The Project Gutenberg eBook ofKuin unikuvaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuin unikuvaAuthor: Eliza OrzeszkowaRelease date: October 19, 2023 [eBook #71903]Language: FinnishOriginal publication: Pori: Gust. Romelius, 1908Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUIN UNIKUVA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuin unikuvaAuthor: Eliza OrzeszkowaRelease date: October 19, 2023 [eBook #71903]Language: FinnishOriginal publication: Pori: Gust. Romelius, 1908Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Kuin unikuva
Author: Eliza Orzeszkowa
Author: Eliza Orzeszkowa
Release date: October 19, 2023 [eBook #71903]
Language: Finnish
Original publication: Pori: Gust. Romelius, 1908
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUIN UNIKUVA ***
Kirj.
Eliza Orzeszko
Suomennos
Porissa, Gust. Ronelius, 1908.
Olipa pieni talo sattumoilta eksynyt kaupungin kivikasarmien keskelle, seisten siinä maaseudun hymyilevänä tervehdyksenä. Se oli pienen pieni, siinä oli kuisti ja valkeiksi silatut seinät, ympärillä puutarha, jonka rehevät, vihannat kasvit olivat miltei metsistyneet. Pihaa ei ollut, kadusta talon erotti kappale puutarhaa ynnä lauta-aita, niin korkea, ettei katua voinut talosta nähdä eikä koko taloa kadulta. Etäältä se oli kuin pienenen houkutteleva suojus; läheltä vanha hökkeli, minkä vanhuuttaan vinot seinät puoleksi piiloutuivat seipäitä kiertävien turkinpapujen taakse. Paitsi papuja kasvoi hiukan kukkia lavassa alapuolella kuistia, johon pari vanhaa penkkiä oli sijotettu.
Huoneet olivat pienet, katot matalat, lattiat karkeat ja vihreätiiliset uunit kömpelösti tehdyt.
Erääseen huoneeseen tuli Klaara Wygrycz keittiöstä juosten ja laulunpätkää hyräili, kuten hän aina teki, kun oli iloinen. Yllään hänellä oli punaraitainen pumpulihame, kaulahuivi olkapäillä ja hihat kyynärpäitä myöten käärityt.
Vastapestyillä käsillään, jotka vielä kylmästä Vedestä punottivat, hän kiireesti kiskasi kaulahuivin, kääri kokoon ja pisti vanhaan piironkiin, ajatellessaan: »tuo on pestävä, se on varsin likainen.» Sitte hän veti alas hihat ja kokosi koriin leikattuja vaatekappaleita, sakset, sormustimen ja rihmaa. Lopuksi otti hyllyltä kirjan, joka myöskin koriin katosi. Sitte hän juoksi ulos keittiöstä, mukanaan leipäpala, jonka kätki vaatekappalten alle.
»Tralalalalaa!» Näin hän nyt lauloi valssi säveleellä täyttä kurkkua ja juoksi ulos kuistin portaille. Siellä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.
Turkinpavuissa oli jo palkoja, mutta siellä täällä kumminkin vielä mahtavien lehtien lomissa pilkotti veripunainen kukka. Yhden hän taittoi ja pisti tukkaansa. Hänen mustan tukkansa suortuvat aaltoilivat yli otsan ja niskassa muodostivat niin löysän solmun, että kiehkuroita myöskin riippui kaulalla ja hartioilla. Mustissa hiuksissa kukkanen loisti kuin hehkuva liekki.
Hän ei ollut täysin kaunis, mutta omisti toki yhdeksäntoistavuotiaan tuoreuden, lisäksi viehätti hän viehkeällä virkeydellään, joka kuvastui liikkeissä, katseessa, vieläpä hymyilyssäkin. Nytkin hän myhäili, katsellessaan yli puutarhan. Hän tunsi itsensä iloiseksi, kun oli kaikki toimet puuhannut ja kahden tunnin täydellinen vapaus odotti. Isä oli toimistossaan, veli koulussa, sisar neulomossa; valmis päivällinen uunissa odotti kotiintulevia.
Huoneet siivottuaan, päivällisen laitettuaan hän tunsi hiukan nälkää.Siksi olikin leipäkappaleen mukaansa ottanut.
Kori käsivarrella hän nyt pyrki mielipaikkaansa, sireenimajalle, joka sijaitsi puutarhan toisessa päässä, aivan pystyaidan vieressä, mikä läheistä ruhtinaan puistoa ympäröitsi. Niinpian kuin sai yhden tahi pari tuntia lehtimajassa yksiksensä viettää töineen, ajatuksineen, tuli hän aina mitä iloisimmalle tuulelle.
Tuo leimuva virvatuli oli mieluimmin yksikseen. Olihan yhdeksäntoistavuotiaan päässä ajatuksia, eikä missään ollut niin hyvä mietiskellä kuin juuri hiljaisessa lehtimajassa. Matalan aidan toisella puolen levisi varjoisa, ikivanhoista kunnianarvoisista puista syntynyt lehtikuja, joka aivan lehtimajaa vastassa päättyi laajaan nurmikenttään. Tämän toisella puolen taas kohosi pieni, kaunoinen hovilinna, josta näkyi kolme korkeata ikkunariviä sekä kaksi tornia. Valtavina, salaperäisinä häämöttivät linnan tummanharmajat seinät, ikkunat ja parvekkeet pensaiden lomitse, jotka nurmikenttää kaunistivat.
Salaperäisyys johtui hiljaisuudesta, joka aina vallitsi linnassa ja sen ympärillä. Sen ikkunat olivat aina suljetut, sen puisto aina lepäsi äänetönnä, autiona. Joskus vain puutarhureita puistossa työskenteli ja nurmikentillä, muttei kukaan koskaan linnan sisällä liikkunut. Varsin lähellä lehtimajaa näkyi pieni veräjä, mutta sekin aina vaan oli suljettuna. Joskin huolellisesti hoidettuna oli linna kumminkin autio ja hyljätty.
Klaara tiesi, kuuleman mukaan, että sen omistaja, ruhtinas Oskari, siellä ei koskaan asunut. Klaaralle oli muuten aivan yhdentekevää, oliko linna asuttu vai ei. Hän vaan mielellään sitä katsoessaan tyydytti kauneudentunnettaan, joka oli hyvin kehittynyt.
Kun hän nyt istui kapealla penkillä, sireenipensas takanaan ja edessään, ei hän vielä linnaa katsellut eikä sen kauneudesta nauttinut. Hän ahkerasti ompeli. Hänen edessään pienellä pöydällä seisoi kori leikattuine Vaatekappaleineen ja niiden välistä näkyi kirja. Muttei lukemiseen eikä unelmiin vielä ollut aikaa. Äskettäin hän oli yhdeksään paitaan vaatetta ostanut pikku veljelleen ja vasta neljäs paita oli tekeillä. Sitte vielä oli isälle liinavaatteita ommeltava ja itselle hame, sillä omistamansa molemmat hameet olivat aivan loppuun kuluneet.
Oi! hän ei totta tosiaan olisi toivonut, että niin olisi käynyt, mutta ei auttanut. Halvinkin hame vaati rahaa, ja hänen täytyi kovasti kamppailla, jotta isän palkka vaan kaikkeen riittäisi. Tähän saakka ei toki mitään ollut puuttunut, joskin isä sai kieltäymyksiä kestää, sillä heikko kun terveys oli, olisi ravitsevampi ruoka ollut tarpeellinen, varsinkin hedelmät…
Ruokaa ajatellessaan tyttö muisti leipäpalasen, jonka oli mukaansa ottanut. Hän haki sen korista, söi muutamia leipäpalasia ja jatkoi ompelemista.
Lehtikujaan, joka kolmelta puolen ympäröi suurta puistoa, ilmestyi nyt korkeakasvuinen mies, ylhäisen näköinen, kallisarvoiseen pukuun puettu mitä hienointa kuosia, päässä pieni huopahattu, joka peitti tuhkanväristä tummaa tukkaa. Kasvonsa olivat hienot, vaikka kalpeat; sileiksi ajeltuja poskia kaunistivat pienet, keltasenruskeat viikset, jotka varjostivat ohuvia, ivallisia huulia. Hän saattoi olla korkeintaan kolmekymmenvuotias; ryhtinsä ja liikkeet olivat vielä nuorukaisen ja sirot, vaikka vähän huolettomat.
Ensin hän kulki pää alas painuneena, mutta sitte kohosi katse ja ihaili puiston puita. Ne seisoivat liikkumattomina hiljaisessa ilmassa, valossa syysauringon, jonka kultaiset säteet siellä täällä murtautuivat läpi kellastuneiden tai punettuneiden lehtien. Joskus kahisi kuihtunut lehti kävelevän jalkojen alla, joka yhä hiljensi askeleitaan, antaen katseensa liukua puiden latvoista, jotka punakeltaisina hohtivat, pitkin paksuja runkoja, vihreitten köynnösten kietomia.
Hän teki sen johtopäätöksen, että tämä puisto oli viehättävä, joskin vain varsin pieni, pikkukaupungin puisto. Mutta ehkäpä se oli viehättävä juuri siksi, että täällä vallitsi suurkaupungissa mahdoton hiljaisuus.
