Siten päättyi se persoonallisesta miehuudesta riippuva, kahakka, joka oli loistokohtia 1808 vuoden merisodassa, ja joka, jos se olisi ollut tarkemmin valmistettu, olisi tuottanut paljon muhkeamman voiton ruotsalaisille ja suuremman vahingon venäläisille.
Kunnioittaaksensa urhoollista luutnanttiansa oli Gaubineau kutsunut Melanderin ynnäBellonanmuut upseerit luoksensa oikein "hienon-hienolle" päivälliselle. Kanahäkin jäännös-asukkaat olivat menettäneet henkensä, jauhoista, rusinoista ja munista oli "mestari-kokin" tottunut käsi laatinut putingin; tuoreiden ruoka-aineiden saanti maalta oli aivan mahdoton, sillä rannat olivat vihollisen vallassa ja ne estivät kaiken yhteyden. Sentähden täytyi tyytyä niihin ruoka-varoihin, joita Hasselbergin varastossa oli tarjona eivätkä ne suinkaan olleet herkkusuita varten. Liha ja läski, joita useita vuosia oli säilytetty makasiinissa, oli niin kivettynyttä, että niitä olisi voinut käyttää ampuma-aineena. Leivässä eleli iloisimpia matoja ja — voi, "vaiti! siitä älä puhu koskaan." Metsän nälkäinen susi olisi kiitollisuudella kieltäytynyt syömästä ainoatakaan voileipää tuosta hirveästä tavarasta. Mutta kaikki tämä oli pienestä arvosta. Gaubineau oli isäntä. Gaubineaun rikas kuvitusvoima ja nopea kieli sai jokaisen uskomaan että "Lucullo söi Lucullon luona." ja kun pursseri vakuutti, että päivällinen voi ja piti kelvata mille ruhtinaalle hyvänsä, silloin haihtui epäilys ja laitokset maistoivat oikein hyvin.
"Maljanne, luutnantti Melander", lausui Gaubineau ja kohotti lasinsa oikean silmän korkeuteen. "Se apu, jonka annoitte evesti Herbuschille, kunnioittaa teitä. Itse olen saavuttanut ansioluettelooni samallaisen työn. Minä olin kolmantena upseerinaPallas-nimisellä laivalla, joka kuului englantilais-länsi-intialaiseen laivastoon. Jamaikan edustalla joutuiPallaskahakkaan erään ranskalaisen laivan kanssa. Muutamien hyvin tähdättyjen kanuunan laukausten perästä päätti meidän päällikkömme lopettaa kahakan hyökkäämällä. Meillä oli kiire, sillä Pallaksella oli mukanansa tärkeitä asiakirjoja amiraalille, ja siis ei meillä ollut hetkeäkään menettää. Me iskimme kokka-puumme ranskalaisen mesaanivantin väliin ja noin puolituntisen taistelun jälkeen olila belle Poulemeidän käsissämme. Sen päällikkö markiisi de Brissot loikoi haavoitettuna kannella ja minä huomasin, miten eräs merisotamiehistämme aikoi juuri antaa hänelle kuoliniskun. Minä estin lyönnin ja pelastin markiisin hengen. Vuoden perästä sain häneltä — hän oli äärettömän rikas — kalliin serviisin, joka oli 30,000 frankin arvoinen ja yhden tynnyrin portviiniä niiltä ajoilta, kun maanjäristys hävitti Lissabonin, ynnä erikoisen kiitollisuuskirjeen. Olettehan te Hasselberg juoneet sitä viiniä; minä vaan kysyn?"
"Ja minä vastaan, herra kapteeni, että se viini kelpaa vaikka itse jumalille", lausui pursseri. "En tahdo vannoa, mutta kahdeksantoista miljoonan ylös ja alas käännettyjen meritähtien kautta on se viini erinomaista, Mutta te tuhlaatte sitä, sillä kun minä viimeksi tarkastelin teidän viinikellarissanne, ei ollut tuota jaloa nestettä enää kuin 50 putelia jälellä."
"Niitä oli vaan 30 putelia jälellä ja ne olen testamentissani määrännyt lahjaksi Lordi Francis Camdenille, joka on tirehtöörinä englantilais-itä-intialaisessa komppaniassa ja jonka kanssa minulla on ollut kaikenmoisia asioita", lausui kapteeni. "Mutta eikös tämä lioitetusta lihasta tehty häränpaisti, hyvät herrat, ole erinomaisen hyvää? Vähäisen murempaa se tosin saisi olla, mutta kyllä se hyvällä purukoneella murenee suussa. Mitä! putinkia, elämmehän todellakin aivan ylöllisyydessä. Stevart! te saatte antaa kokille kiitoslauseen minun puolestani."
Vahtiupseeri tuli sisään ja ilmoitti, että päällikön laivalta puhallettiin merkkiä, jotka sisältävät käskyn rekaatille mennä uudelle risteilymatkalle samassa tarkoituksessa kuin edelliselläkin kerralla.
"Hyvä!" vastasi kapteeni. "TuoCort Adelerkummittelee yhtämittaa asianomaisten päässä, mutta sen kaapparilaivan kanssa lienee olla samoin kuin tuon 'lentävän hollantilaisen.' Yksi ryyppy, hyvät herrat, rappusilla ja sitte pois. On paljon hauskempaa saada purjehtia ominpäin kuin loikoa käskyn alaisena. Minä olen nähnyt hyviä unia ja ehkä onni on meille nyt suotuisampi kuin viime kerralla."
Puolituntia myöhemmin levittiBellonakaikki purjeensa matkalla eteläänpäin. Joku aika jälkeen läksi myös laivasto Öröstä ja meni Itämerelle.
Kuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalle.
Kun Ranck tuli takaisin sotajoukkoon oltiin siellä yhtä työttömänä kuin ennenkin ja joka silmänräpäys hyökkäystä joll'ei todellista tappiota Alavuudella odottava Rajevski sai olla rauhassa Suomen sotaväen sotamarskilta, joka mukavassa rauhassa lepäili niillä seppeleillä, joita hänen alusväkensä olivat hänelle hankkineet. Matkallansa sotajoukkoon Ranck suunnitteli yhtä ja toista, miten hän voisi tehdä jonkun rohkean kepposen viholliselle, jonka kautta hän saisi kuninkaan täyttämään antamansa lupauksen. Mutta kaikki tekemänsä suunnitelmat hän yhtä pikaa hylkäsi epäkäytännöllisinä. Hän huomasi aivan mahdottomaksi yksin tehdä mitään tärkeämpää eli arvokkaampaa. Hänen täytyi hankkia itsellensä apulaisiksi urhoollisia ja yhtä vähän kuolemaa pelkääviä miehiä, kuin itsekin oli, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä mihin vaaraan hyvänsä ja antaumaan hänen johtonsa alle.
"Ainoastaan Tiaisen ja hänen miestensä avulla voin saada aikaan jonkun loistavan urotyön", sanoi Ranck itseksensä. "Minun pitää ruveta pieneen sotaan ja siellä etsiä jotakin tilaisuutta toimimiseen. Tämä on ainoa mahdollinen ja käytännöllinen suunnitelma, jonka kautta saavutan tarkoitukseni."
Ensiksi etsei Ranck rykmenttinsä päällikön von Döbelnin. Hänen kehotuksestansa kertoi Ranck lyhyesti, mitä hänelle Ahvenanmaa-matkalla oli tapahtunut. Döbeln kuunteli häntä tarkasti ja teki sitten hänelle joukon kysymyksiä kuninkaasta ja etelä Suomen asemasta. Ranck puhui suoraan ja vapaasti, ja kun hän lopetti kertomuksensa, huudahti Döbeln innoissaan:
"Kaikki menee hiiteen. Kuningas on enemmän kuin puolihullu eikä kelpaa johtamaan minkäänlaisia sotapuuhia. Ne suosikit, joihin hän luottaa, ovat kunniattomia miehiä, jotka pilaavat kaikki viisaammat hankkeet. Meillä ei ole enää muuta tekemistä, kuin kaatua kunnialla. Minun on käsketty osastoni kanssa mennä Ilmajoelle ja Kauhajoelle majuri von Otterin osaston lisäksi, joka nyt on meidän äärimäisin oikea sivumme. Ehkä voimme siellä toimittaa jotakin ja sitä tarvittaisikin."
"Ilolla seuraisin urhoollisia asekumppaniani tälle matkalle", vastasi Ranck, "mutta sain kuninkaalta yksityisen tehtävän ja sentähden pyytäisin virkalomaa kuukaudeksi eli niille seuduin."
"Tavallisesti sanotaan, että kuninkaan palvelus on tehtävä ennen jumalanpalvelusta, ja vaikka kernaasti olisinkin tahtonut teitä mukaamme, täytyy minun kumminkin myöntää pyyntönne", vastasi Döbeln. "Mutta sanokaa minulle, mitä kuninkaan tehtävä koskee? En suinkaan ole utelias, mutta minua huvittaisi tietää, mikä älyn leimaus hänelle nyt on juontunut mieleen."
"Minun täytyy tunnustaa, että Hänen majesteettinsa antama toimi etunenässä koskee minun omaa onneani", vastasi Ranck suoraan. "Kuningas tarjosi minulle erään armonosoituksen määrätyillä ehdoilla, ja sitä koettaisin nyt täyttää. Jos se minulle onnistuu, niin olen saavuttanut koko maallisen pyrintöni päämaalin. Ellei se taas onnistuisi, niin minulla ei ole muuta neuvoa, kuin etsiä kuolemaani. Uskokaa minua, herra evesti, että ainoastaan välttämättömimmät asianhaarat vaativat minun pyytämään virkalomaa."
"Sitä en epäilekkään, enkä enää tahdo sitä tutkiakkaan", vastasi Döbeln. "Te olette esittäneet itsenne kylliksi niin urhoollisena sotilaana, ett'ei vähääkään voi epäillä teitä virkaloma-kuumeesta, niinkuin muita sotajoukkomme upseereja. Kaikenmoisilla syillä on moni niistä hakenut ja saanut lomaa matkustella sinne ja tänne. Ne ovat huonoja oireita eivätkä ennusta hyvää. Työttömyys on heikontanut ja tehnyt heidät välinpitämättömiksi. Toivon teille onnea ja menestystä edesottamisissanne!"
Ranck tarttui kunnioittavasti Döbelnin käteen, jonka tämä ojensi jäähyväisiksi. Vasta Juuttaan tappelutantereella tapasivat he sitten taas toisensa.
Evestiluutnantti Eek otti Ranckin vastaan avoimin sylin ja hänen luonansa tapasi Ranck vanhan Koiskisen, joka oli hyvin iloinen, kun taas näki hänet.
"Te olette hyvin paljon muuttolintujen kaltainen, sillä heidän tavallansa menette tekin usein luotamme, niin ett'ei kenkään tiedä minne aina matkustatte", lausui veteraani hymyillen. "Nyt toivon teidän toki jäävän luoksemme, vaikka vähemmäksikin aikaa. Voin teitä ilahuttaa sillä, että kumppaninne erittäin paljon kaipaavat teitä."
