Leena nousi ylös penkille ja otti laudakolta alas pari leipäpalasta, kivivadin jossa oli muutamia kylmiä perunoita sekä vähän suoloja tuohisessa ja pani ne kaikki pöydälle.
"Onko tässä kaikki?" kiljui vieras hirveällä äänellä.
"On", vastasi pienokainen hiljaa.
Vanki katseli ympärillensä tupaan, etsi lautakon, lukitsemattoman kaapin, olet sängystä, mutta ei löytänyt mitään. "Eikö teillä ole aittaa?" kysyi hän epäileväisesti.
"Ei", vastasi tyttö. "Oli täällä tosin isän eläissä, mutta se oli niin vanha että se rymähti alas, ja äidillä ei ole ollut varaa rakentaa toista. Mutta äiti sanoo ett'ei sitä tarvitakaan, kun kaikki mitä meillä on mahtuu tähän tupaan."
Vieras oli istuutunut pöytään ja syödä hotkaisi tätä yksinkertaista ruokaa. "Missä on isäsi vaatteet?"
"Ne ovat aikoja sitte myödyt leivän tähden", vastasi lapsi yksinkertaisesti.
"Oletteko sitte niin köyhiä?"
"Olemme. Mutta äiti sanoo, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä hyvästä, jonka hän on meille antanut. Monta on joilla ei ole kattoa pään päällä, se meillä on kumminkin se. Ja äiti on terve, hän tekee työtä."
"Pane enemmän puita valkeaan, olen märkä kuin koira ja vilustunut. Miksi teillä vaan on paljaita pärtyjä ja risuja, vaikka asutte keskellä metsää?"
"Me asumme kruununmetsässä", vastasi tyttö viisastelevaisesti, "eikä meillä ole lupa ottaa muita kuin kuivia oksia ja pärtyä joka on kaatunut maahan."
"Ahaa, minä ymmärrän, asuuko metsävartija lähellä?" sanoi vanki rauhattomalla katsannolla.
"Ei, kaukana täältä, mutta äiti sanoo että Jumalan silmä näkee meidät."
Vanki heitti aran silmäyksen pienoisille, viattomille kasvoille hänen edessään. Tyttö näki kuinka leipäpalanen toisensa perästä katosi, ja kun kaikki oli lopussa, yksin suolatkin tuohisesta, purskahti hän katkeraan itkuun.
"Mikä nyt on?" kysyi vanki.
"Voi", nyyhkytti Leena, "itken sitä että kaikki ruoka on lopussa. Äiti luuli että sen piti riittää meille muutamiksi päiviksi, ja nyt mulla ei ole edes aamiaistakaan pikku Tuomaalle."
Tämä kävi vankiin niinkuin viimeinen leipäpala olisi tarttunut hänen kurkkuunsa, hän sanoi lempeämmällä äänellä kuin tähän asti: "lieneehän teillä perunoita tähän aikaan vuodesta?"
"Ei, ne paleltuivat, ja äiti on saanut aina jonkun kapan työstänsä.
"No hyvä", sanoi vanki ja otti kiiltävän hopearahan taskustansa, "tästä saat maksun ruu'asta. Tällä markalla voi äiti ostaa paljo enemmän kuin minä nyt olen syönyt tänä iltana. Se on viimeinen joka minulla on, mutta se on sama, löytyneehän rikkaampiakin taloja joista voin paremmalla omallatunnolla ottaa ilman edestä."
"Voi ei!" sanoi pikku tyttö ja pani kiiruusti hopearahan takaisin vangin käteen, "paljo ennemmin kuolemme nälkään ennenkuin otamme teidän viimeisen rahanne. Jumala ruokkii linnut taivaan alla, hän ei unhota meitäkään, ettekä te saa varastaa enää, hän ruokkii teidätkin, siitä olen vakuutettu."
Vahva vapisi tuon pikku tytön edessä. Nyt kohotti hän nyrkkiin puristetun kätensä, puisti sitä ja sanoi: "en enää varasta, vaikka kuolisinkin!" Sitte heittäysi hän penkille, peitti silmänsä käsillänsä ja purskahti koviin nyyhkytyksiin. Hämmästyneenä ja neuvottomana seisoi pikku Leena hänen edessänsä. Yht'äkkiä nousi vanki ylös, pani jykeän kätensä lapsen pään päälle \a sanoi vapisevalla äänellä: "sano terveisiä äidillesi päärosvolta Turvalta, sano myöskin hänelle, että jos hän voi opettaa teidät yhtä kunniallisiksi, ahkeroiksi ja Jumalaa pelkääväisiksi kuin hän itsekin on, niin… niin… ei hänen koskaan tarvitse nähdä poikaansa raudoissa ja vanginvaatteissa. Hyvästi!" Hän meni, mutta pysähtyi ovella, otti ylös särkyneen teljen, aukaisi naulan ja löi sen jälleen sisään. "Sulje nyt, lapseni", sanoi hän ystävällisesti, "ja nuku sitte Jumalan nimeen."
Uusia kummallisia tunteita liikkui miesraukan rinnassa, kun hän jälleen seisoi ulkona pimeällä yöllä jääkylmässä syksysateessa. Hän asettausi räystään alle ja nojausi seinää vasten ajatellaksensa mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Hän oli useampia vuorokausia harhaillut rahatonna metsissä ja salomailla, eksynyt suurissa sammalikoissa ja ollut vähällä hukkua suohon, nähnyt vilua ja nälkää sekä kärsinyt.
Hän oli ymmärtänyt ett'ei tässä viheliäisessä mökissä voinut olla rahoja, mutta hän oli kumminkin päättänyt sammuttaa edes nälkäänsä tässä ja hankkia itsellensä vaatteita voidakseen uskaltaa lähteä metsätietä asutuille seuduille. Silloin oli pikku lapsen viattomuus, luottamus ja vakaiset sanat valloittanut hänen paatuneen sydämensä, ja ajatukset köyhän äidin ahkeruudesta ja kärsivällisyydestä, Jumalan pelosta ja hyvistä opeista olivat syyttävänä omanatuntona hänen edessänsä, ja hirveä halu päästä varastamisesta ja murhaamisesta liikkui hänessä. Silloin kuuli hän selvästi pikku tytön äänen avonaisesta reijästä tuvan seinässä. "Tuomas, nukutko jo? Lukekaamme vielä kerran iltarukouksemme, niin emme ole niin peloissamme. Kiitos, hyvä Jumala, suojelemastasi hirmuisilta rosvoilta ja pahoilta ihmisiltä! Anna meille taaskin leipää äläkä anna meidän nälkään nääntyä! Siunaa tuota vankiraukkaa ja auta häntä pitämään lupaustansa, ruoki häntä niinkuin sinä ruokit profeeta Eliasta erämaassa." Sitte luki hän "isä meidän", ja kun hän tuli sanoihin: "anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollisillemme ja älä johdata meitä kiusaukseen", laskeusi pahantekijäraukka polvillensa, nojasi päänsä märkään maahan ja rukoili sydämensä pohjasta kyynelten virratessa hänen kasvoillensa, ei enää katkeria ja vihaisia kyyneliä niinkuin sisällä tuvassa, vaan lempeitä ja hyvääteleviä kuin kesäsade.
Seppä Kummallinen.
Syvärannan kylässä asui räätäli, jolla oli yksi ainoa poika, Johannes. Tämän olisi pitänyt oppia isän käsityöhön, mutta hänellä ei näyttänyt siihen olevan halua eikä taipumustakaan. Kummallinen poika oli hän, ja kylän kupparitiina oli ennustanut, että hänestä tulee jokin merkillinen. Hänen syntyessä, joka tapahtui kevättalvella, oli koko joukko ämmiä keräytynyt räätälin saunan ulkopuolelle, jossa he innokkaasti keskustelivat mitä olisi tehtävä, kun huhu kävi, että räätälin vaimo oli saanut kuolleena syntyneen pojan. Jutellessa yhtä ja toista täällä ulkona ja ehdoteltaissa milloin yhtä, milloin toista keinoa saadaksensa poikaa henkiin, liikkui monen uskoma ja taitava Kupparitiina sisällä tavallisella varmuudellaan ja otti mittojansa ja askeleitansa silmänräpähdystäkään epäilemättä. Pienessä rasiassansa, jossa hän säilytti kuppisarvensa, kuppiveitsensä, sekä kaikellaisia voiteita ja lääkkeitä, oli hänellä kappale liinavaatetta, jonka hän oli ottanut valekuolleen kääriliinoista. Siitä repäisi hän pienen kappaleen, sytytti sen palavassa kynttilässä, kastoi sen lampaanihrassa, ja mytistessään käyttämättömiä sanoja, piti hän tätä palavaa tilkkua lapsen nenän alla, joka katkerasta savusta alkoi heti tirskua ja heräsi eloon kimakasti parkuen. Heti sen perästä pestiin ja kapaloitiin pienokainen tarpeenmukaisesti, ja nyt avattiin vihdoin ovi, joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja uteliaat ämmät ryntäsivät sisään katsomaan ja onnea toivottamaan.
"No, eläähän se", sanoi muudan.
"Niin, miksi ei hän eläisi?" vastasi Kupparitiina terävästi ja katseli puhujaa kiiluvilla mustilla pienillä silmillään. "Kyllä hänestä mies tulee ja merkilliseksi mieheksi tuleekin hän, sanon minä."
"Merkilliseksi? kuinka niin? Mistä sen tiedätte?"
"Minä sen nyt vaan tiedän", vastasi Kupparitiina salakähmäisesti.
* * * * *
Kasvavasta pojasta odotettiinkin jotakin merkillistä, mutta ei mitään muuta voitu huomata, kuin että hän oli tavallista äänettömämpi ja hiljaisempi poika, joka, enimmäkseen käveli allapäin tai istui ryömyllään suurella kivellä tuvanseinän takana ja mietiskeli sekä piirusteli pöytiä ja penkkiä kaikellaisilla kuvilla. Katkismuksen oppi hän pian, ja saatuansa jonkin kirjan tai sanomalehden käteensä luki hän sen päästä päähän, mutta neula ei häntä miellyttänyt. Kun isä pani työtä hänen käteensä, neuloi hän niin nurin ja niin hitaasti kuin mahdollista, ja kun isä hetkeksi läksi ulos huoneesta, hyppäsi poika ulos akkunasta ja meni metsään tai kapusi rakkaille kivillensä, ojensi säärensä, ja pani leukansa niitä vastaan ja mietiskeli. Sekä kuria että nuhteita oli hän saanut runsaassa määrässä, mutta ei nekään tahtoneet auttaa. Jonakin päivänä kun isä taaskin oli riidellyt hänelle, sanoi poika:
"Ei se kelpaa mihinkään, isä, että te tahdotte minua räätäliksi, siksi en kumminkaan koskaan tule."
