The Project Gutenberg eBook ofKreivin kaupunki 1This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kreivin kaupunki 1Historiallinen romaani Pietari Brahen aikuiselta Pielisen pokostaltaAuthor: Simo EronenRelease date: October 26, 2024 [eBook #74641]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1926Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIVIN KAUPUNKI 1 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kreivin kaupunki 1Historiallinen romaani Pietari Brahen aikuiselta Pielisen pokostaltaAuthor: Simo EronenRelease date: October 26, 2024 [eBook #74641]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1926Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Kreivin kaupunki 1
Historiallinen romaani Pietari Brahen aikuiselta Pielisen pokostalta
Author: Simo Eronen
Author: Simo Eronen
Release date: October 26, 2024 [eBook #74641]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1926
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIVIN KAUPUNKI 1 ***
language: Finnish
Historiallinen romaani Pietari Brahen aikuiselta Pielisen pokostalta
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.
Kirjani lukijalle.
Hiukan historiallista taustaa.
Tämä romaani on omalla tavallaan kuvaus Ruotsin suuruuden ajan karjalaispolitiikasta tai oikeammin tuon politiikan järkyttävästä lopputilityksestä vuosien 1656—58 venäläissodan aikana.
Stolbovan rauhassa v. 1617 sai ruotsalainen Suomi neitseellisen huomenlahjan, nimittäin parhaan osan nykyistä Karjalan maakuntaa — koko laajan alueen Vuoksen varsilta Nurmeksen kaukaisimpaan perukkaan asti. Se oli vanha Novgorodin aikuinen. Käkisalmen Karjala ja koko tässä maakunnassa asui yhtenäinen karjalaisväestö. Epäilemättä tämä väestö oli karjalaisheimon parhainta ainesta, vanhan kalevaisen laulun taitavaa sankaripolvea. Vuosisatoja se oli saanut kitua venäläisorjuudessa, Ruotsin suuruusajan hallituksen yleväksi tehtäväksi tuli nyt tämän herkkämielisen ja lahjakkaan heimon liittäminen muun Suomen kansalliseen ja sivistysyhteyteen.
Tämä suuri, historiallinen tehtävä olisi vaatinut viisasta ja varovaista, ennen kaikkea oikeamielistä rajaseutupolitiikkaa, mutta sellaista ei Ruotsi noudattanut. Sen sijaan, että uusi rajamaakunta olisi edes oikeudenkäytössä ja hallinnossa päässyt viipymättä osalliseksi muun ruotsalaisen Suomen nauttimista eduista, jätettiin se monien vuosikymmenien ajaksi halveksitun voittomaan asemaan. Nimellisesti liitettiin uusi Karjala aluksi toiseen voittomanhan, siitä tehtiin Inkerinmaan kanssa erityinen hallintoalue, todellisuudessa jonkinlainen valtakunnan takamaa, siirtomaa tai kaatopaikka, jonne kaikenlaiset seikkailijat lähtivät koettamaan onneaan ja jonne virkamieheksikin kelpasi ken hyvänsä muualla paperinsa polttanut heittiö. Uuden rajamaakunnan hallinto ja oikeudenkäyttö joutuivat pian kokonaan hunningolle, tuomarit ja lainlukijat ottivat lahjuksia kummaltakin riitapuolelta, voudit veronkantokirjureineen ja pokostain nimismiehet rehentelivät kuin mitkäkin pikku satraapit kukin omassa piirissään. Läänitysjärjestelmä, joka muuallakin valtakunnassa oli näihin aikoihin suurena epäkohtana, pääsi uudessa rajamaakunnassa peloittavaan laajuuteen, vieläpä kaikkein räikeimmässä muodossaan. Uuden Karjalan läänitysherroina oli enimmäkseen Itämerenmaiden vierassyntyisiä ylimyksiä, joiden pahaan maineeseen joutuneet ruoskavoudit mellastivat kaukana olevien isäntiensä tiluksilla pahemmin kuin aikoinaan venäläiset pajarit. Kuvaavasti ovatkin kaikki Karjalan mailla kansan muistossa säilyneet pajaritarut juuri tältä aikakaudelta eivätkä suinkaan aikaisemmalta venäläiskaudelta.
Uuden rajamaakunnan karjalaisrahvaalle oli rauhansopimuksessa taattu vapaa uskonnonharjoitus, mutta kun karjalaisten kirkollisia oloja ei kyetty järjestämään, aiheutui tästä alituisia rettelöitä. Karjalaisten piti edelleen saada sielunpaimenensa rajan takaa ja näistä monet todella olivat venäläismielisiä. Heidän juonittelunsa saattoi hallituksen pitämään karjalaisväestöä kokonaisuudessaan poliittisesti epäluotettavana ja niin yritettiin sekä houkutteluilla että pakkokeinoilla käännyttää karjalaisia valtakunnan viralliseen uskontoon. Uskonto se olikin tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana aikakautena paljon tärkeämpi kuin kansallisuus, valtakunnan hyvä ja uskollinen alamainen ei voinut yleisen käsityksen mukaan kuulua muuhun kuin luterilaiseen kirkkokuntaan.
Karjalaisia ei kuitenkaan saatu luopumaan omasta uskonnostaan ja silloin ryhdyttiin rajamaakunnan luterilaista asutusta lujittamaan muilla keinoilla, alettiin siirtää karjalaisalueille luterinuskoisia uudisasukkaita, pääasiallisesti Savosta, osittain myös Oulunjärven tienoilta.
Tässä uudisasutuksessa sellaisenaan ei olisi ollut mitään pahaa, karjalaisessa rajamaakunnassa oli kyllä uudiseläjillekin vielä tilaa. Mutta kun uudisasutustyön yhtenä tärkeänä kannustimena oli juuri tuo maakunnan karjalaisen isäntäväestön poliittinen aliarviointi, muuttui tämäkin ainoa rakentava työ karjalaisväestölle uusien nöyryytysten ja kärsimysten aiheuttajaksi. Uudet tulokkaat tiesivät jo Karjalan maille saapuessaan, että heidän oli lupa kohdella maakunnan entistä isäntäväestöä melkein miten hyvänsä. Hallitusmahti asettui joka tapauksessa heidän puolelleen ja harvoin tarvitsi pelätä mitään rangaistusta karjalaisille tehdyistä vääryyksistä. Paljon kai uudiseläjät tekivätkin vääryyttä karjalaisille eikä kireitä välejä ollut vielä lieventämässä mikään kansallinen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Karjalaisia ei pidetty minään suomalaisena veljesheimona, vaan rajantakaisina ikivihollisina. Ja vaikka nyt olikin kohtalon oikusta jouduttu elämään samalle puolen rajaa, eivät vanhat käsitykset tahtoneet niin hevillä haihtua.
Näin sai uuden rajamaakunnan karjalaisrahvas kokea joka puolelta ahdistusta ja halveksuntaa, ja harvoin kukaan nousi tämän rahvaan oikeuksia puoltamaan. Ruotsin oikeamielinen laki ei uloittunut surkean, väliaikaisen hallinnon käsiin jätettyyn rajamaakuntaan. Jo monen oman aikakautensakin valistuneemman ruotsalaisen ja suomalaisen hallitusmiehen mielestä olivat uuden rajamaakunnan olot suureksi häpeäksi Ruotsin rehelliselle oikeusjärjestykselle ja koko valtakunnan nimelle. Mutta mitään sanottavia parannuksia ei saatu toimeen, samaan aikaan kun muualla maassamme elettiin »kreivin ajan» valoisan aamun koitossa, syöpyivät karjalaisessa rajamaakunnassa epäkohdat yhä syvemmälle, ja niin alkoi jo näkyä enteitä lähenevästä romahduksesta.
Niin, rajamaakunnan vanha karjalaisväestö alkoi todella tehdä sitä, mistä sitä koko ajan oli syytetty, se käänsi katseensa itään päin, rupesi odottamaan sieltä pelastusta. Ensimmäiset oireet ilmenivät »karkulaisuutena», milloin siellä, milloin täällä yksityiset karjalaisperheet, välistä kokonaiset kyläkunnatkin pistivät pillit pussiin ja painuivat kaikessa hiljaisuudessa itäisen rajan taa. Siellä he tiesivät olevan edessään hyvin epävarman tulevaisuuden ja venäläisorjuuden, tänne jäivät heiltä isiensä muokkaamat maat, kauniit kotikonnut, rakkaat kalavedet ja niiden keskeltä kohoavat pyhitysniemet, kaikki mikä oli heille elämässään armasta ja kallista. Ja kuitenkin he jättivät tuon kaiken ja lähtivät epävarmuuteen. Tuo mieltä masentava ilmiö paljasti kaikessa alastomuudessaan Ruotsin suuruuden ajan karjalaispolitiikan surkeuden. Länsimaisuutta edustava Ruotsi oli joutunut häpeään barbaarisen idän rinnalla.
Mutta tämäkään ankara varoitus ei saanut aikaan tehoisaa korjausta, ja niin joutui vuosien 1656—58 kohtalokas venäläissota. Yllättäen tulvasivat suuret venäläisarmeijat monesta paikasta rajan yli ja moni epätoivoon asti kiusattu Ruotsin karjalainen meni silloin ajattelemattomuudessaan vihollisen puolelle. Rajamaakunnan uutta luterilaisasutusta ryöstettiin ja tuhottiin säälimättä ja nopeasti levisi sodan hävitys uudesta rajamaakunnasta kauemmaksikin, aina Savonlinnan tienoille saakka.
Sotaonni kuitenkin myöhemmin kääntyi Ruotsin aseille suopeaksi ja nyt vyöryi hävitys takaisin päin lakaisten vuorostaan puhtaaksi rajamaakunnan karjalaiskyliä ja painuen hyvän matkaa itäisen rajan taaksekin. Karjalaiset pelkäsivät maanpetturuudesta koituvan raskaan rangaistuksen ja tätä rangaistusta peläten he lähtivät poistuvien venäläisten mukana suurin joukoin pakomatkalle Venäjän puolelle. Tämä pakolaisvyöry tempasi lopulta mukaansa viattomatkin — sellaisia oli sentään tiettävästi parhain osa koko rajamaakunnan vanhasta karjalaisväestöstä.
