Neiti Brahelinnassa.
Lähellä Turkua, kuten jo olemme maininneet, oli Brahelinnan kartano, jonka omistajana oli meille jo ennestään tunnettu Anjalan liittolainen, entinen majuri Juhana Antero Jägerhorn Sporilan sukuhaaraa. Kavaltaja Jägerhorn oli jotenkin hyvin vastaanotettu Wenäjällä, jonne hän pakeni. Mahdollisesti luultiin hänen tietojensa kautta Suomen suhteista päästävän perille ja voitavan häntä käyttää niissä vehkeissä ja salaliitoissa, joita edelleen Suomen itsenäisyyttämiseksi Pietarissa pidettiin vireillä. Jägerhorn oli tähän taipuvainen. Hän vihasi Ruotsin hallitusta ja toivoi sentähden voivansa sille tehdä kaikkea mahdollista vahinkoa ja kiusaa, ajattelematta, että sen kautta myös valmisti oman maansa perikadon.
Perheensä, paitse vanhemman tyttärensä, meille jo tunnetun neiti Katariina Jägerhornin, oli hän tuottanut Wenäjälle. Olemme jo ennen esittäneet Katariina Jägerhornin luonnonlahjat ja pääpiirteet hänen luonteestansa. Isä oli kernaasti antanut hänen jäädä Suomeen, saadaksensa hänessä täydellisesti luotettavan ja innokkaan asiamiehen, jolta sekä voi saada arvokkaita ilmoituksia maan asemasta ja suhteista että myös hänen omista mielipiteistään ja aikeistaan. Täten oli hän pääasiallisesti tuleva vakojaksi isällensä. Tämä toimi tosin oli vähemmän kunnioitettava, mutta se miellytti hänen turhamaisuuttansa ja siten hänen vehkeilemiseen taipuva luonteensa sai runsasta työskentelemistä. Hänen teeskentely-taitonsa ja imarteleva hyväntahtoisuutensa saivat heti kietoneeksi nöyriä apulaisia, jotka joko omanvoiton pyynnöstä ja kostosta eli petettynä hänen teeskennellyltä isänmaan rakkaudeltansa, ilmoittivat hänelle kaikki, minkä tunteminen oli hänelle tärkeätä ja minkä hän sitte ilmoitti isällensä.
Brahelinnan päärakennus, paitse kellari kerrosta, oli kaksinkertanen kivikartano, joka sen ajan oloihin verraten oli muhkea rakennus, sillä asuinhuoneet suuremmillakin tiloilla maaseuduilla olivat tavallisesti pieniä ja vähäpätöisiä puurakennuksia. Jos emme voi Jägerhornin sukua sanoa rikkaaksi, niin kumminkin oli se hyvissä varoissa ja sukua useille korkea-arvoisille Suomen perheille, niiden joukossa Cronstedt'in suvulle, jonka jäsenistä oli tuo "Pohjan Gibraltarin", tärkeän Wiaporinlinnoituksen ylipäällikkö, vara-amiraali Olli Cronstedt. Brahelinna oli tunnettu kauniista asemastaan. Kartano oli laajan järven rannalla, ympäröittynä tuuheilla metsästöillä ja muuten vaihettelevilla maisemilla, niin että sitä täydellä syyllä voitiin sanoa miellyttäväksi olopaikaksi niin hyvin siihen asettuneelle perheelle kuin myös vieraiksi tulleelle muukalaiselle.
Kuin ensi kerran teimme tuttavuutta Katariina Jägerhornin kanssa, oli hän nuoruuden kukoistuksessa oleva miellyttävä impi, joka ei vielä nupusta ollut valmistunut kukaksi. Vuosia oli sitte tullut ja mennyt ja nupista oli tullut loistava ruusu. Tuo ennen hoikka vartalo oli muuttunut täyteläiseksi, vaan ei kumminkaan liian lihavaksi. Kolmekymmentä kuusi vuotta on naiselle vaarallinen ikäluku. Silloin tapahtuu muutos hänen ulkomuotonsa ihanuudessa, kukoistuksessa ja miellyttäväisyydessä. Silloin on tavallisesti sydämien valloituksen aika ohitse. Kaipauksen huokauksella, tuskan kyynel silmässä astuu hän tuon merkillisen "Rubiconin" yli, asettuaksensa vanhojen joukkoon.
Mutta neiti Jägerhornilla oli onni kuulua niiden harvojen joukkoon sukupuolestansa, joihin ajan hammas ainoastaan helposti koskettaa, jättämättä mitään näkyviä merkkejä. Ei ainoatakaan rumaa ryppyä näkynyt hänen kasvoissansa. Ihonsa oli yhtä kirkas ja hieno, suu valkeine hampaineen yhtä miellyttävä kuin nuoruuden keväillä, katse hänen silmistänsä yhtä elävä ja säteilevä kuin ennen ja käyntinsä oli keveä ja viehättävä. Vahva ja loistava, hiukan punertava tukkansa oli kiehkuroittu molemmin puolin hyvin muodostunutta otsaa, se teki hänen ihonsa vielä enemmän kirkkaan ja hienon näköiseksi. Sanalla sanoen oli Brahelinnan neiti kaunis, suloinen ja erittäin miellyttävä nainen, jonka ikää ei mitenkään uskaltanut sanoa enemmäksi kun 26 eli 28 vuodeksi ja sittenkin voi luulla sanoneensa liiaksi.
Hän oli toivonut, että rikkaan ja loistavan avioliiton kautta hankkisi itsellensä etevän sijan yhdyskunnassa, mutta siinä hän oli pettynyt. Hänellä oli ollut paljon ihailijoita, mutta ei yksikään heistä näyttänyt täyttävän hänen vaatimuksiansa ja ne, joilla mahdollisesti oli vaaditut ominaisuudet, eivät olleet halukkaat todellisiin sitoumuksiin. Suomalainen aateli, jos emme tahdo sanoa koko Suomen kansa, on suora, uskollinen ja vihaa kaikkia halpoja ja alhaisia tekoja. Jägerhornin ja hänen kumppaniensa petollisuus oli nostanut koko kansassa yleisen vastenmielisyyden heitä kohtaan. Heitä vihattiin täydestä sydämestä ja jokainen kunniallinen mies itse Wenäjälläkin ei tahtonut olla tekemisissä pettureiden kanssa, vielä vähemmin joutua sukulaisuuteen, ja siten, naisen kauneuden hurmaamalla, antaa kietoa itseänsä verkkoon, joka verhoisi hänen nimensä häpeällä.
Nämä suhteet eivät olleet salassa häneltä, vaan niiden tietäminen, vaikka se häntä rasittikin, ei kumminkaan masentanut hänen miehuuttansa. Valtiollisissa oloissa voi tapahtua jotakin, joka muuttaisi yleisen ajatuskannan. Suomen yhdistäminen Wenäjään oli vielä päivän polttava kysymys ja jos se toteutuisi, niin silloin muka paistaisi onnen ja armon aurinko Suomen pettureille. Rikkaus ja valta tulisivat heidän osaksensa ja suuri ja arvokas tulisi olemaan heidän asemansa yhdyskunnassa. Neiti Katariina oli varma tämän muutoksen tulemisesta ja samoin uskoi myös hänen isänsä ja muut hänen vertaisensa.
Sota alkoi ja silloin toivoivat petturit kau'an odotettujen toiveidensa vihdoinkin toteutuvan. Brahelinnan neiti asettui heti yhteyteen venäläisten sotajoukko-osastojen päällikköjen kanssa, joille hän ilmoitti kaikki tärkeät asiat, mitä hän onnistui saamaan tietää. Kenraali Buxhövdenin kanssa oli hän säännöllisessä kirjevaihdossa. Hänen levitettäväksensä lähetettiin ne valheelliset julistukset, jotka sisälsivät kokonaan vääriä ilmoituksia Wenäjän sotajoukon suurilukuisuudesta y.m. Näissä julistuksissa kehoitettiin jokaista Suomen alamaista vannomaan uskollisuuden vala keisari Aleksanterille, jossa tapauksessa lempeä tsaari tahtoi auttaa ja onnelliseksi tehdä uuden kansansa. Neiden asiamiesten ja uskottujen kautta levitettiin näitä kehoituksia tuhansin kappalein maaseutukunnan asukkaille. Suomen sotaväen upseerit ja sotamiehet löysivät niitä teltoistansa. Tuo myrkky vaikutti moneen, mutta useampi kumminkin vihalla ja inholla viskasi sen luotansa.
Nämät salahankkeet ja vehkeet olivat täydellisesti neiti Katariinan mielen ja luonteen mukaiset, sillä jo lapsuudestansa saakka oli hän tottunut tämmöisiin vaarallisiin tekoihin. Tässä toimessa vaadittiin koko hänen kavaluutensa ja neuvokkaisuutensa. Tämä oli hyvin vaarallista leikkiä, mutta sen viekottelevaa houkutusta hän ei voinut vastustaa. Omissa silmissään oli hän tärkeä henkilö, sellainen valtiollinen suuruus, jonka toimia vailla ei voitu olla ja joka kyllä aikanaan oli saava tyydyttävän palkinnon töistänsä. Kun Buxhövden oli asettunut Hämeenlinnaan ja Wenäjän sotajoukko lähestynyt Turkua, tuli yhteys Brahelinnan ja Wenäjän päävartion välillä vieläkin vilkkaammaksi ja tuo vehkeilevä nainen ikävällä odotti sitä päivää, jolloin hän saisi tavata venäläisiä ystäviänsä ja vastaanottaa arvoisaksi vieraaksensa kreivi Buxhövdenin.
Astumme Brahelinnan korkeaan ja suureen saliin, jonka liedessä palaa iloinen valkea joka onkin nyt välttämätöin, sillä pakkanen yön aikana on noussut 38 asteesen. Yhdellä pitkällä seinällä riippuu luonnollisessa suuruudessaan Pietari Brahen, tuon ikuisesti muistettavan Suomen hyväntekijän ja tavallisesti "kreivi Peer'in" nimellä kutsutun kuva; hänestä johtuu nimi Brahelinnakin, sillä useiden muiden Suomen tilojen muassa oli hän ollut tämänkin omistaja.
Salin viereisessä huoneessa tapaamme talon haltijattaren työskentelemässä kirjoituspöytänsä ääressä. Aamusella oli hän saanut kirjeen kenraali Buxhövdeniltä. Sen sisältö mahtoi olla sangen tärkeä, sillä jo kolmannen kerran näemme hänen sitä lukevan. Kirje oli kirjoitettu ranskan kielellä ja sisältö seuraavaa:
Jalosukuinen neiti!
