Nyt avattiin ovi ja Eva astui yht'äkkiä sisään. Hän oli tullut hakemaan käsiliinoja, joista rouva jo oli puhunut ja tuli suoraan pesutuvasta hame tavallista ylemmäksi nostettuna ja käärityin käsivarsin. Nähtyänsä herrasväkensä kyökkikammarissa ja tuon avatun rasian tuli hän valkeaksi kuin palttina ja otti kiinni ovipielestä ett'ei kaatuisi lattialle.
"Eva", sanoi hänen emäntänsä, "en minä luullut sinua varkaaksi. Selitä paikalla, kuinka nämä tavarat ovat tänne tulleet!"
Eva oli sukkelasti tehnyt päätöksensä ja puolusti itseänsä niin paljo kuin voi. "Huivit olen ostanut ja kaulukset olen neulonut", vastasi hän ynseästi, "ja väärin on herrasväeltä tehty että se nuuskii minun tavaroitani."
"Tämä arkku ei ole sinun vaan minun eikä rasiakaan, kauluksissa ja nenäliinoissa on minun nimeni, ja neula on sama, jota olen etsinyt jo useampia viikkoja."
Tyttöraukka koetti vielä valhetella ja puolustaa itseänsä, mutta herrasväki ei tahtonut enää kuulla häntä, vaan jätti huoneen ja otti rasian mukaansa. Eva riensi takaisin pesutupaan, viha, häpeä ja epäilys valtasi hänen. Kauvan oli hän varastellut, milloin yhtä, milloin toista, mutta ei ollut tullut keksityksi, nyt oli hän häväisty varkaaksi, nyt tuli hän kenties poisajetuksi, pahaan huutoon ja pilkatuksi. Mitä oli hänen nyt tehtävä? Tyttöraukka! Ei silmänräpäystäkään hän ajatellut mitä Jumala tästä pitää. Hän vaan ajatteli, mitä ihmiset siitä sanovat. Ei minkäänlaista katumuksen tunnetta herännyt hänessä, ainoastaan häpeä ja harmi siitä että se oli tullut keksityksi. Monen tuskallisen ajatuksen ja monellaisten tuumailujen perästä päätti hän tunnustaa kaikki ja pyytää anteeksi sekä rukoilla herrasväkeä pitämään asian salassa eikä puhumaan siitä kellenkään. Tämän teki hän vielä samana päivänä, mutta rouva käski vihoissaan Evan muuttamaan ensimmäisenä päivänä marraskuuta, hän ei tahtonut pitää varasta talossansa.
Päästökirjaa kirjoitettaessa tahtoi rouva siihen pantavaksi että Eva oli epärehellinen, mutta herra Virtasen mielestä oli siinä kylliksi rangaistusta että hän tuli pois ajetuksi ja lisäsi:
"Jos minä nyt kirjoitan että hän on epärehellinen niin ei hän saa enää toista palveluspaikkaa. Ei kukaan ihminen huoli varasta taloonsa."
"Niin, mutta se on aivan oikeuden mukaista", sanoi rouva; "miksi hänen pitää varastaa? ja väärin on, että hänen entinen isäntänsä kirjoitti väärän päästökirjan."
"Hän kirjoitti hänen olevan taitavan ruu'anlaittamisessa ja kaikellaisissa askareissa, ja sehän on totta", sanoi herra Virtanen nauraen.
"Niin, mutta hän ei kirjoittanut että hän on epärehellinen, ja siinä teki hän väärin, sillä nyt olemme luottaneet häneen, ja hän on varastanut meiltä kolme vuotta. Nyt myöskin huomaan, mihinkä rahani ovat joutuneet. En koskaan enää saanut menoja sopimaan yhteen tulojen kanssa, mutta luulin unhotitaneeni ne kirjoittaa ylös, tai luulin väärin laskeneeni."
"Olkoonhan nyt", sanoi herra Virtanen, joka oli hyväluontoinen mies. "Hän on pettänyt meitä, ja se on tosin hyvin paha, mutta mahdoton on minun turmella koko hänen tulevaisuuttansa ja sanoa koko maailmalle, että hän on varas. Sillä tavalla voi hän nääntyä nälkään. Näin minä kirjoitan: Eva Ahonen on palvellut minun luonani 1 päivästä marraskuuta 1865 1 päivään marraskuuta 1868 ja on nyt vapaa minun palveluksestani. Fredrik Virtanen."
"Katsos niin, nyt en ole kiittänyt enkä moittinutkaan häntä. Koetelkoot nyt muut taas onneansa ja katsokoot paremmin eteensä kuin me."
Nuori rouva, joka niin suuresti oli erehtynyt tämän muutoin erinomaisen palvelijattaren suhteen, ei ollut oikein tyytyväinen, mutta kun ensimmäinen vihan puuska oli mennyt ohitse, ajatteli hänkin olevan liian ankaraa lähettää nuorta turvatonta tyttöä avaraan maailmaan epärehellisen maineella. Sekä herra että rouva olivat sitä paitsi hyväsydämisiä kyllä etteivät puhuneet tapauksesta kellenkään, ja niin läksi Eva "puhtailla paperilla" heidän luotansa ja voi pystyssä päin etsiä palvelusta missä tahansa, kenenkään voimatta aavistaa että hän varkauden tähden oli eroitettu palveluksestansa. Jos hän nyt olisi tuntenut syntinsä, niin olisi ehkä tämä hänen herrasväkensä hyvyys mahdollisesti voinut saattaa hänet parannukseen ja katumukseen, mutta hän ei tuntenut sitä, vaan oli ainoastaan iloinen että hän pääsi siitä niin vähällä. Tosin tunsi hän hyvästijättöhetkellä vähän katumusta että hän niin huonosti oli palkinnut herrasväkensä ystävyyttä ja luottamusta ja vuodatti muutamia kyyneleitä, mutta tämä katumus ei ollut kylliksi syvä matkaansaattamaan todellista parannusta.
Eva oli saanut hyvän paikan rikkaasta rusthollista samassa pitäjässä ja iloitsi pääsystään useimpien muiden toverien kanssa yhteen. Mutta rusthollin emäntä oli kokonaan toisenlainen emäntä kuin nuori rouva Virtanen. Hän kävi itse katsomassa kaikkia, antoi itse jauhot ja suolat, lihat ja muut, piti kahvit ja sokurit lukitussa rasiassa ja rahalaadikkonsa hyvässä tallessa. Siitä huolimatta oli hän hyvä emäntä, sekä huoltapitävä palvelijoistansa että ystävällinen niitä kohtaan, mutta hän oli järjestyksellinen ja säästävä, sitä paitsi oli hän myöskin vanha kokenut vaimoihminen ja oli saanut nähdä kaikenkaltaisia palvelijoita; hän tiesi ett'ei kaikkiin voinut täysin luottaa eikä hän katsonut oikeaksi panna köyhiä, taitamattomia ihmisiä niin suurille kiusauksille alttiiksi. Luonnollisesti antoi hän kumminkin, kun tarvis niin vaati, avaimet muillekin eikä pitänyt turhaa epäluuloa, mutta kun hän hyvin tiesi kaikki mitä talossa oli ja ymmärsi mitä meni tarpeisiin, ei häntä ollut helppo pettää. Ei siis kauvan kestänyt ennenkuin hän huomasi uuden palvelijattarensa olevan epärehellisen. Eva ei ollut tullut vahingosta viisaaksi, vaan niinpiankuin hän oli tottunut talon tapoihin ja tähystellyt missä mitäkin säilytettiin, rupesi hän vähitellen omistelemaan yhtä ja toista. Nyt oli hän kumminkin paljon varovaisempi kuin ennen, sillä hän huomasi heti ett'ei rusthollin emäntää ollut niin helppo pettää kuin nuorta huoletonta rouva Virtasta, mutta sen sijaan luotti hän siihen, että hän, kun siellä oli useampia palvelijoita, helpommin voisi syyttää muita. Kun rusthollin emäntä huomasi, ett'ei Evaan voinut luottaa, piti tämä tarkan vaarin hänestä, ja ensi kerran saatuansa varman todistuksen siitä, kutsui hän tytön huoneeseensa ja puhui vakaasti hänen kanssansa. Eva koetteli kuten ainakin kieltää, mutta emännällä oli niin varmat todistukset, ett'ei se auttanut. Silloin pääsi häneltä itku ja hän lupasi parantaa itsensä, ja emäntä antoikin mielellään anteeksi. "Sinä olet vielä nuori", sanoi hän, "jos tahdot, niin voit vielä parantaa itsesi. Kuule nyt minun neuvoani ja ole rehellinen tyttö, muutoin tulet sinä onnettomaksi, sillä varkaus on suuri synti Jumalan edessä ja samoin valhekin!"
Eva lupasi kaikki ja pysyikin vähän aikaa lupauksessaan, mutta kun tilaisuus tuli, lankesi hän jälleen entiseen syntiinsä. Nyt alkoivat toisetkin palvelijat huomata tämän ja vihastuivat kovasti, että Eva alinomaa oli syyttänyt heitä. Eva oli usein kehunut olevansa taitavampi ja siistimpi kuin muut, nyt maksoivat he hänelle uhkaamalla ilmoittaa kaikki mitä tiesivät isäntäväelle. Jonkun ajan kuluttua varoitti emäntä toisen kerran Evaa ja sanoi: tahdon aikanansa sinulle ilmoittaa, että rusthollari aina antaa todellisia päästökirjoja palvelijoillensa, sillä hän pitää petoksena tehdä toisin. Jos et luovu varastamisestasi ja valhettekemisestasi, niin pannaan se päästökirjaasi, kun lähdet täältä, siihen voit luottaa. Nyt olen varoittanut sinua.
Eva peljästyi ensin kovin tätä, mutta sitte rauhoittui hän ja ajatteli ett'ei se ollut niin vaarallista, entisetkään isäntänsä eivät olleet maininneet mitään hänen epärehellisyydestänsä, vaikka he kyllä olivat sen tienneet. Jonkun aikaa piti hän varansa, mutta kauvan ei sitä kestänyt, ja vuoden lopussa eroitettiin hän palveluksestaan rusthollissa. Päästökirjaa antaessaan kysyi isäntä häneltä: "osaatko lukea kirjoitusta?"
"En, en osaa", vastasi Eva ynseästi.
"Minä luen siis päästökirjasi sinulle: Eva Ahonen on palvellut luonani ensimäisestä päivästä marraskuuta 1868 ensimäiseen päivään marraskuuta 1869. Sillä ajalla on hän täyttänyt velvollisuutensa kunnollisesti, on taitava ruu'anlaittamisessa, pesussa ja silityksessä y.m., mutta on epärehellinen eikä häneen voi luottaa. Karl Selander. Rusthollari."
