja yhtä mutkattomasti vastasi Brita:
— Tulen, Hilippa, minä tulen sinun omaksesi isäni kiellon uhallakin! Heti kun olet muuttanut meidän uskoon, olen valmis tulemaan omaksesi eikä mikään mahti saa sitten enää väistymään minua sinun rinnaltasi!
Hänen suurissa silmissään välkkyi kyyneleitä ja näistä kyynelistä näkiHilippa, että hän saattoi luottaa Britan sanoihin.
Erotessaan he sopivat, että Hilippa kävisi joulunpyhien aikaan Lauri papin luona ja saapuisi sitten vielä ennen viimeiselle Vienan matkalle lähtöään kertomaan Britalle käynnistään.
Hilippa lupasi tulla viimeisen kerran Britan luo Lieksan markkinoiden aikaan. Muuta asiaa ei hänellä olisikaan markkinoille, mutta siinäpä olikin asiaa tarpeeksi, ennen viimeiselle kauppamatkalle lähtöään hänen piti kuin pitikin vielä kerran nähdä armahainen Brita.
Ja Brita taisi pitää tuota viimeistä tapaamista vähintäin yhtä tärkeänä. Hän ei tahtonut jättää käännytystyötään keskeneräiseksi!
* * * * *
Rakuunat saapuivat joulunpyhien väliviikolla, kokonainen tusina arpisia, monessa lemmon leikissä karaistuneita palkkasotureja. Heidän johtajanaan oli nuori kreivillinen luutnantti Marcus Jöraninpoika ja aliupseerina vanha kersantti Pietari Keihäs, joka oli jo syksyllä ollut äkseeraamassa herra Henrikin kaartilaisia.
Miehistö majoitettiin kaupunkisaarelle hätäisesti kyhättyihin suojiin, luutnantti Marcus sai toistaiseksi asettua asumaan herra Henrikin virkataloon.
Herra Henrikin unelma oli siis vihdoin toteutunut, hänellä oli nyt rakuunoita, tusina jylseitä ja arpisia sotureja. Niillä sopi ryhtyä tiukkaan otteluun salasaksojen nujertamiseksi, pormestarin viitta oli siirtynyt jo miltei käden ulottuville.
108
109
No, tuo kreivillinen luutnantti näytti kyllä hiukan liian lempeältä, naisten sankarilta, vaan osasipa herra Henrikki itsekin tarpeen tullen komentaa rakuunoita. Ja kenties hän osasi järjestää asiat niin, että saisi nuoren luutnantti Marcuksenkin pysyväisesti komentoonsa. Kenties! Hän antoi nyt kreivillisen luutnantin asua heillä ja katsella tuota Britaa. Brita oli kuin olikin hiton soma katseltavaksi, sepähän ihme, ettei luutnantti Marcus joutuisi pian hänen komentoonsa!
Toistaiseksi oli pääasia, että rakuunat olivat nyt saapuneet. Toivorikkaana odottelee herra Henrikki heti uuden vuoden alussa joutuvia markkinoita. Hän on jälleen kutsunut Kajaanin porvareja markkinoille ja luvannut heille tällä kertaa hyvän riistasaaliin, niin mainion, että heidän entisetkin tappionsa tulisivat runsaalla mitalla korvatuiksi.
Markkinat joutuivat ja Kajaanin porvarit noudattivat kutsua, saapuivat suurella joukolla tavoittamaan halpaa metsänviljaa, mutta jälleen tuli pettymys. Riistamarkkinat jäivät mitättömän vähäisiksi. Mikä lie ollutkin syynä, karjalaisia salasaksoja ei näkynyt ei kuulunut, mutta poissa pysyivät turkistavarain kauppaajatkin markkinatorilta. Näytti siltä kuin olisivat ne veitikat odotelleet joitakin uusia ostajia ja piiloitelleet metsännahkoja majapaikoissaan.
Herra Henrikki ei kuitenkaan vielä menettänyt toivoaan. Hän uskoi, että toisena markkinapäivänä ilmestyisi kätkössä oleva metsänvilja näkyville. Tällä toivolla hän lohdutteli ääneensä nurisevia Kajaanin porvareja ja ryhtyi samalla varokeinoihin, jotta karjalaisveijarit eivät pääsisi vain mitenkään sotkemaan markkinoiden kulkua. Hän uskoi karjalaistenkin yrittävän toisena markkinapäivänä tai kenties yrittäisivät jo yön aikana ja sepä oli nyt estettävä.
