Klaara nukahti hyvin myöhään ja heräsi hyvin aikaiseen. Tavallisesti hän herättyään heti hypähti vuoteelta ja kiiruhti pesuvadille, jonka vettä hän polskutteli iloisesti kuin lintu purossa. Tänään hän istuutui vuoteen reunalle ja kuunteli. Hänen päänsä, koko olentonsa täyttivät säveleet, jotka hyväilivät korvaa ja sydäntä.
Sä olet niinkuin kukka, niin kuulas, kaunoinen…
Piano ja sello jatkoivat:
Ma taivaalt’ anon, että sois kaikkivaltias…
Mutta sitte hän tukahutti tunteensa ja hypähti vuoteelta. Puolessa tunnissa oli hän puettu. Niin kauvan kuin hän peseytyi, harjasi vaatteitansa, puuhaili yhtä ja toista, niin kauvan oli hänen sisimmässään hiljaista. Mutta hän tarvitsi vaan asettua ikkunan ääreen hetkiseksi, niin kajahti taas koko hänen olennossaan:
Sun saastumatta olla noin kaunis kuulakas.
Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Voi kuinka hän oli onnellinen. Hän ei koskaan ennen ollut aavistanut, että sydän kykeni sellaista autuutta tuntemaan… Minä ja ystäväni soitamme Teille…» He olivat kauvan soittaneet ja he olivat kauvan kuunnelleet. Mikä yö! Ja hänelle olivat soittaneet — — — hänelle. Ei koskaan ennen ollut kukaan hänelle soittanut! — — — Przyjemski oli hänelle soittanut! Voi kuinka hän oli hyvä!
Klaara puristi käsiään ja ajatteli päättävästi:
— Tarpeeksi!
Hän heitti kauluksen olkapäilleen, sitoi pienen villahuivin päähänsä ja otti korin pöydältä, ei työkorin, vaan toisen kannellisen ripakorin. Hänen täytyi lähteä ulos ostoksille. Isä ja veli saisivat nukkua vielä runsaan tunnin, mutta Frania oli herätettävä ja sanottava hänelle, että keittäisi maidon ja kattaisi aamiaispöydän. Ennenkuin Klaara hänet herätti, tuli hänen kumminkin juosta puutarhaan noutamaan vesisankoa, jonka eilen oli kukkalavan viereen unhottanut. Frania saattaisi sitä tarvita eikä silloin tietäisi, missä se on. Klaara kiiruhti kuistiin, mutta äkkiä hän jäi sinne seisomaan kuin kiinnikasvanut. Mitä tuo oli? Mistä johtui? Noin oivallisia hedelmiä! Hän ei ollut koskaan elämässään sellaisia nähnyt!
Kapealla penkillä oli kori, täynnä mitä maukkaimpia hedelmiä. Keskellä kartionmuotoinen ananas, joka loisti kuin aamuauringon kulta. Ympärillä helakoita persikoita, keltaisia luumuja, vihertäviä viinirypäleitä, ja niiden alta hohti punaisia omenoita, suuria päärynöitä ja hienoja melooneja.
Ne kaikki olivat taiteellisesti ympäröidyt vihreillä lehdillä, jotka peittivät koko korin, ja siitä tulvi ihana haju, johon vielä yhtyi tuoreitten ruusujen tuoksu.
Klaara seisoi kädet ristissä. Näin ensi yllätyksen huumaamana olisi hän voinut itseltään kysyä: »Mistä tuo tulee?» Heti olisi vastaus ollut Valmiina: »Häneltä!» Joku oli varhain aamulla asettanut penkille korin »hänen» käskystään. Olihan »hän» itse eilen sanonut, että ruhtinas oli kehottanut lahjottamaan hedelmiä kaikille tuttaville.
Leimuava puna kohosi Klaaran poskille.
— Antakoon hän hedelmänsä kelle haluaa, mutta ei meille, ei vaan minulle, ei millään muotoa! Lahja ventovieraalta henkilöltä, ei millään muotoa!
Klaara herkästi tunsi tällä hetkellä, että Przyjemski oli hänelle sentään vieras, ja tätä tunnetta seurasi katkera tuska. Entäs sitten? Olkoon tuska kuinka tuima tahansa, tosiasiana pysyi, että tuo mies sittekin oli hänelle vieras. Kuinka isä sallisi vastaanottaa vieraan ihmisen lahjaa? Ei, lahja oli palautettava, mutta millä tavoin, kun ei ollut, kenenkä lähetti. Ehkäpä lähettäisi Stasin, mutta ei sekään käynyt laatuun. Klaaraa oikein kauhistutti ajatellessaan, että Frania tahi Stas heräisi ja tulisi kuistiin. Mitä hän silloin heille sanoisi?
Sitten Klaara ajattelisi, mitä hänen oli tehtävä, nyt oli kori mahdollisimman pian piilotettava, ettei kukaan sitä näkisi. Klaara pisti sen kiireessä ruokakaappiin ja avaimen taskuunsa. Olipa onni, että kaikki vielä nukkuivat. Nyt piti hänen herättää Frania ja kiiruhtaa torille —
Tuntien kuluessa, jotka nyt seurasi, tunsi hän itsensä milloin täysin tyyneksi ja välinpitämättömäksi, milloin niin syvästi suruiseksi, että tuskin saattoi kyyneliään pidättää. Hän päätti ottaa hedelmäkorin mukaansa lehtimajaan ja pyytää, että Przyjemski, jos hän sattuisi tulemaan, lähettäisi jonkun sitä noutamaan. Toisinaan hän tunsi olevansa aivan varma siitä, että mies tulisi, toisinaan taas hän sitä epäili. Jollei hän tulisi, asettaisi Klaara korin aitauksen toiselle puolelle. Siellä Przyjemski tai joku muu sen huomaisi ja niin asia oli lopussa. Varmaankin mies loukkautuisi eikä tahtoisi Klaaraa enää tavata ja sitte, sitte olisi kaikki lopussa. Oli hetkiä, jolloin Klaara ei tuntenut vähintäkään tuskaa tätä ajatellessaan. Jos Przyjemski luuli, että Klaara piti hänen seurastaan lahjojen tähden, niin oli paljo parempi, ettei ollenkaan lähestynyt. Asiat jälleen muuttuisivat ennalleen, sellaisiksi kuin ne olivat kolme päivää sitten, jolloin Klaara ei häntä vielä tuntenut.
Eihän siitä ollut mitään vahinkoa hänen isälleen eikä Franialle eikä Stasille tahi kelle hyvänsä maailmassa. Mistä hän siis olisi suutuksissaan? Ja mitä se häntä oikeastaan liikutti?
Mutta puoli tuntia myöhemmin hänen sydämensä täytti niin valtaava tunne, ettei tietänyt mitä tehdä, ja hän viskasi työnsä luotaan, asettui kyynärpäät vanhaa piironkia vastaan ja painoi kädet kovasti silmilleen, ettei vaan puhkeisi kyyneleihin.
Tunti ennen päivällistä istui hän lehtimajassa, innokkaasti ommellen, allapäin. Hänen vieressään seisoi penkillä hedelmäkori. Äkkiä kuului kuivien lehtien kahinaa. Klaara painoi päänsä yhä syvemmälle ja ompeli yhä kiivaammin. Hän tunsi poltetta kasvoissaan ja silmäluomet tulivat raskaiksi. Silmiä rupesi hämärtämään, että työtä tuskin erotti.
— Hyvää päivää, neiti! lausui tuttu ääni aidan takaa.
Klaara nosti päätään, mutta hänen katseensa ei kohdannut Przyjemskin katsetta, joka jo oli hedelmäkoriin kiintynyt.
Mies seisoi hattu kädessä aivan liikkumattomana kummastuksesta. Ryppy oli kulmakarvojen välissä ennestään syventynyt ja suun ympärillä väreili harmin piirre, joka kumminkin kesti vain muutamia sekunteja. Sitte kirkastuivat kauniit kasvot ja saivat valoisamman ja lempeämmän ilmeen kuin mitä Klaara hänessä koskaan ennen oli havainnut. Klaara kalpeni ja hänen kätensä vapisivat. Przyjemski ojensi kätensä aidan takaa ja lausui hymyillen:
— Tervehtikäämme nyt ensinnäkin kunnollisesti toisiamme!
Klaaran kovettunut, punottava ja hieman vapiseva käsi tarttui nöyrästi hänen valkoiseen, pehmeään käteensä.
— Ja sitten tulee Teidän minulle puhua, mitä merkitsee, että kori on saapunut mukananne tänne.
Klaara nosti päätään ja vastasi, häneen vakavasti katsahtaen:
— Otin sen mukaani, kun ajattelin, että Teidät mahdollisesti täällä tapaisin, Olkaa hyvä ja ottakaa se aidan toiselle puolelle ja lähettäkää sitte joku sitä noutamaan.
Klaara sitten nosti hedelmäkorin molemmin käsin aidan yli ja Przyjemski teki niinkuin käskettiin, mutta sitte hän virkkoi tytölle:
— Kas niin, nyt on tuomio toimeen pantu, mutta tahtoisin myöskin tietää syyn.
Klaara huomasi, ettei mies suinkaan ollut loukkaantunut, päinvastoin, leikilliset sanat kaikuivat ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen Klaara sen vuoksi vastasi jotenkin nopeasti:
— En luule voivani asiata oikein selittää. Mutta onhan mahdotonta… me emme koskaan… ei isäni enkä minä… voihan olla köyhä ja kumminkin…
— Seistä omin jaloin, — päätti Przyjemski.