"Erään kuninkaan antaman toimituksen tähden täytyy minun taas jo huomenna lähteä täältä", vastasi Ranck, "ja sen syyn tähden olen pyytänyt ja myös saanutkin virkalomaa. Olen tullut tänne ilmoittamaan tuloani ja sanomaan jäähyväisiä."
Eek ja Koiskinen katsoivat molemmat kummastuneina Ranckiin. Se oli luonnollista, ett'ei Ranckin pikainen lähtö miellyttänyt heitä.
"Ettehän ole vielä näyttäneet uusia olkapolettiannekaan taistelutantereella", lausui Eek ivallisella äänellä, "ja tilaisuus siihen kohta ilmestyy, jos vaan viivytte vähän aikaa sotajoukossa. Kuninkaan antama toimitus ei liene niin tärkeä, ett'ei se myöntäisi teille kahakkaa vihollisen kanssa, vai miten?"
Ranck tunsi itsensä vähän loukatuksi Eekin sanoista, mutta hän muisti ne suuret hyvät työt, jotka Eek oli hänelle tehnyt, ja vastasi sentähden tyynesti:
"Saamani toimitus koskee juuri kahakkaa vihollisen kanssa, kentiesi oikein ankaraakin. Huomenna menen etsimään Tiaista ja hänen vapaajoukkoansa, ja niiden avulla on aikomukseni täyttää minulle annettu tehtävä. Jos jään henkiin enkä kaadu taistelussa, niin sitten tulen lakkaamatta ottamaan osaa sotajoukon kohtaloista. Uskokaa minua, ett'en etsi lepoa enkä iloa, vaan päinvastoin menen etsimään vaaroja ja kentiesi kuolemaa."
Hän puhui totisena ja tyynesti, joka syvästi vaikutti molempiin kuulioihin. Paino hänen sanoissansa ilmaisi, että hän puhui totta. Koiskisen kasvoissa näkyi syvä liikutus. Hän katsoi Ranckiin sellaisilla katseilla, että ne ilmaisivat sydämellisintä osanottavaisuutta ja Eek ojensi hänelle kätensä samalla kuin hän lausui:
"Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä sanoillani. En ole aina hyvällä tuulella ja silloin kieleni puhuu usein suun vieressä. Älkää huoliko mitään lauseistani. Terve tuloa, kun taas saatte aikaa siihen. Nykyjään ei täällä olekkaan tilaisuutta seppeleiden hankkimiseen."
"Ja minulla olisi hyvä halu seurata teitä Tiaisen luo, saadakseni vähän hengittää ruudinsavua, josta täällä on puutos", lausui Koiskinen. "Mutta vanha ukko olisi kentiesi teille vaan haitaksi. Paras on, että nuoret hoitavat itse itseänsä. Tervehtäkää kumminkin sukulaistani ja sanokaa hänelle, että hän on mies, joka saattaa maallensa kunniata."
Paavon seuraamana jätti Ranck seuraavana aamuna leirin ja ohjasi matkansa sinnepäin, missä tiesi Tiaisen pitävän pääkortteeria. Heidän hyvät ja vahvat hevosensa juoksivat aika kyytiä eteenpäin. Siellä ja täällä leirin lähistössä harjoitettiin mäkilöillä miehistöä ja rumpun pärinä sekaantui lintujen viserryksiin. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Toivo, että kuningas myöntäisi hänen pyyntönsä, joka tuottaisi hänelle niin sanomattoman paljon onnea ja suloisuutta, kuvitteli hänen eteensä ihanimmin hymyileviä tauluja, joissa Hanna Tiaisella oli etevin sija. Hän oli Ranckin ihanne, se piste jonka ympärille hänen toiveensa keräytyivät ja johon hänen ajatuksensa aina palasivat.
Ilman mitään häiritseviä seikkailuja saapui hän Karjalais-päällikön pääkortteeriin, mutta se oli tyhjä. Eräältä vanhalta talonpojalta, joka asui lähistössä, sai hän kuulla, että Tiainen miehinensä noin viikko sitten oli lähtenyt niiltä seuduilta, mutta minne hän oli mennyt, sitä ei ukko tietänyt. Hän luuli Tiaisen joko liittyneen Sandelsin joukkoon eli omin neuvoin tekevän partioretkiä vihollista vastaan. Siitä paikasta, jossa Ranck oli nyt, oli Sandelsin osastojen luo lähemmäs 50 peninkulmaa, sillä Sandels vehkeili Kuopion seuduilla. Tämä matka veisi häneltä paljon kallista aikaa. Hän hylkäsi sentähden Tiaisen etsimisen ja päätti sen sijaan kääntyä eteläänpäin, etsiäksensä ystävänsä ja aseveljensä, vanhan tuttavamme vääpeli Rothin, jonka hän luuli oleskelevan Ruoveden seuduilla, ja saada häneltä tarvittavansa avun. Sillä tiellä, jota hänen täytyi kulkea sinne päästäksensä, oli paljon suuria vaaroja. Rajevskin joukot täyttivät ne seudut ja hänen miehiänsä kuleksi kaikkiaalla. Sentähden vaadittiin suurta varovaisuutta ja viisautta, jos mieli hätyyttämättä päästä niiden ohitse. Mutta Ranck luotti älykkäisyyteensä ja onneensa ja alkoi miehuullisesti matkansa.
Pihlajavedellä sai hän kaikellaisia ilmoituksia Rothista, jonka urotyöt olivat jokaisen suussa. Roth oli juuri hiljakkoin hävittänyt kaksi kuormastoa Ruovedellä ja yhden Kurussa, jonkatähden Rajevski joutui erittäin tukalaan asemaan. Rothin toimesta oli Wirtain silta hävitetty, niin ett'ei vihollinen sen hautta voinut saada mitään apua. Hämeenlinnan tie oli Rothin vapaajoukkojen vallassa, jotka estivät vihollisen peräytymistä siltä suunnalta. Keräämällä kaikki venheet ja alukset, jotka olivat Ruoveden rantamilla, oli hän hankkinut itsellensä melkoisen laivaston, jolla kokonaan hallitsi sen seudun suurija vesistöjä, nousi maalle milloin halutti ja ryösti kuin muinoiset viikingit. Tämän merivoiman päälliköksi oli Roth nimittänyt urhoollisen ja kokeneen Spof-nimisen miehen. Ilmoituksissaan ylipäällikölle mainitsi Rajevski, että maalla häntä häiritsi kenraaliSpuffja vesillä amiraali Roth, jotka arvonimet molemmat urhoolliset asekumppanit saivat pitää jälestäkin päin niinhyvin omilta maanmiehiltään kuin vihollisiltakin.
Pihlajavedellä kulkevan huhun mukaan oli Roth viimeksi ollut näkyvissä Kurun lähistössä, ja Ranck päätti etsiä häntä sieltä. Suurella vaivalla onnistui hän vuokraamaan venheen, jonka omistaja korkeasta maksusta otti viedäksensä hänen Kuruun. Muutamia päiviä varustettuaan, oli Ranck valmis lähtemään tälle pitkälle vesimatkalle. Venheen kuljettaja, Taavi, oli ottanut kaksi miestä mukaansa miehistöksi ja soutajiksi. Paavon toimena oli ruokavarain hoitaminen ja ruoan valmistus. Aseita ja ampumavaroja oli otettu mukaan kylliksi, ja siten varustettuina alkoivat he matkansa Ruoveden ihanilla vesistöillä, joiden monet lahdelmat, koivujen koristamat rannikot ja lukemattomat, suurempia ja pienempiä puita kasvavat, viheriöitsevät saaret eivät ainoastaan luoneet mitä miellyttävämpää vaihettelevaisuutta, mutta tarjosivat myös turvaa ja suojaa näillä vesillä vehkeilevälle voimalle, jolla täältä oli tilaisuus lukemattomiin väijymisiin, piilottelemisiin ja hyökkäyksiin. Venheestä nähtiin, miten useita kasakkaparvia käveli ympäri rautoja, joka todisti, että vihollinen oli varoillaan, peläten Rothin ja hänen kumppaninsa tekevän taas jonkun kepposen. Väliin ampuivat kasakat muutamia laukauksia venettä kohden, mutta he aina kulkivat niin kaukana rannasta, ett'ei pyssyt kantaneet heidän luoksensa, vaan kuulat putoilivat veteen. Näitä turhia yrityksiä tervehtivät venheessä olijat naurun rähätyksellä ja hattujen huiskuttamisella, väliin myös laukauksella takaisin, jolla oli yhtä vahingoittamaton vaikutus kuin vihollisenkin kuulilla.
Kolmantena päivänä Pihlajavedeltä lähdettyä tavattiin eräs venhe, jota huudettiin luokse, että saataisiin tietää uutisia. Sen perämies kertoi, että Roth muutamia päiviä sitten oli valloittanut suuren leipä- ja jauhokuormaston ja toisen 73 hevoskuormaa suuruisen Orivedeltä tulevan kuormaston. Viimeksi mainittua suojelemassa ollut majuri, nuorempi upseeri ja 19 miestä, oli hän osiksi vanginnut, osiksi tappanut; saman oli hän tehnyt vesillä eräälle toiselle upseerille soutajineen. Muutamia päiviä senjälkeen otti hän erään suuren venäläisen aluksen, johon oli lastattu 500 kulia jauhoja. Rajevskin asema tuli yhä tuskallisemmaksi, hän oli melkein ilman ruokavaroja, ilman määräyksiä ylemmistä paikoin, ilman yhteyttä muiden joukkojen kanssa, niin ett'ei ensinkään tietänyt siitä, mitä heillä tapahtui. Jos Ruotsin ylipäällikössä olisi ollut vähänkin päättäväisyyttä, olisi Rajevski joukkoneen ollut perin pohjin hukassa. Turhaan ilmoitti Roth tästä seikasta ja kehoitti hyökkäykseen vihollista vastaan. Pelkurimainen Klingspor ei kuunnellut näitä, vaan jäi samallaiseksi alusta loppuun asti.
Neljännen päivän aamuna Pihlajavedeltä, lähdettyä, kun oltiin noin neljä peninkulmaa Kurusta, kuultiin etelästä päin vilkasta kiväärinpauketta, josta Ranck päätti, että siellä kahakoittiin vihollisen kanssa. Hän kiiruhti matkaa ja purjeen sekä airojen avulla kiitikin venhe aika vauhtia. Noin puolen tunnin kulkemisen perästä huomattiin nuo mustat linjat aluksiksi, jotka olivat kiivaassa taistelussa. Liput näyttivät, että ne olivat suomalaisia ja venäläisiä, jotka tässä taistelivat toisiansa vastaan, ja Ranck otaksui, että hänen ystävänsä Roth taas oli vihollisen jäljillä ja toimittamassa uutta, loistavaa urotyötä. Ranck kiirehti soutajiaan, sillä hän hehkui innosta, saada ottaa osaa taisteluun. Hän antoi hinata Ruotsin lipun mastonhuippuun. Kiväärit ja välkkyvät aseet olivat valmiit ja Ranck ohjasi venheensä täydessä vauhdissa erästä yksimastoista vihollisen alusta vastaan, jonka syvässä oleva runko näytti, että se oli täyteen lastattu kuormastoalus.