"Mikä sinusta sitte tulee, pöllöpää?" kysyi isä vihoissaan.
"En tiedä, mutta antakaa minun mennä kouluun ja — ja piirustaa, niin luulen että minusta tulee jokin kelvollinen."
"Jahaa, herraksi aijot tulla? ja katsella isääsi olkapääsi yli? Kas tässä on neula ja sormistin, ompele sisustin tähän hihaan taikka muutoin näytän sinulle missä herrasi istuu."
Poika puri hammasta, hän luuli olevansa melkein liian suuri itkemään ja istuutui kuuliaisena pöydälle. "Ja kumminkin pitää minusta tulla jokin", ajatteli hän itseksensä, kyynelten vastoin hänen tahtoansa tippuessa alas hänen työllensä.
Eräänä päivänä avasi vihdoin räätälinvaimo sydämensä Kupparitiinalle ja valitti pojan vastahakoisuutta.
"Ettekö voi lukea jotakin hänelle, että hän saisi paremman halun ammattiin taikka että edes hänen jäykkä mielensä tulisi taivutetuksi?"
"Josko minä voin!" huudahti Kupparitiina, "voisin saada koko kylän miehet, sekä vanhat että nuoret, räätäleiksi jos vaan tahtosin mutta…"
"No, herra Jumala, Tiina, no tehkää nyt taikojanne; te tiedätte ett'ei minulla paljo ole, mutta kyllä Kalle neuloo teidän topatun sielikkonne kaikkein ensiksi vaikka minä seisoisinkin hänen takanansa uuninluuta kädessä, eikä se maksa penniäkään teille."
"Nono, nono, anna nyt ihmisen puhua! Ensiksi on tiedustettava onko hän määrätty räätäliksi…"
"Määrätty?!…"
"Niin, ei kaikkein onni ole tulla räätäliksi — vaikka he kyllä olisivatkin hyviä miehiä. Meidän tulee ensin sitä katsastaa."
"Tule sitte meille", pyysi räätälin vaimo, "he ovat nyt molemmat lautamiehessä neulomassa."
Räätälinvaimo pani kahvipannun tulelle, ja Kupparitiina levitteli korttiansa pöydällä.
"Se on nyt niinkuin se on…" sanoi hän ajattelevaisesti, "täällä on musta mies tiellä sille asialle… voi käydä… mutta… mutta… huu, niin… niinkuin sanoin… jotakin on tiellä… Onko teillä täällä hänen vanhoja paitojansa?"
"On, tässä on yksi."
"Hyvä. Joko olette panneet selvikettä kahviin?"
"En."
"Kaatakaa sitte pisara tähän kuppiin. Onko täällä yhtään semmoista neulaa, jolla hän tavallisesti on neulonut?"
"On, tässä on yksi."
"Hyvä, anna nyt minun olla joku hetki rauhassa, ja sitte saamme nähdä."
Kupparitiina otti paidan, neulan ja kahvipannun ja sulkeutui pienen tuvan peräkammariin.
Hetken kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: "no, jollei hän nyt saa räätälihalua, niin ei hän saa sitä koskaan."
"Sepä oli nyt oikein hyvä, Tiinakulta, tule nyt ottamaan kuppi kahvia."
"Niin, kiitoksia, eipä tuo taida tehdäkään pahaa. Parastani olen koettanut, mutta edeltäkäsin sanon jo, että jotakin on tiellä joka on väkevämpi kuin minä. Jollei hänestä tule räätäli, niin se ei ole minun vikani, mutta sitte — tulee hänestä jokin muu."
* * * * *
Mikä nyt oli väkevämpi kuin Kupparitiina, ei ole koskaan saatu tietää, mutta varma on, ett'ei räätälihalu tahtonut tulla. Kun Johannes oli noin 15 vuoden vanha, hankki hän lupaa vanhemmiltansa päästäksensä kylän sepän oppiin. Isä, joka oli väsynyt ja ikävystynyt torumiseen ja varoittamiseen, suostui siihen, ja niin tuli Johanneksesta seppä. Se ei tosin ollut se josta hän oli uneksinut ja toivonut, mutta olihan se kumminkin parempi kuin räätäli, ajatteli poika. "Ja minusta kumminkin kerran vielä tulee jokin", ajatteli hän liehtoessaan paletta, takoessaan paljalla tahi kantaessaan hiiliä pajaan. Joutilaana ollessaan käveli hän kädet taskussa ja ajatteli niinkuin ennenkin taikka piirusteli kuvioita lautapalasiin, seiniin ja oviin. Oikeastaan ei mestari ollut oikein tyytyväinen oppipoikaansa. Poika oli köntys ja hajamielinen ja sitä paitsi oli hänellä kaikellaisia kummallisia ajatuksia. Muun muassa tahtoi hän aina panna koristuksia ja kaunistuksia yksinkertaisimpiinkin kaluihin, ja jollei hän niitä saanut tehdä, niin piti hänen kumminkin saada kirjoittaa niihin vuosiluku ja sepän nimimerkki kirvespohjaan tahi johonkin paikkaan auran sahroihin tai lapioon.
Jonakin iltana istui Johannes rikkinäisellä tynnyrillä pajan nurkassa ja katsoa tuijotti hehkoon ahjossa. Mestari oli lopettanut päivän työnsä ja mennyt tupaan. Johannes mietiskeli suruissaan kuten tavallisesti, millä tavalla hänestä "tulisi jokin." Äkkiä hyppäsi hän ylös: "Minä kokoon rahoja ja lähden Helsinkiin", huudahti hän suurella äänellä. "Siellä täytyy löytyä jokin keino minulle."
Tästä päivästä tuli hän ahkerammaksi ja tarkka-oppisemmaksi. Mestari voi vähitellen uskoa hänelle vaikeimpiakin töitä ja antoi hänen myöskin jonkun kerran laittaa niihin koristuksia vaikka sellaiset turhuudet naurattivat häntä. Johannes ei ollut koskaan uskonut kelienkään tulevaisuustuumiansa, mutia vuosi vuodelta työskenteli hän pannaksensa niitä toimeen. Rahoja oli hän tosin koonnut, mutta aina oli jotakin tiellä hänen Helsinkiin matkustamiselleen. Ja sitte meni myttyyn koko tuumat. Sepällä oli tytär, isokasvuinen, punatukkainen tyttö, joka reippaasti ja näppärästi hoiti isänsä taloutta ja oli yhtä taitava kangastuoleilla kuin voikirnun ja leipomapöydänkin ääressä. Johannes oli aina salaisesti ihaillut tuota kelpo tyttöä ja hiljaisella mielellä kärsinyt hänen pisto- ja pilkkasanojansa, sillä hänkään ei ymmärtänyt tätä uneksivaa, ihmeellistä poikaa enemmän kuin muutkaan kylässä. Vihdoin huomasi hän pitävänsä mennä naimisiin, ja Katriinan kanssa. Katriina oli tosin monta kertaa sekä kironnut hänen velttouttaan että nauranut hänen aatteilleen ja kummallisuuksilleen, mutta kuinka lienee ollutkaan, hän tunsi kumminkin itsensä vähän liikutetuksi nuoren sepän kainolta rakkaudelta ja antoi hänelle myöntäväisen vastauksen. Mestari murahteli vähän tästä asiasta. Hän ei ollut varma että Johannes voisi elättää vaimoa ja lapsia, mutta Katriina vakuutti ihan varmasti, että se kyllä kävi laatuun. Johannes oli tekevä työtä isän pajassa ja yhdessä hänen kanssansa, ja olihan koti valmis, sillä luonnollisesti asuisivat he isän luona. Niin antoi vanhus myönnytyksensä. Johanneksen vähäiset säästörahat menivät korean silkkihuivin ostoon morsiamelle ja uusiin vaatteisiin itsellensä sekä muutamiin sepän- ja talouskaluihin. Tosin huokasi hän puutteesta päästessään viimmeistä penniä, sillä nythän ei voinut tulla Helsinkiin matkustamisesta mitään, mutta olihan hänellä nyt Katriina, hänestä oli tuleva kunnollinen seppä eikä mikään muu. Vähän aikaa tyttären naimisen perästä kuoli vanha seppä, ja nuoret saivat periä niin hyvin pajan kaikkine kaluineen kuin tuvankin kaikkineen mitä siinä oli. Tämä oli oikein hyvä alku ja kunnollisempi mies olisi menestynyt oikein hyvin siinä, mutta Johannes oli taaskin ruvennut mietiskelemään. Vaimo nuhteli ja oli vihoissansa hänelle, talonpojat uhkasivat kääntyä jonkun muun sepän puoleen, kun he eivät koskaan saaneet takeitansa valmiiksi oikeaan aikaan, mutta ei mikään auttanut. Välistä, kun Katriina oli ollut liian suurisuinen ja pilkallinen, hiipi Johannes matkalle rikkinäiselle tynnörilleen pajassa ja ajatteli: "tyhmästi tein kun nain; nyt olisin voinut olla Helsingissä ja tulla joksikin."
Eräänä päivänä sanoi Katriina: "tässä asumme aivan maantien vieressä ja meillä voisi olla hyötyä matkustavaisistakin, kun vaan sinussa olisi miestä tekemään työtä, ja sinä voisit panna kyltin portillemme niinkuin kaupungeissakin on tapana pitää."
Tuo hyväluontoinen mies hymyili. Hän oli usein kuullut ihmisten kutsuvan itseänsä kummalliseksi, ja muutamien päivien kuluttua, ihmisten aamusella ruvetessa liikkumaan, näkivät he vasta maalatun kyltin sepän portilla. Siinä oli kirjoitettuna: "Seppä Kummallinen." Mies sekä nauroi sille että ihmetteli sitä, ja Katriina oli sekä pahoillaan että hämillään, mutta kyltti oli vaan paikallaan.