Surkean näyn tarjosi ruotsalaisen Suomen uusi rajamaakunta rauhan solmiamisen jälkeen. Hävitetty oli kaikki, niin hyvin karjalaisten kuin uudisasukkaidenkin kylät. Vähitellen kuitenkin viimemainitut palailivat takaisin, mutta maakunnan alkuperäisestä isäntäväestöstä ei moni konsanaan enää tullut. Vain mitättömän pieniä karjalaissaarelmia oli jäänyt jäljelle Laatokantakaisen Raja-Karjalan pohjattomien salojen kätköihin ja joku kauemmaksikin rajasta. Paenneiden tilalle alkoi tulvia uusia uudiseläjiä Savosta ja näin sai ruotsalaisen Suomen karjalaisen rajamaakunnan väestö hyvin nopeasti uuden karvan. Vanha karjalaisuus oli hävinnyt miltei olemattomiin ja uudiseläjien jälkeläisistä syntyi se väestö, jota nykyisin jokapäiväisessä kielenkäytössä sanotaan karjalaisiksi.
Tämä näin syntynyt rajaseudun kansa on kyllä historian myöhemmissä vaiheissa osoittautunut uskolliseksi rajavartijaheimoksi ja ylpeydellä tunnustan itsekin kuuluvani juuri tähän heimoon. Mutta tämä ei voi tehdä olemattomiksi menneisyyden hairahduksia. Ruotsin suuruudenajan hallitus on historian edessä vikapää siihen, ettei vanhalle karjalaisuudelle kyetty valmistamaan tilaa yhteisen Suomi-äidin helmaan. Karjalainen maaperä vain kyettiin anastamaan, mutta itse orvoksi jäänyt heimo joutui maanpakolaisuuteen itäisen rajan taa. Noiden silloin liikkeelle lähteneiden pakolaislaumojen jäännöksiä elää vielä tänä päivänäkin kaukana Venäjällä, Tverin ja Vologdan pohjattomissa metsissä. Siellä he ovat vuosisatoja aitokarjalaisella sitkeydellä pitäneet puoliaan joka puolelta ylitseen tulvivaa venäläisyyttä vastaan, mutta heidän lopullisena kohtalonaan on kai hukkuminen ja häviäminen venäläiseen kansanmereen.
Tämä romaani on kuvaus tuolta ankaralla aikakaudelta, ja toimintapaikkana on Pielisen Karjala, joka oli jäänyt muuallakin laiminlyödyn rajamaakunnan unohdetuimmaksi kolkaksi.
Kertomuksemme aikoihin kuului Pielisen pokosta jalon valtaherran, kreivi Pietari Brahen läänityksiin, mutta kreivillisen hallinnon alkuvuosina ei ennätetty korjata kaikkia edellisen aikakauden laiminlyöntejä. Vielä rehenteli kreivillisellä Pielisen pokostallakin oma pikku satraappinsa karjalaisrahvaan kiusana ja kauhuna. Myöhemmin samoilla mailla elostanut Simo Hurtta saattoi monessa kohden ottaa oppia tästä historiallisesta edeltäjästään. Asia lieneekin siten, että monet kansantarinoissa Simo Hurtan nimeen liittyvät tihutyöt lienevät jo tapahtuneet tuon hänen edeltäjänsä aikaan.
Kirjani kuvaus ei ole valoisa, mutta vanhan karjalaisheimon historiassahan onkin niin sanomattoman vähän valoisia kohtia. Ja historian pimennoihinkin on minun mielestäni joskus yritettävä luoda valaistusta. Siinä mielessä olen kirjoittanut tämän romaanin.
Imatralla, 13. p:nä heinäk. 1926.
Simo Eronen.
Tammikuun alussa 1655 toimitettiin pokostan vuotuista veronkantoa uudessa Pielis-Brahean eli Lieksan kaupungissa. Veronmaksuun kokoontuneita pokostan talonpoikia kuhisi ja kuljeskeli sekä kaupunkisaarella että manteren puolella olevassa Lieksan karjalaiskylässä.
Kaupunkisaari Lieksanjoen suussa, melkein kiinni manteressa, oli suojaton paikka, kovin suojaton. Aikanaan oli tämä saari ollut Karjalan ristirahvaan kirkkosaarena ja kalmistopaikkana, mutta nyt oli saaren ikivanha pyhitysmetsikkö raivattu pois ja niin pääsivät talven tuulet ja tuiskut puhaltamaan vallan vapaasti Pielisen aavalta jäälakeudelta. Saaren halki kulkeva, mutkitteleva tie, kaupungin ainoa kadun nimellinen pyrki alituiseen umpeutumaan, kaupungin vähälukuisilla porvareilla oli työtä tarpeeksi, jos tahtoivat pitää sen kuljettavassa kunnossa.
Tavallisina aikoina talvisin hautautuikin koko kaupunkipahanen melkein tyyten mahtavien kinosten peittoon, mutta nyt veronkannon päätyttyä olivat tulossa käräjät ja talvimarkkinat, ja niin nähtiin jokaisen kaupungin eläjän heiluvan lapio kourissa puhdistustyötä tekemässä.
Nuori oli vielä Lieksan kaupunki, kaikkein viimeinen Pietari Brahen maahamme perustamista, ja tätä kaupunkia voitiin pätevämmällä syyllä kuin monta muuta sanoa »kreivin kaupungiksi». Juuri maamme valtaherran toimesta luopumisensa aikoihin oli kreivi Pietari hankkinut oston kautta Pielisen pokostan ja liittänyt sen jo ennestään omistamaansa Kajaanin vapaaherrakuntaan. Ja nyt katsoi jalo valtaherra velvollisuutensa vaativan ryhtyä isän kädellä huolehtimaan tämän syrjäisen rajakolkan henkisestä ja taloudellisesta vaurastumisesta. Kesäkäräjillä 1653 luettiin julki kreivin armollinen käskykirje Pielis-Brahean kaupungin perustamisesta, ja kun kreivi itse oli jo edellisenä syksynä muuttanut lopullisesti Ruotsiin, jäi uusi kreivillinen kaupunki Kajaanin vapaaherrakunnan ylimmän hallinnon, n.s. Kajaanin konventin kasvatiksi.
Konventin herrat olivat nähneetkin jo melkoisesti vaivaa tästä kasvatistaan. Jokaisilla käräjillä houkuteltiin pokostan talonpoikia siirtymään porvareiksi uuteen kaupunkiin, sen markkinoille komennettiin Kajaanista asti kauppasaksoja, jotta kaupankäynti saisi ripeämmän alkuvauhdin ja vihdoin avustettiin Kajaanista käsin kaupungin virallisten rakennusten pystyyn panossa.
Niin oli saatu rakennetuksi aivan kaupunkisaaren manteren puoleiseen rantaan pieni tullihuone ja sen viereen kaupungin krouvi. Kauempana saarella, kaupunkialueen keskustassa kohosivat samoin rinnatusten käräjäkartano ja pokostan kreivillisen hallinnon viljamakasiini. Käräjäkartanon harjalla oli yksinkertainen puuristi sen merkkinä, että tätä rakennusta käytettiin toistaiseksi myös kaupungin kirkkona.
Täällä tapahtui nyt veronkantokin. Möhömaha ja paksuniskainen Sotkamon vouti Anders Ericsson, joka piti jumalan rangaistuksena Pielisen pokostan liittämistä jo ennestäänkin liian laajaan toimipiiriinsä, oli majoittunut kylmään ja vetoiseen käräjähuoneeseen. Suuret susiturkit yllään hän rehenteli siellä karkeatekoisen honkapöydän ääressä kantaen savurahoja ja jousipenninkejä ja merkiten kirjoihinsa verohelpotuksia niille pokostan talonpojille, jotka olivat osoittaneet erityistä alttiutta uuden kreivillisen kaupungin perustamistöissä.
Viljaveroa kannettiin ulkona makasiinin ovella. Kun oli kipakka pakkanen, oli pihamaalle viritetty suuri nuotio, jonka ääressä pokostan nimismies Henrikki Danielsson ja rättäri Sipo Meriläinen mittasivat veroviljoja.
Herra Henrikki, kookas ja tanakkatekoinen, mustapartainen mies, oli lujasti äänessä; hänen hyppysiään paleli armottomasti, kun piti tämän tästä selailla veroluetteloa ja raapustella maksajille kuitteja. Hänellä roikkui kyllä vyössään suuri, litteä tinapullo, oikea lekkeri, josta hän yhtenään kulautteli lämmikkeekseen mustaa ja väkevätä rommia, mutta ei tämäkään kyennyt kokonaan karkoittamaan kylmää. Ei ainakaan herra Henrikin äänenpito siitä hiljentynyt, vaan päinvastoin kohosi yhtenään.
Tinapullon vieressä vyön alla oli herra Henrikillä lyhytvartinen ruoska ja sitäkin hän oli lämpimikseen varsin kärkäs käyttämään. Ei tarvinnut veronmaksajan pukahtaa monta poikenluomaista sanaa, kun herra Henrikin vetistävät silmät välähtivät uhkaavasti ja käsi meni itsestään ruoskan varteen.
Herra Henrikki oli töykeä virkamies, oikein aikakautensa virkamiesten mallikuva. Kreivillinen hallinto oli saanut hänet pokostan mukana entiseltä omistajalta. Liivinmaan sotakomissariolta Henrik Cronstiernalta osti kreivi Pietari Pielisen pokostan ja herra Henrikki seurasi mukana tässä kaupassa, jonkunlaisena kaupanpäällisenä. Ja jo liivinmaalainen paroonikin lie perinyt herra Henrikin edeltäjältään, jo oli tämä töykeä ruoskan heiluttaja ennättänyt palvella monta isäntää ja aina oli hän samanlainen, parantumaton. Varsinkin pokostan alkuperäinen karjalaisrahvas sai usein tuntea hänen ruoskansa nasevaa läjähtelyä.