Eva oli tullut sekä punaiseksi että vaaleaksi tätä päästökirjaa luettaissa, nyt purskahti hän itkuun ja huusi vihoissaan: "minä manuutan rusthollarin keräjään sellaisesta vääryydestä! Mitä tyhmyyttä se on… koska olen varastanut… koska olen valhetellut… enkö ole ollut ahkera ja säännöllinen koko vuoden, ja eikö emäntä aina ole ollut tyytyväinen työhöni, ja tämän palkinnoksi saan tuommoisen päästökirjan."
Rusthollari vastasi rauhallisesti: "Tosin olet ollut ahkera ja säännöllinen, ja sen vuoksi onkin se pantu päästökirjaasi, mutta olet myöskin ollut epärehellinen ja valhetellut, vaikka sinua on monta kertaa siitä varoitettu ja muistutettu. Miksi pitäisi minun mainita sinun hyviä puoliasi ja jättää virheesi mainitsematta? Minä tekisin sillä tapaa itseni osalliseksi sinun syntiisi ja pettäisin sen isännän, jonka luo sinä vast'edes tulet. Mitä siihen tulee, että sinä manuutat minun käräjään, niin tiedät sinä hyvin että täällä on todistuksia ja vieraitamiehiä sinua vastaan, ja sinä tulet ainoastaan julkisesti rangaistuksi kotivarkaudesta. Päätä ennen tästä lähtien olla rehellinen, niin voi seuraava todistuksesi tulla paremmaksi."
"Niin", sanoi Eva hyvin alakuloisena, "kuka minua ottaisi palvelukseensa, kun minulla on tällainen päästökirja? Voi, hyvä rusthollari, antakaa minulle toinen ja olkaa armelias."
"En anna", vastasi isäntä vakaisesti, "vaimoni sanoi sinulle jo kauvan aikaa sitte että minä annan aina todellisia päästökirjoja, niin että hyvin tiesit mitä sinun oli odotettava. Sinä et ole luopunut viastasi, vaan olet ainoastaan koettanut peittää sitä. Nyt saatkin nauttia sen hedelmiä."
Kauvan kesti, ennenkuin Eva tällä todistuksella voi saada toisen palveluspaikan, mutta kun syksy rupesi lähestymään, täytyi hänen kumminkin koetta, jollei hän tahtonut jäädä aivan ilman. Hän kävi talosta taloon, lähetti päästökirjaansa postin ja tuttavien kautta, mutta aina tuli se takaisin. Kuka olisi uskaltanut ottaa epärehellistä ja petollista henkilöä palvelukseensa? Vihdoin tuli ensimmäinen päivä marraskuuta. Eva pakkasi arkkunsa ja läksi pois rusthollista, tietämättä mistä hän seuraavaksi yöksi saisi majapaikkaa itsellensä. Kotipitäjässään ei ollut koettelemistakaan saada palvelusta, sillä hänen päästökirjansa oli luettu monessa paikassa ja siitä puhuttiin kaikkialla ja hän luuli jokaisen itseänsä kohtaavan henkilön silmäyksistä lukevansa sanan "varas", mutta hän tahtoi koettaa naapuripitäjällä, jossa hänen sisarensa oli naimisissa. Sinne läksi hän nyt. Jo majatalossa siellä, joka oli kirkonkylässä, kysyttiin häneltä eikö hän tahtoisi ruveta palvelukseen; hän otti tarjouksen ilolla vastaan, mutta kun emäntä sai nähdä päästökirjan, sanoi emäntä kylmästi: "Vai niin, ei, kiitoksia, minä en tarvitse sinua. Semmoisessa paikassa kuin tämä on tarvitaan rehellistä väkeä, sillä minä en jaksa olla valveilla koko päivää, ja yksi tahtoo kahvia, toinen viinaa, kolmas ruokaa ja tässä on alinomaa rahan vaihde — ei, tähän et sinä sovi." Ja niin meni hukkaan se toivo. Kun Eva tuli lähimmäiseen metsään, repi hän päästökirjansa pieniksi kappaleiksi ja huudahti itkien: "minä näännyn nälkään, jos pitemmältä kuljeksin tuon mokoman paperilapun kanssa." Mutta nyt tuli uusi vaikeus. Jokainen kyseli päästökirjaa, ja kun Eva valhetteli sen pudottaneensa, puistivat ihmiset päätänsä eivätkä uskoneet häntä, ja aina oli hän epäluulon alainen, minkätähden hän oli jäänyt palveluksetta aina kekriin asti. Häntä ei huolittu mihinkään. Vihdoin tuli hän sisarensa luoksi ja valitti hätäänsä.
"Mutta kuinka sinä olet jättänyt itsesi noin aina syksyyn asti?" kysyi tämä.
"En ole saanut paikkaa."
"Mitä juttua tuo on! Taidathan sinä kaikkia sekä olet joutuisa ja näppärä."
"Vaikka kohta, mutta se ei auta. Kotipitäjässämme ei ollut yhtään avonaista paikkaa eikä kahdessa naapuripitäjässäkään, sentähden tulin tänne luoksesi pyytämään sinulta apua."
"No hyvä, minä koettelen hankkia. Nimismies on naimaton ja on nyt syksystä alkaen asettanut oman talouden; hän ei ole vielä saanut itsellensä emännöitsijää, vaan eräs matami on käynyt siellä joka päivä. Se tosin ei ole mikään sopiva paikka niin nuorelle tytölle kuin sinä, mutta ethän muuten voi elää, ja minulla Jumala paratkoon ei ole mitään sinulle antamista, kahdeksan pienokaisemme tähden, ne ovat niin täyttymättömiä kuin pääskysen pojat eikä niistä ole enempi turvaa kuin niistäkään, Jumala heitä siunatkoon! Hätävarapaikka on nimismies Brandt'illa, mutta katso että olet siellä vakainen, ja hae itsesi pois sieltä niinpiankuin voit, sen sanon minä!"
Jo seuraavana päivänä läksi Eva raskaalla sydämellä nimismieheen. Hän oli nuori, iloinen mies, ja kun Eva sanoi pudottaneensa päästökirjansa, puisti hän pilkallisesti päätänsä ja sanoi: "voi, voi tyttöseni, sepä oli kova onni, nythän voisi luulla että se oli niin huono, ett'et sinä ilkiä sitä näyttää; kenen luona viimeksi palvelit?"
"Rusthollari Selanderin."
"Aha", nauroi nimismies, "se jolla on tapa aina antaa todellisia päästökirjoja. No, sinun siis lienee tietysti ollut hyvä, ha, ha, ha! No, sanopas se, koska osaat laittaa ruokaa ja minä olen suuttunut kaikkiin matameihin, niin olkoon menneeksi. Oletkin siksi kaunis ja sopiva emännäksi nuorenmiehen taloudelle."
Eva punastui harmista kuullessaan näitä sanoja. Kaikkine vilpillisyyksineen ja valhettelevaisuuksineen oli hän kumminkin tähän asti ollut siveä tyttö sekä melkein kylmä nuoria miehiä kohtaan, niin että näillä harvoin oli ollut rohkeutta ja halua sanomaan hänelle tyhmiä kohteliaisuuden osoitussanoja tai muulla tavalla lähestyä häntä. Jollei nyt tuota onnetonta päästökirjaa olisi ollut, niin olisi hän heti näiden nimismiehen sanojen perästä kääntänyt selkänsä ja mennyt tiehensä, mutta nyt hän ei uskaltanut. Hänellä ei ollut muuta kuin puolet viime vuoden palkasta elettävänä, ja talvi oli edessä. Hän ei saanut halveksua niin edullista paikkaa. Niellen harmiansa ja häpeätänsä, vastasi Eva siis, että hän ottaa paikan ja käski sisarensa luota hakemaan tavaroitansa.
Elämä, jota Eva nyt sai viettää, oli hyvin mukavaa ja miellyttävää. Taloudenpito oli luonnollisesti vähäistä, nuorenmiehen asumus pieni ja helppo pitää järjestyksessä ja isäntä iloinen ja ystävällinen sekä aina tyytyväinen hänen määräyksiinsä. Tosin oli monta asiaa, johon hänen oli vaikea totuttautua, ja kun hänen isännällänsä oli vieraita, iloisia, vallattomia herroja, jotka ahkerasti kallistelivat totilasia, sai hän kuulla sanoja, jotka alussa saattoivat hänet sekä punastumaan että vaalenemaan, mutta vähitellen tottui hän siihenkin eikä pitänyt väliä mistään semmoisesta.
Syksypuoli tuli. Lokakuu oli tullut sateineen ja myrskyineen. Nimismies oli usein poissa, ja Eva oli yksinään kotona. Hän oli tullut hyvin vakaiseksi viimeisinä aikoma, näytti alakuloiselta ja levottomalta ja itki monta katkeraa kyyneltä salaisesti. Vielä puoli vuotta sitten käveli hän reippaana ja iloisena ja käyttäytyi kuin hieno rouvasihminen. Yhä enemmän ja enemmän oli hän ruvennut välttämään tuttavuutta naapuritalojen palvelijoiden kanssa ja vaatetti itsensä niin hienosti ja herramaisesti kuin mahdollista. Pientä kultasormusta piti hän vasemman kätensä nimettömässä sormessa, ja sitä hän oli vielä joku aika sitte katsellut kopeudella ja ilolla. Nyt pudotti hän monta kyyneltä sen takia ja puristi toisinaan kovasti sitä kättä, jossa sormus oli.
Eräänä päivänä, isännän ollessa kotona, otti Eva käsiliinan ja meni sitten huoneeseen, jossa hän istui kirjoittamassa, muka tomua pyyhkimään, jonka hän kumminkin jo kerran oli tehnyt samana päivänä. Tätä tehdessään heitti hän silloin tällöin mietteellisen silmäilyn isäntäänsä, joka oli harvoin työssä pöytänsä ääressä. Evalla näytti olevan jotakin sanottavaa, mutta vaikea oli hänen tuoda sitä esille. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi hieman vapisevalla äänellä:
"Koska herra Brandt aikoo mennä ottamaan kuuluutuskirjaa?"
Isäntä käänsihe äkkiä ympäri. "Mitä tarkoitat?"
"Kysyin, koska te aijotte mennä ottamaan meille kuuluutuskirjaa", vastasi Eva.
Tämä seisoi hänen edessänsä katsoa tuijottaen alaspäin, ja hän huomasi, että Eva viimeisinä aikoina oli tullut vaaleaksi ja laihaksi.
"Olette luvanneet mennä naimisiin kanssani, herra Brandt", sanoi hän ja katsoi levottomasti häneen. "Nyt on aika mennä panemaan kuuluutuksiin jollen… jollen… minä tule onnettomaksi ihmiseksi."
Herra Brandt nousi yht'äkkiä ylös. "Se on mahdotonta… aivan mahdotonta… minä olen kihlattu… sehän oli vaan… sehän oli vaan, petossana… sinä ymmärrät…"
"Minulla on teidän sormuksenne, herra Brandt, ja teidän lupauksenne", sanoi Eva kyyneleistä vapisevalla äänellä, "ja minä uskoin teidän sanaanne. Teidän täytyy, teidän täytyy pitää lupauksenne! Muutamien kuukausien kuluessa tulen minä äidiksi teidän lapsellenne."