Jonakin kirkkaana ja kauniina kesäiltana seisoi Johannes alasimensa ääressä ja korjasi rikkinäistä lukkoa, sillä hän oli taitava kaikellaisissa hienommissakin teoksissa. Silloin pisti Kupparitiina päänsä ovenraosta ja sanoi mielissään: "no, nyt olen tuonut sinulle pojan."
Johannes jäi seisomaan lukko toisessa kädessä ja viila toisessa.
"Niin niin", pitkitti Kupparitiina, "tule vaan katsomaan häntä."
Johannes pani pois työkalunsa hyvin ajatuksissaan ja seurasi ämmää saunaan.
Aivan oikein. Siellä olikin pieni olento makaamassa pärevakassa, ja juuri kun nuori isä kumartui häntä katsomaan, avasi se parin suuria, mustia silmiänsä ja ojensi pientä laihaa nyrkkiänsä.
"Tässä on nyt oppipoikasi", nauroi Kupparitiina.
"Ei!" sanoi Johannes juhlallisesti, uusi ajatus juontui hänen mieleensä. "Seppä ei hänestä ole tuleva… jokin suuri pitää hänestä tulla."
"Kyllä kai, kyllä kai", sanoi Kupparitiina mairittelevaisesti, mutta lauteilta kuului pilkallinen ääni:
"Kumpahan hänestä vaan tulisi uuttera ja kelpomies, niin on sepänammatti yhtä hyvä kuin muukin."
"Se on aivan totta", myönsi Tiina, heti valmisna pitämään toisenkin puolta. "Mutta näetkös, Katriina, kummallista on tässä maailmassa, välistä tulee sepän pojasta suutari ja räätälin pojasta seppä, niinkuin Johanneksestakin."
"Niin, hänestä kun piti tulla jokin merkillinen", sanoi Katriina pilkallisesti, "Niinhän te, Tiina, edeltäpäin sanoitte."
"Niin sanoinkin, ja me saamme nähdä vielä. Kaikissa tapauksissa on hän nyt hyvä seppä ja hänellä on poika ..
"No, kylläminä pojantyöhön opetan, sen lupaan minä", sanoi Katriina jälkipainolla.
Tämän keskustelun aikana istui Johannes hiljaa pikku poikasen vuoteen vieressä ja ajatteli, kuinka tuo pikku käsi suureksi kasvettuaan piteli lyijypiirrintä ja kirjoituskynää, kuinka hän kävi koulua ja tuli suureksi mieheksi ja toteutti kaikki isän unelmat ja tulevaisuuden tuumat. Mutta siihen tarvitaan rahoja, ja nuori seppä riensi pajaansa semmoisella kiiruulla kuin näitä rahoja olisi jo tarvittu huomispäivänä. Hän teki työtä koko valoisan kesäisen yön, ja ihmiset sanoivat että "paholainen oli mennyt seppään", mutta yksi ja toinen ymmärtäväinen ihminen sanoi: "hänhän on nyt saanut pojan ja ajattelee sen vuoksi tästälähin tulla ahkerammaksi."
Siltä todellakin näytti. Nyt ei ollut aikaa mietiskelemisille. Palkeen liehdonta ja paljan pauke kuului päivät päästään pajasta, vieläpä välistä hyvin myöhään yölläkin, ja työtä oli yltäkyllin. Tähän aikaan rakennettiin suurta herrastaloa läheisyyteen, ja seppä Kummallinen, joka oli tullut tunnetussi hienoista ja kauniista takeistaan, sai valmistettavakseen koko joukon lukkoja, saranoita, ripoja, käsipuita ja satoja muita kaluja. Ihmiset puhuivat että Johanneksen olisi pitänyt tulla rikkaaksi kaikista näistä, mutta yhä kävi hän vanhoissa kuluneissa vaatteissaan, ja vaimo murisi, että hän sai niin vähän rahoja. Ei kukaan tiennyt mitään vähäisestä aarteesta, jonka hän oli kaivanut pajan nurkkaan ja joka oli aijottu pikku pojan koulunkäyntiä varten.
Pikku Pärttyli kasvoi isoksi. Hän oli mustakiharainen ja mustasilmäinen niinkuin isänsäkin sekä hiljainen ajattelevainen lapsi. Niinpiankuin hän kykeni omin voiminsa liikkumaan, ryömi hän nokisen kynnyksen yli pajaan ja istui siellä aivan hiljaa ja siivosti lattialla katsellen kipinöitä ahjosta ja leikitellen kuona- ja rautapalasten kanssa. Kun äidillä oli paljo tekemistä ja kun tämä toisinaan puhutteli pienokaista kovalla äänellä, meni se hiljaa lempeän, hiljaisen isänsä juokse ja näytti olevan hyvin tyytyväinen hänen seuraansa. Kuinka monta ajatusta oli tullut Johanneksen päähän hänen ahkerasti heiluttaessaan paljaansa, silloin tällöin heittäessään silmäyksen poikaansa! Pärttyli oli saanut veljen ja sisaren, molemmat pieniä valkotukkaisia, lihavia ja vallattomia mukuloita, mutta niitä näytti Johannes tuskin huomaavankaan. Hän eli ja teki työtä ainoastaan vanhimman poikansa eteen, hänen, josta "piti tulla jokin." Tosin täytyi hänen nyt, kun perhe oli tullut suuremmaksi, antaa enemmän rahoja vaimollensa, mutta aina löysi kumminkin osa tuloista tiensä kuoppaan pajan nurkassa.
Kuusvuotiaana osasi Pärttyli jo lukea selvästi kirjaa ja auttavasti kirjoitella kirjaimia. Voi kuinka ylpeä oli isä hänen taidostansa! Hänestä oli ihan varmaan tuleva jokin suuri.
Ei! — Hänen ratansa maassa tuli hyvin lyhyeksi, sillä ihminen päättää ja Jumala säätää. Kova kaulatauti teki hyvin äkkiä lopun kaikista toiveista, ja kolmen vuorokauden kuluttua makasi pikku Pärttyli kylmänä ja vaaleana arkussansa. Isäraukka seisoi äänetönnä ja murheissaan sen vieressä. Hautajaisten perästä otettuansa yllensä työnuttunsa ja mentyänsä pajaan, istuutui hän vanhan tynnörinsä päälle, peitti käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.
Kolme tai neljä pientä valkotukkaista tirkisti silloin tällöin ovelta, mutta vetäytyi taaskin peloissaan takaisin. Ne olivat hänen omia lapsiansa, mutta niistä hän ei välittänyt. Pärttylistähän piti jokin tulla, mutta nyt hän makasi haudan syvyydessä ja kaikki toiveet hänen kanssansa.
Katriina rupesi taaskin tulemaan huolelliseksi miehestänsä. Kaikki työhalu oli kadonnut. Vanhoja uhkauksia, että olisi muka muitakin seppiä, kuultiin taaskin lausuttavan, ja puute alkoi tulla tuntuvaksi kotona. Nuo neljä pientä suuta tarvitsivat ruokaa ja tulot olivat vähäiset. Vaimo torui ja itki, ja päiväksi tai kahdeksi voi Johannes ryhtyä taaskin työhön, mutta oikea työhalu oli poissa. Välistä, kun hätä pakoitti, meni Johannes pienelle kuopallensa pajan nurkkaan ja otti lapion käteensä kaivaaksensa aarrettansa ja antaaksensa siitä talouteen, mutta siihen ei hänellä kumminkaan ollut sydäntä.
Eräänä päivänä tuli hän pajaan ja jäi seisomaan uuden re'en eteen, jota hänen juuri piti raudoittaa.
"Kuka tätä on tehnyt!" huudahti hän kovalla äänellä ja tähysteli hiilellä tai nokisella sormella piirrettyjä kuvia maalaamattoman re'en perästä.
Ei kukaan vastannut, sillä paja oli tyhjä eikä Johannes huomannut pienokaista, joka vapisten oli ryöminyt vanhan tynnörin taakse ja nyt istui hiljaa kuin hiiri peläten isän vihaa. Seppä katseli tarkemmin kuvioita re'essä. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisesti piirrettyjä, mutta selvästi voitiin huomata, että ne olivat esittävinään pyöriä ja vääntiöitä sekä kaikellaisia maanviljelykseen kuuluvia tarviskaluja, joita Johanneksella nykyjään oli korjattavana. Hän kiiruhti tupaan.
"Onko kukaan ollut pajassa. Kuka on piirrellyt uuteen rekeen?" kysyi hän kivakasti.
Lapset, jotka luulivat isän olevan hyvin vihaisen, vaikenivat pelästyneinä ja seisoivat sormet suussa hänen edessänsä. Mutta vaimo vastasi vihaisesti: "no ei se nyt taida olla niin vaarallista, voihan ne pestä pois ja sitä paitsi kyllä kai se maalataankin."
Seppä meni takaisin pajaan. Silloin näki hän oman pienen poikansa, seitsenvuotiaan Simon, seisovan re'en edessä, kiivaasti syljeskelevän piirretyille kuville ja sitte koettavan pyyhkiä niitä pois pienellä nokisella paidallansa.
"Sinäkö näitä olet piirrellyt?" kysyi isä liikutetulla äänellä.
"Älkää lyökö minua!" rukoili poika itku silmissä, "koettelenhan minä pestä pois niitä."
"Mutta oletkos sinä ne piirtänyt?"
"Olen."
Onnellinen isä otti pikku poikansa syliinsä ja nosti hänet korkealle ylös. "Sinäkö se siis oletkin? — Sinä Jumalan avulla? Hyvä ett'en antanut pois aarretta."
Ja nyt "meni paholainen seppään toisen kerran", niinkuin ihmiset sanoivat. Johannes teki työtä reippaasti eikä hänen vaimonsa eikä suosittelijansa tarvinneet enää valittaa hänestä.
* * * * *
Viisitoista vuotta myöhemmin pysähtyi kyytirattaat seppä Kummallisen portin eteen. Nuori hienosti puettu herrasmies hyppäsi alas rattailta ja meni tupaan. Huhu levisi kuin kulovalkea pitkin kylää, että sepän poika, insinööri, oli tullut kotiin tervehtimään vanhempiansa. Heti kokoontui joukko uteliaita ämmiä ja lapsia kylän läpi kulkevalle tielle ja pihalle, ja rohkeimmat tunkeutuivat aina juhlatupaan asti.