Tämmöisessä hiljaisuudessa tosin vaan erakko saattoi kauvan elää, mutta jonkun aikaa täällä muutkin mielellään viihtyivät. Siitä näet tulvi jotakin rauhottavaa ja samalla sellaista, mikä hämäriä unelmia henkiin herätti.
Tosin nuo eivät olleet varsin viisaita unelmia, mutta täällä, tässä ympäristössä, ne vastustamattomat mielikuvitukset kohosivat, jättäen joksikin aikaa kaihomieltä sydämen sisimpään. Ja mitä sitte on tässä maailmassa viisasta?
Ihmiselämän aherrus ja levottomuus sisältää yhtä paljon tyhmyyttä ja viisautta; niin, oikeammin on viisautta mitättömän vähän tyhmyyteen verraten, samoinkuin totuutta valheeseen verraten.
Tämä hiljaisuus, nämä puut eivät valhetelleet kellekään, ei edes itselleen. Kuka sitte voi sanoa koskaan tavanneensa sellaisen ihme-ihmisen, jolle teeskentely, petollisuus, imartelu ja turhamaisuus ovat vieraita olleet? Miehet ovat imartelijoita, naiset keimailijoita, ja toisinaan voi nuo kauniit ominaisuudet tavata samassakin yksilössä yhdistyneinä. Miesten ystävyys, naisten rakkaus on luonnon pilaa, joka ihmisille ihanteen näyttää tehdäkseen heidät sitte vaan koko elinajaksi perhosia ajeleviksi lapsiksi.
Mutta eivät sentään kaikki anna pettää itseänsä viimeiseen asti. Onhan sellaisia, jotka kenties jo hyvinkin pian saavat kokea, että pyydystetty perhonen kohta on kädessä inhottavana ruumiina. Sellainen ihminen nauttii siitä, että joskus saa oikein täysin siemauksin vapaasti hengittää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, joka idyllin, tuon runoilijain mielikuvituksen tuotteen tuoksua levittää. Sillä todellisuudessa on idyllillä pari punaista kättä, jotka tuntevat magneetintapaista vetoa rakastuneen paimenen taskuihin.
Täällä, etäällä ihmisistä, olisi sopiva lukea La Rochefoucaud’ta. Mikä tumma sivellin ja mikä uskollisuus elämän totuutta kohtaan — joka on vielä tummempaa! Hänen tulisi hakea itselleen joku paikka tässä puistossa ja lukea La Rochefoucauld‘ta… Oliko täällä istuimia!
Hän kohotti päätänsä etsiäkseen sellaisen paikan, mutta jäi yht'äkkiä seisomaan kuin naulattu. Muutaman askeleen päässä, heti aivan aidan takana hän huomasi nuoren tytön, punaraitaiseen pumpulihameeseen puetun. Tyttö istui kapealla penkillä sireenipensaan alla ompelemassa. Kukkanen hohti hänen tummassa tukastaan kuin punainen liekki; mustia hiuskiehkuroita kiemurteli pitkin kumartunutta niskaa ja poimukaulusta. Keskikokoisena, hintelänä, kalpeaihoisena, punahuulisena, hän samalla teki raihnauden ja nuorekkuuden kaksinaisen vaikutuksen.
Ompelu-intonsa ei estänyt häntä silloin tällöin kädellä tavottamasta leipäpalasta, joka oli maalamattomalla puupöydällä. Hän purasi palan ja jatkoi ompelua. Leipä oli mustaa, mutta hampaat olivat valkoiset ja tasaiset kuin helmet. Pari kolme minuttia hän ompeli taukoomatta, sitte taas purasi palasta, joka pienenemistään pieneni. Sen sijaan valmiitten vaatekappalten joukko yhä suureni. Vielä palanen leipää, vielä muutamia pistoksia, ja Valkoset hampaat katkasevat langan leivän asemesta. Nuori tyttö oikasee itseänsä, hän katselee Valmista työtään, ja ehkäpä havaitsee hän, että työ on hyvin tehtyä, että leipä maistuu hyvältä, että ilma on ihana, sillä taas hän alkaa hyräillä valssisävelellään: »Tralalalaa.»
Nuori mies astui muutamia askeleita eteenpäin, esiin puiden suojasta, joiden oksien lomitse hän kotvan aikaa oli tyttöä tarkastellut. Kuivat lehdet kahisivat jalkojen alla.
Tyttö katsahti äkkiä ylös, ja kasvot saivat kummastuksen ilmeen. Kiiltävistä kullanruskeista silmistä vieläpä pilkahti peljästyksen tapaista. Nyt ensi kerran hän kolmeen vuoteen näki jonkun puistossa kävelevän. Mutta peljästys pian haihtui.
Sen henkilön ulkomuoto, jonka hän noin odottamatta havaitsi, teki miellyttävän vaikutuksen. Mies oli ilmeisesti hyvin kasvatettu, sillä kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, nosti hän lakkia, paljastaen kaunismuotoisen otsan, kohtisuora ryppy kulmakarvojen välissä. Ryppy, joka oli kasvojen ja vartalon nuorekkuuden jyrkkänä vastakohtana, pisti heti silmiin, samoin ylimyskäden muoto, kun se hatunlieriä kohden kohosi.
Hetkisen mies näytti epäröivän tahi miettivän. Sitte hän kiireesti lähestyi aitaa, ja pitäen yhä hattua kädessä hän mitä kohteliaimmin virkkoi:
— Uskallanko kysyä, ken asuu tuossa kauniissa pienessä talossa?
Hän katseellaan viittasi valkoista tupaa, joka oli vihreän ympäröimä.
Hieman hämillään tyttö vastasi:
— Me siellä asumme.
Hän kumminkin heti korjasi sanat:
— Minun isäni, Teofil Wygrycz, minä ja minun sisarukseni…
Tytön puhetapa, koko käytöksensä ilmaisi, että hän oli tottunut ihmisiä kohteliaasti puhuttelemaan.
— Tuo on erittäin sievä paikka, — huomautti mies.
— Kyllä! huudahti tyttö innostuneena. — Täällä on niin vihantaa ja hiljaista…
— Todellakin rauhallinen pikku pesä, — lisäsi mies ja kysyi sitte:
— Kuka on istuttanut nuo kauniit kasvit, jotka antavat talolle noin kauniin ulkomuodon?
Iloissaan ylistyksestä neitonen vastasi tuikkivin katsein:
— Niin, eivätkö turkinpavut ole oivallisesti kohonneet tänä vuonna? Sisareni ja minä istutamme uusia joka vuosi, mutt'eivät ne koskaan ole noin korkeiksi ja tiheiksi kasvaneet…
— Kas vaan, ne ovat todellakin harvinaisen korkeita ja oivallisia.Tuolla lavassa näen myöskin kukkasia. Onko neiti nekin istuttanut?
— Hiukan leukoijia ja reseedoja… ei sisarellani eikä minulla ole aikaa useampia hoitaa…
— Sisarenne on varmaankin Teitä vanhempi?
— Ei, hän on neljä vuotta nuorempi.
— Kuinka vanha hän on?
— Viisitoista vuotta.
He vaikenivat. Uudelleen hämmennyksissään painoi tyttö päänsä työhön ja alkoi taas ommella; mies nojasi aitaa vastaan, häntä katsellen, ollenkaan yrittämättä lähteä. Juuri tuo katseleminen pani tytön hämilleen.
Katselijan suurissa, tummansinisissä mantelinmuotoisissa silmissä välkähteli veitikkamainen ilme. Ilmeessä, käytöksessä, hiukan pitkäveteisessä äänessä oli jotakin itsenäistä varmuutta ja ylimielistä, joka häntä hämmensi. Lisäksi hän tiesi, ettei nuoren tytön sopinut antautua keskusteluihin tuntemattomien kanssa. Mutta kuka mies saattoi olla? Uteliaisuus kasvoi. Kuinka on selitettävä, että mies oli puistossa? Mitähän jos tuota suoraan kysyisi? Mutta sopivaa kysymisen muotoa ei keksinyt. Hän siis jatkoi ompeluansa, samassa kun ajatukset rauhattomina lentelivät sinne tänne: Ehkäpä mies poistuu? Pitäisiköhän minun poistua? Mutta tuohan olisi epäkohteliasta, kuin istun omassa lehtimajassani. Hänen pitää poistua. Kuka hän on? Näkö on uljas… entäs mikä tavattoman miellyttävä ääni!
Hetkisen äänettömyyden jälkeen puhkesi tuntematon taas puhumaan äänellä, joka oli sametinhieno ja sointuva:
— Mitä työtä neiti hommailee?
Päätänsä nostamatta hän vastasi:
— Ompelen paitoja veljelleni…
Tyttö oli huomannut hymyilyä, joka väreili tuntemattoman huulilla.
— Onko veljenne täysikasvuinen?
— Eihän toki, hän on kymmenen vuotta minua nuorempi.
— Te siis olette vanhin sisaruksista?
— Aivan niin.
— Mutta minä taannoin panin merkille, että puheestanne jotakin puuttui.Ette maininnut mitään äidistänne.