Ensimmäisen markkinapäivän iltana, pimeän jouduttua, komennettiin rakuunat pieninä kahden ja kolmen miehen kokoisina ryhminä liikkeelle. Ja niin miehitettiin Lieksan karjalaiskylässä kaikki ne talot, joiden tiedettiin vanhastaan olevan Pankajärven salasaksojen ja näiden apurien tyyssijoja.
Kaikkein vankin vartiojoukko asetettiin herra Henrikin virkatalon naapurina olevaan Mafilo Vaakanaisen taloon ja tälle vartiostolle annettiin tiukka määräys, että kaikki yön aikana taloon ilmestyvät vieraat oli vangittava ja jos yrittäisivät livistää karkuun, sai heidät arvelematta ampua!
Herra Henrikki oli juonensa onnistumisesta niin varma, että hän tarjosi iltasella käräjäherroille ja talossaan majailevalle luutnantti Marcukselle höyryäviä punssimaljoja. Britan piti olla punssia keittämässä ja tarjoilua hoitamassa. Isäntä itse tyhjensi maljan toisensa jälkeen ja pauhasi vierailleen:
— Juokaa, miehet, rohkeasti, huomisaamuna on ainakin yksi kettu satimessa!
— Kukapa tuo rohkea kettu olisi? utelee luutnantti Marcus epäilevästi.
— Kukapa muu kuin nuori Hilippa Vanninen, Pankajärven suurin salasaksa! julistaa herra Henrikki varmana.
Hahhahhaa! Kyllä hän tunsi aivan tarpeeksi tuon veijarin kolttosia. Jo monasti ennenkin oli tuo lurjus osoittanut suorastaan uhkamielistä rohkeutta ja saatiin olla vallan vakuutettuja, että hän tänäkin yönä ilmestyisi esille!
Näin rehentelee herra Henrikki punssin kiihoittamana. Hän antaa kutsuaMafilon taloon piiloitettujen rakuunain johtajan, vanhan kersanttiPietarin pitohuoneeseen ja kaataa tälle omakätisesti täpötäyden maljanhöyryävää punssia.
— Maista tuosta rohkaisua saadaksesi! mylvii hän innoissaan. — Ja muistakin varoa, että elävänä on se kettu pyydystettävä… mikäli mahdollista, elävänä, jotta tämä laamanni saa hänet tuomita lämpimiltään kaakinpuuhun raippoja saamaan! Mutta jos pääsee käsistänne karkuun livahtamaan, niin ampukaa! Ampukaa arvelematta ja hyvin tähdäten!
Kersantti Pietari lupasi kyllä hyvin hoitaa tehtävänsä.
— Perhanan pojat, ei juoksentele tämän yön jälkeen se lemmon salasaksa! pauhasi hän mahtavia viiksiään väännellen. — Kun lähetämme siihen veijariin puoli tusinaa musketin kuulia, niin jo lopettaa juoksemisensa, lopettaa lempo vieköön!
Hän oikeni juhlalliseen kunniantekoasentoon ja koikkelehti sitten tiehensä suuria kannussaappaitaan kolistellen.
Herra Henrikin katse seuraa miehen menoa, hänen veristävät silmänsä välähtävät niin kuin saalista vainuavan ahman silmät. Hän kaataa pikimustaan partaansa höyryävää punssia ja nauraa röhisee raakaa nauruaan.
Laamanni Johannes Curnovius sivelee sileäksi ajeltua naamaansa ja mietiskelee, mitenkä hän voisi vielä lykätä seuraaviin käräjiin herra Henrikin pormestariksi nimittämisen. Rakuunat ja laajat valtuudet taistellakseen salasaksoja vastaan oli tuo peto saanut, melkein liian laajat valtuudet, mutta eikö hän keksisi vielä veruketta tuon nimityksen lykkäämiseen.
Laiha ja kuivettunut viskaali Pentti rätisee kuin palava katajapehko. Ahkerasti hänkin hörppii punssia, mutta siitä vain rätinä yltyy ja kiihtyy. Merkillinen katajapehko, kun ei sammunut sammuttamallakaan, äityi vain rätisemään!
Nuori luutnantti Marcus juo kaikkein varovammin. Hänen kauniit, kosteat silmänsä seuraavat hiljaisella osanotolla Brita neidon liikkeitä. Hänestä näytti Brita tänä iltana sairaalta, kovin sairaalta, mutta tuo julma isä ei armahtanut tytärtään. Olisi saanut jo laskea Britan lepäämään, jo tässä oli tarpeeksi pidetty juominkia!
