Kuninkaan korkeasti uskottu mies.
Menemme nyt käymään Wiaporin linnoituksen muurien sisälle.
Wiaporin linnoituksessa siihen asetettuine merisotaväkineen oli ylipäällikkönä, kuten usein jo olemme maininneet, vara amiraali Olli Cronstedt, joka oli tunnettu sekä hyväksi merimieheksi että myös urhoollisuudesta ja miehuullisuudesta, jota hän oli osoittanut useissa tilaisuuksissa vuosien 1788-1790 ruotsalais-venäläisessä sodassa, sillä häntä oli Kustaa III:n kiittäminen viimeisestä kunniakkaasta voitostansa Ruotsinsalmella, jonka kautta rauha Wäärälässä saatiin aikaan. Kun ensimäiset ilmoitukset Venäläisten Suomeen aikomasta hyökkäyksestä saapuivat hänen ylhäisyytensä Stedingkiltä — ruotsalainen lähettiläs Pietarissa —, niin ei linnoitus ulkovarustuksien puolesta, varsinkin talviseen aikaan, ollut kunnossa kestävämpään puolustukseen, sillä siihen voitiin päästä joka haaralta, jos vaan vihollinen riittävällä armeijalla ja kylliksi suurella tykistöllä voi tehdä voimakkaan hyökkäyksen ja ryntäyksen sitä vastaan; mutta sen vahva varustus Vargööllä, joka kohoaa yli kaikkein ulkovarustusten, nimittäin linnaväkeä 4,700 miestä, 734 kanuunaa valleilla, paljon heittokoneita, ruutivarasto 2,238 sentneriä [100 naulaa], vastaava 80 laukausta kanuunaa kohti, ja ruokatarpeita toukokuun loppuun, antoi kumminkin riittäviä keinoja pitempään taistelemiseen, vaikka vahvakin vihollinen olisi sitä koettanut anastaa.
Venäläiset 4,000 miehellä anastivat Helsingin ja alkoivat sitte Wiaporin piirityksen. Helsingin ja Wiaporin välinen jää oli niin vahva, että voitiin sen yli kulettaa sekä joukkoja että sotatarpeita. Bleekholman kukkuloiden taakse oli asetettu vihollisen tykistö, joka 17 päivänä maaliskuuta k:lo 12:sta 5:teen j.p. suurella koroituksella heitteli 12 ja 6 naulasia kuulia; seuraavina 18, 19 ja 20 päivänä häiritsi vihollinen muutamia tuntia päivässä ja yölläkin niinhyvin kranaateilla ja tulikuulilla kuin myös tavallisilla laukauksilla; sillä aikaa asetettiin suurempi tykistö Skansiniemelle.
Tähän ampumiseen vastattiin niistä rakennuksista linnoituksessa, jotka olivat lähinnä vihollista. Vihollisen äkkikarkaamisen estämiseksi tehtiin jäävalkama, vaan pakkanen esti sitä avoinna pitämästä. Tarpeellinen vartioiminen laiminlyötiin, mutta linnaväkeä väsytettiin tarpeettomasti öisillä melskeillä.
Nyt muutama sana itse linnoituksesta.
Tämä pohjolan suurin linnoitus on perustettu seitsemälle saarelle, joista neljä, läntinen Svartö, pieni ja suuri itäinen Svartö ja Longörn suojelevat päälinnoituksen, tuon voittamattoman, melkein kokonaan vallimajan tapaan raketun Vargöön. Gustafssvärdin päälinnoitus vartioitsee kolminkertaisella vallirivillään merenpuolista kaitaa väylää ja suojelee sitäpaitsi kaikkia muitakin varustuksia. Kaikki nämä varustukset tukevat mestarillisella tavalla toisiansa. Ne ovat osiksi hakatut kallioon ja sentähden yhtä vahvatkin; tämä kokonaisuudessaan on arvoisa muistopatsas linnan ikuisesti muistettavalle perustajalle, suurelleEhrensvärdille, joka itse lepää täällä teostensa keskellä. Linna oli todellinen hohtokivi Ruotsin kuninkaan kruunussa, jota venäläinen kotka himokkaasti vainui kynsihinsä.
Tykistön evesti Argun johti vihollisen puolelta linnoituksen ampumista. Tämä tapahtui semmoisella viekkaudella ja viisaudella, joka vei perille. Linnan väen piti nimittäin aina olla jaloillaan ja sillä tavoin väsytettiin sotamiehet. Sotajuonia, paikkaa ja aikaa muutettiin joka päivä. Argun oli oikeaherättäjäasukkaille Wiaporissa, jonka komentaja tarpeettomasti ja varomattomasti tuhlasi linnoituksen ampumavaroja siten, että hän koko tykistöllä vastasi vihollisen muutamiin laukauksiin, joita venäläiset laukasivat linnaa vastaan enemmän viekkaudesta kuin vahingon tarkoituksessa.
Amiraali Cronstedt seisoi työhuoneensa ikkunassa ja katseli miettiväisenä linnoitusta. Kello oli noin 11 edellä puolisen. Vaalea talvi-aurinko heikoilla säteillään valaisi seutua. Vihollinen oli viime yönä ampunut tavallista kiivaammin. Muutamat tuliset kuulat olivat sytyttäneet yhden saaristolaivan katoksen tuleen ja, vaikka se heti sammutettiin, teki kumminkin amiraalin hyvin rauhattomaksi, alakuloiseksi ja surulliseksi.
"Asemani on hyvin mieltämasentava, sillä en todellakaan tiedä, miten minun tulee menetellä näissä sotaisissa oloissa", lausui hän itseksensä. "Tuo suuri edesvastaus, joka minulle on uskottu, panee minun värisemään. Minä olen merimies enkä maasotilas. Neuvonantajani, niiden joukossa Jägerhorn, joka on minua lähinnä päällystössä, epäilevät puolustuksen mahdollisuudesta. Tarpeetoin veren vuodattaminen ei hyödytä mitään. Sopimus vihollisen kanssa, jonka kautta linnoitus ja sotalaivasto saataisiin pelastetuksi, olisi ehkä paras ja varmin keino päästämään kaikista vaikeuksista."
Sill'aikaa kuin velvollisuus ja omatunto amiraalissa taistelivat, oli hänen pahahenkensä Jägerhorn tullut sisään tavallisuuden mukaan ilmoittamaan linnoituksen tilasta. Kun Jägerhorn jo oli myönyt itsensä viholliselle, niin väijyi hänen katseensa ylipäällikköä ja hän hymyili kuin saatana kiusatessaan Jumalan ainokaista poikaa.
"Mitä uutta?" kysyi amiraali heikolla äänellä.
"Vihollinen on tehnyt joukon liikkuvia tykkisuojuksia, joita ne kulettavat kallioiden ja niemien takapuolitse ja lähestyvät siten linnoitusta", vastasi Jägerhorn. "Heidän kuulansa saivat yöllä aikaan tulipalon. Meidän on mahdotoin asettaa kanuuniamme siten, että voisimme hyödyllä ampua näitä suojuksia ja sentähden saattavat viholliset helposti hyökätä päällemme."
Kavaltaja ei punastunut tätä valhetta lausuessaan. Venäläiset kyllä koettivat salaa kulettaa näitä liikkuvia suojuksiansa linnan luo, mutta vaikka se tapahtui pimeällä yöllä, huomattiin kumminkin päivän valjetessa, että linnoituksen tykit olivat niin löylyttäneet sekä ihmisiä että hevosia, ett'ei vihollisen luultavasti tehnyt mieli toisten uudistaa tätä ko'etta, jota ei se tehnytkään.
"Minun luullakseni on Wiapori epävarma turvapaikka", vastasi amiraali. "Monta aukkoa on linnoituksen rakennusten yhteydessä. Ollen merimies tarkastelen asiaa siltä kannalta."
"Herra amiraalin kokemus ja viisaus on niin hyvin tunnettu, ett'ei mitään erehdystä meidän asemastamme päättäessä voi tulla kysymykseenkään", vastasi Jägerhorn. "Sairasten luku enenee päivä päivältä ja suuressa määrässä vähenevät sekä ruoka- että ampuma-varamme. Mitä on tehtävä?"
"Turhaan olen pyytänyt kreivi Kamenskilta, että tuo tarpeeton ihmisjoukko, joka on linnoituksessa hakenut turvaansa, saisi palata kotiansa", lausui amiraali vieläkin alakuloisena. "Minulla ei ole sydäntä käyttää näitä ihmisraukkoja jään sahaamiseen ja rintavarustuksien rakentamiseen. He ovat ilmankin kyllin onnettomat. Perheelleni on tarjottu turvallinen pääsö linnoituksesta, mutta sen olen hylännyt."
"Siinä on uusi todistus herra amiraalin arvokkaisuudesta", vastasi petturi ilkeällä hymyllä. "Sitä uhrausta ei jälkimaailma tule unhottamaan."
Silloin kuului linnoituksen pihalta kovaa meluamista. Kuultiin kiivas-äänistä huutamista ja puhelemista. Amiraali ja Jägerhorn kiiruhtivat ikkunaan ja näkivät suuren joukon upseereja ja sotamiehiä kokoontuneen pihalle eli oikeammin metelipaikalle. Kaikki puhuivat ja huusivat sekä olivat nähtävästi hyvin levottomat ja suuttuneet.
Amiraalin huoneen ovi aukeni ja kiivaasti astui sisään urhoollinen ja rehellinen kapteeni Durietz, leskikuningattaren rykmentistä; sama upseeri oli tarjoutunut valloittamaan takasin Helsingin viholliselta ja tyrkytti aina että linnaa oli ankarasti puolustaminen. Hänen kasvoillansa kuvautui ankara mielenliikutus, jonka amiraali pian huomasi.
"Mitä on tekeillä?" kysyi viimeksi mainittu.
"Hirveä petos on tapahtunut", vastasi Durietz murtuneella äänellä."Svartö on antautunut viholliselle ja venäläinen lippu liehuulinnoituksessa. Tuo aina epäilty Gripenberg on roisto ja petturi.Kirottu olkoon hän!"
Amiraali horjui muutamia askelia taaksepäin ja tuijotti toimettomana puhujaan. Jägerhornin suun ympärille ilmaantui ivallinen hymy, jonka Durietz näytti huomaavan, sillä hän loi ankaran silmäyksen evestiin, jonka mielipiteet hän hyvin tarkoin tunsi.
"Sitte on Wiapori hukassa, kun kerran meidän vahvin ulkovarustuksemme Svartö on antautunut", huudahti amiraali. "Tämä oli hirmuinen onnettomuus."