Kiitos viimeisistä ilmoituksistanne, jotka olivat sangen tervetulleita. Toimemme koskevat nyt Helsinkiä ja Wiaporia. Jos viimeksi mainittu paikka on hyvin ja onnellisesti käsissämme niin on Suomen valloittaminen varma. Tätä tärkeätä tarkoitusta varten täytyy meidän kaikkien ponnistella. Olen saanut tiedon, että Wiaporin ylipäällikön puolellensa voittaminen ei ole mahdotointa. Svartön linnoituksen päällikkö majuri Gripenberg on meikäläisiä. Siis hyviä toiveita. Niinpian kuin Helsinki on joutunut meidän valtaamme, alkaa Wiaporin piirittäminen. Nuorelle ja älykkäälle kenraali Kamenskylle olen antanut tämän tärkeän toimen. Erittäin taitava valtiomies, kenraali van Suchtelen, tulee välittäjänä olemaan hänen rinnallansa. Kahden sellaisen miehen myötävaikutuksella saadaan paljon aikaan.
Muutamien päivien perästä lähetän luotettavan tuojan mukana joukon päiväkäskyjä, päivälehtiä ja aikakauskirjoja, jotka teidän pitäisi salaa saada linnoitukseen, että ne herättäisivät päällikössä rauhattomuutta ja epäilystä. Nämä kirjoitukset ovat nimenomaan painetut siihen tarkoitukseen ja sisältävät semmoisia uutisia ja ilmoituksia, jotka tekevät linnan väestön alakuloiseksi. Samalla seuraa myös suuri joukko hyljättyjen perheiden sepitettyjä kirjeitä, jotka puhuvat meidän asiamme hyödyksi. Teidän ei pitäisi olla vaikea saada nämät Urian kirjeet linnoitukseen. Sodassa on kaikki oikeutettua ja tarkoitus pyhittää keinot. Teidän isältänne, jolta minulla on lämpimiä tervehdyksiä teille, olen saanut sen tärkeän tiedon, että hänen veljensä evesti Reetrikki Adolf Jägerhorn rykmenttineen kuuluu Wiaporin väestöön. Hän lienee myös olla tyytymätöin ja siis helposti voitettu puolellemme. Etteköhän te nyt esimerkiksi menisi vieraiksi setänne luo ja veisi mainitsemani kirjeet mukananne? Voitte luvata hänelle kaikkea, kultaa ja arvoa, ja lupaukset pidetään pyhänä. Antakaa minun heti tietää toimistanne. Keisarille olen kirjoittanut ja kertonut teidän ahkeruudestanne ja niistä arvoisista töistä, joita meidän hyväksemme olette tehneet.
Kuten sanottu, luotan kokonaan teidän viisauteenne ja neuvokkaisuuteenne. Kunnes persoonallisesti tapaamme, puserran etäältä kättänne ja piirrän todellisella ystävyydellä, teidän uskollinen
Buxhövden.
Tuo vehkeilevä nainen vaipui hetkeksi syviin mietelmiin.
"Minun on välttämättömästi mentävä Wiaporiin ja tavattava setäni", lausui hän puoliääneen yksinänsä. "Wiaporin saattaminen venäläisten käsiin on aivan sama, kuin antaisi heille koko Suomen avaimen. Setäni ajatuksen tunnen hyvin tarkoin. Hän ei tule olemaan asiasta erilleen, kun samalla kertaa saa kostaa sukunsa poljetun kunnian ja voittaa omia etuja. Niinpian kun kirjoitukset saapuvat käsiini, matkustan Wiaporiin."
Hymy ilmestyi hänen huulillensa. Oliko se tyytyväisyys hänen mustien aikeidensa odotettavasta onnistumisesta, joka vaikutti tämän hymyn hänen kasvoillensa, vai mikä? Vielä hetkisen istui hän kirjoituspöytänsä ääressä, vaan sitte nousi hän ylös ja meni saliin. Kulkusten kilinä kuului ulkoa ja kun hän meni ikkunan luo, huomasi hän kartanolle ajavan matkustavaisen. Heti senjälkeen ilmestyi palvelija ja ilmoitti, että eräs matkustavainen pyysi vieraanvaraisuutta ja vielä, lisäksi kuului hänellä olevan neidelle yksityistä asiaa.
"Hän on terve tullut", vastasi haltijatar. "Sano, että tänne saliin katetaan hyvä aamiainen ja vieraalle laitetaan kuntoon yksi huone."
Noin neljännes tunti sen jälkeen astui huoneesen sivilipukuinen herra, jota neiti tervehti erittäin tervetulleeksi ja pyysi eineelle.
"Kiitän vieraanvaraisuudestanne, jota minulle muukalaiselle niin hyväntahtoisesti osoitatte", lausui matkustavainen kumartaen neidelle, "vaikk'en vielä ole maininnut nimeänikään. Puheestani varmaan huomaatte, että olen teidän maalaisenne."
"Ja sitte te myös tiedätte, että suomalainen vieraanvaraisuus on käynyt sananparreksi", vastasi neiti viehättävästi hymyillen. "Se ei olisi ollenkaan hyväntahtoisuutta, jos matkustavainen, joka on tämmöisessä pakkasessa kulkenut, ensin väsytettäisiin kysymyksillä, ennenkuin pyydettäisiin häntä istumaan lämmittävän lieden ääreen ja juomaan pikari olutta."
"Te olette erittäin hyvä", vastasi muukalainen ja katsoi samalla vakavasti ja pitkään tuon kauniin naisen kasvoihin. "Nimeni on Kustaa Ranck. Tulen Tukholmasta ja olen matkalla tilalleni Pohjois-Karjalaan. Useita vuosia olen luonnontutkijana matkustellut idässä ja lännessä. Sanomatoin halu nähdä isänmaatani pakotti minun tulemaan kotiin. Valitsin vaan siksi sopimattoman ajan, sillä sille, joka on tottunut etelämaan ilmanalaan, on täällä vallitseva kylmyys todellakin ankaraa."
"Siinä teillä on aivan oikein", vastasi Katariina, jota Ranck näytti miellyttäneen. "Matka jäätyneen meren yli ei mahda olla leikin tekoa. Mutta miksi ette viipyneet Tukholmassa ja odottaneet sopivampaa vuoden aikaa?"
"Koti-ikävä ja velvollisuuteni palvella isänmaatani vaikuttivat päätökseeni", vastasi Ranck, joka oli neiden kanssa asettunut aamiaispöytään. "Taistelevien maanmiesteni rivissähän oli minunkin paikkani, eikö niin?"
Hetkinen kului ennenkuin neiti vastasi tähän kysymykseen.
"Siinä teillä voi olla yhtähyvin oikein kuin väärinkin", lausui hän vitkaan ja painolla. "Kysymys on siitä, josko te teette palveluksen isänmaalle uhraamalla henkenne. Ehkä te vaan vahinkoitatte enemmän kuin hyödytätte sitä."
Ranck katsoi häneen kummastuneena.
"Minun on aivan mahdotoin ymmärtää, mitä te lausutte", vastasi hän."Tehkää hyvin ja selvittäkää tarkemmin!"
"Minun vakuutukseni on, että Suomi turhaan taistelee tässä sodassa", vastasi hän, "ja että sen vastustus ei auta mitään. Wenäjän sotajoukot ovat kaikin puolin meitä suuremmat ja omaavat loppumattomat varat. Vastustus enentää vaan kurjuuttamme, paljon verta tulee vuotamaan, maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi ja yhtäkaikki tulee Suomi venäläiseksi maakunnaksi. Se on minun luuloni, jota ei mikään voi kumota."
"Mutta onneksi olette te yksinänne siinä luulossa", vastasi Ranck, "sillä kaikki Suomen miehet ja naiset toivovat toisin. Me sekä voimme että myös olemme velvolliset taistelemaan viimeiseen asti. Niinpian kuin meri tulee sulaksi, tulevat ruotsalaiset veljemme avuksemme. Wenäjän ylivoimaisuus on enemmän luuloteltu kuin todellinen. Valheen ja petoksen aseilla taistelee se yhtä paljon kuin miekalla. Jumala on oikeudessa pysyvä ja hän ei hylkää kansaa, joka tahtoo auttaa itseänsä."
Neiti hymyili.
"Jumala ei sekoitu valtiollisiin asioihin ja niinhyvin valtioiden kuin kansakuntainkin kohtalot määrää kansojen voima ja suuruus", lausui hän. "Siis vahvempi hallitsee aina heikompaa. Se on luonnonlaki, jota ei kukaan voi estää."
"Ja kumminkin sisältää historia useampia todistuksia siitä, että pieni mutta urhoollinen ja yksimielinen kansa ei ainoastaan ole vastustanut, mutta myös voittanut suuremman ja väkevämmän vihollisensa", vastasi Ranck. "Kreikalaiset voittivat persialaiset, Amerika teki itsensä vapaaksi Englannin vallasta. Mutta teidän luvallanne jättäkäämme tämä aine. Minun käyntini teidän luonanne tarkoittaa muutakin, kuin vaan teidän vieraanvaraisuutenne hyväkseni käyttämistä, sillä minulla on tervehdys tuotava teille neitiseni."
"Minulleko, keneltä jos saan luvan kysyä?"
"Luultavasti jo kau'an sitte unhotetulta nuoruuden tuttavalta", vastasi Ranck painavasti. "Hän ei ainakaan itse luullut teidän häntä muistavan. Monta vuotta on sitte kulunut kun te olitte yhdessä ja muisti ei ole ikuinen."
"Todellakin te teette minut oikein uteliaaksi", lausui hänen kuulijattarensa nähtävästi huvitettuna. "Nuoruuden tuttava sanotte te. Niin, sellaisia oli minulla monta, mutta ei, ketään, joka lähemmin olisi minun huomiotani herättänyt. Mikä oli hänen nimensä?"
Ranckin muoto oli tullut totiseksi ja synkäksi. Hän varmaan kaikin voimin taisteli, estääksensä liikutustansa.
"Teidän uteliaisuutenne tulee kohta tyydytetyksi", vastasi hän. "Olen teille jo maininnut, että olen luonnontutkija ja että olen matkustellut useita vuosia vierailla mailla. Halusin saada tutkia Egyptin muinaismerkkejä paikalla ja oppia tuntemaan entistä sivistysmaata, vaan sattuvien asianhaarain tähden en ollut saanut haluani tyydytetyksi. Vihdoin onnistuin pääsemään yksityis-sihteeriksi kenraali Kleberille, joka seurasi Bonapartea kuuluisalla Egyptiin matkalla ja Ranskan sotalaivaston mukana jätin Toulonin. Onnellisesti tulimme Aleksandriaan, ja kun kenraali Kleberillä oli vaan vähäsen työtä minulle, niin sain tilaisuuden runsaasti harjoittaa tutkimuksiani. Kohta tunsivatkin minut kaikki sotamiehet, jotka toivat minulle väliin mumion, väliin jonkun muun esineen, jonka olivat löytäneet jostakin temppelirauniosta. Kun tunsin vähän sairashoitoa, niin palkitsin heidän hyväntahtoisuutensa auttamalla sotilaita haavojen sitomisessa ja hoidossa.
