The Project Gutenberg eBook ofKukkasia: Kiehkurainen kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kukkasia: Kiehkurainen kertomuksiaAuthor: MariaRelease date: December 12, 2021 [eBook #66930]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUKKASIA: KIEHKURAINEN KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kukkasia: Kiehkurainen kertomuksiaAuthor: MariaRelease date: December 12, 2021 [eBook #66930]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Kukkasia: Kiehkurainen kertomuksia
Author: Maria
Author: Maria
Release date: December 12, 2021 [eBook #66930]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUKKASIA: KIEHKURAINEN KERTOMUKSIA ***
Kiehkurainen kertomuksia
Kirj.
Helsingissä, G. W. Edlund, 1883.
Jaakko.Satu.Ajattele vanhuuttasi.Todellinen päästökirja.Kovan kohtalon talo.Kutsumaton vieras.Seppä Kummallinen.Sunnuntai lauvantaina.Anna-Liisa.Niinin kosijat.
Jaakko.
Vähäinen köyhä tölli suuren, suuren metsän rinteessä oli hänen kotinsa. Pieni ja pimeä oli mökki, pienet ja rikkinäiset olivat akkunat, huono ja vanha oli lattia, mutta hyvin viihtyi hän siellä, hän oli tottunut köyhyyteen ja kohtuulliseen asuntoon. Hänellä oli hyvä ja rehellinen isä sekä helläsydäminen ja työskentelevä äiti. Sitä paitsi oli hänellä nuorempi veli ja kaksi pientä sisarta. Lapset olivat leikkineet monta iloista hetkeä kesän aikana rannalla ja metsässä, talvella mökissä päresoihdun valossa jonka äiti oli pistänyt seinänrakoon. Silloin kehräsi äiti, isä vesteli ja Musti makasi penkin alla, mutta kissa istui pankolla ja lämmitteli. Monta kertaa oli tiukka leivästä, mutta Meidän Herramme lähetti aina avun aikanansa ja ihmiset tekivät työtä ahkerasti. Kilpi ja Jaakko kasvoivat ja vaurastuivat, he alkoivat vähitellen auttaa isäänsä halonhakkuulla ja ajamisella sekä heinäniityllä. Mutta tytöt olivat vielä hyvin pieniä.
Isä tuli kipeäksi moneksi viikoksi, moneksi kuukaudeksi. Lähimmäisen naapurin — se asui hyvin kaukana — täytyi toisinaan tulla auttamaan taloon, mutta hän oli paha ihminen ja otti suuren palkan työstänsä tältä köyhältä joukolta. Vihdoin tuli isä terveeksi ja alkoi tehdä työtä. Ruispelto huojui ihanana auringon paisteessa, perunat kasvoivat ja rehoittivat, lehmät ammuivat tyytyväisinä metsässä, ja heinät kukoistivat vihantina niityllä. Silloin tuli pitkällinen kuivuus. Aurinko paahtoi, taivas oli pilvetön, maa oli kuiva, ruoho kellastui, kostea viheriäinen niitty oli kuiva ja turmeltunut. Pienet tytöt itkivät.
"Voi, mitä Kukkanen ja Muurikki syövät talvella!" valittivat he.
"Niiden täytyy tyytyä olkiin", vastasi äiti syvällä huokauksella.
Niin tuli syksy. Huonolta tosin näytti ruis pitkällisen kuivuuden perästä, mutta kumminkin oli se syksypuoleen kohonnut aika lailla. Isä kävi joka päivä sitä katsomassa. Se oli hänen ainoa toivonsa talven varaksi. Mutta tämäkin toivo petti. Hirmuinen hallayö hävitti niin hyvin rukiit kuin kauratkin. Vaaleana kyyneleettömällä katsannolla katseli tämä köyhä mies peltojansa, ja vaimo itkeä nyyhkytti. Jaakko, vanhin poika, oli ainoa lapsista, joka oikein käsitti onnettomuuden. Niin kauvan kuin lehmät kävivät ulkona, eli tämä köyhä perhe maidolla ja perunoilla. Isä teki päivätyötä siellä ja täällä kylissä. Mutta nyt tuli syksy. Myrsky riehui ja sadetta tuli lakkaamatta, ruoho lakastui, heiniä ja olkia ei ollut kuin muutamiksi viikoiksi. Kun nämä loppuivat, sanoi isä:
"Huomenna meidän täytyy myödä lehmät; en voi nähdä heidän nääntyvän nälkään, eivätkä ne anna maitoakaan ilman ruuvatta.