Mutta vielä piti Britan tuoda suuri kannullinen höyryävää punssia. Vasta tämän jälkeen hän sai isältään luvan lähteä omaan neitsytpirttiinsä. Nuori luutnantti yritti häntä saattamaan, mutta hätäisesti, melkein pelästyneenä torjui Brita hänen ystävällisen tarjouksensa ja pujahti nopeasti ulos huoneesta.
Britan hermot olivat tänä iltana joutuneet ankaralle koetukselle. Tuo Hilipan pään menoksi viritetty salajuoni ja isänsä lakkaamaton kerskailu olivat kiduttaneet häntä siihen määrään, että Brita tunsi itsensä aivan uupuneeksi mennessään pihamaan ylitse omaan neitsytpirttiinsä.
Britalla oli todella huolen syytä, sillä hänkin uskoi melkein varmasti Hilipan yrittävän tänä yönä luoksensa. Olihan Hilippa luvannut tulla markkinoiden aikaan ja huomenna oli viimeinen markkinapäivä. Tänä yönä pitäisi siis Hilipan tulla… tänä yönä! Ja Brita tiesi yhtä hyvin kuin isänsäkin, ettei Hilippa antaisi niinkään vaarojen säikyttää itseään. Hilippa yrittäisi… varmasti yrittäisi ja joutuisi isän virittämään ansaan… tulisi ammutuksi, sillä elävänä eivät saisi Hilippaa käsiinsä!
Brita oli oman pirttinsä puolelle joutuessaan niin järkytetty, että sulki sintsin oven tiukasti hakaan. Vasta pimeään pirttiin jouduttuaan hän muisti, että ovihan piti jättää avoimeksi… Hilipan varalta, vaikka toivotonta olikin Hilipan odottelu! Voi miten varomaton hän oli ollutkin, kun kutsui Hilipan vielä luokseen… suoraan kuoleman kitaan!
Pimeässä liikkuessaan ei Brita huomannutkaan, että joku seisoi hänen vieressään. Nyt hänet kopattiin ilmaan, Britan huulilta yritti päästä säikähdyksen huudahdus, mutta onneksi Hilippa oli nopea… sulki hänen huulensa tulisella ja pitkällä suudelmalla, niin pitkällä, että hervottomaksi mennyt Brita ennätti jo hiukan rauhoittua, ennen kuin sai tilaisuuden hengähtää.
Ja nyt istuivat he jälleen Britan kodikkaassa neitsytpirtissä ja Brita itki ja nauroi kuvatessaan Hilipalle tämäniltaista pelkoaan. Ja mitenkä ihmeessä Hilippa oli päässytkin tänne elävänä ja terveenä?
Hilippa nauroi huolettomasti.
— Mitäpä tuossa paljon kertomista! Joen jäätä hiihtelin tuonne saunan nurkalle ja siitä kävelin tänne pirttiin. Tiesin vallan hyvin Mafilon talon olevan vartioidun, ka tiesin senkin, että tämä talo on ilman vartijoita. Ketäpä salasaksaa tänne vuotettaisiin… herra Henrikin virkataloon!
Siinä oli koko hänen seikkailunsa, vallan vaaraton ja terveellinen hiihtomatka. Mitäpä armaan Britan tarvitsi ruveta pelkäämään hänen vuokseen!
Ja edelleen kertoi Hilippa, että hän oli täältä sintsin ovelta katsellut, miten Brita kantoi tuolla hyvin valaistussa virkahuoneessa herroille punssikeitosta. Oli nähnyt senkin, kun Britan isä tarjosi höyryävän punssimaljan sille hölmölle aliupseerille ja tämä sitten läksi viiksiään väännellen koikkelehtimaan vartiopaikalleen. Kaiken oli hän saanut nähdä ikäväkseen asti odotellessaan Britan vapautumista!
Hilippa oli reippaalla mielellä. Melkein samaan hengenvetoon hän alkoi kertoa käynnistään Lauri papin luonakin. Brita sai olla rauhallinen, hän oli tehnyt neuvon mukaan, oli esittänyt asiansa varsin taitavasti ja Lauri pappi oli tullut ylen iloiseksi hänen aiheestaan. Oikein oli siunannut hänet ja antanut hänelle kirjojakin!
Vallaton veitikka silmissään kaivoi Hilippa poveltaan ABC-kirjan ja Lutheruksen suuren katekismuksen, kaksi uudenuutukaista kirjaa, jotka hän oli saanut Lauri papilta.
— Kas nämä sain muistoksi käynnistäni! nauroi hän ojentaessaan kirjat Britan nähtäväksi. — Sinä, Brita armaani, saat sitten opettaa minulle niiden koukeroisia puustaveja!