Ranckin ja hänen miestensä oli helppo hypätä tuon matalan laidan yli vihollisen laivan kannelle, varsinkin kuin siellä oltiin kokonaan säikähtyneinä. Ainoastaan muutamat kasakat koettivat piikeillänsä työntää takaisin tunkeuvia, mutta suurempi osa miehistöstä, äkillisen pelvon valtaamina, pakkautuivat yhteen läjään vastakkaiselle puolelle, koettivat hypätä venheesen ja paeta lähimmäiselle rannalle. Ranck ja hänen miehensä ampuivat noita onnettomia joukottain ja pian oli alus heidän vallassansa sekä jälellä oleva miehistö ajettu kannen alle. Ruotsin lippu nostettiin ja oli todistajana Ranckin voitosta. Samaan aikaan olivat suomalaiset venheet anastaneet kaikki muut vihollisten kuormastoalukset ja venheet, niin että heidän voittonsa oli täydellinen. Voittohuutoja kaikui ympäristöllä ja melkein tyynellä vedenpinnalla näkyi tuossa sellainen elon ja merkillisyyden kuva, että sitä mielihyvällä katseli.
Kun Ranck juuri oli tarkastamassa saalista ja vankeja, tuli eräs venhe aluksen sivulle ja kohta senjälkeen näkyi pyöreä, pienenläntä mies astuvan laidan yli kannelle. Punaset posket, lystikäs hymyily suun ympärillä, pönähkä maha, hyväluontoisesti tirrottavat pienet silmät eivät olleet kenenkään vähemmän henkilön kuin itse "amiraali" Rothin, jonka Ranck heti tunsi ja jota hän ilosta huudahtaen ja avoimin sylin kiiruhti ystävällisesti ottamaan vastaan.
Roth tirritti kummastuneena vieraasen upseeriin, jolle hän teki kunnian-osoituksen, tuntematta vanhaa tuttavaansa. Ranck nauroi.
"Mitä! ettekö tunne enää minua, oletteko unhottaneet entisen ystävänne ja aseveljenne?" huudahti hän. "Onko nimi Ranck kokonaan unhottunut mielestänne, eli olenko näöltäni niin muuttunut, ett'ette tunne enää kuka minä olen, vaan seisotte ja katselette minua suu selällään ja silmät tirrallaan?"
"Kah, todellakin se olette te, jonka minä luulin jo olevan sekä kuollut että haudattu", huusi Roth ja vastasi Ranckin ystävälliseen tervehdykseen. "Missä herran nimessä te olette olleet? Huomaan, ett'ette ole olleet työtönnä, sillä olette vaihtaneet korpraalin univormun upseerin poletteihin, jonkatähden en teitä heti tuntenutkaan. No, olkaa sydämellisesti tervetullut, herra upseeri. Te varmaan otitte tämän venäläisten suurimman aluksen?"
"Aivan niin, herraamiraali", vastasi Ranck, "en kumminkaan yksin, vaan Ojan Paavon ja kolmen muun ripeän miehen avulla. Olin juuri etsimässä teitä yksityisten asiain tähden, kun kuulin kiväärin pauketta ja tulin parhaasen aikaan, että sain minäkin osani taistelusta. Koko kahakka oli vaan leikin tekoa ja täytyy suoraan tunnustaa, että venäläiset tappelevat paljon paremmin maalla kuin muutamaa jalkaa syvällä vedellä."
"Te olette aivan kun ennen, mutta huolimatta siitä ei teidän urotyötänne unhoteta", vastasi Roth. "Jos olisin kuningas, niin sanoisin teille: saatte pyytää jonkun armo-osoituksen. Nyt voin ainoastaan sanoa kiitoksen hyvästä avusta ja kutsua teitä maalle, jossa minulla on tarjota teille hyvä aamiainen ja jossa saamme puhella enemmän keskenämme. Tämän kuormaston nappaaminen tekee varmaan Rajevskille suuremman vahingon, kuin jos olisi menettänyt kokonaisen tappelun, sillä hänen täytyy luopua nykyisistä paikoistansa ja vetäytyä Hämeenlinnaan."
Ranck katseli kummastuksella tuota vaatimatonta miestä, joka, älykkäästi käyden tuota pientä sotaansa, oli saattanut kokonaisen sotajoukon mitä tukalampaan asemaan, tuottanut Rajevskille enemmän surua ja pannut hänen sotajoukkonsa täällä suurempaan vaaraan, kuin Klingspor ja kaikki hänen yrityksensä tähän asti ja vastedeskin.
Ystävykset menivät "amiraalin" venheesen ja nousivat vasemmalle rannalle, johon vapaajoukko Spofin johdolla oli asettanut leirinsä. Täällä oli koolla noin 1,500 miestä, suurimmaksi osaksi talonpoikia, joilla parhaasta päästä oli aseina vanhoja pyssyjä, nuijia viikatteita ja heinähankoja. Tällä aivan harjoittamattomalla miehistöllä olivat Roth ja hänen kumppaninsa Spof voittaneet lukemattomia voittoja, hävittäneet, polttaneet ja ryöstäneet vihollisen varastoja ja kuormastoja, häirinneet venäläisiä takaapäin, sivuilla ja kokonaan katkaisseet heidän keskenäisen yhteytensä. Roth oli herättänyt joukossaan samallaisen sankarihengen ja isänmaan rakkauden, kuin hänellä itselläänkin oli. Nyt saadusta voitosta iloittiin koko leirissä sanomattomalla riemulla. He syleilivät toisiansa ja ilmoittivat ilonsa jos jollakin tavoin. Spof tervehti ensimäiseksi kumppaneitaan. Hän oli pitkä, laihanpuolinen mies ja noin 40 vuoden vanha. Hänen parrakkaista kasvoistansa säteili pari suurta mustaa silmää, jotka ilmaisivat miehuutta ja päättäväisyyttä. Hänellä oli oikein pulska sotilaan vartalo. Varmaa on, että useita sellaisia alempi-arvoisia miehiä, kuin Roth ja Spof, löytyi Suomen sotajoukossa, vaikk'eivät saaneet tilaisuutta näyttää ja ilmaista itseänsä, vaan nukkuivat, veltostuivat, sekoittuivat joukkoon ja tulivat samallaisiksi tyhjäntoimittajiksi kuin kumppaninsakin. Heillä ei ollut mitään ylenemisen toivoa, jonkatähden useat kävivät alakuloisiksi. Heidän nimensä jätettiin unhotuksiin ja kiittämättömyyteen, sen sijaan että heitä olisi pitänyt elähyttää toivolla ja vakuutuksella, ett'ei heidänkään uhraustansa kuninkaan ja isänmaan edestä unhotettaisi historiassa, tuossa todellisen kunnian temppelissä, vaikka se jäisikin muitta palkinnoitta.
Kun aamiainen oli syöty, jossa Spof myös oli osallisena, ja Ranck oli jäänyt kahdenkesken isäntänsä kanssa, kertoi hän Rothille matkansa tarkoituksen ja kuninkaalle antamansa lupauksen.
"Koko toivoni riippuu teihin", lopetti Ranck, "ja jos ette auta minua toimittamaan jotakin oikein seikkailumaista sankarityötä, niin ei kuningas luultavasti koskaan täytä minun pyyntöäni. Se koskee kokonaan minun yksityistä asiaani, mutta on niin tärkeä, että koko elämäni onni ja suloisuus riippuvat siitä."
"Hm! jos asiat ovat sillä kannalla, niin miettikäämme, mitä voisimme tehdä", vastasi Roth. "Sellaisten kepposten tekeminen, joita olen tähän asti toimitellut, ei riitä teidän tarkoitukseenne. Kumminkin olen niin hyvin itse kuin joukkonikin teidän käytettävänänne ja käskettävänänne, sillä, jos jotain saamme toimitetuksi, on se tapahtuva teidän nimessänne, jos teille siitä on tuleva jotakin hyötyä. Olen iloinen nähdessäni teidän luonani ja yhtä iloisena näen teidän arvonne kohonneen, olkaa siitä vakuutettu. Älkää olko epätoivoisena, sillä sodassa aina sattuu arvaamattomia seikkoja ja onni on rohkean kumppanina."
Vilpittömällä ilolla otti Ranck vastaan vääpelin lupauksen ja samana päivänä esitettiin sankarimme vapaajoukon miehille, jotka tervehtivät häntä kaikuvilla riemuhuudoilla. Muutamat Ranckin johtamat onnistuneet hyökkäykset vihollisten vartioita vastaan saavuttivat hänelle joukkojen luottamuksen. Viimeisen kuormaston menettäminen pani Rajevskin sellaiseen epätoivoiseen asemaan, että hän oli pakoitettu kutsumaan kokoon etevimmät päällikkökunnasta, kuullaksensa heidän neuvojansa. Kokous pidettiin Alavuudella. Yksimielisesti päätettiin palautua Hämeenlinnaan. Tuo alhainen vääpeli oli voittanut venäläisen kenraalin ja läksyttänyt ruotsalaista sotamarskia, joka sitä ei ollut käsittävinään. Roth vetäysi vapaajoukkoneen aina Harjuun asti ja Spof laivastollaan vartioitsi läheisiä järviä.