Äitini kuoli neljä vuotta sitten.
— Ja Te toimitte äidin sijaisena perheessä?
Yhä vaan ommellen, pää alaspäin tyttö hiljaa vastasi:
— Niin, ainakin yritän.
Veitikkamainen hymyily katosi nyt tuntemattoman huulilta ja katseesta.Hetkisen perästä hän taas virkkoi:
— Näen kirjan korissanne… huvittaako Teitä lukeminen?
— Kyllä, varsin paljon.
Mies kurotti kätensä aidan yli, ja neitonen ojensi hänelle kirjan, vaikka ensin hiukan epäröityään. Mitä mies oikeastaan tahtoi? Eikö hän aikonutkaan koskaan lähteä? Ei, hän vaan jatkoi puheluansa, ollenkaan sanomatta, kuka oli. Tuo oli epäkohteliasta — vaikka hän toiselta puolen tuntui hyvin säädylliseltä ja miellyttävältä.
Kirjassa oli yksinkertaiset, repaleiset kannet ja sisältäkin se oli hyvin viheliäisessä kunnossa. Sitä olikin ahkerasti luettu. Tuntematon selaili sen lehtiä, ja huomio kiintyi muutamiin runosäkeihin, jotka olivat lyijykynällä erityisesti merkityt.
— Tekö olette merkit pannut?
— Minä, — Vastasi tyttö hiljaa.
— Vai niin, Te siis noista säkeistä paljon pidätte?
Mies alkoi niitä puoliääneen lukea:
— — — Vie mun kaihova henken’ kummuille, joita ain’ metsät varjoo ja rannoille Niemenin, missä tarjoo kultiaan vainio aaltovan Viljan…
Vaikka hän luki puoliääneen, luki hän kumminkin kauniisti. Kuulijan mielessä tuntui kummalliselta. Tämä ei ollut koskaan ennen kuullut runoja ääneen luettavan, ja tuo ääni oli sametinhieno, hivelevä, mutta samalla kaihonsekainen.
Mies hetkeksi vaikeni, ja pään läpi lensi ajatus: olen kauvas poistunutLa Rochefoucauld’sta… aivan päinvastaiseen suuntaan… Ja hän jatkoi:
Miss’ rapsi keltainen, vehnä valkoinen hohtaa, miss’ virna kuin neitosen poski hohtaa, ja peltojen piennar on vihreä nauha…
Tietämättä miksi, kohosivat kyyneleet neitosen silmiin. Niin kävi aina silloinkin, kun hän soittoa kuuli, mitä muutoin sangen harvoin sattui. Häntä kovin hävetti, mutta sen lisäksi hän myöskin tunsi jonkun verran mielipahaa.
Kuka olisi uskonut! Ei se riittänyt, että mies häntä puhutteli, vieläpä hän luki ääneen runoja, eikä edes nimeään maininnut.
Sitte neitonen rohkaisi mielensä, ja pannen kädet ristiin polvellaan olevan työnsä päälle, kysyi hän vakavasti:
— Asutteko täältä kaukana?
Neitonen itsekin tunsi, että esitti kysymyksen kovemmalla äänellä kuin olisi pitänyt, ja että vähän liiaksi rypisti kulmakarvojaan. Mutta ainahan niin käy, kun tahtoo olla oikein rohkea.
Mies kohotti katseensa kirjasta ja vastasi hieman huolettomasti:
— En, hyvin lähellä…
Sitte hän taas luki pari säettä:
Keskellä kenttäin, varjossa koivuin,korkeella kummulla, partaalla virran seisoi…
Mutta näytti siltä kuin lukija samalla olisi jotakin miettinyt, sillä yht'äkkiä hän sulki kirjan ja kumartaen lausui:
— En ole vielä esittänyt itseäni Teille. En edellyttänyt, että keskustelumme tulisi näin pitkäksi. Mutta nyt huomaankin, että se tulee jatkumaan…
Hän loi silmänsä alas ja hetken arveltuaan sanoi:
— Nimeni on Julius Przyjemski, asun tuossa talossa…
Hän osoitti ruhtinaan linnaa. Nuoren tytön katse kirkastui; hän tunsi, että sopivaisuuden vaatimukset nyt olivat täytetyt. Mutta samalla hän tunsi myöskin kummastusta.
— Minä luulin, ettei kukaan asuisi linnassa.
— Tähän saakka ei siellä olekaan muita asunut kuin joku palvelija, mutta eilen omistaja saapui viettämään siellä lyhemmän ajan…
— Ruhtinasko?! — huudahti tyttö.
— Niin, ruhtinas, joka saapui tänne asioissa.
Tyttö istui hiljaa, mutta kysyi sitte epäröiden:
— Te olette Varmaankin ruhtinas Oskarin vieraana?
— En, en. Minä olen ruhtinaan palveluksessa, seuraan häntä aina. Ja lyhyen äänettömyyden jälkeen hän lisäsi:
— Minä olen ruhtinaan palvelija ja samalla hänen lähin ystävänsä.
Varmaankin tuo on ruhtinaan sihteeri, ajatteli tyttö. Hän kyllä tiesi, että ylhäisillä herroilla tavallisesti on sihteerinsä. Ei hän muuten Voinut tietää, mitä kaikkia toimia ruhtinaalla saattoi olla. Mutta hän tunsi itsensä iloiseksi siitä, että uusi tuttavansa ei ollut ruhtinaan vieras. Hän ei itsekään tietänyt miksi, mutta tuo ilahutti häntä.
— Onko ruhtinas nuori? — kysyi hän.
Przyjemski epäröi hetkisen, mutta vastasi sitte hymyillen, joka tuntui vähän kummalliselta:
— Jaa ja ei, ikäänsä nähden hän ei ole kovinkaan vanha, mutta on paljon kokenut.
Tyttö nyökäytti päätään varmistaakseen toisen sanoja.
— Ah niin! Voin kuvitella, että hän on jo paljon iloa maailmassa maistanut!
— Vai niinkö luulette?
— Tietysti. Kun on niin rikas, tottakai voi tehdä mitä ikinä tahtoo.
Mies selaili levottomasti kirjaa kapeilla sormillaan.
— Vahinko vaan, — vastasi hän —, että monetkaan asiat eivät häntä enää miellytä.
Tyttö mietti hetkisen.
— Se on totta, — sanoi hän. — Monet asiat näyttäytyvät lähemmältä katsottuina aivan toisilta kuin alussa ja kauvempaa katsottuina.
— Vai ymmärrättekö Tekin jo tuon asian? — puuttui mies puheeseen hieman hämillään.
— Vuosiin katsoen en vielä ole kovin vanha, mutta olen jo paljon kokenut, — mainitsi hän veitikkamaisesti myhäillen.
— Esimerkiksi? — kysyi hän leikillisesti.
— Minulle on ainakin pari kertaa sattunut, että hirveän mielelläni olen jotakin tahtonut… jotakin uneksinut, mutta kuitenkin kaikitenkin olen havainnut, ettei se ollut tahtomisen eikä uneksimisen arvoista.
— Esimerkiksi? — toisti mies.
— Minä esimerkiksi toivoin saavani hyvän ystävän, oikein suoraluontoisen ystävän, joka olisi aivan yhtä minun kanssani.
— Mitä tarkoitatte: olla yhtä jonkun kanssa?
— Tarkoitan: olla kaikki yhteistä, ei mitään itseänsä varten, auttaa toisiansa, iloita ja surra yhdessä.
— Tuohan oli kaunis ohjelma! No, onnistuiko toteuttaa se?
Neitonen loi katseensa maahan.
— Ei! Pari kertaa olen luullut, että minulla on sellainen ystävä, ja olin niin onnellinen, niin onnellinen, mutta sitte…
— Jos sallitte, päätän lauseen. Sitte teitte ensinnäkin sen havainnon, että nuo ystävät olivat paljoa tyhmempiä kuin Te itse, ja ettei Teillä siksi voinut kaikki olla yhteistä, ja toiseksi, etteivät ne pohjaltaan Teistä oikein pitäneet… Eikö niin ollut?
Hän nyökäytti päätänsä, samassa jatkaen ompelua.
— En tiedä, olivatko ne minua tyhmempiä, mutta varmaa on, etteivät minusta oikein pitäneet.
Mies lausui verkalleen:
— He puhuivat Teistä pahaa selän takana, eivät olleet rehellisiä Teitä kohtaan… vähimmästäkin pikku-asiasta he Teihin suuttuivat ja loukkasivat Teitä lakkaamatta…
Rajaton kummastuksen ilme kasvoissa katsahti tyttö häneen.
— Kuinka sen tiedätte?
Hän nauroi.
— Ruhtinas on tullut aivan samaan kokemukseen, vaikka paljoa suuremmassa määrässä. Hän oli nuoruutensa ensi aikoina äärettömän haaveksivainen ja avosydäminen, uskoi ystävyyttä, rakkautta, onnea ja paljon muuta sentapaista, mutta sitte hän havaitsi, että jotkut ihmiset ikävystyttivät häntä, että hän vuorostaan ikävystytti muita, että oma etu piili joka sydämen pohjalla, että joka ilossa oli pettymyksen siemen. Siksi hän on samalla nuori ja vanha.