Luterinuskoisia uudiseläjiä kohdeltiin yleensä paljon inhimillisemmin. Niitä täytyi kohdella paremmin niin Pielisen pokostalla kuin muuallakin Ruotsin Karjalassa, Stolbovan rauhan ajoista lähtien oli niitä houkuteltu muuttamaan karjalaiseen rajamaakuntaan, ja jos niitäkin olisi ruvettu ruoskimaan aivan mielivaltaisesti, olisivat ne junkkarit pistäneet pillit pussiin ja lähteneet takaisin entisille elinmailleen Savoon ja Pohjanmaalle.
Nyt tehtiin niin, että yllytettiin uudiseläjätkin karjalaisten kimppuun. Karjalaisrahvasta sai jokainen sortaa ja tallata mielensä mukaan, uutiseläjät anastivat heidän viljelyksiään, luterilainen papisto ahdisteli heitä tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana aikakautena ja tylyimmin kaikista sortivat heitä Ruotsin vallan voudit ja nimismiehet, herra Henrikin tapaiset öykkärit.
Herra Henrikin toiminta tunnettiin kyllä Kajaanin konventissakin, joskus konventin laamanni näön vuoksi nuhteli häntä käräjillä, mutta yleensä annettiin herra Henrikin isännöidä mielensä mukaan.
Ja herra Henrikki hallitsi pokostan karjalaisrahvasta rautaisella kädellä. Niin oli nytkin Nurmeksen puolen luterilaiskylien veronkanto toimitettu ensin, Lieksan, Vie'in ja Pankajärven karjalaiskylät oli jätetty kaikkein viimeisiksi. Aina saivat karjalaiset jäädä viimeisiksi.
Lyhyt tammikuinen päivä alkaa hämärtyä ja yhä ahkerammin maistelee herra Henrikki lämmikettä pullostaan. Iltaan mennessä pitäisi veronkanto saada loppumaan; joka hetki odotettiin käräjäherrojen tuloa ja herra Henrikin piti majoittaa heidät virkataloonsa, joka näkyi tuolta mantereen puolelta, Lieksanjoen rantaäyräältä. Olisi ollut noloa, jollei talon isäntä itse olisi ennättänytkään ottamaan vastaan korkeita esimiehiään.
Herra Henrikillä on siis tulinen kiire, mutta yhä vain suoltuu käräjähuoneen eteisestä uusia karjalaismiehiä tuomaan tarjoksi veroviljojaan. Herra Henrikin ääni kiihtyy kiihtymistään ja vihdoin hän jyrähtää kokonaan malttinsa menettäen:
— Eivätkö nämä lemmon karjalaiskoirat lopu milloinkaan?
— Ka ei vielä lopussa olla! kuuluu huoleton ääni viimeksi tulleiden karjalaisten joukosta. — Vielä on näitä Vie'in miehiäkin jäljellä hyvä joukko ja meidän perukka, Pankajärven kylä, on vielä kokonaan.
— Tuhannen tulimmainen sarvipää teidän kaikkien veroviljat periköön!
— Ka jätä jos jätät saatavasi sarvipään perittäviksi, vaan eläpä sinä lähdekään sitten ryöstöllä kulkemaan!
Herra Henrikki sinkosi raivostuneen katseen nauruun remahtavaan miesjoukkoon ja sillä kertaa tyrehtyi nauru kuulumattomaksi. Vain etummaisena seisoi kookas ja leveähartiainen karjalaismies, vielä melkein nuorukainen ulkonäöltään, joka ei ensinkään peitellyt hyvätuulisuuttaan. Jumaliste, olipa siinä julkea nulikka, lyhyt ja kihertyvä parran alku kykeni tuskin vielä kunnolla verhoamaan leukapieliä, mutta miehen hymyssä ja katseessa oli kevyttä huolettomuutta, melkein yltiöpäistä uhmailua.
Herra Henrikki luuli tuntevansa tuon kopean karjalaisnuorukaisen, vaikka näkikin hänet ensimmäistä kertaa veronmaksussa. Aivan varmaan, hän tunsi kuin tunsikin tuon miehen, siinä oli yksi Pankajärven Vannisia, salasaksoja, Brahean porvarien kiusanhenkiä, ja näitä miehiä vihasi herra Henrikki katkerammin kuin tavallisia karjalaiskoiria.
Hänen terävä katseensa mitteli nuorta karjalaista kiireestä kantapäähän, aivan kuin painaakseen hänet lähtemättömästi muistiinsa. Mutta nuori Vanninen, Hilippa Vanninen, niinkuin hänen nimensä kuului, kesti kuin kestikin herra Henrikin kiukkuisen tarkastelun. Ja kun herra Henrikki jotakin itsekseen öristen ryhtyi takaisin työhönsä, pakisi nuori Hilippa jälleen ilkamoiden:
— Ka jopa rupesi kaduttamaan, ei jätäkään saataviaan sarvipään perittäviksi!
Jälleen kuului miesjoukosta pidätettyä naurua. Herra Henrikin korvat kuumenivat, räjähdyksen vaara oli jo veitsen terällä. Kai räjähdys olisikin jo tapahtunut, mutta herra Henrikillä oli tällä kertaa niin tulinen kiire. Hän voitti kuin voittikin vielä itsensä ja ryhtyi tarkastamaan erään repaleiseen kelsiturkkiin puetun karjalaismiehen tarjolle tuomia veroviljoja.
Tämä mies oli Vie'in karjalaiskylän liepeiltä, köyhä populi Timo Issakainen, ja kovin pahalla hetkellä sysäsi oikukas kohtalo hänet herra Henrikin eteen veroviljoineen. Herra Henrikki oli nyt siinä mielentilassa, ettei huono verovilja saanut tulla kysymykseen, mutta Timo raiskan verovilja oli kuin olikin huonoa, melkein kelvotonta. Kun herra Henrikki sai sitä säkin suulta kouriinsa, jyrähti hän julmistuneena:
— Kulmuja ja ruumenia, hallan panemia akanoita! Ja näitäkö sinä tarjoat veroviljaksi hänen kreivilliselle armolleen?
— Ka ei ollut parempia, halla vei ruishalmeeni, selvittää Timo nöyrästi. — Näitä samoja jyviä syömme itse ja vielä panemme petäjäistä sekaan. Mistäpä toin paremmat viljat sinullekaan!
— Valehtelet, karjalaiskoira! karjui herra Henrikki ja potkasi miestä niin armottomasti, että tämä lensi jyväsäkkineen nurin makasiinin seinävierelle ja kolhasi vielä päänsä seinään.
Ja kerran päästettyään raivonsa valloilleen sivalsi herra Henrikki ruoskan vyöltään ja rupesi tehostamaan sillä potkuaan. Ruoska alkoi läjähdellä hangessa makaavan miespoloisen pään ympärillä, mies koetti suojata kasvojaan käsivarsillaan ja käpertäytyi kokoon repaleisen kelsiturkkinsa sisään.
Pelästyneenä seisoi miesjoukko ääressä, vain nuoren Hilippa Vannisen sisu kuohahti. Hän oli kyllä kuullut herra Henrikin menettelytavoista, mutta ensimmäistä kertaa hän nyt näki miestä ruoskittavan ja sen enemmän harkitsematta hän sekaantui leikkiin, astui lähemmä herra Henrikkiä ja kielsi jyrkästi:
— Lopeta jo ruoskimisesi! Timo Issakainen pakisi täyttä totta, Isä Jumala lähetti hallan hänen ruishalmeeseensa ja siitäkö pahasta nyt silvot miespolon hengettömäksi?
Herra Henrikki ei ollut kuulevinaan nuoren karjalaisen kieltoa. Hän oli jo aika vahvasti juovuksissa ja viina kiihdytti hänen raivoaan. Hän potki ja tallasi vuoroin uhriaan, vuoroin tämän jyväsäkkiä, hänen vetistävät silmänsä paloivat hillitöntä vimmaa ja hänen vaahtoavasta suustaan pärskyi rajuja sadatuksia:
— Saatanan karjalaiskoirat, veijarit, minä opetan teidät maksamaan hallan panemilla akanoilla kreivillistä viljaveroa. Opetan jumaliste! Vai minua rupeatte puijaamaan!
Jokaisella sadatuksella läjähti ruoska yhä tuimemmin. Mutta äkkiä se pysähtyi, sillä nuori Hilippa Vanninen tarrasi takaapäin kiinni hänen ruoskaa heiluttavaan käsivarteensa. Herra Henrikki pyörähti päin odottamatonta hillitsijäänsä ja joutui silmätysten nuoren karjalaismiehen kanssa.
— Vai tulit neuvomaan minulle ruoskan käyttämistä! kähisi hän hampaidensa välistä. — Jollen erehdy, niin taidatpa olla Pankajärven salasaksojen pesuetta ja nyt haluat hieroa lähempää tuttavuutta minun kanssani!
Rajulla tempauksella hän irrottausi nuoren Hilipan otteesta ja hyppäsi pitkän harppauksen taaksepäin. Samassa viuhahti ruoska ilmassa ja sen isku läjähti suoraan vasten nuoren karjalaisen kasvoja.
— Siinä sinulle tuttavuutta, karjalaiskoiran sikiö!
Maailma musteni nuoren Hilipan silmissä, ilveksen tavoin kyyristyen hän hyökkäsi toistamiseen käsiksi herra Henrikkiin. Ja vaikka herra Henrikki olikin harvinaisen väkevä ja rivakkaliikkeinen mies, ei hän tällä kertaa kyennyt irrottautumaan kiihtyneen karjalaisen syleilystä. Syntyi ankara painiskelu, jonka kestäessä ruoskaa pitelevä herra Henrikin käsi oli milloin ylhäällä, milloin teki nopean kaaren alaspäin. Vihdoin sai rivakampi karjalainen kellistetyksi ruoskijansa alleen ja ryösti ruoskan hänen käsistään.