Herra Brandt käveli edestakaisin hyvin nopeilla askeleilla. "Se on mahdotonta! Sinun pitää heti lähteä minun talostani — kaksi viikkoa sitten kihlauduin rovastin tyttären kanssa, ja jos hän tai isänsä saa kuulla sanankaan mitä täällä on tapahtunut, niin tulee kihlaus puretuksi. Minä annan sinulle kunniallisen eläkkeen, niinkauvaksi… niinkauvaksi kuin taaskin kykenet menemään palvelukseen, ja minä tahdon tehdä kaikki mitä voin sinun eteesi. Kas niin, Eva, ole nyt ymmärtäväinen tyttö ja erotkaamme ystävinä. Voithan käsittää, ett'en minä voi mennä naimisiin sinun, sivistymättömän tytön kanssa, jonka sisar on naimisessa minun torpparini kanssa. Minun mielestäni olisi sinun pitänyt ymmärtää tämä alusta alkaen."
Eva seisoi äänetönnä ja vaaleana epätoivoisella katsannolla silmissä.
Isäntä taputti häntä olkapäälle ja jatkoi: "olethan aina ollut niin ystävällinen minua kohtaan, palvellut minua aivan minun mielikseni, ethän tahdo tehdä minua onnettomaksi ja koko pitäjän laulettavaksi."
Mutta Eva vetäysi inholla pois hänen luotansa ja huudahti kiivaasti: "Niin minä tahdon tehdä teidät onnettomaksi, niin onnettomaksi kuin te olette tehneet minun! Minä kerron morsiamellenne minkälainen te olette. Mitä minä rahoilla teen? Niillä en voi ostaa hyvää nimeäni ja kunniaani takaisin."
"Sinun hyvä nimesi", sanoi herra Brandt ylenkatseellisesti. "Minä voisin syyttää sinua kotovarkaudesta, sillä minä en ole ollut sokea tänä vuonna, vaikka varsin tahallani en piitannut sinun pienistä näpistelemisistäsi, ja senkin tiedän, että rusthollari Selander on eroittanut sinut varkauden tähden. Jos siis sinä toimitat eron morsiameni ja minun välilleni, auttaa se sinua vähän, sillä minä en voi naida rosvoa."
Eva painoi käsiänsä kovasti muotoansa vastaan ja jätti huoneen vallan mielettömänä tuskasta ja häpeästä. Pantuansa pienen kammarinsa oven salpaan, heittäytyi hän polvillensa sänkynsä viereen ja väänteli tuskasta käsiänsä. Hän lausui tosin: "voi Jumalani, voi Jumalani", mutta ei voinut rukoilla, sillä rukous samoin kuin Jumalakin oli hänelle outo, ja niin onneton kuin hän tällä hetkellä olikin, niin ei hän nytkään tuntenut syntiänsä. Hän ei ajatellut että hän oli rikkonut sekä kuudennen että seitsemännen käskyn, vaan ainoastaan että hän oli tullut petetyksi ja että kaikki ihmiset saivat tietää hänen langenneen. Tulevaisuus vapisutti häntä. Täältä täytyi hänen lähteä pois, hän ei tahtonut hetkeksikään jäädä tämän lupauksensa rikkojan luokse. Mihin hänen olisi mentävä? Millä elettävä? Millä peitettävä häpeänsä?
Jonkun aikaa tätä itkettyänsä, nousi hän ylös ja alkoi kiiruusti kerätä tavaroitansa kokoon. Tämän tehtyänsä, tempasi hän sormuksen sormestansa, pani sen pöydälle ynnä muutamat muut pienet kalut, jotka hän vuoden kuluessa oli isännältänsä saanut, ja meni sitte keittiön kautta ulos, ottaen myötänsä tavaroitansa ainoastaan sen verran, kuin itse jaksoi kantaa. Hän ohjasi kulkunsa sisarensa luokse. Täällä oli hän viime aikoina ollut hyvin harvoin, sillä sisarensa oli häntä nuhdellut siitä ett'ei hän etsinyt itsellensä toista paikkaa ja että tämä oli kovasti varoittanut häntä nimismiehestä. Nytkin otettiin hänet täällä hyvin ynseästi vastaan, ja kun sisar sai tietää hänen lähteneen pois nimismiehestä ja kuultuansa kuinka hänen laitansa oli, tuli hän sekä vihaiseksi että pahoille mielin ja sanoi itkien: "katsos nyt kuinka olet laittanut itsellesi! Enkö minä sitä sanonut! Minkätähden jäit siihen kauvemmaksi aikaa? Mihinkäs nyt menet?"
Eva sanoi: "ajattelin että voisin saada jäädä sinun luoksesi joksikuksi aikaa ja etsiä jonkinlaista työtä."
"Niin, minun puolestani voisit sen kyllä tehdä, sillä olethan kumminkin minun lihallinen sisareni, mutta saadaan nähdä mitä Antti sanoo, hän on hyvin tarkka sellaisissa asioissa ja sanoo, ett'ei meillä köyhillä ole muuta kuin hyvä nimemme ja maineemme, ja sen suhteen täytyy meidän olla varovaisia."
Torpparin vaimo arvasi oikein. Kun hänen miehensä tuli sotia ja sai kuulla Evasta, läksi hän heti nimismiehen luo, ja puheltuansa tämän kanssa ja huomattuansa, ett'ei mitään voitu toimittaa, otti hän Evan arkun mukaansa kotiansa, valjasti hevosensa rattaiden eteen, nosti arkun siihen ja sanoi vaimollensa: "toimita nyt hyvää evästä sisarellesi ja pistä kolmimarkkanen hänen kukkaroonsa ja ota sitte hyvästit sisareltasi, sillä meille ei hän saa jäädä päiväksikään. Kaikki tietävät että me olemme köyhiä, mutta ei kukaan ole vielä tietänyt mitään pahaa meistä. Sinun sukusi ei myöskään pidä saattaman häpiää meille."
Siinä ei auttanut mikään. Evan täytyi nousta rattaille ja matkustaa pois erääseen pitäjään muutamia peninkulmia täältä ja hyvin lähelle Helsinkiä, ja kun lanko oli siellä hankkinut hänelle huoneen köyhän perhekunnan luona huokeata vuokrasta, jätti tämä hänen sinne sillä kehoituksella että hän antaisi näiden tapausten olla varoituksena tulevaisuudessa ja pyysi häntä tarkoin ajattelemaan elämään tästälähin niin, ett'ei hän tekisi itseänsä ja muita onnettomaksi. Täällä istui nyt Eva vähäisessä kammarissaan vieraalla paikkakunnalla sydän täynnä surua ja monta raskasta ajatusta. Eva oli lähtenyt nimismiehen talosta hyvin vähillä rahoilla, sillä suurimman osan vuosipalkastansa, jonka hän oli ottanut edeltäkäsin, oli hän käyttänyt koristuksiin ja hienoihin vaatteisiinsa, luullessaan pääsevänsä herrasmiehen rouvaksi, ja muutamia penniä yli varsinaisesta palkastansa ei hän voinut ottaa vastaan siltä, joka niin oli häntä pettänyt. Tosin oli hän hyvin taitava kaikellaisissa käsitöissä, samoinkuin hienommissa pesuissa ja silityksissä, mutta mitään erittäin suurta tuloa ei hänellä olisi niistä. Talonpojat maksoivat ainoastaan hyvin vähän tuommoisista eikä tarvinneet sitä niin usein, ja ympäristöllä asuvissa herrastaloissa oli heillä määrätyt pesijättärensä ja ompelijattarensa, joilla he ennenkin olivat teettäneet sellaiset työnsä, ja joita sitä paitsi oli joukottain näillä seuduin. Voidaksensa siis maksaa vuokraansa, halkoja ja ylläpitoansa, täytyi hänen vähitellen myödä tavaroitansa yhden toisensa perästä ja usein hyvin alennetusta hinnasta. Joulun tullessa oli hän niin rahoitta, ja hänen vähäinen omaisuutensa oli supistunut niin pieneksi, että hän päätti matkustaa Helsinkiin etsiäksensä sieltä parempaa ansiota. Hän valitsi nyt pari pukua vahvoja, hyviä vaatteita ja möi loput samoinkin arkkunsakin, jossa hän säilytti kaikkia mitä hänellä oli. Sitte pani hän toisen puvun päällensä ja toisen kääri hän myttyyn, ja otti sitte jäähyväiset isäntäväeltänsä, maksoi lopun vuokrastansa ja läksi Helsinkiin.
Myöhään jääkylmänä pimeänä talvi-iltana saapui hän väsyneenä, kipeänä ja vilustuneena hyvin pieneen mökkiin, joka oli muutamia virstoja ulkona kaupungin tullista. Siinä asui köyhä, yksinäinen eukko, joka teki luutia ja huosiamia sekä taittoi havunoksia, joita hän sitte kelkallansa veti Helsingin torille myötäväksi. Täällä pyysi Eva yösijaa, ja saatuansa kupin kahvia ja lämmiteltyänsä valkean ääressä, nukkui hän syvään uneen lattialle uunin viereen.
Köyhä vanha ämmä katseli vierasta puoleksi säälivillä, puoleksi epäilevillä silmäyksillä, mutta asuessaan valtamaantien varrella, oli hän tottunut näkemään kaikenkaltaisia ihmisiä, jotka ohitse kulkiessaan poikkesivat hänen luoksensa ostamaan kahvikupin tai pyytämään yösijaa. Hänkin sammutti pienen lamppunsa ja laskihe rauhallisena levolle. Koko hänen puutteenalaisessa tuvassaan ei löytynyt mitään joka olisi voinut viehättää varasta, ja vaimoraukka joka sinne oli tullut näytti niin kivuloiselta ja onnettomalta, ett'ei hänellä varmaankaan ollut halua rikoksen tekoon. Seuravana aamuna oli vieras niin kipeä, ett'ei hän voinut kulkea etemmäksi, ja ennenkuin seuraava yö tuli, oli hän antanut elämän pienelle pojalle, hyvin vähäiselle ja hennolle, niin että tuskin voitiin huomata hänen elävänkään. Nyt oli kulunut muutamia viikkoja, jonka ajan Evan täytyi olla köyhän luutaämmän luona suureksi rasitukseksi tälle, joka ei ollut varma millä tavalla vieras voi maksaa hänen vaivansa ja kulunsa hänen tähtensä. Hän tarkasteli vaatemyttyä, jonka Eva oli tuonut kanssansa, ja huomasi siellä olevan hyviä vaatteita ja hiukan rahaa! Kun Eva oli siksi tullut entiselleen, että hän voi ajatella poislähtöä, tuli kysymys mitä hän ottaisi eteensä.
"Niin", sanoi luutaämmä, "jollei sinulla muuta neuvoa ole, niin pitänee minun koetella hankkia sinulle imettäjän paikka jossain paremmassa perheessä kaupungissa, mutta sitte saatkin maksaa minulle hyvästi."
