"'Tässä tuomitsen ainoastaan minä eikä kukaan muu!' huusi hän. 'Viekää ylimysmielinen vartijapiirin sisään. Koska hän on pitänyt naisen puolta, niin täytyy hänen mennä naimisiin jonkun naisen kanssa. Naittakaamme kaikki tuomitut keskenänsä, pankaamme toimeen suuret tasavaltalaiset häät.'
"'Eläkoön Fouche, eläköön tasavalta!' rääkyi ja huusi joukko ympärilläni. Hevosen selässä istuva, hirveä kasvoinen mies oli siis Lyonin pyöveli. Minä heitettiin vartijapiirin sisään ja kaikki väitökseni, ett'en ollut ranskalainen, vaanruotsalainen, enkä siis heidän lakiensa alainen, eivät tulleet kysymykseenkään. Minulle irvisteltiin vaan ja Fouche huusi minulle: että jokainen, olkoon mitä kansallisuutta hyvänsä, joka sanoilla eli töillä moitti suuren ja jakamattoman tasavallan töitä, oli kuoleman oma.
"Mitä sittemmin tapahtui on pian kerrottu. Fouchen apulaiset syöksyivät vartiapiirin sisälle ja sitoivat yhteen miehiä ja naisia hukuttaaksensa heidät yhdessä Saónen jokeen. Tätä nimitettiin tasavaltalaiseksi avioliitoksi. Yhä enemmän pilkatakseen minua, sitoivat he minun erään pahannäköisen ja vanhan akan kanssa, jonka nimi oli la Papillotte ja oli tuomittu kuolemaan varkaudesta. Kädet ja jalat jätettiin vapaiksi ja sidottiin vaan keskiruumiista. Ainoastaan sen johdosta pelastuinkin niin ihmeellisesti. La Papillotte huusi ja pauhasi ynnä haukkui Fouchea ja hänen pyövelijänsä kaikellaisilla soimaus- ja haukkumasanoilla. Turhaan pyysin häntä vaikenemaan ja ajattelemaan kuolemaansa. Hän irvisteli vaan ja sanoi, että olin huonoin sulhanen mitä hänelle osasivat antaa. Kun Fouche antoi merkin, vietiin kaikki sidotut joen rantaan. Siellä pantiin meidät useihin venheisiin ja vietiin keskelle syvää jokea. Täältä viskattiin yksi pari toisensa perästä veteen. Kaikeksi onneksi olin minä hyvä uimari ja olin täydessä tolkussani. Niinpian kuin kohosin vedenpinnalle, vedin heti terävän tikarin, joka minulla on aina mukanani, ja leikkasin sillä nuoran, jolla olin sidottu tunnottomaan morsiameeni. Senjälkeen uin jonkun matkaa veden alla, mutta kohta täytyi minun nousta pinnalle hengittämään, sillä olin melkein tukehtua. Tulin ylös Saónen vastakkaisella rannalla olevaan, korkeata ruohoa kasvavaan saareen. Ei kukaan ollut huomannut minua ja minä peittäysin ruovostoon. Lopun päivää olin siinä. Kun ilta pimeni uin toiselle rannalle ja astuin taasen kaupungin katuja. Kiiruhdin siihen hotelliin, jossa asuin, huomasin kaikki tavarani olevan siellä järjestyksessään ja maksoin isäntäni, joka oli ollut hyvin rauhatonna pitkällisestä poissaolostani. Selvittämättä hänelle, mitä minulle oli tapahtunut, kiiruhdin seuraavana aamuna Lyonista. Olin saanut kylliksi tuosta kiitetystä tasavaltalaisesta vapaudesta, enkä pyrkinyt enää uudelleen tasavaltaiseen avioliittoon."
* * * * *
Sill'aikaa kun rekatti yhä edelleen lähenee vihollistansa, pistäymme tuolle kohtaavalle alukselle vierailemaan, joka luultavasti huvittanee lukijata.
MitäBellonallaluultiin, olikin totta. Huomattu laiva oli todellakin tuo peljätty ja rekatin niin kau'an, vaikka turhaan, etsimä tanskalainen kaapparilaivaCort Adeler. Tämä laiva oli tehnyt Ruotsin kaupalle suurta vahinkoa ja myös saattanut Ruotsin liittolaisille, englantilaisille, suuria häviöitä. Molempien kansakuntien sotalaivat olivat panneet kaiken juonensa ja valppautensa liikkeelle saavuttaaksensa tuota rohkeata kaapparia, mutta se oli aina onnellisesti välttänyt vihollisensa ja ryöväsi, kuten jo ennen kerroimme, myös erään tykkivenheen, joka muiden samallaisten kanssa oli rohjennut hyökätä kaapparin kimppuun.
Kun tulemmeCort Adelerinkannelle, huomaamme laivan sotaisesta ja itsenäisestä asemasta, että päämies- ja päällikkökunta suuresti eroavat muista vertaisistansa. Kansi oli valkoinen, irtaimet kapineet hyvästi asetetut ja kanuunat hyvin hoidetut. Sapelit, piikit ja musköötit olivat kaikki hyvin järjestetyt ja asetetut niille määrättyihin paikkoihin. Tuossa 150 miehen suuruisessa miehistössä esiytyi joukko omituisia, häijyjä ja konnamaisia kasvoja, joissa rikos ja hillitsemättömät himot selvästi kuvautuivat, mutta miehistön olento sentään osoitti laivalla löytyvän jonkullaista kurinpitoa.
Korvetti oli risteillyt Suomen ja Norrlannin kulkuvesillä, sillä matkalla saamatta minkäänlaisia saaliita, paitse erään ruotsalaisen kuunarin, joka, vaikkapa olikin saanut niin kutsutun vapaapassin kulkeaksensa vihollisilta laivoilta häiritsemättä Geflestä Kyöpenhaminaan ja tuoda sieltä takaisin osan vaihdetuista vangeista, kumminkin joutui korvetin kynsiin ja ilmoitettiin saaliiksi, vaikka kuunarissa mukana oleva upseeri, jonka tuli vastaanottaa vangit, ankarimmasti sitä vastusti.
"Hitto vieköön, en välitä teidän väitöksistänne enkä vapaapassistanne, sillä menettelen aivan tahtoni mukaan ja teen tiliä ainoastaan kuninkaalle", vastasiCort Adelerinrohkea ja häpeämätön johtaja. "Te ja muut laivalla olette vankini ja laiva minun saaliini."
"Mutta kuunari on, kuten näette, ainoastaan painolastissa ja aivan arvoton", lausui upseeri "ja ennen eli myöhemmin täytyy teidän laskea meidät vapaaksi; meidän passimme, että saada häiritsemättä kulkea, on Tanskan laivaston ylikomentajan, kapteeni Kriegerin allekirjoittama."
"Vaikka se olisi itse lentävän pää-enkeli Gabrielin allekirjoittama, niin ei se sittenkään kelpaisi minnekkään", vastasi karskea Wulfsen. "Te sanotte, ett'ei laivalla ole mitään arvokasta. Ettekö luule mitään arvoa olevan tuolla kauniilla nuorella tytöllä, joka kamarineitsyensä kanssa seisoo ahterissa ja katselee hyvin kalpeana ja säikähtyneenä? Oh, hyvinkin suuri arvo, ei ainoastaan hänen kauneudestansa päättäen, vaan noista timanttiloista, jotka kimaltelevat hänen kaulallansa, rinnallansa ja korvissansa, jotka koristukset näinä köyhinä aikoina ilmaisevat erinomaista rikkautta."
Merirosvo nauroi ja upseeri oli nolona.
"Tämä nuori neiti on arvokkaan kauppiaan tytär Geflestä ja läheisessä sukulaisuudessa konferensineuvos Jens Möllerille Kyöpenhaminassa, jonka perheesen vierailemaan hän nyt on matkalla", vastasi upseeri. "Tuo sukulaisuus ehkä saattaa teitä kuulemaan sanojani ja päästämään meidät vapaasti kulkemaan, sillä konferensineuvos on kyllä sellainen mies, että toimittaa teille ansaitun rangaistuksen, jos rikotte kansan oikeuksia ja teette hänen sukulaisensa vangiksi."
"Ne selvitykset, jotka te hyväntahtoisesti olette minulle antaneet kehoittavat minua vielä enemmän pitämään teitä vankina", vastasi merirosvo. "Noin kaunis ja ylhäinen nainen sotaisina aikoina on komeiden lunastusrahain veroinen, jotka teidän pitäisi heti suorittaa. Kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria on hänen vapautensa lunastus ja silloin saatte te muut kaupantekijäisinä seurata perästä. Jos minä, vaatisin vähemmän, niin varmaan tämä nuori neiti tulisi tyytymättömäksi, sillä nyt tulee hän rohkeammaksi ja saavuttaa sadottain kosijoita. Kuten huomaatte, en ole mikään kohtuuton enkä nahjustelija, vaan päinvastoin todellinen 'gentlemanni.' Nyt pian minun korvettiini, joka tulee teidän kodiksenne, kunnes vaatimani lunastusrahat ovat maksetut."
Kuunari miehitettiin muutamilla korvetin miehistöstä ja lähetettiin viemään Ruotsin upseerin kirjettä Kyöpenhaminaan, jossa hän ilmoitti nuoren neiden sukulaisille tapauksesta ja mitä kaapparikapteeni vaati, ennenkuin päästi neiden vapaaksi. Melkein saman sisältöisen kirjeen lähetti neiti Dahl vanhemmillensa Gefleen. Hän rauhoitti heitä siitä kohtelemisesta, jota laivalla hänelle osoitettiin, ja laski leikkiä romantillisesta seikkailustaan.
Wulfsen ohjasi Suureen Bälttiin ja aikoi siellä joko yhdessä tanskalaisten risteilijöiden ja tykkivenheiden kanssa eli omin päin häiritä vihollista. Tällä purjehdusmatkalla tapasi merirosvoBellonan.
Kun Wulfsen huomasi ruotsalaisen rekatin ja näki tanskalaisen lipun häilyvän sen hangonnokassa, riemastui hän suuresti, sillä hän luuliBellonaasiksi huvilaivaksi, jonka Englannin kuningas Yrjö oli lahjoittanut sisarensa pojalle, Tanskan perintöprinssille, silloinkuin hän pääsi Herranehtoolliselle, ja jonka englantilaiset jättivät Kyöpenhaminaan, viedessään sieltä muun tanskalaisen laivaston. Wulfsen oli iloinen, kun toivoi heti tapaavansa maanmiehiänsä, ja sentähden toimittikin kajuutassansa juomingit ja kutsui sinne upseerinsa pikaria tyhjentelemään.
Nämä ynnä Wulfsen olivat keräytyneet kajuuttaan ja naukkivat juomiansa oikein hyvällä halulla. Kerskaavia puheita ja röyhkeitä sanoja kuului vaan heidän huuliltansa. He pilkkasivat yhtäpaljon englantilaisia kuin ruotsalaisiakin ja puhelivat pitkään ja laajasti tekemistänsä ja vielä ai'ottavista urotöistä.