Eräänä päivänä meni Ranck noin 70 miehen kanssa oikealle rannalle tarkastelemaan vihollisen liikkeitä, kun varmuudella tiedettiin, että venäläiset varustausivat lähtemään matkalle. Puolenpäivän aikana odotti joukko metsässä erään mäen rinnassa lähellä maantietä, kuin kiiruussa huomattiin tulevan useita vaunuja, vahvan kasakkajoukon saattamana. Ranck komensi heti lähtöön, lähetti osan joukostansa vastakkaiselle suunnalle sulkemaan tietä ja hyökkäsi itse jälellä olevien etunenässä vihollisen päälle. Ranck huomasi, että toisesta vaunusta rivissä hyppäsi ulos nuori mies ja jakoi käskyjä kovalla äänellänsä. Hän oli puettu kenraalin univormuun ja hänen rinnoillansa kiilteli useita kunniamerkkejä. Hänen miehuutensa ja kuolemaa-pelkäämättömyytensä vaikutti sähkön tavoin hänen joukkoonsa. Kasakit taistelivat tavattomalla urhoollisuudella ja Ranckin täytyi vetäytyä takaisin. Niin pian kuin tie oli vapaa, jatkoi matkue kulkuansa. Ell'ei Ranck olisi jakanut joukkoansa, vaan hyökännyt koko joukollaan, niin olisi taistelu saanut toisellaisen lopun. Haavoitetuilta venäläisiltä, jotka joutuivat Ranckin käsiin, saatiin tietää, että tuo onnellisesti pakoon päässyt kenraali ei ollut mikään vähempi henkilö, kuin nuori kenraali-luutnantti kreivi Kamenski, joka meni päästämään Rajevskia päällikkyydestä ja ottamaan itse pohjoisläntisessä ja keski Suomessa olevien vihollisjoukkojen päällikkyyttä. Kamenskin kahtena edellisenä vuonna Preussin sodassa tekemät loistavat urotyöt olivat hankkineet hänelle hyvin ansaitun maineen. Tultuansa sotajoukkoon vapautti hän heti Rajevskin suurista murheistansa. Mutta Rothin lakkaamattomat hyökkäykset pakoittivat hänen kuitenkin vetäymään kahdessa kolonnassa takaisin Hämeenlinnaan. Tätä peräytymistä koetteli hän peittää siten, että oli teettävinään hyökkäysliikkeitä evesti Wlastoffilla Saarijärvelle ja evesti Sabanejeffillä Orivedelle ja onnistuikin siten pitämään Klingsporin työttömänä kuin myös asettamaan Rothin hyvin tukalaan asemaan, kun tämä ei voinut kau'emmin turvautua sotajoukkoon.
"Meidän täytyy — ikävä kyllä — jättää ryöstöasemamme ja vetäytyä takaisin sotajoukkoon", lausui Roth surullisella äänellä Ranckille, joka oli hänen seurassansa. "Sabanejeffin suurempi voima ahdistaa meitä joka puolelta ja selvästi näkyy, että meidän hyvät päivämme ovat loppuneet. Mutta sitä ennen on meidän tehtävä se loistava urotyö, jota te niin suuresti olette ikävöineet. Kau'an mietittyäni on vihdoinkin päähäni pöllähtänyt hyvä aate."
Ranck, joka kättänsä vastaan nojautuneena ja hyvin alakuloisena ajatteli kuninkaalle täyttämätöntä lupaustansa, katsoi näitä sanoja kuullessaan äkkiä ylös ja loi kysyvän silmäyksensä Rothin kasvoihin.
"Antakaa minunkin kuulla suunnitelmanne", lausui hän. "Minun on jo aika toimia ja olen valmis mihin seikkailuun tahansa."
"Meidän pitää hyökätä ja valloittaa Tampere viholliselta", vastasiRoth totisena ja vakavana, joka sai Ranckin silmät säteilemään.
"Oivallinen aate, jos se vaan olisi mahdollinen", lausui Ranck. "Tampereella on vahva puolustusväki ja luultavasti on sen komentaja varoillaan."
"Oletteko jo menettäneet itseenneluottamuksen ja pidättekö asian mahdottomana, niin älkäämme puhuko siitä enää", lausui Roth myhäillen. "Mutta muuten sanon teille, että tiedustelijaini kautta olen saanut varman tiedon, että Tampereen miehistönä ei ole enempää kuin tuhat miestä, että evesti Froloff on siellä komentajana, ja hän on vanha ruutiukko, joka juo paloviinaa aamusta iltaan ja makaa öillä kuin tukki. Neljällä sadalla joukostamme valitulla otamme Tampereen yhtä helposti kuin jos ottaisimme näppeen nuuskua. Siellä kau'emmin oleminen on meille aivan mahdoton, sillä Kamenski on kintereissämme. Mutta kun vaan olemme neljäkymmentä-kahdeksan tuntia kaupungin herroina, niin olette täyttäneet kuninkaalle antamanne lupauksen ja siten on tarkoitus voitettu. Että aivan vihollisen nenän edessä anastaa häneltä linnoitetun kaupungin, on sellainen urotyö, että minun mielestäni sotamarskin sauva pitäisi olla teidän palkintonne siitä."
Ranck ojensi vääpelille kätensä.
"Te olette uskollinen ystävä, joka rohkealla ehdotuksellanne tarkoitatte ainoastaan minun onneani", lausui hän. "Jumalan nimessä koetelkaamme, minä en siinä säästä enemmän henkeäni kuin vertanikaan. Milloin teemme koetuksen?"
"Jo aamulla pitää meidän lähteä liikkeelle, päästäksemme yön tullessa sinne, ja silloin alkaa hyökkäyksemme", vastasi Roth. "Meidän pienet aluksemme eivät kannata muuta kuin noin 400 miestä tavaroineen tarpeineen. Niinpian kuin kaupunki on vallassamme, lähetämme heti siitä tiedon sotajoukon päällikölle ja pyydämme apua. Klingsporin nimi ja maine ovat takauksena, ett'ei sieltä apua tule, mutta teidän urotyönne tulee tunnetuksi ja ilmoitetuksi kuninkaalle."
Heti tehtiin valmistukset tuota rohkeata yritystä varten ja Spof keräsi kaikki kelpaavat alukset, joilla joukko oli kuletettava. Seuraavana aamuna oli kaikki valmisna ja lähdettiin kulkemaan oikeanpuolista rantaa, jossa labyrinttimaiset metsittyneet saaret sulkivat rannalta näköalan ja estivät siten huomaamasta noita piiloteitä kulkevia aluksia. Koko matka oli niin tarkasti mietitty ja tehtiin niin varovasti ja viisaasti, että kuin pimeän tultua laivasto joutui rannalle noin neljännes peninkulmaa Tampereelta, niin ei kenkään ollut huomannut sitä, eikä kaupungin komentajalla ollut pienintäkään aavistusta uhkaavasta vaarasta, vaan tapansa mukaan joi hän itsensä humalaan ja nukkui sen jälkeen kaikessa rauhassa ja huolettomuudessa.
Seisahduttiin lähelle rantaa siksi kuin pimeys täydelleen peitti seudut. Rothin suunnitelman mukaan jaettiin joukot kahteen osaan, joista yhden piti hyökätä maan puolelta Ranckin johdolla ja toisen Rothin johdolla järven puolelta. Kun molemmat osastot olivat paikoillaan, niin oli raketilla annettava merkki hyökkäyksen alkamiseen yht'aikaa. Kaikki seikkailussa osalliset olivat hyvin innostuneet sen onnellisesta päättymisestä, joka oli loistavalla tavalla lopettava ne muistorikkaat urotyöt, joita nämä miehet olivat tehneet.
Tampereen ympärillä oleva linnoitus oli hyvin alkuperäistä laatua, pääasiallisesti maavalleja. Järven puolella oli muutamia vähäpätöisiä kivivarustuksia. Vihollinen ei ollut juuri pitänyt huolta tämän tärkeän paikan linnoittamisesta. Luottaen siellä olevaan sotajoukkoon ja nähden miten maan puolustajat lakkaamatta vetäysivät takaisin, luultiin oltavan täydessä turvassa hyökkäyksiä vastaan, eikä löytyvän mitään peljättävää.
Mutta siinä petyttiin.
Ranck tuli ensin joukkoinensa määrätylle paikallensa. Kuu, joka nyt alkoi kolmatta neljännystänsä, kohosi läheisen metsän takaa. Taivas oli tähtikirkas ja vieno koillistuuli puhalsi. Suomalaiset olivat aivan huomaamatta tulleet eteläisen vallin juurelle. Helposti kuuli vahtien askeleet ja näki heidän kiiltävät aseensa välkkyvän. Suurella kärsimättömyydellä odotti Ranck sovittua merkkiä. Vihdoin kohosi raketti ilmaan ja yht'aikaa sen kanssa antoi Ranckikin käskyn hyökkäykseen. Joukkonsa etunenässä kiipesi hän vallille. Ranckin käsi oli vahdin kulkussa ennenkuin se ennätti virkata mitään. Koko kaupunki oli vaipunut syvimpään uneen. Torilla yhdistyivät molemmat osastot toisiinsa. Roth oli miehineen tunkeutunut kaupunkiin järven puolelta yhtä helposti. Mentiin kasarmiin, rynnättiin huoneihin, anastettiin aseet ja tehtiin upseerit ja sotamiehet vangeiksi sänkyissään. Ei mitään linnoitettua kaupunkia ole koskaan niin helpolla valloitettu. Ei veren tilkkaa ollut vuotanut, ja kuin aamu valkeni, näkivät hämmästyneet ja kummastuneet asukkaat Ruotsin lipun liehuvan linnoituksesta. Tulevan koston pelvosta eivät asukkaat vapaasti uskaltaneet näyttää iloansa. He pysyivät piilossa ja sulkeutuivat huoneihinsa. Hekin pitivät varmana, että suomalaisten valta pian oli loppuva, sillä Kamenski, tapauksesta tiedon saatuaan, oli varmaan lähettävä joukkoja valloittamaan kaupunkia takaisin.
Ennenkuin aamu-aurinko nousi olivat kaikki vihollisten varastot ja säiliöt kaupungissa poltetut. Ne aseet, joita ei voitu kulettaa mukana eli muuten käyttää, heitettiin järveen, vallilla olevat kanuunat kiilattiin umpeen ja siten tehtiin viholliselle useampien miljoonien ruplien vahinko. Heti kaupungin valloitettua lähetettiin Paavo sanansaattajana kenraali Adlercreutzin luokse ilmoittamaan hänelle asian onnistumisesta. Ranck lähetti seuraavan kirjeen:
Herra kenraali!
Rothin vapaajoukko on minun johdollani onnistunut hyökkäämään ja valloittamaan Tampereen kaupungin ja linnoituksen. Voittomme on täydellinen. Kaikki vihollisen varastot ovat poltetut; ruudit, ampumavarat ja aseet hävitetyt. Jos tahdotte lähettää meille apua, niin pidämme neljäkymmentä kahdeksan tuntia kaupungin vallassamme. Kamenski on Orivedellä ja me odotamme joka hetki hänen joukkojensa hyökkäystä. Peräytymistämme varten meillä on vaan vähäinen luku pieniä venheitä ja emme sentähden voi kau'an olla asemassamme.
Tampereen asukkaat osoittavat suurta ystävällisyyttä. Vääpeli Roth ja alaupseeri Spof ovat tässä tilaisuudessa esittäneet uusia näytteitä uutteruudestaan ja urhoollisuudestaan. Miehistö ilman eroituksetta on näyttäytynyt kelpo sotilaina ja arvokkaina isänmaan poikina.
Kustaa Ranck.Luutnantti Porin rykmentissä.