Mies seisoi hetkisen mietteissään, mutta katse ei osottanut vähintäkään harmia. Sitte hän jatkoi:
— Mutta otatte lahjoja rouva… eläinlääkärin leskeltä?
— Oi, se on vallan toista! — huudahti Klaara vakuutuksella. — Rouva Dutkiewicz pitää meistä ja me pidämme hänestä. Ja siltä, joka rakastaa ja jolle tarjoo vastarakkautta, voi kaikkea vastaanottaa.
Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi vakavasti:
— Sellaista täytyy tehdä, sillä jos ei niin tekisi, näyttäisi siltä kuin ystäviään pitäisi vieraina!
Przyjemski ei hänestä silmiään kääntänyt. Sitte hän kysyi verkalleen:
— Eikö vierailta saa mitään vastaanottaa?
— Ei, — vastasi Klaara, katsoen miestä kiinteästi silmiin.
— Ja minä olen Teille vieras, vai kuinka?
Silloin Klaaran kasvoissa tuska väreili.
— Olette, — kuiskasi hän.
Przyjemski vielä hetkisen nojasi aitaa vastaan, mutta ei enää häneen katsonut, vaan kauas etäisyyteen. Sitte hän oikasihe, poistui muutaman askeleen päähän aidasta ja hattuaan nostaen virkkoi:
— Minulla on kunnia käydä Teidän isäänne tänään tervehtimässä.
Kulkien verkalleen lehtokujaa hän ajatteli:
»Niiltä, jotka meitä rakastavat, ja joille me tarjoomme vastarakkautta, täytyy vastaanottaa kaikki, sillä joll'emme niin tekisi, näyttäisi siltä, kuin pitäisimme ystäviämme vieraina.»
Varsin hienosti ajateltu, varsin hienosti. Ja mikä ihanteellinen usko rakkauden voimaan Me rakastamme, he rakastavat! Mutta sanoa noin nauramatta. Jos edes kerrankaan elämässäni voisin sanoa: »Minä rakastan, sinä rakastat» nauramatta, niin suutelisin sinun jalkojasi, sinä pikku idylli risaisissa kengissäsi!
Olisi kysynyt suurta itsensähillitsemistä, jos Klaara olisi ilosta läiskyttänyt käsiänsä Przyjemskin vielä läsnä ollessa. Mutta hän teki tämän, kun säteilevin silmin ja hehkuvin poskin kiiruhti kotiin.
Niinmuodoin ei Przyjemski ollut häneen suuttunut, vaan päinvastoin, vieläpä luvannut tulla hänen isänsä luokse viereisille tänään, jo tänään! Oi, kuinka hän olikaan hyvä, kuinka hyvä! Klaara kyllä ymmärsi odottamattoman lupauksen syyt. Kun tuo vieras olisi tutustunut Klaaran perheeseen, lakkaisi hän olemasta hänelle vieras, ja Klaara voisi pitää häntä läheisenä tuttuna, ehkäpä ystävänäkin. Klaaran sydän oli täpötäynnä kiitollisuutta. Hän muisti joka sanan, minkä mies oli lausunut, joka liikkeen, minkä hän oli ottanut. Hymyillen hän varsinkin muisti sen juhlallisen tavan, millä mies oli hänen lupauksensa täyttäen vastaanottanut hedelmäkorin ja laskenut sen alas nurmelle aidan toiselle puolen. Hän oli silloin osottanut sellaista käytöstä, kuin olisi toimittanut jotakin erinomaisen tärkeätä ja kiireellistä, ja samalla oli tuskin huomattava hymyily väreillyt hänen kapeilla, hieman ivallisilla huulillansa. Hänellä oli viehättävä suu ja samallaiset silmät ja otsa! Klaara ei edes tietänyt, mikä hänessä oli kauneinta. Ehkäpä hieno profiili tuuheine, tummine kulmakarvoineen, joiden välissä näkyi syvä ryppy, antaen kasvoille surumielisyyden ja elämänkokemuksen leiman… Mutta ei sittekään profiili, ei suu eikä silmät olleet hänessä kauneinta, vaan sielu, tuo ylpeä ja samalla tunteellinen sielu, jonka pohjan surumielisyys peitti. Entäs hänen hyvä sydämensä, sen täytynee olla hyvä, koskapa ei Przyjemski Klaaraan suuttunut, vaan pikemmin pyrki entistä lähemmäksi.
Näin ajatellessaan harsi Klaara kiireesti valkoisen reunuksen hameenliiviin ja sitte hän otti piirongista nahkavyön teräs-solkineen.
Pienessä ruokasalissa, joka samalla kertaa oli vierashuoneena, läheni päivällinen loppuaan. Huone, missä suuri, vihreä kaakeliuuni otti melkoisen suuren tilan, oli matala, siinä oli punaseksi maalattu lattia ja siniset seinäpaperit, punasilla kukilla kaunistetut.
Kahden ikkunan välissä istui Teofil Wygrycz kapealla, petsatulla sohvalla päivällispöydän ääressä, jota vahakangas peitti. Pöydällä oli muutamia lautasia ynnä ruoanjäännöksiä, vesikarahvi, suola-astia ja lasilautanen, jonka päällä oli piparjuurta. Piirongin päällä, joka oli vastakkaisella seinällä, seisoi pienen lampun vieressä lasi, tuoreita reseedoja täynnä, isän molemmin puolin istuivat molemmat nuorimmat lapset. Klaara tuli sisään keittiöstä, mukanaan päärynöillä täytetty lautanen ja rupesi, pöydän ääressä seisten, niitä kuorimaan.
— Minä olen tänään ostanut aivan erinomaisia päärynöitä, isä kulta.Frania ja Stas myöskin saavat niistä osansa.
— Olivatko ne kalliita? — kysyi Wygrycz.
Hän oli vanhanpuoleinen mies, jolla oli soikeat, luisevat kasvot, kellertävä iho ja puoleksi tylsistynyt ulkomuoto, joka on pitkällisten tautia sairastavien sekä sellaisten ihmisten tuntomerkki, jotka ovat toimeensa tyytymättömiä. Ryppyisen otsan alta kumminkin pilkistivät älykkäät, lempeät silmät, joita ympäröi yhtä pitkät silmäripset kuin Klaaran.
Hänen vieressään istui vaalea, kalpea, noin viisitoistavuotias tyttö, jolla oli soikeat kasvot ja ohuet huulet kuin isälläänkin. Tyttö yht’äkkiä sanoa tokasi:
— Miksi olet tänään noin hienoksi pukeutunut?
Klaaralla oli yllänsä tavallinen, punaraitainen pumpulihame, mutta hänellä oli valkoinen reunus kaulassa ja nahkavyö solkineen. Hänen tukkansa ei ollut edes kammattu eikä se millään ehdolla tahtonutkaan sileäksi asettua. Pieniä lyhyitä kiharoita kiemurteli alas otsalta kaulalle ja heleä leukoija hohti kiharoiden lomitse. Juuri silloin kuin sisar teki huomautuksensa kumartui Klaara ottamaan päärynän kuorta lattialta, ja oikaistessaan itseään hän tyynesti lausui:
— Minä en totta totisesti ole pukeutunut hienoksi, olen vaan pannut puhtaan kauluksen kaulaani.
— Entäs uusi vyö? — tokasi Frania kiduttavalla äänellä.
Vastaamatta sisarelleen, jolla oli hyvin riidanhaluinen luonne, asettiKlaara kuoritun päärynän ynnä veitsen isän eteen.
— Me saamme tänään vieraita, isä — sanoi hän.
— Vieraita? — toisti vanha kanslisti kummastuneena. — Ketä sitte! RouvaDutkiewicz? … Mutta eihän hän ole mikään vieras.
Kuoriessaan toista päärynätä, vastasi hän tyynesti:
— Olen pari kertaa puutarhassa tavannut herra Przyjemskin, ruhtinas Oskarin sihteerin, ja olemme kauan puhelleet. Tänään hän sanoi tulevansa isän luokse viereisille.
Wygrycz virnisti.
— Mitä tuo nyt hyödyttää? Sillä tavoin vaan menetän ruokaleponi. Olen väsynyt enkä jaksa istua ja jutella.
Tämän hän sanoi ärtyisellä äänellä; hän todellakin tunsi itsensä aina väsyneeksi ja kantoi vastenmielisyyttä vieraita ihmisiä kohtaan.
Terävää kieltä ilmaisevalla vilkkaudella, puuttui Frania ohuella äänellään puheeseen:
— Vai niin, Klaara, sinä pyrit nuorten herrain tuttavuuteen.
— Elä ärsytä sisartasi! lausui Wygrycz nuhdellen nuorinta tytärtään, joka heti vaikeni.
Sen sijaan jatkoi pieni, puseroon puettu poikapahanen:
— Minäpä tiedän, kuka tuo Przyjemski on, sillä ruhtinaan puutarhurin poika on samalla luokalla kuin minäkin, ja hän on kertonut, että ruhtinas on saapunut tänne mukanaan sihteerinsä, josta hän paljon pitää. Sihteeri soittaa pianoa ja vielä muutakin, jota en muista… Hänen nimensä on Przyjemski, hän on hyvin hilpeä ja leikkii yhä puutarhurin lasten kanssa, kun vaan saa ne käsiinsä.