"Voi isä, isä!" huudahti pikku Katri, "lähetätkö sinä sitte pois meidän kauniin Muurikkimme ja meidän sievän Kukkasemme?"
Isä kääntyi surullisena pois, mutta äiti sanoi:
"Armas Katri, meillä ei ole ruokaa niille; ethän sinä varmaankaan tahdo nähdä heidän nälkään kuolevan."
Lasten hyvät ystävät myötiin sitte rikkaalle talonpojalle.
Kun isä tuli kotia rahojen kanssa, sanoi hän vaimollensa:
"Minun täytyy nyt mennä pois sinun luotasi. Täällä en minä ansaitse mitään. Minä jätän nyt sinulle nämä rahat. Perunoita on sinulla vielä kuopassa ja vähän jauhoja aitassa. Jumala olkoon sinun ja lasten kanssa. Jos minä olen terve ja saan työtä, niin lähetän sinulle rahoja."
Äänetönnä ja murheissaan ojensi vaimo hänelle kätensä ja itkien kärhentelivät lapset hänen nuttunsa liepeissä.
Niin meni hän. Äiti teki työtä kuin orja ja Jaakko auttoi häntä voimainsa mukaan. Mutta hän oli vielä nuori ja vähäkuntoinen. Hän koetteli syödä niin vähän kuin mahdollista, mutta kumminkin hän näki kuinka jauhot aitassa ja perunat kuopassa vähenivät päivä päivältä. Silloin makasi pieni Jaakko monta yötä kovalla vuoteellansa ja itki pienuuttansa ja rukoili Jumalan antamaan hänelle jotakin neuvoa. Vihdoin älysi Jaakko mitä hänen oli tehtävä. Hänen oli mentävä muuanne työhön niinkuin isänsäkin ja lähetettävä rahat äidille ja sisarille. Ja jos ei hän saisi työtä, niin rupeisi hän kerjäämään. Tämän kertoi hän äidillensä eräänä aamuna.
"Voi, lapseni, sinä olet vielä liian nuori", vastasi äiti.
"Saanhan kumminkin koettaa", sanoi poikanen, "ja minä otan Kilven matkaani, kyllä minä teen työtä hänenkin eteensä, niin sulle ei jää muuta kuin tytöt huolehdittavaksi."
"No mene sitte Jumalan nimeen", sanoi äiti. "En voi nähdä teidän nälkäänkään nääntyvän, emmekä isältäkään ole mitään saaneet. Hän on varmaankin kipeä taikka ei ole saanut työtä. Minäkään en saa nyt enää työtä täältä. Hätä on kova kaikkialla."
Nyt pesi äiti molempien poikiensa ehyimmät paidat, paikkasi heidän kuluneet takkinsa, kuroi kiinni suurimmat reijät heidän kengistään ja pani leipäpalaset heidän taskuihinsa. Hän olisi myös antanut heille vähän rahaakin, mutta Jaakko sanoi:
"Ei, äiti, pidä sinä ne, sinä voit tulla kipeäksi ja suureen pulaan. Kyllä me autamme itsemme eteenpäin. Joku armelias ihminen antaa meille kyllä työtä tahi leipää. Ja hyvästi nyt äiti!"
Poikaraukka nojasi päänsä äitinsä rintaa vastaan piiloittaaksensa kyyneleitänsä.