Täällä näytti kaikki paljon paremmalta kuin entiseen aikaan. Aina paremmin ja paremmin oli käynyt seppä Kummalliselle. Hän oli puhdistanut vanhan tuvan, rakentanut huoneita lisäksi ja saanut suuremman pajan. Insinöörillä oli jo kauvan ollut oma huoneensa kotona ollessaan. Aika ajottain lähetti hän sekä rahoja että lahjoja vanhemmillensa ja sisaruksillensa.
Kun vanha isä istui punaiseksi maalatun pöydän ääressä juhlatuvassa ja tyytyväisenä katseli leveärintaista poikaansa, sen paksuja valkeita kiharoita ja iloisia sinisiä silmiä ja kuunteli, kuinka tämä vilkkaasti kertoili töistänsä Helsingissä, ulkomaanmatkastansa, johon hän oli saanut apurahoja, ja kun hän vähän väliä, selvittääksensä kertomuksiansa, piirusteli kaikellaisia summallisia kappaleita isällensä, silloin muisti Johannes hyvästi omat unelmansa ja toiveensa sekä ajatteli: "Jumala on saattanut kaikki hyvään päätökseen!"
Mutta vastapäätä porttia istui vanha Kupparitiina kynnyksellään auringon paisteessa ja kertoili naapureille, kuinka hän oli tiennyt kaikki edeltäpäin ja kuinka hän aina oli ennustanut että jokin suuri tulee sepän pojasta.
"Mutta sepästä itsestäänhän sinä sanoit tulevan jonkin merkillisen miehen", säisti muudan ämmä.
"Niin", vastasi Tiina sukkelasti, "toisinaan käy ennustus toiseen polveen, aina lapsiin ja lasten lapsiin. Mutta kyllä minä tiesin sen edeltäpäin."
Sunnuntai lauvantaina.
Talonpoika Mikko Syrjänen oli kunnollinen, uuttera ja toimellinen mies, mutta hänellä oli jäykkä ja itsepintainen luonto, joka teki, että hän niin hyvin kylässä kuin kotonakin oli enemmän pelätty kuin rakastettu. Hänellä ja hänen vaimollansa oli ollut koko lauma lapsia, joista vanhemmat kumminkin jo olivat naimisissa ja poismuuttaneet kotoa. Nyt hoiti hän taloa yhdessä vaimonsa ja renkien kanssa ja piti myöskin kahta nuorta tyttöänsä, joista toinen oli vielä melkein lapsi, sekä ainoata, kaksitoista vuotiasta poikaansa, kovassa työssä. Isännän ankaruus ja käskevä tapa oli tullut laajalta tunnetuksi ympäristöllä, ja sen vuoksi kerrottiin suurella hauskuudella, historiata, kuinka hän kerran oli tullut nöyryytetyksi, kun hän tahtoi pitää lauvantaita sunnuntaina.
Ukko Mikon oli eräänä päivänä kovasti kolottanut selkää ja hänen oli, niin vastenmielisesti kuin hän tahtoikin jättää tärkeän työnsä uudisviljelyksellä, kumminkin jäätävä sängyn omaksi. Tässä makasi hän hyvin kärsimättömänä, ähki ja puhki, torui lapsiansa ja potki alinomaa mustaa kanaa, joka oli tehnyt vuoteensa sängyn jalkopäähän, kunnes se kaakattaen lensi ylös ja juoksi pöydän alle, jossa se ärsytettynä ja peloitettuna vielä kauvan aikaa hääräsi edestakaisin kaakattaen ka, ka, katansa. Sillä välin oli lähetetty hakemaan Kupparitiina, ja kiitos hänen taitavalle hieromisellensa, sillä isäntä nukkui iltapuoleen ja heräsi seuraavana aamuna hyvin kerkeänä ja reippaana.
"Hän on yhtä taitava kuin kaupungin lääkärikin, tuo Tiina", sanoi Mikko, mielissään voimallisia käsiään kattoa kohti oikoessaan ja haukotellessaan, "mutta paljo parempi on olla tekemisessä hänen kanssansa, sillä kaupungin lääkärille pitää olla rahat paikalla näppiin, vaikk'ei hän muuta tekisi kuin katsoisi jonkun kieltä, ja sitte pitää hänen kirjoitella paperilappuja, ja niiden kanssa juosta sitte apteekkiin ja taaskin tarvitaan rahoja. Nyt tulee sinun, Leena, pitää eukkoa hyvänä, sillä todellakin on hän tällä kertaa tehnyt minulle suuren palveluksen."
"Hän on jo saanut kahvia tänä aamuna", vastasi vaimo, "ja kohta on aamiainen valmis."
"Niin, niin, mutta sitä paitsi pitää sinun antaa hänelle kappale sianlihaa ja pari kappaa perunoita."
"Hän saa."
Tiinan aikoessa aamiaisen perästä lähteä kotiinsa, sanoi isäntä:
"Kiitoksia nyt hyvästä hoidostasi, Tiina, olen terve ja se oli hyvä, sillä työt tuolla niityllä olivat tärkeät saada pois tieltä ennenkuin lunta tulee."
"Jumalalle kiitos siitä, isäntä", vastasi Tiina ja nyykisti polviansa, "pitäkää kumminkin vaaria, ett'ei se tule takaisin. Ei ole hyvä juoda kylmää vettä tuolla ulkona, ollessanne hiestynyt ja hengästynyt, vaan käskekää rengin ottaa kaljaa mukaan ja sitte…" Nyt lähestyi Tiina isäntää ja sanoi hiukan alennetulla äänellä: "pitäkää sen käden kinnasta nurin, jossa pidätte kassaraa."
Syrjänen lupasi sen ja sanoi: "Leena antaa sinulle vähän evästä matkaasi, ja jos tarvitset hevosta kirkkoon huommenna, niin tule vaan tänne."
Tiina näytti ensin vähän kummastuneelta, sillä tänäpänä oli perjantai, mutta toimeutui heti, kiitti nyökäyttäen polviansa eikä sanonut aikovansa kirkkoon huomenna. Hän varoi tarkasti muistuttamasta että huomenna oli lauvantai, sillä hän tiesi hyvin, että Mikko Syrjänen ei pitänyt hyvänä vastaansanomisista, sen vuoksi nyökäytti hän polviansa vielä kerran, antoi isännälle kättä ja meni ulos pihalle, jossa emäntä kohtasi hänet kantaen luvattuja lahjoja, sianlihaa ja perunoita.
Kun isäntä puolenpäivän rinnassa kulki kodan ohitse, jossa emäntä pesi puuastioita, sanoi hän ankarasti: "miksi saunan uunissa ei ole jo tulta, aijotko tarjota meille 'kylmääkylpyä' tänä päivänä?"
"En aikonut lämmittääkään saunaa tänä päivänä", sanoi vaimonsa hiljaa.
"Eikö! No, onko Mikko Syrjänen nyt tullut niin köyhäksi, ett'ei hänellä ole varaa kustantaa itsellensä kylpyä lauvantaina, tahi ehkä sinä vaan pelkäätkin vaivaasi."
"Mutta isä, perjantaihan tänään on", säisti vaimo ihmetellen.
"Lauvantai nyt on", huusi miehensä vihoissaan, "ja toimita itsesi pian saunaan. Ei maksa vaivaa vastustaa minua." Sitä tietänsä hän meni.
Emäntä jätti heti työnsä ja teki kiiruusti valkean saunan uuniin. "Mikko ei ole tottunut olemaan työttä kokonaista päivää", sanoi hän itsekseen, "ja eilinen päivä oli sen vuoksi niin pitkä kuin kaksi."
Heti sen perästä tuli nuorin tytär Inka etsimään äitiä. "Jahaa, sinä lämmität saunaa, äiti", huudahti hän iloissaan, "sepä on hauskaa, mutta minkätähden perjantaina?"
"Isä tahtoo", vastasi äiti levollisesti pitemmittä selityksittä.
Nämä sanat, "isä tahtoo", olivat olleet tunnussanana tässä talossa koko hänen avioliittonsa aikana, joka nyt oli kestänyt 25 vuotia. Hän oli heti alussa huomannut, että ainoa keino rauhan säilyttämiseen oli peräänantaminen ja kaikki lapsensa oli hän opettanut vastustamatta tottelemaan isäänsä. Palvelijat, jotka näkivät emännän hiljaa ja nurisematta ojentautuvan isännän toisinaan hyvin luonnottomien vaatimusten mukaan, tekivät tietämättänsä samalla tapaa, vaikka he eivät kauvan jaksaneet sitä kestää, vaan tavallisesti vuoden kuluttua jättivät palveluksensa. Mutta emäntä ei voinut jättää paikkaansa, sillä hän oli luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä ja hänellä oli yhdeksän lasta hoidettavana ja usein kyllä niiden suojelemista isän ankaruudelta. Lempeässä mielessään ajatteli kumminkin tämä hyvä vaimo: "hän on raitis, uuttera ja rehellinen. Voinhan minä olla tyytyväinen, kun hän niin hyvin pitää huolta minusta ja lapsista eikä tee kellenkään ihmiselle väärin ahneudella tai petoksella."
Tänä samana päivänä, josta nyt olemme puhuneet, meni isäntä ruokalepojen aikana karjakartanolle ja talliin katselemaan oliko kaikki niinkuin piti olla. Hän tirkisti myöskin pieneen heinälatoon pihalla ja huomasi sen olevan melkein tyhjän.
"Matti!" huusi hän jykeällä äänellä.
Renki, joka juuri seisoi portailta ja veteli savuja piipustansa, vastasi: "täällä olen."
"Tule tänne! Enkö minä sanonut sinulle, lurjus, että sinun tänä päivänä piti hakea heiniä metsäladosta, kun heinävarasto täällä kotona ei piisaa sunnuntain yli? Nyt tulee heti pimeä ja lato on vielä tyhjä."
"Isäntä käski minun hakea heiniä lauvantaina", vastasi renki.
"Mikäs sitte tänäpäivänä on?" ärjäsi isäntä.
"Perjantai", vastasi renki ihmeissään, mutta samalla sai hän korvapuustin, joka pani hänet horjumaan.
"Kyllä minä opetan sinua vastustamaan isäntääsi", sanoi Mikko, "valjasta hevonen ja mene metsäladolle."
Rengin silmät iskivät tulta, mutta hän oli vielä nuori poika ja sen vuoksi painoi hän lakkiaan syvempään ja meni talliin, jossa hän jokseenkin säälimättömästi kohteli hevoista ja tempasi heinähäkin suojuksesta niin että sen saumat ritisivät. Mennessään sitte sytyttämään piippuansa kodasta, näki hän valkean saunan uunista ja emännän levittävän olkia lauteille.