— Hiljaa, Stas tiuskasi Frania — Klaaran sulhanen on jo täällä.
Tukevia, Varmoja askeleita kuului pihalta. Kohta aukeni kuistin ovi ja sisään astui pitkä mies, jonka täytyi kumartua sisään päästäkseen. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli kaikki havainnut, pienen matalan huoneen, vihreän kaakeliuunin ja siniset, punaruusuilla kaunistetut seinäpaperit, neljä ihmistä ruokapöydän ääressä, resedakimpun piirongilla. Puna kasvoillaan, mutta jotenkin vapaasti Klaara lausui isälleen:
— Herra Julius Przyjemski…
Ja sitte vieraalle:
— Minun isäni…
Wygrycz nousi pystyyn ja ojensi pitkän, luisevan käden.
— Minulla on varsin suuri ilo… Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin hyvä!
Klaaran posket olivat nyt saaneet takaisin tavallisen värinsä. Tyynesti ja keveästi hän puhdisti pöydän ja läjä lautasia käsivarrellaan hän pujahti keittiöön, samassa kuin hän katseellaan antoi sisaren ymmärtää, että tämän pitäisi ottaa vesikarahvi ja vahakangas. Kankaan alla oli valkoinen, virkattu liina, levitetty maalaamattomalle honkapöydälle. Stas otti resedakimpun piirongilta ja asetti keskelle pöytää.
Kun Klaara muutaman minuutin kuluttua palasi keittiöstä, havaitsi hän iloiseksi hämmästyksekseen, että isänsä oli antautunut vilkkaaseen keskusteluun vieraan kanssa. Tuo lyhyt hetki oli riittänyt karkottamaan väsymyksen ja mielipahan sävyn hänen kasvoistaan. Todellakin mahtoi Przyjemski olla oikea taikuri!
Asian laita oli sellainen, että Przyjemski oli alkanut tehdä vanhalle kanslistille muutamia kysymyksiä siitä kaupungista, missä tässä oli ikänsä elänyt, ja tällä tavoin kosketellut ainetta, josta Wygrycz oli huvitettu. Kanslisti laajasti selitteli kaupungin väestöä, sen yhteiskuntakerroksia ja taloudellista asemaa.
Ensi aluksi puheli Wygrycz hitaasti ja sanoja haeskellen, niinkuin on tapana ihmisten, jotka ovat tottumattomia lausumaan ajatuksensa, mutta vähitellen alkoi puhe sujua yhä keveämmin. Tummat silmät vilkastuivat ja saivat valppaan, älykkään ilmeen, ja luisevat kädet säestivät sanoja vilkkailla liikkeillä.
Tehtyään selkoa kaupungin sisällisistä oloista, lisäsi hän:
— Huonosti on asiat ylhäällä, huonosti alhaalla, huonosti keskikerroksissa. Kaikkialla vaan puutteita ja epäkohtia. Ja — suokaa anteeksi, että sen sanon — vika on varmaankin osaksi sellaisissa varakkaissa ja samalla nerokkaissa ihmisissä kuin ruhtinas Oskari…
Hän keskeytti, mutta jatkoi kohta epäröiden:
Niin, te saatte olla hyvä ja suoda anteeksi, ehkäpä minun ei olisi pitänyt tuota lausua ruhtinaan sihteerin ja ystävän kuullen.
— Kyllä, kaikin mokomin — virkkoi Przyjemski vilkkaasti. — Sanokaa vaan suoraan, mitä ajattelette. Minä olen ruhtinaan ystävä, ja juuri siksi minun mieltäni mitä suurimmassa määrässä kiinnittää kuulla, kuinka ruhtinasta täällä arvostellaan. Minä pyydän teitä vieläpä olemaan hyvä ja selittämään, missä suhteessa arvelette ruhtinaan olevan epäkohtiin syyllinen.
Wygrycz siirtyi kiivaasti paikoiltaan kapealla sohvalla.
— Missäkö suhteessa? — huudahti hän. — Mutta paras herra Przyjemski, onhan se itsestään selvää! Suurin osa ruhtinaan maatiloista sijaitsee näillä seuduin. Itse kaupungissa hänellä on linna, joka on hänen isänisänsä taikka isänisänisänsä rakentama. Hän on rikas ja hänen nimellään on sellainen kaiku, että, jos hän koettaisi perehtyä olosuhteisiin, niin hänen jok’ikinen sanansa tulisi meille tueksi ja oppaaksi, joka toimensa hyväksi työksi. Pyydän rohkeuteni vieläkin kerran anteeksi, mutta tehän itse kehotitte minua puhumaan suuni puhtaaksi… Ruhtinas kiertelee maita mantereita…
Tähän Przyjemski hiljaa virkkoi: I
— Eihän siitä ole kuin viisi vuotta, kun hän täällä viimeksi oli. Ennen hän oleskeli jotenkin pitkät ajat maatiloillaan tässä seudussa, ja linnassakin hän asui…
— Ja tuntui siltä, kuin häntä ei silloinkaan olisi ollut olemassa — huudahti Wygrycz. Hänen silmänsä säkenöivät, ja kapeille huulille oli pujahtanut ivan piirre. Koko hänen olemuksensa hengitti kauan haudottua katkeruutta. Ehkäpä se oli luokkavihaa, joka nyt ilmi puhkesi, tai pikemmin vielä syvemmällä piilevää harmin ja nurjuuden tunnetta varakkaampia kohtaan.
Przyjemski istui puutuolilla, pää hiukan alaspäin ja hattu toisessa veltosti riippuvassa kädessään. Hänen hieno vartalonsa ja profiilinsa hopeine kulmakarvoineen ja ohuvine huulineen, joita verhosivat kellertävät viikset, kuvastuivat siniselle seinälle. Hän alkoi verkalleen, silmänsä alas luoden:
— Sallitteko minun hiukan puolustaa ruhtinasta. Minä totta tosiaan itse kuulun niihin, jotka kaikista vähimmin uskovat inhimillistä täydellisyyttä. Minä tahtoisin vaan huomauttaa, ettei ruhtinas ole siitä mikään poikkeus. Jos hänellä on vikansa, jollei hän täytä joitakuita velvollisuuksiaan j.n.e…., niin ei hän ole mikään poikkeus. Kukapa ei olisi heikko, itsekäs, vaihemielinen, nim. siinä merkityksessä, että lentää toisesta hulluudesta toiseen, niinkuin perhonen kukasta kukkaan.
Wygrycz väänteli itseään levottomana sohvallaan ja puhkesi sitte puhumaan:
— Suokaa anteeksi, herra Przyjemski, ei sentään kaikki. Onhan maailmassa kunniallisiakin ihmisiä, jotka eivät perhosen tavoin lentele kukasta kukkaan. Jumala varjelkoon sellaisista perhosista. On juuri heidän syynsä, että meillä täällä maailmassa on näin huonosti asiat. Siltä, jolle paljo on annettu, myöskin paljo vaaditaan. Ruhtinas on meidän herraltamme paljo saanut, ja siksi täytyy myöskin meidän herramme ja ihmisten häneltä paljon vaatia. Pyydän anteeksi että tuolla tavoin olen puhunut teidän isännästänne ja ystävästä… Mutta se, joka aina käy kerjäämässä, ei lopulta voi olla purkamatta ulos, mitä sydämensä liikkuu. Minä en suinkaan tahdo puhua pahaa ruhtinaasta… ehkäpä hän on maailman paras ihminen, minä vaan kysyn teiltä: mitä hän täällä maailmassa toimittaa?
Hän pingotti luisevat, hiukan vapisevat sormensa haralleen ja säihkyvin silmin jatkoi:
— Mitä tekee ruhtinas rikkaudellaan, älyllään, suurella vallallaan?Kenen hyväksi, minkä hyväksi hän toimii?
Ja hän katsahti kysyvästi Przyjemskiin.
Tämä nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: — Ei mitään. Ei yhtään mitään.
Tämä tunnustus pani Wygryczin kuumuuden asettumaan. Hän kohotti pitkän, keltaisen sormensa ylös.
Senkö tekin huomaatte! … Ja kumminkin on ruhtinas kristitty; siinä ensimmäinen asia. Kumminkin hän on täällä syntynyt ja omistaa täällä maatiloja, siinä toinen…
Klaara, joka koko keskustelun ajan oli istunut ikkunan ääressä, ompelemassa pitsiä myssyn reunaan, nosti tämän kuullessaan päätään ja puuttui arasti puheeseen:
— Rakas isä, minun mielestäni meidän ei pitäisi noin ankarasti arvostella ihmisiä, jotka sentään ovat aivan toisellaisia kuin me itse.
— Toisellaisia? Miksi toisellaisia? Missä suhteessa? Mitä sillä tarkoitat? Jumala on kaikki luonut, ja samassa maassa me kaikki elämme. Kaikki tekevät syntiä, kärsivät ja kuolevat, ja nuo kohtalojemme yhtäpitäväisyydet tekevät kaikki erilaisuudet mitättömiksi.
— Te olette oikeassa — vakuutti Przyjemski. — Te lausutte syvän totuuden. Mutta minä olisin neiti Klaaralle hyvin kiitollinen, jos hän jatkaisi ystäväni puolustamista.