Samalla hetkellä ilmestyi pihamaalle lyhyeen turkismekkoon ja puuhkalakkiin puettu nuori nainen. Hän oli nähtävästi ollut jäällä hiihtelemässä ja kiiruhtanut oudon hälinän houkuttelemana veronkantopaikalle. Nähdessään herra Henrikin maassa ja rotevan karjalaismiehen häntä pitelemässä nainen tunkeutui arvelematta kiihtyneen miesjoukon keskelle.
— Mitä täällä on tapahtunut… isä? huohotti hän hengästyneenä.
Yllätetystä miesjoukosta kuului vain epäselvää muminaa. Mutta herra Henrikkiä pitelevä Hilippa havahtui kirkkaan naisäänen kuullessaan muistamaan itsensä, hän hyppäsi jaloilleen ja silmäsi hämmästyneenä ympärilleen. Herra Henrikin ruoska oli edelleen hänen kädessään.
Nähdessään sen ja miehen naamassa punoittavan, verta tihkuvan ruoskan jäljen alkoi nuori nainen aavistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli herra Henrikin tytär ja tunsi varsin hyvin isänsä hillittömän luonteen, mutta vallan outoa oli hänelle, että joku karjalainen uskalsi nousta julkisella veronkantopaikalla hänen isäänsä vastustamaan. Se tuntui kuin tuntuikin herra Henrikin tyttärestä yltiöpäisyydeltä, melkein majesteetin loukkaukselta. Hän silmäili uudestaan perin hämmästyneenä nuorta Hilippaa, mutta tällä välin oli hänen isänsäkin jo tointunut jaloilleen ja ärisi tyttärelleen:
— Brita lapseni, sinulla ei ole täällä mitään tekemistä! Painu heti kotiin avustamaan äitiäsi, siellä on sinulle tarpeeksi työtä!
— Minä menen kyllä kotiin, mutta sitä ennen tahdon tietää, minkä vuoksi sinun kimppuusi äsken hyökättiin?
— Tuossa näet syyn, minkä vuoksi hyökättiin taattosi kimppuun!
Hilippa se näin virkahti ivallisesti ja näytti kädessään olevan ruoskan varrella seinävierellä makaavaa miestä, joka ei vieläkään näyttänyt elonmerkkejä. Brita neito säikähti.
— Hyvä jumala, eihän isä vain ole…?
— En luule hänen kuolleen, ei meistä karjalaiskoirista niin hevillä saada henkeä lähtemään. Ja kun minä ennätin väliin, niin jos lienee jäänyt Timo poloiseen elämän kipinä lepattamaan!
Herra Henrikkiä raivostutti tyttärensä sekaantuminen tähän asiaan. Hän olisi kernaasti toimittanut nuoren karjalaisen kahleisiin, mutta tuossa makasi toinen hänen uhrinsa Britan nähtävänä. Hän oli kuin olikin mennyt äsken liian pitkälle, hiukan liian pitkälle, ja kaiken lisäksi alkoi käräjähuoneen puoleltakin kuulua melua. Liukas rättäri oli kahakan alussa livahtanut sinne hakemaan apua ja nyt rupesi sieltä suoltumaan miehiä pihamaalle.
Lopuksi ilmestyi rappusille paksuniskainen voutikin, ja silloin herra Henrikki menetti kaiken harkintakykynsä. Hän tarttui tyttärensä käsivarteen ja yritti puoliväkisin viedä tämän pois veronkantopaikalta, mutta Brita oli välistä yhtä itsepäinen kuin isänsäkin. Hän ei lähtenytkään ilman muuta, vaan sopersi hätääntyneenä:
— Isä, älä ole sydämetön, anna minun virvoitella tuo miespoloinen henkiin!
Ja riistäytyen isänsä käsistä vapaaksi hän meni seinävierustalla retkottavan karjalaisen luo. Vapisevin käsin hän avasi tämän turkin ja kun sai ruoskan kirjaamat kasvot näkyviin, ryhtyi hän hieromaan niitä lumella saadakseen pökertyneen miehen tointumaan.
Vouti pauhasi aikansa käräjähuoneen rappusilla, mutta kun ei saanut sen parempaa selvyyttä kahakan menosta, painui hän karjalaiskoiria sadatellen takaisin käräjätupaan.
Herra Henrikin veroluettelo oli pudonnut lumeen ja sitä oli siinä tallattukin. Rättäri Sipo sen vihdoin löysi ja rupesi touhuamaan veronkannon jatkamista, mutta silloin juoksi joku ilmoittamaan, että jäältä näkyivät jo olevan tulossa käräjäherrojen suuret kuomireet.
Tämä uutinen sai unohtumaan kaiken muun, herra Henrikki komensi rättärin yksinään jatkamaan veroviljojen mittaamista ja tuiskahti karjalaisille:
— Vain veronmaksajat saavat täällä seisoskella, muut laputtakoot hiiden kattilaan!
— Me olemme kaikki veronmaksajia! kuului nuoren Hilipan jyrkkä vastaus.
Hän piteli yhä herra Henrikin ruoskaa kädessään. Herra Henrikki sinkosi häneen leimuavan katseen ja pyörähti kantapäillään lähteäkseen käräjätupaan, mutta silloin pidätti hänet jälleen Hilipan ivahuuto:
— Unohdat arvosi tunnusmerkin! Pistähän tämä takaisin vyöhösi, konsa menet kumartamaan käräjäherroille!
Hän viskasi ruoskan herra Henrikin jalkoihin.
Vavahdus kävi miesjoukon läpi, monen olisi tehnyt mieli säestää nuoren Hilipan ivailua, mutta herra Henrikin muoto sai kerkeät kielet kangistumaan. Hitaasti kumartui herra Henrikki ottamaan maasta ruoskaansa, silmäsi sitten äänetöntä miesjoukkoa ja virkahti vihdoin, melkein lempeällä äänellä:
— Teit oikein, kun annoit takaisin arvoni ja valtani tunnusmerkin!Muuten olisin kai ollut pakotettu noutamaan tämän Pankajärveltä asti!
Mennessään hän vielä lisäsi yli olkansa:
— Pankajärven Vannisten penikka, sinä näyt olevan aika julkea, mutta etköhän tule vielä masennetuksi!
Masentanet, ka et aivan ilmaiseksi masenna! nauroi Hilippa vastaan.
Brita sai vihdoin Timo poloisen virkoamaan. Tyttö parka, hän koetti parhaansa mukaan sovittaa isänsä pahoja tekoja ja lähti kainalosta tukien taluttamaan rääkättyä miestä kotiinsa.
Kunnioittaen annettiin hänelle tietä. Karjalaisten kesken oli outo ilmiö, että joku ruotsi, vieläpä valtoihin kuuluva, osoitti heikäläiselle hivenenkin verran sääliä.
Brita punastui häpeästä kulkiessaan tuon äänettömäksi käyneen miesjoukon keskitse. Hänen talutettavansa vielä horjui ja kompasteli, mutta hellää väkivaltaa käyttäen koki tyttö jouduttaa seuralaistaan nopeampaan kulkuun. Hänellä oli kiire joutua pois näkyvistä ennenkuin käräjäherrojen kuomireet ennättivät nousta rannasta veronkantopaikalle.
Karjalaisten yhteinen majailupaikka oli Mafilo Vaakanaisen talo, aivan herra Henrikin virkatalon naapurina. Siellä ylisteltiin tänä iltana ahkerasti nuoren Hilippa Vannisen rohkeata tekoa.
Itseään kehuskeltua sankaria ei kuitenkaan näkynyt talon yhteisessä eläntäpirtissä. Hän oli erikseen pihan perille rakennetussa vierastupasessa, jota käytettiin ainoastaan talon harvinaisempien vieraiden majoituspaikkana.
Puhtaaksi pestyn vieraspirtin takassa loimusi lämmittävä valkea ja Hilippa istui rahilla sen paahteessa. Hänen luonaan hääri talon tytär, soma Tatjana neito, haudellen Hilipan poskea voiteella, jota hän oli laittanut äitinsä neuvon mukaan viinasta ja parantavista yrteistä. Tämän hauteen piti olla niin hyvää, että Tatjanan vakuuttelun mukaan ruoskan jälki häviäisi poskesta jo huomisaamuun mennessä.
Hilippa naureskeli sorealle lääkitsijälleen:
— Mitäpä tuosta, jos vähän näkyykin, ei tuo liene minulle häpeäksi!
— Ruma se on, ylen ruma! väittää Tatjana innokkaasti vastaan.
Tatjana oli nainen ja hän ihaili rajattomasti Hilipan muhkeata muotoa. Miltäpä näyttäisikään, jos Hilippa lähtisi huomenna markkinapaikalle pitkä ruoskan jälki poskessaan. Hyi mokomata, vähät piittasi Tatjana kunniasta, jonka tuo merkki kenties Hilipalle tuottaisi!
Paitsi Hilippaa ja hänen soreata lääkitsijäänsä, oli vieraspirtissä useita vilkkaasti pakisevia karjalaismiehiä. He istuivat honkapöydän ympärillä hörppien olutta katajahaarikoista, toisilla oli eväsvakatkin avattuina, ja kaikki keskustelivat kiihkeästi huomenna alkavista markkinoista.
Huomiset markkinat, ne olivat vieraspirtissä majailevan miesjoukon jännittyneen odotuksen esineenä. Eikä ihmekään, kaikki nämä karjalaiset olivat itsekin kauppamiehiä. Toiset heistä olivat Vienan kaupan kävijöitä, toiset niiden avustajia. Ei näillä miehillä ollut oikeutta mennä Lieksan uuden kaupungin markkinatorille tarjoamaan omia tavaroitaan ja ostelemaan metsännahkoja, mutta siitä huolimatta he varustautuivat omalla tavallaan ylen tarmokkaasti huomenna alkavien markkinoiden varalta.