"Sen teenkin aivan varmasti", sanoi Eva, "mutia mitenkäs minä teen tämän pikkuraukan kanssa?"
"Niin", sanoi ämmä ajattelevaisesti, "sehän se nyt on pahin. Jos minä hänen pitäisin, niin en voisi enää koskaan mennä kaupunkiin luutineni. Te saatte maksaa minulle niin paljo, että voin elää ilman sitä ansiota. Mutta minä olen sitä paitsi vanha enkä juuri enää jaksa olla tuollaisten parkujoiden kanssa, niin en juuri tiedä eiköhän olisi parempi saada häntä johonkin kaupungissa. Minä nyt koettelen kun aamulla menen torille."
Seuraavan päivän istui Eva yksinään pienen poikansa kanssa, joka parkui melkein lakkaamatta. Sillä välin tuli ämmä iltapuoleen iloisella sanomalla, että hän todellakin oli saanut paikan nuoren herrasväen luona, jotka tarvitsivat imettäjää vastasyntyneelle lapsellensa. Evan omalle lapselle ei hän ollut saanut minkäänlaista paikkaa, mutta hän oli pitävä sen itse toistaiseksi, ja Eva voi kaupunkiin tultuansa tiedustella hänelle parempaa hoitajatarta. Eva kiitti ämmää mitä sydämellisimmästi, antoi hänelle loput rahansa ja lupasi ensi tilassa lähettää enemmän ja läksi hyvissä toivoin seuraavana aamuna kaupunkiin. Nuoren herrasväen kuona kohdeltiin häntä hyvästi ja hän oppi pian hoitamaan näiden pienoista lasta. Nuori rouva piti paljon Evan järjestyksen halusta ja kiitti usein hänen tapaansa lapsen hoitamisessa. Eva näiden onnellisten kohtaloiden aikana sai pian takaisin entisen iloisen luonteensa ja vähän ylpeän käytännön, Pian oli hän unhottanut nuot haikeat valituksen, häpeän ja tuskan hetket, joita hän oli saanut kokea, ja jos ne jonkun kerran muistuivatkin hänen mieleensä, niin sysäsi hän ne kauhistuksella syrjään ja ajatteli vaan kuinka hänen nyt oli hyvä olla. Tullessaan nykyisen herrasväen luokse, olivat nämä kysyneet häneltä päästökirjaa, mutta kun Eva kiertelemällä oli vastannut että hän viime aikoina oli ollut yksinänsä, antoivat he asian olla sinänsä, kun kerran lääkäri oli selittänyt, että hän on terve ja kelvollinen imettäjäksi. Eräänä päivänä sillä välin tuli vieras palvelustyttö keittiöön ja Eva tunsi hänet yhdeksi entisistä kumppaneistansa rusthollari Selanderilla. Peloissaan että tämä mahdollisesti voisi jotain puhua hänen käytöksestään siltä ajalta jolloin he palvelivat yhdessä, riensi Eva lastenkammariin, edes tervehtimättäkään vierasta. Tyttö oli kumminkin jo sillä välin ehtinyt tuntea Evan ja sanoi rouvalle, joka oli tullut keittiöön puhumaan hänen kanssansa:
"Jaha Eva Ahonen on nyt niin hienon herrasväen luona."
"Tunnetteko hänen?" kysyi rouva levottomana.
"Sama, joka palveli kokonaisen vuoden minun kanssani samassa talossa rusthollari Selanderilla T——ssä. Aika luuska! varasti viisi markkaa rusthollarin pöytälaatikosta ja lykkäsi sitä minun syykseni, joka en koko päivänä ollut käynyt kammarissa, vaan olin ulkona heinäniityllä, ja viisimarkkanen löydettiin hänen omasta hameensa taskusta. Mutta hän sai palkkansa; rusthollari antoi hänelle todistuksen sen mukaan." Rouvasta tuntui kamalalta tämä kertomus, hän sanoi tytölle ettei hän tätä nykyä tarvinnut palvelijatarta ja meni miehensä luoksi, jolle hän kertoi mitä oli kuullut.
Miehensä hämmästyi. "Olemme olleetkin hyvin varomattomia, kuin olemme ottaneen tuntemattoman henkilön palvelukseemme ilman minkäänlaista päästökirjaa."
"Mutta hän on käyttänyt itsensä hyvin", sanoi nuori rouva väittäen, "enkä minä tähän asti ole huomannut mitään epärehellisyyttä hänessä. Kenties tuo vieras vaimo oli hänen vihamiehensä ja tahtoi ainoastaan vahingoittaa häntä."
"Minä kirjoitan heti rusthollari Selanderille. Minä olen satunnaisesti kuullut hänestä puhuttavan ja tiedän että hän on hyvä ja rehellinen mies. Älä kumminkaan sillä välin sano mitään Evalle vaan pidä häntä varalla."
Rouva meni lapsikammariin, jossa Eva istui makaavan lapsen luona, niinkuin rouvasta näytti, levottomalla katsannolla. Ei hän kumminkaan mitään sanonut, suuteli vaan lastansa ja meni taas pois.
Jonkun ajan perästä, kun herrasväki eräänä päivänä olivat olleet ulkona vieraissa, kuulivat he kotiin tultuansa pienen lapsensa katkerasti itkevän ja parkuvan. Rouva riensi lapsikammariin ja kysyi mitä oli tapahtunut. Eva selitti, että lapsi luultavasti joko oli nälkäinen tahi uninen, mutta se ei tahtonut ottaa ruokaa eikä nukkuakaan. Kun ei se useampaan tuntiin saanut lepoa, lähetettiin hakemaan lääkäriä. Hän tutki lasta, kyseli tarkoin hänestä ja sanoi vihdoin: "lapsen on täytynyt loukata tai vahingoittaa itseänsä jollakin tavalla."
Eva kielsi ja sanoi lapsen maanneen rauhallisesti, mutta heränneen parkuen. Lääkäri riisui lapsen ja tutki sen ruumista. "Mutta se on kumminkin pudonnut", sanoi hän. "Katsokaa punansinervä juova poikki selkärangan ja samallainen takaraivossa. Tunnusta heti, että sinä olet pudottanut pojan."
"En", vastasi Eva vakavasti, mutta näytti kumminkin hyvin hätäiseltä. Nyt tuli kyökkipiika sisään, vanhanpuoleinen rehellinen ihminen ja sanoi: "en olisi uskonut että Eva voi olla niin häijy ja kieltää virheensä, sentähden en kertonut heti mitä tiesin, mutta nyt täytyy minun sanoa, että keittiön ovi oli auki hänen askaroidessaan pojan kanssa ja nauraen jutellessaan minun kanssani, ja samassa pudotti hän pojan poikki puolin uunin suupeltiin, hyvä ett'ei hän pudonnut valkeaan."
Kun kyökkipiika oli mennyt pois, lähi herra pois ja tuli vähän ajan perästä takaisin kirje kädessä. Hän sanoi Evalle: "tämä kirje on rusthollari Selanderilta T——sta ja kuuluu näin: 'Arvoisen kirjeenne 15 päivältä tätä kuuta olen saanut ja riennän sitä vastamaan. Eva Ahonen on todellakin palvellut minun luonani yhden vuoden ja minun täytyy myöntää, että minä hänen päästökirjassansa katsoin itseni velvoitetuksi luettelemaan hänen ansionsa ja samalla lisäämään että hän on näyttäytynyt epärehelliseksi ja luottamattomaksi, mutta koska on mahdollista että hän on sittemmin parantanut itsensä, en suinkaan voi väittää, että hän nyt enää ansaitsee samallaista arvolausetta.' Tämä vastaus kysymyksiini on minulla ollut jo useampia viikkoja, mutta en ole tahtonut sitä ilmaista, ennenkuin olisin todellakin nähnyt sinun parantaneen itsesi. Tämän päivän tapaus on sillä välin osoittanut, että sinä vielä vaellat valeen ja luottamattomuuden tiellä, sen vuoksi emme tahdo enää uskoa lastamme sinun hoitoosi, vaan nyt olet eroitettu palveluksestasi. Jos olisit parantanut itsesi, niin olisimme unhottaneet sinun entiset virheesi ja pitäneet sinut palveluksessamme."
Niin oli Eva taas koditon, tietymätönnä toimeentulostansa ja huonolla päästökirjalla, sillä hänen viimeinen isäntänsä oli seurannut rusthollari Selanderin esimerkkiä ja antanut hänelle todellisen päästökirjan.
Hän turvautui luutaämmään, osaksi viedäksensä hänelle luvattuja rahoja, osaksi siitäkin syystä, ett'ei hän tiennyt mihin mennä. Luutaämmä tuli vihaiseksi kuultuansa Evan menettäneen paikkansa ja tahtoi tietää syytä siihen. Eva vastasi kiertelemällä.
"No niin, saatkin ottaa penikan selkääsi ja mennä tiehesi, mutta ensiksi pitää minun saada maksu tästä ulvoojasudesta, joka ei ole antanut minulle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Niin hyvä herrasväki, rikas perhe ja yksi ainoa lapsi hoidettavana! ja käyttää itseänsä niin että muutamien kuukausien perästä eroitetaan palveluksestaan!"
Eva antoi ämmälle rahat jotka hänelle oli tulevat ja luki sitte jäljellä olevat. Niitä oli hyvin vähäinen summa, mutta olihan ne kumminkin jotakin. Olisko hän vaan tiennyt mitä lapsen kanssa oli tehtävä! Hän kumartui kehtoon katsellaksensa häntä. Hän makasi silmät suljettuina ja huulet tiukasti yhteen puristettuina, vaaleana ja laihana, ja pikku rinta röhähteli raskaasti.
"Onko hän kipeä?" kysyi Eva ja ajatteli huokauksella sitä tervettä punaposkista lasta, jota hän näinä aikoina oli hoitanut ja kuinka hieno ja puhdas sen vuode oli pehmeillä aluksilla ja lämpimillä huovilla.
"Tietysti on hän kipeä", vastasi ämmä vihaisesti, "mikäpä muu hän olisi ollut sitte synnyntänsä."