Wulfsen, joka nykyisen pitkällisen Tanskan sodan aikana oli tullut kuuluisaksi rohkeudesta ja kavaluudesta ja oli tunnettu taitavaksi merimieheksi, oli kookas-kasvuinen ja vähän yli viidenkymmenen vuoden vanha mies. Hän oli viettänyt seikkailuelämätä kaikissa maailman osissa ja usein liittynyt merirosvoin joukkoihin. Hänen kätensä olivat paljon verta vuodattaneet. Onni oli usein tehnyt hänet rikkaaksi, mutta huimapäisyys uudelleen köyhäksi. Hänellä oli olkapäille riippuva pitkä tukka ja suuret viiksit. Hänen kasvojensa pinta oli karkea, mutta piirteet eivät olleet rumat, vaikk'ei niitä voinut miellyttäviksi eli kauneiksikaan sanoa.
Päällikkyydessä lähinnä kapteenia oli eräs skottilainen nimeltä Tom Clarkson, joka oli huima ja raivokas, mutta samalla niinkuin päällikkönsäkin rohkea ja kuolemaa pelkäämätön. Hän oli syntynyt kunniallisista vanhemmista ja jo lapsena taipuvainen kaikkeen pahuuteen, joka vanhempana muuttui irstaaksi elämäksi ja pakoitti hänen velkainsa tähden pakenemaan maasta. Lukemattomien seikkailujen perästä joutui hän ynnä joukko, jonka kanssa hän oli harjoittanut merirosvoamista, erään englantilaisen risteilijän kynsiin ja tuomittiin hirtettäväksi. Hän vältti nuoran ilmaisemalla missä hänen muutamat rikoskumppaninsa majailivat maalla. Wulfsen oli kulkuretkillään tutustunut häneen ja kun sota alkoi kiiruhti Clarkson etsimään tanskalaista ystäväänsä, suostui palvelemaan hänen laivallansa ja tuli ensimäiseksi luutnantiksi. Päällikkökuntaan kuului vielä kolme upseeria: Rasmus Nilsen, Jörgen Rhode ja Henrik Gude. Ensinmainittu näistä oli lukenut, ollut Jumaluus-opin kokelaana ja aikonut papilliselle uralle. Hänellä oli hyvä pää, mutta rauhaton ja seikkailuun taipuva luonne. Kaksintaistelussa oli hän pistänyt toisen ylioppilaan kuoliaaksi, tuomittu maanpakolaisuuteen, mutta kuuden vuoden kuluttua armahdettu ja saanut palata takaisin. Hän oli täydellinen merimies, mutta hänen siveellisyytensä oli pilaantunut ja tapansa olivat huonot. Hän rupesi Wulfsenin palvelukseen ja kohta kunnioittikin Wulfsen häntä hänen tyvenen miehuutensa ja kunnollisuutensa tähden. Vahdissa ollessaan tutki tuo entinen papinkokelas jumaluusoppia ja Ciceroansa. Kun hän joskus tappoi lähimäisensä, niin lähetti hän sen ijankaikkisuuteen lausumalla jonkun raamatunlauseen. Maanpakolaisuudessa kärsimänsä vaivat olivat tehneet hänen synkäksi ja umpimieliseksi ja ainoastaan lasia kilistellessä hän joskus muuttui iloiseksi ja leikilliseksi.
Rhode ja Gude olivat norjalaisia. Ne olivat kelpo kuvia noista kovettuneista miehistä, joiden kehtona on tuo merenympäröimä Norja ja jotka jo lapsuudesta alkaen ja sitten koko ikänsä taistelevat ankaraa luontoa vastaan ja sitten kehkeytyvät maailman parhaimmiksi merimiehiksi. Heillä oli merimiehen hyvät avut, mutta myös suurimmassa määrässä sen virheetkin. Samaa voitiin sanoa miehistöstä kokonaisuudessaan.
Mutta noiden juomaveikkojen joukossaCort Adelerinkajuutassa oli vielä eräs henkilö, jonka kanssa ansaitsee tulla tutuksi.
Wulfsenin oikealla puolella istui huolettomassa asemassa nuori, noin 34 vuoden ikäinen mies; hänellä on kitara polvilla, jonka kieliä hän väliin näppäilee. Tämän miehen korkealla otsalla loistaa äly ja nerokkaisuus ja hänen pitkät, mustat kiharansa, aivankuin tumma varjo valuvat kaulalle ja olkapäille; hän ei ole sen enempää merimies kuin merirosvokaan. Hänen mustista silmistänsä säihkyvä tuli ja poskiansa punoittava purppuraliekki kuvastavat hänen vilkasta sieluansa ja suurta intoansa, jotka jo ovat tehneet Risto Gransenin kuuluisaksi merimaalariksi ja jotka muutamien vuosien perästä ojentavat hänelle mestarin seppeleen. Luonnon herra on tuhlannut hänelle parhaimpia lahjojaan. Suuri on hän taiteilijana, mutta myös onnellinen runoilijana ja musiikin taitajana. Taide on hänen ihanteensa, se Jumala, jota hän rukoilee ja palvelee. Hänen mielestänsä ei mikään uhri ole tälle Jumalalle liika suuri ja hän onkin mennytCort Adelerillevaan tutkimaan elämää ja tapauksia merirosvolaivalla, voidaksensa sitä sittemmin kuvata liinalle ja lahjoittaa kädestänsä ihmettelevälle maailmalle uusia neron tuotteita.
Nuori maalari oli vilpittömän käytöksensä kautta tullut merirosvojen lemmikiksi. Hänen läsnäolonsa jalostutti noita raakoja luonteita. Mielihyvällä kuuntelivat he hänen soittoansa ja lauluansa; moni kovettunut sydän täytyi hellemmillä tunteilla ja monessa silmässä kimalteli kyynel, kuin sävelet tunkeutuivat syvälle sydämmeen ja herättivät muistoja entisestä onnellisesta, lapsellisesta ja viattomasta ajasta.
Wulfsen kolautti lasiansa maalarin lasiin.
"Maljanne, herra taiteilija", lausui puolijuopunut kapteeni, "ja malja maanmiehillemme, joita kohta tapaamme kuin myös malja omaksi onneksemme ja menestykseksemme. Laulakaa jotakin myrskystä ja raivoavista aalloista. Minua haluttaa kuulla jotakin sellaista. Pikarit pohjaan ja sitten menemme kannelle tervehtämään kansalaisiamme."
Pikarit kallistettiin vastattain. Maalari oli juuri aikeissa alottaa lauluansa, kuin ilo äkkiä keskeytyi. Laulajan käsi oli liikkumattomana kitaran kielillä. Laukaus laukauksen perästä kuului mereltä. Eräs merirosvoista syöksyi kajuuttaan.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Wulfsen.
"Kansalaiseksemme luulema purjehtija onkin vihollinen", vastasi merirosvo. "Se on ruotsalainen rekatti, jossa tanskalainen lippu on muuttunut sinisen-keltaiseksi. Se on yläpuolella ja laskee nyt meitä kohti, paukuttaen laukauksen toisensa perästä. Sillä näyttää olevan 32 kanuunaa."
"Siis kaksi enemmän kuin meillä", huusi Wulfsen nauraen. "Se on vähäpätöinen asia. Pian kumppanit ylös kannelle ja näyttäkäämme viholliselle, ettäCort Adelerinmiehet osaavat taistella! Vielä pikari laskunuoralla ja sitten menemme taisteluun."
Wulfsen ja hänen miehensä tyhjensivät pikarinsa ja töytäsivät sitten kajuutasta. Nuori maalari jäi yksin sinne.
Oikeanpuolinen kajuutan ovi aukeni ja neiti Dahl näyttäytyi siitä kuollon kalpeana. Hän oli kuullut merirosvon ilmoituksen ja vapisi kauhusta ja pelvosta.
Kanuunan laukaukset kuuluivat kovemmin ja merirosvon kanuunat alkoivat vastata vihollisen tulta. Silloin tällöin kuului kumeaa jymisemistä, kuin joku kuula sattui korvetin sivulle.
"Jumalani, miten minulle käynee tämän kauhean, hirveän taistelun aikana!" huudahti nuori tyttö kädet ristissä. "Miten hirveästi paukkaavat kanuunan kuulat ja meren aallot heittelevät laivaa kuin palloa. Minä olen hukassa."
Nuori maalari meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.
"Jumala kyllä pitää huolen teistä ja teidän pitää vaan turvautua häneen", lausui hän. "Teidän kansalaisenne ovat hyökänneet korvetin päälle ja jos ne voittavat, niin olette vapaa ja piina-aikanne on silloin loppunut. Koko laivalla vihollisen kuulia vastaan suojaisin paikka on tämän kajuutan alla. Siellä säilyttävät rosvot kalliimmat tavaransa ja kun se on vedenpinnan alla, niin eivät kuulatkaan voi sinne tunkeutua. Minä vien teidän palvelijanne kanssa sinne, sillä sen avain on Wulfsenin hytissä. Odottakaa muutamia minuuttia ja minä olen heti takaisin."
"Oi, kuin te, herra, olette hyvä!" huudahti nuori tyttö kiitollisesti katsahtaen, "ilman apuanne olisin varmaan ollut hukassa."
Hän ei kuunnellut enempää neiden sanoja, vaan kiiruhti kajuutasta.Hetkisen perästä tuli hän takaisin.
"Taistelu näyttää päättyvän maanmiestenne eduksi", sanoi hän hoidokkaalleen. "Rekatin kanuunat ovat suuresti vahingoittaneet meitä. Wulfsen samoinkuin hänen väkensäkin taistelevat kuin miehet. Rekatti tulee lähemmäksi ja aikoo luultavasti hyökätä kiini. Ennenkuin he saavat korvetin kynsiinsä, tekee Wulfsen luultavasti jonkun rohkean työn. Kutsukaa palvelijanne ja kiiruhtakaa piilopaikkaanne."
Maalari aukaisi luukun lukon ja nosti ylös sen. Siitä läksi rappuset, jotka veivät säilytyshuoneesen. Tuo pelvosta puolipyörtynyt palvelija tuli nyt kajuutaan. Maalari vei heidät molemmat turvapaikkaan ja käski heidän olemaan hiljaa, kunnes hän uudelleen tulee takaisin, katsottuaan taistelun menoa. Jos jotakin erinomaista tapahtuisi, voisivat he helposti avata luukun alhaalta päin ja tulla ylös kajuuttaan, mutta hän kehoitti heidän siihen ryhtymään vasta aivan viimeisessä pakossa ja kokonaan luottaumaan häneen.
"Tapahtukoon mitä hyvänsä, niin ei hiuskarvaakaan liikuteta päässänne, niin kau'an kuin minä olen laivalla ja hengissä", sanoi hän. "Hyvästi hetkiseksi, saatte kohta taas kuulla minulta mitä ylhäällä tapahtuu."
Hän puristi neiden kättä ja katsoi hänen silmiinsä niin palavalla innolla, että se sai punan heloittamaan neiden poskilla. Tuollaisissa tapauksissa heräävät sellaiset tunteet eloon, jotka muuten kentiesi torkkuisivat. Pimeässä piilohuoneessa istui Emma Dahl ja mietti ei itseänsä vaanhäntä, joka nyt juuri oli hänen jättänyt ja jonka elämää hän rukoili sallimuksen suojelemaan.
Seuratkaamme maalaria kannelle.