"El'Tariffan luona oli ankara ottelu mamelukkien kanssa. Meillä oli suuri joukko kuolleita ja haavoitettuja ja lasareettimme olivat ihan täynnä. Lääkäreillä ja välskäreillä oli äärettömän paljon työtä ja minunkin apuni oli tarpeesen. Kovasti haavoitettujen joukossa oli eräs maanmieheni, jonka tuttavuuteen olin tullut useammissa tilaisuuksissa. Sotamiehenä oli hän saanut paikan Ranskan sotajoukossa. Urhoollisuudellansa ja tiedoillansa oli hän voittanut päämiestensä huomion. Aste asteelta oli hän nopeasti kohonnut ja El'Tariffan tappelussa oli hän evesti ja rykmentin päällikkö, koristettu useilla arvomerkeillä."
Ranck vaikeni silmänräpäykseksi.
"Te lopetatte kertomuksenne juuri silloin, kuin se käypi kiinnittävämmäksi", lausui neiti. "Onko se mahdollisesti tältä evestiltä, kun teillä on tervehdys tuotava minulle?"
"Oikein arvattu, neitiseni", vastasi Ranck. "EvestiKaarlo Aukusti Koiskisenhaava oli kuollettava. Turhaan koetettiin käyttää kaikkia, mitä lääkäritaito voi tarjota. Vähän ennen, kuin hän veti viimeisen huokahduksensa, kutsutti hän minun luoksensa. Minä istuin hänen sänkynsä viereen, hän tarttui käteeni ja lausui:
"'Kun te kerran, kuten toivon, palaatte terveenä Suomeen, niin etsikää minun vanhempani ja sanokaa heille, että kuolin kunnian kentällä, rauhoitetulla omalla tunnolla ja kunnioituksella itseäni kohtaan. Saman tervehdyksen pyydän myös viemään neiti Katariina Jägerhornille, lisäämällä, että viimeisen ajatukseni omistin hänen muistollensa, jonka kuvaa en koskaan ole unhottanut ja joka uskollisesti on seurannut minua aina siitä asti kuin hänestä erosin.'
"Minä annoin hänelle lupaukseni. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen oli hän kuollut. Kaivattuina esimiehiltä ja kumppaneilta haudattiin evesti Koiskinen El'Tariffan kirkkomaahan sotilaallisella juhlallisuudella. Hänelle antamani lupauksen olen nyt täyttänyt."
Ranck katsoi vakavasti neiteen, nähdäksensä, josko hänen kasvoillansa huomaisi jotakin osan-ottavaisuuden liikutusta, vaan ei jälkeäkään siitä ollut näkyvissä ja jääkylmällä tyyneydellä vastasi hän:
"Nuoruudessani tunsin minä ja olin paljon yhdessä erään nuoren luutnantti Koiskisen kanssa, joka oli isälläni ajutanttina. Muistelen hänen olleen hyvin miellyttävän ihmisen, mutta hänellä oli hyvin heikko luonne ja hän puuttui päättämiskykyä. Minua huvittaa kuulla, että hän onnistui luomaan itsellensä hyvän tulevaisuuden. Minua kummastuttaa, että hän oli niin kiintynyt minuun, sillä mitään myötätuntoisuutta minulla ei ollut häntä kohtaan. Kiitos kumminkin ilmoituksestanne."
Ranck katseli häntä terävällä, melkein uhkaavalla silmäyksellä. Hänen kasvonsa olivat aivan harmaat ja hän tarvitsi koko tahdonvoimansa hillitäksensä mielenliikutustansa.
"Hän kertoi minulle elämäkertansa ja muun muassa, syyn, joka pakoitti hänet jättämään isänmaansa", lausui Ranck painavasti. "Hän ei syyttänyt ketään lankeemuksestansa, mutta hyvin voin huomata, ett'ei hän itsestänsä, eikä omasta luonnostansa tullut petturiksi. Mitä sanotte tästä, neitiseni?"
"Samaa mitä äsköinkin, nimittäin että tämä Koiskinen oli minulle aivan ventovieras henkilö", lausui hän ylpeästi ja äkäisellä, tyytymättömällä äänellä. "Hänen toimimisensa valtiollisissa asioissa oli hänen oma asiansa eikä kenenkään muun. Hän ei ollut pakoitettu enemmän kuin viekoteltukaan ottamaan osaa Anjalanliittoon. Hän oli siinä ijässä, jolloin mies itse päättää tehtävistänsä. Mahdollisesti toivoi hän vallan kumouksen kautta, jos se onnistuisi, voittavansa jotakin omia etuja."
"Hän luuli voittavansa sopivan aseman yhdyskunnassa ja sitte teidän rakkautenne, niin sanoi hän minulle", vastasi Ranck, "mutta siinä hän erehtyi."
"Täydellisesti, sillä en millään ehdolla enkä missään suhteessa olisi ruvennut hänen vaimoksensa", vastasi neiti ylpeästi. "Hän oli miellyttävä henkilö, mutta hyvin yksinkertainen mies ja puuttui kaikkia niitä ominaisuuksia, joita minä kunnioitan. Mutta kylliksi tästä. Levätköön kuollut rauhassa ja hyvä hänelle, että hän sai lopettaa. Itse olette kipeän ja kärsivän näköinen. Mikä teitä vaivaa?"
"Kulkiessani Ahvenanmeren yli putosin korkealta jäävuorelta ja siinä ruhjoutui oikea olkapääni, joka saattaa minulle hiukan kipua", vastasi Ranck ja nousi pöydästä. "Jos ajetus olkapäässäni ei vähene, niin toivon saavani jäädä teidän vieraaksenne vieläkin pariksi päiväksi. Koetan kumminkin parauteni mukaan pyrkiä terveeksi, ett'en liika kau'an rasittaisi teitä vierailemisellani."
"Teidän sivistyksellä ja yhdyskunnallisella asemalla oleva henkilö on aina terve tullut vieras minun talossani. Pyydän teidän tekemään minulle sen kunnian, että viivytte luonani, kunnes olette aivan terve", vastasi neiti viehättävimmästi hymyillen. "Yksi minun palvelijoistani, Ojan Paavo, on vähän perehtynyt lääkäritaitoon, ja jos haluatte hänen apuansa, niin tulee hän kohta luoksenne."
Ranck kiitti ja jätti neiden yksin. Tultuaan huoneesensa käveli hän hetkisen kiivaasti edestakasin lattialla. Hänen silmänsä säkenöivät vihasta ja kasvonsa olivat hehkuvan punaset.
"Ja tämän naisen tähden Kaarlo Aukusti Koiskinen sokeudessaan uhrasi kunniansa, arvonsa, isänmaansa ja vanhempansa", mumisi hän kädet nyrkissä. "Onnetoin, missä oli silloin hänen järkensä. Neiti sanoi häntä yksinkertaiseksi mieheksi, jolla ei ollut päättämiskykyä. Minä luulen, että hän oli aivan vastakohta, vaikka hänen rakkautensa tuohon kauniisen neitiin hurmasi hänet. Varokoon tämä nainen, sillä voipi tapahtua, että Kustaa Ranck tulee Kaarlo Aukusti Koiskisen kostajaksi."
Ojan Paavo astui huoneesen. Ranckin saama vamma oli todellakin vaarallisempi kuin hän oli kertonut. Olkapää oli hyvin turpeissa ja Paavo vakuutti, että vähintäänkin kahdeksan päivän huolellinen hoito vaadittiin, ennenkuin Ranck vaaratta voisi jatkaa matkaansa.
"Äidiltäni, joka oli Karjalasta kotosin ja hyvin perehtynyt ulkonaisien vammojen parantamiseen, opin minäkin vähän lääkäritointa", lausui Paavo. "Ensiksi käytämme kylmiä kääreitä ja sitte panemme salvaa, jota ainoastaan minä osaan valmistaa. No niin, vähän kärsimystä vaan, niin kohta olette terve."
"Oletteko syntynyt Karjalassa?" kysyi Ranck.
"Olen, Nurmeksen kylässä aivan Ylä- ja Ala-Karjalan rajalla", vastasi Paavo, jonka viisaan näköinen muoto ja suora käytös miellytti Ranckia. "Kaksi vuotta olen ollut Brahelinnan neiden palveluksessa, mutta en viivy täällä enempää. Veljeni ovat aseissa, taistelevat maamme edestä ja minä haluan heidän luoksensa."
"Mutta eikös neiti ole sanonut teille, että maamme ei voi puolustaa itseänsä, vaan Suomen täytyy tulla venäläiseksi maakunnaksi?" kysyi Ranck hymyillen. "Minulle hän ainakin on koettanut vakuuttaa sitä."
Paavo meni aivan Ranckin luo ja kuiskasi:
"Neiti on kavaltaja ja käyttää salaisia vehkeitä vihollisen kanssa. Valepukuisia venäläisiä on täällä vähän väliä ja neidellä on heidän kanssansa pitkiä keskusteluja. Kuin sanoin hänelle, että ai'on mennä sotaan, nauroi hän ja sanoi minua hulluksi, lisäten, että jos tahdon tappaa itseni, niin löytyy kyllä talossa hyvää nuoraa. Mutta täältä pitää minun pois ja ennenkuin siitä kenkään tietää mitään."
"Sinä teet aivan oikein, rakas Paavoni, ja jos tahdot seurata minua sotajoukkoon, niin otan sinut seuralaisekseni", vastasi Ranck. "Minäkin epäilen emäntääsi ja olen päättänyt, jos mahdollista, tutkia hänen aikeitansa. Tämä ainoastaan meidän kesken, sillä jos hän vähänkin epäilisi meitä, niin voisi hän helposti jättää meidät vihollisen käsiin. Sentähden pitää olla varovainen ja valpas. Jos huomaat jotakin epäiltävää, niin ilmoita siitä heti minulle."
"Paavo ihastui suuresti Ranckin tarjouksesta ja lupasi olla ahkera ja tarkka. Lopun päivää oli Ranck huoneessansa. Seuraavana aamuna kertoi Paavo, että neiti oli matkustanut jonnekin ja että häntä odotettiin kotia vasta parin päivän perästä. Paavo arveli hänen matkustaneen Turkuun, jossa hänellä oli useita ystäviä. Hän näytti Ranckille erään paperin, jonka neiden kamaripiika oli löytänyt hänen kamarinsa lattialta. Se oli eräs venäläinen julistus, joka sisälsi törkeimpiä valheita Ruotsin hallituksen toimista ja sen kykenemättömyydestä auttamaan suomalaisia ja samalla kerskaavia ilmoituksia Wenäjän aseitten ylivoimaisuudesta y.m. sekä viimeiseksi kehoituksen Suomen asukkaille tekemään uskollisuuden ja alamaisuuden valan tsaarille.