Eva otti hiljaa ja hellästi ylös pienokaisraukan ja laski hänen syliinsä. Hän kuikutti hiljaa, avasi silmänsä ja katseli häneen ihmeellisen raukeilla silmäyksillä. Eva istui sillä tapaa koko illan pienokainen sylissänsä, ja monta ajatusta kävi hänen mielessänsä. Kiusaaja kuiskasi: parasta olisi että hän pääsisi kaikesta kurjuudesta ja saisi kuolla, silloin olisit sinä vapaa menemään mihin tahansa. Mutta henki sanoi: synnissä on hän siinnyt, ja sinä olet vikapää siihen että hän on nähnyt päivän valon. Jos hän kuolee, niin olet sinä hänen murhannut, sillä hän kuolee hoitamattomuuden takia. Sinä et ole piitannut hänen hoidostansa, ja nyt olet sinä erhetyksen kautta kadottanut toivon elatuksesta. Eva katseli vapistuksella kuinka tuo pieni rinta teki työtä; pienet kädet kylmenivät ja pian laski hän pienen kuolleen ruumiin käsivarsiltansa. Hän tunsi itsensä niin ihmeellisen kylmäksi ja väliäpitämättömäksi eikä edes tuntenut tarvista vuodattaa ainoatakaan kyyneltä. Mutta muutamien päivien perästä, kun pieni arkku laskettiin maahan ja hän näki haudan peitettävän, valtasi hänet hirveä tuska, ja hän heittäysi katkerasti nyyhkien polvillensa johon hän vielä jäi kun haudankaivaja ja pari katselijaa oli mennyt pois. Haudan näky, totiset sanat hautaa siunatessa, kuoleman ja ijankaikkisuuden ajatus olivat vihdoinkin murtaneet hänen sydämensä kovan kuoren. Tässä maatessansa virtasi koko hänen kulutettu elämänsä hänen sielunsa silmäin ohitse, eikä hän muuta voinut kuin puoliääneen huudahtaa: "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja sitä paitsi kaiken elinaikani syntistä elämää pitänyt…" ja niin luki hän koko synnin tunnustuksen loppuun asti, sanat, joita hän sunnuntai sunnuntain perästä oli ajattelemattomasti matkinut kirkossa ja jotka nyt läksivät kuin epäilyksen huuto hänen sydämensä syvyydestä. Lopetettuansa ja juuri hänen ylösnousemaisillaan ollessa kuuli hän askeleita takanansa, ja käsi painui varovaisesti hänen olkapäällensä. Hän käänne ympäri ja näki papin, joka oli lukenut haudan hänen lapsellensa.
"Oliko lapsi sinulle hyvin rakas ja oliko sinun vaikea erota siitä?" kysyi hän lempeästi, "oliko niin?"
"En tiedä", vastasi Eva vapisevilla huulilla, "en luule sitä itkeneeni."
"No mikäs sitte niin syvästi sinua kauhistutti, sillä minä näen että sinä karsit. Minä olen Herran palvelija; etkö tahdo lieventää sydäntäsi minulle? Ehkä minä voin löytää Jumalan sanan, joka sinua lohduttaa, jos vaan surusi on 'surusi on Jumalan mielen jälkeen'."
"Olen onneton, syntinen ihminen… ja minulla on ollut vastoinkäymisiä…"
"Tule, istu tähän hautakivelle ja kerro minulle kaikki."
Eva istuutui. Tämä oli toukokuun lopulla. Puut rupesivat lehdittymään ja ruoho viheriöitsemään, ilta oli suloinen ja täällä kirkkotarhassa oli kaikki niin hiljaa ja rauhallista. Papin ystävälliset sanat olivat antaneet hänelle rohkeutta avaamaan sydämensä, ja hän kertoi todenmukaisesti kaikki, aina ensimmäisistä kerroista asti, jolloin hän oli antautunut kiusaajan huostaan varastamaan ja valhettelemaan ja kuinka hän sittemmin oli kulkenut synnin tietä. Hän kertoi siitä todellisesta päästökirjasta, ja kuinka se siitä päivästä alkaen oli seurannut häntä. Hän kertoi kaikki, aina lapsen kuolemaan ja hän päivään päivään asti, jolloin hän oli ruvennut katselemaan elämäänsä kokonaan uudessa valossa.
Pappi sanoi: "voitko nytkin nähdä Jumalan sormen kaikessa tässä? Sinä sanot onnettomuuden seuranneen itseäsi, siitä pitäen kuin sait sen todellisen päästökirjan. Se on totta, Minttu nämä onnettomuudet ovat olleet oman käytöksesi seurauksia, Et koskaan olisi saanut sellaista päästökirjaa, jollet olisi sitä ansainnut. Tämä esti sinun sitte saamasta paikkaa muualla kuin semmoisen henkilön luona, johon nuoren tytön ei koskaan olisi pitänyt ruveta. Mutta jos nyt itse olisit käyttäytynyt hyvästi, niin olisit kumminkin voinut alkaa uuden elämän ja vast'edes ansainnut paremman arvolauseen. Kumminkaan et sitä tehnyt, vaan annoit turhuuden ja voitonhimon vietellä itsesi vielä pitemmälle pahuuden tiellä. Mutta et vieläkään ottanut varoitusta kivuista, hädästä ja tuskista, vaan päästyäsi paremmalle jalalle, aloit taaskin valhetella ja pettää. Vihdoin täytyi Jumalan muistuttaa sinua, ettemme aina ole pysyväisiä täällä maassa, herättääksensä sinua tästä synnin unesta ja avataksensa sydäntäsi katumukselle. Älä nyt sysää Jumalan isänkättä luotasi, joka niin mieluisesti tahtoo sinua taluttaa, vaan tartu lujasti siihen kiinni ja rukoile, rukoile armoa Kristuksen tähden ja voimaa vaeltamaan hänen edessänsä."
Eva istui käsillään peittäen kasvojansa ja itkeä tirskutti hiljaa.Jonkun hetken kuluttua sanoi pappi: "Mitä nyt aijot ottaa eteesi?"
"En tiedä."
"Etkö voi mennä takaisin rustholliin; sanoithan niiden olevan hyviä ihmisiä, ne tuntevat sinun ja kenties paremmin uskovat sinun katumuksesi kuin oudot, jotka taaskin tahtovat lukea sinun huonon päästökirjasi tai ottaisivat sinun ilman sitä."
"Se on hirmuisen vaikeata", sanoi Eva kuivaten kyyneleitänsä, "mutta minä koettelen. Kenties heillä on vielä kärsivällisyyttä minua kohtaan. Pahinta on kohdata kaikkia niitä, jotka ovat minun ennen tunteneet, mutta… mitäs minä muuta ansaitsen!"
Eva jätti nyt hyvästit hyvälle papille, kiitti hänen ystävällisyyttään ja neuvoaan ja läksi matkustamaan kotiansa päin.
Kauniina kesäiltana lähestyissänsä vapisevalla sydämellä rusthollia, pysähtyi hän kauvaksi aikaa häkin taakse portin viereen, ennenkuin uskalsi mennä sisään. Hiljaa ja tyyntä oli pihalla. Työväki ei ollut vielä palannut töiltänsä, ja emäntä istui yksinään portailla sukanneule kädessä. Eva avasi portin ja meni hiljanverkkaan pihan yli. Muutamia silmänräpähdyksiä kului, ennenkuin emäntä tunsi jälleen tämän nyt vaalean, yksitotisen tytön, joka heiltä oli lähtenyt terveenä ja iloisena ynseällä katsannolla kauniissa kasvoissa. Eva kertoi lyhyesti vaiheensa ja kohtalonsa ja kysyi, jos emäntä vielä kerran tahtoisi koettaa häntä, niin hän koettelisi tulla paremmaksi ihmiseksi.
Hyvä vaimo oli kyyneleet silmissä kuunnellut tätä surullista kertomusta. Ja Evan lopetettua, ojensi hän kätensä ja sanoi sydämellisesti: "virheen jota sinä olet katunut ja rukoillut pois otettavaksi tahdon minä mielelläni unhottaa, ja nyt on sinun aljettava alusta Jumalan avulla. Minä olen varma, että mieheni kernaasti ojentaa sinulle auttavan kätensä. Nyt kesän ajalla tarvitsemme väkeä kyllä, niin voit sinä jäädä tänne." Rusthollarin tultua kotiin ja saatuansa vaimoltansa kuulla Evasta, oli hän heti myöntyväinen ottamaan hänet vastaan, sillä hän ei ollut mikään paha mies, vaikka hänellä oli tapa antaa todellisia päästökirjoja. Kun paikkakunnalla tuli tietyksi että Eva oli tullut takaisin ja kun kuiskutettiin kuinka hän oli elänyt näinä vuosina, sai hän kärsiä monta karsasta silmäystä ja pilkallista osoittelemista. Yksi ja toinen kysyi kuinka Evalla oli halu tulla takaisin isännän luo, joka oli antanut hänelle niin ruman päästökirjan, mutta silloin vastasi Eva: "kenties olisi monelle hyvä kuulla totuuden sana itsestänsä, mutta minun isäntäni ei ole paha, hän on hyvä ihminen." Eva jäi rustholliin moneksi vuodeksi eikä koskaan katunut, että oli seurannut papin neuvoa. Hän oli nyt emännän oikea käsi ja ansaitsi kaiken sen luottamuksen jota hänelle osoitettiin.
Kovan kohtalon talo.
Vähäisessä laaksossa, Hämeen kauniimpien järvien vierustalla, oli kauvan aikaa sitte hyvin rakettu talo, todistava sekä hyvinvointia että järjestystä. Pellot ja niityt olivat hyvässä kunnossa, eläimet lihavia ja kauniita, työkalut ja rakennukset hyvässä laitoksessa, kaikki näytti hupaiselta ja hauskatta ja kumminkin oli talolla tuo surullinen nimi "Kova kohtalo." Nimihän ei paljon merkitse. Edellinen omistaja oli, kenties, antanut sen sille — omistaja jolle ei käynyt niin hyvin kuin nykyiselle näytti käyvän. Mutta katsastellessa taaskin ihmisiä, jotka nyt asuivat tätä ihanaa paikkaa, täytyi välttämättömästi ajatella sen surullista nimeä ja ihmetellä mikä siinä mahtoi olla, kun niinhyvin isäntä kuin emäntäkin, jotka molemmat vielä olivat voimallisimmalla ijällään, näyttivät niin raskautetuilta ja murheellisilta kuin suuri suru olisi heitä vaivannut. Miehellä, vaikka ainoastaan vähän yli 40, oli harmahtavat hiukset ja vaimo oli vaalea ja laiha. Heillä oli jotakin arkuutta silmänluonnissa eikä he olleet koskaan ulkona muiden ihmisten joukossa, jollei vaan heillä ollut jotakin asiaa. Ei koskaan nähty heidän nauravan tai laskevan leikkiä. He kävelivät raskailla askeleilla ja kallella kypärin ja heillä näytti olevan ainoastaan yksi ajatus: raskas, toivoton suru, joka heitä seurasi vuoden toisensa perästä. Olisi voinut luulla että he olivat tehneet jonkun suuren rikoksen, mutta he olivat saman pitäjän kasvattia ja aina olivat olleet suuressa arvossa, vaikka köyhiä, eikä heistä tietty mitään pahaa. Kummallinen tapahtuma heidän elämässänsä oli varmaankin herättänyt suurta uteliaisuutta, mutta ihmiset eivät saaneet siitä selkoa, ja se unhoitettiin sitte. Mies oli nimittäin itse hääpäivänä jättänyt morsiamensa ja kotopaikkansa ja vaeltanut pois, ei kukaan tiennyt mihin. Mutta 15 vuoden kuluttua tuli hän takaisin ja kun aviopari eli hiljaa ja hyvästi, kävi ahkerasti kirkossa, nautti ehtoollista ja luki Jumalan sanaa, ei heistä voitu ajatellakaan mitään pahaa, vaan he saivat olla rauhassa yksinäisellä pienellä paikallaan. Luonnollisesti eivät ihmiset voineet olla arvelematta sinne ja tänne, mutta heidän todellinen historiansa ei tullut tunnetuksi kuin vasta kauvan aikaa heidän kuolemansa jälkeen. Ja tämän historian tahdon minä nyt kertoa.