Brita lupasi kyllä huolehtia Hilipan opettamisesta. Kovin paljon ei vaadittukaan ensi hätään, sillä eipä moni ruotsikaan vielä taitanut edes ABC-kirjan puustaveja, vaikka kirkkoherra Anders olikin niin kopeata miestä laumansa puolesta. Mokoma lauma, kyllä Hilippa pian pääsisi sen tasalle, mutta hänen piti kohotakin korkeammalle… paljon korkeammalle!
Brita ei sanonut, miten korkealle hän toivoi Hilipan kohoavan, mutta hänen loistavat silmänsä kyllä kavalsivat monta kunnianhimoista unelmaa.
Mutta äkkiä näytti Hilippa muistavan jonkin asian. Hän pakisi pehmeästi, ylen pehmeästi, mutta vakavasti:
— Tiedätkö, Brita, minkä vuoksi tuo nuori luutnantti on otettu teille asumaan ja elämään… minkä vuoksi?
Brita katsoi häneen kummissaan: Ei, sitä hän ei tiennyt ja liekö tuossa ollutkaan mitään sen suurempaa salaisuutta… kaupunkisaarella ei kai ollut luutnantti Marcukselle sopivata asuntoa.
Hilippa pudisti päätään: Olipas, kaupunkisaarella oli asunto… toinen niistä uusista rakennuksista oli varattu rakuunain päällikön asunnoksi, vaan se oli nyt tyhjänä! Kyllä hän tiesi nämä asiat, vaikkapa häntä ei nähtykään täällä päiväiseen aikaan. Ja tiesi hän senkin, minkä vuoksi nuori kreivillinen luutnantti asui herra Henrikin virkatalossa.
— Taattosi mielii naittaa sinut tuolle miehelle! — Hilipan ääni oli edelleen pehmeä, mutta hänen silmissään välähti. — Niin, armas Brita, hän aikoo naittaa teidät… kenties jo tänä talvena… ennen kuin minä saan pirttini valmiiksi! Ja kyennetkö sinä, armas Brita … kyennetkö sinä vastustamaan taattosi aikeita?
Pelästyneenä, melkein kauhistuen tuijotti Brita Hilippaan. Hän huomasi nyt vasta, miten oikeassa Hilippa oli, miten tarkoin Hilippa oli vainunnut hänen isänsä aikeet. Ei ollut varmaan sattuma, että nuori kreivillinen luutnantti oli otettu heille asumaan… siinä oli kuin olikin ansa… ansa hänelle!
Mutta hänpä aikoi repiä tuon ansan siekaleiksi, jo etukäteen hän tekisi tyhjäksi isänsä ovelat aikeet! Häntä ei naitettaisi kreivilliselle luutnantille, sillä hän tahtoi kuulua toiselle miehelle, hän tahtoi kuulua Hilipalle!
Ja Hilippa oli jo tehnyt hänen vuokseen suuren uhrauksen… montakin suurta uhrausta oli Hilippa jo tehnyt! Hilippa oli valmis luopumaan kaikesta entisestä… omasta uskonnostaankin oli Hilippa valmis luopumaan hänen vuokseen! Ja hänkö nyt lähettäisi Hilipan epävarmuuteen… kiduttavaan, raatelevaan epävarmuuteen pitkäksi aikaa… kenties kevääseen asti! Ei, hänen piti myös tehdä uhrauksensa ja antaa varmuus Hilipalle… täydellinen varmuus, että hän kuuluisi yksistään Hilipalle… ei kenellekään toiselle!
Neitseellinen häveliäisyyden puna väräjöi Britan poskilla ja kyyneleitä kohosi hänen silmiinsä. Suuria, kimmeltäviä kyyneleitä näkyi hänen silmissään ja niitä vieri hänen poskilleenko, kun hän ojensi vapisevat kätensä Hilippaa kohden, tarttui Hilipan kaulaan ja veti hänet puoleensa, sopersi hänen korvaansa palavia, kiihkeitä sanoja.
Hilippa kyllä heti käsitti Britan ajatuksen, mutta hän epäröi eikä tahtonut ottaa vastaan Britan uhrausta. Tuo huimapää karjalainen, joka oli huolettomasti nauraen antautunut Britan vuoksi niin moniin vaaroihin, uhmannut kaikkia päänsä menoksi viritettyjä ansoja ja pyydyksiä, tuo rohkea mies epäröi nyt… oli valmis lähtemään epävarmuuteen ja jättämään Britan koskemattomaksi. Hän suuteli kuiviksi Britan silmiin kohonneet kyynelet, tyynnytteli häntä ja kuiskutteli pehmeästi: