Ranckin täytyi myöntää, että Brunouin antamat neuvot olivat hyvät ja hän päätti seurata niitä. Seuraavana päivänä aikoi hän lähteä matkaan, vaan lupasi ennen lähtöänsä tulla takaisin näyttäytymään uudessa ja muutetussa muodossaan. Hän otti sydämellisen jäähyväisen Brunouilta ja meni kaupungille toimittamaan asioitansa. Hän ei nähnyt kenenkään vakoilevan itseänsä ja sen piti hän kokonaan tapetun kasakkaupseerin ansiona, kun se ei voinut mitään kertoa hänen tulostansa Kutumäelle.
Iltapäivällä kävi Ranck taas Brunouin luona. Kun Brunou näki hänen, huudahti hän kummastuksesta. Ranck oli, näet, muuttunut kokonaan toisellaiseksi. Hänen mustat hiuksensa olivat muuttuneet pellavan keltasiksi suortuviksi, jotka pitkinä riippuivat korvien yli ja otsalla. Parta ja viikset olivat pois-ajetut ja niiden sijaan oli syntynyt punertava korvaparta. Koko Ranckin olento oli niin juurta jaksain muuttunut, että itse Paavokin alussa luuli häntä muukalaiseksi eikä voinut tuntea herraansa, ennenkuin Ranck selvitti hänelle asian laidan.
Brunou ei voinut pidättää nauruansa.
"No niin se pitää olla", sanoi hän, "ja minä olen varma, ett'ei oma äitinnekään, jos hän nyt näkisi teidät, voisi tuntea poikaansa. Mutta älkää sentähden olko varomaton. Venäläinen on syntynyt tiedustelijaksi ja vakoojaksi ja hänellä on erinomainen vainu-aisti."
Vielä hetkisen keskusteltuansa otti Ranck jäähyväiset uudelta tuttavaltaan ja lupasi vast'edes antaa tietoja seikkailu-rikkaan matkansa jatkumisesta. Yö kului hiljaisesti ja päivän valjetessa läksivät Ranck ja Paavo kaupungista ja menivät ensin Harjuun ja sitte Kuruun. Vasta Wirtain kappelissa aikoi Ranck luopua valtamaantieltä ja vetäytyä idemmäksi Saarijärvelle. Ilman mitään seikkailuja jatkettiin matkaa ja Ranck alkoi jo luulla, että hänen vainoomisensa vihdoinkin olisivat loppuneet ja että hänen ehkä oli onnistunut saattaa viholliset harhateille.
Kolme päivää matkustettuaan saapui Ranck Wirtain kappeliin, jossa on suurempi kauppala. Täällä oli ilo ja riemu ylimällään, sillä vereksiä, hyviä uutisia Sandelsista oli saapunut tänne. Tuo urhoollinen ja väsymätöin päällikkö oli joukkonensa taas voittanut viholliset Kivisalmessa, Toivolassa ja Joroisissa ja saavuttanut uusia seppeleitä. Miehuullinen Fahlander jakoi aseveljensä kanssa kunnian ja menestyksen. Waasan läänin nuorukaiset ja Karjalan talonpojat taistelivat urhoollisesti rakastetun johtajansa mukana ja saavuttivat itse veteraanien kummastuksen. Vähän harjoitettuina ja huonosti varustettuina vastustivat he kuitenkin vihollista joka askeleella.
Sill'aikaa kuin Paavo oli ostelemassa Ranckille ja itsellensä uusia tarvekaluja, jotka olivat välttämättömät heidän hiihtomatkallansa, ja myömässä Helsingistä mukana tuotua rekeä, asettui Ranck erääsen pieneen huoneesen kestikievari kartanossa ja söi aamiaistansa. Pari henkilöä istui samassa huoneessa ja virkistivät itseänsä oluella ja viinalla; ne olivat otusten ja lintuin kauppiaita, jotka puhelivat keskenänsä asioitansa. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Pullo hyvää viiniä oli hänen edessänsä ja matkustavaisen hyvällä ruokahalulla pisteli hän hyvää teiripaistia, jonka mehukas liha olisi maistunut vaikka mille herkkusuulle hyvänsä. Syönninkiihkossaan ei Ranck huomannut, että keskustelu noiden kahden vieraan kesken oli äkkiä tauonnut ja uusi henkilö astunut sisään. Vasta sitte, kuin Ranck takanansa kuuli äänen, joka kovalla ja käskevällä äänellä kutsui isäntää, kääntyi hän katsomaan. Suureksi ihmeeksensä näki hän erään pöydän ääressä istuvan kasakkaupseerin, joka terävästi ja ivallisen näköisenä tarkasteli Ranckin kasvoja. Useilta henkilöiltä oli hän kuullut, ett'ei vihollisia ollut niillä seuduin ja ett'ei 14 päivään oltu nähty ainoatakaan venäläistä.
Upseerin uudestaan huudettua saapui isäntä ja kysyi mitä hänen ylhäisyytensä tarvitsisi.
"Sinä, lurjus, mahdat olla kuuro, kuin et heti kuule, vaikka sinua kutsutaan", ärjyi upseeri. "Heti tänne yksi pullo parasta viiniä, sillä minulla on jano ja kiire."
"Viiniä ei ole enää jäljellä", vastasi isäntä. "Mutta jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee hyvää, rukiista valmistettua viinaa ja olutta, joka on erittäin hyvää ja voimakasta, niin olen valmis teitä heti palvelemaan."
"Mitä, ei ole viiniä sanot sinä ja sen rohkenet tehdä minulle vasten naamaa", lausui venäläinen röyhkeydellä, jota käytettiin voitettua kansaa vastaan.
Isäntä uudisti vakuutuksensa.
Upseeri meni Ranckin luo ja otti sen viinipullon, joka oli hänen edessänsä ja piti sitä aivan isännän silmien edessä.
"Mitäs tämä pullo sisältää?" kysyi upseeri.
"Viiniä, mutta se on myös viimeinen puteli, joka oli minun kellarissani jälellä."
Nyt nousi Ranck ylös.
"Pankaa minun putelini takaisin pöydälle", sanoi hän vihaisella äänellä. "Kuinka rohkenette liikuttaa toisen miehen omaisuutta? Pankaa puteli paikallensa ja tässä silmänräpäyksessä."
Venäläisen kasvot muuttuivat tulipunaisiksi vihasta.
"Luulen teidän rohkenevan käskeä minua, te pellavahapsinen moukka", ärjyi hän kiukussaan. "Tässä minun vastaukseni."
Hän viskasi pullon uunia vastaan. Pullo särkyi tuhansiksi palaisiksi ja viini virtasi lattialla. Samalla ojensi hän kätensä ja riisti valetukan Ranckin päästä.
"Valepukuinen petturi, eli myös vakooja", huusi upseeri. "Kun hän istui pöydässä, katsoin häneen ja huomasin mustan tukan valkoisen alla. Heti aavistin, että hän oli joku veitikka. Te olette vankini, kunnes olette tyydyttävästi selvittäneet itsestänne. Kun kaikki selviää, niin olette te vihollisen lähettämä vakoilija."
"Te valehtelette kurja roisto", huusi Ranck ja veti sapelinsa. "Vakooja olette itse, sillä nyt huomaan, että olette sama henkilö, joka kasakoinenne olette vainonneet minua aina Helsingistä tänne asti. Te tiedätte parhaiten mitä asioita varten olen matkalla. Tässä on passini kreivi Kamenskin allekirjoittama, ja tässä minun sanansaattajamerkkini. Tärkeiden asiakirjain kanssa olen lähetetty Ruotsiin kuninkaan luokse. Te ette tahtoisi, että nämät asiankirjat oikeaan aikaan tulisivat perille ja sentähden olette vainonneet minua ja laittaneet kaikenmoisia esteitä pitkin matkaani. Lopuksi olin pakoitettu pukeumaan tuntemattomaksi päästäkseni siten teistä erilleni. Vakooja olette itse ja ell'ette mielisuosiolla jätä minulle avointa ja vapaata tietä, niin saatte maistaa miekkaani."
"Se on oikein", huudahtivat läsnäolevat. "Sanansaattaja on rauhallinen henkilö, jonka pitää saada apua ja suojelusta. Hän on meidän maanmiehemme ja me emme salli hänelle tehtävän väkivaltaa."
Upseeri naurahti, veti sapelinsa ja astui oven eteen.
"Te häristelette turhaan, mutta minä näytän teille, että tämä mies on minun vankini", huusi hän kovalla äänellä. "Pankaa pois aseenne, muuten saatte hengellänne maksaa röyhkeydestänne."
Vastaukseksi kohotti Ranck miekkansa ja sivalsi upseeria päätä kohti.
Upseeri oli varoillansa ja väisti, lyönnin. Raivokkaalla kiivaudella tempasi Ranck hänet ovelta laattialle, jossa taistelua jatkettiin vierasten huudahdellessa ja hurjilla liikkeillä.
"Hakatkaa hänet, pieskää sitä sitä roistoa, lyökää häntä päähän", huusivat läsnäolevat suomalaiset ja vetivät pitkät puukkonsa. "Kysykää häneltä, miten paljon terästä hänen ruumiinsa sietää. Hän on ryöväri, samoinkuin kaikki hänen maanmiehensäkin. No niin, se oli kelpo sivallus. Bravo [hyvä] sanansaattaja, te käytätte miekkaa kuin miesten mies!"
Venäläinen kaatui laattialle. Ranckin miekka oli katkaissut hänen oikean kätensä.
"Hän on saanut kylliksi; korjatkaa, hyvät ihmiset, hänet jonnekin piiloon, ennenkuin asia tulee tunnetuksi", lausui Ranck. "Piilottakaa hänet, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa. Lähettäkää hakemaan välskäriä, joka voi tutkia ja sitoa hänen haavansa. Mutta, kaiken, mokomin pitäkää asia salassa."
"Ne tappavat minun", murisi haavoitettu. "Kirous teille, joka annoitte minulle tuon sivalluksen. Mutta vaikka minun henkeni otattekin, niin ette te lopuksi kumminkaan vältä hyvin ansaitsemaanne palkkaa. Teidät tunnetaan liika hyvin, ett'ette voi päästä näkyvistä."
Neljä läsnäolevaa miestä menivät haavoitetun luo ja nostivat hänet ylös.
"Se on raskas kuin härkä", lausui yksi heistä; "minne kannamme hänen?"
"Seuratkaa minua", vastasi isäntä, "minulla on iloinen huone valmisna hänelle."
Haavoitettu kiroili ja vaikeroi. Hän käski miesten kantamaan itsensä lasareettiin. Ne eivät vastanneet mitään, vaan katsoivat isäntään. Ranck oli jo lähtenyt kestikievarihuoneesta etsiäksensä Paavoa.
"Teille tulee täällä paljon parempi kuin sairashuoneessa", vastasi isäntä. "Teidän ylhäisyytenne tulee voimaan kuin prinssi, eikä viina puutu teiltä."
Isäntä lausui nämät sanat ivallisesti katsoen upseeriin. Tämä katse ilmaisi vihaa ja kostoa. Haavoitettu oli hukassa. Hän kannettiin pihalle. Veren vuodatus oli ollut niin suuri, että hän väsymyksestä painoi silmänsä kiini. Isäntä kulki edellä ja näytti kantajille tietä. Tuo onnetoin kannettiin viinakellariin. Kun he tulivat kellarin sisään, sulki isäntä huolellisesti oven jälkeensä. Sitte kuiskasi hän muutamia sanoja miehille, jotka nyykäyttivät päätään myönnytykseksi ja hyvin rauhallisesti ottivat puukkonsa esille. Suomalainen on kostonhimoinen ja julma, kun häntä ärsytetään. Ne vääryydet ja kärsimykset, joita venäläiset olivat heille tehneet, olivat aivan tuoreessa muistissa. Emme tahdo olla todistajana siihen, mitä tuolla puolipimeässä kellarissa tapahtui. Se kumminkin on varmaa, ett'ei kasakkaupseeria enää koskaan näkynyt. Vuosia sen jälkeen sattumalta löydettiin kellarissa pidetyssä syynissä tyhjästä hyvin vannehitusta viina tynnyristä ihmisen luuranko. Arveltiin yhtä ja toista tästä hirveästä löydöstä, Ne, jotka siitä jotakin tiesivät, pelkäsivät antaa minkäänlaisia selvityksiä. Venäläiset olivat herroja maassa ja jos joku olisi kertonut tuota heille, niin olisi seuraukset olleet hyvin varmat. Sentähden vai'ettiin ja siten unohtui kohta koko asia. Kun Ranck tuli takaisin kestikievarihuoneesen olivat kaikki taistelun jäljet jo pois pestyt ja kaikki yhtä hiljaista ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Juotiin ja keskusteltiin niinkuin ennenkin ja ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta ei puhuttu sanaakaan tapahtumasta.
Ranck meni isännän luokse maksamaan velkansa ja ottamaan jäähyväiset.
"Kuinka haavoitettu voi?" kysyi hän. "Tilaisuuksien mukaan hyvin", vastasi isäntä. "Hän on nyt sidottu ja nukkuu raskaasti."
"Kunhan te ette joutuisi pahaan pulaan tämän tapauksen tähden", lausui Ranck. "Te tunnette tärkeän asiani, jonkatähden matkustan. Jos olisin joutunut vangiksi, niin olisi kaikki ollut hukassa."
"Te menettelitte aivan oikein", vastasi isäntä, "ja olette saavuttaneet meidän kaikkien kunnioituksen. Jumala olkoon teidän kanssanne ja onnellista matkaa."
Kohta sen jälkeen kiitivät Ranck ja Paavo suksillansa Wirtain kappelista, kumpaisellakin mukanansa vaan pieni laukku, jossa oli ruoka-aineita, Pienen turkin sisällä vyöhön kiinnitettyinä oli heillä pistoolit ja hihnasta olan yli riippui Ranckilla sapeli. Pyssyt olivat he jättäneet Wirtain kestikievarin isännälle. Molemmat jo lapsuudesta saakka harjautuneita hiihtämään ja suksisauvojen avulla menivät he huimaavaa vauhtia metsien halki ja ketojen yli, jättämättä tuskin minkäänlaista jälkeä jäätyneelle hangelle. Suurien jäätyneiden järvien ja jokien yli kävi matka yhtä nopeasti. Jos pimeän saapuessa ei ollut taloa eikä mökkiä saapuvilla, niin rakensivat he kuusen ja petäjän havuista majan, tekivät sen keskelle hyvän valkean ja viettivät siten yönsä. Suomalaisen kestävyys, miehuus ja voima näkyi näissä molemmissa miehissä täydessä kukoistuksessaan. Heidän noreat ja karaistut ruumiinsa eivät välittäneet vilusta, nälästä eikä muistakaan kärsimyksistä. Ei mikään vastus masentanut heitä, vaan toivo hyödyttää maatansa ja varjella sitä suurelta onnettomuudelta elähytti heitä, niin että he unhottivat kaikki kärsimyksensä ja kovat koettelemuksensa. Kaikkiaalla otti kansa heitä mielihyvällä vastaan ja lapset kiiruhtivat iloisilla huudoillansa ilmoittamaan heitä, terve tulleiksi ja osoittamaan pieniä palveluksiansa.
Sillä tavoin oli matkaa kestänyt kolme tahi neljä päivää. Saarijärvellä levähdettiin puoli päivää. Paavo oli palelluttanut toisen jalkansa. Lääkkeenä siihen käytettiin ensin kuuma vesikylpy ja sitte heittäysi hän lumikinokseen. Sellaista "hevonlääkettä" käytetään Suomessa usein pahimpien paleltumisien parantamiseksi, vaikk'ei tuo ole juuri puolustettava vähemmin karaistuille henkilöille.
Ne tiedot, jotka Ranck muuten täällä sai, eivät olleet juuri rauhoittavia. Venäläisiä partiomatkueita oli nähty lähellä kylää ja pari kasakkaa oli ollut eräästä ladosta ottamassa heiniä. Eräs poika, joka makasi aidan takana, oli huomannut ne. Hän ampui yhden heistä ja silloin toinen pötki pakoon. Sentähden odotettiin uutta tervehdystä. Asukkaat olivat jo varustauneet sitä varten. He olivat panneet kuntoon tuliluikkunsa, sitoneet valkoisen nauhan lakkiinsa, valaneet kuulia, valmistaneet ruutia, jonka tavaran saanti kivisuolan runsauden tähden oli helppoa. Sandelsin joukot olivat likellä ja 2 eli 300 henkilöön nouseva joukkio karjalaisia, talonpoika Tiaisen johdolla, kuleksi voitokkaasti ympäri ja teki venäläisille suuria vahingoita. Urhoollinen Tiainen otti viholliselta yhden muonakuormaston toisensa perästä. Väkeä keräytyi lakkaamatta hänen luoksensa ja hän tunkeusi eteenpäin päivä päivältä. Osa hänen joukostansa oli kulkenut Saarijärven kautta, vieden mukanaan yli kahdeksankymmenen vangin.
"Tiaisen nimeä muistelen kuulleeni ennenkin", lausui Ranck. "Eikö hän ole sukua tuolle vanhalle, urhoolliselle Taavetti Koiskiselle, eli kuinka?"
"Kyllä hän on", kuului vastaus. "Koiskinen on nainut Maria Tiaisen, nuoren päällikön tädin. Olli Tiainen on jo monta vuotta ollut itse isäntänä. Hänen isänsä on jo kauvan sitte kuollut ja poika voi olla muutamia vuosia yli kolmenkymmenen."
"Sitte se on sama Tiainen, jota minäkin tarkoitan", vastasi Ranck. "Tuo Tiaisen suku on urhoollinen ja miehukas, hyvä rotu; jos minulla olisi aikaa, niin etsisin tuon nuoren päällikön ja tervehtäisin häntä sukulaiseltaan, vanhalta Taavetilta. Ukko Koiskinen on myös sodassa ja veteraani on kuin nuori, voimakas mies, vaikka jo yli 70 vuoden vanhus. Mahtaisi se kentiesi huvittaa häntä."
"Eläköön Taavetti Koiskinen!" huusivat kuuliat. "Hän on oikea Suomen poika, jolla on sydän paikallansa. Semmoisen miehen olisi pitänyt olla sotajoukon johtajana eli Wiaporin päällikkönä. Asiat olisivat tulleet toisin hoidetuksi. Pelkurit ja ämmät eivät kelpaa sotaan, se on vannaa."
"Älkää sanoko niin", lausui eräs läsnäolevista. "Närppiön pitäjään ämmät olivat vanginneet venäläisen sanansaattajan ja viisi aseellista miestä."
"Se on totta, eläköön ämmät! me teimme heille väärin", huudettiin joukossa.
Ensimäinen pysäkki, johon Ranckin oli saapuminen oli Karstula ja sitte Kivijärvi. Sitte aikoi hän mennä Salon pitäjän seuduille, jossa toivoi tapaavansa suomalaisia joukkoja. Vaarallisin osa hänen matkastansa olisi silloin jo kulettu ja ell'ei aivan tavattomia esteitä sattuisi, toivoi hän varmuudella voivansa toimittaa tehtävänsä. Saarijärveltä lähetti hän erään tilallisen mukana, joka aikoi asioissa matkustaa etelään, amiraalille Wiaporiin seuraavat rivit:
'Huolimatta useista vastuksista ja esteistä olen päässyt onnellisesti Saarijärvelle. Olen hyvässä toivossa, että saan matkani tehdyksi oikeaan aikaan.
R—k.Pohjoinen sanansaattaja.'
Ranckin ja hänen uskollisen seuralaisensa lähtiessä Saarijärveltä oli päivä lämmin ja selkeä. Joutsenia ja metsälintuja tulvaili suurissa parvissa, ja puolenpäivän aikana oli lämpö oikein rasittava. Kevätlämpö pohjolassa muuttaa pian lumen vedeksi. Yhtenä päivänä on kaikkiaalla paksu lumi ja vahvat jääläjät; toisena päivänä jo usein uhkaa vaahtovat aallot ja pauhaavat kosket, jotka pitkin jokia ja laaksoja kulettavat mukanaan jäälohkareita, kiviä eli särettyjä siltoja, väliin huoneita ja rakennuksiakin.
Sinä päivänä kulkivat matkustajamme seitsemän peninkulmaa ja hämärän tullessa näkivät he suureksi mielihyväksensä talon, jossa voivat saada yösijaa. Talonpoika Simolinen otti heitä vastaan tavallisella suomalaisella vieraanvaraisuudella. Heille laitettiin vuode perheentuvan uunin päälle, joka pidetään huoneessa erinomaisena kunnia-paikkana ja jota oikein voidaan arvostella ainoastaan sellaisessa ilmanalassa, missä pakkanen välistä nousee 40 asteesen. Kun Simolinen lähellä taloa oli juottanut hevosia, oli hän huomannut ratsastajan jälkiä. Hän pelkäsi niiden olevan ympäri kuleksivia kasakkeja ja sentähden telkittiin ulko-ovet huolellisesti kiini ennenkuin pantiin maata, pyssyt olivat ladattuina paikoillansa huoneessa ja sekä Ranck että Paavo pitivät aseensa valmisna. Illallisen jälkeen mentiin levolle ja kohta olivat talon kaikki asujamet nukkuneet syvään uneen.
Puoliyön aikana heräsi Ranck. Täysi kuu paistoi ikkunasta huoneesen ja vilpas louna tuuli alkoi puhaltaa. Ranck aikoi juuri kääntyä toiselle kyljellensä ja jatkaa untansa, kun hän äkkiä nousi ylös ja kuunteli. Ratiseva kohinan ääni kuului hänen korvihinsa ja kun hän katsoi vastakkaiseen ikkunaan, oli hän huomaavinaan, että kuun valossa välähteli toinenkin, ikäänkuin tulipalon heijastava valo. Ratiseminen alkoi kuulua kovemmin. Hän kiiruhti herättämään makaavia. Simolinen nousi ensimäiseksi ylös. Ranck kertoi hänelle huomionsa. Punertava valo kohta valaisikin huoneen.
"Huone on sytytetty tuleen ja meitä ai'otaan polttaa", huusi Simolinen ja kehoitti naisia ja lapsia kiiruusti pukeutumaan. "Meidän täytyy paikalla päästä ulos täältä."
"Me olemme ympäröidyt", huusi Paavo, joka kiiruhti ikkunaan. "Pihalla vilisee kasakkeja. Minä näen tarkkaan heidän korkeat lakkinsa ja pitkät keihäänsä. Mitä teemme?"
Naiset ja lapset vaikeroivat kovasti. Tulipalon valo loisti huoneessa ikäänkuin aurinko kirkkaimpana päivänä. Näkyi selvästi, että ulkohuoneet myös olivat sytytetyt hävityksen täydentämiseksi.
"Meidän täytyy myödä henkemme niin kalliista kuin mahdollista", huudahti Ranck. "Simolinen ja te, miehet" — nuo olivat molemmat talon rengit — "tarttukaa pyssyihinne ja seuratkaa minua. Vaimot ja lapset tulkaa perässämme. Niinpian kuin ulko-ovi avataan ammumme jokainen yht'aikaa ja sitte raivaamme tiemme paljastetuilla aseilla. Minä ja Paavo käymme taistelemaan ja sill'aikaa koetatte te muut paeta."
Muuta neuvoa ei ollut näkyvissä, jonka kautta olisi voinut välttää liekkeihin kuolemista. Simolinen ja molemmat rengit olivat vahvoja ja miehuullisia miehiä, jotka eivät väistyisi paikaltaan. Keräynnyttiin porstuaan ja kun Ranck antoi merkin, sysättiin telkki pois ovelta. Kymmenen eli kaksitoista kasakkaa näkyi ulkona ja sulkivat tien, ojentaen noita pitkiä piikkiänsä.
"Ampukaa!" komensi Ranck.
Pyssyt ja pistoolit lau'aistiin. Laukaukset tekivät hyvän vaikutuksen, sillä useita vihollisista kaatui maahan ja muut vetäysivät kiroillen takaisin.
"Nyt eteenpäin", käski Ranck.
Hän ja muut miehet syöksivät, puukot ja sapelit kohotettuina, pihalle. Hurja ja raivokas taistelu alkoi. Taisteltiin silmä silmää ja rinta rintaa vastaan. Mylläkän aikana onnistuivat naiset ja lapset pakenemaan. Tulipalon kuumuus pakoitti taistelevat vetäytymään ulommaksi kartanolta. Naisten avunhuuto kuului läheisiin metsiin. Ranckin sapeli välähteli kuin salama. Hänen kätensä näytti olevan teräksestä ja hän taisteli sellaisella kestävyydellä ja voimalla kuin muinoiset kaarlolaiset. Mutta ylivoima oli niin suuri, että sitä vastaan oli mahdotoin kau'an kestää. Simolinen oli jo kaatunut keihään lävistämänä ja samoin toinen rengeistä. Siis oli vaan jälellä kolme kahtakymmentä vastaan ja se oli voimissa liika suuri eroitus.
Äkkiä kuului eräs huutavan:
"Tuo on sanansaattaja, minä tunnen hänen. Elävänä eli kuolleena täytyy hänen joutua meidän kynsiimme. Eteenpäin kumppanit ja hävetkää peljätä yhtä ainoata miestä."
Huutaja oli yksi niistä alaupseereista, joka oli kuulunut Ranckin vainoojiin Helsingistä asti. Hurjasti huutaen syöksyivät kasakat Ranckia vastaan. Hän puolusti itseänsä epätoivoisen raivolla. Yksi hänen vastustajistaan laukaisi pistoolinsa aivan häntä likellä. Luoti tunkeusi rinnan oikeaan puoleen ja vieläkin tarttuen miekkaansa kaatui Ranck maahan. Paavo heittäysi hänen ruumiinsa päälle ja koetteli suojella sitä kasakkien raivoa vastaan.
"Tahdotteko tappaa kaatuneen miehen, te roistot", huusi uskollinen palvelija. "Tehkää hänet vangiksenne, mutta älkää tappako häntä, te kurjin joukko maailmassa."
Paavo ei puhunut enää. Kuolevana vaipui hän yhdessä herransa ruumiin kanssa ja sulki sen syliinsä. Venäläiset päästivät oikein raivokkaan riemuhuudon. Tähän huutoon vastasi toinen, jota kuullessa kasakat kalpenivat pelvosta. Tulen valossa näkivät he mustan rivin nuolen nopeudella kiitävän eteenpäin. He näkivät aseiden välkkyvän. Kiiruusti hyppäsivät he hevosiensa selkään ja ajoivat nopealla ravilla talosta.
Mutta tuo musta, syöksyvä rivi oli nopeampi. Siinä oli noin sata miestä hiihtäviä karjalaisia ja hämäläisiä, jotka kuuluivat Tiaisen joukkoon; nämä olivat olleet yötä noin 1/4 peninkulmaa Simolisen talosta. Joukot olivat etsimässä erästä venäläistä ampumavara- ja muona-kuormastoa. Jauhokulit maksoi näillä seuduin 25 riksiä ja Tiainen tarvitsi muonaa joukollensa. Palavien rakennuksien loiste oli herättänyt vahtien huomion ja he aavistivat pahaa. Muutaman minuutin kuluttua olivat sukset jalassa ja joukko matkalla palopaikalle. Tiainen itse johdatti miehiänsä ja, kun he vähän matkaa talosta tapasivat huutavat ja pakenevat naiset ja saivat heiltä kuulla tapauksesta, niin kiiruhtivat he vieläkin nopeammin joutuaksensa hätyytetyille avuksi.
Kohta olivat kasakat kiini. Uusi taistelu alkoi ja päätös oli kokonaan toisellainen. Ei ainoakaan murhapolttajista päässyt pakenemaan ja kumppaneillensa kertomaan, mihin muut olivat joutuneet. Tiaisen hurjat sotilaat eivät antaneet armoa. Henki hengestä oli heidän sotahuutonsa. Jok'ainoa kasakka makasi joko kuolleena eli kuolevana maassa. Heidän aseensa ja hevosensa tulivat voittajien saaliiksi. Lunta satoi ja se peitti kaatuneitten ruumiit. Vasta sitte, kuin myöhään keväällä auringon säteet sulattivat lumikinokset, näkyivät nuo kammottavat todistukset siitä, että taistelu tässä oli ollut. Karhut ja sudet saivat silloin runsaan saaliin. Lukemattomat olivat suomalaisten ja venäläisten ruumiit, jotka tällä tavoin löydettiin. Jotkut näistä olivat kaatuneet taisteluissa, toiset salamurhaajien tappamina. Pohjolan talvisodassa on niin kammottavia tapauksia, ett'ei niitä kenkään voi aavistaa.
Kun Tiainen ja hänen miehensä palasivat kartanolle, ei rakennuksista enää ollut kuin savuavat tuhkaläjät jälellä. Naiset ja lapset olivat myös kääntyneet takaisin ja itkivät nyt ja vaikeroivat. Tiainen tarkasteli kaatuneita. Simolinen ja yksi rengeistä olivat kuolleet. Toinen renki oli vielä elossa, vaikka pahoin haavoitettuna. Ranck ja Paavo hengittivät vielä. Tiainen itse tutki heidän haavojansa ja käski kiireesti laatimaan oksista paarit, joilla voitiin haavoitetut kulettaa metsässä olevaan leiripaikkaan.
"Nämä miehet ovat saaneet pahoja haavoja", lausui talonpoika-päällikkö, kun hän päretulen valossa tarkasteli Ranckin rintaa. "Tämä kaatunut on arvokas mies, sillä sisusnutun rinnassa on hänellä ritarimerkki ja tähti. Luoti on pyyhkäissyt ritari-merkkiä ja siten ehkäissyt laukauksen voimaa. Tuo leikkikalu luultavasti pelasti hänen henkensä. Hänen kumppanillensa on käynyt vieläkin pahemmin. Jouduttakaa paaria, että onnettomat saisivat tarpeellisen avun, jota he hyvin tarvitsevat."
Tiainen oli ulkomuodoltaan hyvin vahvan ja tanakan näköinen. Hänen pitkä, vaalea tukkansa ja siniset silmänsä osoittivat pohjolaista syntyperää. Hänen kasvojensa piirteet olivat avoimet ja rehellisen näköiset ja korkea otsansa kuin myös sievä suunsa lisäsivät hänen muotonsa miellyttäväisyyttä. Hän ehkä oli korkeintaan 34 eli 35 vuoden vanha. Pukuna oli hänellä lyhyt nuttuturkki, sisusvaatteet peurannahasta ja pitkävartiset, hylkeennahkaset saappaat. Hänen korkea ja voimakkaan näköinen vartalonsa vaati kunnioitusta ja kuuliaisuutta. Hän oli noiden pohjolan tilanomistajain elävä kuva, jotka muinaisilla valtiopäivillä kohottivat äänensä ja lukivat lakia itse kuninkaalle ja ruhtinoille.
Sittenkuin molemmat kuolleet olivat haudatut, läksivät karjalaiset talosta ja veivät mukanansa leiriin sekä turvattomat naiset ja lapset että myös nuo kolme haavoitettua. Kun näiden haavat täällä tulivat sidotuiksi, hankittiin päivemmällä kaksi rekeä, joihin haavoitetut huolellisesti pantiin ja kuletettiin Tiaisen pääkortteeriin Kalpissa; siellä oli välskäri ja voitiin muutenkin haavotetuille antaa tarpeellinen hoito. Ranckista oli vuotanut niin paljon verta heikontaen hänen siten, ett'ei hän jaksanut puhella mitään, eikä antaa minkäänlaisia selvityksiä. Paavo oli saanut useampia keihään pistoja ja hän makasi jo kuin kuollut. Useiden turhien koetusten perästä onnistui välskäri vihdoinkin saamaan kuulan Ranckin rinnasta. Kalpeana ja silmät kiini vaipuneina makasi amiraalin sanansaattaja tautivuoteella. Uskollisesti oli hän täyttänyt velvollisuutensa, miehuullisesti oli hän taistellut saadaksensa tehtävänsä toimitetuksi ja urhoollisesti kaatunut taistellessaan ylivaltaa ja petosta vastaan.
Eteläiselle sanansaattajalle kävi melkein samoin. Kun luutnantti Bremer oli ehtinyt Hankoniemen lähistöön, karkasi hänen päällensä äkkipikaa venäläisiä sotamiehiä ja tekivät hänen vangiksi. Turhaan näytti hän venäläistä passiansa; turhaan väitti hän tällaista menettelyä kansanoikeuksien loukkaukseksi. Hänelle vaan ivallisesti naurettiin. Bremer vietiin Porvoon vankilaan, eikä päässyt vapaaksi, ennenkuin sota loppui.
Jo oli Toukokuun 5 päivä, jolloin sopimuksen mukaan Wiapori oli jätettävä venäläisille. Satamassa oli vielä heikko jää-peite. Sotamiesten suuttumus oli rajatoin; he vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä uhkasivat murhata ylipäällikkönsä. Mutta heillä ei ollut johtajaa; vihollinen oli portilla; siis täytyi tyytyä onneensa. Kello löi kaksitoista. Muutamia satoja miehiä kerrassaan läksi linnasta ja laski aseensa vähälukuisen ja kurjan vihollisvoiman jalkoihin, jonka voiman he vielä tälläkin silmänräpäyksellä tiesivät voivansa karkoittaa. Raivoissaan repivät he palasiksi lippunsa, särkivät kiväärinsä ja kiroilivat katkerasti arvottomia päälliköitänsä. Kyynelsilmin vietiin he venheellä mantereesen, sillä jää ei enää kannattanut. Ruotsalaiset joutuivat sotavangeiksi, vaan suomalaiset saivat mennä kotiansa. Useat heistä eivät kumminkaan sitä tehneet. Lukemattomia vaaroja ja vaivoja kärsittyään etseivät useammat heistä taistelevia maanmiehiänsä. Vaimot ja lapset, rauha ja iloisuus oli heitä kotona odottamassa, mutta isänmaanrakkauden ääni oli voimakkaampi, ja kohta osoittivatkin he viholliselle, ett'ei se ollut heidän syynsä, jos keisarillinen kotka hallitsi Ehrensvärdin hautaa.
Mutta venäläiset viettivät tapauksen johdosta juhlallisen Te Deumin [jumalanpalveluksen]. Heillä olikin siihen syytä, sillä heidän saaliinsa oli runsas. Lukemattakaan voittamatonta linnoitusta saivat he sen osan laivastoa, joka oli Wiaporissa, ja siihen kuului 3 rekattia, 6 pienempää laivaa, 20 tykkivenhettä, 51 ruuhta y.m., kaikkiaan 88 alusta, yli 2,000 kanuunaa, 9,000 kivääriä, 2,000 sentneriä [sentneri = 100 naulaa] ruutia, 340,000 luotia y.m. ja kaikki tämä maksoi heille vaan noin 15 päivän pommituksen ja muutamia satoja tuhansia ruplialahjoina. Linnan anastamisen kautta sai sota toisen muodon ja se olikin venäläisille tärkein. Niin kau'an kuin tämä tilkku oli ruotsalaisten käsissä ja he Englannin avulla olivat herroja merellä, niin kau'an voitiin myös taistelua jatkaa edistymisen toivolla. Suomen sotajoukko kyllä oli sysätty aina pohjolan salomaille, mutta aikomus oli kohta tuoda ruotsalaiset sotilaat Wiaporiin ja keräytyneinä sen suojelevien muurien taakse, hyökätä sieltä ulos, katkaista venäläisten sotajoukkojen kulkuneuvot ja siten pakoittaa heidät suin päin peräytymään. Onnettomimmassa tapauksessa olisi täällä myös ollut varma suojapaikka hajoitetuille joukoille, jotka täältä lisätyillä ja uudistetuilla voimilla olisivat aina voineet rynnätä ulos. Nyt olivat suhteet kääntyneet. Maan takaisin valloittaminen niin mahtavalta vastustajalta oli melkein kokonaan mahdottomuus. Ruotsalaisilla ei ollut enää jalan sijaa ja heidän maalle nousevat joukkonsa tulisivat varmaan työnnetyiksi takaisin, ell'ei kokonaan hävitetyksi. Sanalla sanoen, Suomi oli ja tuli olemaankin auttamattomasti menetetty. Kummallista vaan oli, että Cronstedt vielä viimeisellä silmänräpäykselläkin luuli tehneensä oikein ja töin tuskin saatiin häntä pidätetyksi Ruotsiin palaamasta ja todistamasta viattomuuttansa asiassa. Niinhyvin hän kuin Jägerhorn ja Gripenbergkin menettivät ritari- ja muut arvo-merkkinsä, mutta edesvastaukseen ei heitä voitu langettaa, sillä Aleksanderin rauhansopimuksessa oli sellainen pykälä, joka vapautti syytöksestä ne: "jotka töillä eli ajatuksilla olivat H. M. Keisarin hyväksi toiminneet." Siten välttivät he rangaistuksen täällä alhaalla, mutta korkeampi tuomari löytyy ja hänen edessänsä ovatkin he jo kaikki.
Sillä tavoin menetettiin Wiapori. Katkera huudahdus kuului Itämeren rannoilla, se liiteli yli Pohjanmeren aaltojen, tunkeusi syvälle Karjalan metsiin ja kai'un satakertaiset äänet kertovat: Wiapori on menetetty! Kirous, kirous pettureille, jotka möivät maansa! He ovat Juuttaan kaltaiset, joka 30 hopeapenningistä möi mestarinsa ja herransa!
Yksi koristus Ruotsin kruunussa menetetään, mutta linjalaiva ja rekatti valloittavat sen takaisin.
Vihdoinkin oli kevät. Vuoden 1808 erittäin kylmä talvi oli mennyt matkoihinsa. Nyt lauloivat lintuset korkeissa havumetsissä, nyt syöksivät jäistä vapaat joet "laulaen mereen", ja auringon säteet leikittelivät tuhansien järvien ja jokien kirkkaalla pinnalla. Kuohuvana vaahtona laski Wuoksen vettänsä Imatran kautta syleilemään Laatokkaa. Itämeren aallot lauloivat taas reippaasti lauluansa. Kaikkiaalla oli eloa ja liikettä, sillä uudistuksen aika oli käsissä.
Kertomuksemme vie meidät nyt meren yli satu- ja muisto-rikkaalleGotlannin saarelle.
Kello taisi olla noin kahdeksan vaiheilla iltasella kun porvari ja vaskiseppä Eerikki Krok nähtävästi vastenmielisesti päätti lähteä tavallisten ystäviensä iloisesta illan vietosta Lybeckin kapakasta Wisbyn kaupungissa ja mennä kotiansa, joka oli lähellä Pyhän Nikolain komeita kirkkoraunioita, jotka vielä olivat selvänä todistuksena muinaisen Hansakaupungin rikkaudesta ja arvosta.
Vaskiseppä Krok oli jo ehtinyt niin pitkälle lähdössään, että oli noussut seisoalleen tuolilta, vaan edemmäksi ei hän ehtinyt, sillä naapurinsa ja vanha ystävänsä Matti Rosén oli lyönyt messinkivekaraista keppiään laattiaan niin kovasti, että tiskillä torkkuva viinuri kavahti ylös ja hoiperteli hänen luoksensa.
"Mitä käskette?"
"Vielä kaksi lämmintäkanuunaa", käski Matti herra, joka oli lihava, rehevä ja hyvinvoivan näköinen ukko. Hänen kätensä olivat suuret, silmänsä lempeät ja ympyriäinen vatsansa oli kuin pieni ilmapallo, jota hän täyttikin monilla ja hyvillä sekä ruoka- että juoma-aineilla. Matti Rosen oli nahkuri. Hänellä oli paljon toimittamista ja tässä hyvässä kaupungissa oli hän sangen tärkeä ja arvokas henkilö, sillä ensiksikin herramme oli lahjoittanut hänelle kaksi kaunista tyttöä kasvatettavaksi ja suojeltavaksi, sitte oli hänellä hyvin täytetty raha-arkku varjeltavana ja viimeiseksi suuremmoinen liikkeensä hoidettavana; vaimonsa oli hän jo useita vuosia sitte tarkoin kätkenyt maan poveen.
"Sinä ai'ot lähteä, veli Eerikki, mutta ensin lasi lämmintä punssia, sillä kevät-ilta on kylmä ja vaikka meillä on Huhtikuun 22 päivä, niin kukkuu käkönen vielä lehdettömällä oksalla", lausui nahkurivanhus ystävällensä Krokille. "Istu alas ja vastaa suoraan minulle ja näille muille ystävillemme, mikä sinua vaivaa tänä iltana. Olet istunut tuolillasi niin rauhatoina, kuin olisit ollut tulisella vaskella."
Vaskiseppä katsoi ensin ovelle, jossa hänen hattunsa, turkkinsa ja keppinsä riippuivat, ja sitte tuohon lämpimään, kullankeltaseen, tuoksuvaan punssiin. Hän oli ihminen ja huoahtaen vaipui hän uudelleen tuolille.
"Sinä huokaat! Mitä se merkitsee?" kysyi Kalksten, yksi pöydässä olevista ystävistä.
"Minulla on suru", vastasi Krok lyhyesti, kilisti lasia ystävänsä Rosénin kanssa ja näytti kuin tahtoisi hän unhottaa surunsa lasin pohjaan.
Ystävät vaalenivat. Sana suru, lausuttuna kamalalla äänellä, ei soi hyvin — ystävän korvassa. Syytä siihen ei tarvita ilmoittaa.
"Eikö liikkeesi menesty?" kysyi Båtman, toinen pöydässä olevista Ukkoloista, jonka toimena oli kulettaa jaalaa mantereen ja saaren välillä. Båtmannia kutsuttiin uudeksi Eerikki Ilmahatuksi, sillä hänellä oli aina hyvä tuuli, kulkiessansa meren ylitse.
"Liike on hyvä ja vaski menee kaupaksi kuin voi taloudessa", vastasiKrokin Eerikki, "mutta minulla on tytär…"
"Ja vaimo", keskeytti iloinen, Törn-niminen kauppias. "Nyt ymmärrän, mitä tarkoitat. Akkasi…"
"Narisee ja jankuttaa, tahdoit kaiketi sanoa, mutta se, joka ikänsä on takonut vaskea, ei pelkää naisten melua", vastasi Krok päättävästi. "Ei, Törn! suruni koskevat silmäterääni Annaa! Hän on kaunis, hän on viehättävä ja saa periä joka äyrin jälkeeni. Tuo kaikki on päivän selvää, mutta ett'en tahdo antaa häntä Manfred Skrifvarille millään ehdolla, se ei ole selvää. Hän on yhtä köyhä kuin tuolla kirkkomme raunioilla olevat rotat, hän on käärmeensilmänen konna ja vielä päälliseksi puhuu hänen kielensä sanoja, jotka ovat imelämpiä kuin tämä punssi. Minä vihaan miestä."
"Mutta luultavasti ei tee tyttäresi eikä vaimosikaan sitä?" lausui Rosén nauraen. "Manfred Skrifvarin sanat ovat suloinen haju sinun molemmille naisillesi. Hän on nuori, pulskea mies ja on kirjoittajana eli sihteerinä meidän kunnollisella maaherrallamme, herra evesti Klintillä. Niin, niin kyllähän sinulla on surusi, sen ymmärrän. Mutta miksi ai'oit nyt kotiasi ja erota meistä?"
"Vahtiakseni sitä käärmettä, ett'ei se pääsisi huoneeseni eli luikertaisi puhelemaan Annan kanssa", vastasi isä. "Nyt iltasella tänne tullessani tapasin hänen kiertelemässä meidän lähistössämme. Minä käskin hänen menemään hiiteen ja varomaan itseänsä, sillä minulla on nyrkki, joka on 30 vuotta käytellyt vasaraa, ja se voisi mahdollisesti musertaa hänen pääkallonsa. Minä olen hyvin kiivas ja perki äkäinen, silloinkuin tarvitaan."
"No, mitä vastasi hän?"
"Ensin nauroi hän vaan ja sanoi sitte, —" Krok kumartui pöydän yli ja kuiskasi: "varokaa, kummi, tytärtännevenäläisiltä, sanoi hän. Tänään sai maaherra ilmoituksen, että 2,000 moskovalaista on amiraali Bodiscon johdolla noussut maalle Grättlingbon pitäjässä ja venäläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kosijat kuin Manfred Skrifvari. Pitäkää uutinen salassa, sanoi hän, muuten voi teille käydä pahoin. — Sinä valehtelet, mokoma kynä-sotilas, sanoin minä. Mutta ajatelkaa, ukkoset, jos hän puhui totta. Oh, se oli vaan hänen halpamaista ilkeyttänsä ja pahaa kieltänsä. Mutta kumminkin olen aprikoinut hänen sanojansa, enkä ole saanut rauhaa. Minun täytyy mennä kotiani katsomaan, mitenkä siellä on naisteni laita. Mutta älkää puhuko mitään siitä, mitä olette saaneet tietää, sillä jos hän puhui totta, niin on selvää, ett'ei kaupungin hallitus tahdo säikäyttää asujamia. Jumalan rauha! minun täytyy kotiani, sillä muutoin tulen hulluksi."
Tällä kertaa vaskiseppä toteutti sanansa. Hän nousi nopeasti tuolilta, puki turkin päällensä, otti keppinsä ja hattunsa, huusi hyvää yötä ystävillensä ja kiiti ovesta ulos.
Pöytään jääneet katselivat ällistyneinä toisiinsa.
"Krok on tullut hupsuksi", lausui Rosén, "se on aivan varmaa. Manfred Skrifvari on iloinen luikari ja on päättänyt huviksensa laskea leikkiä Krokin kanssa. Sepä olisi hulluhuonelainen yritys, jos venäläiset tulisivat Gotlantiin. Onhan meillä sekä oma että liittolaisemme englantilaisen, laivasto Itämeressä ja jos moskovalaiset tulisivat tänne, niin joutuisivat he pian vangiksi kuin rotat satimeen. Siitä tulisi oikea niin kutsuttu ranskalainen visiitti [vierailu], ha, ha, ha."
"Eikä Visbyn nykyiset rikkaudet houkuttele heitä tänne, kuten muinoin Tanskan Waldemari III:tta", lausui Kalksten. "Pyhän Klemensin kultaista hanhea 24 poikansa kanssa ei ole enää, eikä se siis kaakotuksellansa ja hohtavilla siivillänsä viekottele tänne saaliinhimoisia vihollisia. Saamme kyllä olla rauhassa. Maaherran kirjuri on tällä kertaa kielitellyt turhaan."
"Samaa luulen minäkin", jatkoi Båtman, "mutta jos ei meillä olekkaan rikkauksia, niin on 'Itämeren silmän' omistaminen kuitenkin hyvin tärkeä viholliselle. Jos Gotlannin anastaminen onnistuisi venäläisille, niin kernaasti asettuisivat he tänne, tekisivät saarestamme hyökkäyksiä isänmaahamme ja silloin olisi Ruotsin kohtalo pian ratkaistu. Mutta, kuten sanottu, siinä suhteessa ei meillä ole pelkäämistä, niinkau'an kuin laivastomme vielä on omamme."
Sill'aikaa kuin nämä viisaat ukot näin keskustelivat vaskisepän heille kuiskaamasta, tärkeästä uutisesta, kiiruhti tämä nopein askelin kotiansa. Taivas oli pilvetön ja täysikuu valaisi säteillänsä hiljaisuudessa lepäävää kaupunkia. Ehdittyänsä Pyhän Katariinan raunioille seisahtui hän äkkiä. Arasti ja tutkivasti katseli hän noita korkeita muureja, avoimia ikkunoita ja murtuneita holveja. Ehkä tuo nauttimansa virvoitus oli tehnyt mestarimme tavallisuutta runollisemmaksi ja tunteellisemmaksi. Täysikuun valaisemana on P. Katariinan raunio sellainen näkymö, että se voi vaikuttaa yksinkertaisemmankin tunteihin. Kuu loisti suoraan kuorin ikkunasta ja valaisi hopeisilla säteillään avoimia holveja. Veitikkamaiset kuun säteet, jotka aina ovat leikillisiä, muodostivat muurien ja pilarien ympärille salamuotoisia ja haaveellisia varjoja; tämä näkymö voi tehdä katsojan sekä haaveelliseksi että synkkämieliseksi.
"Sieluni panen pantiksi siitä, että itse piru ilveilee noilla raunioilla", mumisi Krok itseksensä ja hänen äänestänsä huomasi, ett'ei hänen miehuutensa ollut vahvinta laatua. "Minä näin selvään varjoja, jotka hiipivät pitkin tämän puolista muuria ja kuvastuivat siihen. Voi, Jesuksen nimessä, jos se on totta, mitä minulle kerrottiin, että näissä vanhoissa kirkkoraunioissa kummittelee! Näkemilläni varjoilla oli pitkät, mustat kaaput. Mitä, jos P. Katariinan muinoiset Fransiskaani-isät kävellä hipsuttavat täällä. Hitto vieköön menenkin veli Nybergin puutarhan kautta, niin pääsen pikemmin kotia."
Sanottu ja tehty! Krok kääntyi vasemmalle, meni puutarhaa kohti ja sitte itse laitokseen. Puut olivat vielä kylmän kevään tähden paljaat ja lehdettömät. Kuun säteet olivat piilosilla puiden välissä ja nyt oli mestarimme jo rauhoittunut, sillä hän oli aivan lähellä kotiansa. Mutta pian seisahtui hän uudelleen.
P. Katariinan raunioiden sijasta kuvautui hänen eteensä arvokas P. Nikolaus ja, mikä vielä pahempi, samat mustat varjot, jotka hän oli nähnyt Fransiskaanein muinaisessa asunnossa, näkyivät hänelle edessänsä olevasta Dominikanien eli Mustienveljesten muinaisesta temppelistä. Mestari Krok pyyhki silmiänsä, hieroi niitä suurilla käsillänsä, mutta ei sekään auttanut, sillä varjot eivät kadonneet, vaan liikkuivat edestakaisin kirkkailla, kuun valaisemilla muureilla. Mestari Krok seisoi korkean puun takana ja vaan tuijotti tuohon varjopeliin, joka oli hänen edessänsä.
Arvokkaana loikoivat nuo uhkeat rauniot, jotka suurenmoisina muurineen, holvineen, patsaineen ja pilarineen vielä rappeutuneinakin todistivat, mitä hansakaupunki loistoaikanansa oli synnyttänyt niinhyvin hengen viljelemisen kuin rakennustaidonkin alalla, sillä siihen aikaan oli Visbyssä 16 kirkkoa, linnan kirkkoa lukuun ottamatta; näistä vielä seitsemän rauniot, pahemmin tahi paremmin säilyneinä, kehoittavat siellä kävijää seisahtumaan ja tarkastelemaan näitä mahtavuuden ajan muistoja. Pyhä Nikolaus sekä korkeutensa että pituutensa kuin myös ulkonaisten ja sisäpuolisten koristuksiensa tähden oli varmaan arvokkain ja kallein kaupungin kirkoista. Siinä ilmaantuu harvinainen sekoitus pyöreämäisestä ja kärkimäisestä rakennustavasta. Jälellä on enää vaan kehä, eli neliskulmainen pitkä rakennus, joka kahdella pilaririvillä on jaettu kahteen alukseen ja melkein neliönmuotoinen kuori kolmella alttariseinällä. Kuorirakennus on kärkimäisen rakennustavan loistoajoista. Eteläisellä seinällä vastapäätä alttarin paikkaa on komero ja siinä istunpenkki, itäpuolella sitä ikkuna ja siinä keskuskehän ympärillä kaksinkertainen ruusu, joista sisimäisessä on neljä ja ulkomaisessa kahdeksan lehteä, tehdyt hienosta Gotlannin marmorista ja muodostetut kolmestatoista yhteenliitetystä palaisesta.
"Minä palaan takaisin ja menen veli Nybergin luokse saadakseni kuulla hänen mielipidettänsä asiasta", lausui mestari Krok hiljaa itseksensä. "Täällä on joko eläviä eli kuolleita aivankuin huuhkaimia rämeikössä. Jotain erinomaista täällä tapahtuu, se on varma."
Hän aikoi kääntyä ja mennä Nybergin luokse, joka asui puutarhan portin viereisessä huoneessa, mutta ei voinut liikkua paikaltansa. Hänen takanansa ja sivullansa näkyi uusia varjoja itse puutarhassakin. Ukko Krok yhtaikaa värisi ja hikoili.
"Hitto vieköön", mumisi hän. "Lybeckin punssi oli väkevää ja minä join sitä liika paljon. Olenhan aivan kokonaan pyörröspäinen. Ehkä menen tuonne raunioille siksi, kunnes selvenen, sillä jos tällaisena tulen kotia ja akkani saa nähdä minut, niin…; minä tunnen hyvin Agnetan."
Hän nosti turkin kauluksen korvillensa ja alkoi hiipiä raunioille päin. Hän oli vakuutettu, että hänen päänsä oli sekaisin liiasta nauttimisesta ja että nuo nä'öt olivat punssihöyryn vaikuttamia. Hän meni raunioille ja astui kuoria kohti. Kun oli saanut selville, mikä häntä vaivasi, niin samalla kaikki pelkokin hävisi. Hän katsoi eteläiselle seinälle ja huomasi tuon ennen mainitun komeron istunpenkin kanssa. Vaskisepälle juohtui mieleen jotakin.
"Hm! mieleni tekee istumaan ja levähtämään hetkisen tuossa komerossa", mumisi hän. "Liijemmästä punssin juonnista saa kaikenmoisia hulluja ajatuksia. Tuossa komerossa on varmaan muinoin joku pyhimys istunut, ehkä ukko Nikolaus itse eli tuo viisas priori Petrus de Dacia, josta tyttäreni Anna on minulle usein lukenut; hän oli priorina Visbyn luostarissa vuonna … jopa kai! vuosiluvut eivät koskaan ole olleet vahva puoleni. Olinpa oikein viisas kuin en tässä tilassa mennyt kotia Agnetan luokse."
Mitä hän ajatteli sen hän tekikin. Suurella vaivalla ryömi hän ylös komeroon, istui penkille, otti kirkas-nuppisen keppinsä käteensä ja antoi sen sauvan tavalla levätä polvillansa. Sitte huokasi hän tyytyväisyydestä, nojasi päänsä seinää vastaan ja ummisti vähän silmiänsä. Mutta nukkua hän ei saanut. Mestari Krokin huokaukseen vastattiin hänen suureksi kauhuksensa ei ainoastaan yksi vaankaksikertaa perättäin. Tuo huokaus kuului häntä vastakkaiselta, pohjoiselta seinältä. Hänen silmänsä tuijottivat sinnepäin ja katso, siellä oli samallainen komero istunpenkin kanssa ja — oi taivas! penkillä istui samoin puettu ukko kuin liankin pitäen myös kiiltävä-nuppista sauvaa, keppiä oikeassa kädessään. Hän koetti lukea "isä meitää", mutta säikäyksissään alkoikin hän ruoka rukouksen. Mitä hänellä oli raunioilla tekemistä ja miksi meni hän, vanha puplikaani ja syntinen istumaan sille paikalle, joka ennen oli ollut pyhimpien pyhimysten paikkana. Sehän oli häneltä suurinta pilkkaa! Hänen edessänsä oli varmaan itse P. Nikolaus korkeassa persoonassaan. Hän aikoi paeta, mutta jalat eivät totelleet. Kun hän nousi ylös, teki hänen vastassansa oleva mies samoin, kun hän nosti keppiänsä, teki näkemänsä kuva samalla tapaa. Varjo eli aave matki hänen pienemmätkin liikkeensä. Tällä hetkellä olisi tuo vihattu Manfred Skrifvarikin ollut hänelle tervetullut lohdutus ja auttaja. Mutta hänen piti kuulla ja nähdä sitä, mikä oli seitsemän kertaa pahempaa. Kuu oli kulkenut matkaansa ja kuori vähitellen muuttunut puolipimeäksi, kun sitä vastaan sen hopeasäteet valaisivat raunioiden alapuolta, sen pilari-riviä, holveja ja patsaita. Askeleet ja kuiskaukset, jotka kuuluivat alhaalta, vetivät porvarimme huomion kummituksesta. Mitä näki hän siellä? Hän näki aivan samat, mustat varjot, jotka oli nähnyt hiipivän Pyhän Katariinan muureilla ja sittemmin P. Nikolain luona ja puutarhassa, mutta tällä kertaa ne puhelivat, kävelivät kirkossa ristin rastin ja olivat puetut pitkiin viittoihin ja kaappuihin. Hirmuisempaa ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan. Hänen päätänsä kivisti, kulmia pakoitti ja otsaansa poltti. Hänellä oli semmoinen pohmelo, että luuli tulevansa hulluksi. Etäällä oleva tornikello löi kaksitoista. Se oli juuri kummitusten aika.
"Herra, minun Jumalani, auta minua!" äännähti mestari Eerikki Krok kuolon tuskissa.
"Vaiti!" käski häntä vastaisessa komerossa oleva mies.
"Minä vaikenen, rakas isä Nikolaus, mutta…"
"Vaiti!" kuului taas aaveen ääni. "Vaiti! eli otan sinut mukaani hautaan."
Kauheata, hirveätä! Mestari Eerikki pisti keppinsä messinki-nuppulan suuhunsa ja puri sitä kaikin voimin voidaksensa vai'eta.
Varjot vähitellen tulivat kuoriin päin ja puhelivat keskenänsä. Krok katsoa tuijotti, miten ne työnsivät kuoriin viittä- eli kuuttakymmentä tynnöriä. Kun olivat saaneet ne sinne, niin muutamat noista pirullisista kummituksista mursivat suuria hautakiviä, jotka olivat asetetut kirkkoon muinoin haudattujen haudoille. Tämän tehtyä hinasivat he tynnörit noihin tyhjiin hautoihin ja asettivat kivet paikoilleen, jonka jälkeen varjot, vielä jonkun aikaa käveltyään, hiipivillä askelilla menivät matkoihinsa. Rauniot olivat taas tyhjät. Krok huokasi vapaasti. Kuu valaisi taas eräästä kuorin ikkunasta. Vitkallisesti katsoi säikähtynyt porvarimme vastakkaiselle seinälle. Huu kumminkin! P. Nikolaus istui siellä vielä.
Pyhimys alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa ei kuiskaamalla, vaan kovalla, äkäisellä äänellä.
"Sinun omallatunnollasi, Eerikki Krok, on monta syntiä", lausui mestarin vastakkainen mies. "Sinulla muun muassa on hyvä vaimo, kelpo ja rakastettava tyttö, jotka uhraavat itsensä sinun kodilliseksi hauskuudeksesi, onneksesi ja suloisuudeksesi. Kuinka kohtelet sinä heitä? Niin, sinä olet kova, itsevaltias ja paha heille. Sill'aikaa, kuin sinä iloitset ja ryypiskelet ystäviesi kanssa kapakassa, työskentelevät he kotona. Sinä olet raakalainen, jota heti taivaan rangaistus kohtaa, sillä sinulla ei taida olla aikomuskaan parantaa itseäsi ja muuttua toisellaiseksi?"
"Kyllä, pyhä isä, se on minun aikomukseni", änkytti Eerikki Krok kokonaan muserrettuna. "Teillehän ei ole mikään salaista ja silloin tiedätte hyvin, ettei vaimoni Agnetta ole suinkaan jumalinen nainen. Hänellä on talossamme paljon suurempi valta kuin minulla, ja jos en olisi pelännyt hirveätä läksytystä häneltä, niin en nyt istuisi tässä aivan säikähtyneenä ja pelonalaisena. Tytärtäni Annaa rakastan niin suuresti kuin isä ainoata lastansa voi rakastaa ja vieläkin enemmän, mutta meillä on vaanyksiainoa asia, josta emme voi sopia ja joka antaa aihetta riitaisuuksiin ja kaikkiin murinoihin hänen, vaimoni ja minun välillä."
"Minä tiedän, mitä sillä tarkoitat", vastasi ääni. "Sinun tyttäresi rakastaa nuorta, kunniallista ja ahkeraa miestä. Hän rakastaa myös tytärtäsi ja molemmat voivat ja tahtovat luoda tyttärellesi onnellisuuden ja autuuden. Oivallinen vaimosi, joka on huomannut sen, on antanut myönnytyksensä heidän liittoonsa, mutta sinä, ainoastaan sinä väkivallalla ja mahtisanallasi tahdot estää sitä, luullen voivasi karkoittaa rakkauden heidän sydämistään, ja lisäksi vielä kohtelet sinä kovilla sanoilla, uhkauksilla ja huonolla käytökselläsi sitä nuorta miestä. Sinä olet suuri veitikka Eerikki Krok, ja sentähden, että sinä vainoat tuota nuorta paria, on tämä kaikki tapahtunut sinulle tänä yönä. Manfred Skrifvari on…"
"Hirtettävä lurjus…" keskeytti mestari, joka P. Nikolain varjonkaan tähden ei voinut pidättää vihaansa ja vastenmielisyyttänsä maaherran kirjuriin.
"Mitä, mitä rohkenet sinä sanoa henkilöstä, joka on suosittu ja rakastettu itse henkimaailmassakin", keskeytti hänet vihaisella äänellä komerossa istuva mies. "Oi, miten helposti minä voisin musertaa ja lopettaa sinut, jos vaan tahtoisin! Mutta kuule! Vanno pyhästi, että tahdot täyttää mitä sinulle käsken ja, jos sen teet, niin ilmoitan sinulle suuren salaisuuden, joka tekee sinun arvokkaammaksi porvariksi Visbyssä, niin, paljon arvokkaammaksi kuin naapurisi Matti Rosénin, jota sinä lakkaamatta kadehdit, ja lisäksi saat minusta sellaisen ystävän, joka kaikin tavoin auttaa sinua perheelliseen suloisuuteen ja onneen. Jos et vanno, mitä sinulle ehdoitan, niin, kaikkien taivaan valtojen nimessä, tulet katkerasti tekoasi katumaan. Sinua kurjempaa miestä ei pidä maailmassa löytymän."
Tuo oli mietittävää. Salaisuus, joka tekisi hänen arvokkaammaksi kuin tuon rikkaan oltermanni [ammatinvanhin] Rosénin. Salaisuus, jonka kautta hän saavuttaisi kodillisen rauhan Agnetan tuskittelemisen ja kiukuttelemisen sijaan. Huoletta saisi hän mennä rakkaiden ystäviensä luo "Lybeckiin" ja tulla sieltä rauhassa kotiansa. Isä Nikolaus oli kiusaaja, joka kuvasi hänelle niin viehättäviä utukuvia, että mestari Krok värisi ilosta.
"No mitäs tuumit? Vannotko eli etkö?" kysyi varjo.
"Minä vannon ijäisen autuuteni kautta, että, jos teidän tahtonne voidaan ihmisvoimalla täyttää, niin minä rehellisesti sen täytän," lausui Krok korkealla äänellä.
"Amen! Jumala ja minä olemme kuulleet valasi ja onnetoin olet sinä, jos sen rikot. Siis kuule nyt tarkoin! Sinä annat heti kuuluttaa avioliittoon tyttäresi ja kelpo Manfred Skrifvarin, he…"
"Jos olisin aavistanut, että te tahdotte tuolla pettää minua, niin olisitte komerossanne saaneet istua tuomiopäivään asti, vaikkapa minäkin olisin ollut pakoitettu teille seuraa tekemään", keskeytti mestari perki suuttuneena. "Te ette ole mikään rehellinen pyhimys, isä Nikolaus, sen sanon teille, vaikk'ette koskaan leppyisi."
"Vaiti ja älä keskeytä minua", vastasi ääni. "Nyt tahdon uskoa teille sen suuren salaisuuden, joka on kohottava teidät arvoon ja onneen. Siis tietäkää, että venäläiset, meidän vihollisemme, ovat 2,000 miehen suuruisina nousseet amiraali Bodiscon johdolla maalle Grättlingbon pitäjässä Gotlannissa…"
"Voi minua miesraukkaa, sen tiesin jo entuudestaan, mutta luulin, että sen kertoja valhetteli", keskeytti mestari Krok huokaillen.
"Se on aivan tosi; mutta sinä et tiedä, että vihollinen tänä yönä on tunkeutunut itse Visbyhyn ja asettunut osiksi ulkopuolelle ja osiksi sisäpuolelle kaupunkia. Ne varjot, joita olet nähnyt hiipivän niinhyvin puutarhassa täällä kuin myös P. Katariinan kirkkoraunioiden ympäristöllä, ovat venäläisiä upseereja ja sotamiehiä. Ne ovat tänne haudanneet ruutitynnöriä, joilla tarvittaessa voivat koko kaupungin räjäyttää ilmaan. Mutta älä vaikeroi, vaan ole rauhallinen. P. Nikolaus, saarenne suojeluspatroona, taivaastansa valvoo teidän ylitsenne ja sentähden olen laskeutunut tänne hävittämään heidän pahan aikomuksensa."
Krok kuunteli tarkasti. Punssihöyryt olivat vähitellen hälvenneet hänen päästänsä ja hän oli saanut takaisin entisen tyyneytensä, koonnut aatoksensa ja oli nyt miehuullisempi kuin vähän ennen, jolloin hänen järkensä oli kokonaan sekaisin. Näkemänsä varjot siis eivät olleetkaankummituksiaeikä haudoista nousseita aaveita. Ne olivat pelkkiä ihmisiä lihasta ja verestä, vielä päälle päätteeksi vihollisia. Hän oli näytellyt katalinta ja kurjinta osaa, mitä ajatella voi. Hän tunsi itsensä kerrassaan raivoisaksi.
"Vai ei varjoja!" huudahti hän. "Sitte, hitto vieköön, et sinäkään ole mikään varjo etkä aave, vaan ihminen, samoin luotu kuin minäkin, semmoista ei Eerikki Krok pelkää. Tule alas ja paikalla, niin että saan tietää ken olet, joka minusta olet tehnyt tätä ilkeätä ivaa. Alas P. Nikolaus eli muuten saat tekemistä Pyhän Eerikin kanssa."
Vaskiseppä lensi yhdellä hyppäyksellä alas kuorin lattialle keppi kohotettuna oikeassa kädessään ja saman teki vastakkainen mieskin. Joka puoliyön aikana kuun valaisemassa kuorissa olisi nähnyt nuo olennot, olisi varmaan kauhulla paennut sieltä, luullen niiden olevan raivoavia henkiä toisesta maailmasta.
"Ken olet? puhu!" käski Krok, "sillä nyt olen vihainen ja mieleni tekee tapella."
P. Nikolaus irroitti suuren turkin kauluksen päästänsä. Mestari Krok huudahti ja hypähti neljä askelta taaksepäin. Hänen edessänsä oli hymyilevä ja kaunis nuorukaisen naama, mutta tämä naama oli hänen tyttärensä kosijan, eikä siis kenenkään muun kuin —Manfred Skrifvarin; tämä oli kaikista pahoista pahin, minkä hän voi tehdä. Manfred Skrifvarille oli hän näyttäytynyt kurjimpana pelkurina, häntä oli hän vaikeroivalla äänellä nimittänyt P. Nikolaukseksi ja vannonut hänelle antavansa tyttärensä.
Krok karjui raivoissaan ja tahtoi rynnätä nuoren miehen päälle, luultavasti aikoen kuristaa hänet ja sitte piiloittaa rikoksensa samoin kuin venäläiset ruutitynnörinsä, mutta pistoolin suu oli osoitettu hänen otsaansa vastaan ja se ehkäisi hänet.
"Noin lapsellinen te, kummiseni, olette ja viitsitte suuttua turhasta", lausui nuori mies hyvin tyynesti. "Hillitkää tunteenne ja kuunnelkaa loppuun, mitä P. Nikolauksella on teille sanomista. Sitte voitte raivota miten hyvänsä, sillä minä ai'on jättää teidän heti paikalla ja sitte kertoa teidän ystävillenne, miten hauskaa meillä on tänä yönä ollut yhdessä."
"Puhu!" huudahti Krok, joka huomasi olevansa kokonaan Manfredin vallassa ja siis olevan viisaammin saada hänet ystäväksi kuin vihamieheksi, sillä hänen liukas kielensä saattaisi, jos tahtoisi, tehdä Krokin naurettavaksi koko kaupungissa.
"Sitte kerron teille, että kun olin kävelemässä ympäri kaupunkia, näin kuutamossa samoja hiipiviä varjoja kuin tekin ja aavistain, että jotakin pahaa oli tekeillä, vainuin varovasti niitä ja kummakseni huomasinkin heti, että ne olivat venäläisiä vihollisiamme. Mitä heillä oli tekeillä, olen jo kertonut teille, mutta kahden upseerin saksankielisestä kuuntelemastani keskustelusta sain tietää, että niitä kanuunia, jotka he ovat asettaneet entiseen Carlstenin linnoitukseen, on ainoastaan kahdeksan kappaletta ja nekin vaanpuukanuunia[aivan historiallista] ja että he tulivat Gotlantiin ainoastaan muonalaivalla ilman ainoatakaan sotalaivaa; tämä päätöin teko on tehty ainoastaan siinä toivossa, että 9,000 miehen suuruisen ranskalaisen sotajoukon sopimuksen mukaan olisi jo pitänyt saapua tänne; heillä näkyi olevan suuri pelko, että Ruotsin sotalaivasto saisi tiedon heidän tulemisestansa saareen, sillä se pian lopettaisi heidän valloituspuuhansa ja vangitsisi jok'ainoan heistä. Tämän kaiken olen vakoillut ja pyydän teitä jakamaan voiton salaisuudestani. Menemme heti paikalla kuvernööri Klintin luokse, kerromme hänelle mitä tiedämme ja te saatte sanoa minua konnaksi, jos emme molemmat saa runsasta palkintoa ja arvokasta asemaa."
Krok ei miettinyt kau'emmin, sillä hän selvään huomasi, että hän, jos vaikka vieläkin vastustaisi Manfred Skrifvarin kosimista hänen tytärtänsä Annaa, lopuksi kumminkin joutuisi tappiolle ja tulisi vielä lisäksi niiden naurettavaksi, jotka pian saisivat tiedon hänen käytöksestänsä tänä katalana kummitus-iltana. Sentähden ojensi hän kätensä kirjurille, joka siihen sydämellisesti tarttui.
"Olkoon menneeksi sitte, tulkaamme ystäviksi ja liittolaisiksi ja unhottakaamme entiset välillämme olleet vihat", sanoi hän. "Minä annan teille tyttäreni, mutta muistakaa, että se olisi teille vähemmin suotuisaa, jos te, kertomallanne tämän yön tapauksista välillämme, saisitte apen, jolle kaikki, sekä suuret että pienet nauraisivat. Sentähden on parasta että vaikenette."
"Olkaa huoletta, ei sanaakaan tule huuliltani, siitä saatte olla vakuutettu. Ja nyt mennään pian kuvernöörin luokse kertomaan hänelle mitä olemme nähneet ja kuulleet."
Kello oli kaksi aamulla, kun nuo ennen niin katkerat viholliset, mutta nyt parhaat ystävät kiiruhtivat herättämään saaren korkeinta järjestysmiestä raskaasta unestansa.
"Jumalani, mitä sanotte", huudahti Klint kokonaan ällistyneenä. "Venäläiset täällä Gotlannissa! Sepä odottamatonta. Pitää heti hankkia laiva, joka vie tästä tiedon kuninkaalle. Se pitää saada tässä silmänräpäyksessä. Olette tehneet valtiolle sellaisen palveluksen, ett'ei se jää palkitsematta."
Laiva saatiin onnellisesti heti hankituksi ja luotettava upseeri meni sanansaattajana ilmoittamaan kuninkaalle tätä ikävää sanomaa. Jos Gotlanti joutuisi venäläisten valtaan, niin olisi Ruotsi sanomattoman suuressa vaarassa. Ollen sodassa Wenäjän ja Tanskan kanssa, vihoin Ranskan kanssa ei Ruotsilla ihmisen kannalta katsoen ollut mitään toivoa pelastuksesta.
* * * * *
Kuninkaan saatua evesti Klintin ilmoituksen lähetettiin heti käsky johtavalle amiraalille Karlskroonaan, että hän lähettäisi jonkun ilmoittamaan ulompana olevaan laivastoon, jossa oli johtajana parooni Cederström, että hänen täytyi heti mennä Gotlantiin ja valloittaa saari takaisin venäläisiltä. Ensin piti laivaston kuitenkin mennä Karlskroonaan sieltä ottamaan mukaansa tarpeellinen sotajoukko ja kenttätykistö. RekattiBellonankapteeni Gaubineau sai käskyn heti mennä Karlskroonasta amiraali Cederströmille ilmoittamaan edellämainittua tärkeätä määräystä. Myötä tuuleen ja täysillä purjeilla laski rekatti Tanskan saaria kohti, sillä niillä seuduin arveltiin laivaston oleskelevan.
Kapteeni Gaubineau, noin 50 vuoden vanha mies, oli kahdeksankymmenen kahdeksan ja yhdeksänkymmenen vuosien sodassa erittäin hyvin kunnostanut itsensä ja silloin myös pikaisesti kohonnut arvossa. Kauppalaivassa ollessansa oli hän purjehtinut ympäri maailmaa ja kaiken kansaisten merimiesten joukossa. Hän oli hyvä-sydäminen, kuten tavallisesti sanotaan, mutta raaka ja sivistymätön tavoissaan, valhetteli aivan rajattomasti ja keksi kummallisimpia meritaruja. Vanhalla pursserilla, muonavarojen hoitajalla, nimeltä Hasselberg, joka oli kapteenia seurannut aina siitä asti, kuin hän sai oman päällikkyyden, oli muun muassa velvollisuutena törkeällä valalla vakuuttaa päämiehensä kertomuksen olevan päivän selvää totuutta. Pursseri oli melkein aina kapteenin rinnalla, sillä hän tarvitsi alinomaa tämän todistuksia. Tuskin olivat Gaubineau ja hänen apulaisensa, luutnantti Andersson, joka oli nuori mies hyvillä palvelus-lahjoilla, ehtineet laivan kannelle kuin pursseri jo näytti punaisen nenänsä patterin rappusilta ja liittyi heihin.
Gaubineau oli poikamies, ei sentähden että hän oli naisille vastenmielinen, vaan enemmän sentähden että naiset olivat vastenmieliset hänelle. Väärin olisikin ollut pyytää, että naiset olisivat rakastuneet hänen ulkomuotoonsa, sillä hän oli kroginenänen, paljaspää, lyhyillä väärillä säärillä ja muuten ruumiilla, jossa maha ja rinta olivat yhtenä. Jos tähän vielä lisätään, että hänellä oli pari vaaleanharmaata, iloisesti tirkistelevää silmää, suu yhtä leveä kuin hai-kalalla ja kasvot, joihin krogi ja meri-ilma olivat kuvanneet kaikki taivaankaaren värit, niin on annettava kauniimmalle sukupuolelle anteeksi, että he salleivat kapteenin yksin tallustella maailman läpi. Hän oli köyhä kuin kirkonrotta, mutta itse kehui hän olevansa rikas kuin Croesus ja tämä kehuminen synnytti hänessä niin vilkkaan kuvitelman, ett'ei sen vertaista liene konsanaan ainoankaan merimiehen aivoissa liikkunut.
Kuten jo sanoimme, oli luutnantti Andersson oivallinen apulainen. Hyvän apulaisen ei pidä koskaan epäillä päämiestänsä, vaikka hänen kertomuksensa olisivatkin kokonaan uskomattomia. Hänellä kyllä saa olla oma ajatuksensa niiden todellisuudesta, mutta ei hän saa koskaan näyttää epäilemistänsä kasvojen liikkeellä sen enempää kuin sanoillakaan. Päämiehen lauseesta riippuu tavallisesti apulaisen kohoaminen korkeampiin arvo-asteihin. Tietäen sen, hillitsee hän varovasti omatakeisuuttansa.
Kapteeni Gaubineaulla oli vieraina päivällispöydässänsä apulaisensa ja muutamia muita upseereja. Siinä tarjottiin jokseenkin välttäviä ruokia ja huonoja viinejä, mutta kapteenin kertomukset, joista yksi oli toistansa uskomattomampi, olivat saaneet vieraat unhottamaan, että kananpaisti enemmän maistoi pöllön kuin kananpaistilta ja "manööverisoppa" siirapilta kuin myös ett'ei madeira-viini ollut läheisessä sukulaisuudessakaan "valtameren helmen" mehun kanssa, vaan jonkun Karlskronan ravintolanpitäjän valmistama. Tämän jalon nesteen elähyttämänä meni Gaubineau puolisen lopetettua apulaisinensa laivan kannelle, jossa toivoi saavansa juoda puhdasta, väärentämätöntä meri-ilmaa.
"Mihinkä lopetinkaan?" kysyi Gaubineau apulaiselta, ensin vastattuaan vahtiupseerin tervehdykseen.
"Te olitte tuon toisen loistavan Ruotsinsalmen tappelun perästä eräässä vajoavassa tykkivenheessä joka oli vettä täynnä."
"Aivan oikein, luutnantti, minä olin sellaisessa asemassa, ett'ei se, hitto vieköön pystytukkani — Gaubineaulla ei ollut hiuskarvaakaan pääkallossansa —, ollut erittäin suotuisaa, varsinkin kuin meri aaltoili korkeana ja kaikki venheet olivat hävinneet tappelussa. Silloin tein rohkean päätöksen. Kuin tuuli oli myötäinen, niin levitin kaikki purjeet ja siten kiitäen kuin lentävä joutsen annoin lemmolle pyrkiä lähimäiseen satamaan, vaan ohjasin suoraan merelle ja Sandhaminaa kohti. Tahdoin välttämättömästi tulla Tukholmaan ja korjailla vähän siellä, sillä, ohimennen sanoen, minulla oli pieni rakkauden-seikkailu erään nuoren, rikkaan ja kauniin lesken kanssa etelässä. Oh, luutnantti, Gaubineaulla on ollutmonta rakkauden seikkailua elämässään."
Tuo lauselma oli niin naurettavaa, että vaikka apulaisella olisi ollut amiraalin valtakirja kysymyksessä, niin olisi hänen täytynyt nauraa, vaikka hän sulasta kunnioituksesta samalla, nostaen kaksi sormea hatullensa, teki kunnianosoituksen.
"Te nauratte, ehkä epäilette — Hasselberg! eikö seikkailuni lesken kanssa ole totta?" huudahti Gaubineau pursserille, joka astui hänen rinnallansa.
"Kaikkien arkienkelien, niinhyvin suurten kuin pientenkin, kaikkien ylös ja alaskäännettyjen miljoonien paholaisien nimessä on se totta! Totta, ijankaikkista totuutta, leski ei ollut vaan rakastunut, mutta hän oli aivan mieletön kapteeniin. Herra, minun luojani! miten rikas, suloinen ja kaunis hän oli", vannoi ja vakuutti pursseri.
"Kiitän teitä Hasselberg tästä yhtä kauniista kuin todenmukaisestakin todistuksestanne", lausui Gaubineau, joka melkein ällistyi pursserin keveästä omastatunnosta, vaikka hänen täytyi itsekin myöntää, että tällä, kertaa oli tavallista vahvempi todistus tarpeesen.
"En vähintäkään epäile sanojanne, herra kapteeni", vastasi apulainen. "Meriupseerilla on aina hyvä menestys naisten luona ja nuorten leskien sydämmet ovat yhtä helposti liikutetut kuin meri."
"All right! [Aivan oikein] minä tulin onnellisesti tykkivenheellä Tukholmaan", jatkoi kapteeni. "Emme voineet kulettaa mukanamme ruokavaroja, sillä vettä oli kannen päällä. Mutta venhe oli aivan tavallisen kalasumpin kaltainen, niin että ruokatavarain kulettaminen olikin tarpeetointa. Me voimme kannen alta näet ottaa kaloja niin paljon kuin tahdoimme, sillä turskia, haukia ja ahvenia vähän väliä hyppi ruumasta kannelle. Venhe hinattiin teloille ja tarkastaessa sen pohjaa ja sivuja huomattiin, että se oli vesikertaansa saanut yli viidenkymmenen kuulan."
"Ja voi kumminkin pysyä veden pinnalla? Kerrassaan kummitus, kapteeniGaubineau!" huudahti apulainen.
"Joka kumminkin on aivan helposti selvitetty. Jokaiseen kuulanreikään oli kiilautunut —merimiehenviitta. Väestö näet oli tappelunaikana heittänyt viittansa sinne tänne kannelle ja kuin vesi virtasi kuulan reijistä sisään, syntyi siitä vähitellen sadottain pieniä pyörtämiä ja virtoja, jotka ulkopuolia olevan suuren vedenpaljouden vetovoiman tähden vetopumpun tavalla vetivät viitat kuulanreikiin ja puristivat ne niihin aivankuin olisivat olleet talitulppia. Yhden niistä viitoista lähetin kuninkaallisen tiedeakatemian kokoelmiin säilytettäväksi. Olitte laivalla varaston hoitajana, Hasselberg, ja tiedätte, että se on totta."
"Niin totta kuin minä tahdon autuaaksi, jok'ainoa sana on totta", vakuutti pursseri uudelleen. "Minulla on vielä tallella tilikirjani vuodelta 1790 ja siellä seisoo, että yksi viitta on varastosta päällikön käskystä lähetetty akademiaan. Niin, niin mutta, kyllä minäkin muistan sen matkan."
"Ja leski, kapteeni Gabineau — miten hänen kävi?" kysyi apulainen.
"Heti saatte tietää. Luutnantti Flygare", tämä oli vahtiupseerille. "Pankaamme ylimäinen kaitapurje oikealle, sillä tuuli on vähän muuttunut ja meillä on kiire."
Miehet kiipesivät mastoihin, kipparipilli kaikui, komantosanoja kuului ja käsketty purje oli jonkun minuutin kuluessa levitetty. Rekatin nopeus eneni suuresti.
"Kysyitte, miten kävi tuon kauniin lesken kanssa", jatkoi Gaubineau. "Minun omallatunnollani on niin monta sievää seikkailua, että täytyy hieman miettiä. Niin hän…"
"Kuoli, hän suri itsensä kuoliaaksi, sen minä hyvin muistan", keskeytti pursseri. "Niin totta Jumala…"
Kapteeni pani suuren kätensä pursserin hampaattoman suun eteen.
"Pursseri, älkää vannoko siitä, mikä ei ole totta", lausui kapteeni. "En tahdo, että vannotte asiasta, jota ette tiedä tapahtuneeksi eli niin olevan. Pursseri! olette hyvä mies, mutta teidän muistonne välistä pettää. Leski ei kuollut, vaan hän muutti pois pääkaupungista, kuin huomasi, että minun hyväilemiseni alkoi tyventyä. Sydämeni oli aivan tyyni, sillä eräs pieni näpsäkkä kreivitär, näöltään yhtä viehättävän näköinen kuin rekatti Fröjan keulakuva, ja yhtä monella maatilalla kuin sormet pienissä käsissään, alkoi antaa merkkejä, että Gaubineau oli tervetullut hänen sivullensa. Hänellä oli hyvin uhkea keula-laita ja oli muuten rakennettu kokonaan uusimman relaksationimallin mukaan. Halloo! Mitä ilmoittaa tähystäjä keulakokassa?"
"Purjehtija suojan puolella", ilmoitti vahtiupseeri.
"Ai, ai! tähystäkää tarkoin ja ottakaa vaarin mikä veijari se on. Tanskalaisilla on meressä suuri kaapparilaivansa 'Cort Adeler' ja kahakka sen kanssa olisi tervetullut asia. Minä kosin kreivitärtä ja sain luonnollisesti — myöntävän vastauksen heti paikalla. Kirkonsääntöjen mukaan kuulutettiin meitä kolme kertaa perätysten ja molemmat olimme valmisna kiipeämään avioliiton jumalan laskuköyttä ylös ja yhdistämään kohtalomme koko elämän ajaksi, kuin minä melkein kaduin, että olin antanut vangita itseni. Hän oli lii'aksi rakastunut, luutnantti, hän oli liiemmäksi kiihtynyt. Hän purjehti aina yhtä uskollisesti minun vanassani, kuin piloottikala seuraa haikalaa. Alinomaa sopersi hän: suloinen Gaubineau, rakas Gaubineau, ihastuttava Gaubineau. Liika päivänpaiste ja liiat makeiset ikävystyttävät ihmistä. Mutta eräänä kauniina päivänä, se oli luullakseni pari päivää ennen häitämme, sanoi hän:
"Jumalallinen Gaubineauni", sanoi hän, "minulla on pyyntö sinulle", sanoi hän ja hänen pienet sormensa kujeellisesti leikittelivät minun poski-partani kanssa.
"Mitä käsket?"
"En käske, vaan ainoastaan pyydän."
"Mitä sitte?"
"Että sinä, minun rakas, pieni ukkoseni hylkäisit tuon hirveän meren ja asettuisit rauhassa elämään Taivaslaaksoon, joka on yksi tiloistani. Ah, miten suloisesti eläisimme kukkien, ahkerain mehiläisten ja kullallekimaltelevien perhosien joukossa. Siteleisimme siellä orvokki, kieloke ja älä-unhota minua kukkaisista seppeleitä. Siellä kuunteleisimme lintujen lauluja, puron lirinätä ja kyyhkysen hempeätä kuherrusta. Lupaa minulle se, rakas, armas Gaubineauni!"
"Tuhat tulimaista! tulin oikein maakipeäksi. Minäkö, Gaubineau, yhtä paljon kala kuin ihminenkin, jättäisin sen elementin, jossa olen tottunut aina lapsuudesta saakka oleskelemaan. Gaubineauko keräilisi kukkia ja seurusteleisi mehiläisten ja perhosten kanssa? Minäkö sitoisin seppeleitä, minä, joka en osaa eroittaa lyökkiä kielakkeesta, enkä naurista orvokista, ja jonka suloisin laulu on tuulen vinkuna ja myrskyn pauhaaminen taakeleissa ja touveissa, minunko pitäisi kuunnella lintujen ääniä; minä nousin tuoliltani, vedin kihlasormuksen sormestani ja panin sen pöydälle. Silloin näin kreivittären pyörtyvän, mutta annoin hänen loikoa siinä, otin hattuni ja menin matkaani. Sitte kirjoitin tuomiokapituliin, sain laillisen vapautuksen kuulutuksestani ja sen jälkeen on Gaubineau karttanut itsensä rakastumasta muuten kuin — leikillä."