Miesjoukon keskustana, jonkinlaisena johtajana näytti olevan pieni ja vilkaseleinen karjalaisvanhus. Hän oli nuoren Hilipan naapuri Jehki Mauronen Pankajärveltä, vanha Vienan kävijä, monet kauppamatkat elämässään tehnyt. Isä Jumala näytti jo syntymähetkellä määränneen vanhan Jehkin kauppamieheksi, niin sulavasti hän jakeli toisille neuvojaan, miten piti huomispäivänä menetellä riistaeläimiä ostaessaan. Ei saanut ryhtyä kauppoihin markkinapaikalla, vaan piti vihjata myyjä tänne karjalaiskylään, jonkin tuttavan talon pihaan. Täällä olisi toinen vastassa ja tekisi kaupan lennättäen ostetun tavaran sitä kyytiä varmaan kätköpaikkaan.
Niin sen piti käydä! Jehki nauraa pehmeätä naurua ja toiset yhtyvät siihen kuorossa. Jehkillä on edessään pöydällä pussonen heliseviä hopearahoja ja siitä hän jakaa yhdelle ja toiselle kauppaveikolle kasan kolikoita. Hopean helinä, se on musiikkia näille miehille; silmät välähtävät, kaulat kurottuvat, kun Jehki vanhus antaa kirkkaiden riunan kolikoiden solua sormiensa läpi pöydälle. Peijakas, jos ei näillä saatu lumotuksi markkinaväkeä niin sitten ei millään!
Asia oli niin, että Lieksan kaupunki oli perustettu juuri Vienan kaupan tai n.s. »ryssän kaupan» lopettamiseksi. Tämä kauppa oli viime aikoina, kun Ruotsin Karjala rupesi vähitellen Stolbovan rauhan aikaisesta lamaannustilasta tointumaan, alkanut osoittaa arveluttavia elpymisen oireita. Ruotsin hallitusherrat pelkäsivät, että karjalaiseen rajamaakuntaan siirtyvät luterinuskoiset uudiseläjätkin tottuisivat ennen pitkää käyttämään rajantakaisia tavaroita ja tähän pelkoon oli varsin päteviä syitä. Vienan keittämöjen suola, ryssän juhtinahka ja monet muut rajantakaiset tuotteet olivat jo aivan yleisiä kaikkialla Ruotsin Karjalassa, vieläpä Savonlinnan seuduilla saakka.
Vanhastaan tunnettu karjalaisten kauppatie kulki Vienan rannoilta Repolaan ja siitä Lieksanjokea Pielisen vesistöön. Juuri tähän tien keskelle oli kaukokatseinen kreivi Pietari perustanut uuden kaupunkinsa, mutta tämä kaupunki oli perustettu Vienan kävijöiltä lupaa kysymättä. Pielisen pokostan karjalaisia ei suvaittu edes, uuden kaupungin porvareiksi, kun heitä pidettiin kaikin puolin epäluotettavina.
Mutta tämän hylkimisen kostivat karjalaiset tarmokkaalla toiminnalla, salakauppa kukoisti edelleen, rajantakaiset tavarat levisivät kuin näkymättömien käsien tuomana ja Lieksan markkinoilla hävisi metsänriista, näiltä mailta saatu, halutuin kauppatavara, hävisi aivan käsien välistä karjalaisten kätköihin.
Tietenkin piti karjalaisten tyytyä mitättömän pieneen kauppavoittoon, mutta siihenpä he olivat aina tottuneet tyytymään. He olivat sitkeitä, kestivät uskomattomia vaikeuksia, joutuivat moniin vaaroihin pitkillä kauppamatkoillaan. Hallitusherrain lähettämät tullinuuskijat, syökärit, olivat monasti heidän kantapäillään. Vaivalla hankittuja tavaroita uhkasi takavarikko, henki heilui usein hiuskarvan varassa, mutta kauppa elätti sittenkin. Lieksassa ja varsinkin Lieksasta rajalle päin olevassa Pankajärven kylässä oli useita Vienan kaupalla varakoituneita miehiä. Siellä olivat Mauroset ja Vanniset kuuluisia Vienan kävijöitä, rajantakaisen kaupan välittäjiä. Tähän oli herra Henrikkikin viitannut veronkantopaikalla sättiessään nuorta Hilippa Vannista salasaksojen sikiöksi.
Hilippa naureskelee itsekseen istuessaan takkavalkean hohteessa rahilla sorean Tatjanan lääkittävänä. Olipas herra Henrikki muistanut heidän ammattinsa, mutta mitäpä häpeämistä siinä, se oli heidän historiallinen perintöosuutensa. Tarvitsi vain vilkaista tuonne pöydän takana istuvaan Jehki vanhukseen, siinä oli kaupantekijä! Ja hänen taattonsa Kauro Vanninen oli toinen samanarvoinen. Saivat hävetä Lieksan kaupungin porvarit ja Kajaanin kamasaksat näiden miesten rinnalla!
Miehiä tulee ja lähtee, Jehki vanhus jakelee heille neuvojaan ja jakelee heliseviä kolikoita. Hänen rinnallaan istuu talon isännän veli, rokonarpinen ja rämeäpuheinen Pervusa Vaakanainen Pankakoskelta ja kehoittelee kaikkia maistamaan olutta; hänellä on edessään valtava tuoppi, jonka Tatjana kävi vasta hetki sitten täyttämässä. Siitä Pervusa kaataa vaahtoavaa juomaa katajahaarikoihin ja mielihyvästä irvistäen kaatavat kauppaveikot haarikan sisällön kurkkuunsa. Ensin he ristivät silmänsä pöydänpäänurkassa oleviin kotijumaliin kääntyen ja sitten keikahtaa haarikka tottuneella liikkeellä miehen partaan. Uusi irvistys, vaahto pyyhkäistään parrasta, kauppaveikko on valmis lähtemään huomispäivän otteluun.
Tulee välistä karjalaisten kauppaveikkojen majapaikkaan joku ruotsikin, luterinuskoinen uudiseläjä. Monet näistäkin ovat varsin kärkkäitä salakauppaa avustamaan, mutta vien varovaisia ovat karjalaiset antautuessaan ruotsien kera kauppatuttavuuteen. Niiden joukossa saattoi olla mitä sattui, salasyökärejä tai muita urkkijoita. Mutta oli välistä rehellisiäkin ja näille osoittivat karjalaiset ylen suurta huomaavaisuutta.
Nyt avautui jälleen ovi ja ovesta työntyi huoneeseen sellainen mies, rehellinen ruotsi. Hän on rotevakasvuinen mies ja avokatseinen, oikea rehdin ja vankkumattoman uudiseläjän perikuva. Hän on oikein lautamies, kreivillisen oikeuden lautamies Olavi Hamara Vie'in karjalaiskylän liepeiltä. Syntyjään oli hän pohjalainen, Oulunjärven tienoilta, mutta on nyt joutunut elämään karjalaisten naapuruudessa ja hänestä on kuin onkin tullut karjalaisten ystävä.
Lautamies Olavi tuli tapaamaan Hilipan isää Kauro Vannista ja Kauron ilmoitetaan pian saapuvan. Hän oli vielä jäänyt kotiin huolehtimaan viimeisten rajan takaa tulossa olevien tavaroiden säilöön saattamisesta, mutta hän tulisi kai tuossa paikassa.
Lautamies Olavi jäi istumaan ja Jehki vanhus utelee häneltä kuulumisia käräjäherrojen majailupaikasta. Vieras kertoo jo tänä iltana herrojen mukana saapuneen markkinoille useita Kajaanin porvareja ja huomisaamuna odotettiin vielä lisää.
— Ka mitäpä Kajaanin saksat tulevat täältä niin suurella joukolla noutamaan? kysäisee Jehki pehmeästi.
— Mitäpä muuta varten tulisivat, toivonevat kai saavansa täältä halvalla rahalla aimo määrät oravia ja revonnahkoja.
Karjalaiset irvistävät, Pervusa Vaakanainen puhkeaa rämisevään nauruun.
— Vai niin luulevat Kajaanin saksat, ka antaapa heidän yrittää halvalla rahalla nahkojen ostamista!
Jehki vanhus utelee vielä, oliko ilmestynyt uusia porvareiksi pyrkijöitä?
— Jos aikonee joku niistä Kajaanin porvareista siirtyä tänne, arvelee lautamies Olavi. — Sitä varten kai tulevat tänne kokeilemaan, mutta tämän pokostan talonpoikia ei saada hevillä puijatuksi porvarin säätyyn. Kenpä meikäläinen pystyisi teidän kanssa kilpasille, paras meidän pysyä kaskimaillamme ja ostaa teiltä suolakappansa. Niin eletään molemmat jotenkuten!
Karjalaisten silmät loistavat. Siinä oli mies, joka ymmärsi heidänkin asemansa, ei ruvennut suotta riitelemään niukkaa leipäpalaa heidän suustaan!
Nyt avautuu jälleen ovi ja pirttiin työntyy kaksi vanhempaa karjalaismiestä suuriin matkaturkkeihin kääriytyneinä. Tulijat olivat Kauro Vanninen ja hänen Simana veljensä. Kun Kauro sai turkit yltään, sulattelee hän takkavalkean hohteessa rehevästä parrastaan jääkokkareita. Hän riipii niitä sormillaan ja sukaisee kerran, kaksi taaksepäin harmaata tukkaansakin.
Sitten hän astuu pöydän luo, mutta ei vielä tervehdi ketään sen ympärillä istujista. Ei, ensin hän kääntyy talon kotijumaliin päin ja ristii itsensä moneen kertaan syvällä hartaudella. Vasta tämän jälkeen tuli tervehtimisen vuoro.