Przyjemski katsoi häneen niin lämpimästi, että hänen kasvonsa kirkastuivat. Paljoa varmemmalla äänellä Klaara jatkoi:
— Minusta tuntuu, että tuollaisten rikasten ja korkeasukuisten ihmisten, jotka elävät aivan toisellaisissa oloissa kuin me, täytyy saada aivan toisellaisia käsitteitä ja tapoja, niin että mikä meille on hyvin tunnettua, on heille varsin vierasta; mikä meille on velvollisuutta, tuntuu heistä tarpeettomalta ja mahdottomalta. Ehkäpä ruhtinas on sangen hyvä ihminen, vaikkei hän järjestä elämätään niin, kuin hänen meidän mielestämme tulisi… Ehkäpä hän on saanut Vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka ovat pilanneet hänet imartelemalla tahi teeskentelemällä olemattomia tunteita.
Przyjemskin kasvot yhä enemmän kirkastuivat. Päätään kääntämättä hän katsoi nuoreen tyttöön, eikä silmät tahtoneet hänestä erota. Wygrycz sitävastoin kuunteli levottomana ja ilmeisesti tyytymättömänä tytön puheesta. Hän kohautti olkapäitään, kun Klaara oli puheensa päättänyt.
— Naisten lorua! Naiset aina luulevat voivansa kaikki hyvin selittää, asia muka johtuu siitä ja siitä. He ovat tottuneet kiinnittämään huomionsa pikku-asioihin. Minun käsitykseni mukaan on vaan kahdenlaista väkeä: rehellisiä ihmisiä ja konnia. Joko noudattaa ihminen Jumalan käskyä, palvelee lähimmäistään ja tekee työtä oikean asian puolesta, taikka hän ei sitä tee. Syntinen hän tosin saattaa olla ensin mainitussakin tapauksessa, mutta aina on hän kumminkin jonkun arvoinen; toisessa tapauksessa hän ei ole edes mädänneen puolukan veroinen. Niin on sen asian laita!
Przyjemski vastasi verkalleen:
— Te tuomitsette ankarasti ja häikäilemättä, mutta neiti Klaara seisoo kuin lempivä ja sovittava enkeli välillämme — ja hänonenkeli.
Ja antamatta aikaa vastaamiseen, virkkoi hän heti Wygryczille:
— Onko teillä aina ollut sama toimi kuin nykyään, ettekö ole aikaisemmin ollut muissa toimissa? Minusta tuntuu niin…
Wygrycz hymyili karvaasti.
— Koko elinaikani, herra Przyjemski, nim. 18:sta vuodesta lähtien olen ollut saman viraston palveluksessa. Olen porvarin poika tästä kaupungista, isälläni, joka oli käsityöläinen, oli täällä pieni talo. Hän lähetti minut kouluun — suoritin kimnaasin 5 luokkaa ja sitte tehtiin minut kirjuriksi. Mutta miksi tätä minulta kysytte?
Przyjemski istui hetkisen mietteissään, sitte hän vastasi kumartaen:
— Minä tunnustan suoraan, että olen havainnut teidän käsityksenne ja puhetapanne ilmaisevan korkeampaa sivistystä…
— Kuin olitte odottanut, — puuttui Wygrycz puheeseen ivallisesti nauraen. — Huomaa, ettei teillä ollessanne ruhtinaallisen suosijanne talossa ole ollut paljo tekemistä köyhän väen kanssa. Köyhyys ei välttämättömästi tarvitse merkitä samaa kuin typeryys, herra Przyjemski… Ha ha ha!
Hän nauroi ilkeästi, mutta huomasi, että hän oli hyvin mielissään vieraan lausunnosta.
— Mitä minuun tulee, — jatkoi hän, — olen kumminkin erikoistapauksissa ollut hyvä-osainen. Minä sain vaimon, joka ensinnäkin oli sivistynyt ja toiseksi oli maailman paras nainen. Hän oli opettajatar, me rakastuimme ja menimme naimisiin, vaikka hän olisi voinut taloudellisessa suhteessa tehdä paremmat naimiskaupat. Mutta hän ei koskaan kauppojaan katunut. Me olimme onnellisia. Sivistykseen nähden olin häntä heikompi, ja minulla oli kyllä kykyä sitä käsittämään ja hyötymään hänen etevämmyydestään. Olinhan minä aina muutamia tuntia päivässä vapaa työstäni, ja ne tunnit me kulutimme lukemalla ääneen toisillemme, taikka soitti hän pianoa minulle… hän soitti sangen hyvin… Oi, minulla on monta valoisata muistoa, jotka voin viedä mukanani toiseen maailmaan! … Ja toisessa maailmassa on minulla hän, jonka kanssa tahtoisin heti yhdistyä, ellei lapsia olisi. Mutta hän on jättänyt minulle lapset jälelle, ja lisäksi ihminen aina on riippuvainen tästä elämästä. Kaksikymmentä kolme vuotta olimme yhdessä, ja ne menivät menojaan kuin kaksikymmentä kolme päivää… Paljosta olen hänelle kiitollisuuden velassa, ja hän myöskin kiitti minua ennen kuolemaansa. Me erosimme rakkaudessa ja rauhassa, rakkaudessa ja rauhassa me myöskin kerran tapaamme toisemme Jumalan kasvoin edessä.
Hän pyyhki kosteita silmiään ja vaikeni.
Przyjemski, joka istui alla päin, oli myöskin kauan aikaa äänetönnä.Vihdoin hän lausui mietteissään:
— On siis tuollaisia siteitä ja tuollaisia muistoja maailmassa…
Wygrycz hymyili ivallisesti.
— Jollette ole oppinut tuntemaan ettekä edes aavistanut, että sellaista on olemassa, silloin — anteeksi suoruuteni — olette varsin köyhä.
Przyjemski nosti äkkiä päätään ja katseli kanslistia kummastuksella, joka kumminkin pian katosi.
— Niin… niin… — sanoi hän, — köyhyyttä ja rikkautta voi käsittää monella eri tavalla.
Hän kääntyi Klaaran puoleen, joka oli kumartunut työnsä yli.
— Kirjaa, minkä minulle lainasitte, en vielä jätä takaisin, ja lisäksi pyydän Teidän lainaamaan minulle vielä toisen samansuuntaisen.
— Haluatteko runoutta? — kysyi Klaara, katsahtaen ylös.
— Kyllä, ja mieluummin samaa lajia. Minä tunnen kyllä vanhat runoilijamme, mutta vain pintapuolisesti ja enimmäkseen toisessa kädessä.
Wygrycz puuttui puheeseen:
— Vaimoni jätti jälkeensä pienen kirjakokoelman, joukossa on myöskin runoutta.
Ja hän lisäsi kohteliaasti:
— Klaara, näytä herra Przyjemskille pientä kirjastoamme, ehkäpä hän tahtoo valita jonkun teoksen.
Klaara nousi.
— Se on minun huoneessani.
Herranen aika! Saattoiko sitä kutsua huoneeksi, tuota pientä häkkiä, missä oli yksi ikkuna, karkeatekoiset parrut katossa, sänky, pöytä, kaksi tuolia ja punaseksi maalattu kaappi lasiovineen. Millainen oli huone, sellainen myöskin kirjakokoelma. Pari hyllyä vanhoine, kuluneine niteineen. Przyjemski seisoi aivan Klaaran takana, joka osottaen kutakin kirjaa, mainitsi sen nimen ja tekijän.
»Sveitsissä»… Ehkäpä se? …
— No olkoon menneeksi! Olen usein käynyt tuossa maassa. Runon kyllä tunnen, ainakin muistelen tuntevani, mutta ehken sentään tunne.
Ottaessaan kirjan, jonka kuluneet, repaleiset kannet ilmaisivat, että sitä oli ahkerasti luettu, piti hän hetkisen Klaaran kättä omassaan ja kuiskasi:
— Kiitos siitä, että minun ystävätäni puolustitte, kiitoksia, että olette maailmassa!
He palasivat saliin. Przyjemski pysähtyi talon isännän edessä, joka oli noussut sohvaltansa, nojasi kättänsä, jossa piti hattua, pöytää vastaan ja näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta epäröivän. Vihdoin hän alkoi:
Minä tahtoisin kysyä Teiltä erästä asiata, pyytää Teiltä jotakin, ja pyydän etukäteen anteeksi, jos minun kysymyksessäni tahi hartaassa pyynnössäni olisi jotakin epähienoa.
Wygrycz kumarsi.
— Ei millään muotoa, elkää kursailko! Olemmehan naapureita, ja josTeitä jotenkin voin palvella…
Przyjemski keskeytti hänen puheensa:
— Minä päinvastoin tahtoisin kysyä Teiltä, ettekö sallisi minun Teitä jollakin palvella…
Hän nojasi kättänsä vielä enemmän pöytää vastaan ja jatkoi mitä pehmeimmällä äänellä:
— Minä arvelen näin: Te olette kivulias, Teillä on kaksi lasta, jotka eivät vielä ole saaneet kasvatustaan, ja Teidän taloudellinen asemanne ei ole varsin loistava. Toiselta puolen on minulla jonkunmoinen, Vieläpä sangen suuri vaikutus ruhtinas Oskariin, joka on hyvin rikas. Olen varma siitä, että, jos hänelle Teistä puhuisin, pitäisi hän sitä onnena osoittaa Teille kaikkea palvelustaan. Ehkäpä hän ottaisi tuota pientä herraa kasvattaakseen ja elättääkseen… Ehkäpä hän voisi tarjota Teille maatiloillaan jonkun toimen, joka tuottaisi vähemmän työtä ja suuremmat tulot… Jos suvaitsette minun puhua asiasta ruhtinaan kanssa.