Kun Adlercreutz sai tämän ilmoituksen, ei hän aluksi rohjennut uskoakkaan sen sisältöä. Mutta Ojan Paavon suullinen kertomus poisti kohta kaikki epäilykset. Tämä urotyö oli aivan rohkean kenraalin mielen mukainen ja hän kummasteli sitä. Heti lähetti hän Ranckin kirjeen kuninkaalle ja liitti siihen kauniimpia kiitossanoja. Kustaa Adolf itse kummastui suuresti, ja vaikka tuo ahdasmielinen kuningas ei kyllin voinut käsittääkään, mitä nämä sankarit niin pienillä varustuksilla olivat aikoihin saaneet, piti hän kumminkin Tampereen valloittamisen erinomaisempana urotyönä ja mumisi itseksensä:
"Hän on täyttänyt lupauksensa ja minä myönnän sen armon, jota hän niin hartaasti rukoili."
Aivan luonnollista oli, ett'ei Ranck saanut mitään apua. Wenäjän sotaväen asema Tampereen lähellä, Klingsporin päättämättömyys ja toimintakyvyn puute vaikuttivat, että leirissä oltiin tavallisessa levossa ja annettiin Ranckin ja hänen asekumppaninsa hoitaa itseänsä niin hyvin kuin voivat.
Varhain samana aamuna, kuin ruotsalainen vapaajoukko valloitti kaupungin, meni Ranck komentajan evesti Froloffin luokse, kun se juuri, hieroen silmiänsä, huusi palvelijansa tuomaan tavallista aamupaukkuansa, joka oli suuri viinakolpakko.
Vanhan palvelijan sijasta astui Ranck täydessä univormussaan hänen sänkkynsä luokse ja tervehti hymyillen evestiä: "hyvää huomenta, herra komentaja."
Froloff nousi istuallensa sänkyssä ja katsoi Ranckiin suu seljällään ja silmät hurjasti tirrottaen.
"Kaikkien pyhimysten ynnä suurien ja pienien paholaisten nimessä kysyn teiltä, mitä tämä merkitsee?" huudahti evesti ja hänen harmaat viiksensä kohosivat pystyyn niinkuin ärsytetyn villisian harjakset.
"Että te, herra komentaja, samoinkuin kaupungin puolustusväkikin olette minun vankini", vastasi Ranck, "sillä sill'aikaa, kuin te kylliksi uinahditte, olemme me, teidän ystävänne, valvoneet ja valloittaneet teiltä Tampereen."
Komentajan viikset painuivat alas siinä silmänräpäyksessä ja hänen pystyisen nenänsä mansikkamainen väri muuttui aivan liituvalkeaksi.
"Onko se mahdollista!" huusi hän. "Sitte on loppu Gregorius Froloffin kanssa ja Siperia tulee uudeksi kodikseni. Jumala varjele tsaaria, kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Miekkani on tuolla nurkassa. Ottakaa se, herra upseeri, ja ukko Froloff on vankinne." — — —
Mitä Kamenskin luultiin tekevän, tapahtuikin. Kolmantena päivänä kaupungin valloittamisen jälkeen kertoi tiedustelija, että suuri joukko venäläistä sotaväkeä, varustettuna piiritystykistöllä, oli tulossa Tampereelle ja että vihollinen oli odotettavissa tuossa tuokiossa. Sentähden päätettiin jättää kaupunki, oltua siellä herroina viisikymmentä kaksi tuntia. Suuri vahinko oli kumminkin viholliselle tehty polttamalla heidän varastonsa, ja siihen saatiin tyytyä. Kun lähestyvien venäläisten etujoukot alkoivat näkyä, oli koko vapaajoukko venheissä, menettämättä ainoatakaan miestä. Kun Ranck oli omin käsin vetänyt alas ruotsalaisen liehuvan lipun, läksi hän viimeisenä kaupungista. Hurraahuutojen kaikuessa ja kiväärien paukkuessa eteni pieni laivasto rannasta ja saapui leiripaikkaansa ilman esteitä. Täällä hajoitti Roth miehensä ja kiitti näitä urhoollisia, joiden avulla hän oli tehnyt monta loistavaa urotyötä. Avutta ja turvatta Suomen sotajoukolta ja kaikilta puolilta Sabanejeffin joukkojen uhkaamana, täytyi hänen surullisella sydämellä hyljätä ryöstötoimensa ja koettaa pyrkiä taas siihen sotajoukkoon, josta hän oli lähtenyt. Jos Roth olisi voinut jatkaa Kamenskin takapuolen ja sivujen häiritsemistä ja väliin anastaa eli hävittää hänen kuormastojansa, niinkuin oli Rajevskille tehnyt, niin yhtä vähän edellinen kuin jälkimäinenkään olisi voinut oleksia niillä seuduin.
Eron hetki oli käsissä. Vapaajoukon miesten silmistä virtasi kyyneliä, sillä jokainen huomasi, että kun Rothinmoinen mies kerran vetäysi takaisin, niin silloin oli vähän, josko enää ollenkaan toivoa isänmaan pelastamisesta. Yhteinen huuto: eläköön Suomi! eläköön urhoollinen johtajamme! kaikui eron hetkellä, jonka jälkeen he pienissä joukoissa metsien halki vetäysivät kotiseuduillensa, kertoaksensa ystävillensä ja maanmiehillensä kaikista niistä taisteluista, joita olivat taistelleet "amiraali" Rothin ja hänen asekumppaninsa "kenraali" Spofin johdolla. Meidän tietääksemme ei kumpanenkaan näistä uroista saanut minkäänlaista palkintoa niistä töistään, joita olivat tehneet kuninkaalle ja isänmaalle. Heidän nimensä on kumminkin historia säilyttänyt ja siinä kunniantemppelissä ynnä lauluissa ja tarinoissa tulee heidän nimensä ainiaan säilymään seurattavana esimerkkinä tuleville sukupolville. Suurella vaaralla onnistuivat Ranck ja hänen molemmat ystävänsä Roth ja Ojan Paavo välttämään kasakkien kynsiä ja vihdoinkin pääsemään leiriin. Adlercreutz, von Döbeln, Eek ja vanha Koiskinen ottivat avoimin sylin vastaan palaavia sankaria. Järjestettyjen joukkojen rintamassa kiitti Adlercreutz heitä niistä palveluksista, joita olivat tehneet isänmaalle, ja siitä kunniasta ja arvosta, jonka olivat hankkineet Suomen nimelle. "Tässä on teille kirje, jonka eilen sain postissa Ahvenanmaalta", lausui kenraali ja antoi Ranckille kuninkaallisella sinetillä varustetun kirjeen. "Toivon, että se sisältää teille erittäin hyviä uutisia."
Ranck aavisti kirjoituksen sisällön ja tuli kuolonkalpeaksi. Tämä kuori sisälsi hänen elämänsä onnen eli onnettomuuden. Hänen vapisevat kätensä eivät tohtineet murtaa sinettiä. Hän pisti kirjeen taskuunsa ja avasi sen vasta sitten, kuin saapui omaan telttaansa ja jäi yksin. Hän luki tuon kuninkaallisen kirjoituksen useat kerrat perätysten. Hänen otsastaan valuivat suuret hikipisarat ja hänen kasvonsa muuttuivat väliin punaisiksi väliin kalpeiksi. Hän oli saavuttanut pyrintöjensä tarkoituksen. Verellänsä oli hän ostanut kunniansa ja maanpakolaisen siteet eivät kiinnittäneet enää häntä. Nyt hän voi, milloin tahtoi, taas ottaa oikean nimensä ja sillä nimellä palvella ja kuulua siihen sotajoukkoon, jonka kaunistuksena hän oli.
"En ole enää kunniaton, ylönkatsottu!" huudahti hän silmät kyynelissä ja kädet ristissä. "Nyt voin ilmoittautua ja näyttäytyä pää pystyssä Tiaiselle ja Hannalle. Nyt voin, pelkäämättä häpeällisiä rukkasia, pyytää tuota herttaista naista puolisokseni. Rakkaus viekotteli minun poistumaan kunnian ja arvon tieltä, rakkaus on uudelleen sovittava minua elämän kanssa ja saava minun unhottamaan elämäni synkät puolet ja kovat koettelemukset."
Teltan ovi avautui ja vanhan Koiskisen kunnioitettava vartalo näkyi siinä. Hän katsoi Ranckiin kysyvällä katseella.
"Kun viimeksi erosimme, sanoitte olevan itsellänne jonkun tarkoituksen saavutettavana, josta koko elämänne suloisuus ja onni riippui", lausui veteraani. "Sallikaa minun kysyä, oletteko saavuttaneet sen eli oletteko tulleet taistelutantereella etsimään kuolemaanne?"
"Sotia ja taistella isänmaan edestä tahdon edeskin päin samoinkuin tähänkin asti", vastasi Ranck liikutettuna, "mutta jos sallimus tahtoo säästää henkeäni, niin toivon eläväni omaksi ja rakkaiden ystävieni onneksi ja iloksi." Vanhuksen ruumis tärisi iloisesta liikutuksesta. Hän levitti kätensä ja ilohuudolla vaipui Ranck hänen rinnoillensa ja heidän kyynelensä sekoittuivat.
"Amen! tapahtukoon toivosi ja sanasi mukaan", lausui vanha Koiskinen. "Minä aavistan paljon, mutta en tahdo vielä kysyä sinulta. Ikkunasta näkemäni näky ei ollutkaan mikään petollinen kuva. Sydämmeni sanoi sen minulle ja tämä hetki todistaa, että se oli tosi."
Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa ja jättää tämän murheenlaakson.
Tanskanmaa, joka kuten tiedämme oli Ruotsin kanssa sodassa ja riidassa, oli englantilaisten vuonna 1807 Kyöpenhaminaan tekemän ryöväysretken kautta menettänyt koko laivastonsa, paitsi linjalaivaa "prinssi Cristian Fredrikiä", joka oli asetettu Norjaan, ja muutamia muita pienempiä laivoja. Britanialaiset valloittivat merellä, jo ennen sodan alkua, tanskalaisten ja norjalaisten omaisuutta noin 14 1/2 miljoonan riikintaalerin arvosta ja sittenkuin sota julistettiin olivat kaikki kauppalaivat myös laillisia voittosaaliita. Pienellä maalla ei ole kylliksi voimia olemaan jalomielinen, vaan täytyy seurata yleisiä tapoja ja menoja. Tanska oli pakoitettu ottamaan vahingon korvamisia ja ottikin sentähden takavarikkoon, vihollisuuksien alettua, kaiken rajainsa sisällä olevan englantilaisen omaisuuden, jonka arvo Britanian parlamenttiin ilmoitettiin nousevan yli 2 1/2 miljoonan riikintaalerin.