* * * * *
Isontason rikas talonpoika oli ottanut pienen kerjäläistytön kasvattityttärekseen. Tämä oli kaunis vilkas lapsi ja tuli pian rakastetuksi koko talon väeltä. Yksin vanhan ruotiukonkin, joka istui takan vieressä ja kiskoi päreitä, täytyi hymyillä, kun tuo vallaton Alina teki kepposiaan. Hänen oma äitinsä oli, tytön päästyä niin hyvään hoitoon, lakannut kerjäämästä ja asui nyt, yhdessä toisen vanhan ämmän kanssa, vanhassa saunassa, muutamia virstoja Isosta-talosta. Hän sai rohtimia talveksi, ja kesällä oli hän pellolla ja niityllä, niin että hän eli jokseenkin huolettomasti. Välistä tuli hän Isoon-taloon tervehtimään lastansa, mutta vaikka hänet siellä otettiin vastaan ystävällisesti ja sai sekä kahvia että ruokaa, istui hän tavallisesti kädet ristissä sylissä, huojui edestakaisin, itki ja ruikutti ja oli lukevinaan rukouksia ja siunauksia itsekseen. Iloinen Alina oli ensi alussa itkenyt tietämättä minkätakia, mutta pian kyllästyi hän siihen, ja niinpiankuin hän, emännän käskystä, oli tuonut ruokaa äitinsä eteen, juoksi hän ulos jälleen leikkimään ja hoitamaan pikku askareitansa. Isotalon emäntä oli kelpo ja ymmärtäväinen vaimo ja niin rikas kuin hän olikin, teki hän työtä ahkerasti ja opetti siihen kasvattitytärtänsäkin. Kun Alina oli noin viidentoista vuode vanha, pestasi Isotalo uuden rengin, nuoren pojan joka myöskin oli ollut kasvattilapsena, mutta köyhällä vaimolla, jonka vanhemmaksi tultuaan, täyttyi antaa hänen mennä palvelukseen. Nuori Ananias oli löydetty pensaan takaa valtamaantien varrelta, eräänä sunnuntai aamuna, kun väki vaelsi kirkkoon. Köyhällä vaimolla, joka ensiksi oli kuullut hänen huutonsa, oli itsellään useampia lapsia kotona, mutta hänen tuli sääli tätä raukkaa, hän otti tämän syliinsä ja kantoi hänen kirkolle. Täällä kertoi hän papille mitä oli tapahtunut, pappi kuuluulutti useimmissa kirkoissa löydetystä lapsesta, mutta kun ei voitu saada selvää kenen se oli, kastettiin se, sillä se oli vielä hyvin pienoinen, ja sama vaimo, joka hänen oli löytänyt, päätti pitää hänet. Ananias kasvoi reippaaksi ja sukkelaksi pojaksi ja hänestä rupesi pian olemaan hyötyä. Nyt tuli hän, kuten sanottu, palvelukseen Isoontaloon. Hän jäi siihen viideksi vuodeksi. Isäntä piti hänen vakavana ja luotettavana nuorukaisena ja kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Sillä välin oli Alinalla ollut paljon kosijoita, sillä hän oli sekä kaunis että iloinen, ja isäntä oli luvannut lahjoittaa hänelle pienen hyvän tilan myötäjäisiksi sekä komeat kapiot. Mutta kosijat saivat rukkaset, yksi toisensa perästä. Alina nauroi ja sanoi, ett'ei hänellä ollut kiirettä naimiseen, ja siihen se jäi. Jonakin päivänä oli hän taaskin käskenyt pois kosijan, nuoren rikkaan tilanomistajan. Silloin kysyi kasvatusisä vihdoin äijän äreästi ketä hän sitte odotti, kun ei pitäjän rikkaimmatkaan miehet hänelle kelvanneet. Hän oli nyt kolmenkymmenen vanha eikä siis enää mikään lapsinulikka. Alina tuli punaiseksi kuin mansikka ja hiipi ulos tuvasta maitokammariin, jossa kasvatti-äiti oli kirnuamassa.
"Mikä nyt on?" kysyi emäntä ystävällisesti, "kadutko jo että lähetit pois Uotilan Heikin?"
"En", vastasi Alina joutusasti, "mutta minusta tuntuu niin pahalta… isä on niin vihainen ett'en häntä ottanut… en tahdo mennä ollenkaan naimisiin…" Ja nyt purskahti hän katkeraan itkuun.
"Rakas lapsi", sanoi emäntä rauhoittaen, "älä itke niin turhia kyyneleitä! Isä vähän toruu, mutta ei hän tahdo sinua pakoittaa. Kyllä kai kerran menet naimisiin, mutta siihen ehdit vielä. Kuivaa nyt kyyneleesi ja mene aittaan hakemaan minulle suoloja. Voi on kohta valmis, ja minä tahtosin jouduttaa kirnumaitoa puolipäiväiseksi."
Alina kuivasi kyyneleensä, mutta iloinen kasvojen muoto ei tahtonut enää tulla takaisin. Hän nousi kumminkin ylös ja meni aittaan. Pihassa tapasi hän Ananian, joka harava olalla tuli heinäniityltä. Alina kiiruhti alaspäin katsoen hauen ohitsensa, mutta Ananias meni hiljanverkkaan hänen perästansä ja asettausi aitan ovelle, Alinan ottaessa suoloja.
"Sinä olet itkenyt, Alina", sanoi hän. "Onko totta että… että täällä taaskin on ollut kosija?"
"Ollut ja mennyt", vastasi tyttö poiskäännetyillä kasvoilla.
Ananias hyppäsi korkean kynnyksen yli ja seisoi hänen sivullansa. "Alina", sanoi hän totisena ja ystävällisesti, "minä olen nyt pitänyt sinusta viiden vuoden ajan… Jos menisin Venäjälle tai Ruotsiin ja koettelisin kerätä rahoja… niin tahtoisitko odottaa minun ja sitte… sitte tulla minun vaimokseni?"
"Kyllä tahdon", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä.
Samassa kuului työväen ääniä ulkoa, ne tulivat heinäniityltä. Ananias kiiruhti talliin ja Alina juoksi sisään suoloineen.
"Kauvanpa viivyitkin", sanoi emäntä, nuoren tytön tultua sisään, mutta tuskin oli hän heittänyt silmäyksen kasvattityttärensä silmiin, ennenkuin hän huudahti:
"No mikä nyt sitte on? Sinähän olet oikea aprillinarri parhaillaan, kun itket niin naurat sinä."
Alina pani suolakon penkille ja seisoi tulipunaisena emännän edessä."Äiti", sanoi hän, "Ananias tahtoo minua vaimokseen."
"Vai niin, senkö tähden sinä oletkin lähettänyt kaikki kosijat pois?"
"Niin."
"No", sanoi äiti ajattelevaisesti, "saa nyt nähdä mitä isä siihen sanoo. Ananias on köyhä renki."
"Hän matkustaa Venäjälle tai Ruotsiin ja kokoo rahoja", kiiruhti Alina säistämään.
"Niin, se voi kestää kymmeniä vuosia."
"Mitä se tekee?"
"Ja sillä välin tulet sinä vanhaksi."
"Mitä se tekee?"
"Hm, saas nähdä."
"Eikö hän ole parempi kuin kaikki nuo muut, äiti, eikö hän ole? Hän on niin hyvä, niin ahkera… isä pitää hänestä."
"Kyllä kai, renkinä."
"Puhukaa hänelle siitä, rakas, armas äitikulta, minä en uskalla!"
"Kyllä puhun. Mutta tiedäthän, vanhin poikamme, joka kerran on saavaIsontalon, on kosinut sinua etkä sinä tahtonut häntä."
"Niin, kun minä pidin Ananiasta", vastasi Alina hiljaa ja pureskeli ujoissaan kaulahuivinsa nurkkaa.
"No saadaan nähdä. Joudu nyt panemaan puuroa pöytään. Niinä tulen heti."
Kun emäntä jälkeen puolisen, joukon mentyä taaskin heinäniitylle, meni varovaisesti selittämään tukalaa asiatansa, tuli hän kovin hämmästyneeksi kun miehensä ei ollutkaan niin taipumaton kuin hän luuli.
"Katsos vaan tuota pikku marakattia", sanoi hän nauraen, "meidän Jonasta ei hän tahtonut ja Uotilan Heikki sai mennä niinkuin moni muukin hänen edestänsä, mutta tuo köyhä renkipoika kelpaa."
"Hän aikoo mennä Venäjälle tai Ruotsiin työn etsinnälle."
"Mitä juttua se on! Olenhan minä luvannut tilan Alinalle ja sen hän saa. Ilola tuolta järven rannalla on nyt myytävänä, se ei ole ison iso, mutta jos semmoinen mies kuin Ananias siihen tulee, niin laittaa hän sen paraimmiksi pitäjässä. Ananias on niin hyvä poika kuin joku muukin."
"Mutta hän on vaan renki", sanoi emäntä.
"Niin kyllä, mutta hänkin on ollut kerjäläistyttö, ja heti heidän tultuaan vihityksi on Ananias talon omistaja."
"Se on totta."
Iltasella, oli juuri kaunis perjantai-ilta kesäkuussa, kun väki illallisen syötyä aikoi lähteä toiseen tupaan käydäkseen levolle, sanoi isäntä: "Ananias, jääppäs tänne."
Nuorukainen, joka luuli isännän tahtovan puhua kanssansa huomisen töistä, katsahti ylös.
"Koska aijot pappilaan?"
Ananias seisoi vaaleana ja peljästyneenä isäntänsä edessä. Hän ei voinut käsittää mitä tuo merkitsi. Poikaraukka heitti pikaisen silmäyksen Alinaan, joka hehkuvin kasvoin seisoi ja hypisteli liinansa nurkkaa.
"Kasvattityttäreni on sanonut sinun tahtovan käydä naimisiin hänen kanssaan", jatkoi Isotalo ystävällisesti.
"Minulla ei ole mitään", sammalsi Ananias, "ensin täytyy minun…"
"Kuules poikani", sanoi isäntä taputtaen häntä olkapäälle, "jos lupaat minulle olla yhä juomaton, ahkera ja säästäväinen kuin tähänkin asti, niin et tarvitse matkustaa sinne eikä tänne. Minä lahjoitan Alinalle talon, jossa säännöllinen mies voipi ei ainoastaan tulla hyvin toimeen vaan vieläpä tulla rikkaaksikin. Lupaatko?