"Tämä paperi vielä enemmän vahvistaa minun epäluuloni siitä, että Brahelinnan neidillä on petollisia salavehkeitä meidän vihollisemme kanssa", lausui Ranck Ojan Paavolle. "Velvollisuutemme käskee meidän vastustamaan ja ilmiantamaan näitä vehkeilyjä. Mutta miten ja millä tavoin. Jos ei olisi rikos vieraanvaraisuutta vastaan, tahtoisin kernaasti tarkastaa hänen huoneensa, saadakseni todistuksen hänen petollisuudestansa niistä papereista, joita hän varmaan siellä säilyttää. Vaan tunnollisuus ja kunniani estävät minua siitä. Meidän täytyy odottaa, ehkä ilmestyy kohta joku sopiva tilaisuus, jolloin saamme kaikki selville."
Vasta kolmantena päivänä palasi neiti takaisin Brahelinnaan. Ranck kiiruhti tervehtämään häntä ja neiti vastaanotti hänet samalla ystävällisyydellä, kuin ensikerrallakin. Hän lausui ilonsa, kun sai tietää, että hänen vieraansa jo oli melkein parantunut vammasta, joka oli hänelle tuottanut niin paljon kipuja. Sitte kertoi hän käyneensä muutamien sukulaistensa luona Turussa.
"Ja mitä uutisia tuotte sodasta?" kysyi Ranck.
"Perki huonoja ja hyvin ikävää laatua", vastasi neiti. "Suomen sotaväki Klingsporin johdolla vaan peräytyy ja Bagration seuraa häntä kintereissä. Kenraali Schepeleff marssii 2,000 miehen kanssa Turkua kohden ja suuri venäläinen joukko lähestyy Helsinkiä. Sen valloitettua alkaa Wiaporin piiritys. Tästä huomaatte, että meidän maanmiestemme asema on hyvin epäillyttävä. Kuin vihollinen valloittaa Turun, niin en rohkene enää jäädä Brahelinnaan. Sentähden ai'on heti mennä setäni, evesti Jägerhornin luo, joka rykmenttineen kuuluu Wiaporin puolustusväkeen. Siellä ai'on etsiä turvaa, jota nais-raukka näinä rauhattomina aikoina välttämättömästi tarvitsee."
Ranck kuunteli tarkasti hänen sanojansa ja päätti, ollen uskovinaan hänen ilmoituksiaan, koetella saada enemmän selvityksiä, joiden kautta hän voisi päästä neiden omien aikeiden perille. Mutta siinä erehtyi Ranck. Katariina Jägerhorn oli siksi viisas ja kavala nainen, ett'ei hän niin helposti heittäytynyt epäluulon alaiseksi. Alituiseen johti Ranck keskustelun valtiollisiin oloihin ja koetti kietovilla kysymyksillä saada häntä avosydämmisemmäksi, mutta hänen emäntänsä joko aavisti hänen tarkoitustansa taikka oli muuten kylliksi varovainen. Siten ei Ranck saanut tietää mitään, joka olisi voinut olla hänelle hyödyksi, vaan yhtä tietämättömänä kuin ennenkin neiden vehkeistä läksi hän huoneesensa.
"Hän on kerrassaan kavala nainen, jota ei helposti tajuta", ajatteli Ranck, kun hän huoneessansa yksin mietti keskustelua emäntänsä kanssa. "Vaan kuta enemmän mietin, sitä varmemmaksi tulen, että hänen Wiapori-matkansa alla piilee joku vehkeileminen. Sisällinen aavistus vakuuttaa minulle, että olen arvannut oikein ja minun täytyy myös, puettuna johonkuhun valepukuun, mennä Wiaporiin ehkä voidakseni vakoilla hänen toimiansa. Mahdollisesti oloni Wiaporissa voisi olla suuremmaksi hyödyksi kuin leirissä, jossa vaan käännetään selkää viholliselle. Se vaan on varma, ett'en heitä vehkeilevää emäntääni silmistäni."
Seuraavana päivänä heräsi Ranck tavattomasta hälinästä pihalla. Hän kuuli hevosien hirnumista ja aseitten kalinaa. Hän kiiruhti ikkunaan ja huomasi pihan olevan täynnä kasakoita. Kohta sen jälkeen tuli Ojan Paavo sisään ja ilmoitti, että kreivi Orlov Denisov, seurattuna ratsujoukolta, oli tullut kartanoon. Neiti oli ottanut hänet vastaan nöyrimmällä tavalla ja nyt juuri olivat he salaisessa keskustelussa.
"Tässä on kylliksi todistusta hänen salaliitostansa vihollisen kanssa", lausui Ranck. "Huomenna jo lähden täältä matkalle."
"Ja jätättekö minun, vaikka lupasitte ottaa mukaanne?" kysyi Paavo surullisena.
"En, poikaseni, sinulla on lupaukseni ja siinä on kylliksi. Mutta jo tänä iltana eli huomis-aamuna varhain pitää sinun mennä talosta, sillä se ei saa tapahtua minun seurassani. Me menemme ensin Helsinkiin ja sitte Wiaporiin. Erityisten asiain ja syiden tähden täytyy minun matkustaa sinne. Järjestä minun lippaani ja laittaudu sitte itse matkalle. Aika on kallis."
Venäläismielinen neiti oli antanut tuoda kaksi suurta olut- ja viina-tynnöriä pihalle kasakkain nautittavaksi ja kreivi Denisovalle antoi hän valmistaa muhkean aamiaisen. Kreivi toi mukanansa ja jätti neidelle ne julistukset ja kirjoitukset, jotka tämän piti salaisesti levittää Wiaporin väestölle. Heillä oli pitkä ja tärkeä keskustelu ja vasta puolen päivän aikana läksi kreivi seurueneen Brahelinnasta.
Kun Ranck sitte illemmalla meni neiden luo ottamaan jäähyväisiä ja kiittämään hänelle osoitetusta vieraanvaraisuudesta, lausui hänen emäntänsä:
"Te näette vihollisen käynnistä talossani, että teille kertomani uutiset olivat tosia. Vihollisten ratsuväki lähenee jo Helsinkiä. Turku on antautunut ja Klingspor sotajoukkoneen peräytynyt aina Kokkolaan saakka. Kuten sanottu on kaikki menetetty ja Suomen kohtalo päätetty."
"Ja kumminkin toivon, että olosuhteet meillä kohta saavat onnellisemman käännöksen", vastasi Ranck ivallisella hymyllä. "Toivon että te, neiti, kohta saatte nähdä sanojeni totuuden. Wiapori on, kuten tiedämme, Suomen avain ja voittamaton, ja siten myös se maakin, jonka suojana ja turvana se seisoo."
Hän kumarsi tylysti ja jätti neiden yksin.
"Sinä hupsu", mumisi neiti, "sinä et tunne vielä kullan voimaa, etkä kavalan ja älykkään naisen kykyä. Naisen käsi tulee avaamaan Wiaporin portit viholliselle. Satatuhatta ruplaa, jotka tänä aamuna sain kreivi Denisovalta ja vien mukanani, ovat mahtavat liittolaiset. Jokainen rupla edustaa sotamiestä ja sadalla tuhannella sellaisella toimitetaan suuria asioita tässä maailmassa."
Hän hymyili vahingon-ilosta ja koston-halusta. Tämä kavala nainen oli itse piru ihmisen muodossa ja hänen sysimustassa sydämessänsä asui ainoastaan helvetinmoisia vehkeitä.
Puoli tuntia sen jälkeen läksi Ranck Brahelinnasta. Sopimuksen mukaan oli Ojan Paavo lähtenyt ennen kartanosta. Yhdestä salin ikkunasta katseli Katariina Ranckin menoa. Hän hymyili ja mumisi itsekseen:
"Onnea matkalle, herra luonnontutkijana onnea myös heti joutumaan venäläisen kanuunan ruu'aksi, jos menet sotaväkeen."
Kunnianpäivä Siikajoella.
Talvi levittää vielä valkoisen vaippansa Auran maalle. Ei laaksossa, ei kedolla kuulu leivon laulua. Maa on jäätynyt, metsä ja tiet ovat lumikinosten vallassa. Ruu'atta, ilman eli huonoilla jalkineilla varustettuna, joka askel enemmän ja enemmän haavoitetuin, verisin jaloin ja väsyneinä peräytyy Suomen sotajoukko edemmäksi pohjoiseen, eikä murise sanaakaan eli ilmoita tyytymättömyyttänsä kärsimyksistänsä. Huudetaan ainoastaan: antakaa meidän seisattua ja kääntää viholliselle rinta selän asemasta. Emme enää tahdo peräytyä vaan taistella.
Kenraali-ajutantiksi oli määrätty urhoollinen Adlercreutz kreivi Lövenhjelmin sijaan, joka Pyhäjoella joutui venäläisten vangiksi. Evesti Yrjö von Döbeln tuli toisen osaston päälliköksi. Tähän osastoon kuului Porin rykmenttikin. Sankarimainen Adlercreutz ja hänen urhoolliset kumppaninsa Döbeln, Gripenberg, Cronstedt, von Essen ja kaikki muutkin olivat aivan samaa mieltä sotamiesten kanssa. Heidän mielestänsä piti kaiken mokomin saada taistella, mutta kaikkiin esityksiin tästä vastasi Klingspor aina vaan uudistamalla: meidän täytyy peräytyä, ja niin jatkettiin matkaa pohjoiseen kaikkien siinä osaa ottavaisten häpeäksi ja häväistykseksi.
Pyhäjoen kahakan jälkeen levättiin yksi päivä ja sitte jatkettiin matkaa Siikajoelle. Pääkortteeri oli muuttunut jo edeltäkäsin Pietolan kylään. Useammalta taholta kuului ilmoituksia, että vihollinen aikoi tehdä hyökkäyksen. Kenraali-ajutantti Adlercreutz työskenteli väsymättömästi ja tarkasteli suhteita yleensä. Hän ryhtyi tarpeellisiin hankkeihin yhden osaston puolustamiseksi ja toisen suojelemiseksi sekä tarkasteli ja järjesteli kaikkia. Wenäjän joukkojen pääkomentajana oli Tutshckov ja hänen allansa evestit TutschaninofF, Karpankoff ja Kulneff. Adlercreutz komensi joukon rakuunia tarkastelemaan ja puolustamaan meripuolta, jossa Kulneff työskenteli, yhden osaston 6 naulasien kanuunien kanssa jäämään Siikajoen kestikievariin ja toisen osaston Döbelnin johdolla vartioimaan kylää ja puolustamaan sitä oikealta ja vasemmalta.