Itsensä puolustus myös pakoitti Tanskan hallitusta edistämään kaappausta ja Syyskuun 14 päivänä vuonna 1807 tulikin ulos asetus, jonka pääsisältö oli, että vapaalle laivalle on vapaa lastikin, mutta vihollisen laivalla kielletty tavara. Kun sitten sodan aikana tanskalais-norjalaiset kaapparit saavuttivat useita saaliita, niin täytyy tunnustaa, että kaapparitoimi tuotti Tanskalle paljon aineellisia etuja, mutta ei kuitenkaan pidä jättää huomaamatta, että sillä oli paljon pahentavaistakin vaikutusta. Näiden aseellisten hyökkäys turvattomien kimppuun ei ainoastaan vaikuttanut vahingollisesti mielialaan, vaan ne usein helposti ansaitut, suuret palkintorahat, jotka tavallisesti joutuivat raakojen veijarien, ja riettaiden ihmisien kynsiin, jotka harvoin ymmärsivät oikein käyttää niitä, vielä päälliseksi useimmiten tuottivat enemmän onnettomuutta kuin siunausta.
Suurin osa varustetuista kaappareista oli pieniä laivoja, usein ainoastaan avoimia venheitä ja miehitetyt tavallisesti harjoittamattomalla, turmeltuneella miehistöllä, joka oli kokonaan siveellisyyttä ja järjestystä vailla. Maalla oli poliisilla lakkaamaton tekeminen, pitäessänsä näitä laittomia joukkoja kurissa ja järjestyksessä, ja laivanpäälliköiden usein täytyi käyttää kovuutta pakottaessaan heitä merellä tottelemaan lakia.
Mutta oli myös muutamia kaapparia, jotka olivat varustetut sotalaivan tavoin, ja niistä tahdomme erittäin mainita kapteeni Kaspar Wulfsenin kuljettaman ja kapteeni Lindin varustaman 30 kanuunaisen korvetinCort Adelerin, joka oli suurin tanskalaisista kaapparilaivoista. Kapteeni Wulfsen oli useissa tilaisuuksissa tehnyt itsensä kuuluisaksi miehuudesta ja rohkeudesta, hän anasti muun muassa erään englantilaisen tykkivenheen, ja kapteeni Lind ajoi takaisin suurella urhollisuudella vihollisten miehittämät venheet Helsingöörin sataman suussa. Itse englantilaiset suuresti kunnioittivatCort Adeleriaja ruotsalaisten seassa oli Kaspar Wulfsen tunnettu vaaralliseksi pöpöksi, sillä hän oli yhtä urhoollinen kuin neuvokaskin, kun vaan oli kysymys jonkun saaliin kaappaamisesta.
Oli kaunis ilta loppupuolella Elokuuta 1808. Hiljainen länsituuli puhalsi lauhkeana ja suotuisana meren ylitse ja pani Itämeren pinnan helposti kohoilemaan. Muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli auringon kiiltävän kehän, ympäri, jonka vinoon lankeevat säteet kiiltävine purppurakimellyksineen valaisivat meren ja nuo hyvin hedelmälliset, uhkeita pyökkipuita kasvavat saaret, Langeland, Laaland ja Falsteri, jotka ovat Suuren Bältin eteläisessä suussa ja yhteensä kuvaavat taulun, joka on yhtä hurmaavan kaunis kuin suloisen lempeä katsella.
Melkein keskellä Bälttiä näkyy eräs laiva vienolle tuulelle levittävän valkoisia purjeitaan. Se on eräs sotalaiva, sillä seitsemäntoista mustaa, kiiltävää kanuunanpiippua pistää esille uhkaavan kitansa laivan sivulta. Tuo on rekatti, joka on malliksi kelpaava loistonsa, soreutensa ja vahvuutensa puolesta. Rekatti on nuoren, ihanan, viehättävän ja keimailevan naisen kaltainen, joka on täynnä suloutta ja kukoistusta. Linjalaiva sitä vastaan on parhaassa miehuuden ijässä olevan miehen kaltainen, vakavana ei sillä ole mitään höyrypäisen hyppäyksiä ansioluettelossaan, se tuntee voimansa ja toimii sen mukaan. Se on yhtä peljätty kuin kunnioitettukin. Sellainen kolmikansinen, jossa on 120 tulikulkkua pulskeassa vartalossaan ja muita uhkeita varustuksia, on sangen muhkea ja väkevä; aaltojen ja tuulen yhdistämä voima työntää sitä majesteetillisesti eteenpäin ja luo kuvan, joka osoittaa ihmisneron korkeinta kehittymistä laivan-rakennus alalla.
Bältissä huomaamamme rekatti on melkein paikallaan, niin hiljainen oli tuuli. Rekatin komantosillalla seisoi nuori upseeri ja katseli Bältin, sen saarien ja sinertävän meren tarjoomaa kaunista taulua. Siellä ja täällä pusauttivat kalat veteen leveitä kiemuroitaan ja keskenään ilmassa kiistelevät kalalokit antoivat kuulua rumaa huutoansa.
Se oli vanha tuttavammeBellona, joka peilaili hoikkaa vartaloansa Bältin kirkkaassa vedessä. Eräs kadetti herätti vahtiupseerin unelmistaan, kun tuli ilmoittamaan hänelle: "että etukeulasta huomattiin eräs purjehtija suoraan tuulen päällä."
"Hyvä! kiipeä ylös, Lyell, ja katso kiikarilla mikä laiva se on", lausui upseeri kadetille.
Lyell kiiruhti ylös; kiikari riippui nauhasta hänen selkänsä yli. Hän asettui istumaan, pani kiikarin silmiensä eteen ja huomasikin tuon nähdyn purjehtijan. Se oli kolmimastoinen, joka hyvällä pohjaisella tuulella laski etelään päin Bältin lävitse. Ei vielä näkynyt muuta kuin mastot ja purjeet, sillä itse runkoa ei vielä voinut eroittaa, niin ett'ei Lyell voinut nähdä, jos purjehtija oli sota-alus, mutta purjeiden asemasta ja muodosta voi sen siksi ottaa.
Pohjoinen tuuli ei ollut vielä saavuttanutBellonaaja sentähden sen purjeet vielä olivat löyhällä. Muutamia keveitä pilviä, jotka ajelehtivat pohjoisesta, vetäysivät auringon kehyksen eteen. Äkkiä puhalsi pohjoinen tuuliBellonanpurjeihin. Väki kutsuttiin kannelle manööveriin. Ahtimet miehitettiin ja hinattiin, raakapuut asetettiin aivan laitatuuleen ja kohta kiiti rekatti ylös salmeen päin.
Tuuli koveni ja nuo alussa pienet kiehkuraiset laineet pian kasvoivat ja tulivat yhä suuremmiksi. Se lisääntyi vähitellen vahvaksi prampurjetuuleksi jaBellonalensi kohta 7 peninkulman vauhdilla tunnissa.
Äkkiä jätti Lyell paikkansa ja laskeusi alas, kannelle. Hän meni suoraan vahtiupseerin luokse.
"Huomaamamme purjehtija on sotalaiva", ilmoitti kadetti. "Olen selvään nähnyt sen kanuunat ja lukenut oikeanpuolisella sivulla kymmenen mustaa hammasta ja sentähden luulen sen olevan 20 kanuunaisen korvetin."
"Mene päällikön luokse ja ilmoita hänelle, mitä olet huomannut."
Gaubineau istui peräsalongissa ja pelasi lautapeliä pursserin kanssa. Vapaaehtoisten luutnantti istui myös pöydän ääressä ja katseli peliä. Gaubineau, jolla oli aina jano, joi väliin vieressänsä olevasta krogilasista, jota pahaa tapaa myös hänen vieraansakin suosivat ja jota näinä aikoina ahkerasti harjoitettiin meriväessä. Sen vallitsevan pahuuden on korkeampi sivistys, hienommat tavat ja parempi "ajan henki" nykyjään melkein kokonaan hävittänyt useampien kansallisuuksien sotalaivoista.
Päällikön salonki eli n.k. neuvottelusali oli yksinkertainen sekä huonekalujensa että muunkin puolesta. Neljä kappaletta mustaa, kiiltävää, 24-naulaista kanuunaa oli, kaksi kummankin puolisella laivan pituus-sivulla, arvokkaat koristukset sotalaivan päällikön kajuutassa. Kun rekatti oli varustettu sotaa varten eikä miksikään huvipurjehtijaksi, niin oli siinä kaikellainen ylöllinen komeus vältetty. Oikealla puolella oleva hytti oli päällikön makuuhuone ja samallainen vasemmalla puolella oli hänen kylpy ja pukuhuoneenansa, mutta ennen taistelua otettiin näiden hyttien seinät pois, samoinkuin neuvottelusalin ja tykkihuoneen välinen seinäkin, niin että ne tulivat yhdeksi huoneeksi.
"Te tahdotte, pursseri, minut kerrassaan räjäyttää, mutta se ei teille onnistu", lausui Gaubineau ja pudisteli nappeja leveässä kädessään, "Te pelaatte rohkeasti, mutta minä murran teidän sulkunne, pidätän teidät sitten pelistä ja voitan."
Gaubineaulla oli onni. Hän heitti sen heiton, jota juuri tarvitsikin. Gaubineau nauroi helotti ja oli parhaimmalla tuulella, Hän voitti pelin, tyhjensi krogilasinsa ja täytti uudelleen piippunsa.
"Minä olen tunnettu niinhyvin koti- kuin ulkomaillakin yhtä onnelliseksi kuin taitavaksikin laudan pelaajaksi", lausui kapteeni, "ja minä herätin vuonna 1786 suurta huomiota Marseillin klubissa, jossa sain vaatimuksen hyvin taitavalta laudanpelaajalta Markis de Trevorilta käydä hänen kanssansa pelaamaan viisikymmentä erää peräkkäin. Maksu oli 1,000 frankia pelistä. Minä hävesin kymmenen ja voitin neljäkymmentä ja sain siis 30,000 frankia. Minä heti valittiin klubin kunniajäseneksi. Ne voittamani 30,000 frankia lahjoitin hoitolaitoksen perustamiseksi merimiehille, joka teko tiettävästi herätti ranskalaisissa niin suurta ihastusta, että minua ei ainoastaan lähetystö tullut tervehtämään prefektin johdolla, joka antoi minulle Marseillin kunniaporvarin valtuuskirjan, vaan myös sittemmin laiva Ajaxille lähtiessäni siitä hotellista, jossa olin asunut, seurasivat minua haminaan melkein kaikki kaupungin asukkaat, joista kauneimmat, ylhäisimmät nuoret naiset kukittelivat minun tieni."
Vapaaehtoisten luutnantti siveli viiksiänsä, peittääksensä sitä epäilyksen hymyä, joka leikitteli hänen suunsa ympärillä; tämän hymyn huomattuaan pursseri vilkkaasti vakuutti kapteenin kertomuksen todeksi.
"Teidän pitää, pursseri, saada korvausta", lausui Gaubineau. "Siihen on teillä oikeus. Mitä on tekeillä?"
Viimeisen kysymyksen teki Gaubineau Lyellille, joka nyt astui salongiin.
"Purjehtija näkyy pohjoisesta päin", ilmoitti kadetti.