"Voi, isäntä, miksi en lupaisi! Te olette niin hyvä… en ole ansainnut…"
"Sinä olet ollut viiden vuoden ajan paras palvelijani", sanoi isäntä vakaisesti. "Alina on ollut minulle rakas kuin oma tyttäreni, minä annan sen huolettomasti sinun hoitoosi. Kas niin, ottakaa nyt toinen toisianne kädestä. Sunnuntaina kuuluutetaan ensi kerran, ja kolmantena kuuluutuspäivänä on teidän häänne. Ja vielä yksi asia. Minä en kärsi että teistä sanottaisiin pienintäkään sanaa pahaan päin, sen vuoksi menee Alina huomenna minun kälyni, Helkalan emännän luo, ettekä näe toisianne ennenkuin hääpäivänä."
Nuoret olivat tähän tyytyväisiä, ja niin meni itsekukin levollensa.
Koko tämän keskustelun oli kuullut talon muu väki, joka oven ra'osta eteisessä oli kuunnellut sitä. Tämä suuri uutinen levisi siis pian laitolle ja tuli siihenkin pieneen pirttiin jossa Alinan äiti asui. Ämmä oli hyvin kipeänä hermokuumeessa ja köyhä vaimo, jonka kanssa hän asui, hoiti häntä. Kun sairas sai kuulla, että Ananias ja Alina menevät naimisiin, nousi hän istualleen ja huusi: "ei, ei, ei, ei! Se ei saa tapahtua… Taivaan Jumala, se ei saa tapahtua!"
"Ei, ei!" huusi sairas, "päästä minua heidän luoksensa… lähetä Alinaa hakemaan… voi Herra Jumala… minä tulen hulluksi…" Ja hän raukka kaatui takaisin vuoteelleen houreissaan.
"Hän on vähän ylpeä itsestänsä", mutisi hoitajatar hiljaa askaroidessaan huoneessaan. "Hän olisi varmaankin tahtonut saada Isotalon pojan tahi Uotilan Heikin vävykseen, mutta ei aina käy niinkuin tahdotaan. Ja minun mielestäni voi hän olla tyytyväinen näin kuin nyt on."
Sillä välin houraili sairas lakkaamatta, heitteli itseänsä sinne tänne vuoteellansa ja puhui ymmärtämättömiä sanoja. Muutamien päivien perästä heräsi hän horroksistaan ja oli silloin niin heikko, että hän tuskin voi puhuakaan. Hetken aikaa maattuansa huomasi hän, että kumppaninsa, vanha Reetta, myöskin makasi sängyssänsä.
"Kuule", sanoi hän, "olenko uneksinut että… että Alina meni naimisiinAnaniaan kanssa?"
"Et, kyllä se on totta", vastasi Reetta.
"Herra Jumala, Herra Jumala! Mitä nyt teen? Riennä, Reetta! Mene, käske Alinan tulla heti tänne! Pian, pian, ne ei varmaankaan ole vielä naimisessa?"
"Eivät ole vielä, mutta sunnuntaina on häät."
"Jo sunnuntaina! Mene pian ja käske Alinan tulla tänne!"
"Sinä lörpöttelet, Maijakulta", sanoi Reetta väsyksissä, "Alina on toisessa päässä pitäjää Helkalasta, ja minä olen niin kipeä että luulin kuolevani yöllä. Minä olen saanut aivokuumeen, minäkin… Makaa hiljaa ja kiitä Jumalaa tyttärestäsi. Isotalo antaa niille Ilolan talon eikä kerjäläiskakarat joka päivä saa sellaisia myötäjäisiä."
Maija kääntyi seinään päin ja itki katkerasti. Sitte nousi hän ylös ja koetteli käydä, mutta heti sängyn vieressä kaatui hän pyörtyneenä maahan. Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kuuli hän Reetan puhuvan käsittämättömiä sanoja ja huomasi että tämä hourasi. Hän laskeutui jälleen vuoteellensa ja ajatteli: "kenties joku tulee katsomaan meitä kurjia, silloin voin vielä lähettää hakemaan Alinaa tai Ananiaa." Mutta ei kukaan tullut. Isossatalossa olivat kaikki häiden laittamispuuhassa. Emäntä oli luvannut Reetalle hyvän palkinnon, jos hän hoiti Maijaa säännöllisesti, oli sitä paitsi lähettänyt heille maitoa, kahvia ja ruokatavaroita useammiksi päiviksi eikä tiennyt ollenkaan että Reettakin oli kääntynyt tautiin. Pirtti oli jokseenkin yksinäinen, kaikki ihmiset olivat ulkona heinäniityillänsä päivät päästään, eikä kukaan sattunut käymään sairasraukkojen luona. Kun sunnuntai-aamu oli tullut eikä kukaan ihminen ollut käynyt, nousi Maija ylös, puki päällensä suurella vaivalla, otti kepin käteensä ja kompuroi ulos tuvasta. Hän hinasi itseänsä hiljalleen vähäiselle polulle, joka metsän läpi meni suoraan Isoontaloon, ja vaelsi aslel askeleelta huokauksilla ja kyyneleillä. Päästyänsä jonkun matkaa, täytyi hänen istuutua alas ja levähtää. Aurinko paistoi lämpimästi, kärpäset surisivat iloissaan ja puut hiljaa suhisivat. Väsynyt vaeltajatar nukkui heti makeaan uneen lämpimille sammalille. Herättyänsä nousi hän hämmästyneenä ylös ja katsoi aurinkoa, puolipäivä on jo lähellä. Kun hän ei vaan tulisi liian myöhään! Hän vaelsi taas hiljaa ja kompuroi eteenpäin. Vihdoin seisoi hän Isontalon portilla. Ei yhtään ihmistä näkynyt pihalla, mutta suuren juhlatuvan ovi oli puoleksi auki, ja sisällä oli väkeä tungokseen asti, pyhävaatteissaan ja hiljaa. Maijaraukan juuri astuessa kynnyksen yli, kuuli hän papin korkealla äänellä ja selvästi sanovan "amen." Seurakunnan piti juuri hiljaa itseksensä lukea siunaus, kun hirveä huuto kaijutti tupaa. Kaikki kääntyivät oveen päin, morsiuspari nousi yhtäkkiä ylös ja hälinä ja melu syntyi, avun huutoa ja valitusta kuultiin. Isäntä ja emäntä tunkeutuivat joukon läpi ja löysivät Alinan äidin, jonka he luulivat makaavan kipeänä pirtissänsä, tunnottomana lattialla. Emäntä kannatti hänen heti suureen viileään aittaan pihalla, jossa hänet pantiin hyvälle vuoteelle, ja lähetettiin hakemaan Alinaa. Nuori morsian seisoi peljästyneenä ja itkien kuolonkalpean äitinsä vuoteen vieressä eikä tiennyt mitä hänen piti tehdä. Emäntä ja muutamat muut vaimot toivat vettä ja lihaa sekä koettelivat saada tunnotonta eloon. Vihdoin aukasi hän silmänsä. Kun hänen silmäyksensä kohtasi nuoren tyttären morsiuspuvussaan ja vihkimäsormus sormessa, rupesi hän jälleen vaikeroimaan ja huusi että kaikki muut menisivät ulos ja morsiuspari jäisi hänen luoksensa. Kun Ananias astui sisään ja ovi oli suljettu, heittäysi sairas polvillensa, nosti kätensä ylös ja sanoi: "tiedättekö mitä olette tehneet! Jumala armahtakoon minua, viheliäistä syntistä!…Te olette sisarukset!"
Tuo vahva nuori mies vaipui kuin ukkosen lyömä alas rahille, ja morsian seisoi vaaleana ja hämmästyneenä oikein ymmärtämättä mitä hänen piti uskoa ja ajatella.
Kului muutamia minuuttia, jolla aikaa kuultiin ainoastaan vanhan vaimon nyyhkytyksiä ja valitushuutoja.
Sitte nousi Ananias ylös, tarttui voimallisella harppauksella hänen olkapäihinsä, puisteli häntä tuimasti ja sanoi rajusti tuijottavilla silmillä: "Kerro… tunnusta heti, kirottu…"
"Hiljaa, hiljaa", sanoi vaimo, "olenhan minä sinun äitisi!"
Nuoren miehen kädet vaipuivat alas ja hän istuutui taas vaaleana ja äänetönnä.
"Minä tahdon tunnustaa kaikki", valitti vanhus, "minä olen kadotettu, tuomittu olento… eihän minulla ole ollut yhtään ilopäivää sen perästä… kuin sinä synnyit muutamien kuukausien perästä isäsi kuoleman jälkeen… olin silloin kerjuumatkalla vieraassa pitäjässä… köyhiä olimme aina olleet, mutta kun isäsi kuoli, niin tuli loppu kaikesta… Kesäpäivänä, sinä olit silloin kolmen viikon vanha, kastamaton etkä missään vielä kirjoissa… silloin tuli kiusaaja… ja minä panin sinut pensaaseen kirkkotien viereen… Sitte riensin pois, aina etemmäksi ja etemmäksi poikkeematta mihinkään. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Alina… synnin lapsi on hän… Mutta hänet otettiin Isoontaloon… Se oli kyllä onni… mutta omantunnontuskat kalvoi minua hirmuisesti! Sitte sain kuulla sinun löydetyksi, ja luulin että kaikki oli hyvin… mutta joka kerta kuin näin tyttäreni, tuli tunnontuskat entiselleen ja ajattelin… kenties olisin voinut tehdä työtä pojan edestä. Mutta siitä en uskaltanut puhua kellenkään. Sitte tulit sinä Isoontaloon. Olin iloinen että sinä sait niin hyvän paikan. En koskaan, en koskaan, en koskaan tullut ajatelleeksi että te voisitte… että te… voi herra Jumala, herra Jumala! Ei kukaan ole teistä puhunut… se kävi niin sukkelaan… ja minä olin niin kipeä… kyllä olisin lähettänyt Reetan, mutta hänkin oli kipeä enkä uskaltanut sanoa mitä se oli… ja minä kurja, kirottu olento!" Ja taaskin heittäysi hän lattialle, puhuen sekavia sanoja ja tuijottaen rajusti ympärillensä.
Alina riensi nyt esiin, nosti onnettoman äitinsä vuoteelle ja koetteli puhua ystävällisiä, rauhoittavia sanoja hänelle.
"Pyydä papin tulemaan luokseni", kuiskasi sairas vihdoin.