Koko sota-joukosta kuuluu yksiääninen hurraaminen. Sotamiesten silmät säteilevät ilosta ja heidän vilusta tärisevissä jäsenissänsä virtaa uusi, lämmittävä veri. Kaikki kärsimykset ovat unhoitetut. Saadaan taistella ja ensikerran järjestetyssä taistelussa asettautua vihollista vastaan. Kaikki ennen saatu häväistys on Siikajoella poispyyhittävä. He syleilevät toisiansa ja vuodattavat ilon kyyneleitä. Nämät rääsyiset, nälistyneet Suomen sotilaat ovat yleviä katsella, ne tarjoovat nä'ön niin suuresta sankarimaisuudesta ja palavasta isänmaan-rakkaudesta, ett'ei sitä elävin sanoin voida kyllin kuvailla.
Vihollisen tykkiväki alkaa taistelun. Suomen kanuunat eivät jää vastauksen velkaan. Venäläiset hyökkäävät voimakkaasti. Heidän jääkärinsä hiipivät metsän ja kivien suojaamana. Döbelnin osastoa vastaan ampuvat osan tykkiväestöä ja uhkaavat lisätyin joukoin kaartaa Döbelnin rohkeat urhot. Sota riehuu hurjemmassa vimmassaan. Vihollisen tykki-, kranaatti- ja jääkäri-tuleen vastaavat suomalaiset kylmäverisyydellä ja tarkoilla laukauksilla. Luutnantti Hesselius ja hänen urhoolliset kumppaninsa tarjoavat sukkelasti ja tarkasti noita erinomaisia 6 naulasia Helvigin malliin tehtyjä kanuuniansa ja siten voitiin taas muodostaa jääkäriketju.
Uudelleen ilmestyy aukko ketjussa. Se aukko on täytettävä, jos mielii estää vihollista murtaumasta läpi. Döbeln, jätettyään juuri uusmaalaisensa, joita hän oli tottunut rakastamaan ja kunnioittamaan, näkee nyt itsensä porilaisten ympäröimänä. Näitä hän ei vielä tuntenut ja sentähden hän huudahtaa: "jos minulla nyt olisi täällä yksi pataljoona uusmaalaisiani!"
Nuori upseeri, porilainen Lauri Stengrund, kuulee Döbelnin katkerat sanat ja huutaa:
"Herra evesti, voitte lähettää sinne komppanian porilaisia, niin on sama tarkoitus voitettu."
Döbeln silmäilee nuorta miestä; terävä silmä kohtaa hänen silmäänsä.
"Eteenpäin, herra!" käskee hän.
Heti syöksee nuori upseeri joukkoneen lumikinoksiin ja pyrkii uhattuun paikkaan. Döbeln seuraa häntä silmillänsä.
"Se on hyvä", mumisee hän. Tästä hetkestä alkaa Döbelnin tuttavuus porilaisten kanssa ja tämä tuttavuus tulee kunniakkaaksi molemmille.
Kun Adlercreutz huomasi toisen osaston olevan ahtaalla, käskee hän sen vetäymään takaisin Siikajoen pohjoispuolelle, jossa ensimäinen ja kolmas osasto seisovat tappeluasennossa. Sillä välin oli vihollisen ratsuväki tunkeutunut Siikajoen suulle. Kolme ratsujoukkoa käskettiin kohtaamaan ja estämään vihollisten hyökkäystä peräytyvän Döbelnin osaston päälle. Uudenmaan rakuunat syöksevät täyttä laukkaa eteenpäin. Siellä näkyy vanha Koiskinenkin välähtelevä sapeli kädessä. Vanhus istuu hevosen selässä kepeänä ja notkeana kuin nuorukainen. Kulneff ratsastajineen rientää heitä vastaan. Suurempilukuiset venäläiset pakottavat rakuunat vetäytymään takaisin. Döbelnin osasto häilyy vaarassa, mutta kahden kenttäkanuunan ja uudenmaan rakuunien avulla onnistuu hän pääsemään Pietolan kylään vievälle tielle, jonne kuormastot jo ovat ehtineet.
Taistelu kestää taukoamatta. Venäläisten ratsuväki on valloittanut pappilan, kirkonkylän ja koko eteläisen jokirannan, jatkaen hyökkäystänsä samalla nopeudella. Pääkortteeri on hetkisen vaarassa joutua rohkeasti tunkeutuvien Wenäjän husaarien ja jääkärien valtaan. Pääsotakunnan vartiaväen onnistui lyömään heidät takasin ja nyt on pääkortteeri turvassa ja samalla Siikajoelle jätetty muonavarasto; silloin päätti Adlercreutz vetäytyä takaisin, saadaksensa paremman ja tilavamman leiriaseman kuin hänellä täällä on ollut. Kumminkin on hän näyttänyt viholliselle, ett'ei häntä voida pakoittaa siihen.
Kolmas osasto urhoollisen Gripenbergin johdolla saa käskyn alkaa takaisin vetäytymisen. Sen kautta heikkonee suomalaisten vasen sivu. Vihollinen huomaa sen ja lähettää heti vahvan joukon rakuunia kaartamaan sitä sivua. Se onnistuu ja vasemman sivun täytyy hetkisen kestää hirveätä ristitulta. Rekryytit horjuvat, mutta vanhukset rohkaisevat heitä ja he saavatkin uudestaan miehuutta. Taistelupaikalla on lumi punainen verestä. Eksynyt lapsi on juossut tietä ja joutunut taistelevien väliin. Joku nainen on huomannut vaaran, kiitää esiin ja onnistuukin pelastamaan tuon pienen olennon. Mikä sankarimaisuus! Mikä todellinen ja kristillinen rakkaus!
Kun Adlercreutz, joka oli tarkkaavainen ja itse läsnä kaikkialla, huomasi että venäläisten keskus tämän kaartamisen kautta heikoni, ja että suomalaisten hyvin tähdätyt kuusi-naulaset kanuunat pakoittivat vihollisen tykkitulen vaikenemaan, tekee hän näissä suhteissa yhtä rohkean kuin ratkaisevankin päätöksen: murtaa vihollisen keskus. Majuri von Hertzen Uudenmaan jääkäri-komppanian ja luutnantti Kihlström Hämeen rykmentin Rautalammin komppanian kanssa käsketään pikaisesti menemään joen yli, kiiruusti hyökkäämään ja jos mahdollista valloittamaan kirkonkylän. Samalla myös kielletään ampumasta tykeillä ja kivääreillä ett'ei sen kautta eksytettäisi eli estettäisi hyökkääviä; ainoastaan vasemmalla sivulla jatketaan tasaista luoti-vaihdosta ympäröivän vihollisen kanssa.
Urhoollinen von Hertzen kiiruhtaa eteenpäin. Uusmaalaisineen syöksee hän joelle ja sen jäälle. Väliin peräytyy vihollinen, väliin suomalaiset rantaansa. Kun iloinen ja reipas von Hertzen näkee vahvan vihollis-osaston syöksevän häntä vastaan, komentaa hän joukollensa:
"Kiväri olalle, huomatkaa: naurakaa!"
Sotamiehet seisattuvat ja vastaanottavat vihollisen kaikuvalla naurun rähätyksellä.
Vihollinen ällistyy. Se luulee tehneensä suuren erehdyksen, jota itse ei huomannutkaan. Se peräytyy taas kiireesti rannalle. Nyt komentaa von Hertzen:
"Pajunetit alas, eteenpäin!"
Uusmaalaiset syöksevät ylös eteläiselle rannalle ja ajavat venäläisiä edellänsä. Hurraahuudon kaikuessa ajetaan vihollista ja otetaan hänen asemansa. Kapteeni Björnstjerna Turun läänin rykmentin kahden komppanian kanssa kiiruhtaa avuksi ja suin päin pakenee nyt vihollinen. Joukko vankeja otetaan. Adlercreutz riemuitsee ilosta. Siikajoki on tuleva Suomen sotaväen ensimäiseksi, kunniakkaaksi voittopaikaksi, joka on vahvistava sen sotilaskunnian ja tekevä lopun häpeällisestä peräytymisestä.
Mutta voitto ei ollut vielä saavutettu.
Von Essen hämäläisen jääkäripataljoonansa etunenässä kiiruhtaa juoksumarssissa eteenpäin. Häntä seuraavat toisen hämäläisen jääkäriosastoon kanssa urhoollinen Ramsay ja Heideman. He ryntäävät kirkonkylään ja ajavat vihollisen sieltä. Kuolleiden ja haavoitettujen röykkiöt peittävät taistelupaikan. Siikajoki on suomalaisten kädessä ja yli 600 vankia on otettu. Ei mikään voi estää suomalaisia sotilaita. Ramsay puhdistaa ja valloittaa pitkin rantaa olevan, pappilan ja kirkonkylän välisen metsän, jossa viholliset ovat rohkaisseet itseänsä ja jatkavat vilkasta ampumista. Urhoollinen luutnantti Kihlström on kuollut ja pahoin ovat haavoitetut miehuullinen Reutersköld ja kapteeni af Forselles. Vanha luutnantti Koiskinen on saanut useita haavoja. Sota vaatii lakkaamatta uusia uhreja.
Adlercreutz lähettää sananlennättäjän aseveljellensä Döbelnille, joka harmistuneena yhä vaan vetäytyy Pietolaan menevälle tielle. Urhoollinen kasakkaevesti Kulneff kiiruhtaa salaman nopeudella Döbelniä vastaan. Kasakat juoksevat raivoisana ja hurjan huudon kaikuessa. Suomalaiset rakuunat ovat kiiruhtaneet avuksi, vaan syöstään takaisin. Silloin käy toisen osaston asema arveluttavaksi, mutta muutamat Pietolan puolelta hyvin tähdätyt kanuunanlaukaukset ja esiintunkeutuvat Uudenmaan rakuunat pakoittavat vihollisen kääntymään ja Döbeln kiiruhtaa takaisin Siikajoelle.
Täällä on kaikkiaalla riemu ja voitto. Pappila, johon vihollinen oli asettautunut, on otettu takaisin. Vielä kerran kokoontuvat venäläiset, mutta Ulfsparre karkoittaa heidät tykistöllään. Ramsay hätyyttää vihollista etupuolelta ja Björnstjerna hämäläisineen takapuolelta. Hurraa! Porin marssin tunnetut sävelet kaikuvat ja tuolta tulee Döbeln, tappelu on päättynyt ja suomalaisten ensimäinen voitto on voitettu.
Onnellisena ja turvassa vihollisen kuulilta on Suomen sotajoukon ylipäällikkö Wilho Mauritz Klingspor Pietolan kylässä, jonne päävartio taistelun ajalla oli asetettu. Kanuunain jyske Siikajoella on saanut jalon kreivin vapisemaan. Herkullinen päivällinen on vielä koskematta, hän on urhoollinen taistelemaan veitsellä ja kahvelilla, mutta värisee tarttuessansa miekkaan eli kuullessansa luodin suhisevan. Hän on pelkuri mieheksi. Hänellä on enemmän "mahaa kuin sydäntä." Kun muut taistelevat, on hän "piru vieköön" matkalla. Hänestä on tehty onnistunut pilkkakuva, joka kulkee mieheltä mieheen leirissä. Sotaherra näkyy nimittäin istuvan kuomireessä, matkustaen aika kyytiä pohjoiseen päin ja huutaen ajavalle ajutantilleen:
"Ystäväni, kuuletteko laukauksia?"