"Hyvä! Jos se on tanskalainen kauppalaiva, niin sanokaa vahtiupseerille, että hän menee sen luokse, ottaa sen saaliiksemme ja tutkii sen ohra- ja yrttisäkit, niinkuin Severin Norby muinoin teki lyybeckiläisille aluksille", vastasi Gaubineau, asetteli nappuloitansa uutta peliä varten ja sekoitti sitte itsellensä "kulauksen", joka oli yhtä punainen kuin aurinko ennen myrskyn puuskaa.
"Näkyvissä oleva laiva on luultavasti sotalaiva", lausui kadetti, "ja vahtiupseeri luulee, että se mahdollisesti voi olla kaapparilaivaCort Adeler, jota olemme niin kau'an vainunneet."
Gaubineau ja hänen seuralaisensa kavahtivat kuin nuoli ylös paikoiltansa.
"Mitä sanotte?" huudahti Gaubineau. "Jos vahtiupseerin luulo on oikea, niin saa kaappari kokea mitenBellonanhampaat purevat, ja miekkani kärjellä liankin itselleni majurinvaltakirjan. Menkäämme, hyvät herrat, ylös kannelle."
Kun kapteeni tuli kannelle, oli purjehtija saapunut siksi näkyville, että selvästi voi eroittaa sen olevan sotalaivan. Gaubineau luki 15 kanuunansuuta sen oikealla puolella, siis sillä oli yhteensä 30 kanuunaa, jonka luvun hän tiesiCort Adelerillaolevan. Kapteeni käski heti peittämäänBellonantykistön siten, että jos laiva oli kaappari, se ei saisi huomata vihollisensa voimaa. Rekatin tykistön kanuunien suut sentähden hinattiin sisäpuolelle ja kanuunaluukut laskettiin alas. Samoin käytti Gaubineau myös toistakin juonta. Hän antoi nostaa tanskalaisen lipun ja viirin ja kohta näkikin suureksi iloksensa tanskalaisen lipun liehuvan muukalaisen laivan hankonenästä.
"Lyön vetoa koko suunnattoman suuren omaisuuteni, että tuo seikkailija on Kasper WulfsenCort Adelerineen", lausui Gaubineau ensimäiselle luutnantille, joka myös oli tullut kannelle. "Valmistakaa laiva kahakkaa varten. Tuuli kääntyy paremmin luoteesen ja me kuljemme suoraan ylös Bälttiä."
"Ai ai!" kuului vastaus märssimiehistössä.
"Mitä meteliä ja riitaa on teillä siellä märssissä, olkaa varoillanne, ett'ette saa rangaistukseksi tunnin kaitapurjeharjoitusta. Hiljaa miehet ja heti paikalla! Te tunnette vanhan Gaubineaun, että hänen kanssansa ei ole leikittelemistä. Se mies antaa yhtähyvin hyvälle miehelle lasin krogia kuin lörpöttelijälle — selkään."
Tuo väsymätön lörpöttelijä Gaubineau, jonka kuvittelu oli niin vilkas, että hän itsekin uskoi niitä kertomuksia, joita hän ympärillensä levitteli, antoi käskyjä, jotka todistivat yhtä paljon nerokkaisuutta kuin suurta kokemustakin virassaan. Vilkkaasti ja pirteästi kuin sisilisko oli hän tarkastanut rekatin aina pohjasta kanteen asti ja tullut vakuutetuksi, että hänen käskynsä olivat oikein käsitetyt ja toimitetut. Sill'aikaa hän puhutteli ystävällisesti väkeä, kehoitti heitä olemaan levolliset ja miehuulliset, sillä jos laiva todellakin olisi tuo peljättävä kaappari, niin: "lapseni", sanoi hän, "te saatte kyllin tekemistä, jos tahdotte voittaa ja verhota kolmikielisen lippumme kunnialla."
Bellonanomituinen päällikkö oli tuskin ehtinyt kiertää jokapaikkaa täkillä kuin hän jo käski miehistölle antamaan ylimääräisen annoksen krogia ja hovimestarinsa asettamaan punssimaljan pikarien kanssa peräkannelle. Kapteenin kasvoilla näkyi synkkä alakuloisuus. Nuo pienet, ennen niin elävät ja tirkistelevät silmät katselivat surullisesti ympärinsä ja hän huokasi raskaasti. Ei yksikään hänen upseereistaan ollut ennen nähnyt häntä niin surullisena ja alakuloisena. Näin pikainen muutos tuon iloisen miehen olemuksessa herätti suurta huomiota ja hänen vanha ystävänsä, pursseri, ei voinut olla kysymättä, jos kapteeni oli kipeä.
"Olen terve sekä ruumiin että sielun puolesta", vastasi Gaubineau ja pyyhki hikipisaroita paljaalta pääkalloltaan. "Mutta ainoastaan synkkä alakuloisuus valtasi yht'äkkiä minun. Aavistus sanoo minulle, että Jean Alexis Felix Gaubineau ennen iltaa on ainaiseksi lakannut juomasta krogia, kertomasta historioitansa ja komentamasta kauniimpia rekattejamme. Eikös, niin Hasselberg?"
"Ei, seitsemän sadan miljoonan ylös ja alas käännetyn pienen ja suuren paholaisen kautta, siitä ei tule mitään, te ette kuole", huudahti pursseri koko vakuuttamiskykynsä kiihkolla. "Sen historian kanssa minä en tahdo mitään tekemistä. Te elätte vähintäin sadan vuoden vanhaksi, sen voin vannoa. Muistakaa suuria omaisuuksianne, monia alamaisianne ja kaikkia ystäviänne. Heittäkää hiiteen moiset ajatukset, sitä neuvoo vanha ystävänne."
Gaubineau hymyili, vaan hymy ei ollut tavallinen, iloinen, mutta melkein irvistelevä.
"Omaisuuttani ja ystäviäni minä tällä hetkellä juuri ajattelenkin", vastasi hän. "Tarttukaa lasiinne hyvät herrat, tehkää hyvin! Ennenkuin vielä hyökkäämme vihollisen kimppuun, tahdon laatia testamenttini. Ei ainoatakaan teistä, hyvät herrat, ole vanha Gaubineau unhottava. Jokaisen teistä pitää saada joku muisto minulta, ja jos en voi tehdä teitä rikkaiksi, niin teen kumminkin teidät varakkaiksi miehiksi."
Kapteeni tyhjensi lasinsa ja käski pursserin tuomaan tarpeelliset kirjoituskapineet. Kun pursseri tuli takaisin niiden kanssa, niin käski kapteeni hänen istumaan pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen viimeisen tahtonsa. Itse istui kapteeni lippukirstun päälle ja katseli yhäti ulos merelle, ikäänkuin tahtoisi ottaa ainaiseksi jäähyväiset noilta aalloilta, jotka olivat häntä lukemattomia vuosia kantaneet ja joiden kanssa koko hänen olentonsa näytti olevan yhdistettynä.
Upseerit ja lääkäri seisoivat ympärillä ja odottivat kärsimättömästä tuon naurullisen näytöksen loppua. Kapteenin kasvot ilmaisivat perinpohjaisesti miettivää ja kolkkoa vakaisuutta. Hymy tunkeusi lääkärin suun ympärille ja vapaaehtoisten luutnantti siveli pitkiä viiksiänsä. Gaubineau lopetti vihdoinkin äänettömyyden.
"Pursseri, oletteko valmis?" kysyi hän.
"Valmis, kapteeni!" kuului vastaus.
"Kirjoittakaa sitte näin":
'Kapteeni Jean Alexis Felix Gaubineaun testamentti.
Katsoen siihen hyväntahtoisuuteen, ystävyyteen ja luottamukseen, joka aina on vallinnut esimiesteni, kumppanieni, alamaisteni ja minun välilläni, olen viimeisenä tahtonani ja testamenttinani tahtonut määrätä jälelle jääneestä omaisuudestani sekä irtaimesta että kiinteimestä, niin tiluksistani kuin rahoistanikin seuraavalla tavalla ja alempana mainituille henkilöille lain mukaan jaettavaksi:
1:ksi. Koska ensi kerran katselin päivän valoa tuossa suuressa meri- ja tapuli-kaupungissa Gerlessä, tapaus jota Geflen kaupungin kaikkina aikoina pitäisi kiitollisuudella muistaman, niin testamenttaan usein mainitulle kaupungille Kalakokki korttelissa N:o 27 ja 28 olevat kaksi suurta kaksinkertaista kivikartanoani, joihin on perustettava löytölasten koti, sillä kuin itse olen heitetty maailmaan ikäänkuin harhateille joutunut lintu, olen aina säälinyt noita pieniä orpoja, jotka ovat hoidon ja kaiken hellemmän kohtelun puutteessa.
Sitä paitse lahjoitan sanottuun laitokseen 10,000 riikintaalerin suuruisen pääoman, mainitun laitoksen johtokunnan hoidettavaksi ja josta vuotuinen korko jaetaan palkintoina niille laitoksessa oleville naisille, jotka ovat osoittaneet sen ansaitsevansa.
2:ksi. Minun entiselle laivastopäällikölleni Englannin vara amiraali Sir Hugh Parkerille, jolla on Bathtähdistön suuri risti, testamenttaan sen hopeaisen huutotorven, jonka sain edusvalloilta ja jota toivon amiraalin y.m. vielä kau'an aikaa saavan käyttää huulillansa, kun hän komentaa taistelussa maansa vihollisia vastaan.
3:ksi. Kallis-arvoisen kirjastoni, jossa on useita tuhansia niteitä ja sisältää koti- ja ulkomaalaisten kirjailijain parhaimmat teokset ynnä sangen kallis-arvoisia käsikirjoituksia melkein kaikille kielille, lahjoitan Kuninkaalliselle sotalaivasto-seuralle Karlskroonassa, jonka kunniajäseneksi epäilemättä olisin tullut, jos Herramme olisi sallinut minun kau'emmin elää.
4:ksi. Olen aina suosinut vapaita mielipiteitä, vaikka sotilastoimeni on pakoittanut minun olemaan ankaran vanhalla olijan ja ylenvaltaisesti kohtelemaan kansaa, niin rakastan minä kumminkin sitä ja kunnioitan sen oikeuksia. Kaikki olemme ihmisiä, täynnä vikoja ja heikkouksia ja kerjäläinen sauvanensa tulee yhtä helposti autuaaksi kuin kuningas valtaistuimineen. Näyttääkseni teolla suosivani työmiehiä, testamenttaan Hällenääsin, suuren tehdas- ja maatilukseni, joka on Itägötlannissa, kaikille minun nykyisille työmiehilleni yhteisesti viljeltäväksi ja hoidettavaksi, pojalle aina isänsä jälkeen niin kau'aksi aikaa kuin maapallollamme ihmisiä asuu.
5:ksi. Minun kunniadiploomini saa kaunokirjallisuuden, historian ja muinaistieteen akatemia, univormuni Kuninkaallinen pukuhuone, suosikkipiippuni ja varastoni oikeata Latakian-tupakkaa Vennersborgin koulun rehtori, joka lähinnä minua itseäni on vahvin tupakan polttaja mitä olen tavannut.