Alina kiiruhti tupaan ja toimitti vapisevilla huulilla asiansa. Mutta kun pappi tuli vuoteelle, ei sairas jaksanut muuta sanoa kuin: "minä kadun, minä kadun." Pappi nojautui häneen päin ja sanoi juhlallisesti: "joka syntinsä tunnustaa ja niitä rukoilee anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut." Sairas puristi kätensä yhteen, liikutti hiljaa huuliansa ja kuoli. Pappi luki rukouksen hänelle ja sulki hänen silmänsä. Sitte kääntyi hän ympäri ja katseli nuorta äsken vihkimäänsä pariskuntaa. Morsian oli polvillansa nyyhkyttäen vuoteen vieressä ja mies istui kuin kivettynyt rahilla purren huuliansa ja puristellen käsiänsä. Kun kumpikaan ei näyttänyt olevan taipusa ilmoittamaan tahi kertomaan mitä oli tapahtunut, meni pappi taas hiljaa ulos.
Ananias istui sillä välin mykkänä ja liikkumatonna. Vihdoin nousi hän ylös, ojensi kätensä Alinalle ja sanoi: "nyt lähden. Kenties emme enää koskaan tapaan toisiamme täällä maassa, mutta lähteä minun pitää."
"Lähdetkö?" kysyi nuori morsian hiljaa.
"Niin, mitäs muuta voisin!" vastasi hän surullisesti. "Aviopari emme voi olla… ja kuinka on laitamme, emme voi sanoa… kellenkään ihmiselle. Minä menen Venäjälle työhön… jos jonkun kerran palaan takaisin… niin tapahtuu se vasta monen vuoden perästä… jolloin voimme tavata toisiamme… sisaruksina… Jumalan kirous…"
"Ananias, Ananias!" rukoili Alina itkien.
"No hyvä — Jumala sinua siunatkoon ijankaikkisesti ja tavatkaamme toisiamme taivaassa — hyvästi!"
Hän läksi vakavilla askeleilla aitasta.
Hääväki seisoi siellä täällä joukottain, toiset tuvassa toiset pihalla. Alakuloisuus oli tullut kaikille, kaikki kuiskailivat keskenänsä ja ihmettelivät minkätähden morsiuspari viipyi niin kauvan sairaan luona. Tehneekö hän kuolemaa? Miksi laahasi hän itsensä tänne kun hän oli niin kipeä? Hän on varmaankin hourauksissaan lähtenyt kotoaan. Nyt näkyi Ananias. He juoksivat hänen ympärillensä kysymään kuinka siellä sisällä oli laita, mutta hän meni heidän ohitsensa hiljaa katsoa tuijottaen alaspäin ja läksi pappilaan.
Se kerrottiin emännälle. Hän kiiruhti aittaan. Täällä istui Alina vaaleana kuumin, kuivin silmin äitinsä kuolinvuoteen vieressä.
"Missä on Ananias?" kysyi kasvatti-äiti.
"Poissa."
"Mitä sanot? Vastaa minulle? Eikö hän tule takaisin?"
"Ei!"
"Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä tämä merkitsee?"
Nuori vaimo katsoi ylös kasvatti-äitiinsä tuskallisella katsannolla. "En voi kertoa mitään… voi, älkää kysykö minulta!" rukoili hän. "Hän on mennyt… kenties ei hän tule koskaan takaisin… äitini, äitini, äitini!"
Isontalon emäntä riensi tupaan — hän ei ymmärtänyt mitään kaikesta tästä. Hän kertoi miehellensä ja papille mitä hän oli kuullut. Alina kutsuttiin sisään, mutta ei vastannut mitään muuta kuin mitä hän kasvatti-äidillensäkin oli sanonut. Vihdoin rukoili hän tuskallisesti: "älkää kysykö minulta — en kumminkaan voi vastata — antakaa minun mennä Ilolaan, jossa me tulemme asumaan, ja kenties — kenties tulee Ananias takaisin."
Täällä ei ollut mitään tekemistä. Vieraat istuivat hiljaa alakuloisina runsaan puolispöydän ympärillä, morsian oli vaalea ja mykkä, sulhanen oli mennyt tiehensä ja appimuori makasi kuolleena pihalla, ne oli surkeat häät. Heti puolisen jälkeen läksivät vieraat pois ja morsian vietiin Ilolaan, jossa kaikki jo oli järjestyksessä, kauniit myötäjäiset, arkut ja kaapit, heinät ladoissa, ruokatavarat aitoissa, eläimet laitumella, ja kelpo nuori piika seisoi punaposkisena ja iloisena eteisen ovella. Kun kiesirattaat ajoivat pihalle ja Alina katseli ympärillensä vastarakennetuita, iloisia huoneita, sanoi hän: "Ilola! Ei — Kova-kohtalo on oleva talon nimi, se sopii paremmin."
Useimpiin viikkoin ei puhuttu mistään muusta kuin tästä merkillisestä tapauksesta. Sitte unhotettiin se. Allina oli sillä välin muuttunut iloisesta, vallattomasta tytöstä vakaiseksi, ajattelevaiseksi vaimoksi. Hän otti luoksensa setänsä, köyhän, mutta kunnollisen ja ahkeran miehen, hoitamaan taloa yhdessä piijan ja renkipojan kanssa. Itse teki nuori emäntä työtä kuin orja auringon noususta sen laskuun. Mutta ei koskaan nähty häntä muiden ihmisten parissa, paitsi kirkossa. Niin kului viisitoista vuotta. Silloin palasi Ananias. Hän näytti ulkoapäin kuin hän olisi ollut 60 vuoden vanha mies, kymäräselkäinen ja harmaapäinen. Hiljaa astui hän tupaan kesäiltana, ja jäi sinne sitte olemaan. Setä jätti talon taaskin, ja Ananias otti itse talon hoitoonsa. Kaikki kävi heille hyvin, mutta kuten sanottu: suuri, toivoton suru painoi heitä kuin raskas musta pilvi. Renki ja piika kertoi, että isäntä ja emäntä aina puhelivat keskenänsä kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta että talossa oli kaikki hiljaa ja rauhallista. Jonakin päivänä tuli Alina kotia kylästä. Hän oli hyvin auttavainen kaikkia sairaita ja köyhiä kohtaan ja oli juuri nyt käynyt nuoren äidin luona joka oli kuollut ja jättänyt jälkeensä useimpia lapsia suurimpaan kurjuuteen. "Ajattelin", sanoi Alina arvelevaisesti, "jos me voisimme ottaa nuorimman luoksemme, siitä olisi apua isälle, ja me olemme rikkaita."
"Niin, ota vaan kernaasti", vastasi mies hiljaa. Niin tuli pikku Johannes uuteen kotiinsa. Ihmisten mielestä oli tällä pienellä pojalla ollut erinomaisen hyvä onni, sillä luultavasti oli hän perivä kasvattivanhempansa, joilla ei ollut omia lapsia. Kova-kohtalo oli talolla sillä välin nimi nyt vieläkin, mutta pieni kasvattipoika ei tietysti ajatellut surullista nimeä eikä edes tiennytkään että sitä ennen oli kutsuttu Ilolaksi. Kun Johanneksen ensi kerran piti käydä Herran Ehtoolliselle, sai hän seurata kasvattivanhempiansa kirkkoon. Jumalanpalveluksen loputtua, kun väki jo rupesi hajoilemaan teille ja poluille, seisoi mies ja vaimo sakastissa ja pyysivät päästä erityisesti papin pakeille. Ne olivat Ananias ja Alina. Ne olivat siellä kauvan aikaa, mutta kun he tulivat sieltä ulos, oli heidän kasvonsa ikäänkuin kirkastetut. He lankesivat vielä kerran polvilleen alttarin edessä tyhjässä kirkossa ja menivät sitte kotiinsa niin keveillä sydämillä ett'ei he 30 vuoteen olleet nähneet niin iloista päivää. Musta pilvi oli poistettu ja raskas kuorma oli kevennetty.
Kutsumaton vieras.
Syvimmän salomaan keskellä Evoisten kruununmetsää oli kerran pieni puutteenalainen mökki, jossa asui köyhä leski kahden pienen lapsensa kanssa. Kesällä oli tuvan päivänpuolella perunamaa ja vähäinen kolmikulmainen maakappale, johon oli kylvetty nauriita, mutta ympäristöllä oli korkea ja synkkä männikkö, ja maa oli peitetty kanervilla niin pitkältä kuin silmä kantoi. Mökin ainoasta pienestä akkunasta voitiin nähdä vähäinen järvi, jota ympäröitsi hetteiset, suokanervia ja karpaloita kasvavat rannat. Tässä eli köyhä leski yksinään lastensa kanssa kesänsä ja talvensa ja elätti itseänsä osaksi kehruulla ja kutomisella, osaksi leikkuulla ja heinänteolla kylissä ja suuremmissa taloissa. Äidin ollessa poissa, usein auringon noususta myöhään yöhön asti, olivat lapset yksinään kotona. He leikkivät talvella tuvassa, kesällä metsässä, poimivat karpaloita keväällä ja puolukoita syksyllä sekä olivat tyytyväisiä ja iloisia pieniä lapsia. Välistä sattui niin että äiti oli niin kauvan poissa, ett'ei hän voinut tulla kotia yöksi. Silloin sysäsi ymmärtäväinen pikku Leena teljen oven eteen pimeän tultua, sammutti valkean takasta ja ryömi ylös lämpimälle uunille pikku veljensä kanssa. Syötyänsä kovan leipäpalasensa, lukivat he iltarukouksensa ja nukkuivat rauhallisesti.
Sellaisena yönä, Leena taisi silloin olla kahdeksan ja Tuomas viiden vuoden vanha, heräsivät lapset kun ovi yht'äkkiä temmattiin auki ja kylmä tuulenpuuska hirveän rankkasateen kanssa ryntäsi sisään tähän pieneen tölliin. Peloissaan ja unentörryksissä nousivat he ylös ja tuijoittivat pimeyteen.
"Onko täällä yhtään ihmistä? Sytyttäkää heti valkea", huusi karkea ääni.
Leena ryömi vapisten alas ja kopeloi takan luo, jossa hän poron seasta pengoskeli ylös muutamia vielä hehkuvia hiiliä, puhalsi niihin ja muutamien lastujen sekä kuivien kanervien avulla sai hän valkian palamaan. Nyt katseli hän ympärillensä ja huomasi kauhistuksekseen, suurikasvuisen, parrakkaan vangin vaatteisiin puetun miehen seisovan keskellä lattiaa katsellen häntä karsailla silmäyksillä tuuheiden kulmakarvojen alta. Pikku tyttö pani laihat pienet sormensa ristiin ja katseli rukoilevan näköisenä vierasta. Hän oli juuri muutamia päiviä sitte kuullut äitinsä puhuvan että jokin vanki oli karannut Hämeenlinnan vankilasta, ja kun siihen aikaan oli hyvin tavallista, että rosvot ja karanneet vangit ottivat pakonsa näille salomaille, oli lapselle tuttuja kaikki historiat näistä onnettomista ja hän tunsi myöskin vankien vaatteiden ulkomuodon.
"No", sanoi vanki, "ota nyt heti tänne ruokaa äläkä seiso siinä ja ällistele, minä olen nälkäinen kuin susi ja syön sinut itsesi, jollet tuo esiin mitä parasta talossa on."