"Jahaa, emäntä lämmittää saunaa tänäpänä", sanoi hän, "onko isäntä vielä kipeänä?"
"Ei", vastasi emäntä vitkaan, "mutta hän tahtoo nyt kumminkin kylpyä."
Renki huomasi heti, että isäntä yhä edelleenkin luuli olevan lauvantain ja hän hymyili itseksensä, samalla kumminkin surkutellessaan emäntää tuon pahanilkisen miehen tähden. Hän pani pois piippunsa ja kantoi suuren sylyyksellisensä hyviä koivusia halkoja ja pani ne saunan kiukaan viereen ja meni sitte vihellellen tiehensä. Emännän hiljainen ja ystävällinen olento oli kokonaan karkoittanut hänen pahan luontonsa.
"Sama minulle", ajatteli Matti mennessään röykkyläistä metsätietä ladolle, "sama minulle on. Kyllä kai minä voin hakea heiniä yhtä hyvin tänäpäivänä kuin huomennakin, mutta enemmän hyötyä olisi hänellä kumminkin ollut minusta niityllä. Ja sauna! Ha-ha!"
Nyt sai hevoinen läiskäyksen, ja Matti rupesi laulamaan:
"Jos tänäpäin olis lauvantak'ja huomen' olis pyhä,Niin saisin kultani kohdataJa mielen' olis hyvä."
Jälkeen puolisen avasi emäntä tuvan ovea ja käski vanhimman tyttärensä tulemaan kantamaan vettä saunaan.
Tyttö istui kangastuolilla ja vastasi vähän vihaisesti: "mikä perjantaikylpy nyt on? Ajattelin saada matot valmiiksi tänään!"
Isä, joka oli tullut sisään hakemaan kassaratansa ja taaskin lähtemään työhönsä, kuuli tämän ja jäi pitämään kiinni ovenrivasta. "Mitä sinä uskallat jupista? Pidä suusi kiinni ja tee niinkuin äitisi käskee." Sitte meni hän ulos ja paiskasi ovea mutistessaan: "luulen kaikkien ihmisten olevan hulluja tänäpaivänä."
Niin tottunut oli tämä itsepintainen mies itsellään pitämään oikeutta, ett'ei hän edes ajatellutkaan erehtyvänsä. Sitä paitsi oli hän nyt niin kiintynyt tärkeään työhönsä, joka hänen olisi pitänyt saada lopetetuksi tänäpäivänä, että hän unhotti kaikki vihastumiset.
Seuraavana aamuna nousi isäntä ylös tavallista myöhemmin, niinkuin hänen tapansa oli sunnuntaisin, puki päällensä pyhävaatteet ja istuutui pöydän päähän, polttaen levollisesti piippuansa veistelemisen sijasta, kuten hänen tapansa muutoin oli tehdä pimeinä aamuina syksyllä ja talvella. Emäntä, joka huomasi sunnuntain pitävän olla tänäpaivänä, koska eilen oli lauvantai, antoi kieltävän merkin Ingalle, joka unisena ja kampaamattomana aikoi ottaa esille sukanneuleensa. Inka, pysähtyi keskellä haukottelemistaan ja tähysteli hämmästyneenä äitiänsä. Mutta tämä katsoi sopivan tilaisuuden, mennessään maitorainnin kanssa hänen ohitsensa, kuiskata:
"Etkö huomaa, isä luulee että tänään on sunnuntai? Kampaa ja pese itsesi ja lakaise tupa puhtaaksi ja katso että kahvipannu kiehuu."
Äidin ja vanhemman tyttären tehtyä aamu-askareensa karjakartanolla ja kodassa, puhdistivat hekin itsensä ja istuutuivat tupaan aivan joutilaina niinkuin sunnuntai-aamuna ainakin. Matti, joka oli ollut tallissa hoitamassa hevoisia, tuli juuri tupaan kysymään töitä, mutta nähtyänsä värttinät syrjähän sysätyksi, tuvan lakaistuksi, ihmiset pyhävaatteissaan ja isännän lukevan virsikirjaansa, ymmärsi hän heti kuinka asian laita oli. Veitikkamainen nauru vetäytyi hänen kasvoillensa, mutta heti sen perästä pyysi hän hyvin vakaisena pesuastiata ja saippuapalasta Ingalta. Tyttö, joka oli sekä hämillään että harmissaan tästä naurettavasta sunnuntaista, antoi hänelle pyytämänsä, mutta kun hän samalla tuli katsahtamaan rengin silmiin, joista taaskin lystillinen nauru ilmaisi, purskahti hänkin hiljaiseen nauruun ja juoksi sukkelaan eteiseen, ett'ei isä huomaisi hänen iloisuuttaan.
Vähä myöhemmin jälkeen puolenpäivän tuli yksi naiduista tyttäristä, joka asui lähellä, jollekin asialle äidin luokse. Hän oli tietysti arkipäiväisessä puvussaan ja laski, tervehdittyänsä pienen hyvin lauvantakimaiseen paitaan puetun poikansa lattialle, johon pienokainen jäi seisomaan likainen sormi suussa.
"Eikö äitisi ole kylvettänyt sinua eilen ja antanut sinulle puhdasta paitaa?" kysyi vaari nostaen päätänsä virsikirjasta.
Naineella tyttärellä oli jotakin tulemassa huulilta, että muka nyt oli lauvantai eikä siis ollut niin kummallista jos oli vähän likainenkin, mutta äidin silmäyksistä ja sisaren viittauksista tuli hän tarkkaavaiseksi, ja katsasteltuansa ympärilleen tuvassa ja nähtyänsä isän virsikirjan ja juhlavaatteet, huomasi hän että jotakin outoa oli tapahtunut. Hyvin tuntien isän ankaruuden ja yksipäisyyden, vaikeni hän ja vilkutti ainoastaan äitiä tuvan nurkkaan, jossa hän kuiskuttaen pyysi lainata karttoja ja samalla kysyi myöskin mitä se merkitsi, että he viettivät pyhäpäivää lauvantaina.
"Luulin isän olevan uudisviljelyksellään", sanoi hän vihdoin.
"Niinhän se on", sanoi äiti, hänkin vähän hämillään tästä erhetyksestä, "mutta isä oli kipeänä yhden päivän ja se varmaankin tuntui hänestä niin pitkältä kuin kaksi, ja nyt luulee hän olevan sunnuntain tänäpäivänä. Tiedäthän, ett'ei maksa vaivaa häntä vastustaa. Herra Jumala, voimmehan nyt juuri levätäkin yhden päivän, eihän siitä mitään vahinkoa tule, ja työt lopetettiin niityllä jo eilen."
"Entäs huomenna?" kysyi tytär, "ette suinkaan voi tehdä työtä sunnuntaina?"
"No, huomenna saamme nähdä, ehkä isä sitte huomaa…"
Hän ei kerinnyt lopettaa ajatustansa, sillä isäntä sanoi hämmästyneenä; "mikäs nyt papilla on, kun kirkkoaikana on ulkona matkustamassa?"
Kaikki riensivät akkunaan. Aivan oikein. Ajokalut oli portaiden edessä, ja niistä nousi seurakunnan pastori, nähtävästi aikovana tupaan. Emäntä kiiruhti puhaltamaan hiilosta takassa ja panemaan muutamia tikkuja ja kolikoita siihen. Inka lähetettiin hakemaan vettä kahvipannuun ja naimisessa olema sisar puhdisti pikku poikansa nenää muistuttaen häntä antamaan kauniisti kättä papille, kun tämä tuli häntä tervehtimään. Pastori astui sisään, tervehti ystävällisesti kaikkia, ja istuutui sitte esiintuodulle tuolille.
"Minä tulen sairaan luota täältä läheltä", sanoi hän, "ja aijoin poiketa teidän luonanne, Syrjänen, puhumaan siitä ruotulaismuorista, josta te viimeksi kerroitte. — Oikein ilahuttavaa on", pitkitti pastori katsellen mielissään ympärilleen tuvassa, "tulla näin järjestettyyn ja hupaiseen kotiin kun tämä on."
Ukko Syrjänen aikoi muistuttaa, että kumminkin sunnuntaiksi tavallisesti köyhemmässäkin kodissa koetellaan laittaa kaikkia siistiksi, jolloin kaikki työt voidaan sysätä syrjään, mutta hän oli niin hämmästyksissään nähdessään seurakunnan ainoan papin matkalla keskellä kirkkoaikaa, niin ett'ei hän osannut sanoa sanaakaan. Pikainen erhetys ett'ei tänään ollut sunnuntai lensi myöskin hänen aivojensa läpi ja sai veren hehkumaan hänen poskillansa, muistaissansa kuinka hän eilen oli pakoittanut koko talonväen pitämään sitä päivää lauvantaina.
"Sanotaan", jatkoi pastori puhettansa, "ett'ei talonpojilla suurimmassa osassa Hämettä ole oikein siistejä ja kunnollisia huoneita, mutta hupaista on nähdä poikkeuksia olevan."
Emäntä, joka osaksi tiesi ett'ei hänen huoneensa tavallisesti likimainkaan ollut siisti ja tunsi että tämä oli ansaitsematonta kiitosta, osaksi pelkäsi miehensä lausuvan jotakin josta pappi huomaisi päivän erhetyksen, seisoi allapäin keskellä permantoa eikä tiennyt mitä vastata, vihdoin sanoi hän:
"Missä on vaan yksi huone, jossa täytyy tehdä kaikki työt, niin ei sitä aina voi pitää niin siistinä."
"Se on totta", myönsi pastori, "mutta suuri eroitus on kumminkin huoneella jota jokapäivä puhdistetaan ja huoneella joka koko viikon on samallaisessa siivossa. Näen virsikirjan pöydällä. Minua ilahuttaa, että te alotatte päivänne Jumalan sanalla. Jokaisen perheenisän tulisi ottaa esimerkkiä teistä ja väellensä lukea virrenvärssy tai lyhyt rukous joka aamu. Sillä olisi suuri siunaus myötänsä, eikä siihen menisi aikaa kuin muutamia minuuttia."