"Ei mitään ole vielä menetetty, jos vaan toimimme pontevasti ja nopeasti", vastasi Durietz innokkaasti. "Antakaa Wiaporin linnaväen tehdä hyökkäyksen ennenkuin vihollinen ehtii asettua linnoitukseen ja panen pääni pantiksi, että Svartö ennen iltaa on meidän käsissämme. Mitä sanoo evesti Jägerhorn tästä?"
"Linnaväen mieliala ei ole sellainen, että voisi luottaa tällaisen hyökkäyksen onnistumiseen", vastasi petturi. "Joukot ovat tyytymättömät ja heihin ei ole luottamista."
"Te valehtelette!" huusi Durietz harmissaan. "Tuo alhaalta kuuluva meteli on sotamiesten huutoja, jotka vaativat taistelua. Te ja teidän Jägerhorninne voitte jäädä tänne paikallenne; sitä luotettavammasti saavat muut tehdä velvollisuutensa."
"Te unhotatte, että olen teidän esimiehenne ja loukkaatte minun persoonaani", lausui Jägerhorn. "Minä vaadin sotaoikeutta ja syytän teitä alamaisuuden rikoksesta."
Amiraali meni kiistelevien luo. Pihalta kuului sotamiesten huutoja ja kirouksia.
"Hillitkää Jumalan tähden itsiänne, hyvät herrat, ja älkää lisätkö kurjuuttamme yksityisillä soimauksillanne ja väitöksillänne" lausui hän. "Unhottakaa molemmin puolin karvaat sananne. Menkää alas, hyvät herrat, rauhoittakaa joukkoja ja sanokaa heille, että kaikin neuvoin estämme vihollisen tunkeumista edemmäksi."
Molemmat upseerit vaihtoivat uhkaavia silmäyksiä keskenänsä ja jättivät onnettoman amiraalin yksin. Vähitellen vaikeni sotamiesten huuto ja rauhallisuus palasi taas. Amiraali oli uudelleen asettunut ikkunan luo ja vaipunut ajatuksiinsa eikä huomannut ollenkaan, kun eräs henkilö hiljaa oli tullut huoneesen ja katseli häntä tutkivin silmin. Musta silkkinen puolinaamio peitti muukalaisen kasvot ja naamion reijistä säteili pari mustaa kavalaa silmää.
Naamioittunut mies teki liikkeen, niin että amiraali kuuli sen ja kääntyi. Hän kääntyi muukalaiseen ja sanoi hiljaan.
"Oh, tehän se olette."
"Niin, herra amiraali, se todellakin olen minä, joka vielä kerran tulen välittäjänä ja teidän persoonallisena ystävänänne", lausui muukalainen, joka ottaen naamion silmiltään näytti van Suchtelenin hymyilevän naamion.
"Teidän keskustelunne Svartöön päällikön kanssa onnistui", vastasi amiraali soimaavalla äänellä, "mutta Wiapori ei olekkaan kaupaksi; se voitetaan ainoastaan kuulilla ja ruudilla."
"Niitä ei tule puuttumaan", vastasi Suchtelen. "Wenäjän keisari, minun herrani, on päättänyt ensi aluksi uhrata 24,000 miestä hyökkäykseen linnoitusta vastaan ja nämät miehet jo ovat tulleet Loviisaan. Sama luku on tulossa sisä Wenäjältä, jos ei ensimäinen hyökkäys onnistuisi, jota kumminkaan ei voi ajatellakkaan vielä vähemmin uskoa. Olen tullut vastavärien sanomaan tätä teille sekä ilmoittamaan, että linnoitus valloittamisen perästä annetaan joukkojen ryöstettäväksi."
Amiraalin kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Svartön antautuminen oli murtanut hänen miehuutensa. Suuret hikipisarat valuivat hänen otsaltansa ja samalla tärisytti kylmä veri hänen ruumistansa.
Van Suchtelen huomasi hänen heikkoutensa ja käytti sitä viisaasti hyväksensä.
"Onko teidän ylhäisyytenne hiljakkoin saanut tietoja Ruotsista?" kysyi hän.
"En, sillä talvi estää kaiken yhteyden ja sentähden en ole pitkään aikaan kuullut mitään Tukholmasta", vastasi Cronstedt.
"Sitte voin ilmoittaa teille tärkeitä uutisia", lausui van Suchtelen, "niin tärkeitä, että niiden kuultua mieluummin kuuntelette esityksiäni."
Amiraali katsoi häneen mieltyneenä ja uteliaana. Venäläinen nauroi sydämessään, joka oli täynnä ainoastaan ilkeätä valhetta ja petosta, joilla hän aikoi vangita uhriansa.
"Antakaa kuulua, herra kreivi", lausui Cronstedt.
"Hallituksen muutos on tapahtunut Tukholmassa, kuningas on eroitettu ja vangittu, ja kuningatar on vastaanottanut hallituksen. Kolmekymmentä tuhatta ranskalaista on noussut maalle Skånessa. Kaikki Ruotsin kansan ajattelevat ja oppineet kansalaiset ovat heidän puolellansa ja uskovat heidän keisarillisen herransa voittamattomuuden, jota kuningas hulluudessaan halveksi", lausui van Suchtelen mitä rehellisemmän näköisenä ja katsoi säälivästi amiraaliin, joka seisoi ällistyneenä ja hämmästyneenä.
"Jos se on totta, mitä sanotte, niin on valtakunta hukassa", huudahti tuo herkkä-uskoinen mies. "En ole koskaan hyväksynyt Kustaa Adolfin valtiollisia toimia, sillä olen jo edeltäkäsin nähnyt, mikä niistä on lopuksi tuleva."
"Siinä teillä on aivan oikein ja tässä on kirjeitä ja sanomalehtiä Tukholmasta, jotka vahvistavat minun ilmoitukseni", vastasi van Suchtelen ja otti esiin tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, joista edelliset olivat painetut Loviisassa ja jälkimäiset neiti Jägerhornin kokeneen käden kirjoittamat.
Amiraali silmäili kirjeihin ja sanomalehtiin.
"Mitä te lausuitte, on totta", sanoi hän. "Ruotsi on hukassa."
"Ja myös Suomi", lausui van Suchtelen. "Suuren ja murhaavan tappelun jälkeen on Klingsporin joukko antaunut vangiksi. Sandelsin joukot ovat hajoitetut ja sota on kaikkiaalla jo loppunut. Te ainoastaan, teidän ylhäisyytenne, tahdotte vuodattaa verta tarpeettomasti. Kourallisella vanhoja sotamiehiä, reserviläisiä ja uudissotamiehiä, joita komentaa vanhat, maanviljelijöiksi muuttuneet upseerit, tahdotte te puolustaa linnoitusta, jota piirittää sotaan tottunut armeija veteraaneja. Näyttää kuin tahtoisitte taistella itse sallimusta vastaan ja tehdä mahdottoman mahdolliseksi."
"Mutta minun kunniani, minun arvoni", huudahti Cronstedt tuskissansa väännellen käsiänsä. "Jälkimaailman tuomio, kansalaisteni kiroukset, jos minä jätän Wiaporin, vaikuttavat minuun niin, ett'en voi kuulla sanojanne, vaikka ne sisältäisivät kuinkakin paljon totuutta."
"Teidän ylhäisyytenne arvo on siksi tunnettu koko Europassa, ett'ei kukaan voi epäilläkkään teitä raukkamaisuudesta, ei edes heikkoudestakaan", lausui viekottelija hyvin teeskennellyllä kunnioituksella. "Keisarin nimessä tarjoon teille 200,000 ruplaa rahaa ja kenraalikuvernöörin paikan Arkangelissa. Rouvanne saa tiamantteja 40,000 ruplan arvosta ja te itse Andrean ritarikunnan merkin hohtokivissä."
Amiraalin kasvot tulivat tulipunaisiksi.
"Älkää puhuko sanaakaan minulle kunniani myömisestä", huudahti hän arvokkaasti, "sillä silloin on kaikki keskustelut välillämme loppuneet. Miten hyvänsä tulen menettelemäänkin, niin ei ole omatuntoni soimaava, että olisin Juuttaan tavoin myönnyt kunniani. Harmaan pääni tahdon kantaa pystyssä enkä häpeän tähden luoda silmiäni maahan."
"Sitte tahdon esittää vieläkin enemmän puhuvia ja vaikuttavia syitä linnoituksen antautumiseen", lausui van Suchtelen. "Luokaa silmäys näihin karttoihin, niin saatte selvän käsityksen meidän asemastamme. Kaikki nämät viheriäisellä merkityt patterit ja tykkisuojukset ovat jo rakennetut ja miehitetyt, ja punasella merkityt ovat uudet, jotka myös kohta ovat valmiit antamaan tulta. Nämät tykistöt murtavat linnoituksen, aukko valliin saadaan pian ja ryntäys tehdään. Verilöylyn ja nuo hirmuiset tapaukset voitte ainoastaan te estää eli myös raskauttaa omantuntonne niillä. Kahdeksan päivän kuluessa varmaan saatte käskyn uudelta hallitukseltanne linnoituksen jättämisestä; mutta venäläinen päällikkökunta on päättänyt jo sitä ennen, maksakoon mitä hyvänsä, valloittaa linnoituksen, voittaaksensa keisarinsa suosion. Älkää luulkokaan, että venäläinen päällikkökunta pitää minään kunnianansa näin huonosti ja puutteellisesti varustetun linnoituksen valloittamista. Kunniallisen sovinnon tarjoon teille, ja nyt on viimeinen sanani tässä asiassa lausuttu."
"Tahdon tiedustaa sotaneuvoston ajatuksia ja sen jälkeen päättää", vastasi amiraali hyvin sekaantuneena ja hämmästyneenä van Suchtelenin päättävästä ja uhkaavasta äänestä. "Yksin en tahdo kantaa edesvastausta antautumisesta. Kiitän niistä tärkeistä ilmoituksista, joita minulle jätitte ja jotka tulen ottamaan tarkasti huomioon."
"Milloin saan odottaa teidän ylhäisyytenne vastausta?" kysyi vanSuchtelen.
"Parin päivän perästä. Minulla pitää olla aikaa tarkoin, rauhallisesti ja järkevästi tutkiakseni kaikki asemat ja suhteet", vastasi amiraali. "Tähän vastaukseen saatte tällä kertaa tyytyä."
"Ja tällä ajalla me annamme tykkimme paukkua", vastasi van Suchtelen, pannen taas naamion kasvoillensa. "Helsingissä on suuri joukko rynnäkköportaita läjättynä pitkin katuja ja valmiina käytettäväksi milloin hyvänsä. Miettikää tätä, teidän ylhäisyytenne, ja teidän päätöksenne on oleva yhtä ihmeellinen kuin viisaskin."
Hän puristi kättä amiraalin kanssa ja läksi huoneesta. Käytävässä tapasi hän Jägerhornin ja hänen veljensä tyttären.
"No, teidän ylhäisyytenne, kuinka onnistui keskustelu?" kysyi kaunis neiti kuiskaamalla.
"Luulon mukaan on Wiapori parin päivän perästä meidän käsissämme", kuiskasi van Suchtelen takaisin. "Olen ampunut murroksen komentajan päähän, jonka kautta kaikki mahdolliset säikähdyskuulat vapaasti tunkeuvat sisään." — —
Amiraali käveli levottomasti edestakasin huoneensa lattialla ollen suuressa tuskassa ja sielun-vaivassa.
"Mikä on totta, mikä valhetta hänen ilmoituksissaan", mumisi hän. "Kunniallinen pakkosopimus voipi mahdollisesti säilyttää tämän linnoituksen ja sotalaivaston isänmaalle. Jägerhorn kehoittaa antautumiseen, Durietz puolustamaan viimeiseen mieheen asti. Minun on vaikea päättää, kumpasella näistä on oikeus."
Näin kamppaili kunniansa ja omantuntonsa kanssa kuninkaan korkeasti uskottu mies. Keskusteleva linnoitus on jo puoliksi antautunut. Wiaporin täytyy olla hukassa.
Sanansaattaja.
Van Suchtelenin hieroessa sopimusta amiraalin kanssa istui Ranck, joka myös oli tullut Wiaporiin, katteini Durietzin huoneessa ja keskusteli tämän rehellisen upseerin kanssa. Linnoituksessa käydessään oli Ranck tutustunut katteinin kanssa ja heti tulivat he ystäviksi ja luottivat toisiinsa, niin että vapaasti seurustelivat keskenänsä. Isänmaanrakkaus, joka elähytti heitä molempia, oli vahvana ystävyyden siteenä heidän välillänsä ja vaikutti sen, ett'ei heillä pian ollut mitään salaisuuksia toisiltansa. Ranck oli puhunut katteinille käynnistänsä kuninkaan luona ja olostansa Brahelinnassa. Jo aikoja sitte oli Durietz huomannut neiti Katariinan yhtymiset niin hyvin amiraalin kuin evesti Jägerhornin kanssa ja hän aavisti näiden vähän väliä tapahtuvien yhtymisien oikean syyn. Ranckilta sai hän enemmän tietää neiden salajuonista ja vehkeistä, ja hän säihkyi vihasta joka kerta, kuin Jägerhornin nimeä mainittiin.
"Tuo Jägerhornien suku on perki häijyä", lausui katteini kiivaasti. "He ovat omaavoittoa pyytäviä, kunnianhimoisia, vallanhaluisia ja ahneita; minä vihaan heitä kaikesta sydämestäni. Molemmat veljekset ovat toisensa arvoiset. Jos ei amiraali olisi tullut väliin, olisin vaatinut herra evestin kaksintaisteluun. Mutta miekkani on liika hyvä risteilemään petturin miekan kanssa."
"Teillä on oikein, katteini", vastasi Ranck. "Nämä petturit ansaitsevat rangaistuksen ja julkisen häväistyksen. Olen kuullut, että pääasiallisesti Jägerhornin sotamiehet vaativat Svartön antautumista."
"Heidän päällikkönsä on hiljaisuudessa valmistanut heitä", vastasi katteini. "Sisällinen aavistus sanoo minulle, että Wiapori pian seuraa Svartön esimerkkiä. Senkin tuhannen ajatusta pyörii päässäni tämän onnettomuuden estämiseksi, mutta yksikään niistä ei kelpaa käytäntöön. Vallankumouksen aikaansaaminen linnanväessä ja päällikkyyden riistäminen Cronstedtilta olisi ehkä ainoa auttava keino, eli mitä sanotte tästä?"
"Kun vaan aika myöntäisi, niin kyllä se auttaisi", vastasi Ranck. "Mutta luulen, että se keino jo on myöhäinen. Tuo venäläinen välittäjä, joka viimeksi tänään oli amiraalin luona, lienee velhonut hänet niin, että Wiaporin antauminen on kohta nähtävissä. Kuitenkin lienee mullistus linnaväessä olla ainoa jälellä oleva neuvo."
"Nuoremmat upseerit ja suuri osa sotajoukosta ovat valmiit riistämään amiraalilta päällikkyyden", lausui Durietz. "Olen jo puhunut tästä heidän kanssansa ja ai'on vieläkin keskustella siitä."
Ranck näytti hetkiseksi vaipuneen ajatuksiinsa.
"Päähäni pöllähti ajatus, joka, vaikka onkin vähän uskallettu, ei kumminkaan vahingoita mitään", lausui hän. "Minä käyn amiraalin luona ja kerron hänelle keskusteluni kuninkaan kanssa. Kun hän saa tietää, että kuningas juhlallisesti lupasi ensi avovedellä lähettää Ruotsista varoja ja joukkoja, niin ehkä se vähän rohkaisee häntä." Durietz hymyili.
"Amiraalin entinen miehuus ja rohkeus on kerrassaan kadonnut", lausui hän. "Svartön antauminen on musertanut hänen. Koko Cronstedtin käytös päällikkönä on sielutieteellinen arvoitus, jonka vasta tulevaisuus on selvittävä. Voitte kumminkin koettaa, sillä enemmän se nyt on hyödyksi kuin vahingoksi, ja ainakin on se teille kunniaksi."
Muutamia päiviä tämän jälkeen kokoontui sotaneuvosto. Tässä venäläisten lahjojen jo täydelleen vaikuttamassa kokouksessa esitti amiraali Wiaporin antaumisen ehdot. Ainoastaan joku heikko väite tehtiin tätä vastaan. Jägerhorn kuvasi pitemmän puolustuksen mahdottomaksi valtavampaa, vihollista vastaan — joka vaan näkyi paperilla — ja maalasi kaikilla kirjavilla väreillä sen vaaran, joka voisi syntyä niskoittelemisesta venäläistä ylivaltaa vastaan. Useammat sotaneuvoston jäsenistä olivat samaa mieltä hänen kanssansa. Amiraali ei kau'emmin vastustanut noita petollisuuden synnyttämiä pakoituksia. Muutamien yhtymisten perästä tehtiin hänen ja van Suchtelenin välillä, 6 päivänä Huhtikuuta, tuo surkea ja kurja sovinto, jonka kautta kaikki Wiaporin linnoitukset, paitsi Gustafsvärd, joutuivat venäläisten käsiin. Vasta 3 päivänä Toukokuuta k:llo 12 päivällä oli päälinnoitus jätettävä hänen keisarillisen majesteettinsa sotajoukkojen haltuun, ell'ei sanottuun päivään saakka linnoitukselle saapuisi vähintäänkin 5 linjalaivan suuruista apua: tämä oli ymmärrettävä siten, että apulähetyksen piti sanottuna tuntina olla saapunut aivan Wiaporin satamaan, sillä muutoin, vaikka se olisikin ollut ulompana jo näkyvissä, sitä ei pidetty saapuneena.
Sellainen oli tämä sovinto. Wiaporin antaumisen vertaista ei löydy sotahistoriassa, vaikka siellä tavataankin joku linnoitus pelkän petoksen kautta jätetyksi viholliselle.
Jo seuraavana päivänä asettui vihollinen linnoituksiin Långörn, Länsi-Svartö, Pieni Itä-Svartö ja siten väheni suuri osa puolustusvoimista. Sekä linnoituksen päällikkökunnan että sotamiesten kesken oli yleinen luulo, ett'ei amiraali ilman edullisia ja salaisia syitä olisi tehnyt tätä kummallista sovintoa. Arveltiin jonkun pontevan sotajuonen piilevän tässä sovinnossa. Nämä herkkäuskoiset raukat eivät ajatelleet, ett'ei meri 3 päivänä Toukokuuta koskaan ole ollut sulana Wiaporin ympärillä. Miesmuistiin ei oltu kuultu ympärillä olevan sataman olleen sulana ennen 10 päivää Toukokuuta, joka oli tapahtunut edellisenäkin vuonna 1807, vaikka sekä talvi että pakkanen silloin olivat paljon, lauhkeampia. Se oli sentähden saman tekevä päällikölle, jos jätti linnoituksen 6 päivänä Huhtikuuta tahi 3 päivänä Toukokuuta. Petos oli jo tapahtunut. Mikä kataluus, mikä häpeä! Onnetoin Cronstedt on nyt korkeamman tuomioistuimen edessä. Hänellä on ankara tili tehtävä ei ainoastaan siitä vahingosta, minkä hän saattoi isänmaallensa, jonka luottamuksen hän petti, vaan myös siitä ruotsalaisesta verestä, joka kohta oli vuotava hänen viholliselle jättämistänsä ruotsalaisista laivoista ammuttujen ruotsalaisten kuulien tähden.
Erityisessä pykälässä oli sovittu: "että amiraali saisi lähettää kaksi sananviejää kuninkaan luo, yhden eteläistä ja toisen pohjoista tietä. Ne ovat varustettavat tarpeellisilla passeilla ja suojelusvahdilla ja heidän matkaansa on kaikin tavoin edistettävä."
Niinpian kuin Ranck sai ystävältään Durietzilta tietää, mitä oli tapahtunut, oli hänen harminsa ja suuttumuksensa rajatoin. Hän meni heti päällikön luokse ja pyysi päästä hänen puheillensa, joka myös myönnettiin. Ranck ilmoitti nimensä ja amiraali kysyi, miten hän voisi olla Ranckille avullinen.
"Siten, herra amiraali, että tahtoisitte kuulla minun sanojani", vastasi Ranck pontevasti. "Minulla on teille, herra amiraali, kerrottavana jotakin tärkeätä. Muutama viikko sitte tulin Tukholmasta, jossa persoonallisesti puhelin kuninkaan kanssa."
"Ja kuinka jaksoi kuningas noissa uusissa olosuhteissa, jotka siellä ovat tapahtuneet?" kysyi amiraali nähtävästi liikutettuna.
"Hänen majesteettinsa voi erittäin hyvin", vastasi Ranck. "Mutta en käsitä, mitä muuttuneita olosuhteita tarkoitatte, herra amiraali."
"Tietysti tarkoitan hallituksen muutosta. Kuningashan on pantu pois hallituksesta ja kuningatar on ruvennut hänen sijaansa. Eikö niin?"
Ranck säikähti. Hän aavisti jo, että onnetoin ylipäällikkö oli tullut petetyksi ja että kavaltajat olivat käyttäneet hänen herkkäuskoisuuttansa hyödyksensä.
Hallituksen muutosta ei ole tapahtunut, se on pelkkä valhe, vastasi Ranck. "Minkäänlaista vallankumousta ei ole ollut aikeissakaan. Kuka on voinut olla niin halpa, että on teille, herra amiraali, kertonut moisen valheen."
Amiraali meni kirjoituspöytänsä luo ja ojensi Ranckille ne sanomalehdet ja kirjeet, jotka van Suchtelen vähän ennen oli hänelle jättänyt.
"Lukekaa, herrani, ja tuomitkaa sitte, kumpanen meistä on narrattu, tekö vai minä."
Ranck luki ja antoi vähän ajan perästä, kumartaen, paperit takaisin amiraalille.
"Kokonaan pysyn siinä, mitä jo lausuin", sanoi hän. "Kaikki nämä sanomalehdet ja kirjeet ovat valheellisia. Edelliset ovat painetut venäläisen päällikkökunnan kirjapainossa Loviisassa ja jälkimäiset ovat neiti Jägerhornin kirjoittamat."
Amiraali muuttui kuolon kalpeaksi. "Voitteko todistaa sen", huusi hän. "Ei mikään ole huokeampaa" vastasi Ranck. "Tämän kirjeen lähetti neiti Jägerhorn minulle tänä aamuna. Olkaa hyvä ja lukekaa kuin myös verratkaa käsialaa näissä kirjeissä."
Amiraali otti kirjeen ja luki:
'Herrani!
Vaikka minulle ilmoititte matkustavanne leiriin, olette te kumminkin tulleet Helsinkiin ja hyväntahtoisesti käyneet vakoilemaan minua. Nykyjään ei löydy tässä kaupungissa mitään, joka voisi hyödyttääluonnontutkijata, sellaista kuin te olette, ja minä en kau'emmin tahdo olla teidän tutkivien silmienne esineenä. Sentähden neuvon teitä niin kiireesti kuin mahdollista lähtemään täältä, sillä muussa tapauksessa saatte valita: joko tahdotte tulla venäläiseksi vangiksi eli luonnontutkijaksi Siperiaan. Totelkaa sentähden neuvoani ja matkustakaa niinpian kuin mahdollista.
Karin Jägerhorn.'
Amiraali kiirehti vertaamaan tätä kirjettä niiden kirjeiden kanssa, jotka van Suchtelen oli jättänyt hänelle.
"Käsiala on aivan sama, minä olen petetty", mumisi päällikkö."Mutta vastatkaa minulle suoraan, missä suhteissa te olette neitiJägerhornin kanssa?"
Ranck kertoi käynnistänsä Brahelinnassa ja niistä epäluuloista, joita hän neidestä oli saanut, kuin myös mitä hän muutoin oli onnistunut saamaan tietä neiden suhteista van Suchtelenin ja venäläisen ylipäällikön välillä.
"Hän on minun sukulaiseni ja sentähden luotin hänen sanoihinsa täydellisesti", mumisi amiraali. Kovaa sanoi hän:
"Ja Klingsporin joukko, eikö sekään ole vangittu? Tiedättekö, herrani, siitä mitään?"
"Eräs matkustavainen, joka eilen tuli pohjoisesta päin Helsinkiin ja asuu samassa paikassa kuin minäkin, kertoi sotajoukosta perki iloisia uutisia", vastasi Ranck. "Vihollinen on voitettu peräkkäin kahdessa tappelussa nimittäin Siikajoella ja Revolahdella. Edellisen voitti urhoollinen Adlercreutz ja jälkimäisen tuo miehuullinen, isänmaatansa rakastava savolaisen osaston päällikkö, evesti Cronstedt. Sotajoukko riemuiten marssii eteläänpäin. Jumala on ollut armollinen Suomen aseille."
"Jos tuo kaikki on totta, niin tulee häpeä ja kunniattomuus minun osakseni", huusi tuo vanha mies tuskissansa, niin että Ranckin kävi sääliksi tuota onnetointa.
"Ei vielä ole kaikki menetetty, vieläkin on mahdollista pelastaa Wiapori", lausui Ranck amiraalille, joka hieroen käsiänsä, rauhatonna käveli edestakasin lattialla. "Miehuutta ja uskallusta vaan, ja me voitamme."
Amiraali seisattui Ranckin eteen, tuijotti häneen ja melkein hullun katse näkyi hänen hermottomilla kasvoillansa.
"Pelastaa, miten voitte pelastaa, kuin jo kaikki on menetetty", huudahti hän. "Sanokaa minulle, herrani, ja minä kiitän ja siunaan teitä."
"Ei pidä kuluttaa silmänräpäystäkään, vaan pitää heti hyökätä valloittamaan takaisin ulkovarustukset", vastasi Ranck. "Päälinnoitus on vielä käsissämme ja se vallitsee kaikkia muitakin. Gustafsvärdin kanuunat ajavat kohta vihollisen takaisin. Miehuutta vaan ja kaikki tulee vielä korjatuksi."
"Mahdotonta", huudahti amiraali, "mahdotonta, herra, sillä vihollinen kostaisi Helsingin asukkaille ja surmaisi ne joukot, jotka kuuluivat luovutettujen linnoitusten väkeen. Siitä syntyisi hirveä verikylpy, jonka paljas ajatteleminen kauhistuttaa minua."
"Hän on pelkuri", mumisi Ranck, "kaikki on menetetty."
"Mutta yksi neuvo vielä on jälellä, joka paremmin voi auttaa", lausui amiraali, kääntyen Ranckiin. "Sopimuksessa on määrätty, että minulla on oikeus lähettää Ruotsiin kaksi sanansaattajaa. Hyvin sopii toivoa niiden ehtivän perille niin hyvään aikaan, että toivottu apu ehtii saapua tänne sopimuksessa määrättyyn aikaan. Täytyy koettaa kaikki, että tämä apu saataisiin hyvään aikaan. Tänään pitää jo sanansaattajien lähteä ja niiden toimeliaisuudesta ja nopeudesta riippuu koko Wiaporin pelastus."
Ranck hymyili. Kuten hukkuva tarttui tuo amiraali parka kiini korteen.
"Mutta huomatkaa ensiksi se, että venäläiset koettavat matkalla estää niiden sanansaattajien kulkemista", lausui hän, "ja vielä lisäksi, että tuohon määrättyyn aikaan ei jäiden tähden mikään laiva pääse satamaan. Siitä on vähän toivoa, vaan sopiihan sitäkin koettaa."
"Se on sekä koetettava että onnistuva", lausui amiraali melkein lapsellisella ilolla. "Minun on vaan löydettävänä kaksi miehuullista, viisasta ja kestävää miestä, joille voisin uskoa tämän tärkeän tehtävän, josta niin paljon riippuu. Mutta mistä löydän ne. Kun olen pettureilta ympäröittynä, pelkään ja epäilen kaikkia."
"Minä rupean yhdeksi sanansaattajaksi", sanoi Ranck. "Se on tosin vaikea tehtävä, vaan kun isänmaa tarvitsee, niin ei löydy mitään esteitä. Jos tahdotte luottaa minuun, niin koetan Jumalan avulla vastata luottamustanne."
Amiraali katsoi tarkasti Ranckin kasvoihin. Tuo tyyni muoto, nuo viisaat silmät, jotka vakaasti kohtasivat hänen silmäyksiään, olivat luotettavan näköiset ja iloisesti ojensi amiraali hänelle kätensä.
"Kiitän teitä, herrani", lausui hän, "mutta te olette outo minulle. Olen ottanut teidät vastaan ja keskustellut teidän kanssanne tärkeistä asioista, sentähden että haluan puhella muidenkin, kuin vaan ympärilläni olevien kanssa. Mutta minkä takauksen saan, ett'ette tekin petä minua?"
"Olenhan suomalainen, rakastanhan isänmaatani ja olenhan sotilas!" vastasi Ranck. "Ah, herra amiraali, Jumalan kiitos löytyy toki kylliksi kunniallisiakin miehiä, vaikka on laumassa kirjaviakin lampaita."
"Ja teillä ei ole mitään oman voiton tarkoitusta tarjoutumisessanne?" kysyi amiraali. "Voitteko vannoa Jumalan nimessä, joka kuulee ja näkee meidät?"
"Sen vannon", vastasi Ranck. "Ainoastaan kehoitettuna siltä toivolta, että voisin olla onnettomalla isänmaalleni joksikin hyödyksi, asetuin sotajoukon riveihin vapaaehtoisena. Kun kenraali Klercker lähetti minun sanansaattajana asiakirjain kanssa kuninkaan luokse, täytyi minun luopua paikastani urhoollisten porilaisten seassa ja siitä kunniasta, että olisin saanut olla osallisena heidän loistavissa taisteluissaan. Tultuani takaisin Tukholmasta Suomeen seisahduin tänne, nähdäkseni seuraukset muutamien henkilöiden salahankkeista. Tahdoin omin silmin tulla vakuutetuksi, kuinka pitkälle halpamielisyys ja omanvoitonpyyntö saa heitä vehkeilemään. Nyt olen jo nähnyt kylliksi ja sentähden toivon kau'as täältä."
"No niin, luotan teidän sanoihinne ja kertomuksiinne ja otan teidän yhdeksi Ruotsiin lähetettäväksi sanansaattajaksi", lausui amiraali. "Teidän kasvonne ovat luotettavan näköiset ja ehkä on yhtä edullinen ottaa teidän tarjouksenne kuin etsiä väestä siksi joku muu ja kumminkin tulla petetyksi."
"Jos ette rajattomasti luota rehellisyyteeni ja hyvään tahtooni, niin älkäämme enää puhuko ehdotuksestani", vastasi Ranck, joka tunsi itsensä loukatuksi amiraalin epäilelemisestä. "Mitä hyötyä olisi minulla teidän pettämisestä? Tiedän hyvin, ett'en ainoastaan pane henkeäni alttiiksi, vaan saan myös paljon kärsimyksiä ja puutteita. Olen juuri saanut kokea, mitä sanansaattaja matkalla saa kärsiä, enkä kadehti sitä keneltäkään."
"Vielä kerran uudistan kiitokseni ja otan mielelläni tarjouksenne", vastasi amiraali. "Mutta minulla on vielä yksi kysymys teille. Miksi tulitte käymään luonani?"
"Tuodakseni teille kuninkaan tervehdyksen ja kertoakseni, mitä hän minulle erotessa lausui", vastasi Ranck. "Tervehtäkää asekumppaliani", sanoi hän, "noita urhoollisia suomalaisia, että kohta saavun jakamaan heidän kanssansa kärsimyksiä ja kunniaa. Minä toivon, että tämä tervehdys kuninkaaltanne voisi vahvistaa toivoanne pikaisesta avusta ja siinä tapauksessa Wiapori vielä jonkun aikaa voisi tehdä vastarintaa."
"Te tulitte liika myöhään", mumisi amiraali. "He voittivat tuossa katalassa vehkeilyssä. Hävittömästi olen tullut petetyksi. Mutta mitä tietä ai'otte matkustaa Ruotsiin, pohjoista vai eteläistä?"
"Pohjoista, sillä minun luullakseni on se edullisempi ja varmempi", vastasi Ranck. "Jäätyneen meren yli matkustaessa on niin sanomattoman paljon luonnon esteitä, ett'ei sitä voi kyllin kuvailla. Siellä täytyy kulkea 20 jalkaa korkeiden jäävallein ylitse. Koko jään pinta on jäätynyt laineiksi, jotka tekevät matkustuksen vaikeaksi, ja lisäksi täytyy varustaa itsensä miehillä, rekilöillä, ruokavaroilla ja nuorilla, joita pohjoisella tiellä ei tarvitse. Jälkimäinen tosin on paljon pitempi, vaan siellä aina voi toivoa kansalaistemme apua, ja kun kerran ehtii sotajoukkomme seuduille, niin saa olla varma suojeluksesta. Vaikein osa matkasta on vihollisen vallassa olevien seutujen läpi, sillä se on varmaa, että venäläiset koettavat matkalla tehdä kaikenmoisia esteitä ainakin hidastuttaaksensa ellei kokonaan estääksensä sanansaattajan kulkua."
"Päinvastoin tulee heidän, sopimuksemme mukaan kaikin tavoin edistää sanansaattajan matkaa", vastasi amiraali, "ja varustaa heidät passilla ja suojelusvahdilla."
Ranck hymyili.
"Kyllä tunnen vähän moskovalaisten sanansa pitäväisyyttä", vastasi hän. "En millään ehdolla ota suojelusvahtia. Se olisi minulle vaan esteeksi ja rasitukseksi. Tahdon kokonaan luottautua omaan viisauteeni ja neuvokkaisuuteeni. Palvelijani Ojan Paavo on ainoa, jonka ai'on ottaa mukaani, ja heti kuin te, herra amiraali, suvaitsette jättää minulle vietäväni paperit, olen valmis lähtemään matkalle."
"Ajutanttini menee heti kreivi Kamenskilta hakemaan teille passin", vastasi amiraali. "Luotan kokonaan teidän viisauteenne ja haluunne palvella minua. Tarvittavat matkarahat saatte ja älkää säästäkö niitä. Tulkaa parin tunnin kuluttua niin silloin on kaikki valmisna."
Ranck läksi amiraalin luota ja etsi Durietzin, jolle hän kertoi seurauksen käynnistänsä ylipäällikön luona.
"Vanha hupsu, luulee vihollisen laskevan luotaan saaliin, joka kerran on joutunut hänen kynsiinsä", lausui kapteeni. "Vaikka satoja apulähetyksiä saapuisi tänne, täytyy Wiaporin kumminkin jäädä venäläisten omaisuudeksi. Kuitenkin ihmettelen teidän uhraavaisuuttanne ja toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja menestystä matkallanne. Se on aivan varmaa, että joudutte useihin seikkailuihin ja saatte kuten sanotaan: revityn nahan. Jumala olkoon kanssanne ja toivokaamme vielä tapaavamme toisiamme onnellisempana aikana."
Kun Ranck tuli Helsinkiin, ilmoitti hän uskolliselle Paavollensa matkasta, jonka he tulivat yhdessä tekemään, ja käski hänen ostamaan re'en ja varustamaan mitä muuta matkalle tarvittiin. Pistoolit ja muut aseet puhdistettiin ja pantiin kuntoon. Hyvin varustettu ruokasäkki hankittiin ja kun Ranck puolenpäivän aikana meni amiraalin luo, oli kaikki valmisna lähtöä varten. Ranckin kulkiessa kaupungin läpi ja kääntyessä eräässä kadun nurkassa, seisoi hänen suureksi kummastukseksensa neiti Jägerhorn hänen edessänsä. Molemmat seisattuivat ja katsoivat ällistyneenä toisiinsa.
"Olette kaiketi saaneet kirjeeni?" kysyi neiti katkeralla ja ivallisella äänellä.
"Olen, neiti", vastasi Ranck, "ja minä kummastelen sen hävytöntä sisältöä."
"Mutta tulette kumminkin ottamaan sen tarkoin huomioonne, jos mielitte välttää vastenmielisyyksiä", vastasi neiti. "Minun kanssani ei leikitellä rankaisematta, siitä saatte olla varma."
"Ja sentähden matkustankin täältä parin tunnin kuluttua, mutta en teidän uhkauksienne pelvosta, vaan toivossa saada mitättömäksi teidän pirulliset vehkeenne. Kolmas päivä toukokuuta ei ole vielä käsissä ja paljon voi sitä ennen muuttua. Kumminkin olkaa varoillanne, sillä meillä on kerran paljon selvittämistä keskenämme."
Ranck jätti hänen yksin. Hän seisoi kau'an samalla paikalla ja katsoi haaveillen Ranckin jälkeen.
"Jos eihänolisi kuollut, niin melkein luulisin tuossa miehessä näkeväni vanhan tuttavan", mumisi hän. "Mutta ei, se on mahdotonta. Ahaa, minulle selkeää, mitä varten. Hän on varmaan yksi noista sanansaattajista, jotka amiraali lähettää Ruotsiin, ilmoittamaan kuninkaalle sopimuksesta. Täten voi päättää ainakin hänen puhumisestansa 3 päivästä toukokuuta. Matkustakaa, herra, mutta yhtävähän tulette te Ruotsiin, kuin minä Siperiaan. Matkalla saatte enemmän vastuksia kuin luulettekaan. Minun täytyy tavata kenraali Kamenskia."
Hän kiiruhti venäläiseen päävartioon päin. Tuntia myöhemmin läksi Helsingistä venäläinen upseeri kasakkien kanssa ja meni pohjoiseen päin samaa tietä, jota myös Ranck oli aikonut matkustaa.
"Olette saaneet selvät määräykset", lausui kreivi Kamenski upseerille ennen kuin se läksi kaupungista. "Ei elävänä eikä kuolleena ole amiraali Cronstedtin lähettämä sanansaattaja tuleva Ruotsiin. Oletteko ymmärtäneet minua, herra?"
"Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne", vastasi upseeri."Sanansaattajan täytyy seisattua tielle."
Kun Ranck tuli amiraalin luo, oli tämä yhä enemmän toivossaan sanansaattajien matkan onnistumisesta. Hän oli aivan vakuutettu, että apu vielä ehti tulla hyvään aikaan ja että talvi kohta muuttuisi suojasemmaksi. Hän antoi Ranckille Kamenskin allekirjoittaman passin, joka oli kirjoitettu erittäin suotuisilla lauseilla; siinä mahdikkaasti käskettiin kaikkia venäläisiä niinhyvin sota- kuin siviilivirkamiehiä antamaan sanansaattajille kaikellaista apua heidän matkansa edistämiseksi. Matkakustannuksia varten sai Ranck 200 riksiä, joka kaikissa suhteissa oli kyllin riittävä.
"Oletteko, herra amiraali, saaneet eteläiseksi sanansaattajaksi sopivan henkilön, joka on ottanut sen toimeksensa?" kysyi Ranck.
"Täkäläisessä linnaväessä oleva luutnantti Bremer, Adlercreutzin rykmentistä, tarjoutui siihen vapaaehtoisesti", vastasi amiraali. "Hän on kelvollinen ja urhoollinen upseeri, johon luotan aivan täydellisesti."
Ranck sanoi jäähyväiset amiraalille, joka kau'an aikaa piti Ranckin kättä omassansa. Tuon vanhan miehen silmissä näkyi kyyneleitä ja hänen oli vaikea pidättää liikutustansa.
"Tulette näkemään Ruotsin, minun armaan isänmaani", sanoi hän. "Siellä on minulla monta ystävää, joita luultavasti en enää koskaan näe ja kentiesi olen kadottanut heidän osanottavaisuutensa. Mutta kerran on niiden syiden ilmaantuminen, jotka pakoittivat minun tähän tekoon, puhdistava minut jälkimaailman edessä ja silloin tulevat oikeat suhteet näkyviin."
Kun Ranck ja Paavo muutamia tuntia myöhemmin läksivät Helsingistä, oli heidän rekensä eteen valjastettu pari oivallisia hevosia. Reki oli niin suuri, että heidän kapineensa siihen mukavasti mahtui. Ripeä kyytimies hoiti ohjaksia ja piiskaa ja aika vauhtia mentiin pohjoiseen päin Lohjan kestikievariin, jossa hevosia oli muutettava. Amiraalin kirjeelle oli Ranck ommellut pienen laukun, jonka hän pani rinnallensa ihoa vastaan. Niiden, jotka aikoivat ryöstää häneltä nuot paperit, täytyi ensin tappaa hänen ja henkeänsä ei hän aikonut vähällä antaa. —
Esteitä matkalla.
Vasta myöhään yöllä tuli Ranck Lohjan kestikievariin. He olivat ajaneet viisi peninkulmaa tuimaa ravia, jonkatähden hevoset olivat vallan vaahdossa. Suurella tuskalla saivat he talonväen herätetyksi. Puoliksi kiroten ja unisena tuli vihdoin kestikievari ja kysyi äkäisellä äänellä mitä oli tarvis.
"Olen sanansaattaja Wiaporista Ruotsiin ja tarvitsen paikalla hevosia", vastasi Ranck. "Tässä on minun sanansaattajamerkkini. Heti hevoset valjaihin, hyvä ajomies eikä minuutinkaan viivytystä."
Isäntä vilkautti tuohon kiiltävään sanansaattajamerkkiin, joka riippui nauhassa Ranckin rinnalla, ja raapasi korvantaustaansa.
"Kaikki tämä näyttää hyvältä ja kävisihän se hyvin päinsäkin, jos olisimme Suomen eikä Wenäjän alamaisia", vastasi isäntä. "Koko tämä seutu on vihollisen vallassa ja kuoleman uhalla on meitä kielletty antamasta pienintäkään apua Suomen sotajoukoille eli heidän kaltaisillensa."
Ranck ei vastannut mitään. Hän meni ovelle ja kutsui Paavon luoksensa.
"Oletko katsonut, jos on hevosia tallissa?" kysyi hän. "On, herra.Kolme oivallista hevoista pilttuessa odottaa valjastamista."