Neitonen kuunteli tarkkaavasti, ja sitte kuiskasi:
— Ruhtinas parka! Niin rikas ja kumminkin niin köyhä!
Przyjemski tuli miettiväiseksi. Hän loi katseensa maahan, ja kulmakarvojen välissä ryppy syveni, tuottaen hänen kasvoihinsa Väsymyksen ja kyllästyksen eleen. Neitonen katseli ensin hetkisen miettivästi ja huudahti sitte säihkyvin silmin:
— Mutta on kumminkin paljo sellaista, joka on ja pysyy hyvänä ja kauniina, ja vaikka ruhtinas on monta katkeraa kokenut, täytyy hänen kumminkin olla onnellinen…
Mies katsahti ylös.
— Mitä paljon se on?
Vilkkaalla liikkeellä tyttö osoitti puistoa.
— Tuollainen puisto esimerkiksi. Arvatkaas mikä onni, kun saa mielensä mukaan kävellä noissa lehtikujissa, asettua noiden puiden alle, nauttia kauniista kukkasista! Minä tunnen itseni onnelliseksi, kun vaan saan tässä istua ja katsella linnan ääriviivoja… ne ovat niin sopusuhtaisia… ja puita, nurmikenttää… Tietäkääs, keväisin on tapana kasvaa tuolla kentällä niin taajaan orvokkeja, että nurmi melkein peittyy. Nurmi muuttuu aivan punasinerväksi, ja tuoksu tunkeutuu meille saakka…
— Tepäs olette kaunotunteinen…
Kaikki neitosen arastelu oli nyt kuin pois puhallettu. Vilkkailla eleillä hän nyt hilpeästi jatkoi:
— Oi, kuinka olen ponnistellut, jotta pääsisimme tuohon pieneen taloon asumaan… Näin sen kerran sattumoilta. Menin siitä ohitse. Veräjä oli auki, sen sisäpuolella seisoi eukko, hedelmiä myyden. Menin sisälle isälleni niitä ostamaan. Ja niinpä sain nähdä tuon pienen talon, joka seisoi yksinään puutarhassa, ja sitte tuon suuren puiston kauniine puineen. Minussa silloin heräsi sellainen toivo, että isä ja me lapset saisimme siinä asua, keskellä vihanuutta ja hiljaisuutta… enkä itsekään tiedä, mitä kaikkea olisin antanut päästäkseni sinne asumaan… Mutta ei se totta tosiaan ollut helppoa. Minun täytyi saada omistaja käsiini ja koettaa häntä tavata… ja hän oli hyvin rikas herra, joka asui suuressa sivurakennuksessa. Pari kertaa menin sinne, mutta en saanut tavata. Sitte havaittiin, että vuokra oli meille vähän liian korkea, että meidän täytyi odottaa ja että muutto tulisi hyvin kalliiksi. Niin, kaikellaisia vaikeuksia ja vastuksia oli tiellä, mutta kuinka olikaan, niin kävi sentään kaikki hyvin, ja Jumalan kiitos, nyt me täällä asumme… Siitä on enemmän kuin kolme vuotta, kun me tänne muutimme.
— Te siis olitte kuusitoistavuotias, kun tuollaisia sankaritöitä toimititte.
Tyttö nauroi.
Sankaritöitä ne eivät olleet, mutta niihin tarvittiin sentään suuri annos hyvää tahtoa. Olen aivan varma siitä, että isän terveys on niinkin hyvä juuri siksi, että hänellä on raitista ilmaa ympärillään. Jos olisimme edelleen asuneet vanhassa paikassa, likaisen, vastenmielisen kujakadun varrella, niin kukapa tietää, kuinka silloin olisi käynyt. Mutta täällä voi isä, jollei paremmin, niin ei ainakaan huonommin, ja kaikilla meillä on hyvä olla…
— Hyvä! — toisti Przyjemski miettiväisesti. — Te siis tunnette itsenne täysin onnelliseksi, senjälkeen kuin tänne muutitte?
Katsahtamatta ompelustaan puisti tyttö suruisena päätänsä.
— Ei aivan hyvä, en ole ollenkaan tyyni isän terveyden enkä lasten tulevaisuuden suhteen…
— Entäs oman tulevaisuutenne suhteen?
Nyt katsahti neitonen mieheen rajattomalla kummastuksella.
— Tulevaisuuteni? Mitä minulle voisi tapahtua? Olenhan täysikasvuinen, ja tulkoon mitä hyvänsä, niin kyllä suoriudun…
— Siinä tapauksessa Te olette onnellisempi kuin ruhtinas, kyllä hän ei voi suoriutua…
Kuinka niin?
— Hän ei itsekään tiedä, mitä tehdä sydämensä, joka jo monasti on haavoittunut, kun se nyt on hänessä kuin kuollut, ei tiedä, kuinka saisi päivät ja tunnit kulumaan.
— Mies parka! — huokasi neitonen uudelleen, mutta hetken perästä hän vilkkaasti jatkoi:
— Mutta minusta tuntuu, että hän voisi olla onnellinen, vika on vaan siinä, ettei hän tahdo taikka ei ymmärrä olla onnellinen. Kuulostaa ehkä itserakkaalta, mutta uskon aivan varmaan, että minä hänen sijassaan kyllä tietäisin mitä tekisin sydämelläni ja elämälläni.
— Todellakin? Mitä sitte tekisitte?
— Minä kiipeäisin tuohon torniin, aivan korkeimmalle kohdalle ja sieltä katsoisin koko kaupungin yli. Minä huomaisin kaikki, jotka siellä elävät, kärsivät, jotka saavat puutteita kestää ja…
Klaara keskeytti puheensa ja kysyi aivan odottamatta:
— Oletteko koskaan nähnyt parisilaista jumalanäidin kuvaa?
— Kyllä, muistaakseni, mutta sen ulkomuoto on haihtunut mielestäni.
— Jumalan äiti on siinä kuvattu seisovana, ja hänen molemmista käsistään lähtee valovirtoja, jotka valaisevat, lohduttavat ja suojelevat pahasta. Jos minä olisin ruhtinaan sijassa, niin kiipeäisin aivan tornin harjalle, levittäisin käteni ja antaisin valovirtojen niistä tulvia… Oi, kuinka onnellinen olisin!
Tyttö sanoihinsa liitti vastaavia liikkeitä. Hän osoitti tornin harjaa, sitte laski alas kätensä ja heilutteli niitä, kuin olisi jotakin maan päälle sirottanut.
Przyjemski kuunteli, ja hänen katseensa sai vienon, lämpimän ilmeen.
— Kaunista, hyvin kaunista — mutisi hän itsekseen. Mutta kohta hän virkkoi ääneen ja hiukan ivallisesti:
— Tuota voi kutsua kivikovaksi uskoksi hyväntekeväisyyden siunaukseen! Minä en yritäkään sitä Teiltä riistää. Teidän on annettava olla aivan sellaisena kuin olette. En tiedä, mikä käsitys ruhtinaalla saattaisi olla, mutta omasta puolestani minä…
Ja hattua nostaen hän lausui:
— Olen onnellinen, kun sattuma on sallinut minun päästä Teidän tuttavuuteenne.
Neitosen poskille kohosi tumma puna. Hän alkoi kiireesti koota työnsä koriin.
— Minun on jo aika lähteä…
— Nytkö jo? — kysyi mies valittaen ja katsoi kirjaan, jota tyttö piti kädessään.
— Ettekö olisi niin ystävällinen, että lainaisitte minulle tuon kirjan huomiseksi?
— Mielihyvällä, — vastasi tyttö kohteliaasti.
— Te saatte sen takaisin huomenna, kun samoihin aikoihin palaatte tälle lehtimajalle, vai kuinka?
— Kyllä, — Vastasi tyttö epäröimättä, — minä istun täällä joka päivä, kun sää vaan on kaunis.
— Jospa huomenna olisi kaunis ilma!
— Klaara! Klaara! — kuului samassa lapsen ääni huutavan talosta.
Kuistin portailla seisoi noin kymmenvuotias poika koulupuvussa, heiluttaen käsivarsiaan lehtimajaa kohden, ja huusi täyttä kurkkua:
— Klaara, Klaara! Minä olen nyt kotona! Isä on myöskin heti kotona, ja Frania tulee neulomosta. Tule pian, jotta saamme päivällistä, olen kauheasti nälissäni.
— Minä tulen, minä tulen! — huusi Klaara Vastaukseksi, ja kumartaen päätänsä jäähyväisiksi uudelle tuttavalleen, aikoi hän kiiruhtaa — pois, mutta Przyjemski pidätti häntä sanoen:
— Ettekö tahdo ojentaa minulle kättänne jäähyväisiksi?
Epäröimättä ja miellyttävästi kumartaen ojensi neitonen kätensä, ja vasta kuin kaunismuotoista, vaikka työstä hiukan karkeata kättä ympäröi vaalea, pehmeä käsi, peitti hänen kasvonsa tumma puna, joka levisi mustista kiharoista otsalta aina kaulan valkoiseen reunukseen saakka.