Äiti silitti hänen päätänsä ja kasvojansa sekä sanoi: "pidä Jumala silmäisi edessä, ole rehellinen kuin isäsikin äläkä anna minkäänlaisen hädän vietellä itseäsi pahuuteen. Parempi on kuolla nälkään kuin tehdä syntiä. Muistatko tämän?"
"Kyllä äiti", vastasi Jaakko yksitotisesti.
"Ja pidä huolta pienestä Kilvestä; sinä olet nyt hänen äitinsä ja isänsä."
"Kyllä äiti", vastasi Jaakko.
Tämä oli vähän ennen joulua. Päivän toisensa perästä vaelsivat nämä pikku poikaset raskailla askeleilla. Joka kylään, joka taloon poikkesivat he. Jaakko pyysi työtä, paljoa ei voinut kaksitoistavuotias poika toimittaa, mutta ihmisiä kumminkin säälitti tuon pienet, vaaleat kasvot ja antoivat hänen milloin hakata halkoja ja havuja, milloin lapioida lunta taikka myöskin hakea vettä ja kuoria perunoita. Kaikki toimitti poikanen kerkeästi ja kunnollisesti ja kun hän sai leipäpalasen tai kupin liemikeittoa palkaksensa, niin ojensi hän aina ensiksi lusikan pikku veljellensä; hänhän olikin luvannut äidille pitää huolen hänestä. Kun oli kylmä ja pyryilma, sattui usein niin, että Kilpi itki kylmyydestä ja väsymyksestä. Silloin antoi Jaakko hänelle kintaansa ja kävi itse edeltä tehden tietä. Kun he saivat nuhteita ja kovia sanoja ihmisiltä, lohdutti hän pientä veljeänsä ja kehoitti häntä rohkeuteen ja toivoon. Usein veti hän Kilpeä pienessä kelkassa, jonka he kotoa olivat ottaneet matkaansa, ja kun myötämäki tuli, niin rupesi Jaakko taakse ja silloin menivät he niin että lumi pölisi. Tämä oli heidän ainoa huvituksensa. Monta kertaa saivat he kulkea koko päivän leivän palaa maistamatta. Hätä oli suuri kaikkialla tänä vuonna. Ja monessa paikassa oli kulkenut niin paljo kerjäläisiä, ett'ei ihmiset voineet auttaa kaikkia.
Saatto.
Niin tulivat he eräänä päivänä suureen metsään. Aamusella olivat he saaneet pienen tuohisen kylmiä perunoita jossakin torpassa ja Jaakolla oli muutamia kuparirahoja hyvästi kätkettynä vanhaan sukkaan ja piiloitettuna takin alle; siinä oli kaikki mitä he omistivat. Päivä oli kylmä ja tuulinen, tie raivaamaton ja lasten jalkineet huonot. Heitä paleli hirveästi ja he väsyivät pian. Puolipäivän aikana otti Jaakko kylmät perunansa käsille ja nautti ne yhdessä veljensä kanssa.
"Illaksi ehdimme kyllä johonkin kylään tai taloon", sanoi Jaakko lohduttaen. "Silloin saamme ehkä lämpimän iltasen ja yökortteerin ehkäpä kylpyäkin, jos väki kylpee."
Tämä ajatus kehoitti heidän jatkamaan matkaansa rivakammilla askeleilla.
Lyhyt päivä rupesi jo käymään loppupuolilleen, mutta ei taloa eikä kylää, ei edes pienintäkään mökkiä tullut näkyviin. Kilpi oli niin väsynyt, että hän kerta toisensa perästä pyysi saada laskeutua levähtämään lumelle, mutta Jaakko oli kuullut että sillä tavalla voi helposti paleltua kuoliaaksi ja koetteli kaikilla keinoin saada veljeänsä etemmäksi. Vihdoin luulivat he näkevänsä rakennuksen ja kiiruhtivat sinne. Silloin lannistui Jaakonkin rohkeus. Hän heittäytyi itkien lumeen veljensä viereen. Mitä oli nyt tehtävä. He olivat eksyneet tässä suuressa metsässä, ja pimeässä oli heidän mahdoton osata sieltä pois varsinkin kun olivat niin hirveän väsyksissä.