Muhkea on muodoltaan Kauro vanhus, kookas ja ryhdikäs. Hänen Simana veljyensä on kipeäsilmäinen ja muutenkin raihnainen, mutta Kauro on kuin mikäkin »haldie», takamaiden riistaruhtinas. Arvokkain ja harkituin liikkein hän ryhtyy aukaisemaan matkavakkaansa, jonka Hilippa on tuonut pöydänpääpenkille. Hän ottaa vakasta esille pullean hopeapussin ja asettaa sen pöydälle. Siinä oli monen oravakiihtelyksen, monen revonnahan ja monen kiiltävän näädän hinta, oli kuin olikin. Ei tullut Kauro Vanninen pussi tyhjänä markkinoille, Kajaanin porvareilla oli vaarallisia kilpailijoita!
Kun Kauro huomasi punervan juovan poikansa poskella, tiedustaa hän, mistä se oli siihen ilmestynyt?
— Mitäpä tuosta pakisemista, naurahtaa Hilippa vältellen. — HerraHenrikin kera satuimme yhteen, siitä sain mokoman naarmun.
Pervusa Vaakanainen rientää nyt isoäänisesti selostamaan nuoren Hilipan urotekoa, mutta tämä ei näkynyt kokenutta Vienan kävijää ollenkaan ihastuttavan. Hän rypistää tuuheita kulmiaan ja murahtaa:
Paha sattuma, ylen paha sattuma! Mitä menit suotta ärsyttämään herraHenrikkiä!
— Ka en voinut muutakaan, puolustautuu Hilippa. – Vai olisinko sallinut hänen hakata hengettömäksi Timo poloisen, köyhän vaivaisen?
Suoraluontoinen lautamies Olavikin ryhtyy nyt puolustamaan Hilippaa ja sanoo, että hänen ja monen muunkin heikäläisen mielestä oli Hilippa tehnyt vallan oikein. Oli hyvä ojentaa joskus miehen kädellä nimismiestäkin, muuten hänen röyhkeytensä menisi pian rajattomiin.
Kauro pudistaa päätään ja hymyilee viisaan kauppamiehen hymyä. Hän ei ryhdy enempää tästä asiasta väittelemään, hänellä oli herra Henrikin tarkasta muistista omat ajatuksensa, mutta mitäpä hyödytti ruveta niitä jankkaamaan Pervusa Vaakanaisen tapaisille miehille. Eikä lautamies Olavikaan täysin ymmärtänyt heidän asemaansa, lautamies Olavi oli siihen liian suoraluontoinen.
Jospa herra Henrikki, pokostan nimismies, olisikin joskus heidät unohtanut mielestään. Mutta he saivat jo seuraavassa tuokiossa huomata, ettei nuoren Hilipan olisi tarvinnut tehdä urotyötään pysyttääkseen sukunsa herra Henrikin silmätikkuna.
Oikeastaan oli Olavi Hamarallakin, kreivillisen oikeuden lautamiehellä, juuri tätä koskeva tiedonanto. Hän kysyy Kaurolta, oliko siellä heidän naapurinaan muuan uudiseläjä, muuan heikäläinen, nimeltä Markus Lehikoinen veljineen ja perheineen?
— Ka siellä elävät, tämän Simana veljyeni naapurina, siinä niemen tyvellä, selvittää Kauro. — Mitäpä heistä?
— Kuulin vain heidän aikovan tehdä näillä käräjillä valituksen tätäSimanaa vastaan… herra Henrikki lie heitä yllyttänyt. SyyttävätSimanaa heidän ahdistelustaan, pitää muka liikamaata hallussaan eikäsalli heidän tehdä huhtaraateita siihen kotiniemelleen.
Simana Vanninen alkaa räpytellä kipeitä silmiään eikä tiedä mitä sanoa tästä arveluttavasta rettelöstä. Mutta Kauro otti tämänkin asian liikemiehen tyyneydellä, hän kysyy lautamieheltä, luuliko tämä tuon kantelun olevan niin kovin vaarallisen?
— Joutavaa juonittelua koko asia, selittää lautamies Olavi. — Teidän kylänne on minun lautamiespiiriäni, minulta tietysti kysytään käräjillä, pitääkö tämä Simana liikamaata hallussaan, ja silloin sanon minä: »Eikä pidä!» Tosin en ole käynyt niiden uudiseläjien aikaan kylässänne enkä ole mitannut niitä maita kyynärällä, mutta muistaakseni on se Simanan kotiniemi jotenkin kapea.
— Ka niin on, ylen kapea kaisku vain!
— Siinäpä se, ei mokomalle niemelle tarvitse suvaita toisen miehen raateita!
— Ka mitäpä he sitten ryhtyvät valittamaan ja kantelemaan?
— Joutavaa juonittelua, niin kuin sanoin… herra Henrikin yllytystä.Hakevat hakemalla aihetta päästäkseen teidän kimppuunne!
Ja lautamies Olavi kertoo edelleen, että hänen arvelunsa mukaan nuo uudiseläjät olivat alunperin herra Henrikin Pankajärvelle toimittamia. Ja jos lienee tullimieskin ollut juonessa mukana. Mitä lienevät olleet nuuskijoita, salasyökärejä, heidän oli syytä kavahtaa noita naapurejaan!
Kauro Vanninen ei pahoin hätkähtänyt tätä ruotsinuskoisen ystävänsä tiedonantoa. Simana veljensä hermostuu pahanpäiväisesti ja monet muutkin karjalaismiehet alkavat sadatella herra Henrikin julkeita juonia, mutta Kauro on kauppamies, hän ymmärtää juonia ja huomaa herra Henrikinkin pystyvän sellaisiin. Oikeastaan hän on jo kauan itsekseen ihmetellyt noita Simanan naapureja, että mikäpä heidät työnsi ruotsinuskoisten tavallisilta elinpaikoilta heidän kaukaiselle perukalleen, umpinaiselle karjalaisperukalle. Siinä piili varmaan jokin koukku ja nyt selkenee se kokeneelle Vienan kävijälle. Herra Henrikki oli koko veijari miehekseen, lähetti salasyökärinsä heille naapuriksi!
Lautamies Olavin mentyä toiset vasta varsin yltyvät sadattelemaan herra Henrikin kavaluutta. Hilippa on muita kiihtyneempi ja selittää jyrkästi, että niille Simanan naapureille piti toimittaa kirkas lähtö Pankajärven salolta. Ja Hilippaa säestää rämeällä äänellään Pervusa Vaakanainen.
Kauro ymmärtää erinomaisen hyvin poikansa kiihtymyksen, nuoren veren leimahtelun, mutta hän on jälleen liikemies ja muistaa huomiset markkinat. Ne oli ensin huolehdittava, sitten tuli kenties Simanan naapurien vuoro, kaiken piti käydä hyvässä järjestyksessä. Jehki vanhus rinnallaan hän jakelee neuvojaan ja jakelee helisevää hopeata kauppaveikoille. Sormin hypistellen hän laskee hopearahoja ja samalla harkitsee, millä tavoin pääsisi ilman suurta melua eroon niistä naapureista, herra Henrikin lähettämistä salasyökäreistä.
Ylen vaarallisia olivat naapureiksi, mutta mitäpä tehdä. Ei ollut monta viisasta päätä neuvonpitoon, tuossa rinnallaan istui pieni ja ovela Jehki vanhus ja hänpä olikin ainoita. Heidän kahden niskoilla oli kaupanteko ja kaiken muunkin huolehtiminen, ja herra Henrikki oli väkevä vastustaja!
Kauro on jo mielinyt vetäytyä vanhuuden lepoon ja jättää kaikki liiketoimet Hilipan huoleksi. Mutta miten kävisi, uskaltaisiko hän jättää kaikki asiat Hilipan käsiin, kun Hilipan veret olivat niin kesyttömät. Sydämensä syvyydessä Kauro täydellisesti hyväksyi poikansa tämänpäiväisen menettelyn, mutta Hilipan reippaan tekosen jälkilaskut saattoivat tuottaa hänelle monta harmaata hiusta lisää.
Näitä harkitsee Kauro vanhus, viisas ja varovainen kauppamies, ja hopeavirta soluu hänen käsistään. Siitä kutoutuu näkymätön verkko, laaja apaja, joka oli vähintäin yhtä luotettava ja satoisa kuin käräjäherrojen ja juoniaan punovan herra Henrikin markkinavalmistukset. Saatiinpa nähdä, eivätkö he vielä tällä kertaa pitäisi puoliaan, saatiinpa nähdä!
Mutta miten kävisi tulevaisuudessa, miten kykenisi Hilippa hoitamaan asioita? Siinä oli harkitsemista, siinä oli aprikoimista. Vähitellen unohtuvat huolet kuitenkin työssä. Kun iltamyöhällä Kauro vanhus ja Jehki lopettavat markkinavalmistuksensa, on Kauro jälleen hyvällä tuulella ja ryhtyy maistelemaan olutta toveriensa seurassa.
Tämä oli hänen elämäänsä, Vienan kävijäin vaaranalaista elämää. Vaahtoavan oluthaarikan ääressä hän pakinoi nuoremmille elämänsä monia seikkailuja ja hänen silmänsä seuraavat isän ylpeydellä Hilipan silmien välähtelyä ja veren karkeloa Hilipan poskipäillä.
Siinä oli nuoruuden uhmaa ja enteellistä kajastusta. Ja Kauro vanhus varmistuu päätöksessään, että sittenkin hän jättäisi kauppatoimet tästä puoleen Hilipan huoleksi, varsinkin pitemmät kauppamatkat Hilippa saisi tämän jälkeen tehdä yksinään. Kokemuksen kovassa koulussa Hilippa kasvaisi suureksi Vienan kävijäksi, suuremmaksi kuin hän itse oli ollut milloinkaan.
Ja jos kohtalo oli määrännyt Hilipan taistelemaan heidän asiansa puolesta herra Henrikkiä ja muita valtoja vastaan, niin siitä taistelusta tulisi kyllä näkemisen arvoinen!
Seuraavana aamuna varoittelee Kauro vielä poikaansa, ettei tämä markkinatorilla liikkuessaan sallisi ärsyttää itseään mihinkään varomattomiin tekoihin. Hän panee kätensä Hilipan olkapäälle ja pakisee:
— Vaikeaa on meidän elämämme, ylen vaikeaa ja vaaranalaista. Se pitää sinun, Hilippa poikueni, aina muistaa!