Hän vaikeni ja tuntui odottavan vastausta.
Wygrycz oli aluksi kuunnellut hyvin tarkkaavasti; sitte oli painanut päänsä alas. Kun Przyjemski oli vaiennut, katsahti hän ylös, selvitti kurkkunsa ja vastasi:
— Minä kiitän Teitä sydämellisesti hyvänsuopaisuudesta, mutta ruhtinaan avuliaisuutta en tahtoisi käyttää hyväkseni, en mistään hinnasta.
— Miksette? — kysyi Przyjemski.
— Siksi, että täytyy olla tottumatta käyttämään hyväkseen ihmisten avuliaisuutta ja tuo tottumus minulta puuttuu. Olkoon, että elinehtoni ovat olleet loistavat tahi ei, koko elinaikani olen kaikissa tapauksissa vastannut puolestani.
Przyjemski nosti päätään, ja hänen siniset silmänsä säikkyivät vihan säkeniä. Vielä harvempaan ja täsmällisemmin kuin tavallisesti alkoi hän:
— Siinä sen nyt näette! … Te nuhtelette ruhtinasta siitä, ettei hän tee hyvää, ja kun sitte tilaisuutta tarjoutuu, jolloin hän voi tehdä hyvää, näyttäytyy, että hänen suosionosotuksiaan halveksitaan.
— Niin, paras herra Przyjemski — tokasi Wygrycz, hänkin säkenöivin silmin — sillä jos minä tietäisin, että ruhtinas minua auttaisi kuin veli veljeä kuin parempiosainen auttaa huonompiosaista, mutta tasa-arvoista, silloin mielelläni ottaisin vastaan hänen apunsa ja tuntisin itseni päällepäätteeksi kiitolliseksi. Mutta ruhtinas heittäisi minulle apunsa, kuin heitetään luupalanen koiralle, ja vaikka olenkin köyhä, en luita nosta maasta.
Himmeä puna kohosi Przyjemskin poskille.
— Tuo on ennakkoluuloa, — sanoi hän — yltiöpäisyyttä, Ruhtinas ei ole sellainen kuin hänen luulette olevan.
Wygrycz teki taas vilkkaan liikkeen.
— Sitä en tiedä, herra Przyjemski, sitä en tiedä. Eikä sitä täällä kukaan voi tietää.
— Ei mar, siinä päätti Przyjemski puheensa, ojentaessaan kanslistille kapean, valkoisen kätensä.
— Toivottavasti suvaitsette minun uudistaa käyntini joskus toiste…
— Siitä minulle olisi suurta huvia, — vastasi Wygrycz kohteliaasti. —Aiotteko ruhtinas ja Te viipyä täällä vielä kauvan?
— Vain varsin lyhyen ajan. Sitte me matkustamme ulos ruhtinaan maatilalle tänne läheisyyteen, mutta ei ole ollenkaan mahdotonta, että me palaamme takaisin ja asetumme tänne koko talveksi.
Lausuessaan viimeiset sanat katsahti hän Klaaraan, joka säteilevin silmin tarkasteli ei häntä, vaan isäänsä.
Tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun Klaara heittäytyi isänsä kaulaan.
— Pikku isä kulta, voi kuinka isä teki oikein!
Klaara suuteli hänen käsiänsä ja poskiansa. Wygrycz käänsi pois päänsä tuskistuneena.
— Kas niin, kas niin, jo riittää. Anna nyt minun yötakkini ja tohvelini. Minä nukahdan hiukan. Tuo vierailu minua väsytti.
Klaara kiiruhti noutamaan pyydettyjä esineitä, ja ovessa hän kuuli sisaren lausuvan terävällä äänellään:
— Tietääkös isä mitä! Tuo herra Przyjemski on varmasti Klaaraan rakastunut. Kuulilleko, millä äänellä hän sanoi, että: »Neiti Klaara on enkeli». Ja sitte hän katsoi häneen niin…
— Sinä olet aivan liian pieni voidaksesi arvostella tuollaisia asioita, — keskeytti hänet isänsä ankarasti nuhtelevalla äänellä.
Frania loukkaantui.
— Minäpä en enää olekaan pieni, ja jos Klaaralla saa olla ihailijoita, niin pitää minun ainakin saada tietää, onko hänellä niitä…
Vapisevin käsin ojensi Klaara yönutun isälleen. Wygrycz kääntyi nuorimman tyttären puoleen.
Hillitse kielesi, ja rukoile sinä meidän herraamme, että tulet sisaresi kaltaiseksi. Herra Przyjemski oli oikeassa, sanoessaan, että hän on enkeli.
Näin sanoen meni hän huoneeseensa.
Frania heitti huivin päähänsä ja kiiruhti neulomoonsa. Klaara huusi veljeänsä.
Tule tänne kirjoinesi, niin kuulustan laskento-läksyjäsi!
Stas, kaunis vilkassilmäinen, punaposkinen poika heitti käsivartensa hänen ympärilleen ja puhkesi katkeroituneena puhumaan:
— Hyi, kuin tuo Frania on ilkeä! Yhtä päätä hän sinua kiusaa ja ärsyttää!
Klaara silitteli pienokaisen otsaa ja tukkaa.
— Elä niin sano, että Frania on ilkeä. Hänellä on hyvä sydän ja pitää meistä kaikista. Hän on vaan hiukan ajattelematon, ja se on hänelle anteeksi annettava.
Yhä kietoen käsivarsiansa hänen kaulansa ympäri ja katse hänen kasvoihinsa kääntyneenä poika jatkoi:
— Sinä olet kaikista kiltin, sinä olet minun, Franian ja isän äiti…
Klaara nauroi, ja kumartuessaan painoi hän pari äänekästä suudelmaa pojan vereville huulille.
Päivä senjälkeen kuin Wygrycz oli mennyt ruokalevolle, Frania palannut neulomosta ja Klaara avustanut veljeänsä läksyjen lukemisessa, kolkutti joku ovelle. Stas hypähti tuoliltaan ja kiiruhti avaamaan. Klaara nosti silmänsä vihkostansa, ja hänen kasvoihinsa kohosi leimuva puna.
— Vaarassa näyttää tunkeilevalta — alkoi Przyjemski puhua jo ovessa — tulen minä tekemään teille pienen ehdotuksen. Mutta kaikkein ensiksi: hyvää päivää tahi oikeammin: hyvää ehtoota. Ja sitte vielä kysymys: miksi ette ole tänään ollenkaan ollut lehtimajassa, josta niin paljon pidätte?
— Minulla ei ole ollut aikaa. Olen ollut rouva Dutkiewiczin luona noutamassa muutamia myssyjä reunustaakseni ne ja sitte neuvottelemassa hänen kanssaan taloustoimista.
— Oi, tuo rouva Dutkiewicz! Kylläpä ne vie Teiltä paljon aikaa ja tekee minulle paljon kiusaa!
— Kiusaa? Teille?
— Niin kyllä, nyt jo toisen kerran hänen tähtensä en ole tavannut Teitä lehtimajassa tavalliseen aikaan.
Nämä sanat he vaihtoivat katsoen toisiansa suoraan silmiin, ikäänkuin eivät olisi voineet erota.
— Ettekö halua istua?
— En, sitä en aio tehdä enkä antaa teidänkään tehdä. Katsokaas…
Hän näytti Klaaralle kirjaa, jonka oli saanut lainaksi edellisenä iltana.
— Minun ehdotukseni on tämä: menkäämme lehtimajaan ja lukekaamme yhdessä tätä »Sveitsissä» nimistä kirjaa. Ettekö tahdo? Ottakaa työnne mukaanne. Te ompelette ja minä luen Teille ääneen. Ettekö tahdo? — Oi, kuinka se olisi hauskaa!
Klaara vilkasi veljeänsä.
— Mutta minun täytyy kuulustella Stasin läksyt.
Poika, joka mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua, heitti käsivartensa sisaren kaulan ympäri.
— Mene vaan, rakkaani, jos tahdot — pyysi hän. Kyllä minä luen läksyni itse. Maantieto on kovin helppoa. Saat sitte kuulustella minua illalla, ja silloin saat nähdä, että osaan läksyni kuin vettä.
— Onko Varmaa, Stas?
— Onpa tietenkin!
Silloin nousi Klaaran kasvoille ilonhohde, mutta jälleen hän rupesi epäröimään.
— Entäs samovaari?
— Kyllä minä samovaarin sytytän. Eipä luulisi tuon kysyvän suurta taitoa — huusi Stas kiihkeästi.
— Ja kun isä herää, huudatko minua silloin?
— Kyllä, sen lupaan. Ja jos Frania tulisi takaisin, niin huudan sinua silloinkin, ettei hän näe sinua yhdessä herran kanssa, sillä silloin hän rupeaa taas sinua härnäilemään.
Klaara suuteli veljeänsä, ja parin minuutin kuluttua oli hänPrzyjemskin seuraamana menossa lehtimajaan, neulomakori käsivarrellaan.