"Minä tahdon kuolla tähän", sanoi Kilpi puoleksi suljetuin silmin.
"Ei, et sinä kuole", sanoi Jaakko, "mutta meidän on tehtävä itsellemme suojus ja levättävä siinä huomiseen asti."
Nyt rupesivat he haloista ja havuista rakentamaan pientä majaa, niin suurta että he molemmat voivat sopia sinne makaamaan; niin kaivautuivat he lumeen ja nukkuivat molemmat.
Varhain seuraavan päivän aamuna tuli renki lähimmäisestä herrastalosta hakemaan puita metsästä ja löysi silloin nämä lapsiraukat heidän pienestä majastaan. Hän kietoi heidät hevoisloimeen, pani heidät rekeensä ja ajoi kiiruusti sotiinsa. Siellä vietiin heidät lämpimään tupaan, hierottiin lumella ja hoidettiin kaikella tapaa. Sitte saivat he runsaan aamiaisen ja luvan saada olla siellä koko päivän. Jaakko tointui pian ja pyysi saada auttaa renkiä päreiden kiskomisessa, mutta pikku Kilpi makasi väsyneenä ja vaaleana lämpimällä uunilla puolinukuksissa koko päivän. Yöllä sai hän kovan kuumeen, joka pyörrytti niin hänen päätänsä, että hänen oli mahdoton matkustaa etemmäksi. Herrasrenki teetti hänelle tilan tuvan peräkammariin, ja kanamuori rupesi hoitamaan sairasta pienokaista. Jaakko seisoi äänetönnä ja murheellisena veljensä vuoteen vieressä. Hän näki että hänen vähäiset työnsä oli tarpeettomia tässä talossa, sillä paitsi voutia ja täysikasvuisia renkiä oli tässä renkipoika ja kaksi paimenpoikaa, jotka ennen olivat olleet palveluksessa ainoastaan kesällä, mutta nyt olivat saaneet luvan jäädä talveksi, koska heillä muutoin olisi ollut mierontie edessä. Nämä tekivät nyt pienempiä töitä eikä mitään jäänyt vieraalle pojalle. Kerjäläisiä kävi täällä myös noin 20, 30 ja 50 päivässä. Hän otti sen vuoksi kolmantena päivänä hajallisen lakkinsa, kelkkansa ja pienen pussinsa ja varustautui poislähtöön. Mutta ensiksi meni hän isännän luokse.
"Veljeni ei näytä tulevan paremmaksi", sanoi hän, "ja minä en voi jäädä tänne; minun täytyy etsiä työtä. Mutta jos herra tahtoo olla niin hyvä että hoidattaa häntä siksi kun hän tulee terveeksi, niin koettelen minä maksaa mitä hän on kuluttanut. Minä aijon nyt lähteä Helsinkiin; siellä kuuluvat ihmiset olevan rikkaampia kuin muualla, kenties siellä voin ansaita jotakin, niin tulen minä takaisin hakemaan Kilpeä, jos Herramme sallii hänen elää. Monta tuhatta kiitosta ja hyvästi nyt."
"Sinä olet oiva poika", sanoi isäntä ystävällisesti. "Veljeäsi hoidetaan hyvin ja hän saa jäädä tänne siksi kun sinä tulet takaisin; sen lupaan minä. Mene nyt Jumalan haltuun. Tässä annan sinulle kolme markkaa, niin että pääset alkamaan, koska aijot lähettää apua äidillesi."
Jaakko kiitti kyynelsilmin ja käytyänsä vielä kerran veljensä luona, joka ei ollenkaan häntä tuntenut, läksi hän raskaalla sydämellä herrastalosta, jossa hänelle osoitettiin niin suurta hyväntahtoisuutta. Hyvä rouva oli antanut hänelle parin ehyviä saappaita ja lämpimän röijyn, niin että köyhä poika luuli olevansa oikein rikas. Jos vaan veli olisi nyt ollut terve!