Ajutantti vastaa:
"Ah en, teidän ylhäisyytenne, niitä emme ole koskaan kuulleet."
Tunti on kulunut Siikajoen tappelun jälkeen. Kun sotamarski on rauhottunut omasta turvallisuudestaan, istuu hän, ruokaliina leuvan alle pistettynä, ja sulloo mahaansa päivällispöydän oivallisia herkkuja. Hän on juuri valittanut, ett'ei hänelle tarjottu voi ollut ihan tuoretta. Tätä voi kummastella. Hän on kenraali, joka muka todellisesti jakaa myötä- ja vastoinkäymiset sotamiesraukkojensa kanssa. Pari ajutanttia tekevät hänelle seuraa ja tyytyväisyyden hymy näkyy yli kenraalin kasvoilla. Viini on hyvää, kananpaisti oivallista, valkonen, pehmyt vehnäleipä maukasta ja nuot pöydällä olevat ja jälkiruuaksi ai'otut mehukkaat hedelmät ovat viehättävä näky talven lumen ja kinosten seassa.
"Huomis-aamuna täytyy meidän peräytyä edemmäksi", lausui Klingspor kaataessaan muutamia tippoja sitroonanestettä kananpaistiinsa. "Ah, mitä eikö saa sodassa kärsiä. Täällä saataviin ruokalajeihin voi kyllästyä. Mutta, Jumalani, mikä meteli se on? Vahti paukuttelee kivääriänsä, eihän vaan liene Kulneffin kasakat taas häiritsemässä ruoka-ateriaamme."
Yksi ajutanteista kiiruhti pöydästä ikkunan luo. Mitä näkikään hän? Niin, hän näki Siikajoen sankarin ratsastavan pihaan ja hänen ympärillänsä Döbeln, Sandels, Lode, Palmfelt, Ramsay, Björnstjerna, von Hertzen y.m. seurattuna komppanialta porilaisia. Kaikkien huulilta kaikui huuto: eläköön Adlercreutz! Sankari ja hänen asekumppaninsa laskeusivat hevosilta ja astuivat rauhassa ahmivan ylipäällikön luo.
Tämä jälkiruoka ei maistanut erittäin hyvin meidän ylhäisyydellemme. Silloin ei kernaasti katsota voittajaa, kun itse kurjana pelkurina on oltu kaukana siitä. —
"Mitä uutta Siikajoelta?" kysyi Klingspor hitaasti.
"Me olemme voittaneet, venäläiset ovat ajetut pakoon ja meidän joukkomme ovat leirissä taistelutantereella", vastasi Adlercreutz säkenöivin silmin. "Useita satoja vankeja on joutunut meidän käsiimme. Sotakunniamme on pelastettu, sotajoukko riemuitsee eikä tahdo enää peräytyä. Koko maa on nouseva aseihin kun yksi mies ja Suomen täytyy tulla pelastetuksi."
Sotamarski katsoi yhdellä silmällään — hän oli yksi silmänen — puhujaan ja väänteli itseänsä rauhattomana tuolillaan. Hän huomasi oman kykenemättömyytensä ja pelkäsi sydämessään Adlercreutzia. Hänellä ei ollut siksikään miehuutta, että olisi anonut kuninkaalta eroa päällikkyydestänsä.
"Kuninkaalta saamani määräys kieltää minua työskentelemästä hyökkäämisen tavoin vihollista vastaan", vastasi sotamarski. "Kuninkaan aikomus on valloittaa Norja, niin että hän sitte vapaana siltä puolen voi kaksinkertaisilla voimilla rynnätä venäläistä vastaan. Olen käsketty kulettamaan Suomen sotajoukkoa parhaimmassa järjestyksessä Pohjolaan, niin että avoveden tultua voidaan ryhtyä toisiin hankkeisiin maan takasin voittamiseksi. En ole ottanutkaan päälleni maan puolustamista venäläisten ylivaltaa vastaan. Meidän täytyy edelleen peräytyä ja vetäytyä takasin Lumijoelle ja Liminkaan, päästäksemme lähemmäksi päävarastoamme Oulussa."
Yleinen hämmästys ja harmi näkyi urhoollisten Suomen upseerien kasvoilla.
"Mitä helvettiä, pitääkö meidän peräytyä ja jättää Siikajoen voittopaikka venäläisten käsiin", huudahti Döbeln ja hänen suuret silmänsä iskivät säkenöiviä vihan silmäyksiä sotamarskiin. "Sana peräytyminen kaikuu minun korvissani paljon vihattavammalta kuin itse kuolema. Ei, antakaa meidän kääntyä takaisin ja piestä moskovalaisia lämpimästä kädestä! Olkaa kaukana tappelusta, herra sotamarski, ja antakaa meidän vaan tapella omin neuvoin."
Hän kiinnitti Klingsporiin murtavan silmäyksen. Döbelnillä, Ruotsin Leonidaalla, oli terävät kasvonpiirteet, leveä, musta side otsassa olevan, ikuisesti parantumattoman haavan ympäri, joka oli kunniakas muisto Porosalmen tappelusta 1788; hänen sotilas-ryhtinsä, jalo sydämensä ja ritarillinen henkensä oli niin kunnioitettava, että sotamarski vaikeni, eikä rohjennut vastustaa.
"Sallikaa minun lausua yksi sana, teidän ylhäisyytenne! Minulle näyttämässänne määräyksessä on kohtia, jotka voidaan selvittää useammalla kuin yhdellä tavalla, kun siellä esimerkiksi seisoo: 'vaikka sotajoukon pelastaminen on pää-asia, toivomme kumminkin, että Te, niin kau'an kuin mahdollista, koetatte estää ja vastustaa tunkeuvaa vihollista ja ett'ette ennenkuin pakon vaatimana peräydy.' Nämät rivit mielestäni kyllin kehoittavat käymään taisteluun sotaväen kunnian ja maan pelastamisen tähden."
Näiden arvokkaiden sanojen lausuja oli korkeavartaloinen, lähemmäs kolme kyynärää pitkä mies, jolla oli sotilasryhti, pysty tukka, korkea totinen otsa, roomalainen nenä, harmaat ja säteilevät silmät, terävä suu ja hän oli puettuna Savon jääkärirykmentin univormuun. Koko hänen olennossaan kuvautui luja, voimakas henki, joka elähytti hänen sieluansa. Hänen luonteensa oli tulinen, mutta jalo; sodassa oli hän aina tyyni, jota hän joskus yksityiselämässä puuttui. Hänen oppinsa, taitavuutensa ja isänmaan-rakkautensa hankkivat hänelle päällikkökunnan kunnioituksen ja luottamuksen; järkähtämätön! miehuutensa, neuvokkaisuutensa, hänen onnensa vakuutti hänelle sotamiestensä sokean luottamuksen.
Sandelsinjohtamana, sillä hän oli puhuja, piti suomalainen itseänsä voittamattomana ja tämä uskonsa tekikin hänet siksi. Vaarat, kärsimykset ja puutteet jakoi hän joukkonsa kanssa ja sentähden voikin luottaa sen uskollisuuteen; eikä se koskaan häntä pettänyt. Sillä aikaa kuin muu sotajoukko taisteli kunnialla, se on totta, mutta menestyksettä, vei Sandels voittavia joukkojaan aina Laatokan rannoille asti; kun hänen vihdoin täytyi väistyä ylivallan edessä ja lähteä maasta, tapahtui se vasta sitte kun hän ensin oli antanut venäläisille tuntuvan tappion Wirran tappelussa. Sellainen oli se mies, jota syystä voitiin kutsua "urhoollisimmaksi urhoollisten joukossa." Hänen urotyönsä tulevat kau'an kaikumaan Suomen kukkuloilta ja hänen nimeänsä jokainen ruotsalainen mainitsee kunnioituksella.
"Minä en voi rikkoa saamiani määräyksiä vastaan ja selvittää kuninkaan sanoja mieleni mukaan", vastasi hänen ylhäisyytensä, nousten pöydästä. "Meidän voittomme Siikajoella ei ole kumonnut venäläisten koetusta ympäröitä meitä ja siten ottaa Suomen sotajoukko vangiksensa. Tie on avoinna ja me marssimme Liminkaan ja Lumijoelle."
"Mutta Jumala, jota minä täydestä sydämestäni kunnioitan ja palvelen, ei tahdo, että me kurjasti panemme maamme alttiiksi viholliselle", lausui majuri Kaarlo Leonhard Lode, joka oli Suomen sotajoukon parhaimpia upseereja, Jumalaa pelkääväinen ja luja-luontoinen mies.
Mutta hänenkin muistutukseensa saatiin sama vastaus: "meidän täytyy peräytyä"; ja niin se kävikin. Harmista itki Suomen sotajoukko. Sen täytyi jättää Siikajoen tappelutanner, jossa oli voittanut ensimäisen voittonsa. Venäläiset kummastelivat tätä, asettuivat Siikajoelle ja levittivät asemansa merestä Revolahdelle, jossa kenraalimajuri Bulatovilla oli lähes 2,000 miestä ja 5 kanuunaa, siihen luettuna kaksi joukkiota Grodnon husaareja. Bulatov sai käskyn viipymättä yhdistyä Tutschkovin johdolla olevaan pääjoukkoon. Venäläiset toivoivat näet loistavan urotyön tekemällä puhdistaa kärsimänsä tappion häpeästä. Bulatov oli jo ainoastaan muutaman tunnin matkan Wenäjän pääleiristä kuin Adlercreutz päätti koettaa estää häntä. Cronstedt, joka oli Paavolassa, sai käskyn alkaa hyökkäyksen kello 3 aamusella. Adlercreutz itse hyökkäsi samaan aikaan Lumijoen puolelta pienellä joukolla noin 150 porilaista, joita johti luutnantti Blume, ja toivoi siten kääntävänsä vihollisen huomion itseensä. Lumen paljous esti Cronstedtin joutumasta perille oikeaan aikaan. Adlercreutz oli pakoitettu kolmituntisen raivokkaan taistelun perästä monenkertaista vihollistansa vastaan vetäytymään takaisin, mutta tarkoitus oli voitettu, sillä vihollinen luuli jo kaikki loppuneen ja asettui nukkumaan rauhassa. Nyt äkkiä ryntäsi 1,800 miehen vahvuinen neljäs osasto. Cronstedtin taitavuuden ja hänen sotamiesten urhoollisuuden kautta hajoitettiin koko 2,000 miehen suuruinen venäläinen joukko. Itse kenraali Bulatov, 5 upseeria ja 450 miestä otettiin vangiksi ja melkein sama määrä kuolleita; 2 sota lippua, 4 kanuunaa ja 100 hevosta y.m. joutui voittajien käsiin. Tämä oli uusi kaunis voitto, joka saattoi iloa ja riemua koko Suomen maahan.