Täällä tapaamme hyvin vilkkaan ja juhlallisen sotaisan näyttämön. Rekatti ja korvetti ovat, vaihdettuaan laukauksia, tulleet aivan toistensa luokse. Käytetään ainoastaan käärittyjä märssipurjeita, sillä on melkein myrsky. Aaltoileminen läheisen maan suojaamassa Bältissä ei kuitenkaan ole läheskään niin ankara, kuin ulkona merellä ja sentähden, kovasta tuulesta huolimatta, voidaankin tarkkuudella käyttää tykistöä ja helposti johtaa laivoja. Taklinki oli enemmän vahingoittunut rekatissa ja korvetissa runko. Gaubineau oli saanut lääkäriltä tiedon, että 30 haavoitettua on hänen hoidettavanaan ja kymmenkunta miehistöstä on kaatunut.Cort Adelerillaon 25 haavoitettua ja useita kuolleita. Vanha Gaubineau on johtanut laivaansa erittäin hyvin ja antanut vastustajilleen useita laukauksia pitkin laivaa. Taivas ei ole enää kirkas ja sininen. Mustat synkät pilvet kiitävät auringon kehän päällitse. Myrskypääskyt kiikkuvat vaahtoavilla laineilla, auringon säteet pistelevät teräviä piikkijään ja kalalokit lentelevät suurissa parvissa mannerta kohti. Gaubineau kutsuu ensimäisen luutnantin luoksensa.
"Saamme tänään ankaran myrskyn, sillä ilmapuntari laskeuu sanomattoman nopeasti", sanoi hän. "Kohta pakoittaa myrsky meidän ulos Bältistä yöksi merelle. Kaappari silloin pääsisi meiltä pakenemaan. Tahdon sentähden lopettaa taistelun hyökkäyksen kautta. Kutsukaa hyökkäysosasto kannelle ja te, Lund, ohjatkaa laiva siten, että meidän laivamme kärki tulee heidän mesaanivantin väliin."
Tämän viimeisen käskyn antoi hän rekatin yliperämiehelle, joka lyhyellä "ai, ai, kapteeni!" ilmaisi, että hän käsitti käskyn.
Rekatti syöksyi nyt täyttä vauhtia vastustajansa päälle. Kipparipillit kutsuivat hyökkäysosastoa paikoillensa. Vapaaehtoiset seisoivat päällikköineen perän puolella kovasti ladattuine muskööttineen ja marssissa olevat miehet olivat valmiit heittämään käsikranaatteja ja kiväärin kuulia vihollisen laivan kannelle. Varsinainen hyökkäysjoukko seisoi päällikköineen kokkapenkereellä varustettuna piiluilla, hukareilla ja pistooleilla.Cort Adelertiukotti purjeitaan, nähtävästi päästäkseen pakoon. Molemmat laivat ohjasivat tuulen kiihtyessä kulkuansa Bältin lävitse lounaan päin. Jos ei Gaubineau olisi kiiruhtanut lopullista taistelua, niin olisivat varmaan Neptuno ja Aeolo voittaneet Marssin ja tehneet taistelun tyhjäksi.
Tänä päättävänä hetkenä nostaa Gaubineau huutajatorven huulillensa.
"Ruori ylös ja ampukaa tykistöä!" Rekatti syöksee kärkensä suoraanCort Adelerinmesaanivantin väliin. Hyökkäysjoukon etunenässä syöksee ensimäinen luutnantti ja hänen miehistöstänsä leviää laivan kokkapuuhun ja aina raakamaston luokse ja tekevät hyökkäyksen. Merimiehet sitovat kuulasateessa rekatin kokkapuunCort Adelerinmesaanivanttiin. Kannelta, märssystä ja kansiampujilta lentelee käsikranaatteja ja kiväärin kuulia.
Hurraa! miehuutta, sinitakkiset, miehuutta merirosvot! Hyökkäyspiilut välkkyvät, sapelit kalisevat vastakkain ja komentohuutoa vaan kuuluu kaikkiaalla. Märssyistä tippuu haavoitettuja ja kuolleita kuin kärpäsiä. Laivat tempaisevat ja repäisevät toisiansa, päästäksensä vapaaksi moisesta murhaavasta syleilystä. Risteilijät taistelevat henkensä ja omaisuutensa edestä, sotalaivalaiset kunnian ja isänmaan tähden. Miehuutta sinitakkiset! älkää hellittäkö rosvot. Hurja, kauhea on taistelu. Rekatin hyökkäysosasto työnnetään takaisin. Merirosvot riemuitsevat ilosta.
Lisäjoukkoa tulvaaBellonankannelta korvetin kannelle. Päättävä hetki on käsissä, kun yhtäkkiäCort Adelerinmesaanivantti putoaa alas. Laivat irtautuvat toisistansa ja suurella vaivalla onnistuvatBellonanmiehet pääsemään rekattiinsa. Ikäänkun kaarnapaloja lennättää tuuli molempia vastustajia lounaan päin alas Baltista. Päivä on muuttunut mustan harmaaksi hämäräksi. Punaisia salamoja risteilee ilmassa. Rekatti kiitää eteenpäin. Kaikki miehet ovat komennetut asemilleen.Cort Adelerhäviää sysimustaan horisonttiin. Se saa Neptunoa ja Aeloa kiittää pelastumisestaan.
Gaubineaun ennustukset ovat toteutuneet. Silloinkuin kaapparin mesaanivantti putosi alas ja molemmat laivat irtautuivat toisistansa, sattui kapteenin rintaan musköötin kuula, joka oli ammuttuCort Adelerinsuuresta märssystä. Hän vaipui kuolettavasti haavoitettuna huutajatorvi kädessä komentopallillansa, joka on laivanpäällikölle kunniallinen kuolinpaikka.
Ensimäinen luutnantti, lääkäri ja useita upseereja kiiruhtivat hänen avuksensa. Hän kannettiin peräkannelle ja asetettiin matrassin päälle. Lääkäri tahtoi tarkastaa hänen haavaansa, mutta kapteeni hymyillen nyykäytti kieltävästi päätään ja lausui:
"Tarpeetonta Eliason, sillä minä olen saanut niinpaljon rautaa itseeni, että tunnen ikäänkuin sydämeni ympärillä olisi kokonainen rautakaivos. No pursseri, mitäs sanoin ennen iltaa kuolemisestani? Siitä te olisitte saaneet huoleti vannoa. Gaubineau puhui totta silloin niinkuin — ainakin. Niin helppo on kuolla! Ei ole mitään tuskia, ainoastaan ruumis on turtona. Älkää, hyvät herrat, unhottako valvoa, että määräykset testamentissani täytetään. Jääkää hyvästi ja kiitos hyvästä kumppanuudesta ynnä monivuotisesta valtionpalveluksesta. Pursseri, muistakaa lukea teille lahjoittamaani Kaarlo XII raamattua."
Hän veti muutamia syviä huokauksia, veri pullahti hänen suustansa, jolloin hän äkkiä kohosi ylös ja huiskutti käsiään. Sitten vaipui hänen päänsä raskaasti rinnalle.
"Hän on kuollut", lausui pursseri kyynelsilmin. "Urhoollinen ja hyvä mies hän oli, mutta valhetteli kuin oikea gaskonilainen."
Tuo luultu kuollut nousi taas äkkiä ylös. "Kuollutko? Erehdyitte pursseri ja hyvä ett'ette vannoneet sen päälle!" mumisi hän korisevalla äänellä. "Vie—lä on mi—nulla yk—si tunti elä—mi—sen ai—kaa." Hänen päänsä painui alas rinnalle, korisemista kuului ja Gaubineau oli kuollut.
"Erehtyipä hän kumminkin", lausui pursseri. "Gaubineau petti itseänsä vielä viimeiselläkin."
Ensimäinen luutnantti otti nyt päällikkyyden. Hän onnistui ilman seikkailuja pääsemään merelle ja muutamilla purjepalasilla kestämään myrskyn. Yhtä raivokkaasti kuin myrsky oli alkanut, yhtä pikaisesti se kokonaan loppuikin, kestettyään kaksitoista tuntia yhtämittaa salamoiden ja sadetta antaen. Kello 8 seuraavana aamuna oli rekatti taas täydellisessä sotalaivan asussa. Kansi oli taasen valkoinen, vaikka kumminkin siellä täällä näkyi joku mustempi pilkku, joka oli kaatuneiden eli haavoitettujen verestä syntynyt. Kaikki purjeet olivat levitetyt ja tuuli, joka myrskyn aikana oli ollut itäpohjaisessa, oli nyt kääntynyt etelälänteen. Puolikannella valkoisen palttinan sisään ommeltuina olivat taistelussa kuolleet. Gaubineaun ruumis oli ensimäisenä tuossa äänettömässä, kamalan näköisessä kuollutjoukossa; kaikilla oli Ruotsin lippu paarien peitteenä. Kanuunan laukasijat olivat paikoillansa palavat sytykkeet käsissä ja valmisna antamaan kaatuneille kumppaneillensa viimeisen, säännön mukaisen kunnialaukauksen. Juhlapuvuissaan olivat kaikki miehet keräytyneet kannelle. Ruumiit asetettiin nyt kaltevaan asemaan tuulen alapuolelle ja lukemalla lyhyen rukouksen siunasi upseeri heidän ruumiinsa viimeiseen lepoonsa. Merimiehet olivat asettuneet ruumisten ympärille pääpuoleen, kohottivat vähäisen yläpäätä paariloista ja niin kanuunain paukkuessa ruumiit hitaasti liukuivat mereen. Aurinko vielä valaisi kirkkailla säteillään suloisen kaunista merta. Aallot kujersivat surullista nuottiansa ja rekatin taklingissa viserteli muutamat, maalta tulleet linnut valittavia sävelijään.
Suurella vaivalla onnistui Wulfsen pelastamaan pahoin särkyneen korvettinsa satamaan. Ei koskaan ennen ollut merirosvo saanut niin kuumaa löylytystä ja onnettomuutensa piti hän kokonaan noiden kahden naisen syynä, jotka olivat hänen laivallansa. Kauniimpaa sukupuolta ei hän koskaan ollut suosinut ja kun hän kertoi taistelustansaBellonankanssa, lopetti hän sen aina vähemmän kohteliaalla toiveella: "että hitto saisi ottaa koko naisväen."
Noin puoli vuotta tämän jälkeen vietti taiteilija Risto Gransen ja neiti Emma Dahl häänsä Kyöpenhaminassa. Ne pidettiin konferensineuvoksen muhkeassa kartanossa. Hän oli onnistunut saamaan ilman lunnaita vapauden nuorelle sukulaiselleen, mutta Wulfsen, joka katsoi parhaaksi ett'ei olla mistään huolivanansa, kirjoitti Risto Gransenille hänen hääpäivänänsä kirjeen, jossa hän lausui:
'Hyvä ystäväni!
Todistukseksi siitä kunnioituksesta ja suosiosta, jonka te saavutitteCort Adelerillaollessanne, pyytää sen päällikkökunta ja miehistö, että te häälahjana ottaisitte vastaan ne kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria, jotka meidän tulee saada teidän morsiamenne lunnaita. Lahja ei ole suuri, verraten sen miehen arvoon ja maineesen, kenelle se annetaan. Jos te mestarikädellänne tahdotte luoda vaatteelleCort Adelerintaistelun sen ruotsalaisen rekatin kanssa, niin olemme teille erittäin kiitolliset, sillä muisto sotaisasta kahakoimisestamme jää silloin jälkimaailmalle silmin nähtäväksi, eikä Cort Adelerin risteilijät jää unhotuksiin.'