Jaakko läksi Helsinkiin. Pitkä ja vaivaloinen oli matka. Tammikuu tuli kovine pakkasineen ja yhä korkeammaksi kasvoivat luminietokset. Mutta täällä oli ihmiset jo hieman varakkaampia; hätä ei ollut niin suuri täällä, ja työnansiota voitiin kumminkin toisinaan saada, vaikka vähäisestä palkasta ja ainoastaan lyhyeksi ajaksi.
Eräänä iltana tapasi Jaakko toisen kerjäläisen, aikamiehen ryysyisen ja surkuteltavan näköisen, ja tämän kanssa päättivät he kulkea yhdessä, sillä mies aikoi myöskin Helsinkiin ja sanoi tuntevansa tien. Iloisena ja luottavana yhtyi poika häneen ja kertoi lapsellisuudessaan hänelle niistä kolmesta markasta jotka hän oli saanut herrastalosta ja että hän sitä paitsi vielä oli ansainnut 50 penniä kaikellaisilla pikkutöillä. Yön viettivät molemmat matkalaiset suuressa talossa, jossa emäntä antoi heille vadin jauhopuuroa illalliseksi ja olkikuvon saunanlattialle. Jaakko nukkui syvään ja raskaasti, sillä hän oli väsynyt ja viluissaan. Mutta esitteleppäs itsellesi hänen surunsa ja harminsa, kun hän seuraavana aamuna huomasi kumppalinsa olevan poissa ja hänen kanssansa vanhan sukan, jossa oli koko hänen vähäinen säästönsä. Itkien kysyi hän talon väeltä kerjäläistä. He olivat nähneet sen menemän pois jo päivän koittaissa, mutta eivät voineet sanoa mihin hän meni. Jaakko kyseli häntä kylässä. Niin, rääsyisen yksisilmäisen miehen olivat he kyllä nähneet juovan viinaa erään vaimon luona, joka myöskenteli kahvia ja olutta matkustavaisille, mutta muutoin eivät he tienneet, minne hän oli mennyt. Niin harmissaan ei hän vielä ennen koskaan ollut koko pitkällä surkealla matkallaan kotoa. Iltapuoleen meni hän pieneen, sievään tupaan tien vieressä. Valkean roihu loisti aina kylmille kinoksille asti ja sisällä istui räätäli ahkerassa työssään. Jaakko seisoi ulkona akkunan edessä. Annettaisiinkohan hänelle yösijaa täällä? Peloissaan kolkutti hän ovea. Pieni tyttö tuli avaamaan ja kun Jaakko ujona jäi seisomaan oven viereen, käski räätäli häntä ystävällisesti astumaan peremmäksi ja istuutumaan tuliroihun viereen. Jaakko teki niin ja katseli räätälin työtä lämmitellessään. Tämä kysyi nyt häneltä, mistä hän oli ja mihin hän meni. Jaakko, hyvissään miehen ystävällisestä puhuttelusta, kertoi hänelle koko pienen historiansa sekä vanhemmista että sisaruksista, Muurikista ja Kaunikista sekä Kilven sairaudesta ja niistä kolmesta markasta, Jotka hänen piti lähettää kotiansa ja häjystä kerjäläisestä, joka oli ryövännyt hänen pienen aarteensa ostaaksensa viinaa. Tämän ajalla nyyhkytti hän katkerasti, ja säälivä räätälikin kuivasi kyyneleen, jonka ohessa hänen pieni tyttärensä itki seuran vuoksi.
"Etkö jää minun luokseni vähäksi aikaa auttamaan minua kaikellaisilla askareilla?" kysyi räätäli vihdoin. "Vaimoni makaa kipeänä eikä pieni tyttäremme voi mitään tehdä. Rivakka poika, niinkuin sinä näytät olevan, voi tehdä yhtä ja toista, ja niin tyhmä et sinä kumminkaan liene, ett'et opi neulomaan, jos minä panen neulan käteesi. Tahdotko jäädä?"