Kirja kädessä istui Julius Przyjemski puiston penkillä ja katsoi usein pientä taloa kohden, joka lepäsi vihreän peitossa viereisessä puutarhassa. Aita oli matala, jotenka selvästi saattoi nähdä, mitä puutarhassa tapahtui.
Ensinnäkin hän näki laihan, korkeakasvuisen harmaahapsisen miehen, kuluneeseen päällystakkiin puettuna, virkalakki päässä, laukku kainalossa astuvan kuistin portaille. Aivan hänen perässään tuli Klaara juosten ja laskiessaan molemmat kätensä hänen olkapäilleen, sanoi hänelle jotakin, jonka jälkeen kurotti poskensa suudeltavaksi ja kiiruhti pois.
Laiha mies lähestyi hitaasti veräjää, joka johti kadulle, mutta tuskin oli hän puolitiehen päässyt, kun hänet pidätti kovaääninen huuto, joka kuului talosta:
— Isä! isä!
Puolipitkään mekkoon puettu tyttö, sininen huivi päässä, pisti kätensä hänen käsivarteensa ja he poistuivat yhdessä.
Przyjemski myhäili.
— Isä menee toimistoonsa ja sisar neulomoon… Kylläpä tuo Benedikt on ovela mies. »Hanki heistä tietoja» sanoin hänelle eilen — ja tänä aamuna tiesin kaikki mitä tarvitsin. Kolmekymmentä ruplaa kuukaudessa — todellakin, noilla ihmisparoilla mahtanee olla lihavat päivät! Mutta tietysti runoileminen vatsa tyhjänä kuuluu idylliin. Syödä kovaa leipää ja kävellä mukanaan runoja korissa…
Hän katsahti kirjaan, joka oli kädessä. Ei tuo ollut La Rochefoucauld, vaan vanha kirja kuluneine kansineen, jonka eilen oli lainannut uudelta tuttavaltaan. Tuossa taaskin merkittyjä säkeitä, jotakin, joka tyttöä erikoisesti oli miellyttänyt. Kuinkas ne kuuluivat!
Aurinko sammui, ilta ol' leppoisa, tyyni. Taivahan kantta vain hattarat peitti ja länsi purppurahohdetta heitti.
Mies käänsi katseensa kirjasta ja vaipui mietteisiin.
— Kylläpä siitä on kauvan kuin tuon viimeksi luin! Muistaakseni jo lapsuudessa… Mutta onhan tuo ihmeet! kaunista, sopivaa luettavaa tässä hiljaisuudessa, näiden vanhojen, puiden alla… Hän ei tänään kirjaansa saa takaisin, minä luen sen ensin kannesta kanteen… Mitähän tyttö nyt mahtoi hommailla?
Sen mies pian saikin tietää. Klaara tuli ulos kuistin portaille, kantaen raskasta esinettä käsissään. Przyjemski kumartui paremmin nähdäkseen ja huomasi hänen kantavan pientä sankoa, jonka sisällyksen tyhjensi tuuhean omenapuun alle jonkun matkaa asumuksesta. Hänen molemmat hihansa olivat kyynärpäitä myöten käärityt. Kun hän tuli takaisin tyhjine sankoineen, näytti hänellä olevan keittiö esiliina edessä.
— Varmaankin hän pesee jotakin. Säälittää sentään tuo hieno olento… eikä niin tyhmäkään! Mitä hän eilen lausui parisilaisesta jumalanäidinkuvasta, oli oikein kaunista, tosiaankin oikein kaunista.
Przyjemski luki, tuumaili, kulki edestakaisin, poistui sitte, mutta palasi juuri samoihin aikoihin, kuin Klaaran oli päivää ennen nähnyt. Hän istuutui penkille, yhä vaan kulunut kirja kädessä, mutta yhtä päätä hän loi silmäyksen läheiseen puutarhaan. Äkkiä hän kumartui paremmin nähdäkseen oksien lomitse. Pari henkilöä oli ilmestynyt kuistin sillalle.
Toinen oli mustiin puettu eukko, musta lakki harmaassa päässä, toinen oli Klaara kaupunkipuvussa, olkihattu päässä. He menivät portaita alas ja katosivat veräjän kautta, joka vei kadulle.
Kas vaan! — hymyili Przyjemski. — Nyt hän meni eikä varmaankaan enää palaja. Säikäytin tuon pienen linnun. Olipa sentään vahinko, hän oli oikein suloinen!
Kiireesti hän sulki kirjan, lähtien linnaa kohden. Kulmakarvojen välissä oli ryppy syventynyt, selvemmin esiintyen.
Koko aamun oli Klaara vaan ajatellut tuota yhtä ja samaa: menenkö Vai enkö? Aamiaista laittaessaan, huoneita siivotessaan oli hän yhä kysynyt itseltään: menenkö vai en lehtimajaan, jossa varmaan saan tavata herra Przyjemskin? Työ ei tahtonut sujua samaa vauhtia kuin tavallisesti, ajatukset kun vaan pyörivät eilispäivän tapauksissa. Olihan tuo varsin erinomaista! Tavata tuntematon herra, puhua hänen kanssaan noin kauvan, vieläpä lainata hänelle kirja! Koskaan ennen ei Klaara ollut kenenkään kuullut noin kauniisti lukevan. Lisäksi oli vieraassa jotakin erinomaisen puoleensa vetävää. Syvä ryppy otsassa ja siniset silmät, jotka joskus katselivat rohkeasti ja hymyillen, joskus taas olivat surumieliset. Kerran oli mies katsonut häneen sillä tavalla, että hän oli tahtonut paeta. Tyttö oli tuntenut itsensä ikäänkuin loukatuksi, ei tietänyt miksi, mutta sitte oli mies alkanut jutella hauskoja asioita ruhtinaasta. Kyllä hän sentään oli hyvin miellyttävä! Entäs kuinka hyväluontoiselta hän näytti, sanoessaan! »Teidän täytyy antaa olla aivan sellainen kuin olette».
Keittiön hellan lämpö kohotti polttavan punan hänen poskilleen; tuon tuostakin hän asettui avoimen ikkunan ääreen ja antoi kernaasti raittiin tuulen hivellä kasvoja. Kuta lähempänä oli se aika, jolloin hänen oli tapana lähteä lehtimajaan, sitä suurempi levottomuus hänet valtasi. Vihdoin oli hän toimittanut kaikki askareensa, irroitti esiliinan ja otti työkorin kaapista. Vieläkin kerran: Menisikö vai ei?
Korin nähdessään muisti hän kirjan, jonka eilen oli miehelle lainannut.
Ahaa! Hänen täytyi mennä ainakin saadakseen kirjansa takaisin. Tietysti!
Lehtimaja oli hänen, hänellä oli oikeus siinä istua mielin määrin ja tuliko herra sinne, oli yhdentekevää.
Kuinka tuo herra sentään tuntui miellyttävältä! Mitä pahaa siinä olisi, jos he hetkisen juttelisivat vielä tänäänkin?
Tyttö tunsi itsensä iloiseksi päätöksen tehtyään, niin että hän heti kiiruhti kori kädessä ovelle ja hyräili: »Tralalalalaa».
Mutta ennenkuin hän oli kerinnyt perille, avautui ovi, ja sisään astui pieni, lyhyenläntä, karkeatekoinen eukko, jolla oli pyöreät, punakat posket, yllään musta hame ja musta villahuivi lumivalkeassa päässä. Klaara suuteli iloisesti hänen kättään.
— Olkaa hyvä ja istukaa, kiltti rouva Dutkiewicz — pyysi hän.
— Ei, ei, minulla ei ole aikaa, — vastasi vanhus läähättäen, ja sitte hän ei hetkiseen aikaa sanaakaan sanonut, sillä hän alkoi suurella työllä vetää esiin jotakin hameen taskusta.
Näkyviin tuli kaksi punaista omenaa ja pussi karamelleja.
— Omenat ovat papalle, ja karamellit ovat lapsille, — selitti hän, pannessaan lahjat pöydälle.
Hänen suuret, siniset silmänsä tuikkivat harmaiden kulmakarvojen alla, ja hyväntahtoinen hymyily väreili leveällä suulla. Klaara suuteli hänen kättänsä uudelleen.
— Miksette tahdo istuutua?
— Kun minulla on kiire. Minä vaan pistäydyin täällä sinua hakeakseni. Nyt sinulla on aikaa seurata minua ostoksille. Minun täytyy ostaa pari uusia kenkiä, näethän minkälaiset minulla nyt on.
Eukko näytti valkoiseen sukkaan puettua latuskajalkaa, jota verhosi ruskea lintallaan oleva nahkatohveli.
— Minä en uskalla mitään ostaa, ellet sinä ole mukana. Minua petkuttavat, houkuttelevat ostamaan jotakin, joka ei mitään kestä. Lisäksi minä tarvitsen nauhoja myssyjeni reunustamiseen. Pukeudu ja tule mukaan!
Klaara istui allapäin. Katkeran pettymyksen tunne hänet valtasi, mutta sitte hän katsahti ylös ja vastasi reippaasti:
— Kyllä, kyllä minä tulen mukaan, otan vaan kaulukseni ja hattuni.