— Teillä on harvinaisen kiltti pikku veli, — huomautti Przyjemski, — olisin minäkin tahtonut suudella häntä, kun antoi Teille hetken loman palveluksestanne. Tehän olette perheenne palvelija. Mutta mitä hän sanoikaan, tuo pikku veitikka: että sisarenne rupeaisi Teitä härnäilemään, jos näkisi meidät yhdessä.
Klaara tuli kovin hämilleen, mutta onneksi hän samassa huomasi viereisessä puistossa valonsäteitä, niin kauniita, että hän ihastuneena huudahti:
— Katsokaas, kuinka ihastuttavasti auringon säteet murtautuvat tiheitten lehvien läpi tuolla puiston kulmassa, on aivan kuin kultalankaverkkoa.
Oletteko koskaan ollut tuossa puistossa?
— En koskaan, kuinka olisin voinut olla siellä?
— Johtuu mieleeni eräs asia. Kas kun en ole sitä ennen tullut ajatelleeksi! Menkäämme ruhtinaallista puistoa yhdessä katselemaan!
Klaara melkeinpä pelästyi tuosta ehdotuksesta.
— Eihän toki, huudahti hän, — ruhtinas on asiaankuulumattomilta kieltänyt pääsyn.
Przyjemski nauroi oikein kovaäänisesti.
— Mutta jos minä Teitä saatan…
Niin, siinä Przyjemski oli oikeassa. Jos hän antoi suostumuksensa, oli se melkein samaa, kuin jos ruhtinas olisi sen tehnyt.
Kiusaus oli suuri, sillä kuinka usein olikaan Klaara uneksinut saavansa edes kerta elämässään kävellä pitkin noita pitkiä käytäviä, levähtää vihreässä meressä, missä valo ja varjo vaihtelivat kuin aallot; Mutta hän kuitenkin epäröi ja jäi seisomaan lehtimajan eteen.
— Mutta jos me kohtaamme…
— Kenenkä?
— Ruhtinaan.
Przyjemski purskahti taas kovaan, sydämelliseen nauruun. Klaara ei ollut koskaan ennen kuullut hänen noin nauravan.
— Hän ei ole kotona, hän meni ulos samalla kuin minäkin — vakuuttiPrzyjemski.
— Mutia ehkä sentään on parempi, että jäämme lehtimajaan.
— Oi ei — pyysi mies rukoilevalla äänellä, — Tehän olette jo kauvan sitte toivonut saavanne nähdä puistoa, ja minulla olisi suuri onni saada täyttää Teidän toivomuksenne. Te pyysitte lentävältä tähdeltä, että saisitte päästä ulos metsään. Ehkäpä kävely tässä puistossa voisi ainakin osaksi korvata metsäkävelyn. Olkaa niin hyvä.
Klaara olisi kyllä voinut vastustaa kiusausta käydä paikassa, joka melkein tenhovoimalla häneen vaikutti, mutta hänen rukoustaan hän ei voinut vastustaa.
— Olkoon sitte menneeksi, kuten tahdotte.
— Bravo! — huudahti Przyjemski.
He olivat nyt irti päästettyjen lasten kaltaisia, jotka tahtovat vapaasti mellastella.
Nopein askelin, melkeinpä juosten suorittivat he välimatkan, joka erotti heidät veräjästä, ja he astuivat leveään lehtikujaan, missä mahtavien, satavuotisten puiden tuuheat oksat muodostivat pari läpipääsemätöntä seinää heidän molemmin puolin. Kaiken tuon vihannan läpi tulvi auringon kultaiset sädevirrat, jotenka toiset lehdet tulivat läpikuultaviksi kuin lasi, toiset taas saivat sitä enemmän varjoa. Maassa puitten juuressa taas hohti verkko, jonka hopeavalkoiset silmukat värähtelivät, kun tuuli Vähänkin puhalteli.
Klaara vaikeni, hiljentäen askeleitaan, ja hymyily pakeni huulilta.Przyjemski tarkasteli häntä mielenkiinnolla.
— Kylläpäs Teillä on tunteellinen sielu! — sanoi hän hiljakseen.
Klaara ei vastannut. Hän kulki ikäänkuin kirkossa, hiljakseen ja varpaillaan.
Äänettöminä he vaelsivat läpi lehtikujan, joka oli samansuuntainen kuin Wygryczin puutarha. Vasta sitte kun he poikkesivat toiseen, yhtä komeaan kujaan, näytti Klaara ikäänkuin heräävän.
— Nyt emme enää mene pitemmälle, — kuiskasi Klaara.
— Kyllä, kyllä, — vastasi Przyjemski hellittämättä. — Vaikkapa tämä käytävä veisi maailman toiseen päähän, niin kumminkin ilolla seuraisin Teitä.
— Mutta kun se nyt ei vie sinne, vaan palatsiin… — lausui Klaara, koettaen leikkiä laskea.
— Ei, — väitti Przyjemski vastaan, — käytävän päästä palatsiin on vielä pari sataa askelta, sitäpaitsi on muutamia kukkaistutuksia välissä. Menkäämme niitä katselemaan!
Klaara pysähtyi. Hän ei olisi itse voinut selittää syytä tuntemaansa tuskaan, mutta sen alaisena hän vastasi päättävästi:
— Tänne minä istuudun, tuolle nurmipenkille. Tässä on niin viehättävää.
Nurmipenkki oli matala ja niin pieni, että ainoastaan kaksi henkeä saattoi siihen mahtua. Se seisoi mahtavan, laajaoksaisen vanhan puun alla, pehmeällä nurmikolla.
Paikka oli niin piilossa kuin mahdollista. Puiden tuuhea vihanta kätki sekä palatsin, että viereisen puutarhan. Runkojen lomitse pilkisti osia nurmikosta, jota auringon säteet vinosti valaisivat. Käytävän päässä, jotenkin kaukana, näkyi puiden välitse kappale kukkalavaa, joka vehreästä erottui kuin loistava kirjava liina.
Pikkulinnut visersivät puissa, joissa silloin tällöin keltainen tahi punainen lehti vaipui äänetönnä maahan.
Äänettömyyden katkaisi Klaaran huudahdus. Hän oli huomannut kukkalavan kulman, joka pilkisti puiden lomitse, ja hän alkoi läiskyttää käsiään.
— Voi, kuinka paljon kukkia! huudahti hän.
— Ja kuinka kauniita kukkia!
Przyjemski otti ompelukorin hänen kädestään, asetti sen hänen viereensä penkille ja pyysi, äkillinen ilonhohde silmissään:
— Tahdotteko odottaa täällä hetkisen? Minä heti palaan. Mutta älkää olko levoton, älkää paetko luotani. Minä palaan heti.
Ja nopein askelin poistui hän palatsia kohden.
Klaara katsoi hänen jälkeensä ja huomasi, kuinka eräs kiiltonappinen poika, nähtävästi palvelija, tuli juosten hänen luoksensa. Przyjemski virkkoi jotakin pojalle, ja liikkeistä saattoi huomata, että hän antoi jonkun käskyn. Kun poika kiireesti poistui, kääntyi Przyjemski vielä kerran hänen jälkeensä ja huusi selvästi kuuluvalla äänellä:
— Mutta joudu, joudu!
Senjälkeen hän palasi ja pysähtyi Klaaran eteen hattu ja kirja kädessä. Klaara oli jo vetänyt langan neulan lävitse ja ruvennut ompelemaan karkeata pitsiä polvellaan olevaan myssyyn.
— Onko tuo eläinlääkärin rouvan myssy?
— Rouva Dutkiewiczin, — oikasi Klaara.
— Niin, minä olen jo monena vuotena reunustanut kaikki hänen myssynsä.
— No, ettekö aio puhua minulle, miksi sisarenne Teitä kiusaa? Pikku veljenne vakuutti nimenomaan, että sisar niin tekee, ja lupasi auttaa Teitä häntä vastaan.
Hämillään kumartui Klaara työnsä yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua vastasi hän työlästyneenä:
— Frania ei pidä työstään neulomossa, eivätkä siellä ole häneen aivan tyytyväisiäkään. Hän hankkii ulkona kaupungilla koko joukon tuttavia, jotka eivät häneen hyödyllisesti vaikuta.
Przyjemski puuttui puheeseen:
Hänellä on jotakin suun ympärillä ja silmissä, joka osottaa, että hänellä on epätasainen ja hieman riidanhaluinen luonto. Hän varmaankin tuottaa Teille monta vastenmielistä hetkeä.
— Oi, ei, ei suinkaan, — huudahti Klaara kiihkeästi. — Hän on hyvin siivo, ja hänellä on hyvä sydän. Minua vaan suututtaa, ettei häntä ompelu huvita… Täytyyhän hänen kumminkin oppia jotakin, että hän sitte voi itse ansaita leipänsä. Isä ja minä olimme ajatelleet, että hänestä pitäisi tulla ompelija, kun on niin harvoja teitä valittavana. Mutta hän vahingottuu siitä, että noin juoksentelee ulkona kaupungilla, enkä minä voi keksiä mitään keinoa sen estämiseksi. Mutta sekä isä että että minä olemme siitä suutuksissa.
Klaara lausui nämä sanat allapäin ja hetkeksikään ompeluaan keskeyttämättä. Przyjemski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettansa, mutta ei istuutunut ja katseli lakkaamatta kukkalavalle päin, ikäänkuin olisi jotakin odottanut. Vihdoin havaitsi hän kiiltonappisen pojan, joka kiiruhti suuri kukkakimppu kädessään. Przyjemski meni häntä vastaan.