Emäntä kuuli nyt kahvipannun kiehuvan yli ja riensi sen vuoksi uunin eteen. Inka ja Henriika juoksivat edestakaisin aitan ja tuvan, pöydän ja kaapin väliä hakemassa kermaa, hakkaamassa sokuria ja asettelemassa kuppia, naimisessa olevan tyttären juostessa kotoaan hakemassa vehnäistä, kun kotitalossa ei ollut.
Juotuansa kahvit ja keskusteltuansa isännän kanssa asiasta, matkusti pastori pois. Mutta nyt tuli tuskallinen hetki talon väestölle. Ei edes nuorisokaan uskaltanut nauraa. Matti seisoi selin huoneesen, pani piippuunsa. Inka rupesi kampaamaan pikku veljensä päätä, ja Henriika meni ulos saattamaan vanhempaa sisartansa joka, kartat saatuansa, läksi kiiruusti kotiinsa, peläten oikeata ukkosenilmaa, kun isä huomasi erhetyksensä ja soimauksilla kohtelisi talonväkeänsä niinkuin hän tavallisesti teki vihaiseksi tultuaan. Emäntä avasi vaatearkkunsa ja oli etsivinänsä jotakin, hänkin odotti myrskyä. Isäntä istui äänetönnä ja allapäin pöydän ääressä. Sellaista nöyryytystä ei hän elinpäivinänsä ollut saanut kokea. Liian ylpeä oli hän sanoilla tunnustamaan erhetystänsä, mutta tavattoman sävyisellä äänellä käski hän Matin valjastamaan nuoremman hevosen, hän muka lähtisi kauppiaan luo kirkonkylään jolla oli lypsylehmä myötävänä. Suuttuessaan ajokaluille, sanoi hän:
"Voit hakata loput niistä havuista joita viikolla toit ja mene sitte seppään toisen hevosen kanssa, se on kengitettävä."
Matti kumarsi hyvin totisena niinkuin ei olisi ikinä alkanut päiväänsä sunnuntaina, mutta kun ei isäntää enää näkynyt, avasi hän leveän suunsa sydämelliseen nauruun ja läksi sitte työhönsä. "Turhaan pesinkin itseni", sanoi hän, "mutta samapa se, kiittihän pappi puhtautta." Ja sitte nauroi hän taas.
Sisällä surisivat rukit ja Henriika kutoa helskytti kangasta, iloiten kaunisjuovaisista matoista, jotka hän huomenna sai levittää permannolle pikku kammariin tuvan perässä. Emäntä ei virkkanut sen enempää isän erhetyksestä, mutta jälestä puolenpäivän rupesi hän molempien tyttöjen kanssa pesemään ja puhdistamaan sekä tupaa että kammaria, viemään pois kaikkia tarpeettomia kaluja, romuja ja rikkinäistä astioita, likaisia vaatteita ja tyhjiä vakkoja. Pastorin ansaitsematon kiitos oli tehnyt häneen hyvän vaikutuksen, ja hänelle tuli tarvis koettaa eikö kävisi laatuun pitää kotia siistimpänä.
Kun isäntä sitte iltasella tuli kotia, huomasi hän saunan vielä kerran lämmitetyksi, havut hakatuksi hevosen kengitetyksi, tuvan niin siistiksi ja puhdistetuksi kuin se muutoin oli ainoastaan suuriksi juhliksi laitettu ja hyvän kauraryynipuuron höyryävän vadissa pöydällä, tunsi hän hiljaisen mielihyvän virtaavan koko olentonsa läpi, ja ensi kerran 25 vuoden kuluessa liikkui hänessä tunnustamisen ja kiitollisuuden tunne hiljaista hyvää emäntää kohtaan, joka niin kauvan oli ollut hänen kuuliainen orjattarensa.
Mutta historia lauvantai-sunnuntaista levisi yht'äkkiä paikkakunnalla. Matti ei voinut olla sitä kertomatta tuttavillensa, ja jokainen joka tunsi Mikko Syrjäsen, piti sitä oivallisena rangaistuksena hänen itsepäisyydelleen ja vallanhimolleen.
Kaksi hyvää asiaa oli sen ohessa tämä merkillinen sunnuntai aikaansaanut. Syrjäsen tupa oli varmaankin siitä päivästä saanut komeamman näyn ja isäntä sävyisemmän tavan perheväkeänsä kohtaan.
Semmoinen oli se historia.
Anna-Liisa.
"Vähän päällä olit sinä uskollinen."
Math. 25:21.
Anna-Liisa oli majatalon piika. Se ei ole juuri korkea tahi ylhäinen paikka tässä maailmassa eikä se ole niin kadehdittavakaan, mutta siinäkin on velvollisuuksia, joita voi täyttää hyvin tai huonosti, ja silläkin alalla voi toimittaa jotakin jos tahtoo. Anna-Liisa oli itse ansainnut leipänsä melkein siitä asti kun käymään kykeni. Ensin kerjäläisenä, sitte paimentyttönä ja lastenpiikana, ja seitsentoista vuotiaana tuli hän Kaukolan majataloon, johon johon hän sitte jäi moneksi vuodeksi, sillä hän sanoi pääasian olevan olla työtä ja sama minkälaista työtä, kunhan se vaan oli kunniallista. Ei hänellä ollut niinkään hyvät päivät, mutta Anna-Liisa ajatteli että "jonkun pitää olla majatalonkin piikana, ja silloinhan hän voi olla yhtä hyvin sinä kuin joku muukin." Hän olikin tyttö, jota ei kukaan emäntä päästänyt luotaan, jos vaan hän itse tahtoi jäädä. Hän oli vahva ja terve, ahkera ja väsymätön, niin kunniallinen kuin kulta ja niin kärsivällinen ja hyväluontoinen kuin vaan voitiin toivoa. Hänellä oli raskas työ päivällä ja hyvin vähän lepoa yöllä. Alinomaa häntä huudettiin ja lähetettiin, välistä piti hänen leipoa, välistä keittää juomaa, välistä jouduttaa kahvia matkustavaisille, välistä hankkia kyytihevosta. Ja kun hän ehtoolla oli kerinnyt nukkua paraimpaan uneen, niin kolkutettiin oveen. Silloin täytyi hänen nousta ylös, sytyttää päre ja avata ovi, sytyttää kynttilä ja etsiä päiväkirja. Mutta ei tässä vielä ollut kaikki. Välistä, kun oli sateinen syysyö ja kylmä talvi-ilta, tahtoi matkustavainen saada ryypyn vahvistuksekseen tahi vähän ruokaa taikka tulennoksen, ja kauvan aikaa viipyi ennen kuin hän taas matkusti. Kun Anna-Liisa sitte taas, viluisena ja unisena, etsi kovan olkivuoteensa ja mielihyvissään veti nahkaiset päällensä, voi tapahtua että kaksi tai kolme rekeä ajoi pihaan. Niissä oli ehkä vanhoja, käheitä herroja jotka tahtoivat totia, viluisia rouvasihmisiä jotka tarvitsivat tulennoksia ja koko joukko unisia, kärtysiä lapsia, joille oli laitettava vuode, ja kaikki piti tapahtua heti. Yksi tahtoi pesuvettä, toinen voileipää, yksi pyysi kynttilätä ja toinen papyrossia. Kello oli jo kaksitoista ja yksi, ennenkuin kaikki pääsivät levolle ja ennenkuin tuo väsynyt tyttö pääsi lepäämään.
Majatalo oli aivan lähellä kirkkoa, ja usein kyllä sunnuntaina sai siis Anna-Liisa tilaisuuden pistäytyä sinne, jos ei kauvemmaksi aikaa niin kumminkin saarna-ajaksi, mutta yhtä usein tapahtui myöskin, että hän oli niin kiinnitetty herrojen passaamiseen, ett'ei hänellä ollut aikaa mennä Jumalan huoneeseen. Silloin piti hän varalla ensimäisen joutohetken jonka hän sai ja hiipi huomaamatta pikku kammariin saunan perässä, jonne hän voi kuulla virrenveisuun kirkosta ja jossa hänellä, arkussansa, oli virsikirjansa ja katkismuksensa samoinkuin muutkin tavaransa. Ensin luki hän aamuvirren, sitte päivän evangelion ja muutamia kirkkorukouksia, ja lopuksi jonkun kappaleen katkismuksesta. Kun tämä oli tehty, otti hän käsiin vanhoja sanomalehtiä, joita matkustavaisilta oli jäänyt vierashuoneisiin. Näissä oli voi- ja sianlihapilkkuja tai haisivat ne silliltä, sillä ne olivat olleet eväsvakoissa, mutta toisinaan olivat ne vielä puhtaita ja uusia. Näitä luki köyhä tyttö ahkerasti. Sellaiset vähäiset hetket saunakammarissa olivat Anna-Liisan ainoa ilo viikon ajalla ja ikäänkuin antoivat hänelle uusia voimia uudestaan alkamaan paljotöistä elämäänsä.
Joku hänen tuttavansa herrastalon neitsy oli kerran sanonut: "en minkään edestä maailmassa tahtoisi olla piikana majatalossa. Ensiksi on se niin orjallista elämää ja toiseksi ei niistä moni ole kunniallinen."
Anna-Liisa suuttui harvoin, mutta nyt tuli hän vihaiseksi ja sanoi: "kunniallinen — moni kunniallinen! Katso vaan että herrastalon neitsyet vastustavat kiusauksiansa, kyllä minä omistani pidän huolen."
Ja tohellakaan ei ollut yhtään vakavampaa ja kunniallisempaa tyttöä koko pitäjässä.
Oli aika, jolloin Anna-Liisakin oli ajattelematon tyttö, joka töintuskin teki mikä hänen oli täytymys, mutta ei enempää, ja joka ajatteli enimmän itseänsä ja omaa huviansa. Se oli vanhan papin aikana. Hänellä oli pitkät saarnat täynnä kauniita sanoja ja värssyjä, mutta ne ei auttaneet paljo Anna-Liisaa, sillä hän nukkui tavallisesti heti alussa, väsyneenä vaivaloisesta työstänsä ja vähäisestä makuustansa. Mutta sitte tuli uusi pappi pitäjään. Hän oli vielä nuori eikä hänen saarnansa olleet hyvin pitkiä, mutta kummallista oli kuinka ne voivat pitää ihmiset valveilla. Anna-Liisa oli hyvin taitamaton, tyttö raukka, mutta kaksi lausetta uudelta papilta oli tehnyt häneen erittäin syvän vaikutuksen.