"Pane sitte heti valjaihin ja kyytimiehemme Helsingistä auttakoon sinua. Älkää liikahtako paikaltanne, isäntä, silloin ammun heti otsaanne. Kuinka pitkä matka on lähimpään kestikievariin?"
"Kolme peninkulmaa", vastasi isäntä ja katsoi Ranckin kädessä olevaan pistooliin. "Kolmen peninkulman kyytiraha tekee puolitoista Suomen markkaa, joka teidän pitäisi maksaa. Väkisin olette pakoittaneet minun antamaan hevoisia ja siihen otan väkeni todistajaksi."
Ranck heitti rahat pöydälle ja käski isännän seuraamaan pihalle.Hevoset olivat jo valjastetut ja valmisna matkaan.
"Missä on uusi kyytimies?" kysyi Ranck. "Ell'ette sitä heti toimita, niin saatte itse noutaa hevosenne ensi kestikievarista. Päättäkää pian, sillä minulla ei ole aikaa lii'aksi."
Isäntä huusi yhden rengeistä. Turkkiin ja pitkävartisiin saappaihin puettu, pitkä ja vahva mies astui esiin.
"Aja Mäntsälään ja muista, jos joku venäläinen patrulli tapaa ja puhuttelee sinua, että kerrot heille, millä tavoin tämä herra Lohjalla sai hevoset."
"Olkaa huoletta. Kyllä minä itse vastaan venäläiselle patrullille, jos sillä on jotakin kysymistä", vastasi Ranck ja istuutui rekeen. "Aja kuski, äläkä säästä piiskaa."
Hevoset alkoivat juosta. Kun kulkivat talon kujasia, kuului pyssyn laukaus. Luoti suhisi aivan Ranckin pään ohitse.
"Kirottu konna", huudahti Ranck. "Se luoti tuli tottuneesta kädestä. Passissa luvattu venäläinen apu on jo alkanut. Se näkyy selvään, että minua tahdotaan passittaa ijankaikkisuuteen. Vastaus isännälle saapi olla maksamatta ensi näkemään. Paavo, pidä silmäsi auki ja tarkastele tietä sinun puoleltasi, minä otan vaarin omalta puoleltani. Pidä pistoolit ja samoin pyssy valmisna. Sota on alkanut ja nyt pitää olla varoillaan."
"Teillä, herra, on oikein", vastasi Paavo. "Minä kuulin pihalla miesten kuiskivan keskenään, että Helsingistä tuleva venäläinen kasakka patrulli, yhden upseerin ja kolmen alaupseerin johtamana, oli puhalluttaneet hevosiansa Lohjalla. Upseeri oli kau'an aikaa keskustellut isännän kanssa ja sill'aikaa tiettävästi antanut määräyksiään hänelle. Kun olivat hetkisen levänneet ja syöneet, läksivät eteenpäin. Se on varmaa, että meillä on edellämme huononlainen sananviejä."
Ranckille juohtui mieleen ne uhkaukset, jotka häneltä suutuksissa olivat päässeet, silloin kuin äkkiarvaamatta tapasi neiti Jägerhornin ja hän arveli, että tuo kavala nainen oli tiedustellut hänen matkansa tarkoituksen ja kostaaksensa hänelle saanut aikaan, että hänen matkaansa koetettiin estää. Hän päätti tästälähin kulkeakin ei sanansaattajana vaan yksityishenkilönä, eikä myös ilmoittaa oikeata nimeänsä. Nämä varokeinot piti hän välttämättöminä ja niiden kautta toivoi hän saattavansa viholliset harhateille. Hän päätti myös pikimittäin pukeutua valhepukuun, sillä ehkä kasakkaupseerille oli kerrottu hänen persoonastansa ja ulkomuodostansa.
Tunnin kovasti ajettua, päätti Ranck levähtää hetkisen tiellä ja siinä suurustella. Ei hän sen enempää kuin Paavokaan sitte aamun ollut ehtinyt ajattelemaan ruumiin tarpeita. Ruokasäkki otettiin esille ja syötiin oikein kelpo ateria, johon kyytimieskin sai ottaa osaa. Pakkanen oli oikein pureva; puissa riippuva lumi näytti valkosen kummituksen näköiseltä. Muutamat viinaryypyt saivat kyytimiehen puheliaaksi ja häneltä saatiin tietää, että se oli aivan totta, mitä Paavo pihalla oli kuullut miesten kuiskivan.
"Ottakoon Perkele venäläiset ja heidän puoluelaisensa", sanoi hän. "Jos meille olisi oikeissa ajoin annettu aseita ja ampumavaroja, niin kyllä olisimme Ollia vastustaneet veräjällä, ennenkuin se sai jalan sijaakaan. Nyt olemme vastoin tahtoammekin pakoitetut vannomaan uskollisuuden valan viholliselle, jos tahdomme välttää talojemme polttamista, omaisuutemme ryöstämistä ja perheimme raatelemista ja kiduttamista."
Matkaa jatkettiin. Ranck käski Paavon tarkoin silmäilemään ympärilleen, joll'aikaa hän itse koetteli saada vähän lepoa. Tuiskun ja tuulen suojaksi oli reen yli tervatusta purjevaatteesta tehty jonkunlainen kuomi. Ranck kietoi turkin tiukemmalle ruumiinsa ympäri, nojautui kuomia vastaan ja, väsynyt kuin oli, nukkui heti. Ensimäiseen kestikievariin ei ollut enää kuin puolitoista peninkulmaa ja sillä matkalla ei kau'an viivytty. Keli oli, kuten sanottu, mitä paras, eikä hevoisten tarvinnut lujemmaksi rasittaa itseänsä.
Noin neljännestunnin oli Ranck saanut nukkua, kun hän äkkiä havahtui ankarasta sysäyksestä, joka kallisti reen syrjälleen. Unen horroksissa kysäsi hän kyytimieheltä, mitä oli tapahtunut, ja hyppäsi yht'aikaa Paavon kanssa reestä ulos.
"Hiisi tiesi", vastasi kuski. "Jos näen oikein, niin on kaadettu joukko puita ja heitetty tielle. Olisi toki onni, jos ei hevoset olisi vahingoittuneet. Niin, nyt näen, että on varsinainen este laadittu puista. Kirotut olkoot ne pahuukset, jotka käyttävät käsiänsä moisiin, kelvottomiin tekoihin."
Miehellä oli oikein. Noin kahta jalkaa korkealta oli hakattu puita aivan poikki tien ja eteenpäin kulkeminen siten kokonaan estetty. Tämän esteen poistamiseksi olisi kulunut useita tuntia ja siihen olisi tarvittu monta miestä.
Ranck ja Paavo katsoivat alakuloisina toisiansa. Mitä oli nyt tehtävä. Vielä oli kolme tuntia päivän valkenemiseen. Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. —
"Miten on hevosten laita, ovatko ne vahingoittuneet?" kysyi Ranck kuskilta.
"Hyvä toki, että hevoset ovat aivan terveet", vastasi mies. "Olen tarkastellut niiden jalkoja, vaan ne eivät ole katkenneet. Tämä on pirunmoinen teko. Herra mahtaa olla hyvin rakastettu ryssiltä, sillä panen pääni pantiksi, että tämä työ on Ruski-Paruskin tekemä."
"Olette oikeassa", vastasi Ranck. "Jos minulla joka kestikievarin välillä, ennenkuin pääsen vihollisen vallassa olevien seutujen ohitse, on samallaisia seikkailuja kuin näillä matkani seitsemällä peninkulmalla, niin tuskin koskaan saavutan Ruotsin rajaa."
"Onko teidän matkanne hyvin tärkeä?" kysyi kuski.
"Sen onnistumisesta kenties riippuu, josko Wiapori, tuo Suomen avain, voidaan pelastaa eli ei", vastasi Ranck. "Te olette suomalainen, rakastatte isänmaatanne ja vihaatte venäläistä. Ehkä tiedätte jonkun sivutien, jonka kautta pelastuisimme tästä pulasta. Älkää viipykö auttaissanne, palkitsen teidät runsaasti."
"Ette erehtyneet minun mielipiteistäni", vastasi mies totisena. "Jos Wiaporin pelastus riippuu teidän matkastanne, niin tahdon koettaa olla teille kaikeksi avuksi, minkä vaan voin. Katsokaa hevosia sill'aikaa, kun tarkastelen ympäristöä. Ellen erehdy, pitäisi tässä läheisyydessä olla metsätie, jota myöten kenties pääsemme kulkemaan hakkauksen ympäri."
Noin puolen tunnin poissaolon perästä tuli mies takaisin ja kertoi, että hän oli löytänyt sanotun tien ja tarkoin vaarin ottamalla ehkä voidaan sitä tietä kulkea. Se alkoi noin puoli virstaa heidän takaansa, jonkatähden heidän piti kääntyä takaisin ja matkustaa samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
Suuren vaivan perästä oltiin taasen tiellä. Metsätie oli vasemmalla puolen ja sentähden käännyttiin sille puolen. Ranck ja Paavo taluttivat hevosia ohjista. Tie oli niin kapea, että molemmin puolin tietä olevat puut raappivat rekeä. Kuski kävi hevosten edellä, osoittaen matkan suuntaa. Vasta kahden tunnin perki vaivaloisen ja askel askeleelta kuletun matkan perästä onnistuttiin pääsemään suurelle valtamaantielle. Metsähakkaus oli väistetty ja nyt voitiin uudelleen jatkaa matkaa. Kallista aikaa oli kumminkin hukattu useita tuntia, joka vahinko näissä suhteissa oli tuntuvampi kuin mikään muu.
"Säikäyttääksensä minua jo alusta pitäen matkan jatkamisesta, ovat he tehneet minulle nämä kepposet", ajatteli Ranck, "mutta he ovat paljon pettyneet minun luonteestani ja suomalaisesta itsepäisyydestäni, jos ovat luulleet jo voittaneen tarkoituksensa. Vainoojani joutuvat kohta harhateille. Minun pitää ottaa esimerkkiä ketusta ja näyttäytyä yhtä viekkaana ja älykkäänä kuin se."
Jo oli selvä päivä kuin matkustajamme väsyneinä ja viluisina yön vaivoista vihdoinkin tulivat Mäntsälään. Ranck kummastui nähdessään isännän seisovan hattu kourassa rappusilla ja ystävällisellä naurulla valmiina häntä, vastaanottamaan. Ranck tilasi heti hevosia, ruokaa ja juomaa, lisäten, ett'ei hänellä ollut aikaa levätä kuin enintäin puoli tuntia. Koko kylän, paitsi kirkkoa, pappilaa, kestikievaritaloa ja muutamia kurjia hökkeliä, olivat venäläiset polttaneet ja hävittäneet oikein moskovalaisella julmuudella ja raakuudella. Asukkaat olivat omaisuutensa menetettyä muuttaneet metsään, siellä kuollaksensa viluun, nälkään ja kurjuuteen. Se oli kauhea kuva sodan tuottamista julmuuksista ja kirouksista.