He lähtivät heti menemään. Klaara sulki talon portin ja pisti avaimen taskuunsa. Hänen isällään oli oma avaimensa. Kulkiessaan puutarhan kautta virkkoi vanhus:
— Kun olen rahaa saanut puodissa vaihdetuksi, annan sinulle rahaaStasin lukukausimaksua varten. Eikös nyt ole maksun aika, vai kuinka?
— Kiitos, — kuiskasi Klaara. — Jollei Teitä olisi, niin en ymmärrä, kuinka voisimme pitää Stasia koulussa.
— Entäs sitte? Tässä maailmassa täytyy toisiaan auttaa. Oletko kiltti ja reunustat myssyni uusilla nauhoilla?
— Oi, Varsin mielelläni!
Kadulle johtavalla veräjällä kääntyi Klaara ympäri ja katsahti sireenimajalle, jota ympäröitsivät korkeat, tuuheat puut.
— Hyvästi! ajatteli hän, ja jälleen tunsi hän katkeran pettymisen tunnetta.
Autettuaan vanhaa ystäväthän ja hyväntekijäänsä ostoksilla, palasi hän kiireesti kotiin. Puutarhan veräjällä hän tapasi erään niistä ystävättäristä, jotka hänet olivat pettäneet ja joista hän oli puhunut Przyjemskille. Hän oli kyyneleitä vuodattanut petoksen havaitessaan, mutta ei siltä kantanut mitään kaunaa tyttöä kohtaan, joka oli tungetellen tavotellut hänen luottamustaan ja sitte; tehnyt hänestä pilaa ystävilleen. Klaara tosin ei enää pitänyt häntä ystävänään, mutta oli kumminkin jo kauvan sitte antanut hänelle anteeksi ja he tapasivat joskus toisensa.
Nuori, punaposkinen tyttö, joka oli komeasti puettu, kukkia hatussa, syleili ja suuteli Klaaraa.
Klaaraa vaivasi kiusallinen tunne siitä, että naisen suudelmissa oli jotakin petollista, mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan.
Pauliina oli käynyt häntä hakemassa, mutta tavannut eteisen oven lukittuna.
Klaaran pyyntöön, että hän kääntyisi takaisin, vastasi hän, ettei ollut aikaa ja että hän vaan aikoi hetkiseksi pistäytyä, sillä tunnin kuluttua oli hänen määrä muutamien muiden seurassa lähteä huvimatkalle. He aikoivat mennä metsään ulos kaupungista, eväät mukana, saadakseen oikein hauskaa. Olipa vahinko, että seurue oli Klaaralle vieras, sillä muutoin olisi tämä varmaankin saanut seurata mukana…
— Eihän toki, — keskeytti Klaara, silmäillen ikätoverinsa vaaleata, upeata pukua, — minä en mitenkään voisi olla noin kauvan poissa kotoa.
— Mutta isäsi?
— Isä aina nukkuu päivällisuntaan, ja minä taas kuulustelen Stasin läksyjä.
Klaara olisi tahtonut ottaa jäähyväiset ystävättäreltään, mutta eihän hänen puolestaan sopinut sitä tehdä. Pauliina vuorostaan kertoi, että hän oli edellisen päivän aivan lähistössä viettänyt ruhtinaallisen linnan ylihoitajan luona, jonka vaimo oli hänen äitinsä hyvä ystävä.
— Olen aina sanonut sinulle, Klaara, että sinun pitäisi päästä Perkowskin väen tuttavuuteen, joka asuu aivan tässä lähellä, mutta sinä et koskaan ole tahtonut. Meillä oli siellä eilen ihmeen hauskaa, Vieläpä hiukan tanssittiin, ainoa pettymys oli meille, ettei Przyjemski tullut…
Klaaran sydäntä väristytti, mutta hän hillitsi itseänsä niin hyvin, ettei edes silmää räpäyttänyt. Pauliina jatkoi:
— Ruhtinas Oskari on tänne äskettäin saapunut, mukanaan sihteerinsä, herra Julius Przyjemski, jota ruhtinas suuresti suosii. Sihteeri on ollut Perkowskilla pari kertaa — tietenkin raha-asioita varten, hänellä on paljon puhuttavaa hoitajan kanssa. Nyt he kutsuivat hänet eilisiin kemuihin, ja meidän kesken sanoen he panivat ne toimeen juuri hänen tähtensä. Mutta hän ei tullut, ja tuo oli vahinko, sillä minä olin hyvin utelias näkemään herra Przyjemskin. Hän taitaa olla vielä nuori, komea herra, hyvin iloinen ja tummaverinen…
— Tummaverinen? — toisti Klaara.
Mutta Pauliinalla oli kova kiire, ja saatuaan sanotuksi, mitä hänellä oli sydämellä, hän heitti hyvästit jälleen syleillen ja suudellen.
— On sentään sääli sinua tyttö, parka, että yhä saat istua kotona…Hyvästi, hyvästi, nyt menen kotiin päivälliselle ja sitte me lähdemme…
Palatessaan, toisti Klaara: »Tummaverinen!» ja hymyili. Hän ei totisesti ollut tumma- vaan pikemmin vaaleaverinen, ja »iloinen» ei hän laisinkaan ollut, vaan päinvastoin hiukan raskasmielinen. Mutta Pauliina aina jutteli asioista, joista ei ollut täysin selvillä. Joku tietenkin oli hänelle kertonut, että tuo herra oli tummaverinen ja iloinen, siinä kaikki.
Varmaankin oli Perkowskin herrasväki kutsunut Przyjemskin mukaan huvimatkalle, samoinkuin edellisenä päivänä illalliselle, ja hän kyllä tulisi. Kukapa ei haluaisi olla ulkona nurmikossa? kyllä heillä tulee hauskaa! Mielellään siellä olisi mukana… Ja Klaara asetti kyynäräänsä vanhaa piironkia vastaan ja painot kädet silmilleen, jotka täyttyivät kyynelillä. Mutta hän oli vain hetkisen noin seisonut, kun huomasi isänsä, joka tuli puutarhaan, ja Klaara kiiruhti häntä vastaan.
Päivä kului ja tuli levon hetki. Pienessä majassa, jota vihreät köynnöskasvit verhosivat, olivat jo tulet sammutetut kaikista ikkunoista, ainoastaan Klaaran huoneesta vielä tulta tuikki.
Hän ompeli yhtämittaa, mutta kun kello oli lyönyt yhdeksän, heitti hän työn käsistään ja meni ulos kuistin sillalle. Häntä oli ulos houkutellut köynnöskasvien hiljainen kahina pitkin tietä ja tähdet, jotka tuikkivat hänen ikkunaansa.
Kuistissa oli pari kulunutta, huojuvaa porrasta, ja sinne nyt Klaara istahti, nojaten kasvonsa käsiä vastaan ja katsellen ulos hiljaisena ehtoona. Kaikki liike oli tähän aikaan päivästä tauonnut syrjäisellä kadulla, joka muistuttaen maantietä kulki lauta-aidan toisella puolen. Kaupungista kaikui kumea, etäisyyden hiljentämä hälinä. Ruhtinaallisen puiston suuret puut humisivat joskus hiljalleen, joskus seisoivat aivan äänettöminä ja liikkumattomina, kuin musta seinä puolihämärässä. Elokuun taivas oli tähtösiä täynnä, jotka pimeää laimensivat ja saattoivat erottamaan jotenkin kaukaisia esineitä.
Klaara saattoi hämärästi nähdä mieluisen lehtimajansa, leveän käytävän, joka johti linnaan sekä etäämpänä tuon pimeän etusivun. Mutta tätä tummaa taustaa vastaan loisti kokonainen rivi valoja, jotka Klaarasta ensin näyttivät tähdiltä, tuikkien lehtien lomitse. Kohta hän kumminkin havaitsi, että ne olivat korkeita, kapeita ikkunoita. Tuota ei Klaara ollut ennen nähnyt, mutta olihan se luonnollista, kun linnan omistaja nyt oli kotona.
Olikohan omistaja siellä yksin, vai ehkäpä sihteeri oli mukana. Mutta varmaankaan ei Przyjemski vielä ollut palannut Perkowskin huvimatkalta. Ehkäpä he juuri olivat tulossa, mitäpä heillä olisi niin kiirettä ollut? Ilma oli kaunis ja heillä oli tietysti oikein hauskaa. Monta tuntia he olivat samoilleet metsässä, missä sanajalat seisovat kuin jättiläiset ja kanerva kukkii…
Jo monta tuntia sitte hän oli painanut kyynärpäänsä polvia vastaan ja kätkenyt kasvonsa käsiin. Nyt hän ajatteli metsää, missä oli ollut vain kahdesti elämässään, mutta sen pienimmätkin sopukat olivat nyt elävinä hänen mielessään.
Hän näki pienen, kiertelevän polun, sen molemmin puolin vihreätä vesakkoa, pieniä, valkorunkoisia koivuja, sinisenpunaista kanervikkoa, harmaata sammalta, mahtavia sanajalkoja. Polkua pitkin vaeltaa pari: Przyjemski ja Pauliina. He puhelevat lakkaamatta… Mies katsoo neitosta sinisillä silmillään ja sanoo: »Teidän tulee antaa olla aivan sellaisena kuin olette».