— Ka muistan muistan, taattoseni, hyvin muistan! vakuuttelee Hilippa.
Hän kävelee huolettomana markkinapaikalle.
Rannassa tullihuoneen luona kihertää vahvasti markkinarahvasta, siinä maksetaan kreivillisiä tulliaprakoita markkinoille kaupaksi tuoduista tavaroista. Tullimies Pentti Gabrielinpoika on pieni ja kuivettunut äijän käppyrä, mutta tuittupäinen, rätisee kuin palava katajapehko ja sukkela on hän liikkeissään. Vähäisiä ovat hänen tullisaatavansa, penninki talileiviskästä, toinen voileiviskästä, puolipenninkinen lampaannahoista tai kuivatusta villipeuran lihasta. Pelkkiä kotituotteita, niistä eivät karjalaiset kauppaveikot välittäneet. Hilippa iskee tuttaville silmää ja menee menojaan.
Viskaali Pentti räsähtää hänen jälkeensä kuivan sadatuksen. Kyllä hän tuon veijarin hyvin tunsi, vaaniskeli täällä metsännahkoja. Hän kivahtelee markkinamiehille, missä olivat heidän oravansa ja revonnahkansa, näätänsä ja saukonnahkansa?
Ka ei ole tullut pyydetyksi! kuuluu ääni miesjoukosta.
— Valehtelette, senkin lurjukset, luikuria laskette! Kyllä minä hyvin tiedän, kenelle niitä säästätte, noille salasaksoille, pirun sikiöille!
Kiukkuisena hän tonkii markkinamiesten rekiä, sysii syrjään talipyttyjä ja voipyttyjä, koettaa haeskella riistanahkoja, mutta niitä ei löytynyt hakemallakaan. Kirottua roskasakkia koko joukko!
Toinen markkinaväen kokoontumispaikka on käräjätalon pihamaalla. Siihen ovat Kajaanin porvarit asettuneet suurine tavarakuormineen ja on siihen hätäisesti tekaistu joku ristikkojalkainen myymäpöytäkin. On siinä kaikenlaista rihkamaa, Oulusta tuotua ja Kainuun kotiteollisuuden tuotteita, mutta riistanahkoja ei näy juuri nimeksikään, vaikka Kajaanin porvarit ovat varustautuneet erikoisesti niiden ostoon.
Rahvastungoksessa vilahtelee siellä ja täällä karjalaisia kauppaveikkoja. Ne näyttävät maleksivan siellä yhtä joutilaina kuin Hilippakin, mutta eivät ne kulje joutilaina. Ohimennen ne nykäisevät takin liepeestä toimetonna töllistelevää markkinamiestä, ja niillä onkin peijakkaan vainu, erehtymättä ne nykäisevät aina oikeata miestä. Vaihdetaan pari nopeata sanaa ja töllistelijä häviää omia aikojaan markkinapaikalta. Hetkistä myöhemmin hänet voisi tavata kylältä jonkin karjalaistaan pihasta kantamus oravia ja kauniita revonnahkoja mukanaan. Ne joutuvat karjalaisten kauppaveikkojen huostaan.
Herra Henrikki on ahkerasti liikkeellä. Hilippa huomaa hänen vaaniskelevan itseään, mutta ei ole siitä tietääkseen. Nyt hän kääntyykin jo takaisin ja painuu krouvin matalasta ovesta sisään.
Siellä yritettiin Hilippa houkutella ansaan. Kun hän istuu rennosti pienen pöytäpahaisen ääressä olutta maistelemassa, nykäistään häntä kyynäspäästä ja joku ruotsi kumartuu supattelemaan hänen korvaansa. Miehen käytös oli perin liehittelevää, makeilevaa, ja pian tunsi Hilippa hänet kotikylänsä ensimmäiseksi uudiseläjäksi, Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi.
Mies sopottaa Hilipalle kuni vanha, luotettu ystävä konsanaan:
— Kuulehan, veli hopea, hyvä naapuri, olisi tässä vähän niin kuin kysyttävä neuvoa! Kun ollaan näet lähdetty markkinoille ja tällä minun rengilläni olisi vähän mukanaan… mitä lienee metsänviljaa. Mutta hölmöläisiä olemme, ei tunneta näet niitä oikeita ostajia, niin jospa sinä naapurin mies hiukan vihjaisit… jotta mitenkä tässä oikein tehtäisiin?
Sopottaja kiskoo lähemmä toveriaan, pientä, vääräsääristä miehen vekaraa, joka pälyilee ympärilleen yhtä luihuna kuin isäntänsäkin. Siinä he nyt molemmat söpöttelevät asiaansa Hilipalle ylen salaperäisinä ja liukkaina, jotta pitäisi saada opastusta ja apua. Ja kun oltiin olevinaan hyviä naapureja, niin jos Hilippa lyöttäytyisi yhteen juoneen?
Hilippa kuuntelee heidän sopotustaan ja katselee miesjoukon raosta ovelle päin. Aivan oikein, nyt sieltä kurkisti viskaali Pentin sapekas naama krouviin. Hilippa virnistää ylimielisesti syökärille, virnistää sopottajillekin ja viittaa oveen päin.
— Kun menette tuon miehen pakinoille, niin hänpä teille neuvonee oikeat ostajat! Minä en välitä metsänviljastanne!
Miehet hölmistyivät sanattomiksi, Hilippa nauroi heille ilkkuvasti ja pakisi vielä pois lähtiessään:
— Vai salakaupoilla kuljette ja kähmitte! Herra Henrikki vielä teidät tavoittaa, niin siinä oli laulun loppu!
Nähtiin vanhan Kauronkin liikkuvan markkinapaikalla. Hän ei ole niin pitkäkasvuinen kuin Hilippa poikansa, mutta näkyivätpä tullimies ja herra Henrikki huomaavan hänet hyvin. Kauro paljastaa alentuvasti päänsä kiukusta sähisevälle syökärille ja yhtä alentuvasti hän tervehtii myös herra Henrikkiä. Hänen jälkeensä singotaan sadatuksia, mutta Kauro vanhus ei ole niitä kuulevinaan. Hän liikkuu päämäärästään tietoisena, vai hän rupeaisi sopottelemaan markkinamiesten kera; hän on virittänyt apajansa ja tietää toisten kauppaveikkojen huolehtivan saaliin korjaamisesta. Hän tallusti melkein suoraan erään kajaanilaisen porvarin luo, jolla oli kaupan hyviä, kainuulaisia matkarekiä.
Kauro tarvitsi tällaista matkarekeä. Kainuun maassa tehtiin niitä parempia kuin Karjalassa; hän ryhtyy hieromaan kauppaa, tinkii ja tarkastelee. Ympärille keräytyy uteliasta väkeä, mutta Kauro ei ole niitä näkevinään. Pitkällisen tinkimisen ja natisemisen jälkeen hän sopi kaupasta, kaivoi syvältä povestaan rahamassinsa. Siinä oli aika puuha ennen kuin hän sai massinsa avatuksi, ja vähänpä siellä olikin hopeakolikoita. Kajaanin porvari jo luuli rahojen kesken loppuvan, mutta riittivät sentään. Tyytyväisenä lähtee Kauro vetämään ostamaansa rekeä, hän pitää sen aisoja korkealla ja pyytelee nöyrästi markkinaväkeä antamaan hänelle tietä.
Saivat nähdä herra Henrikki ja viskaali Pentti ja kaikki, että hän liikuskeli rehellisillä asioilla. Osti viimeisillä kolikoillaan hyvän matkareen, jos sattuisi sitä jolloinkin tarvitsemaan!
* * * * *
Kun Hilippa palasi majapaikkaansa, oli pihamaalla sorea Tatjana odottamassa hänen tuloaan. Ylen salaperäisenä kuiskasi Tatjana hänelle, että vieraspirtissä oli eräs ruotsi, joka halusi pakista hänen kanssansa.
— Ka kukapa ruotsi siellä minua vuottelee? virkkoi Hilippa huolettomasti. Ja odottamatta Tatjanalta sen parempaa selvitystä hän lähti vuottelijaa tapaamaan.
Tatjana katseli ihaillen hänen menoaan. Oli tuo Hilippa todella uljas ja peloton miekkonen, mutta eiköpä hän sittenkin tällä kertaa vähän ällistyisi nähdessään, kuka siellä vieraspirtissä oli.
Ja ällistyikin Hilippa hiukan oven avatessaan: Pirtissä odotteli häntä herra Henrikin tytär, Brita neito.
Brita näytti jo hyvän aikaa vuottaneen Hilipan tuloa. Kun pirtissä oli kovin lämmin, oli hän avannut turkismekkonsa ja riisunut kaulahuivinsa. Hilipan astuessa sisään hän tarkasteli hajamielisenä somin leikkauksin koristeltua pyhäinkuvahyllykköä.
Molemmat he joutuivat hämilleen seisoessaan silmätysten, kenties Brita vielä enemmän kuin Hilippa. Vaikka Hilippa olikin vielä nuori, oli hän jo liikkunut paljon maailmalla ja naisväestä hän oli huomannut aina hyvin selviävänsä. Tässä oli tosin edessä herrasneito, kokonaan vieras ja outo ruotsi, mutta ehkäpä hän jotenkin selviäisi ruotsin tyttärestäkin.
Kotoa lähtiessään oli Brita ajatellut, että hän lähtisi varoittamaan Hilippaa isänsä kostolta. Hän oli hyvän aikaa mietiskellyt, mitenkä sanoisi sanottavansa Hilipalle, mutta nyt seisoikin nuori karjalainen hänen edessään niin syntisen rohkeana ja huolettomana, aivan kuin olisi jo etukäteen tahtonut sanoa: »Hui hai, mitä minä piittaan sinun isästäsi, mokomasta ruoskan heiluttajasta!»