Klaara katsahti ylös, kun Przyjemski poistui, ja näki kuinka hän käytävän päässä otti pojan kädestä kukkakimpun, kätki sen selkänsä taakse ja sitte kiirein askelin lähestyi Klaaraa. Hänestä tuntui, että nuo kukkaiset varmaankin olivat hänelle aiotut, ja hän teki niin kiivaan liikkeen, että myssy ja pitsit luiskahtivat polvelta maahan.
— Przyjemski, joka nyt oli hänestä vain muutaman askeleen päässä, läheni kiireesti, polvistui pian hänen edessään ja otti toisella kädellään maahan pudonneet esineet, ja ojensi hänelle toisella kädellään kukkakimpun.
Heti hän seisoi Klaaran edessä, joka peitti punastuneet kasvonsa kukkiin.
Kimppu oli kiireessä koottu ja sidottu, mutta kukkaset olivat kauniita ja tuoreita. Niiden lumoava tuoksu ja loistavat värit sulivat Klaaran mielikuvituksessa samaksi tunteeksi, minkä hän oli kokenut, kun tuo kaunis, komea mies oli hänen edessään ollut polvillaan ja upottanut silmänsä hänen silmiinsä.
Myöskin oli Przyjemski liikutettu, mutta voitti pian entisen mielenmalttinsa. Istuutuessaan Klaaran viereen hän lausui:
— Ja unhottakaamme nyt kaikki kotoiset huolet ja kaikki mikä on ilkeätä, pikkumaista ja kiduttavaa — ja turvautukaamme parempaan maailmaan.
Ja sointuvalla, tunnevivahduksiin taipuvalla äänellä, hän alkoi lukea:
Kuin unikuva mun armaani haipui, ma kaihosta kuolen, mun onneni vaipui. Mun sieluni huutaa: miks’ viivyt sä maassa, miks’ seuraa et häntä sa taivahassa, miks’ korkeuksiin sa nousta et voi, miss’ hälle nyt koittaapi autuuden koi?
Minuutit lensivät; keltaisia ja punasia lehtiä silloin tällöin tuprusi alas puista, auringon vinot säteet yhä lyhenivät, hopeanvalkoiset silmukat tummassa maassa yhä pienenivät ja harvenivat. Klaara lakkasi ompelemasta. Kädet helmassaan hän tuikkivin silmin kuunteli.
Przyjemski luki:
Ain’ taivahan hehku vaan syöntä kalvoi, vaikk’ei liekkiä tuntenut pinta. Ja safiirin loisto nyt silmissä valvoi, ja kiivaammin aaltoili rinta.
Klaaran hengitys muuttui miltei läähättäväksi. Oliko se unta? Oliko hän kuollut ja jo paradiisissa? Kukkakimpusta, joka oli hänen vieressään, kohosi hurmaava tuoksu. Hänen toisella puolellaan luki kaunis, liikutuksesta värähtelevä ääni:
On hetkinen, jolloin kuu ei oo noussut, ei leivonen laula, ei orava kiiku, kun puiden oksat ei tuulessa liiku ja hiljemmin pulppuvi puro…
Lehtisiä vaipui maahan siellä täällä puista, lehtikuja hengitti lepoa ja rauhaa, ja hämärä alkoi laskeutua. Hän luki:
Voi kuinka silloin syömet hehkuu,Voi kuinka ne kernaasti anteeks’ antaaJa kaikki unholan virtahan kantaa…
Minuutit lensivät; runo läheni loppuansa. — Petetty oli paennut »kuin unikuva», rakastaja valittelee, kun on armaansa kadottanut:
Leivonen laulaa ja lähde kiehuu, ne hänestä kertoo — sen sieluni kuulee, ja tuskissaan se kuolevan luulee…
Przyjemski nosti silmänsä ja katsahti Klaaraan. Kaksi suurta kyyneltä kimalti hänen silmäripsissään.
Hitaalla liikkeellä ojensi Przyjemski käsivartensa ja pani kätensä hänen käteensä. Klaara ei kättänsä vetänyt pois, mutta kirkkaat kyynelpisarat vierivät hänen poskilleen, jotka punottivat kuin rusopilvi.
— Ovatko nuo surun vai onnen kyyneleitä? — kysyi mies hiljaa.
— Onnen, — vastasi Klaara tuskin kuuluvasti kuiskaten.
Sanomattoman onnen tunne, johon kaihoa sekottui, täytti hänen rintansa sillä hetkellä. Mutta äkkiä hän tunsi, että miehen käsivarsi hiljaa kietoutui hänen vyötäistensä ympäri ja hän heräsi. Onneen ja kaihoon liittyi nyt kainoutta, ja tuo tunne oli niin voimakas, että se tunki edelliset syrjään.
Arasti ja pelästyneenä hän siirtyi pitkin penkkiä mahdollisimman kauvas ja alkoi kiireesti silmät maahan luoden koota pitsejä ja musliinia ompelukoriin.
— Minun täytyy mennä kotiin, — kuiskasi Klaara. Mies istui etukumarassa, käsi polvea vastaan ja otsa kättä vastaan. Hänen hienot hermostuneet sieramensa laajenivat ja supistuivat, ja hänen sormensa puristivat kovasti musliinin kappaletta, mikä hänellä oli kädessään.
Mutta tuota kesti vain lyhyen ajan. Hän pian taas voitti itsensä, ja uudestaan pani hän kätensä hänen kädelleen, mutta tällä kertaa miltei käskevästi.
— Ei, Te ette saa vielä mennä, me emme vielä ole lukemista lopettaneet.
Nyt ensi kertaa havaitsi Klaara hänen äänessään jotakin käskevää.Yhä pitäen kättänsä Klaaran kädessä ja silmät maahan luoden istuiPrzyjemski hetkisen mietteissään, ja purren keveästi huultaan. Sitteveti hän pois kätensä ja jatkoi paljoa lempeämmällä äänellä:
— Mieleeni lakkaamatta johtuu muita runosävelmiä, jotka vaikuttavat kuin hammasten kiristys keskellä enkelien laulua. Mutta minun sittekin täytyy antaa Teidän niitä kuulla. Kun me yhdessä olemme kuulleet enkelien laulua, niin kuulkaamme yhdessä myöskin kiristystä. Miksi kuulisit sitä yksin?
Hänen huulensa saivat ivallisen ilmeen ja ryppy tuli kulmakarvojen välissä syvemmäksi. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
Joku päivä sitten löysin ystäväni huoneesta runokirjan ja rupesin uteliaisuudesta sitä selailemaan. Minä helposti opin runoja ulkoa ja muutamia säkeitä painui mieleeni. Kuulkaa nyt oikein tarkasti!
He toisiansa niin arvostivat, ett’ rakkauttansa ei ilmaisseet. He kasvojansa vaan katselivat kuin salaa, nuo lemmestä nääntyneet.
Niin he vihdoin erkanivat, syömet aivan särkyneinä, kauvas sitte kaikkosivat, tuskaa toisen tietämättä.
— Kuulitteko… he rakkautta hehkuivat, mutta elivät kaukana toisistansa, edes aavistamatta toistensa tunteita ja siksi, että »he toisiansa niin arvostivat. Tuo on hammasten, kiristystä ja epäsointua. Korkein rakkaus kukkii arvonannon pohjalla; arvonanto on se suitsutus, joka kohoaa korkeimmasta rakkaudesta. Ei mitään ole maailmassa yksinkertaista, kaikki on monimutkaisuutta. Ettekö nyt tahdo kauvemmaksi paeta? Ehkäpä me lopetamme »Sveitsissä». Kuinka olenkaan Teille kiitollinen, kun olette minua tutustuttanut tuollaisiin aarteisiin! Suurimman osan ikääni olen viettänyt ulkomailla, ja enimmäkseen olen ulkomaan kirjallisuutta lukenut. Mutta meidän oma kirjallisuutemme on myöskin suuremmoinen. Olen Teiltä paljon oppinut.
Mielenliikutuksesta huolimatta purskahti Klaara sydämelliseen nauruun.
— Te? Minulta? Mitä vielä?…Kuinka voisin opettaa jollekin jotakin?Stasin olen opettanut lukemaan ja kirjoittamaan, siinä kaikki.
— Mitä minulle olette opettanut, selitän Teille ehkä myöhemmin, mutta lopettakaamme runo!
Kun menneisyytehen mieleni kiitää,ma kuvansa näen, mutt’ pois se liitää.
Minuutit lensivät. Klaara oli jälleen ryhtynyt työhönsä, mutta se sujui hitaasti ja huonosti.
Lukevan ääni vaikeni. Puiden takana nurmikolta olivat nyt melkein kaikki kultaiset valopilkut kadonneet, ja sädeverkko samoin. Sen sijaan sytytteli iltarusko soihtujaan puiden latvoihin. Alempana vallitsi hämärä ja kukkalava, joka ennen loisti väririkkaana, lepäsi nyt pimeänä, vain valkokukat vielä esiintyivät.
Klaara nosti valmiiksi reunustetun myssyn pystyyn ja lausui:
— Hyi, miten olen myssyn reunustanut?
— Kuinka niin? — hymyili Przyjemski. — Onko nauha vinossa?
— Aivan vinossa! Katsokaas! Tuossa koko joukko poimuja, tuossa taas ei ollenkaan.
— Kuinka onnetonta, kyllä kai sen puratte.