Kaiken tuon: metsän ja parin näki hän niin selvästi kuin päivällä, mutta hänen sielunsa pimeni. Silloin kaikui äkkiä sametin hieno, hieman pitkäveteinen ääni:
— Hyvää ehtoota, neiti.
Tyttö ei nyt tiennyt, mikä tunne hänessä oli vallitsevana: kummastuksenko vai ilon? Mitäpä hän juuri tällä hetkellä olisi toivonutkaan kuin kuulla tuota ääntä, nähdä hänet, joka hänen edessään seisoi hattu kädessä — hyväntahtoinen, leikillinen hymy huulillansa.
— Minä kävelin hiukan puistossa ja näin Teidän istuvan kuistin portailla enkä voinut vastustaa kiusausta tulla Teitä tervehtimään. Nyt on varsin kaunis ilta, vai kuinka? Juuri nyt se näyttää niin kauniilta… Te istuitte niin miettiväisenä, mitä Te ajattelitte?
Alussa ei Klaara käsittänyt, mitä mies sanoi, niin kovin sykki hänen sydämensä, mutta hän oli kumminkin sen verran hereillä, että käski miehen istuutua kapealle penkille.
— Eikö täällä lehtien alla ole parempi istua? kysyi Przyjemski, viitaten kädellään taivasta kohden ja istuutui portaille, jotka natisivat ja notkuivat hänen painonsa alla. Klaara myöskin istuutui jonkun matkan päähän. Hän oli taas malttanut mielensä, ja häntä nyt hallitsi riemun tunne, joka myöskin äänessä ilmeni, kun hän kysyi:
— Kuinka tulitte meidän puutarhaamme?
— Varsin yksinkertaisella tavalla, veräjän kautta.
— Niin, se on totta! En ole sitä koskaan nähnyt avoinna ja unohdin, että sitä oli olemassakaan.
— Lukko oli ruostunut ja minulla oli täysi työ saada se auki, mutta lopulta onnistui. Mitä Te ajattelitte?
Klaaran synnynnäinen avomielisyys ja yhä vilkkaampi ilon tunne saneli hänen vastauksensa:
— Minä istuin ja arvelin, olitteko Te jo palannut kotiin, vai olitteko vasta kotimatkalla.
Mies katsahti häneen kummastellen.
— Ketkä?
— Perkowskin herrasväki ja Te. Eräs tuttavani kertoi minulle, että Perkowskin herrasväki oli kutsunut Teidät huvimatkalle, jolla varmaankin oli sangen hauskaa… Mutta miksi ette tullut Perkowskin illalliselle, Teitä siellä kovasti odotettiin ja kaivattiin.
Przyjemski ei heti vastannut, ja kun hän lopulta sen teki, piili äänessä salainen hymy.
— Minä en ole ollut Perkowskin illallisilla enkä heidän huviretkellään. Mutta jos suvaitsette, niin puhumme hauskemmista asioista … kuin Perkowskin herrasväestä. Kiitos kirjasta, jonka minulle lainasitte; minä en aijo sitä vielä jättää takaisin. Minä luen sen kannesta kanteen, ja sitte Te saatte sen. Se sisältää suuremmoisen runoelman. Minä kyllä tunsin sen ennestäänkin, mutta vain pintapuolisesti. Olen todellakin kiitollinen, kun olen saanut siihen tutustua… Mutta sanokaapas minulle nyt, miten olette saanut päivänne kulumaan, ja eikö se ole tuntunut pitkältä? Minusta se ainakin on ollut äärettömän pitkä. Mitä tänään olette tehnyt?
— Samaa kuin muinakin päivinä; ei siitä sen enempää kannata puhua…
— Kyllä, kyllä, kertokaa!
Klaara nauroi sydämellisesti.
— No, olkoon menneeksi! Minä olen siivonnut huoneet, laittanut päivällisen, pessyt vaatteita, olen ollut asioilla erään tuttavan seurassa … Entäs sitte vielä? Minä olen auttanut veljeäni läksyjensä lukemisessa, olen valmistanut teetä, ommellut…
— Kaikki nuo asiat hän lasketteli estelemättä ja hauskuudekseen. Mies kysyi:
— Ettekö ollenkaan ole lukenut tänään?
— Kyllä, minä hiukan luin, sillä aikaa kun isä nukkui päivällisuntaan ja Stas vielä oli koulussa. Frania pani tulta samovaariin ja sitä hetkeä käytin lukemiseen. Minä saan lainata kirjoja eräältä neidiltä, joka oli opettajattarena samassa kasvatuslaitoksessa, missä minä olin oppilaana.
— Vai olette siellä ollut?
Hän vastasi, että äitinsä, joka ennen naimistaan oli ollut opettajatar, oli ohjannut häntä aina kahdenteentoista vuoteen saakka, mutta että hänet sitte oli lähetetty kasvatuslaitokseen.
Hänen oli kumminkin täytynyt keskeyttää koulunkäyntinsä, sillä äidin kuoltua tarvittiin häntä kotona. Tämä oli kyllä tuntunut katkeralta, mutta nyt ei hän enää sitä surrut, sillä hän täysin käsitti, että isä ja sisarukset häntä välttämättömästi tarvitsivat…
— Perheen tuki! — myhäili Przyjemski.
— Tuki? — naurahti Klaara. — En mitenkään, sillä tiedän itse, kuinka paljo minulta puuttuu… mutta parastani koetan.
— Se merkitsee, että Te olette perheen hyvä enkeli — virkkoi mies hiljaa…
Klaara painoi päänsä alas ja istui äänetönnä, samassa kun nuo sanat vyöryivät hänen sieluunsa kuin vieno, lämmin laine.
Przyjemskille ei ollut vaikeata jatkaa keskeytynyttä keskustelua.Kumartuessaan Klaaraan päin hän kysyi:
— Kuka oli se eukko, jonka kanssa Te menitte ulos aamupäivällä?
— Mistä sen tiedätte?
— Minä näin sen lehtikujasta, missä istuin kirja kädessä ja Teitä ajattelin.
Se oli rouva Dutkiewicz, erään eläinlääkärin leski ja Klaaran äidin kummi, hyvin kunnioitettava, kiltti vanha rouva. Hän oli heidän todellinen ystävä, joka heitä usein auttoi, kun he olivat ahdingossa. Nyt hän esimerkiksi maksoi Stasin lukukausimaksun.
— Hän siis on varakas nainen? — kysyi Przyjemski.
— Aivan niin, — vakuutti Klaara, — Hänellä on kolme huonetta ja palvelija.
— Sehän on suuremmoista, — virkkoi mies ja Klaara jatkoi:
— Hänen miehellään oli hyvät tulot ja jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden. Hän itse on kertonut minun isälleni, että hänellä on viisitoista tuhatta…
— Niin, onhan tuo melkoinen omaisuus, — huomautti Przyjemski.
— Eikös ole? — jatkoi Klaara. — Mutta niinpä hän käyttääkin sitä hyvin.Paitsi meitä hän auttaa vielä muutamia toisia…
— Se on aivan oikein. Onhan eukolla jaettavaakin.
— Onpa kyllä, ja tästä työstä hän tuntee suurta iloa; muutoin hänen elämällään ei olisi mitään päämäärää… Hänellä ei ole lapsia.
Mies päätti:
— Koskapa hänellä on viisitoista tuhatta, niin hän muistuttaa parisilaista jumalanäidin kuvaa…
Przyjemski nojasi kyynärpäänsä portaita vastaan, painoi päänsä käteen ja vaipui niin syviin mietteisiin, että Klaara sen huomasi. Hänkin vuorostaan hetkesi äänettömäksi eikä uskaltanut sanallakaan miestä häiritä. Hiljaisuutta kesti muutamia minuutteja, sitte oikasi Przyjemski itsensä ja katsahti tähtiin. Klaara huomasi, että ryppy kulmakarvojen välissä syveni.
Mies virkkoi:
Tähdet lentelevät.
Myöskin Klaara vaistomaisesti hiljensi ääntään, vastatessaan:
— Elokuussa aina tapahtuu paljo tähdenlentoja, väitetään, että kun tähti lentää, tarvitsee vaan ajatuksissaan lausua toivomus ennenkuin tähti sammuu, niin toivomus varmasti toteentuu… Katsokaas tuossa taaskin yksi lensi! Tuossa toinen, kolmas!
Przyjemski loi katseensa taivasta kohden, jossa tähtiä lenteli ristiin rastiin, ja lausui verkalleen:
— Lausua toivomus… niin monta tähteä lentää, että Te kerkiätte aina jotakin toivoa, ennenkuin joku niistä sammuu.
Klaara vaikeni. Mies nyt kääntyi häneen päin ja istui niin lähellä, että Klaara selvästi huomasi silmien ilmeen.
Koettaessaan vapaasti lausua, sanoi hän:
— Minä olen hyvin itsekäs. Jos uskoisin, että lentävä tähti voisi täyttää ihmisten toivomukset, niin aina rukoilisin siltä tuota samaa asiata: että isäni tulisi terveeksi, että lapset lukisivat ahkerasti ja että heistä tulisi hyviä ihmisiä.