Isäntä, nimeltä Eerikki Närppiö, liikanimmellä Pitkä-Eerikki, luultavasti tavattoman pituudensa tähden — hän oli näet 6 jalkaa ja 3 tuumaa pitkä —, yhä vaan katsoi Ranckiin, jonka tähden hän sai uudistaa käskynsä.
"Odottakaa vähän, herra, sillä minun täytyy syynätä teidät loppuun asti", vastasi Närppiö ja meni aivan Ranckin luokse. "Antakaa minun katsoa, musta tukka, kaita ja kalvakka naama, mustat silmät, suuri parta ja viikset, pituus lähemmäs kolme kyynärää, aivan oikein, te olette matkustavainen, jota olen odottanut."
"Ja te se hävittömin roisto, mitä koskaan olen tavannut", vastasi Ranck vihoissansa. "Kuka antaa teille oikeuden tarkastella minun persoonaani. Sisään mies ja toimittakaa käskyni ilman mutkitta."
"Älkää suuttuko, herra, vaikka minun käytökseni näyttää kummalliselta ja epäkohteliaalta", vastasi isäntä. "Seuratkaa minua huoneesen, niin saatte selvityksen. Tahdon olla teille avuksi eikä pahennukseksi, vaikka minua on uhattu nuoralla, jos päästän teidät käsistäni."
"Vai niin, onko asia siten", vastasi Ranck, kun Närpiön kanssa astui huoneesen. "Huomaan, että joku pirullinen vehke taas on tekeillä ja siis sananviejäni jo on ollut täällä."
"Aivan niin, herra", vastasi isäntä ja asetti Ranckille tuolin uunin eteen, joka parhaallaan lämpisi. "Lämmitelkää, herra, sillä teidän päällysvaatteenne ovat jäätyneet ja kankeat kuin sarvi. Meillä ei ole tarjottavaa muuta kuin huonoa kahvia ja vähän viinaa. Mäntsälään tulevat matkustavaiset saavat tästälähin tuoda eväät mukanaan. Kirotut ryssät ovat meidät perinpohjin riistäneet."
"Eikö siinä sanansaattaja-matkueessa, joka täällä oli, ollut yksi upseeri, kolme alaupseeria ja muutamia kasakkeja?" kysyi Ranck. "Teille annettiin käsky, että joko ampuaa eli polttaa minut, eli tavoin tai toisin estää matkani ja ell'ette sitä tekisi, niin teidän pitkä ruumiinne tulisi killumaan jonkun kuusen latvassa, eikös niin?"
"Miten Herran nimessä tiedätte kaikki, mitä he sanoivat?" huudahti pitkä mies kummastuneena. "Ette vain ollut silloin läsnä, vai kuinka?"
Tämä vilpitöin kysymys sai Ranckin sydämellisesti nauramaan, sillä Pitkän Eerikin suopeat kasvot olivat niin naurettavan näköiset, että yksitotisimmankin täytyi nauraa. "En rakas Närppiö, voin vakuuttaa, ett'en ollut", vastasi Ranck, "mutta minä tunnen niin tarkoin venäläiset ystäväni ja siihen nähden päätän heistä."
"Oikein päätättekin, se on varma", vastasi isäntä. "Upseeri tarjosi minulle 20 ruplaa, jos laittaisin niin ett'ette tule pääsemään elävänä Mäntsälästä. Luonnollisesti lupasin kaikki mitä he pyysivät ja vielä enemmänkin. Hän sanoi olevansa väsynyt teitä vahtimaan ja toivoi kaiken mokomin saada palata hyvään kortteeriinsa Helsingissä. Minun ainoan jälellä olevan hevosparini tekivät ne kelpaamattomiksi leikkaamalla poikki kaviojänteet. Ottakoon P——le ne roistot."
"Amen", vastasi Ranck. "Mutta varmaan ai'otte täyttää upseerille antamanne lupauksen?"
Närppiö tarttui hänen käteensä, vei Ranckin ikkunan luokse ja näytti hänelle noita kylän kamaloita raunioita.
"Kaiken tämän ja vieläkin enemmän ovat venäläiset tehneet", lausui hän kumealla äänellä. "Vaimoni kuoli suruun ja lapseni ovat hajotetut. Jumalaa pelkääväisen kirkkoherramme pieksivät he, kuin hänen omatuntonsa ei sallinut hänen vannoa uskollisuuden valaa heidän keisarillensa. Ja näitäkö roistoja luulisitte minun palvelevan. En koskaan, käyköön kanssani miten hyvänsä."
Tuosta uhkaavasta katseesta Närppiön kasvoilla huomasi Ranck, ett'ei tarvinnut peljätä petosta. Paavo, joka nyt tuli sisään, kertoi myös, että kaksi hevoista, kaviojänteet poikkileikattuina, oli kuolleena tallissa. Isännän ilmoitus oli siis tosi. Ranck antoi tuoda sisään heidän oman ruokasäkkinsä ja Paavo asetti pöydälle muhkean aamiaisen. Närppiö ja Lohjan kyytimies kutsuttiin osallisiksi aamiaiseen.
"Mitä nyt on tehtävänä?" kysyi Ranck. "Tämä pula on pahempi kuin ensimäinen. Eikö täältä lähistöstä saa vuokrata eli ostaa hevosia?"
"Koko seutu on kerrassaan ryöstetty ja kaikki hevoset on vihollinen ottanut omaksi tarpeekseen", vastasi Närppiö. "Venäläisen postin kulettamista varten jätettiin minulle kaksi jälelle. Tiedätte hyvin, miten niille on käynyt. Rahalla ei Mäntsälässä ja sen ympäristöllä saada hevosta."
Ranck näytti miettivältä. Vihdoin kääntyi hän Lohjan kyytimieheen.
"Ystäväiseni Herranen, sinä tiedät matkani tärkeyden ja sinun täytyy auttaa minua eteenpäin", lausui Ranck ja täytti uudelleen Herrasen pikarin. "Sinulla on hyvät hevoset, saat viisi ruplaa juomarahaa ja pyydän sinun hyväntahtoisesti viemään meidät Kutumäelle, joka on ensimäinen kestikievari Heikinniemeen päin; siellä toivon keksiväni jonkun keinon, että voin estelemättä jatkaa matkaani."
Ranck otti viiden ruplan setelin lompakostaan ja pani sen Herrasen eteen pöydälle. Tuo oli sellainen magnetti, josta ei Herrasen silmät voineet luopua. Hän tyhjensi pikarin, maiskutti huuliansa, niisti nenänsä ja katsoi taasen seteliin.
"Noin paljon rahaa en ole koko talveen nähnyt", sanoi hän "ja hyvä olisi jos voisin ansaita samanverran lisää. Jos tahdotte, herra, ostaa puoli leipää kumpasellekin hevoselle, niin luulen niiden kestävän vielä muutamia peninkulmia. Kaikessa tapauksessa tahdon palvella isänmaatani samalla kuin saan siitä pienen avun itselleni. Yksi hyvä asia ei estä toista."
Tietysti Ranck suostui tehtyyn ehdotukseen ja hevoset saivat tarpeellisen ravintonsa. Pitkä Eerikki sai myös kauniit juomarahat osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Tuon miesraukan kasvot oikein loistivat kiitollisuudesta ja ilosta ja hän kiiruhti huolellisesti peittämään saamansa rahat, peläten venäläisten pitkiä kynsiä ja vakoilevia silmiä.
Ennenkuin Ranck läksi Mäntsälästä kirjoitti hän amiraalille seuraavat rivit:
Monien vastusten perästä olen päässyt Mäntsälään. Matkalla vainoo minua päävartiosta lähetetty venäläinen kasakkapatrulli, joka laatii kaikenmoisia esteitä tielleni. Jos eivät lakkaa, niin on luultavaa, ett'ei asia onnistu. Henkeni on vaarassa, sillä näyttää päätetyn mihin hintaan hyvänsä estää minun matkaani.
R—k.Pohjoinen sanansaattaja.
Hän sinetitti kirjeen ja jätti sen Pitkälle Eerikille, joka lupasi varman viejän mukana toimittaa sen Wiaporiin. Kun tämä tärkeä toimi oli tehty, läksivät matkustavaisemme Mäntsälästä. Päivä oli lämmin ja tyyni. Lumikinokset alkoivat sulata ja lähestyvän kevään merkkejä alkoi näkyä. Kurjet alkoivat keräytyä talvimajoiltaan ja noissa suurissa järvissä näkyi virran laatimia avoimia silmiä. Tien varrella olevat talonpoikaiskartanot olivat autioita ja tyhjiä. Kaikki elävät näyttivät kuolleen, ainoastaan suuremmissa kylissä näkyi muutamia kalpeita, nälistyneitä olentoja, jotka välinpitämättömyydellä kantoivat kohtaloansa.
Kutumäki on suuri ja tiheään asuttu kylä, jonka ulkomuoto ilmaisi varallisuutta eikä vihollisenkaan näyttänyt sitä paljon rasittaneen. Useita seudun säätyhenkilöitä oli tänne laittanut asumuksensa. Ranck ajoi kestikievaritaloon. Paljon kansaa oli keräytynyt pihalle ja niiden joukossa huomasi Ranck nykerönenäisen, korkea karvalakki päässä olevan kasakka-alaupseerin, joka huomattuaan Ranckin hellittämättä tuijotti hänen kasvoihinsa.
"Tuo sanansaattaja on varmaan syntynyt onnenlakki päässä", mumisi kasakka, kierrellen pitkiä viiksiänsä. "Onnellisesti on hän kiertänyt hakkauksen Lohjan ja Mäntsälän välillä eikä ole tarttunut Pitkän Eerikinkään kynsiin. Päällikköni pitää saada tieto tästä, sillä sitä vartenhan hän jätti minut tänne."
Ranck piti tarkalla silmällä kasakkaa ja näki hänen menevän talliin, luultavasti satuloimaan hevoistansa. Ranck seurasi jälestä ja kuin hän tuli talliin, oli kasakka asettamassa satulaa hevosensa selkään.