6:ksi. Vanhalle ystävälleni, pursseri Josua Hasselbergille, testamenttaan kolme täydellistä ja rakennettua tilaa Wermlannissa ynnä loistotekoisen Kaarlo XII piplian, josta hän päivittäin lukekoon sen luvun, joka käsittelee vannomisen syntiä, ja toivon sydämellisesti, että hän pikemmittäin hylkää tuon ruman tavan. Kun hän rakastaa krogia enemmän kuin hyvää Jumalaa, niin lahjoitan hänelle koko varastoni itäintialaista rommia, mutta varoitan häntä liijemmästä nautinnosta, sillä alkkoholimyrkytys on muuten hänen viimeinen kohtalonsa.
7:ksi. Ensimäiselle luutnantilleni herra Hjalmar Anderssonnille, jonka runollinen kyky on usein minua huvittanut, testamenttaan Shakespearen, Mooren, Miltonin, Petrarcan Cervanten ja Voltairen teokset ynnä todellisen Cremonesari-viulun. Hän saa myös sapelini, jota olen käyttänyt niin monessa taistelussa ja jonka lappeesen on piirretty seuraavat sanat: älä konsana vedä minua ilman syytä, äläkä koskaan pistä minua takaisin kunniatta,
8:ksi. Vaikk'en koskaan ole missään taudissani luottanut lääkkeiden apuun, vaan aina antanut terveen luontoni parantua yksin, niin on minulla kumminkin suuri kunnioitus Aesculapon oppilaita kohtaan. Se on myönnettävä, että joku heistä on joskus onnistunut parantamaan yhden ihmisen, mutta sen sijaan on hän lähettänyt — kymmenen ijäisyyteen. Sellaista kutsutaanharjoittelemiseksija sillä on se hyvä puolensa, että kirstuntekijät ja sokurileivoksien myöjät saavat sen kautta toimeentulonsa, eikä maailmakaan tule lii'emmäksi asutuksi. Tohtori Eliasonille annan eläin- ja hyönteiskokoelmani, runsaan ja tavattoman kasvikokoelmani ja kokoelmani eläinten ja ihmisten luurankoja ynnä muinaislöytöjä.
9:ksi. Kuolemani jälkeen muutetaan muut tilukseni ja irtaimistoni rahaksi. Siitä omaisuudesta jaetaan kullekin upseereistani täällä, tohtorikin siihen luettuna, 50,000 riikintalaria ja joka miehelle laivaväessä märssikorpraalista aina touviukkoon asti 100 riikintalaria samaa rahaa. Jäännös pääomasta käytetään rahastoksi voimattomien merimiesten, heidän vaimojensa ja lastensa hyväksi, perustamalla meidän suurimpiin merikaupunkiloihin merimieskotia, niin että tällä kunniallisella, miehuullisella ja karaistulla suvulla, vaikka muuten huikentelevaisilla ja itsestänsä huolehtimattomilla miehillä olisi katto suojana ja iloinen koti tarjona, kuin he tulevat maalle. Muuten vaadin, että näille laitoksille annetaan nimeksiGaubineaun merimies-koti, niin että ainakin yksi eli toinen pikihousu siunaisi minun muistoani!'
"Pursseri, onko tämä kaikki kirjoitettu?" kysyi Gaubineau kilistäen lasiaan upseeriensa kanssa, ja tyhjentäen sen.
"Kaikki on kirjoitettu!"
"Hyvä! kun nyt olen parhaan ymmärrykseni mukaan määräillyt omaisuudestani, tahdon vielä mainita hautaamisestani."
'Heti kuoltuani käskee kippari pari märssymiestä pesemään ruumistani ja ajamaan partani, sillä hienona "gentlemannina" tahdon tulla autuasten jahtimaille. Kun se on toimitettu, niin ommellaan ruumiini hienoon, valkoiseen purjeliinaan ja pannaan kaksi 26-naulaisen kanuunan kuulaa jalkoihini ja yksi pääpuoleen. Mutta hautausmaalla en tahdo millään ehdolla levätä, sillä siellä en saisi vähääkään rauhaa, vaan tahdon nukkua meressä, jossa jo minua ennen niin monta miehuullista ja reimaa merimiestä on hautansa saanut.
Niinpian kuin ruumis tavallisilla tempuilla on viimeiseen lepoonsa pyhitetty ja laskettu mereen, niin otetaan rekatin märssipurjeesen kaksi kääröä, ett'ei, onnettomuuden välttämiseksi, jää muuta kuin nämä mainitut, viisto ja mesaani purje, sillä miehistöllä pitää hautauspäivänäni olla vapaapäivä ja runsaassa määrin ruokaa ja juomaa. Itselleni on aina ruoka maistunut ja sentähden kernaasti suon merimiehillenikin täyden mahan ja kelpo "tupakan" päähän.
Varmemmaksi vakuudeksi olen tämän testamenttaarisen määräykseni terveellä järjellä ja vapaasta tahdostani kaikkien upseerieni läsnäollessa ja tätä tarkoitusta varten todistajiksi kutsuttuina, omalla nimelläni allekirjoittanut, joka tapahtui H. Majesteettinsa rekattiBellonanperäkannella 26 p. Elokuuta vuonna 1808.
Jean Alexis Felix Gaubineau, Kapteeni Kunink. Ruotsin sotalaivastossa.'
Kun Gaubineau hyvin totisena ja arvollisuudella oli kirjoittanut nimensä tähän tärkeään paperiin, kehoitti hän myös läsnäolevia piirtämään nimensä vierasmiehiksi. Tämän tehtyä kohotti hän lasinsa ja kiitti heitä vaivastansa.
Ensimäinen luutnantti vastasi, että kapteenin suurenmoisen anteliaisuuden vertaista ei löydy maailmassa. Hänen melkein ruhtinaalliset lahjoituksensa tekivät heidät kaikki rikkaiksi miehiksi, ja lausuen niinhyvin omansa kuin kumppaniensa kiitollisuuden, lopetti hän puheensa, että, vaikka kapteeni luuli kuolevansa, hän ynnä muutkin toivoivat, ett'ei se luulo toteutuisi, vaan he vielä kau'an aikaa saisivat purjehtia ja totella niin ystävällistä ja iloista päällikköä kuin kapteeni Gaubineau. Ensimäinen luutnantti toivoi ei ainoastaan tätä, mutta myös, että kapteeni saisi itsellensä rakkaan puolison ja monta lasta, joille hän kerran saisi testamentata omaisuutensa, varsinkin kun testamentissa muistetut henkilöt kernaasti antaisivat heille etuoikeuden perintöön, sillä he sydämestänsä toivoivat kapteenille onnea ja elämän suloa.
Gaubineau oli jo kau'emman aikaa puhellut suurista omaisuuksistaan, niin että hän itsekin luuli omistavansa testamentissansa mainitsemat omaisuudet, ja sentähden viittasi hän kädellään, ett'ei tahtonut kuulla siitä enempää.
"Minäkö naisin ja saisin perillisiä, sanotte te? Ei kiitoksia, hyvä herra!" vastasi Gaubineau rumasti nauraen. "Olenhan teille, hyvät herrat, kertonut, että olen jo pari kertaa ollut hyvin lähellä vihkimäpallia, mutta siitä ei mitään tullut. Palvellessani Ranskassa olin myös vähällä joutua naimisiin, mutta sitä naimishommaa en helposti unhota ja se tapaus varmaan ikipäiviksi poisti minulta ajatukset sellaisista seikoista. Me olemme vielä kaukana vihollisesta ja sentähden kerron lyhyesti mitä minulle tapahtui Lyonissa. Luutnantti Flygare!"
"Herra kapteeni!"
"Kuinka nopeasti rekatti kulkee?"
"Seitsemän solmuväliä tunnissa."
"Pankaa prampurje oikealle puolelle lisäksi, sillä tuuli on siksi muuttunut että se parahiksi auttaa meitä. Mitä minä ai'oinkaan kertoa? Niin, se oli noista tasavaltaisista häistä. Purjehdittuani kaksi vuottala Cybelelläai'oin mennä Ranskan pääkaupungin iloja nauttimaan. Marsseillissa nousin kolmen hevosen vedettäviin vaunuihin ja laskin 3 eli 4 peninkulmaa tunnissa, Tultuani Lyoniin oli siellä kaunein osa kaupunkia rauniona. Fouche, yksi noista yhteishyvän-valiokunnan verenhimoisista asiamiehistä, toimitteli täällä verityötänsä ja satoja uhreja päivittäin joutui mestauslavan saaliiksi.
"Koko kaupunki oli pelvon ja kauhun vallassa. Ei ainoatakaan arvokkaampaa perhettä löytynyt, jossa ei Fouchen pyövelit olleet käyneet. Raadot viskattiin Saónen jokeen, josta ilma täytyi myrkyllisillä höyryillä. Eräänä päivänä oli suuri joukko miehiä ja naisia mestattava. Uteliaana läksin minäkin asunnostani katsomaan tuota hirveätä näytelmää. Lukemattomia roistojoukkoja oli liikkeessä ja kulkivat joelle päin. Saónen rannalle oli tuo kammottava mestauslava rakennettu. Sen ympärillä oli kansalliskaartin vartijapiiri ja sisäpuolella kuolemaan tuomitut. Siinä nähtiin kaiken ikäistä kansaa, ukosta aina imevään lapseen asti. Minä olin ranskalaisessa meriupseerin puvussa ja seisoin aivan lähellä erästä miestä, jonka kasvoilta loisti tiikerin villimäisyys ja silmistä hyenan kavaluus. Verikylpy oli juuri alkanut. Ensimäisenä astui lavalle nuori, kaunis nainen. Rinnoillansa kantoi hän pientä lasta. Sama piilu katkaisi äidin ja lapsen pään. Minä huudahtin kauhusta. Hevosen selässä istuva mies kiinitti petomaiset silmänsä minuun.
"'Tuo on hirveätä, kauheata', huudahdin. 'Niinhän täällä murhataan kuin teurastushuoneessa; tasavalta, vapaus on muuttanut kauniin Ranskan helvetiksi maan päällä.'
"Ympärilläni olevat olivat kuulleet sanani. Samassa katsoi minuun sadottain säihkyviä silmiä. Huumaavia ja raivokkaita huutoja ja rääkymisiä kuului ympäriltäni. Lähellä olevat puristelivat nyrkkiänsä minun silmieni edessä ja minuun osoittaen huudettiin: 'Ah! l'infame aristocrate, qui veut tuer le peuble! A la lanterne, à la lanterne!' [Ah! ilkeä ylimys, joka tahtoo surmata kansaa! Hirsipuuhun, hirsipuuhun!] Useita käsiä tarttui jo minuun toteuttaaksensa uhkauksensa, kun hevosella istuva mies tärisevällä äänellä käski vaikenemaan.