Vasta perustetun viidennen osaston päällikkö Sandels voitti Pulkkilassa ja nyt alkoi se loistava sotaretki, joka vei hänen joukkonsa voitosta voittoon aina Wenäjän rajalle asti. Sandels ja hänen joukkonsa tulivat kauhuksi viholliselle. Koko maan asukkaat kävivät aseihin kuin yksi mies ja tulvasivat sotajoukon lippujen alle. Suomi, tuo loistava tähti Ruotsin kuninkaan kruunussa, voitiin vieläkin pelastaa, sillä kansa uhrasi verensä isänmaan alttarille ja henkensä sen puolustamiseksi. Mitä Ranck oli sanonut Brahelinnan neidelle oli nyt toteutunut. Kun kansa tahtoo auttaa itseänsä, niin auttaa sitä Jumalakin.
Kullan voima, Vehkeilyjä.
Kertomuksemme vie meidät taas Etelä-Suomeen.
Niillä venäläisillä joukoilla, jotka olivat kenraali Denisovan johdolla lähetetyt Helsinkiä valloittamaan, oli ollut erinomainen onni mukanansa. Se pataljoona Adlercreutzin rykmenttiä, jonka majuri Tollen johdolla piti vartioita Helsinkiä, pakeni heti kaupungin komentajan evesti Gutoffzkyn kanssa ja menetti siinä, paljon vähälukuisempaa vihollista vastaan taistellessa, 73 miestä vangiksi. Pataljoonan jäännökset, jotka kapteeni Kramer keräsi ja kehoitti puolustaumaan, tulivat onnellisesti ja ilman muuta vahinkoa Wiaporiin. Helsingistä saivat venäläiset saaliiksi joukon ampumavaroja, 18 kanuunaa ja käytettäväkseen hyvän sairashuoneen. Kapteeni Durietz tarjoutui sillä pataljoonalla leskikuningattaren rykmenttiä, jota hän johti, valloittamaan takaisin kaupungin; mutta amiraali Cronstedt hylkäsi tämän kunnioitusta ansaitsevan tarjouksen sillä syyllä, ett'ei kaupunki ollut aiottukaan puolustettavaksi, ja sentähden täytyi Wiaporin vartioväkeä säästää. Tässä jo vainui alku siitä kummallisesta käytöksestä, joka sittemmin julkaisi Wiaporin komentajan ja joka lopulla oli ikipäiviksi häpäisevä hänen nimensä.
Helsingin valloitettuansa piirittivät viholliset Wiaporin, kumminkin aluksi niin vähällä voimalla, että se tuskin oli kolmas osa Wiaporin puolustusväestöstä, jonka vertaiseksi se ei koskaan tullut. Venäläisten piiritys-joukkojen päällikkönä oli nuori, kunnianhimoinen ja älykäs kenraali, kreivi Kamenski. Kenraali van Suchtelen johti piirityshommia viekkaudella ja taidolla, ja oli asetettu venäläiselle ylikenraalille neuvonantajaksi.
Niinhyvin kaupunki kuin linnan ympäristökin tarjosivat erittäin elävän kuvan. Ravintoloissa, kapakoissa ja kaduilla nähtiin kaikkiaalla eri arvoisia venäläisiä sotilaita ja samalla pelon-alaisia ja noloja kaupungin asukkaita, jotka hätäillen kiiruhtivat toimittamaan asioitansa, sitte sulkeutuaksensa kotiinsa siten välttääksensä yhtymistä kutsumattomien vieraiden kanssa. Kaikki Helsingin asukkaat eivät kuitenkaan olleet venäläisten vihollisia. Ylhäisemmästä luokasta, johon venäläiset julistukset olivat vaikuttaneet ja joka oli mieltynyt vierasten upseerien kohteliaisuuteen, tuntui elämä suloiselta ja se avasi mielellään ovensa valloittajille. Varsinkin naiset olivat ihastuneet venäläisten herrojen miellyttävään käytökseen. Ne tanssivat hyvin ja niiden puheleminen oli kiinnittävää ja hauskaa. Kun he vertasivat niitä omien jurojen ja totisten upseeriensa kanssa, niin saivat muukalaiset kaikessa katsannossa etusijan; sentähden osoittivatkin he avointa lempeyttä moskovalaisille herroille. Tähän lisäksi tuli omanvoiton pyyntö, halu olla niiden suosiossa jotka silloin olivat vallassa ja hallitsevassa asemassa, ja pelko heidän närkästyttämisestänsä, josta helposti voisi syntyä rettelöitä ja mielipahoja. Mutta tällainen käytös synnytti taas harmia ja ankaria moitteita heidän omissa maanmiehissään, jotka eivät olleet hurmaantuneet muukalaisten harjoitettuun kohteliaisuuteen.
Sen venäläisen tykistön, jonka piti pommittaa linnoitusta — 46 kanuunaa ja 16 mörsäriä —, oli vihollinen sanomattomilla ponnistuksilla kulettanut rekilöissä venäläisen Suomen linnoituksista. Venäläiset vallihaudan-kaivajat olivat perki vaikeassa työssä rakentaessaan jäälle piirityskaivantoja ja suojelusvalleja, ja perustaessaan tykkisuojuksia noille muuten alastomille, vaan nyt paksun lumen peittämille kukkuloille, joilla ei löytynyt multaa eikä turpeita ollenkaan. Sentähden olivatkin ne rakennettavat ainoastaan risukimpuista, jotka eivät tahtoneet pysyä koossa ollenkaan ja tarjosivat muutenkin perki vähäistä suojaa. Suomen kotka, joka oli rakentanut pesänsä Wiaporiin, saattoi voittamattomilta kraniittikukkuloiltansa ylpeänä ja huoletonna katsella tuota melkein lapsellista koetta: valloittaa sellainen linnoitus, jota vastaan ei mikään säännöllinen piiritys voinut tulla kysymykseen ja jota vastaan hyökkäys näytti yhtä vähän menestyvän.
Ranck ja hänen seuraajansa Paavo eivät olleet Helsinkiin tultuansa olleet työttöminä. Kaikenmoisissa valepuvuissa olivat he onnistuneet pääsemään niinhyvin Wiaporiin kuin Svartöhönkin, joista viimeksi mainittu oli linnoituksen vahvimpia, erillään olevia osia ja jonka päällikkönä oli Kaarlo Mauno Gripenberg, joka oli saanut kuninkaan nimenomaisen käskyn:viimeiseen mieheen puolustaa tätä linnoitusta.
Mitä Ranck ja hänen kumppaninsa olivat havainneet ei ollut erittäin ilahuttavaa laatua. Kavaltajattarellemme oli onnistunut sekä itse että asetettujen asiamiestensä kautta saada salaisesti linnoitukseen Buxhövdenin valheellisia julistuksia. Upseerien asuntoihin, varusväen kortteereihin, ylipäällikön kirjoitus-huoneesen, sanalla sanoen kaikkiaalle oli näitä kirjoituksia salaa toimitettu. Se oli myrkkyä, jonka levittämistä oli mahdoton estää ja levittäjää ilmisaada. Näitä luopumuksen ja petoksen kehoituksia oli pantu yksin sotamiesten vahtikojuihinkin ja vallien kivityksiin. Jos ne yhtenä päivänä revittiin pois, oli niitä toisena päivänä samalla paikalla. Selvää oli, että venäläisiä asiamiehiä löytyi itse linnoituksessa ja niiden miinat olivat yhtä peljättävät kuin mitä linnoituksen insinöörit tekivät vihollista vastaan. Monet uskoivat, mutta useammat olivat uskomatta näitä valheellisuuksia. Rauhattomuutta ja epäluuloa syntyi kumminkin, niin että alettiin ajatella ja miettiä yhtä ja toista, joka varsinkin vihollisen piirittämässä linnoituksessa on kaikista puheista vaarallisin, sillä sen onnellisen puolustuksen ensimäisenä ehtona on: päällikön käskyn ehdoton totteleminen ilman estelemistä.
"Hullusti menee", lausui Ranck Paavolle. "Tosin olen koettanut sekä Wiaporin että Svartön asukkaille kuvata asiaa toisella tavalla kuin venäläiset julistukset sisältävät, mutta kumminkin epäillään. Niinpaljon olen saanut selville, että amiraali Cronstedtilla ei ole kykyä eikä päättäväisyyttä, vaan on veltto sekä päätöksissään että luonteeltaan ja Gripenberg odottaa vaan sopivaa tilaisuutta esiytyäksensä kurjana petturina."
"Eilen olin minä kulkukauppiaaksi puettuna Svartöössä", lausui Paavo, "ja kun kuljeksin sotamiesten luona, näin päällikön tulevan erään naisen seurassa. He seisattuivat usein ja molemmat puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Päällikköä seuraava nainen oli Brahelinnan neiti. Kun olivat kerran kulkeneet ympäri linnoituksen, menivät he suureen pastiooniin. Hänen siellä olonsa ei ennusta hyvää, se on varma."
"Wiaporissa myös olen nähnyt hänen useita kertoja", vastasi Ranck. "Kerran oli hän erään naamioitun henkilön seurassa. Se oli pitkä mies, käärittynä mustaan laveaan kappaan, jonka päähineen hän oli vetänyt päänsä yli. Turhaan koetin saada tietää, kuka tuo naamioitu mies oli. Parin tunnin perästä jätti neiti seuralaisensa kanssa linnoituksen ja meni kaupunkiin. Se on aivan varmaa, että mustia, kavaloita vehkeitä käytetään ja että neiti Jägerhorn pitää ohjia käsissään. Kun saisin jotakin johtoa, niin kyllä hankkisin tiedon mistä kysymys on. Ei ole epäilemistäkään siitä, että vehkeet koskevat linnoitusta. Tuon paatuneen venäläisystävän, raatimies Falckin luona on tänä iltana naamiohuvit. Olen onnistunut saamaan sinne pääsölipun. Minä menen sinne vaan katsomaan ja ottamaan vaarin."
Raatimiehen suuressa ja komeassa asunnossa oli iltasella loistava joukko naisia ja herroja, joista viimeksi mainitut parhaastaan olivat eri arvoisia venäläisiä upseereja. Muhkeita pukuja, kalliita vaatteita näkyi kaikkiaalla. Mieliala oli mitä vilkkain, kiihoittavat viinit ja hyvin varustettu ravintohuone tyydyttivät ruumiin tarpeita ja venäläisen soittokunnan innostuttavat säveleet houkuttelivat tanssihaluisia harjoittelemaan Terpsikoren leijuvaa taidetta. Ainoastaan iloisia ja hymyileviä kasvoja oli nähtävissä, kohteliaisuuksia ja imartelemisia vaihdettiin. Joka näki tämän iloisen ja leikkiä laskevan joukon, ei mitenkään voinut kuvailla, että tämä kaupunki oli vihollisen pesäpaikka ja että vähän matkan päässä siitä milloin hyvänsä tanssimusiikin sävelien asemasta voi kuulua kanuunain hävittävä jyske.