Maalari täytti kiitettävimmällä tavalla tämän pyynnön ja teos oli parhaita mitä hänen kädestänsä on lähtenyt. Se on saanut sijansa Kristianborgin linnan suuressa taulukokoelmassa ja on yksi sen parhaimmista koristuksista.
Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on, ett'ei kenkään ota kruunuasi.
Syksy lähestyi lähestymistään. Kustaa Adolf oli viettänyt kesänsä Ahvenanmaalla ja tehnyt päättömiä suunnitelmia niinhyvin Suomen kuin Norjankin sotien johtamiseen, mutta nyt läksi hän Kastelholmasta, kun myrskyt alkoivat raivota siellä, ja meni Ruotsin pääkaupunkiin, jonka asujamet näyttivät hänelle tyytymättömyyttänsä ja sellaista kylmäkiskoisuutta, että sen olisi pitänyt, ell'ei kuningas olisi ollut kokonaan so'aistu, ilmaista hänelle yleisön mielipiteen. Mutta kun hänen suosikkinsa peittivät häneltä asiain oikean laidan, luuli hän kaikki olevan hyvin ja hyvässä kunnossa.
Pääkaupunkiin saapui saaristolaivasto Suomen purjehdusvesiltä, mutta millaisessa kunnossa oli sen miehistö! Suurempaa kurjuutta tuskin lienee laivoilla koskaan nähty. Suurin osa laivaston miehistöä oli niinkutsuttuja nostokkaita. Tämän meidän historiassamme myöhempinä aikoina onnettoman kuuluisaksi tulleen sotajoukon määräsi Kustaa Adolf 1808 vuoden sodan alkaessa. Kuningas näet luuli, väärin selittämällä vakuutuskirjaa, itsellänsä olevan oikeuden säätyjä kuulematta laatia sellaisen lain sekä kiskoa sotaveroja. Koko sotavoima oli, paitse ylioppilaita, 30,000 naimatonta nuorukaista 18 ja 25 ikävuoden välillä. Tällä sotavoimalla, joka oli maan etevin, olisi oikein käytettynä ja vakinaiseen väkeen yhdistettynä voinut paljon toimittaa. Mutta nostokkaita hoidettiin kaikin puolin huonosti. Niistä tehtiin eri joukkoja maakuntien mukaan ja niiden päälliköiksi nimitettiin joko virasta eronneita upseeria eli nuorukaisia, jotka olivat yhtä taitamattomia ja kokemattomia kuin miehistökin. Sen lisäksi eivät ne saaneet ollenkaan vaatteita, sillä sellaisia ei ollut valmiina, ja jos niitä joskus valmistuikin, niin ei niitä jaettu miehistölle, joka oli niiden puutteessa, sillä ne vaatteet, jotka olivat kotoansa tuoneet, olivat jo kuluneet; läntiselle sotajoukolle oli lähetetty muutamia kuormastoja vaatetuksia, mutta niitä ei jaettu, vaan kuljetettiin laatikoissa joukkojen perässä, mihin ne kulloinkin muuttivat kortteerinsa. Tuhansittain kuoli tätä nuorta miehistöä viluun ja huonoon hoitoon. Kun saaristolaivasto, kuten jo mainitsimme, nyt tuli kotia Tukholmaan, niin ei useassa tykkivenheessä niistä 40 miehestä, jotka olivat niihin määrätyt soutajiksi, ollut kuin 5 eli 6 miestä kykenevässä kunnossa. Väliin loikoivat kuolleet ja kuolevat sekaisin elävien kanssa. Heidän mukanansa tuli pääkaupunkiin ja levisi sen asujamiin rutto, jota nimitettiin nostokastaudiksi ja joka kolmeen eli neljään viikkoon tappoi enemmän kuin 1,000 ihmistä. Kerrotaan, että kun eräs nostokasjoukko Uutta-siltaa myöten horjuen kulkea retusti ja tuskin jaksoi kantaa kivääriänsä eli pysyä pystyssä, niin huomasi Kustaa Adolf sen linnan ikkunasta ja kysyi läsnäolevalta suosikiltansa, kenraaliajutantti, vapaaherra Tibelliltä, mikä tuohon mahtoi olla syynä. Sen sijaan että olisi selvittänyt kuninkaalle asian todellisen laidan ja miten tämä joukko tarpeettomalla, kentiesi tarkan mietinnön perästä varta vasten ai'otulla huonolla hoidolla oli pilattu, sanoi hän hymyillen, että nuoren miehistön isännät olivat luultavasti hyvin kestittäneet vasta saapuneita vieraitansa, jotka sen johdosta ehkä olivat vähän liikutettuna, jonka hän toivoi kuninkaan heille antavan anteeksi. Mikä halpa iva, mikä aikainen pilkka noista onnettomista olennoista, ja se lähinnä kuningasta olevalta sotajoukon korkeimmalta päälliköltä! Tibellin itse sanotaan kertoneen tämän historian näytteeksi nerokkaisuudestansa ja miten hän helposti osasi pelastua tukalasta pulmasta. Tyytymättömyys nostokkaiden kohtelusta ja se suru, jonka tämä kohteleminen synnytti kotona olevissa vanhemmissa ja sukulaisissa, oli suurena syynä vuoden 1809 vallankumoukseen ja teki sen mahdolliseksi. Tämä oli yksi niitäokaita, joita ilmestyi onnettoman hallitsijankruununkoristuksien sekaan ja jotka tukahduttivat Ruotsin kansan rakkauden kuningastansa kohtaan.
Tänä synkkänä aikakautena tuli pääkaupunkiin eräs ranskalainen matkailija kreivi Georges Melfort, joka oli oikea täysiverinen ylimysystävä. Hänellä oli suosituskirje kreivi Artois'ilta, joka sittemmin tuli Kaarlo X:ksi ja oli mestatun Ludvig XV:sta nuorin veli. Enempää kreivi ei tarvinnut tullaksensa avoimin sylin vastaanotetuksi pääkaupungin ylhäisissä piireissä, Melfort oli vähän yli neljänkymmenen vuoden vanha, ihastuttava, kookas kasvuinen, kaunis vartaloinen ja erittäin hieno-käytöksinen mies. Hän tuli heti naisten suosikiksi ja muuten synkkä hovikin muuttui iloisen kreivin tultua heti toisellaiseksi. Heti tehtiin rekiretkiä Drottningholmaan ja Haagaan, toimitettiin silloin tällöin naamiohuvia, vieläpä kreivi osasi järjestää seuranäytelmiäkin, joissa muun muassa esiteltiin "Windsorin iloiset rouvat." Sanalla sanoen oli kreivi Melfort heti hovin ja ylhäisemmän piirin johtava henki ja seurakausi, joka alkoi hyvin synkästi, muuttui pian iloisemmaksi, joka on luettava kreivi Melfortin tottuneen tavan, miellytyskyvyn ja seurustelulahjain ansioksi. Kreivi Melfort olimaailmanmies ja sentähden häntä suuresti kunnioittivat ne, jotka sellaisia henkilöitä ihailevat. Kun hän kertoi omista ja Ranskan valtakunnan onnettomuuksista, oli hän surkuteltava, sillä siinä hän sivumennen mainitsi miten vallankumouksen kautta hänen ruhtinaallinen omaisuutensa, ja tulonsa olivat hävinneet; silloin kyyneleet vierivät naisten silmistä ja herrat tarjosivat hänelle rahojansa siinä toivossa, että kreivi vielä kerran oli saava tiluksensa takaisin ja silloin ehkä maksava myös saamansa pikkulainat.
Itse tuo synkkä, surumielinen kuningaskin alussa suvaitsi kreivin vilkasta pilapuhetta ja iloisia vehkeitä, jota seikkaa herrat Tibell ja Melin pitivät taivaan lähettämänä ihmetyönä, ja lopulta alkoi kuningas mieltyä ja ihastuakin häneen. Olematta mikään Cagliostro, tuo suurin pettureista, oli kreivillä paljon salaoppisia tietoja, jotka hän ilmaisi haaveilevalle kuninkaalle, ja seurauksena siitä tuli läheinen ystävyys heidän välillensä. Suurilla ja loistavilla juhlamenoilla otettiin kreivi ruotsalaisten vapaamuurarien joukkoon. Kuningas itse oli esimiehenä tässä tilaisuudessa ja siitä hetkestä tuli kreivi kuninkaan jokapäiväiseksi seuralaiseksi. He sulkeutuivat kahdenkesken huoneesen ja työskentelivät yksin neuvoin henkien esiin käskemisessä. Muutoin säästäväinen kuningas lahjoitteli kreiville kallisarvoisia lahjoja ja tarjosi hänelle suuria rahasummia. Kustaa III:nen entinen suosikki Armfelt oli antanut kauniin Frescattinsa Eläintarhassa kreiville asunnoksi ja kerrottiin, että kreivi siellä toimeenpani yöllisiä juomakarkeloita rikkaan ja ylhäisen "kukoistavan nuorison" kanssa, joka kevytmielisenä ja nautinnon himoisena tunkeusi kreivin siipien suojaan, jonka tarkoitus näytti olevan: "nauttia elämätä miten ja millä keinoin hyvänsä."
Eräänä iltapuolena Joulukuun loppupuolella oli 12 henkinen joukko, kreivikin siihen luettuna, keräytynyt Frescatiin. Vieraat, jotka kuuluivat parhaimpiin pääkaupungin "kukoistavasta nuorisosta", istuivat herkukkaan ja hienoimmilla viineillä täytetyn päivällispöydän ympärillä. Kolme eli neljä kuninkaallisen operan tanssiatarjoukkoon kuuluvaa naista istui kukilla koristettuina ja poskivärillä punattuina vierasten välissä. Frescati heloitti, sillä vaikka kello vasta oli kaksi päivällä, olivat ikkunan verhot alas lasketut ja vahakynttilät sytytetyt kruunussa ja haarakynttiläjaloissa. Viini säkenöi pulloissa; iva ja ilo, kevytmielinen ja ruokoton pilkka kaikesta siveellisyydestä vaihtelivat toistensa kanssa niissä raivokkaissa keskusteluissa, joita Melfort vieraineen piti.
"Onnittelen, kreivi, kun olet päässyt meidän kruunatun pöllöpäämme suosioon", lausui korkealla äänellä parooni Aleksi M., samalla nyökäyttäen päätään ja kohottaen lasiansa. "Sinusta mahtaa olla helkkarin hauskaa kahdenkesken seurustella kuninkaan kanssa, joka on epäilemättäkin ikävin ihminen, mitä konsana on maailmassa tavattu. Millä pirun tavalla voit sopia sen miehen kanssa?"
Kreivi nykäytti hartioitaan ja imarteli pilkallisesti.
"Minä annan hänen nähdä kummituksia keskellä valoisaa päivää josta saan kiittää niitä silmänkääntäjä-keinoja, joita opin saksalaisilta silmänkääntäjiltä", vastasi hän nauraen. "Huomenna on meillä suuri kummituskohtaus ja olen miettinyt laatia niin, että hän saa nähdä itse — paholaisen."