Brita neitoa melkein harmitti tuo Hilipan huolettomuus. Ja hiukan jäykistyen, hiukan sanojaan tapaillen, melkeinpä virallisesti, hän alkaakin puhua vallan toisesta asiasta, sanoo tulleensa kyselemään, millaisissa oloissa eli tuo hänen isänsä pahoinpitelemä karjalainen. Oliko hän todella niin köyhä kuin itse vakuutti olevansa?
— Ka köyhä lie Timo poloinen, ylen köyhä! pakisee Hilippa arvelematta. — Elelee siellä meidän kylästä Vie'in salolle päin, pienenä populina elelee ja kokee viljellä hallanarkoja kaskimaitaan.
Ja samaan hengenvetoon hän alkaa kehoitella vierastaan istumaan, sieppaa takan edestä rahin ja tuo sen pöydän ääreen.
— Kas tässä on hyvä istua, mitäpä suotta seisoskelemaan! sanoo hän reippaasti ja istahtaa itse arvelematta penkille pöydän viereen.
Tämä auttoi vähän Britaa, jäykkyys hävisi hänen äänestään ja hän alkoi selvittää mitä oli ajatellut: Ei varmaan olisi liikaa, jos hän kokisi hiukan hyvittää isänsä tylyyttä ja rupeaisi antamaan avustusta tuon köyhän karjalaismiehen perheelle.
— Ka hyvä jos annat apua köyhille ihmisille! naurahtaa Hilippa suorasukaisesti ja tarkastaa vierastaan uteliaalla ihailulla.
Mutta kun Brita kysyi, haluaisiko hän ruveta tuota avustusta välittämään, selitti Hilippa arvelematta:
— Anna apusi Vie'in lautamiehelle, siinä mies teikäläinen, ylen suora ja rehellinen! Ei meistä apusi välittäjäksi ja niinpä lie parempi sinulle itsellesikin, Brita neito!
Tämä suorasukaisuus sai Britan hämmästymään. Olipa tuo nuori karjalainen todella avomielinen, sanoi suoraan, että hänen oli vaarallista ruveta hakemaan heikäläisten tuttavuutta. Näkyi tietävän varoittamatta, mitä hänen isänsä ajatteli heistä.
Brita katselee hämillään ympärilleen. Hän näkee naulakoilla ja penkeillä karjalaisten matkavarusteita, turkkeja ja eväsvakkoja. Nämä varusteet osoittivat tässä pirtissä majailevien markkinamiesten olevan varakasta väkeä. Taisipa siis olla silkkaa totuutta, kun hänen isänsä haukkui näitä miehiä salasaksoiksi ja »ryssän kaupan» kävijöiksi. Brita ei tosin oikein ymmärtänyt näitä asioita, mutta sen verran hän tiesi isänsä ja voudin ja käräjäherrojen puheista, että nämä karjalaiset salakauppiaat olivat suurena kiusana uuden Brahean kaupungin kehittymiselle. Ja kun hänen isästään piti tulla pormestari tähän uuteen kreivilliseen kaupunkiin, ymmärsi hän vallan hyvin isänsä ärtymyksen salakauppiaille. Ja näkyipä tämä nuori karjalainenkin sen ymmärtävän.
Sen enempää harkitsematta hän rupesi saarnaamaan parannusta Hilipalle. Hän kysyi, minkä vuoksi he eivät voineet lopettaa salakauppaansa, kun tiesivät sen itselleen niin kovin vaaralliseksi ja tälle uudella kaupungille niin vahingolliseksi. Pitihän heidän käsittää, että lopuksi heille kuitenkin kävisi huonosti, he joutuisivat kärsimään varmaan paljon ja uusi Pielis-Brahean kaupunki nousisi kuin nousisikin kukoistukseen heidän vehkeistään huolimatta.
Brita oikein innostui asiaansa. Hänen hienoille kalpeille kasvoilleen kohosi väriä ja hänen tarmokas leukansa melkein vavahteli taistohalua, mutta Hilippa nauroi hänelle huoletonta nauruaan.
— Brita neito, et ymmärtäne paljon kaupankäyntiä. Taattoni sanoo minunkin sitä vielä huonosti ymmärtävän, ka sinä et ymmärtäne senkään vertaa. Mitäpä siis rupesit siitä pakisemaan!
Brita huomasi todella lähteneensä aloille, jotka olivat hänelle vieraita. Mutta ei hän niin vähällä tunnustanut itseään voitetuksi, häntä ärsytti Hilipan kevyt huolettomuus ja niinpä hän tuiskahti kiivaasti, että näytti todella siltä kuin karjalaiset ansaitsisivat sen tylyn kohtelun, jonka alaisiksi he välistä joutuivat tällä pokostalla. Heidän pitäisi olla hiukan nöyrempiä, niin, heidän pitäisi kuin pitäisikin olla kiitollisia luterinuskoisille uutiseläjille ja Ruotsin hallitukselle kaikesta siitä hyvästä, minkä nämä olivat tuoneet tähän kaukaiseen rajamaakuntaan!
Brita ei ehkä ajatellut mennä niin pitkälle, mutta kerran kiivastuttuaan hän puhui suunsa puhtaaksi. Vaan nyt hävisi huoleton nauru Hilipankin huulilta, hänen silmänsä leimahtivat, hän hyppäsi penkiltä ja sanoja alkoi ryöppynään tulla hänen huuliltaan, säkenöiviä ja iskeviä sanoja, jotka saivat herra Henrikin tyttären melkein pelästymään.
— Vai ovat ruotsit ja heidän valtansa tuoneet tälle pokostalle paljon hyvää, ka ylen paljon hyvää lienevät tuoneetkin. Sinun taattosi ruoskan ja voudin ruoskan he ovat tuoneet! Ennen oli täällä pajarien ruoska heilumassa, nyt on sinun taattosi ruoska ja lieneekö tuo paljon lempeämpi. Itsepä näit eilen, mihin se pystyi, mitäpä tuosta enemmän pakisemaan!
Viiltävä iva pippuroi hänen sanojaan, hän pysähtyi aivan Britan eteen ja antoi tulla lisää, laski uuden sanaryöpyn, entistä säkenöivämmän.
— Ja mitä muuta hyvää ovat ruotsit tuoneet tänne? Ylen paljon ovat muutakin tuoneet. Ennen oli tämä pokosta kokonaan karjalaisten oma, mitä nyt on karjalaisraukoille jätetty? Nurmeksen perukalta on jo viimeinenkin karjalainen ajettu käpälämäkeen tai nitistetty, et niistä kylistä löydä muita kuin teikäläisiä. Ja entä Pielisen takana, Juuan puolella? Joka päivä siellä ryöstetään ja anastetaan karjalaisten elinmaita, ja jos menevät valittamaan voudille tai sinun taatollesi, niin saavat ruoskaa! Ja karjalaisten tsasounaakin ovat häväisseet siellä ruotsinuskoiset yltiöpäät ja pyhästä kalmistosta aarteita kaivelleet. Ja sama leikki on nyt edessä täällä Lieksan karjalaiskylässä ja Vie'in kylässä ja meidän perukalla, Pankajärven salolla. Kohta ei ole meillä mitään sanomista tällä pokostalla, kodittomiksi meidät häädetään tai jalkoihin tallataan. Sitä hyvää te olette tuoneet tälle pokostalle! Ja siitäkö kiitollisina meidän pitäisi nyt antaa viimeinen leipäpalamme Brahean laiskoille porvareille, Kajaanin kamasaksoille ja muille syökärin ja sinun taattosi suojateille?
Brita oli huumaantunut tuon räiskyvän sanatulvan edessä, ja kun Hilippa vihdoin vaikeni, painoi herra Henrikin tytär häveten päänsä alas. Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä. Eikä hän kuitenkaan voinut olla ihailematta Hilippaa, nuoren karjalaisen silmien leiskahtelu, joka oli yhtä raju kuin hänen sanatulvansakin, oli kokonaan lumonnut Britan ja hetkisen kuluttua hän kohotti katseensa arasti Hilippaan, aivan kuin olisi odottanut vielä jatkoa.
Mutta jatkoa ei tullut, Hilippa itsekin hämmästyi omaa sanavuolauttaan. Hän oli kyllä monasti kuullut vanhempien karjalaismiesten vaikeroivan näitä asioita, mutta ei hän voinut käsittää, miten kaikki nuo vaikerrukset nyt olivat niin itsestään kirvonneet hänen kieleltään. Hän tiesi pakisseensa kovia sanoja, ylen kovia sanoja ja pelästyi nyt aika lailla, kun luuli säikyttäneensä Britan puolikuoliaaksi.
Vähän aikaa kesti puolin ja toisin neuvotonta vaitioloa. Vihdoin Brita nousi ja virkahti hiljaa, melkein nöyrästi:
— Anna anteeksi, Hilippa, en aikonut sinua loukata! Teille lie tehty paljon vääryyttä ja mikäpäs… mikäpäs minä olisin teitä syyttämään ja tuomitsemaan mistään asiasta!
Hämillään hän ojensi kätensä Hilipalle hyvästiksi. Hän oli jo ovessa menemässä, kun Hilippa huomasi hänen unohtaneen kaulahuivinsa rahille.
Hilippa kiiruhti antamaan huivia ja auttoi Britaa sen käärimisessä.Liekö hän sitä tehdessään tuntenut Britan hartioiden vavahtavan vaimistä hän lie saanut odottamattoman päähänpiston. Äkkiä hän puristiBritan rajuun syleilyyn ja painoi hänen huulilleen tulisen suudelman.
Britan kalvakat posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, Hän riuhtasi itsensä irralleen ja katsoen Hilippaa silmät säkenöiden sanoi kiivaasti:
Minun pitäisi lyödä sinua poskelle, mutta isä on jo lyönyt minun puolestani!
Hilippa nauroi hänelle nuoren yltiöpään naurua. Seuraavansa tuokiossa livahti Brita äänettömästi ulos, mutta ovi ei räiskähtänyt vihaisesti kiinni hänen perässään.
Jälleen nauroi Hilippa nuoren huimapään naurua.