Pukeuneiden joukossa nähtiin ennustajanaisia, mustalaisia, narrittelijoita, suomalaisia ja venäläisiä talonpoikia ja useampia muitakin kansallisuuksia edustettuina. Muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten jumalia ja jumalattaria vakaisien dominoiden eli uhkeiden keskiajan ritarien rinnalla. Tuo oli kirjava sekasotku loistavista ja vakaisista puvuista, viehättävä näkymö, jossa suru oli tuntematoin vieras.
Tanssihuoneessa vallitsevan lämmön tähden ovat tanssijat ottaneet naamiot silmiltänsä. Venäläisen evesti Giboryn rinnalla näkyy neiti Jägerhornin soma vartalo. Hän on puettu Dianaksi ja on etevin kaunottarista. Hänen pulskea vartalonsa, säteilevät silmänsä, rusottavat poskensa ja soma käytöksensä tekevät hänen yhtä suloiseksi kuin viehättäväksikin ilmiöksi. Roomalaiseksi ritariksi puettu kavalierinsa on pitkäkasvuinen, rohkeilla katseilla, somalla käytöksellä ja tanssii erinomaisen hyvin; ja tuo ilmassa kiitelevä pari vetää yleisön ansaitun huomion ja ihmettelemisen puoleensa.
Mustaan dominoon puettu mies seuraa katseillansa venäläistä evestiä ja hänen naistansa. Mustan samettisen naamion reijistä säteilee pari mustaa uhkaavaa silmää. Hän mumisee muutamia sanoja itseksensä. Äänestä tunnemme hänet Ranckiksi, sillä hän on se, joka tarkalla huomaavaisuudella seuraa entistä emäntäänsä ja hänen kavalieriansa.
Tuohon ilmestyy nuori kenraali Kamenski. Hän on oikea sotilaan kuva, jota ansaitsee katsella. Hyvin muodostuneet kasvonsa osoittavat miehuutta ja toimintakykyä. Sodassa Napoleonia vastaan on hän hankkinut kenraalin arvonsa. Hän on kunnianhimoinen ja aivan kuin luotu päälliköksi. Hänelle on sallittu Suomen laskeminen tsaarin jalkojen juureen luopuakseen komentosauvastaan verisessä tappelussa Smolenskin luona, jossa nuori kenraali sai sankarikuoleman.
Vähän tuonnempana erillään muista vieraista seisoo kaksi miestä kuiskutellen keskenänsä. Tuo mustaverinen noista on kreivi Orlov Denisov, jolla on lyhyeksi keritty, pystyssä seisova, musta tukka ja hyvin tuntuvat mongolialaiset kasvonpiirteet. Toinen heistä on tsaarivaltakunnan taitavin ja uutterin valtiomies, kreivi van Suchtelen, jolla on hyvin kauniit kasvot ja niissä hienot piirteet, vilkkaat silmät ja alituinen hymy suun ympärillä. Samalla kenraali ja valtiomies, ovat sekä miekka että kynä hänen palveluksessaan. Hän on puhuja, ihmistuntija ja tarkkaava ja taitavasti ymmärtääkin hän myös käyttää näitä ominaisuuksia eduksensa. Viekkaana ja liukkaana kuin käärme pitää hän kaikki keinot luvallisina, kun vaan sen kautta saavuttaa tarkoituksensa. Tsaarin kunnia ja Wenäjän suuruus ovat hänen silmämääränsä ja sen mukaan toimii hän.
"Huomenna tapaan minä uudelleen Wiaporin ylipäällikön", kuiskaa van Suchtelen. "Evesti Jägerhorn on kokonaan voitettu meidän puolellemme ja hänen rykmenttinsä niinhyvin Wiaporissa kuin Svartöössä on samaa mieltä päällikkönsä kanssa. Meidän kultamme ja salahankkeemme saavat aikaan paljon enemmän kuin kanuunamme."
"Minä ihmettelen teidän ylhäisyytenne terävää älyisyyttä ja kykyä", vastasi hänen kuulijansa syvästi kumartaen. "Eilen otimme kaksi Jägerhornin rykmenttiin Svartöössä kuuluvaa karkuria. He kertoivat, että miehistö on valmis antautumaan milloin hyvänsä. Heidän päällikkönsä vielä horjuu, vaan myöntyy luultavasti viimein."
"Hän on jo neiti Jägerhornin kautta saanut käsirahaksi 25,000 ruplaa hopeassa linnan luovuttamisesta", vastasi van Suchtelen pidättäen hymyänsä. "Huomenna annan ampua muutamia laukauksia linnaa vastaan, pelastaakseni päällikön sotilaskunnian. Muutamissa muserretuissa uuninpiipuissa ja särjetyissä ikkunanruuduissa on hänelle kylliksi syytä antautumiseen. Tämän jyskeen ja ryntäyksen uhkauksen pitäisi saada aikaan sotahistoriassa ennen kuulumattoman tapauksen linnoituksen antautumisesta, jonka valloittaminen ei meille ole maksanut muuta kuin muutamain tykkisuojeluksien rakentamisen, muutamien tuntien ampumisen ja vaivan muutamista salahankkeista."
Tanssi taukosi muutamiksi silmänräpäyksiksi. Neiti Jägerhorn käytti tilaisuutta, etsiäksensä Suchtelenin, joka kohteliaalla hymyilyllä tervehti uskollista liittolaistansa. Kreivi Denisov väistyi, kun huomasi, että van Suchtelen ja neiti tahtoivat olla kahdenkesken.
"Meitä silmäillään", lausui kreivi. "Suvaitsetteko ottaa käteni, niin menemme toiseen huoneesen, jossa saamme uteliailta silmiltä ja kuulustelevilta korvilta paremmin rauhassa puhella keskenämme."
He läksivät tanssisalista. Musta domino seurasi heitä matkan päässä.Se oli Ranck, joka ei silmänräpäykseksikään laskenut KatariinaJägerhornia silmistänsä.
"Häntä seuraava mies on sama henkilö, jonka ennen olen nähnyt hänen seurassansa Wiaporissa", ajatteli Ranck. "Sama pitkäkasvuinen vartalo, sama ryhti, minä en erehdy, mutta kuka se mahtaa olla. Hänen univormustansa ja kunniamerkeistänsä päättäen on hän joku korkeampiarvoinen henkilö."
Hän seisahtui ja kääntyi erääsen yksin seisovaan, keskiajan ritariksi puettuun henkilöön ja kysyi häneltä, kuka oli tuo neiti Jägerhornia kulettava mies.
"Se on kenraali, kreivi van Suchtelen", vastasi naamio. "Mutta miksi kysytte sitä?"
Ranck ei vastannut mitään. Kenraali oli seisahtunut ja puhui muutamia sanoja isännälle.
"Nämä ovat suurimmassa määrässä viehättävät pidot, paras raatimieheni", lausui hän puoliääneen. "En unhoita ilmoittaa tästä hänen majesteetillensa keisarille ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Stanislainritariston nauha on tuleva osaksenne."
Ihastunut raatimies ja isänmaansa vihollinen kumarsi syvään ja punastui ilosta. Hän oli salaisuudessa jo vannonut uskollisuuden valan Wenäjän tsaarille. Joutavasta ritaritähdestä möi hän kunniansa ja arvonsa; mikä kurjuus ja halpamaisuus!
Van Suchtelen ja hänen kumppaninsa ovat asettuneet vähäiseen syrjäkammioon, jota ainoastaan katosta riippuva lamppu valaisi. Se oli ihana, pieni huone ja erittäin sopiva ystävälliselle keskustelulle. Kun molemmat liittolaiset tulivat huoneesen, oli Ranck jo ennen heitä tullut sinne ja piiloutunut paksujen oviverhojen taakse, joiden syvät poimut kokonaan peittivät hänen. Lähellä häntä sohvassa istui van Suchtelen ja neiti Jägerhorn, aavistamatta että joku askele heistä seisoi tarkka kuuntelija.
"Ja te hyväntahtoisesti siis olette kaikin puolin toimittaneet minun asiani?" kysyi van Suchtelen.
"Aivan täsmällensä, herra kreivi," vastasi neiti. "Amiraali Cronstedt on valmis uudelleen vastaanottamaan teidän. Kun puhuin hänelle ai'otusta linnoituksen pommituksesta, tuli hän hyvin levottomaksi. Hän on hyvin levotoin perheensä tähden, ja ne naiset, jotka hän on ottanut sinne suojelukseen, ahdistavat lakkaamatta häntä kyyneleillään ja rukouksillaan, ett'ei heitä jätettäisi kaikille piirityksen hirmuille."
"Ette suinkaan unhottaneet puhua, että koko Helsingin ympäristö on miehitetty meidän joukoilla ja että heti estämme ruokavarojen tuonnin linnoitukseen kuin myös että keisari on päättänyt uhrata 20,000 miestä Wiaporin vallien edessä?"
"Ei mitään ole unhotettu. Vanha amiraali pelkää noita rakkaita saaristolaivojaan, jotka ovat satamaan jäätyneet eikä liene olla haitaksi, jos käännätte kuulanne niitä kohden. Setäni, evesti Jägerhorn, on samaa mieltä. Gripenbergille olen jättänyt majurin valtakirjan Wenäjän palveluksessa. Sen näkyi vaikuttavan hyvää, sillä hän ilmoitti nyt kaikki olevan järjestyksessä ja olevansa valmis jättämään linnoituksen."
Askeleita kuului ja keskustelu taukosi. Van Suchtelen ja neiti menivät taas vierasten joukkoon.
Ranck jätti myös piilopaikkansa. Hän oli kuullut kaikki ja hänen ruumiinsa värisi harmista ja mielenliikutuksesta.
"Ja tämän kurjan naisen rakkautta voittaaksensa unhotti Kaarlo Augusti Koiskinen kunnian vaatimukset", mumisi hän. "Oi, minun poloinen isänmaani, millä tavoin voidaan sinä pelastaa. Viekkaus ja kavaluus ympäröivät joka haaralta sinua. Minun täytyy lähteä täältä varoittamaan ystäviäni. Ensin Svartööhön ja sitte Wiaporiin. Kaikkivaltias Jumala osoittakoon minulle jonkun tien, jonkun keinon, jonka kautta petollisuus joutuu häpeään. Itse en näe mitään johdattavaa valoa kaikessa tässä pimeydessä."