"Laita sitte myös niin, että tämä ylimys vie hänet mukanansa poismennessään", sanoi Alfred K., joka oli erään laivalaiturin ylimyksen poika. "Se olisi sinulta pelkkä hyvätyö, josta Ruotsin kansa ja maa siunaisi sinua."
"Ja me laulaisimme yhteen ääneen: mene, mene niin kau'as kuin pippuri kasvaa, eläkä konsana palaa takaisin", lausui yksi tenhottarista, jolle typeryydelle muut taputtivat käsiänsä.
Hämärä oli tullut ja taivaan täyttävät, paksut lumipilvet tekivät ilman vieläkin pimeämmäksi.
Asuinhuoneen ulkopuolella, kasvot kiinnitettyinä ikkunaan, jonka verhot olivat vaan puoleksi lasketut, seisoi kaksi miestä, joilla oli leveät kauhtanat yllänsä ja niiden kaulukset nostetut pään ylitse. Kasvoilla oli niillä silkkiset puolinaamiot ja kädet miekkojen kahvoissa. Yksi miehistä oli keskikokoinen ja toinen pitkä, vankka ja ruumiikas kasvultaan.
"Sellainen kunniaton roisto", lausui pienempi mies. "Olen kuullut hänen jokaisen sanansa. Tuo on majesteetin rikos ja minä olisin valmis syöksemään sisään ja työntämään miekkani hänen sydämeensä."
"Taivaan tähden, ei mitään malttamattomuutta! Olettehan sen luvanneet minulle", kuiskasi hänen seuraajansa; "se vaan alentaisi teidän korkeata arvoanne ja herättäisi pilkkaa ja naurua."
"Tunnetteko te miestä?"
"Tunnen. Hän on puolalainen Gregorius Michailoffski ja petturi parasta lajia. Hän kävi luonani kuin olin lähettiläänä Warschaussa, ja koetti pettää minua, saadaksensa rahoja, ilmoittaen päässeensä erään salaliiton perille. Mutta hiljaa, he puhuvat taas!"
"Kustaa on luvannut minulle tuhat kiiltävää tukaattia siitä tuttavuudesta, jonka hän saa tehdä Belsebubin kanssa", lausui kreivi. "Ne rahat lähetän minä muuttolaiskomitealle Lontoosen. Ennen eli myöhemmin pitää minun saada tilukseni ja miljoonani takaisin.Monsieurivaihtaa liljat kolmeväriseen ja silloin, hyvät herrat, olkaa tervetulleet linnaani Melfortiin, jossa palkitsen teidän ystävyytenne ja vieraanvaraisuutenne."
"Eläköön kreivi!" huusivat vieraat ja tyhjensivät lasinsa.
"Ovatko naiset myös, herra kreivi, tervetulleita vieraitanne?" kysyi hymyillen tanssiatar Clotilda ja katsoi tummilla silmillänsä kreivin kasvoihin.
"Luonnollisesti, ruotsalaiset naiset ovat ihastuttavia ja te varsinkin", vastasi kreivi kohteliaasti.
"Kertooko huhu siinä totta, kun sanoo teidän menevän naimisiin tuon nuoren, kauniin ja rikkaan kreivitär Heiden W:n kanssa?" kysyi eräs nuori tilanomistaja.
"Kyllähän sitä niin tahdottaisiin", vastasi kreivi hymyillen. "LiinaW. on kuitenkin liika laiha, herättääksensä minussa mitään tunteita."
"Tuo hävitön!" mumisi pienempi vakoilijoista. "Olemme kuulleet ja nähneet kylliksi", lausui hän sitten seuraajallensa, "sentähden menkäämme täältä!"
Hiljaisilla askelilla menivät he nuuskija-paikastansa. Talvi-ilta oli jo alkanut. He menivät korkeita puita kasvavaan metsään, joka oli noin pari tuhatta syltää Frescatista; siellä odottivat heidän hevosensa. He nousivat rekeen ja kuski ajoi sieltä vahvaa juoksua. Ehdittyään kaupunkiin kääntyivät he kuninkaalliseen linnaan ja seisattuivat pihalle. Molemmat nousivat reestä ja astuivat kuninkaan huoneukseen. He tulivat kuninkaan huoneesen ja riisuivat siellä viittansa ja naamionsa.
Nuo vakoilijat olivat Kustaa Adolf ja Skånen kenraalikuvernööri, hänen ylhäisyytensä Toll.
"Petetty, alinomaa petetty", lausui kuningas synkän näköisenä. "Kiitän teidän ylhäisyyttänne, että te paljastitte tuon kurjan seikkailijan ja näytitte minulle totuuden. En voinut aavistaakkaan, että tuolla tavoin kenkään rohkenisi pettää ja pilkata kruunattua päätä. Melfortin eli Michailoffskin täytyy viipymättä lähteä maasta. Kuinka tulitte ajattelemaan, että tuo teeskennelty kreivi oli kehno lurjus?"
"Tultuani pari päivää sitte Tukholmaan, kuulin puhuttavan tuosta kelpo kreivistä ja hänen hyvästä suhteestansa hoviin", vastasi Toll. "Halusin päästä tuon mainion matkailijan tutuksi ja onnistuinkin tapaamaan hänen illallisella parooni Höpkenin luona. Annoin esittää itseni hänelle ja huomasin, että hän säikähti ja vaaleni kuullessaan nimeni. Sen johdosta aloin tarkastella hänen kasvojansa ja ne näyttivät minusta tutuilta. Kohta aloinkin muistella missä ja milloin olin häntä nähnyt. Se oli, kuten jo mainitsin, Warschaussa. Tuo teeskennelty kreivi ei ole muu kuin seikkailija ja rohkea petturi. Velvollisuuteni vaati siitä ilmoittamaan teidän majesteetillenne. Teidän majesteettinne vihastui ja Te epäilitte sanojani, vaan ne ovat nyt todistetut täysiksi."
"Sanon vieläkin, ett'en voinut uskoa, että minua kohtaan uskallettaisiin käyttää moista rohkeutta", vastasi kuningas. "Vielä kerran kiitän teitä, kun olitte niin miehuullinen, että ilmoititte minulle moisen petoksen, jolla minua petettiin helppouskoisuuteni tähden. Te olettearvonmies, kreivi Toll, ja minä toivon, että tapaus tuon niin kutsutun kreivin kanssa jää vaan meidän välillemme. Poliisimestari saa käskyn viedä kreivin pois maasta; hallitusta ei saa jättää pilkan ja naurun esineeksi."
"Olkaa vakuutettu, teidän majesteettinne, minun vaitiolostani", vastasi Toll; "mutta jos minä rohkenisin puhua suoraan teidän majesteetillenne, niin olisi minulla paljonkin sanottavaa, ja sentähden läksin maakunnastani varoittamaan ja kuninkaalleni lausumaan sanat: Pitäkää se, mikä teidän majesteetillanne on, ett'ette menettäisikruunuanne."
Kuningas vaaleni ja nousi kiiruusti paikaltansa.
"Mitä rohkenette te lausua?" huusi hän tärisevin huulin. "Mitä, minäkö, Ruotsin kruunattu kuningas ja syntynyt Waasan suvusta, menettäisin — kruununi? Oletteko tullut hulluksi, mies? Te olette luvatta uskaltanut jättää kuvernöörin paikkanne ja teille uskottujen joukkojen päällikkyyden. Matkustakaa heti maakuntaanne ja se tapahtukoon armoni menettämisen uhalla!"
Kuningas oli saanut vihan puuskan, jota ei ollut helppo hillitä. Sellaisia sanoja, kun Toll oli lausunut, ei kukaan ennen ollut uskaltanut sanoa. Hänen ylhäisyytensä oli noussut ylös samalla kuin kuningaskin ja nyt seisoi Skånen korkeakasvuinen, totisen näköinen kuvernööri suorana ja arvokkaana suuttuneen majesteetin edessä.
"Teidän majesteettinne suvaitsi juuri lausua minusta, että olin arvon mies", vastasi Toll vakavana, "mutta itsestäni tiedän, että olen uskollinen alamainen, joka kunnioitan kuningastani ja rakastan suuresti isänmaatani. Tämä maa on perikatonsa partaalla ja siitä en syytä teidän majesteettianne, vaan niitä neuvonantajia, jotka ympäröivät valtikkaa ja salaavat asiain todellisen laidan. Suomi, kolmas osa valtakunnasta, on, ihmisellisesti päättäen, menetetty, ell'ei heti ryhdytä voimakkaihin puuhiin vihollisen maasta ajamiseksi. Sotajoukko ja varsinkin nuoret nostokkaat ovat perki huonosti varustetut ja kärsivät puutosta kaikesta, jopa aivan välttämättömimmistäkin. Tämä ynnä uusi sotaveroitus on suututtanut kansakuntaa sanomattomasti; ja rohkenen syvimmässä alamaisuudessa lausua luulottelemani pelon, että, ell'ei heti tapahdu muutosta parempaan päin, voi tapailtua tapauksia, jotka tärisyttävät valtaistuinta perustuksia myöten. Minun onneni ja onnettomuuteni on teidän majesteettinne vallassa, mutta kerron ne sanani, jotka kerran lausuin tuomarilleni, kun minua syytettiin osalliseksi parooni Armfeltin salaliittoon: minun elämästäni tuomitsee ainoastaan kaikkivaltias, kunniastani historia, ja hyvä omatunto on ainoa omaisuuteni, jonka olen itselleni hankkinut pitkällisessä valtion palveluksessa."
Kuningas oli keskeyttämättä kuunnellut puhujan sanoja. Tollin arvokas ryhti ja totiset sanat näyttivät tekevän syvän vaikutuksen kuninkaasen. Hänen vihansa asettui ja hän kysyi pikaisesti: "mitä minun teidän mielestänne pitäisi sitte tehdä?"
"Tehdä rauha Ranskan kanssa, koettaa Napoleonin välityksellä voittaaSuomi takaisin — jaluovuttaa kruunukruununprinssille", vastasiToll epäilemättä.
Kuningas vapisi vihasta.
"Mitä", huusi kuningas polkien jalkaa laattiaan, "mitä, oletteko te, kuten äsken itse sanoitte, se uskollinen alamainen, joka rakastatte kuningastanne ja isänmaatanne? Tahdotteko te, että minä nöyryyttäisin itseni tuon villipedon, ruhtinasmurhaajan, laittoman hallitsijan Bonaparten edessä, minä, joka olen syntynyt ruhtinaana ja kuninkaana? Tahdotteko te, että minä kiittämättömältä langoltani Wenäjällä kerjäisin, mitä voin asevoimallakin valloittaa, ja tahdotteko te lopullisesti minun luopumaankruunustanija kurjasti vetäytymään syrjään, silloinkuin maatani uhataan joka puolelta? En! te olette yhtä huono neuvonantaja kuin häijy alamainen, ja ell'ette 24 tunnin kuluessa jätä pääkaupunkia ja matkusta Skåneen, niin annan vangita teidän."
Kuningas viittasi kädellänsä ovelle. Toll kumarsi tylysti ja jätti arvokkaalla ryhdillä tuon villityn ja itsepäisen kuninkaan, jota hän ei koskaan enää sittemmin tullut näkemään.