Jonakin päivänä oli hän puhunut kristityn velvollisuuksista ja uskon hedelmistä, ja kuinka jokaisella on tilaisuus tehdä hyvää lähimmäisellensä, sekä täyttää velvollisuuksiansa enemmän tai vähemmän, kun hän vaan ottaa niistä vaarin. Anna-Liisa ajatteli: "niin tuo voi olla muille, tuo, mutta ei minulle, tälläiselle köyhälle kyytihevoselle kuin minä olen. Minunhan täytyy mennä sinne minne lähetetään." Samassa sanoi pappi: ei mikään paikka maailmassa ole niin vähäinen, ett'ei nämät sanat soveltuisi joka kristittyyn.Köyhinkin palvelija on saanut leiviskänsä hoidettavaksi ja hänen täytyy kerran tehdä tili siitä.
Toinen muistettava sana jonka pappi sanoi oli "kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme." Jumala, joka johtaa meidän kohtaloitamme, on niin rikas rakkaudesta ja viisaudesta, että kuinka synkältä meistä toisinaan näyttäisikin, voimme me kumminkin olla vakuutetut että se kaikki koituu lopullisesti hyväksi.
Tämä antoi nyt köyhälle tytölle paljon ajattelemista. Kotiin tultuansa kirkosta, tuntui hänestä kuin hän nyt vasta olisi tullut palvelukseen. Kaikki oli niin uutta, katseltaissa jokaista tointa kristillisenä velvollisuutena. Suuremmalla nöyryydellä kuin koskaan ennen palveli hän matkustavaisia, jotka tänäpäivänä kulkivat ja auttoi sitte emäntää karjakartanolla rivakasti ja kelvollisesti.
Syksyllä tuli uusi renki taloon. Antti oli iloinen ja kaunis poika ja tuli heti ei ainoastaan Anna-Liisan, vaan koko kylänkin lemmikiksi. Hän oli leikkisä ja ystävällinen kaikkia tyttöjä kohtaan, mutta erittäinkin näytti hän olevan se Anna-Liisaa kohtaan. Kerran oli hän oikein kosinutkin häntä, mutta vallattomalla ja ilkivaltaisella tavalla niin että nuori tyttö juoksi pois mitään vastaamatta. Seuraavana kesänä liikkui rokkotauti paikkakunnalla. Anttikin sairastui siihen kovasti. Kun hän nyt huokaillen ja voihkien tuskasta ja kuumeesta makasi vuoteellansa, korkealla laipion rajassa hollituvassa, liikutti se Anna-Liisan säälivää sydäntä, ja hän pyysi saada muuttaa potilasta sinne pikkuseen saunakammariin.
"Täällä on niin lämmin", sanoi hän, "ja niin paljo kärpäsiä, jaaritusta ja melua."
"Kyllä se on totta", sanoi emäntä, "mutta kuka häntä hoitaa siellä? Täällä voi yksi ja toinen antaa hänelle vettä juodaksensa, mutta siellä on hän yksin."
"Kyllä minä häntä hoidan", vastasi Anna-Liisa, "minä juoksen siellä aina vähän väliä."
Niin muutettiin Antti viileään, rauhalliseen saunakammariin, ja Anna-Liisa piti lupauksensa käyden häntä katsomassa aina vähän väliä. Hän oli kuullut lääkärin jollekin määränneen kylmässä vedessä kastettuja liinalappuja pidettäväksi kasvojen päällä estääksi rokon pääsemästä silmiin ja nenään. Tätä koetti nyt Anna-Liisakin. Pitkinä kesäöinä istui hän tuntikausittain hautomassa hänen muotoansa, taikka makasi ainoastaan kovalla lattialla paremmin kuullaksensa hänen huutoansa kun hän tahtoi juodaksensa. Alttiiksipanevan tytön suureksi iloksi paranikin Antti. Mutta nyt tuli hänen vuoronsa. Hänkin sai maata saunakammarissa ja kyllä siellä olikin viileä ja rauhallinen, mutta voi! ei kukaan hautonut hänen kasvojansa, ja harvoin muisti joku tuoda hänelle edes raitista vettä. Tuli heinäntekoaika, kaikki olivat heinäniityllä, ja emännän, joka yksinään oli kotona, täytyi palvella matkustavaisia, laittaa ruokaa väelle ja hänellä oli ainoastaan silloin tällöin tilaisuus käydä katsomassa sairasta.
"Tämäkin on tuleva minun parhaakseni", huokasi Anna-Liisa, "vaikka vaikea on sitä uskoa."
Kymmenen viikon kuluttua voi Anna-Liisa nousta ylös ja ruveta helpompiin töihin. Päivällispöydässä oli nuori renki taaskin puhelias ja täynnä iloisia kokkapuheita kuin tavallisesti ainakin. Lopulla kääntyi hän Anna-Liisankin puoleen ja sanoi ivallisesti: "tyttöraukka; et sinä ollut kaunis ennenkään, mutta nyt olet semmoinen, että saat hevoset peljästymään näyttämällä itseäsi niille."
Isäntä oli harvapuheinen mies, mutta nyt kapsahti hän ja sanoi vakaisesti: "minun mielestäni sinun, Antti, pitäisi olla viimeinen puhumaan hänen rokonarvistaan."
Antti tuli tulipunaiseksi ja kumartui ottamaan veitseänsä jonka hän oli pudottanut, ja muut söivät hiljaa alakuloisina, mutta Anna-Liisan kyyneleet juoksivat hiljaa ja tulvillaan.
Jonkun ajan kuluttua oli hän pesemässä vaatteita kodassa, kun hän, harvan seinän läpi, näki Antin tulevan hakemaan vettä kaivosta, joka oli juuri lähellä.
Naapuritalon nuori tyttö seisoi aidan vieressä ja puheli hänen kanssansa.
Yht'äkkiä sanoi Antti: "oletko jo puhunut isällesi?"
"Niin, mutta hän sanoi yleensä puhuttavan että sinä aijot naidaAnna-Liisan."
"Majatalon piijan? ei kiitoksia! Sinustahan olen pitänyt koko ajan."
"Hyvä, sano se sitte isälle, hän ei usko minua. Hän sanoo ett'ei sinun pitäisi jättää Anna-Liisaa."
"Enhän minä koskaan ole luvannut hänelle mitään", sanoi Antti vihastuneena, "kuka tuommoisen tarhapöllön naisi… kyllä hän on hyväluontoinen, mutta…"
Silloin hyppäsi hän aidan yli ja katosi Anna-Liisan näkyvistä.
Kuumat kyyneleet tippuivat alas pesupönttöön, tyttöraukan ajatellessa mitä oli kuullut. Mutta sitä ei voitu auttaa. "Kyllä papin on hyvä puhua", sanoi hän itseksensä. "Hänellä on nuori, kaunis rouva ja hauska pappila ja pieniä, suloisia lapsia, mutta minä — olen myöskin oleva parhaakseni? Ei, surukseni ja vahingokseni on se vaan."
Anna-Liisan lopetettua työnsä oli jo melkein pimeä. Tuvassa istui valkean ympärillä kyytimiehiä ja Antti, jotka vihelsivät iloista laulua, sekä toinen palvelustyttö karttoineen ja villoineen. Anna-Liisa oli hyvin väsynyt ja myöskin vähän viluissaan, sillä nyt oli kylmä syysilta ja rankasti oli ruvennut satamaan. Ei kukaan näyttänyt tahtovan antaa hänelle lämmintä sijaa. Silloin meni hän sänkyynsä tuvan nurkkaan, muutti vaatteensa ja otti sukanneuleensa.
Iltasella myöhään, kaikkien syötyä ja etsittyä makuupaikkansa, tuli pieni kyytipoika kotia aivan läpimärkänä itkien kylmän tähden. Anna-Liisan, joka juuri aikoi panna maata, kävi sääliksi tuo pikkumies ja hän puhalsi valkeaa uudestaan takkaan. Sitte käski tämä riisua hänen päältänsä märät vaatteensa, antoi hänelle vanhan villahameen ja lammasnahkaturkin käärittäväksi ympärilleen sill'aikaa kuin vaatteet kuivivat ja lämmitti sitte keiton tähdettä pojalle, joka söi hyvällä ruokahalulla ja meni kohta lämpimänä ja ravittuna uunille makaamaan.
Anna-Liisa oli nähnyt kuinka repaleiset ja huonot poikaraukan vaatteet olivat. "Ei ole kumma jos häntä paleltaa", sanoi hän, "kun hänellä on niin monta reikää takissa, ja tuuli puhaltaa niiden läpi kuin seulasta."
Seuraavana iltana otti hän muutamia vaatetilkkuja omista varoistansa ja paikkasi pojan takin ja housut, parsi hänen sukkansa ja kintaansa, ja kun tämä iloissaan ja liikutettuna kiitti tästä tavattomasta ystävällisyydestä, tunsi köyhä tyttö itsensä niin tyytyväiseksi ja sydämensä niin helpoitetuksi, kuin olisi joku osa hänen surustansa otettu pois.
Sitte piti hau vaaria köyhistä pienistä kyytipojista, joita hyljättyinä ja usein huonosti vaatetettuna isäntänsä olivat lähettäneet kyydintekoon.
Jonakin talvi-iltana tuli matkustavainen herra, joka välttämättömästi tahtoi saada hevoista ja matkustaa etemmäksi. Kymmenvuotiaan pienokaisen vuoro tuli lähteä kyytiin, valjastaessaan hevosta pienillä kohmettuneilla käsillänsä, itki hän katkerasti.
"Mitä itket? kysäisi Anna-Liisa.
"Pelkään niin paluumatkaa", vastasi poika, "pitkä on väli ja tie on kolkko, ja kerrotaan juosneen koko susilauman tien poikki suuren mäen kohdalla."
Tämä hyväluontoinen majatalon piika meni herättämään muita miehiä ja kysyi eikö kukaan heistä tahtoisi mennä pojan sijasta, mutta nämä sanoivat ett'eivät he turhan takia viitsi lähteä jääkylmään, myrskyiseen yöhön, ja että poika oli kyllä suuri pitämään omaa vuoroansa.
Silloin otti Anna-Liisa lämpimän nahkaröijyn päällensä, kietoi suuren huivin päähänsä ja istuutui kutsilaudalle. "Mene nyt makaamaan", 'sanoi hän pojalle, "minä menen sinun edestäsi, ja nyt hoidan minä sinun hevoistasi."