"En suvaitse teidän lähtevän ajamaan päiväpaisteella", sanoi Ranck mennessänsä kasakan luo. "Paitse sitä olette te noilla pirullisilla korpin, silmillänne katsoneet minuun aina siitä saakka kuin tulin taloon ja se on ärsyttänyt minun vihaani. Te olette viholliseni ja hengissä ette tule täältä ulos. Olette kylliksi kau'an jo seuranneet minua ja nyt on minun vuoroni kiittää viimeisestä."
Kasakka nauroi rajusti. Hän meni Ranckia vastaan ojennetuilla käsillä, muka tarttuaksensa kiini häneen, mutta ennenkuin hän kerkesi sanaakaan virkkaamaan, kumartui Ranck ja heittäysi tiikerin hyökkäyksellä hänen päällensä, kaatoi hänen maahan ja tarttui jänterillä käsillään hänen kurkkuunsa. Tuota liikettä usein käyttävät erämaan arabialaiset ja beduinit ja luultavasti sieltä myös Ranckikin oli oppinut sen.
"Pardon [anteeksi], armoa", karisi kasakka, "minä…"
Vastaukseksi puristi Ranck vieläkin kovemmin tuon onnettoman kulkkua.Muutamia sekuntia vielä ja hän oli kuollut.
"Se oli ensimäinen!" mumisi Ranck. "Jos ei Närppiö Mäntsälässä olisi ollut rehellinen mies, niin olisi minulle käynyt samoin. Nyt on minulla yksi vainooja vähempi, mutta pian on se saatava syrjään ja ruumis piilotettava."
Hän meni ulos pihalle, ja etsi Paavon.
"Seuraa minua heti", käski Ranck. He menivät Paavon kanssa talliin.Kun viimeksi mainittu sai nähdä kasakan, säikähti hän.
"Ahaa, ymmärrän, tuo on yksi vainoojistamme", mumisi hän. "Muutamia minuuttia sitten näin hänet elävänä pihalla, enkä silloin voinut aavistaakaan, että hän niin pian oli pääsevä ijäisyyteen."
"Ruumis on heti saatava syrjään", lausui Ranck.
"Jos joku saisi tietää tästä, saisimme sen kalliisti maksaa. Piilottakaamme se parvelle heinien alle, sillä muuta paikkaa ei nykyjään ole. Se on raskas raato, niin että meillä on kylliksi tekemistä ennenkun saamme sen parven rappusista ylös."
Kun tapettu kasakka oli onnellisesti ja hyvin piilotettu, tunsi Ranck itsensä rauhallisemmaksi, sillä nyt voi hän olla jotensakin huoleton siitä, ett'ei tulonsa Kutumäelle niinpian tullut kasakkaupseerin tiedoksi ja siis ei hänen matkallansa uusia vihollisia ilmestyisi. Tämän tähden oli hän tappanut kasakan. Se olikin välttämätön ja asian näin ollen myös anteeksi annettava.
Ilman mutkitta sai Ranck uudet hevoset, ilmoitti olevansa puukauppias Waasasta ja olleensa asioimismatkalla etelässä. Kun Ranck ja Paavo läksivät kestikievari-huoneesta, tuli sinne eräs mies, joka huusi kersantti Balakovia lisäten, että hänen hevosensa oli pudottanut satulan jalkoihinsa ja särkenyt sen. Hänelle vastattiin, että kersanttia ei oltu nähty puoleen tuntiin ja että he muuten antoivat sekä Balakovan että hänen hevosensa paholaiselle, josta näkyi ett'ei täälläkään oltu erittäin venäläisystäviä. Ranck kiiruhti matkaanlähtöänsä, annettuaan Herraselle runsaan palkinnon hänen vaivoistansa.
"Tervehtäkää Lohjan kestikievarin isäntää ja sanokaa, että olen toimittanut sen tehtävän, jonka hän määräsi teille, Herranen, ja sitä venäläistä patrullia, jonka hän luuli meidän tapaavan matkalla, olen myös tervehtänyt", lausui Ranck erotessa Herraselle. "Jos se vieläkin kerran sattuu tulemaan tielleni, niin kohtelen sitä samalla mielihyvällä. Hyvästi ja kiitos hyvästä seurasta."
"Tuo sanansaattaja on ripeä ja miehekäs mies", mumisi hän, "mutta mitä tarkoitti hän tervehdyksellä Lohjan kestikievarin isännälle, sitä minä en oikein käsittänyt."
Vielä kaksi päivää matkustettuaan saapui Ranck Tampereelle, joka oli pieni kaupunki ja jossa löytyi useita ja selviä todistuksia venäläisten siellä olosta. Useiden huoneiden seinillä näkyi luotien jälkiä. Ranck päätti täällä levätä tavallista kauemmin ja hankkia tietoja vihollisesta. Hänelle ilmoitettiin, että useita pahoin haavoitettuja suomalaisia sotilaita, niiden joukossa luutnantti Brunou, makasi kaupungin lasareetissa ja hän päätti käydä heidän luonansa, saadaksensa tietää jotakin itse taistelutantereelta.
Ilman vastuksitta pääsi Ranck lasarettiin. Täällä oli yli kolmekymmentä hänen maamiestänsä sullottuina kahteen huoneesen. Useammat heistä olivat pahoin haavoitetut ja useammissa kahakoissa joutuneet venäläisten käsiin. Luutnantti Brunouvilla oli oma huoneensa, erillään miehistön huoneista. Hän oli saanut luodin mahaansa ja se piti häntä kuusi viikkoa sairasvuoteella. Tuskallisen leikkauksen kärsittyään oli hän nyt melkein terve. Hän oli erittäin urhoollinen ja kelpo upseeri. Brunou oli yksisilmäinen ja peitti tuon viallisen silmänsä alaskammatulla hivuskiehkuralla. Tuo silmä oli erään kaksintaistelun jättämä muisto.
Hän otti mielihyvällä Ranckin vastaan ja kun sai tietää hänen matkansa tarkoituksen, tuli hän hyvin alakuloiseksi ja murheelliseksi. Hän ei tahtonut uskoa Wiaporin menettämistä mahdolliseksi, mutta kun Ranck päättävästi vakuutti siitä, niin itki tuo miehekäs mies kuin lapsi ja huusi taivaan rangaistusta pettureille.
"Samallainen veitikka on Klingsporikin", huudahti Brunou kiivaudessaan. "Samoin kuin Cronstedt, Gripenberg, Jägerhorn ja muut isänmaan viholliset pelaa hänkin petturin tehtävää, se on aivan varma. Hänen menettelynsä syynä ei ole yksistään pelkurimaisuus, vaan siihen liittyvät valtiollinen omanvoiton pyynti, vallanhimo ja petturimaisuus. Olen saanut kuulla, että hän Siikajoen ja Revolahden voittojen jälkeen on loikonut tyhjäntoimittajana Kalajoen ja Raahen ympäristöllä. Ainoastaan siinä on tehnyt hyvää, kuin hankki sotaväelle uusia hevosia, vaunuja ja rattaita niiden sijaan, jotka tarpeettomasti jätti vihollisen saaliiksi. Sandels on tätä nykyä ainoa, joka pitää sotaa vireillä ja sen tekeekin hän kunnialla. Hän on näyttänyt Klingsporille, ett'ei ole mikään mahdottomuus, talven ja kelin vastuksista huolimatta, tunkeutua eteenpäin ja ajaa vihollisen takaperin. Hänellä on ollut useita kauniita seikkailuja venäläisten kanssa ja hänen luoksensa Karjalan kansa kokoontuu suurissa joukoissa, jotka kaikki ovat hyvin aseilla varustetut ja hehkuvat taistelun halusta."
Nämä tiedot eivät olleet Ranckista erittäin hauskoja, mutta kumminkin hyvin tervetulleita uutisia. Koko seutu aina Pietarsaareen asti oli vihollisen vallassa ja tie pohjoseen päin siis hyvin vaarallinen matkustaa. Jos hänellä Helsingissä olisi ollut aavistusta tästä, ei hän olisi valinnut tätä tietä. Nämä huolensa ilmoitti hän Brunouille, joka siihen vastasi:
"Siitä mitä minulle seikkailuistanne olette kertoneet, päätän varmaan, ett'ette vielä ole vapaa vainoojistanne. Helposti voitte itsekin huomata, kuinka tärkeä viholliselle on kaikin tavoin estää ja pidättää teidän matkaanne. Jos nyt olettekin onnistuneet välttää heidän vainoomisensa, niin uskokaa minua, että silloinkuin vähimmän voitte aavistaakkaan, alkavat ne uudelleen. Kasakka-upseeri patrullinensa ei ole ainoa, jota teidän tulee pelätä. Se on varmaan jo ilmoittanut kaikkiin venäläisiin vahtipaikkoihin hänelle annetuista määräyksistä ja teidän matkanne tarkoituksesta. Vasta kun olette päässeet omien joukkojemme seuduille, voitte olla varma turvallisuudestanne. Mutta sinne on tie pitkä ja sitä ennen voitte olla kuoleman oma."
"Ette anna minulle juuri lohduttavia toiveita", lausui Ranck, "mutta minun täytyy myöntää, että lauselmanne ovat kokemuksen mukaiset. Antakaa minulle kumminkin hyvä neuvo, miten minun nyt pitää menetellä ja olen siitä teille erittäin kiitollinen."
Brunou näkyi miettivän, sitte vastasi hän: "Minun mielestäni on teidän sopimaton matkustaa samalla tapaa kuin tähän asti. Ensiksi on valitsemanne tie aivan vaarallinen, jonka tähden teidän tulee valita toinen. Luulen viisaimmaksi, että vetäydytte enemmän sisämaahan Savon rajalle ja ylös Karjalaan, jossa voitte toivoa apua Sandelsin joukoilta, sillä ne liikkuvat niillä seuduin. Asukkaat myös siellä ovat täydelleen isänmaan-mielisiä, niin että aina voitte toivoa tukea ja uskollisuutta heiltä. Sitte tulee teidän jo täällä Tampereella pukeutua sopivaan valepukuun, joka tekee teidät vainoojillenne tuntemattomaksi. Niinpian kuin pääsette Savon rajalle, täytyy teidän välttää samallaista kulkemista kuin tähän asti. Hevoset ja reet ovat hitaat kulkuneuvot silloin kuin voi kiitää suksilla ja sauva kädessä. Tottunut hiihtäjä helposti ennättää 6 eli 7 peninkulmaa päivään. Mukaanne otatte vaan pienen laukun, johon sopii vähäsen virvoitus-aineita. Yksityiset tehtävät sellaisella matkalla jätän mainitsematta, sillä ne vaihettelevat tilaisuuksien mukaan. Tämä on minun neuvoni ja luulen sen olevan ainoan mahdollisen keinon, jonka kautta saavutatte matkanne tarkoituksen."