Seuraavana aamuna läksi Toll pääkaupungista.
Kun hän istui rekeensä, mumisi hän:
"Asiat eivät millään tavalla voi useampia kuukausia olla tällä kannalla."
Hänen ennustuksensa toteutuikin.
Samana päivänä, kun Toll jätti Tukholman, matkusti sieltä myös toinenkin ylhäisyys, mutta poliisin saattamana.
Se oli kreivi Melfort, toisin sanoen Michailoffski, joka kuninkaan käskystä vietiin ulos valtakunnasta. Hänen pikainen katoamisensa herätti suurta huomiota hovissa ja ylhäisissä piireissä. Tämän johdosta arveltiin yhtä ja toista, mutta ei kukaan voinut aavistaa oikeata syytä. Kreivin useat "pikkulainat" tietysti jäivät maksamatta, mutta puhe hänestä lakkasi niiden suurten ja tärkeiden tapausten johdosta, jotka kohta tapahtuivat Ruotsissa.
Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä. Juuttaa jaOravainen, Ylös pohjolaan.
Vielä pitkinä aikoina senjälkeen, kuin Englannin, Rankan, Hispanian ja Hollannin laivastot jo olivat taistelleet herruudesta merellä, ei Wenäjällä ollut ainoatakaan sotalaivaa. Vasta seitsemännentoista vuosisadan lopulla Pietari suuri, jonka nero teki sanomattoman paljon työtä isänmaansa kohottamiseksi suurempaan arvoon kansakuntien joukossa, käänsi huomionsa meriliikkeesen.
On kummasteltavaa se pikaisuus, millä tsaari loi itsellensä laivaston, ja tuon luomisen historia on siksi huvittava, että se kannattaa lyhykäisesti kertoa.
Pietari suuren isän, Aleksei Michaelovitschin viimeisinä hallitus vuosina oli eräs hollantilainen laivanrakentaja, nimeltä Brandt, kutsuttu Wenäjän hoviin Moskovaan, jossa hän rakensi venheen ja sen taklauksen mallin. Tämä malli herätti nuoren tsaarin huomion, ja kun kysyi kuvernööriltänsä, mihin käytettiin tuota venhettä, joka ei ollut hänen ennen näkemiensä kaltainen, niin ilmoitettiin hänelle, että sillä voi purjehtia myös vastatuuleenkin, jota maan raskailla ja tasapohjaisilla laivoilla ei koskaan oltu koetettukaan. Tästä heräsi tsaarin uteliaisuus ja hän kutsutti heti Brandtin luoksensa, sillä hän tahtoi nähdä Brandtin purjehtivan venheellänsä. Hän mieltyi heti koetuksesta, niin että meni venheesen, opettelihe ohjaamaan ja hoitamaan sitä ja käski Brandtin kiiruusti tekemään hänelle jahdin, joka myös samana vuonna valmistuikin. Sitten rakennutti hän useita pieniä, erisuuruisia laivoja, otti palvelukseensa taitavia merimiehiä ja huvitteli itseänsä antamalla pienen laivastonsa harjoitella Perislovan järvellä. Mutta pian oli järvi riittämätön hänen kasvavalle tiedonhalulleen, jonkatähden hän matkusti Arkankeliin ja purjehti Vienan merellä. Seuraavana vuonna palasi hän näille purjevesille ja hankki itsellensä siten täydelliset tiedot meritoimessa.
Se kokemus, jonka hän näissä nuoruuden huvituksissaan saavutti itsellensä, oli hänelle suureksi avuksi, pannessaan toimeen kunniakkainta yritystään. Vuonna 1695, kun piiritettiin turkkilaista linnoitusta Azovia, näki hän sen valloittamisen ilman merivoimaa mahdottomaksi, jonkatähden hän heti antoikin rakentaa useita sotalaivoja, joiden avulla hän seuraavana vuona alkoi piirityksen ja, kulkien Donista Mustaan mereen, voitti turkkilaiset galejat sekä valloitti sittemmin Azovin. Tätä menestystänsä viettääksensä kulki Pietari juhlakulussa Moskovaan, jolloin hän oli puettu kuin muinoiset roomalaiset riemuvoittajat, ja antoi sen johdosta painattaa mitaljin seuraavalla lauseella:Salamoiden ja aaltojen kautta voittaja.
Sellainen oli venäläisen merivoiman ja sen laivaston alku, joka kerran oli ottava Ruotsilta herruuden Itämerellä.
Kronstadtin valloituksen jälkeen ja Wenäjän tulevan pääkaupungin Pietarin perustettua toimitettiin Itämerelle laivasto melkein yhtäpikaisesti kuin muinoin Mustalle Merelle. Suomen sodan alkaessa vuonna 1808 oli Wenäjän merivoima 30 linjalaivaa, 20 rekattia, 3 korvettia ja 12 prikiä, paitse suurta joukkoa saaristo- ja kuletusaluksia. Linjalaivoilla oli 50 aina 110:n kanuunaan ja rekattiloilla 32 aina 44:n ja muutenkin kaikki valmisna menemään merelle, vaikka miehistön harjoituksessa ja kurissa oli vielä paljon parannettavaa.
Kolme päivää Neissytsalmen kahakan jälkeen, kun laivaston parkassit ja venheet valloittivat Styrbjörnin, näyttäytyi 20 päivänä elokuuta taas 10 eli 12 venäläistä tykkivenhettä, joiden tarkoituksena luultavasti oli tutkia Hyxoralahteen vetäytynyttä ruotsalaista laivastoa; ne ampuivat muutamia laukauksia, joihin lähinnä olevalta ruotsalaiseltaÄran-nimiseltä laivalta vastattiin niin vakavia laukauksia, että erään venheen esikeulan katolla kiikaroivat herrat näkivät parhaaksi kääntyä takaisin, kuin muu'an keulan laitaan käynyt kuula muistutti heitä siitä. Elokuun 22 päivänä läksi Öröösen se laivaston osasto, joka evesti Jegerfeldtin johdolla oli ollut asetettuna Neissytsalmen seuduille, yhdistyäksensä siellä päälaivaston kanssa; se oli vahvikkeeksensa saanut englantilaiset linjalaivatCentaurjaImplacableamiraali Sir Samuli Hoodin johdolla. Saman kuun 26 päivänä kello 5 aamusella purjehti yhdistynyt laivasto Hankoniemeen, saatuansa kuulla, että venäläinen laivasto amiraali Kanikoffin johdolla oli siellä. Viimeksi mainitulla laivastolla oli, paitse pienempiä aluksia, 10 linjalaivaa, 3 rekattia ja 2 korvettia ynnä kaksi kolmikantista 120 ja 118 kanuunalla.
Yhdistyneessä ruotsalais-englantilaisessa laivastossa oli yhteensä 12 linjalaivaa — joista 2 englantilaista — ja 5 rekattia.Kuningas Kustaa IV Adolfnimisellä laivalla liehui vara-amiraali Nauckhoffin jaCentaurillaamiraali Hoodin arvokkaat liput. Edellisen laivapäällikkönä oli evestiluutnantti Lagerstråle ja kapteeni Webley oli lähinnä amiraali Hoodin päällikkyydessäCentaurilla. Urhoollinen kapteeni Martin komensiImplacablea.
Kun laivasto nosti ankkurinsa, niin puhalsi alussa melkein kaakkoistuuli, mutta vetäysi sitten itään; kello 4 iltasella oli koko laivasto saariston ulkopuolella, alkaen enennetyillä purjeilla ajamaan venäläistä laivastoa, joka alkoi näkyä.Centaurinvahtiupseeri ilmoitti amiraalille, että hän näki 23 vihollista purjehtiaa. "Vanha Sam", joksi englantilaiset merimiehet nimittivät Hoodia, hieroi ihastuneena käsiänsä. Hänestä oli tuo ilmoitus sentähden iloinen, että hän ainoastaan voimakkaampaa vihollista piti sen arvoisena, että sen kanssa kehtasi käydä kahakkaan.
Kello 1/2 8 muodostettiin linja; mutta kun se esti ajoa, annettiin kello 10 merkki purjehtia täysillä purjeilla, huonoista purjehtijoista huolimatta. Kello 1/2 3 sai laivaPrinssi Fredrik Adolfkäskyn purjehtia Karlskroonaan viemään sairaita, joita laivoilla oli suuri joukko. Tuo hirveä tauti, joka sittemmin niin säälimättä riehui, oli jo laivaston Örössä ollessa alkanut muuttua uhkaavaksi ja olikin kohta niittävä satoja onnettomia uhria.
Molemmat englantilaiset laivat, jotka olivat kuparoitut ja erittäin hyvät purjehtijat, lähenivät lähenemistään venäläisiä, jotka yhtämittaa peräytyivät, niin että auringon laskun aikoina oli vaan 2 eli 3 peninkulmaa [Englannin peninkulmaa] väliä, Yön aikana kuljettiin ilman mitään merkkiä enennetyillä purjeilla. Kaikki miehet laivastolla olivat miehuuden ja taistelunhalun elähyttäminä. Kaikki tahtoivat kohottaa kolmikielisen lipun kunniata ja taistella isänmaan edestä.
Päivän valjetessa oliImplacableja heti sen jälessä amiraali Hood _Centaurilla _ehtinyt aivan vihollisen viimeisen laivan vanaveteen. Ruotsin laivastosta oliTapperhet, majuri Fischerströmin johdolla, paras kulkija, mutta jäi kumminkin 1 1/2 peninkulmaa jälelle englantilaisista. Kello 5 aikaan kulki kapteeni MartinImplacablellavihollisen jälkimäisen 74 kanuunaisen laivanVsevolodinsivulle, joka sitä vastaan ampui laukauksensa.Implacablekulki kuitenkin edelleen samaa suuntaa, päästäksensä edelle ja kääntyäksensä vihollisen laivan etupuolella etukeulaa kohti, jota vastaan hän laukasi yhden kanuunakerroksensa, toisen kerroksen sivulle ja, käännyttyään ympäri, kolmannen peräpuoleen. Englantilaisten merimiesten hurraahuudot kaikuivat yli meren. Venäläinen laivasto häpäisi itsensä, sillä se täysillä purjeilla pakenikahtalinjalaivaa. Amiraali Hood oli myös jo ehtinyt vihollisen laivan läheisyyteen, mutta ei voinut ampua sitä, kuin _Implacable _oli vihollisen laivan edessä ja olisi voinut vahingoittua. Venäläinen laiva puolusti itseänsä urhoollisesti, mutta sen täytyi 20 minuuttia kestäneen taistelun jälkeen, pahoin vahingoittuneena ja heiluvilla purjeilla, lakata ampumasta ja antautua. Mutta nyt piti koko vihollisen laivasto myötä tuuleen, tullaksensa sille avuksi. Amiraali Hood antoi silloin merkinImplacablelle, että se pysyisi syrjässä, kun kolme vihollista laivaa jo oli ammuttavilla. _Gentaur _käänsi purjeet tuuleen, odotellakseen 10 eli 15 minuuttia ruotsalaista laivastoa, joka täysillä purjeilla pyrki eteenpäin.