— Mitäs Te rukoilisitte itsellenne! Klaara katsoi kummastuneena.
— Itselleni! Tuota juuri itseni tähden ensin toivon.
— Onhan tuo oikein ilkeätä itsekkäisyyttä! Mutta ettekö todellakin tahtoisi, että tähti tuottaisi Teille niin suurta onnea, että se sydämen muuttaisi leimuavaksi tähdeksi ja kohottaisi sen korkealle, korkealle ylemmäksi kaikkia mitä maailmassa löytyy.
Nämät sanat kuullessaan Klaara tunsi, että hänen sydämensä muuttui leimuavaksi tähdeksi, ja juuri sen tähden, että hän tuon tunsi, hän virkkoi leikillisesti:
— Jos jotakin anoisin itseäni varten, niin anoisin sitä, että saisin olla ulkona metsässä kokonaisen päivän. Minua metsä eniten miellyttää. Sitte hän lisäsi:
— Mitäs Te anoisitte lentävältä tähdeltä?
Przyjemski vastasi ajatuksiinsa vaipuneena:
— Minä anoisin kultaiselta tähdeltä vakuutusta siitä, että on olemassa hyviä, puhtaita sydämiä maailmassa, ja sitte anoisin, että tuollaisen sydämen saisin omakseni…
Mies hetkeksi vaikeni ja sitte jatkoi:
Minä anoisin: Kirkas tähti, anna minun unhottaa kaikki synkät uneni…
Samalla kertaa suloisella ja katkeralla tunteella kuunteli Klaara hänen sanojaan. Ääni hyväili hänen korviaan, mutta sanoissa piili jotakin käsittämätöntä, joka sydäntä ahdisti.
Przyjemski nousi pystyyn ja virkkoi keveästi:
— Emmekö hiukan kävelisi puutarhassa?
Klaara nousi nöyrästi ja he vaelsivat pitkin kasteista nurmikkoa kahden karviaispensasryhmän välitse sireenimajaa kohden.
— Te sanotte anovanne lentävältä tähdeltä, että isänne tulisi terveeksi… Eikö hän sitte ole terve?
— Oi ei! Hän on hyvin heikko, on ollut kauvan.
— Mikä häntä oikeastaan vaivaa?
— On jotakin vikaa rinnassa.
— Tuohan on hyvin ikävää. Millä hän koettaa sitä parantaa?
— Muutamia vuosia sitten hän oli pitemmän hoidon alaisena, mutta nyt ei hän enää kysy keltään lääkäriltä neuvoa. Lääke on kallista ja auttaa vähän, kun saa tehdä voimia kysyvää työtä. Pääasia on, että hän mahdollisuuden mukaan noudattaa terveyden sääntöjä. Hänen täytyy mennä aikaiseen levolle, juoda maitoa ja syödä paljon hedelmiä.
— Tuo viimeinen keino pitäisi olla hyvin helppo — huomautti Przyjemski, — kun asuu suuren puutarhan keskellä ja on toinen vielä suurempi aivan vieressä… Ruhtinaan puutarhassa on paljon erinomaisia hedelmiä.
Klaara hymyili puolihämärän suojassa. Kuinka lystikäs mies! Mitä se tähän kuului, että hänen isänsä eli määrätty syömään paljo hedelmiä, ja että semmoisia oli ruhtinaan puutarhassa? Nuo olivat kaksi eri asiaa, ilman minkäänlaista yhteyttä keskenänsä.
Przyjemski katsoi häneen äänetönnä, aivan kuin olisi odottanut, että hän jotakin sanoisi. Sitte hän jatkoi huolettomasti:
— Ruhtinas ja minä olimme juuri tänään katselemassa kasvihuonetta ja siellä oli niin paljo hyvää tavaraa, että ruhtinas käski minun lähettää mielin määrin Perkowskin herrasväelle ja muille tuttaville, jos minulla semmoisia täällä oli… Taaskin mies vaikeni ja katsoi Klaaraan. Klaara huomautti:
— Ruhtinas mahtaa olla hyvin herttainen. Sitte hän osotti linnaa.
— Kylläpä se näyttää kauniilta valaistuine ikkunoineen! Tiedättekö mitä? Kun tänä iltana ensi kertaa katsoin sinnepäin, pidin noita ikkunoita tähtinä, jotka pilkottivat puiden lomitse.
He seisoivat aitauksen kupeella aivan lehtimajan vieressä. Puiden latvoista kuului hiljainen humina ja ikäänkuin vastaukseksi kaikui heti soitonsäveliä. Ne kaikuivat linnasta, valaistuista ikkunoista, mutta äkkiä vaikenivat.
— Mitä se oli? Soittaako joku linnassa? kuiskasi Klaara.
Przyjemski vastasi:
— Ruhtinas soittaa, hän on suuri soiton ystävä, ja me usein soitamme yhdessä.
— Vai soitatteko Tekin?
— Minä soitan selloa, ja hän säestää minua pianolla taikka päinvastoin.Pidättekö soitosta?
Linnasta jälleen kaikui muutamia säveleitä, mutta tällä kertaa eivät heti tauonneet. Ne sulivat puiden hiljaiseen huminaan, ja kun tuo taukosi, kaikui vielä pianon säveleitä yksinänsä.
Klaara vastasi hiljaa:
— En voi koskaan soittoa kuulla tulematta liikutetuksi.
— Onko Teillä siihen usein tilaisuutta?
— Äidin kuoltua — hänen oli tapa soitella isälle iltaisin — vain pari kolme kertaa tuttavien luona.
— Onko tuo mahdollista? huudahti Przyjemski. — Neljään vuoteen kuullut soittoa ainoastaan pari, kolme kertaa! Kuinka voitte elää ilman musiikkia?
Klaara myhäili.
— Pitääkö minulla sitte välttämättömästi olla tuota nautintoa?
— Ei suinkaan, ei elämässä välttämättömästi tarvitse olla nautinnolta, varsinkin kun on Teidän ijässänne — vakuutti mies.
— Olenhan minä jo aivan täysikasvuinen — tokasi Klaara kiihkeästi.
Przyjemski katsahti ylöspäin.
— Joko tähdet lakkasivat lentämästä? Klaara myöskin katsahti taivaalle.
— Oi ei, katsokaa, tuossa lensi yksi tuon korkean puun yläpuolella, tuossa taaskin toinen linnan ylitse. Näittekö?
— Kyllä näin… Sanokaapas nyt: »Minä haluan kuulla hyvää soittoa».
Klaara purskahti nauramaan, mutta mies toisti: Sanokaa se! Sanokaa näin! »Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla kuulla kaunista soittoa juuri tällä hetkellä». Sanokaa se!
Hymyillen, vaikka vapisevin äänin alkoi Klaara tottelevaisesti:
Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla… Mutta Klaara keskeytti, sillä tuuli toi hänelle kokonaisen säveltulvan. Hänen silmänsä, jotka yhä katsoivat ylöspäin, saivat ihastuksen ilmeen. Suu hymyssä ja säteilevin silmin seisoi hän kuin maahan naulattu ja kuunteli.
Przyjemski hiljensi äänensä melkein kuiskailuun.
— Näettekö, kuinka pian lentävät tähdet täyttävät maallisten sisartensa toivomuksia! Mutta miksikä vertaisin Teitä tähteen? Tuota vertausta on jo paljon väärinkäytetty ja se johtaa ajatukset aivan muihin ilmiöihin. Aivan toista nyt johtuu mieleeni. Tiedättekö kuka Heine oli?
— Saksalainen runoilija, — kuiskasi Klaara.
— Aivan niin, nyt tulin ajatelleeksi erästä Heinen runoa, jonka sopisi minun sanoa Teille jäähyväisiksi tänä päivänä.
Przyjemski painoi päänsä alas ja seisoi hetkisen äänetönnä, ikäänkuin muistellen runoa.
Soitto kaikui yhä selvemmin, puut hiljemmin suhisivat. Näihin yhtyi sametinhieno ääni, lausuen:
Sä olet niinkuin kukka,niin kuulas kaunoinen;Kun katson kasvois, murhemun hiipii mielehen.
Ma taivaalt’ anon, ettäsois kaikkivaltiassun saastumatta ollanoin kaunis, kuulakas.
Lausuessaan viimeiset sanat, tarttui Przyjemski Klaaran käteen ja painoi siihen keveän suudelman. Sitte hän oikasihe ja jatkoi:
— Haluatteko viipyä täällä hetkisen, niin minä ja ystäväni soitammeTeille.
Przyjemski poistui nopein askelin, kadoten puiston tuuheitten puitten varjoon. Jonkun aikaa vallitsi hiljainen äänettömyys, mutta sitte ilma taas täyttyi sävelillä, jotka nyt kaikuivat kahdesta soittimesta. Selloa säesti piano ja säveleet tunkeutuivat joka sopukkaan sekottuen puiden huminaan ja laskeutuivat tenhovoimallaan Klaaran yli, joka nojasi aitaa vasten, pää käsien peitossa.