— Tietysti, minun täytyy purkaa kaikki. Mutta onnettomuus ei ole kovin suuri, puolessa tunnissa ompelen sen uudestaan.
— Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Te samalla kertaa tahdoitte palvella runoutta ja proosaa, mutta proosa ei onnistunut…
Klaara mietti hetkisen, sitte virkkoi:
— Tässä tapauksessa ajattelen toisin. Minusta tuntuu, että kaikissa toimissa voi olla runoutta, kaikkein proosallisimmassakin. Tuo riippuu vaan kulloinkin tarkotuksesta…
— Syistä, — oikasi mies.
— Aivan niin, Te olette oikeassa.
Mutta mistä syistä reunustatte Te rouva Dutkiewiczin myssyjä?
— Minä teen sen siksi, että pidän hänestä ja tunnen kiitollisuutta häntä kohtaan, ja siksi, että hän näyttää niin herttaiselta noissa myssyissään.
— Mikä onni, että voida pitää rouva Dutkiewiczistä! huomautti mies huoaten.
— Kuinka niin? — kysyi Klaara.
— Nähkääs, rouva Dutkiewiczia saattaa kunnioittaa ja samalla avonaisesti sanoa, että pitää hänestä, mutta on koko joukko toisia tapauksia, jolloin joko täytyy tuntea kunnioitusta ja olla vaiti taikka puhua ja uhrata kunnioitus. »He toisiansa niin arvostivat…»
Przyjemski ei saanut puhua loppuun, sillä viereisestä puutarhasta kajahti Stasin ääni!
— Klaara! Klaara!
Kun hän ei tavannut sisartaan lehtimajassa, ei hän tietänyt, missä sisar mahtoi olla, ja siksi hän nyt rupesi huutamaan.
Klaara otti ompelukorin ja nousi kiireesti penkiltä.
— Ja minun kukkaparkani? — muistutti hänelle Przyjemski. — Ettekö niitä ota?
— Kyllä, kyllä, kiitoksia — vastasi Klaara ottaen kukkakimpun miehen kädestä, joka ei vielä hellittänyt hänen kättänsä.
Przyjemskin siniset silmät leimusivat, ja hienot sieraimet jälleen hermostuneesti värähtelivät. Muutaman minuutin kuluttua päästi hän Klaaran käden ja alkoi kulkea hänen rinnallaan käytävää pitkin. Sen päässä kysyi Przyjemski:
— Kuinka aikaiseen illalla olette lopettanut taloustoimenne?
— Kymmenen seutuun. — Silloin ovat isä ja Stas aina sekä Frania useimmiten jo menneet levolle.
— Kun olette vapaa kaikista toimistanne, tulkaa tänne puutarhaan, niin saatte kuulla soittoa. Minä ja minun ystäväni soitamme Teille kymmenen seudussa. Haluatteko?
— Kiitoksia, sangen kernaasti, — vastasi Klaara pysähtyen veräjälle, jonka yli puut heittivät synkkiä varjojaan.
Przyjemski tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen hetkisen allapäin.
— Kun minä soitan, — kuiskasi hän, — ajattelen, että Te seisotte tässä aidan vieressä, soittoani kuuntelemassa. Sillä tavoin meidän sielumme yhtyvät.
Hän vei Klaaran kädet äkkiä huulilleen.
Tuntia myöhemmin istui Wygrycz kapealla sohvalla ruokasalissa ja joi verkalleen teetänsä. Hänen edessään pöydällä seisoi savimaljakko täynnä kauniita kukkia, joidenka näkeminen tuotti hänelle ilmeistä nautintoa. Hän imi niiden tuoksua ja hyväili niitä käsillään. Varsinkin herättivät muutamat verbeenat hänen huomiotansa. »Ne ovat kuin tähtiä!» sanoi hän huulillaan hymyily, joka sillä kertaa oli aivan vapaa tavallisesta katkeruudestaan.
Klaara sytytti lampun ja tarjoili isälleen teetä sekä Stasille maitoa, puuhaili tuhannet asiat ja sen ohessa jutteli yhtä päätä. Hän kertoi olleensa ruhtinaallisessa puistossa, jossa Przyjemski oli ääneen lukenut runoja, että hän täällä oli saanut kukat ja nähnyt pitemmän matkan päässä kukkalaitteet palatsin edustalla, ja että ne olivat näyttäneet ihastuttavan kauniilta vihantaa vastaan.
Koko hänen olemuksensa henkäili suurta riemua, liikkeensä olivat melkeinpä hermostuttavan vilkkaat. Huomasi, ettei hän voinut istua paikoillaan, että hänen tarvitsi käydä, juosta, puhua, irtautua pulppuavan elämänhalun liiallisesta taakasta. Joskus hän vaikeni, — keskeytti lauseen ja jäi liikkumattomaksi, ajatukset ja katse kauvas harhaillen.
Wygrycz ei näyttänyt häntä kovin huomaavan. Hän vain toisella korvallaan kuunteli Klaaran puhetta ja vaipui kesken kaikkea aatoksiin, mutta hänen muotonsa ei jäänyt synkäksi eikä harmistuneeksi, kuten tavallista, päin vastoin ilmestyi hänen huulilleen puoleksi veitikkamainen piirre. Frania, joka muutamia minuutteja sitten oli palannut neulomosta, kuunteli mielenkiinnolla, mitä hänellä oli kerrottavana ja puhkesi vihdoin terävällä äänellään puhumaan:
— Äh, en luule tuosta yhtään mitään tulevan. Tuo herra Przyjemski on tietysti Klaaraan rakastunut, mutta epäilen suuresti, aikooko hän siltä Klaaran naida. Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle… Tuommoiset hienot herrat vaan panevat köyhien tyttöjen pään pyörälle, ja sitte heittävät heidät oman onnensa nojaan.
Wygrycz kavahti pystyyn.
— Vait, sinä kyykäärme — huusi hän. — Aina sinä vaan kiusaat ja kidutat sisartasi! Kuka sinulle on sanonut, että tässä on kysymys rakkaudesta tai naimisiin menosta…
Hän alkoi kiivaasti yskiä ja molemmat tyttäret kiireesti toivat hänelle vettä, teetä ja pastilleja, mutta vaikka kohtaukset pian menivät ohi ja Frania katuneena alkoi hyväillä isäänsä ja sisartaan, oli Klaaran iloisuus mennyttä — sammunut kuin kynttilä.
Klaara kyllä tiesi, että nuoret tytöt, jos he rakastavat ja saavat vastarakkautta, myöskin menevät naimisiin. Mutta hän hyvin harvoin tätä ajatteli, ja kaikista vähemmin oli hän tätä ajatellut Przyjemskiin nähden. Tähän saakka eivät hänen toivomuksensa ulottuneet kauvemmaksi kuin että saada nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan; tuo oli ollut hänelle korkein onni. Sisar oli raakamaisesti paljastanut hänen sydämensä sisimmät tunteet. Ikään kuin hämähäkin verkkoon takertunut kärpänen surisivat Franian sanat hänen päässään: »Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle». Klaaralla oli aina ollut se tunne, että tuo mies oli häntä paljoa etevämpi luonnonlahjoiltaan ja elämänkokemukseltaan. Tähän tuli vielä yhteiskunnallisen aseman erotus. Joskin vain jonkunlainen hienompi palvelija ruhtinaan luona, oli hän Klaaraan verraten kumminkin korkea herra. Hän nimitti ruhtinasta ystäväkseen ja tuntui pitävän ruhtinaan taloa ikäänkuin omanaan. Niin, kukapa tietää, ehkä hän myöskin oli rikas! Tuo viimeinen ajatus oli hänellä kaikista katkerin.
Sisimmässään oli Klaaralla se tunne, että joskin hän Przyjemskiin verraten oli köyhä ja mitätön, niin ei kumminkaan mikään ylipääsemätön juopa heitä erottanut.
— Jos hän minua rakastaa… — ajatteli hän.
— Rakastaa! Rakastaa! — tuo sana yhä kaikui hänen sydämessään. Tuskin olivat perheen muut jäsenet menneet levolle, kun hän kiiruhti ulos kuistiin.
Ilta oli tyyni, mutta pilvinen eikä yhtään tähteä tuikkinut. Sitä kirkkaammin säteilivät palatsin valaistut akkunat. Väliin kiiti ankara tuulenpuuska ilman halki, väliin taas vallitsi täydellinen tyven. Silloin, äkkiä, aaltoili leveä sävelvirta puiston ja puutarhan läpi.
Oli joku suurempi, klassillinen sävellys, pianolle ja sellolle sovitettu, jonka vakavat, mahtavat säveleet tunkeutuivat korkeista, kapeista, valaistuista ikkunoista.
Klaara kiiruhti suoraan puutarhan läpi ja pysähtyi aitauksen luona, aivan sireenimajan luona. Hän kumartui aitaa vasten ja kuunteli. Ei mikään ajatus häntä nyt vaivannut, vaan sanomaton autuus täytti hänen sydämensä kokonaan. Synkkä yö, ikkunat, jotka loistivat pimeässä, tuulen huokaukset, mahtava sävelvirta — tuo kaikki oli hurmaavan ihanata. Mutta häntä ei yksistään kauneus lumonnut, hän samalla tunsi kiitollisuutta ja liikutusta, hänen sielunsa kohosi noita ikkunoita kohden, joista tulvi paradiisin kirkkautta ja sopusointua.