Tapperhet-niminen laiva ja rekatit ennättivät jo englantilaisten laivain vanaveteen ja jo annettiin merkki niille laivoille, jotka olivat ampuma-matkan päässä, että alkaisivat paukuttaa, mutta venäläiset laskivat heti, kun näkivät englantilaisten kääntävän purjeet tuuleen, purjetuulessa pakoon ja välttivät siten taistelun, vaikka englantilaiset laivat heitä kuinkakin siihen pakoittivat. Se olisikin viimein onnistunut, ell'ei tuuli k:lo 9 aamulla olisi muuttunut kaakkoiseksi, joten peräytyminen kävi mahdolliseksi Baltischportiin, johon koko venäläinen laivasto, paitseVsevolod, joka joutui salmessa karille, k:lo 12 aikana purjehti ja kävi ankkuriin. Venäläinen amiraali lähetti kyllä yhden rekatin hakemaanVsevolodia, mutta englantilaiset pakoittivat sen heti jättämään hinattavansa. Kun lainehtiminen oli ankara, niin toivottiin että se täydentäisi sen, minkä englantilaiset jo olivat alkaneet, nimittäin tuon karilla olevan venäläisen laivan täydellisen hävityksen; mutta kun illaksi meri asettui, niin nähtiin sen käyvän ankkurinsa nojaan ja venäläisiä venheitä tulevan hinaamaan sitä haminaan. Mutta tätä eivät englantilaiset sallineet, jonkatähden kapteeni Webley sai käskynCentaurillaestää se. Venheet olivat jo hyvin onnistuneet hinaamisessa jaVsevolodoli jo melkein sataman suussa, kuinCentaursaavutti sen. SilloinVsevolodperäytyi, niin ettäCentaurinkanuunain suut tulivat edellisen keulalaitaa kohti, jolloin kanuunat alkoivat tulensa; seuraus tästä oli hirveä.Vsevolodinupseerit ja merimiehet kaatuivat sekaisin kannella. Kun venäläisen laivan kärki joutuiCentaurinmesaanitaklauksen kohdalle, niin käski amiraali Hood kiinnittämään laivat toisiinsa, jonka pelkäämättömät englantilaiset upseerit ja merimiehet muskötinkuulasateessa tekivätkin.
Vsevolodinpäällikkö, kapteeni Budneff, vastusti urhoollisesti. Märssystä ja raakapuista satoi kiväärinkuulia ja käsikranaatteja hyökkäävien englantilaisten ylitse. Mutta nyt ryntäsi myösCentaurinhyökkäysosasto ja toisen kerran täytyi Eudneffin jättää laivansa vihollisen käsiin. NiinhyvinCentaurkuin hänen vastustajansakin olivat molemmat törmänneet karille; mutta kapteeni MartinImplacablella, jonka hän oli ankkuroinut sellaiseen asemaan, että voi auttaaCentauriairralleen, oli juuri toimittanut tämän, kun kaksi venäläistä laivaa nähtiin purjehtivan englantilaisten luokse; kuitenkin vetäysivät ne heti takaisin, nähtyään englantilaisten päässeen tukalasta asemastaan. Saalis oli kumminkin niin runneltu ja kovasti pohjassa kiini, ettei sitä voitu, ottaa mukaan, vaan miehistön pelastettua, pistettiin se tuleen. Kuolleiden englantilaisten ruumiit vietiin sitä ennenCentaurille. Englantilaisella amiraalilaivalla oli 37 kuollutta ja 45 haavoitettua.Implacablella6 kuollutta ja 26 haavoitettua. Venäläisellä laivalla oli 323 kuollutta ja kadonnutta ynnä 80 haavoitettua; tästä nähdään miten kiivas taistelu oli ollut.
Jos ruotsalaiset laivat olisivat olleet kuparoitut, että olisivat purjehtineet paremmin, niin olisivat epäilemättäkin pakoittaneet venäläiset taisteluun. Englantilainen amiraali kiittää ruotsalaisten laivojen ponnistuksia ja tunnustaa: "että englantilaisten laivojen edistymisen teki mahdolliseksi ainoastaan se vireys ja ahkeruus, millä ruotsalainen laivasto lakkaamatta ponnisteli, joka vahvisti englantilaisilla laivoilla olevien upseerien ja miehistön luottamusta ja vakuutusta."
Yhdeksän ruotsalaista laivaa oli ankkurissa Baltischportin ulkopuolella;Tapperhetlaiva ja rekatit risteilivät ankkurissa olevien ympärillä. Amiraali Hood lähetti kuningas Kustaa AdolfilleVsevolodinlipun ja viirin, jonka voittosaaliin kuningas kuitenkin lähetti Hänen Britannialaiselle Majesteetillensa, koska hänen sotalaivansa olivat ne valloittaneet. Ilman merkillisempiä tapauksia piti laivasto venäläisiä suljettuna aina syyskuun loppuun, jonka jälkeen lokakuussa suurin osa siitä palasi Karlskroonaan. Sairaus miehistössä oli suuressa määrässä lisääntynyt, niin että melkein kaikki tilapäisesti varustetut sairashuoneet olivat riittämättömät. Sata, 150 jopa 200:kin sairasta jokaisella laivalla ei ollut mikään tavattomuus. Kuolema anasti päivittäin suuren joukon uhria eikä säästänyt laivaston upseereitakaan. Todistukseksi tästä mainittakoon esimerkiksi ettäJaramasnimiselle rekatille oli taistelun alusta Joulukuuhun, jolloin se läksi Karlskroonasta, ollut toinen toisensa perästä komennettuna 6 päällikköä ja 7 upseeria. Mutta antakaamme peitteen laskeutua tämän taulun eteen, joka esittää ainoastaan ne kauhistavat tapaukset, mitkä tämän onnettoman vuoden lopulla tapahtuivat ja olivat niin onnettomat Ruotsin kansalle. Siitä on saatu kalliisti ostettu kokemus, miten perin tärkeä huolenpito sotaväen terveydestä ja vaatteista on sodan aikana. Tuosta onnettomasta, ryysyisestä ja kaikin tavoin huonosti hoidetusta nostokasjoukosta levisi tauti vihdoin myös laivastoon, jossa se keripukista ja koti-ikävästä sai uskolliset liittolaiset.
* * * * *
Kertomuksemme vie meidät taas Suomen sotanäyttämölle.
Jätimme Klingsporin sotajoukon heti Lapuan tappelun perästä. Kesä oli kulunut ja Suomen sotajoukko oli voittanut useita tappeluita, niinkuin Kauhajoella, Alavudella, Nummijärvellä, Lapväärtissä, Kuortaneella y.m. ja tunkeutui eteläänpäin. Kamenski oli näiden voittojen kautta joutunut suureen ahdinkoon ja olisi epäilemättä koko joukkonensa ollut hukassa, jos vaan, kuten jo usein ennen olemme maininneet, toinen mies, kuin tuo kunnoton Klingspor olisi ollut Suomen urhoollisen sotajoukon johtajana. Tämän miehen pelkurimaisuuden ja neuvottomuuden kautta tulivat kaikki voitot hyödyttömiksi. Evestiluutnantti von Fieandtin tappio saatti vanhan sotamarskin kokonaan mielettömäksi. Tämä uljas upseeri Fieandt oli nimittäin pääjoukon vasemman sivun kanssa Karstulassa. Kerrotaan Sandelsin usein huomauttaneen sotamarskia siitä vaarasta, kun tämä tie, joka oli lyhin Kokkolaan ja Ouluun ja ainoa palaustie, jätettiin niin vähän voiman, 1,000 miehen, suojeltavaksi. Tappio siellä saattaisi koko sotajoukon aseman vaaraan. Kamenski huomasikin sen ja hänen päähyökkäyksensä olikin sentähden siihen suuntaan. Elokuun 21 päivänä hyökkäsi venäläisten 3,000 miehinen etujoukko Wlastoffin johdolla Fieandtin päälle. Suomalaiset, jotka puolustivat itseänsä tavattomalla miehuudella, joutuivat 16 tuntisen taistelun perästä ylivoimaa vastaan tappiolle; koko joukko hajoitettiin. Kun Fieandt saapui Lintulahteen, oli hänellä ainoastaan 300 miestä ympärillänsä. Täältä täytyi hänen myös väistyä pohjoiseen päin; mutta vähitellen keräytyi hänen hajaantunut joukkonsa, niin että todellinen tappio oli vaan joku satakunta miestä. Tämä vähäpätöinen seikka näytti kuitenkin sodan suunnan, sillä saatuansa ensimäisen ilmoituksen tästä luopui Klingspor kaikista voitetuista eduista. Hän peräytyi niin nopeasti, että se näytti pakenemiselta. Salmilla ja Ruonassa taistelivat suomalaiset taas Adlercreutzin johdolla kuin sankarit, estääksensä ahdistavaa Kamenskia, mutta huuto —peräytykääkaikui lakkaamatta ruotsalaisestapäävartiostaja taas uudelleen aljettiin peräytymistä Lapin erämaille. Sotamiehet, jotka olivat miehuullisesti kestäneet kaikellaisia vaaroja niin kauan kuin mentiin eteenpäin ja tultiin lähemmäksi rakkaita kotiseutuja, alkoivat nyt joutua hyvin käsiteltävän epätoivon valtaan. Tästä olivat luonnollisena seurauksena alakuloisuus ja karkaukset ynnä kansan sotajoukkoon tulemisen lakkaaminen. Suomen sotajoukon täytyi taas kulkea tuota häpeällistä, okaita kasvavaa peräytymistietä, joka ei ollut loppuva ennen kuin äärimäisessä pohjolassa.
Kamenski koetti nyt kaikin voimin pikamarsseissa saavuttaa pakenevaa Klingsporin joukkoa pakoittaaksensa sitä taisteluun, ennenkuin ne joukot, jotka hän oli pannut sulkemaan palaamismatkaa, ehdittäisiin lyödä maahan. Ensimäinen niistä kenraali Wlastoffin johdolla, joka Karstulan taistelun jälkeen oli yhtä mittaa seurannut Fieandtia, oli pakoittanut hänen vetäymään Kaukkoon ja valloittanut Kokkolan; toinen kenraali Kosatschoffskin johdolla oli seurannut Reuterskjöldiä Härmän kautta ja seisoi nyt Juuttaalla Uuden-Kaarlepyyn lähistössä. Suomen sotajoukko oli siis kokonaan suljettuna, mutta sen urhoolliset päälliköt eivät kadottaneet miehuuttansa.
Oli 13 päivä Syyskuuta 1808. Adlercreutz on seisattunut Oravaisiin odottamaan Kamenskia, tarjotaksensa hänelle taistelua, jota hän niin innokkaasti halusi, ja, jos sota-onni olisi suotuisa, avataksensa suljetulle sotajoukolle tien pohjoiseen päin. Kylmä syksytuuli puhaltaa puiden ja ketojen ylitse. Kello 10 aamulla pilkistää aurinko pilvien takaa ja valaisee ruotsalaisten toisen osaston, joka Döbelnin johdolla seisoo Juuttaalla. Ruotsalaisten vasen sivu ulettuu jokeen ja oikea metsään, johon jääkärit ovat piiloutuneet. Ikäänkuin väijyvä ja hiipivä kettu lähenee Kosatschoffski valvovaa osastoa. Äärettömän rankasti on useita viimeisiä päiviä satanut, niin että kedot ja tiet ovat veden vallassa. Vahti huomaa lähestyvät venäläiset. Se vetäytyy hitaasti takaperin ja houkuttelee vihollisen perässänsä metsään. Sinne piiloutuneet jääkärit syöksevät esiin niinpian kuin venäläiset kanuunat ja tiheät joukot ovat ehtineet kulkea maantietä heidän ohitsensa ja ampumamatkan päähän ruotsalaisista kanuunista, jotka nyt alkavat paukkua. Taistelu käy raivokkaaksi, ankaraksi ja hirveäksi. Kosatschoffskin kasakat pienillä, vilkkailla hevosillansa kiertelevät ympäri ja väijyvät saalista ja ryöstöä.