Kuinka iloinen tämä pikkumies oli, tästä voidaan kyllä arvata.
Seuraavana aamuna oli taaskin kylmä ja lumipyry. Kaikki kyytihevoset olivat väsyksissä, sillä matkustavaisia oli ollut tavallista enemmän, niin että kaikki vuorot olivat kulkeneet. Silloin tuli vielä herra joka aikoi lähimmäiseen kaupunkiin.
"Hän mahtaa olla rikas patruuna", sanoi häntä tuonut kyytimies, "hänellä on suuri nahkalaukku vyöllä, ja kun hän maksoi minulle, näin minä että hänen lompakkonsa oli täynnä seteliä ja hopeita, niin että se hädintuskin meni kiinni."
Kestikievari tuli nyt sisään ja käski Antin valjastamaan talon hevosen ja kyyditsemään matkustavaista kaupunkiin. Antti läksi. Pannessaan turkkia päällensä ja sitoessaan paslikkata päähänsä, oli hän tavallista suulaampi ja iloisempi, lauloi ja vihelteli, mutta Anna-Liisasta, joka aivan äänetönnä istui nurkassansa sukanneuleineen, tuntui kuin hänen silmänsä olisivat näyttäneet kummallisen rajuilta ja levottomilta. Ja juuri ennen lähtöänsä, joi hän melkein puolikorttelia viinaa yhdellä harppauksella — lämmitelläkseen, sanoi hän.
Kahdentoista aikana yöllä palasi hän takaisin. Anna- Liisa, joka oli ollut päiväkirjahuoneessa sammuttamassa kynttiIätä, postiljoonin mentyä, oli vielä valveilla ja sytytti päreen näyttääksensä valkeata Antille.
"Mitä sinä istut ja vartoot ihmisiä", öyhkäsi hän, mennessään hänen sivuitsensa ovessa.
"En sinua ole varronnut", vastasi hän hämmästyksissään hänen tavattoman vihaisesta äänestään, "postiljooni läksi juuri, ja minä olin ylhäällä sammuttamassa kynttilää."
"Vai niin, menikö hän?"
"Meni. Kyllä kai sinä tulit häntä vastaan?"
"Kyllä, se on totta."
Antti istuutui rahille takan viereen ja tähysteli äänetönnä palavaan päreeseen. Hän oli vaalea ja hänen huulensa vapisivat. Silloin tällöin laski hän kätensä otsalleen, ja käsi vapisi. Hämmästyneenä ja peloissaan katseli Anna-Liisa häntä eikä muistanut että hänen oli maata ruvettava.
"No mitä sinä täällä seisot?" sanoi Antti ja nousi äkkiä ylös, "kyllä on niinkuin sanoin, sinä vartoot minua."
"Antti", sanoi Anna-Liisa hiljaa ja vapisten, "kuinka sinulle käy, mitä olet tehnyt?"
"Varo itseäsi tyttö!" huudahti Antti vihoissaan, mutta hillitsi itsensä ja heitti sukkelan silmäyksen makaavaan talonväkeen, mutta ei kukaan ollut herännyt.
"Suuri Jumala, paitasi hiha on verinen?" puhkesi Anna-Liisa sanomaan, ja hänen polvensa horjuivat.
Antti tarttui hänen kurkkuunsa ja sanoi hammasta purren: "jollet vaikene, niin on tämä viimeinen hetkesi… minä olen… loukannut käteni aisaan… hevonen, tuo kirottu luontokappale tahtoi purra minua, puri minua vähän… mene nyt makaamaan… älä ole vihoissasi minulle… ainahan olet ollut hyvä minua kohtaan… hoidit minua kipeänä ollessani… kyllähän voit ymmärtää ett'en minä tehnyt muuta kuin vein sen herran — jonkun luokse kaupunkini."
Anna-Liisa ei uskaltanut vastata sanakaan, mutta hän tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi, että Antti oli tehnyt jotakin pahaa, kenties jotakin hirmuista. Hän kävi verkalleen vuoteellensa, pani maata, mutta ei voinut saada unta. Antti istui vielä kauvan aikaa takan edessä ja heitti silloin tällöin aran silmäyksen pimeään nurkkaan, jossa Anna-Liisan vuode oli. Vihdoin, päreen loppuun palettua, meni hänkin levolle ja nukkui raskaasti.
Muutamien päivien kuluttua tuli nimismies taloon. Hän kävi siinä aikavälistä tarkastamassa majataloa, mutta tällä kertaa tuli Anna-Liisa niin valkeaksi kuin palttina, nähdessään re'en seisattuvan portaitten eteen.
"Kuka se oli, joka tässä muutamana päivänä kyyditsi tuota oluenpanijaa kaupunkiin?" kysyi nimismies Anna-Liisan tullessa avaamaan vierashuoneen ovea.
"Onko täällä matkustanut oluenpanija?" kysyi Anna-Liisa.
"On, se lihava punavöinen, toissilmäinen herra."
"Jahaa. Talon renki Antti kyyditsi häntä. Onko… jotakin… hänelle tapahtunut?" kysyi Anna-Liisa vapisevilla huulilla, hänen sydämensä tykytti niin että hän tuskin voi hengittää.
"Missä se mies nyt on?"
"Hän hakkaa havuja pihalta."
"Onko isäntä kotona?"
"On."
"Käskekää hänen tulla tänne."
Isäntä tuli. Heti kutsuttiin sisään Antti, emäntä ja muutamia kyytimiehiä sekä Anna-Liisaa. Siltavouti tuli myöskin lautamiehen kanssa, ja oikea kuulusteleminen alkoi. Matkustavainen oluenpanija ei ollut koskaan saapunut kaupunkiin; postiljooni oli, viimeksi kulkiessaan, nähnyt verijälkien vievän metsään tien vieressä, ja oluenpanija oli löydetty, murhattuna ja kaivettuna lumeen. Hänen kultakellonsa ja kaikki hänen rahansa, monta, monta sataa markkaa oli poissa. Kyytimiestä ruvettiin epäilemään. Alussa kielsi hän jäykästi ja väitti vaan vieneensä matkustajan kaupunkiin, mutta sitte alkoi hän puhua itseänsä pussiin, tuli aina vaaleammaksi ja levottomammaksi ja rupesi vihdoin itkemään. Nyt piti Anna-Liisankin sanoa mitä hän tiesi. Kuinka raskasta ja vaikeata oli todistaminen sitä vastaan josta hän niin paljo oli pitänyt! Mutta totuus täytyi sanoa. Paljoa ei hän tosin tiennyt, mutta Antin levottomuuden ja kummallisen tavan, sekä hänen verisen paidanhihansa kertoi hän. Mieluummin olisi hän antanut leikata kielensä poikki kuin sanoa tätä, mutta totuus piti tuoda esille. Vihdoin tunnusti Antti. Kohta aikoi hän mennä naimisiin ja tarvitsi rahoja, eikä hänen tarkoituksensa ollut murhata, mutta oluenpanija huomasi hänen aikovan varastaa nahkalaukkua ja kun hän otti revolverinsa, silloin antoi Antti hänelle syvän piston puukollansa, ja — niin oli se tehty. Kun nimismies meni pois, ja Antti vaaleana, allapäin istuutui siltavoudin viereen ja vietiin pois vankina, puristi Anna-Liisa kätensä ristiin ja sanoi hiljaa vuodattaen kuumia kyyneleitä: "sekin, jonka luulin olevan surukseni ja vahingokseni, oli minun parhaakseni…"
Sitte rupesi hän järjestämään huoneita ja laittelemaan valkeita uuniloihin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hänen sydämensä oli raskas kuin kivi.
Miksi piti tuon nuoren, iloisen pojan tehdä itsensä niin onnettomaksi!
Nyt ajoi taaskin reki pihaan. Nuori lyyrylakkinen herra nousi siitä ylös ja tuli päiväkirjahuoneeseen. Hän melusi ja kirosi ja kutsui kaksi pulloa olutta. Anna-Liisa pani päiväkirjan ja mustetolpon esille ja korjasi pöytäliinaa.
"No tuleeko sitä pian?" kysyi ylioppilas äkäisesti.
"Kyllä", vastasi Anna-Liisa rauhallisesti, "mutta minun mielestäni on herra saanut kylliksi sitä lajia. Parasta olisi panna maata ja sitte syödä palanen silliä voileivän kanssa."
Silloin vihastui nuori herra ja sanoi tietävänsä mitä hän tarvitsi, ja käski tottelemaan heti. Hän saikin pyytämänsä.
Tunnin kuluttua, kun Anna-Liisa tuli katsomaan eikö herra jo matkustaisi, makasi tämä lattialla, turkki päällä ja lakki päässä, ja hänen vieressään oli taskusta pudonnut täysi kukkaro, pöydällä oli molemmat olutpullot tyhjinä.
"Voi sinua poloista", sanoi Anna-Liisa sääliväisesti, "ethän sinä ole parempi kuin huonoin kyytimies, ja sinun pitäisi kumminkin ymmärtää paremmin."
Sitte otti hän rahakukkaron talteen, pani tyynyn makaavan pään alle ja meni pois.
Iltasella heräsi ylioppilas. Kun Anna-Liisa tuli kynttilää sytyttämään, istui hän hyvin häpeissään ja vakavana pöydän ääressä.
"Ethän toki liene nähnyt rahakukkaroani?" kysyi hän alakuloisena.
"Täällä on ollut monta matkustajaa sen perästä ja herra on maannut lukitsemattomassa huoneessa", vastasi Anna-Liisa.
"Se on totta. Vaan mitä on minun nyt tekeminen, siinä olivat kaikki minun matkarahani."
"Niin, toiste tulee herran pitää parempi huoli matkarahoistaan", penäsi Anna-Liisa, "ehkä herralla on köyhä äiti niinkuin monella muullakin ylioppilaalla, ja tässä on rahat."
"Mitä sanot? Rahani!" ylioppilas kavahti ylös, sieppasi rahakukkaron. "Rehellinen tyttö! Minä olin ehkä tullessani epäkohtelias sinua vastaan, anna minulle anteeksi!"
"En ole tottunutkaan juuri suureen kohteliaisuuteen", vastasiAnna-Liisa tyynesti hymyillen.
"Kas tässä edes juomarahoja rehellisyydestäsi."
"Ei, kiitoksia", sanoi Anna-Liisa, "pitäkää matkarahanne, en ollut rehellinen palkinnon tähden."