Döbelnin osasto ja Gyllenbögelin Ahvenanmaalainen vapaajoukko vastustavat vihollista kuin sankarit. Täällä taistelevat Ranck ja vanha Koiskinen toistensa rinnalla. Muttahäntä, sotamiesten epäjumalaa von Döbelniä ei näy taistelussa, kenraali ei itse johda, joukkojansa niin kuin tavallisesti. Huonona sairaana makaa von Döbeln Uudessa Kaarlepyyssä. Ankara kuume raivoaa hänen suonissansa. Hän kuulee jyskeen Juuttaalta, hän tuntee sen vaaran, missä Adlercreutzin joukko on. Kahteen vuorokauteen ei Döbelnin urhoollinen osasto ole levännyt. Hänen aseveljensä on pelastettava. Döbeln ei voi enää loikoa työttömänä. Hän nousee ylös sänkystä, astuu hevosensa selkään, kiiruhtaa taistelutantereelle, ottaa rakkaiden porilaistensa ja Gyllenbögelin vapaajoukon päällikkyyden, järjestää puolustuksen, menee pelkäämättä Kosatschoffskin ankaroita ja uudistettuja hyökkäyksiä vastaan, lyö kokonaan suurempijoukkosen vihollisen ja seuraa sitä kunnes pimeys lopettaa taistelun. Tämän kaiken tekee hän joukoilla, jotka 14 päivää melkein yhtä mittaa ovat marssineet, niistä viimeiset kaksi vuorokautta lepäämättä, ja nyt verisen taistelun perästä koko yön valmiina taisteluun seisovat polviin asti vedessä. Venäläiset pakenevat läpi yön Ala-Härmään. Tämän kunniakkaan työn jälkeen palautuu von Döbeln tautivuoteellensa, josta hän ei enää sinä vuonna jaksa nousta.
Adlercreutz oli, kuten jo mainitsimme, pääjoukon kanssa seisahtunut Oravaisiin, siellä ruvetaksensa ankarimpaan kahakkaan venäläisten pääjoukon kanssa. Täällä oli viimeinen verinen, epätoivoinen vastus tehtävä, täällä oli lopullinen kunnia voitettava Suomen sotajoukon lannistumattomalle urhoollisuudelle ja isänmaanrakkaudelle, täältä oli tuo vastuksista runsas peräytyminen alkava, loppuaksensa vasta pohjan kinosten ja tunturien seassa.
Döbeln on voittanut Juuttaalla, Gripenberg lyö Wlastoffin Kruunupyyssä, Fieandt lyö venäläiset takaisin Kaukossa, ja Gripenbergin seuraamina pakoitetaan ne peräytymään ja vetäymään Kokkolaan. Sotajoukon paluu-matka on turvattu ja yhteys Ruotsinmaan ja Sandelsin joukkojen välillä on taas entisellään. Kunnia tästä on etupäässä tuleva Döbelnille ja Gripenbergille, mutta myös Adlercreutzille, joka epätoivoisella vastustuksellansa Oravaisissa otti viholliselta kaiken mahdollisuuden päästä ahdinkoon joutuneiden osastojensa avuksi.
Arvokas lukija, ellet jo ole väsynyt kertomuksiini verisistä taisteluista, niin seuraa minua vielä kerta, viimeinen kerta katselemaan urhoollisten Suomen sankarien viimeistä kunniakasta taistelua.
Syyskuun 14 päivä, tuo Oravaisten verinen päivä on alkanut.
Nuori, kunnianhimoinen, sotaa sodan tähden rakastava Kamenski hehkui kärsimättömyydestä saada tapella Adlercreutzin kanssa ja, maksakoon mitä hyvänsä, voittaa hänen. Hän tahtoi, jos suinkin mahdollista, yhdellä ainoalla iskulla, elämästä ja kuolemasta päättävällä taistelulla, luottaen onneensa ja suurempiin sotavoimiinsa, lopettaa hänen nuorelle luonteellensa muka pitkällisen sotaretken, jonka nyt tuleva vuoden aika, hänen joukkojensa väsymys ja sotajoukossa lisääntyvä sairastuminen muutoin voisivat tehdä mahdottomaksi, eikä hän saavuttaisikaan useampia seppeleitä, eikä voittaisi sitä kunniaa ja kuuluisuutta, joka oli hänen innokkaimpien pyrintöjensä päätarkoitus.
Iltasella 13 päivänä yhtyi hän Wörössä kenraali von Vegesackin kanssa, joka vetäysi Oravaisiin, jonka kylän asukkaat olivat kokonaan jättäneet. Siihen asetettiin neljäs osasto. Maantie kulkee kahden lahdelman välitse, joihin kumpaankin pienet purot laskevat. Pohjoisen lahdelman rannalla on aukea niitty, jossa on joukko heinälatoja, joita käytettiin miehistölle suojaksi. Niityn yläpuolella on mäki, jonne ruotsalaiset kenttätykit asetettiin. Oikealla puolella on korkea vuori, joka ulettuu aina rantaan saakka. Vasemmalla puolella suuri niitty ja sen yläpuolella vesiperäinen suo. Maa lahdelmien välillä on metsäinen ja vuorinen.
Eteläisen puron ja lahdelman rannalle asetettiin Helsingin rykmentin etujoukko evesti von Platen johdolla. Muut suomalaiset ja ruotsalaiset joukot järjestettiin siten, että pataljoona von Vegesackin ruotsalaisia joukkoja asettui oikeanpuoliselle vuorelle ja siitä järveen päin; alhaalla olevaa ketoa suojeli sitä paitse mäelle asetetut kanuunat, niin että oikeanpuolinen sivu oli melkein voittamaton. Kanuunien vasemmalla puolella olevalle nurmelle, joka oli taistelukentän keskus, asetettiin toinen pataljoona samaa joukkoa evesti Brändströmin johdolla; loitommaksi vasemmalle asetettiin niitylle metsän rintaan Westerbottenin osasto evesti von Essenin johdolla ja äärimäiseksi vasemmalle puolelle suon rantaan savolaiset evesti Cedergrenin johdolla, jonka yksi jalkaväki ja kaksi jääkäripataljoonaa saivat laajan, mutta heinälatojen suojaaman paikan. Jälellä olevat von Vegesackin joukosta, osa pohjolaisia ja vähälukuinen ratsujoukko asetettiin valmiiksi kenttätykkien takapuolelle, jotka olivat mäellä molemmin puolin maantietä.
Tiaisen ja vanhan karjalaisen Pohjan Pojan johdolla oli suuri joukko vapaaehtoisia liittynyt sotajoukkoon tilaisuuden sattuessa syöstäksensä esiin auttamaan säännöllistä sotaväkeä. Sotamarski Klingspor pysyy tapansa mukaan kaukana taistelupaikalta.
Miehuullisena ja hyvässä toivossa odottaa tämä pieni joukko taistelua. Suuren tykistön luona mäellä istuu Adlercreutz hevosen selässä päällikkökuntansa ympäröimänä; siinä myös näkyy Ranckikin, joka oli vähän tullut haavoitetuksi Juuttaalla. Kylmäverisenä ja tarkkaavaisena katselee kenraali ympärillensä. Kanuunan jyske kuuluu matkan päästä. Adlercreutz tarkastelee levottomilla silmäyksillä Waasan tielle, josta kanuunan laukaukset kuuluvat. Mitä tapahtunee siellä?
Siellä Kamenski rientomarssissa kulkee eteenpäin 11 pataljoonan, 4 ratsujoukon ja 20 kanuunan, eli yhteensä 8,000 miehen kanssa Platenin johdolla olevia ruotsalaisia etujoukkoja vastaan, jotka ovat puolen peninkulmaa lähempänä vihollista Pienenjärven ja siitä mereen laskeuvan puron rannalla. Nuori,viisitoista vuotiaskreivi Schwerin kahdella kanuunalla suojeli siinä olevaa siltaa. Kello 5 aamulla hyökkäsi Kamenski etujoukkojen päälle. Ne puolustavat itseänsä miehuullisesti. Pitkin puroa kuuluu vilkasta jääkäritulta; kanuunat lakaisevat siltaa; mutta aseman säilyttäminen kävi Platenille mahdottomaksi. Hän lähettää sanan osastonsa päällikölle von Vegesackille ja pyytää käytöskäskyä. Urhoollinen rohkea, mutta karski Vegesack lausuu sanantuojalle nämä tunnetut sanat:
"Se tekee Helsingin voinsyöjille hyvää; kestäkööt vielä vähäisen aikaa." Sen he tekevätkin. Platen haavoitetaan, ampuma-varat loppuvat, vihollisen haja-ampujat ryntäävät joen ylitse ja ahdistavat Helsinkiläisiä takapuolelta. Ainoastaan Schwerinin kanuunat pitävät vihollista tarpeellisen matkan päässä. Ylevä on tämä nuori sankari. Tyyneenä, iloisena ja pelkäämättömänä paukuttelee hän molempia kanuuniansa. Pitkin tietä ryntää hurraten eräs vahva venäläinen joukko. Schwerin antaa vihollisten tulla 50 askeleen päähän, niin että hyvästi eroittaa heidän kasvojensa piirteet. Nyt suuntaa hän itse kanuunansa. "Virittäkää!" kamala huuto kuuluu, koko kolonnan etupää kaatuu, loput pakenevat. Kuulan toisensa perästä purkavat Schwerinin kanuunat. Venäläiset jääkärit ovat aivan hänen lähellänsä ja ampuvat monta hänen miehistänsä. Kanuunat nostetaan ylös ja vedetään vähän taaksepäin. Ne alkavat uudelleen soida. Vihollinen koettaa päästä eteenpäin, mutta saa yhtä verisen tervehdyksen. Niin jatketaan taistelua mäeltä mäelle. Nuorukainen, urhoollinen Schwerin kaatuu kuolettavasti haavoitettuna, mutta hänen rakkaat kanuunansa pelastuvat. Kunnia nuorelle sankarille.
"Kuustoist' ei vuotta viel' ollutkaanNuor' urho tää,Mut' ikää siinäkin, työ jalo vaan,Jos on elämää,Moni harmeni loistossa kunnian,Mut voitonkruununsa kirkkaimmanTuon nuoren poikasen kanssaOis altis vaihtamahan."
Karjalan jääkärit tulevat pulassa olevien joukkojen avuksi. Peräytyminen pääjoukkoon tapahtuu onnellisesti kanuunien, haavoitettujen ja vieläpä muutamien vankienkin kanssa.