Jaakko ylenonnellisena lupasi jäädä. Nyt huomasi hän myös laihan käden pistävän esiin esiripun takaa huoneen toisessa päässä ja siellä makasi se kipeä vaimo ja katseli häntä lempeiden kuopalle käyneiden silmiensä ystävällisillä katsannoilla.
"Paljoa en voi sulle luvata", sanoi räätäli, "sillä nyt on huonot ajat, mutta 10 penniä päivältä ja ruu'an kyllä saat, jos olet ahkera."
Jaakko laski kerkeästi sormillansa. Kymmenen penniä päivässä, 60 penniä viikossa, 1 markka 20 penniä 2 viikossa. Hyvä Jumala! Tällä tavallahan hän voi tulla rikkaaksi, lähettää rahoja äidillensä ja lopettaa heidän puutteensa! Kuinka onnellisena, kuinka kiitollisena nukkui köyhä poika tänä yönä vanhalla matolla lieden vieressä. Kaksi kertaa luki hän "isä meitänsä" iloissaan ja lisäsi sitä paitsi: "minä kiitän sinua hyvä Jumala ja Isä! Siunaa hyvää räätäliä ja koko hänen huonettansa."
Nyt alkoi onnellinen elämä Jaakolle. Hänellä oli työtä kylliksi, selvä ruisleipä ja lämmin liemikeitto joka puolipäiväiseksi ja matto uunin vieressä yöllä. Kun lauvantai tuli, antoi räätäli hänelle viikkopalkkansa ja sen pisti Jaakko vanhaan nahkakukkaroon, jonka räätälin vaimo oli hänelle lahjoittanut. Kukkaron ripusti hän nauhaan kaulansa ympäri; ja nyt ei hän enää ollut oleva niin lapsellinen ja kertova joka muukalaisella aarteestansa, sen lupasi hän itsellensä. Mitä neulomiseen tuli, niin kävi se aivan hyvin. Räätäli neuloi parhaasta päästä talonpojille, ja Jaakko oppi pian paksumpia neuleita, vetämään pois kurttausrihmoja, panemaan rihmaa neulan silmään, painostamaan ompeleita ja paikkamaan vanhoja vaatteita. Hän oli yhtä ahkera kuin tarkkaavakin ja säällinen. Sillä välin hakkasi hän halkoja ja kantoi vettä, kuori perunoita ja vieläpä voi keittää jauhopuuroakin. Räätälin joukko piti paljon tästä siivosta pojasta. Ja tämä olisi tuntenut itsensä oikein tyytyväiseksi ja onnelliseksi, jos ei Kilven ajatus olisi häntä raskauttanut. Jaakon oli mahdotonta jättää hyvää paikkansa palataksensa veljensä luo; hänen täytyi ensin ansaita vähä enemmän rahoja, lähettää ne äidillensä ja sitte vasta mennä etsimään Kilpeä ja hänen kanssansa kulkea etemmäksi. Viisi viikkoa oli Jaakko ollut tämän hyvän räätälijoukon luona ja kolme markkaa oli hänellä tallessa nahkakukkarossansa; ei yhtään penniä ollut hän kuluttanut, vaikka hänen housunsa olivat niin kuluneet että ne tuskin verhosivat häntä enää. Räätälin vaimo oli nyt terve. Pahaa teki hyvälle räätälin joukolle että he olivat pakoitetut lähettämään Jaakon pois luotansa, mutta he olivat itse köyhiä eivätkä voineet pitää useampia henkilöitä ruu'assa kuin tarpeellista oli. Vaimo oli ehtosilla Jaakon maatessa, laittanut vanhoista miehensä housuista pojalle housut, ja kun hän läksi heidän luotansa, antoi tämä ne hänelle sekä muutamia leipiä ja puolen tusinaa silakoita. Jaakon täytyi luvata käydä heitä katsomassa paluumatkallaan ja niin eroisivat he.
Nyt ei ollut pikku vaeltajalla enää kuin neljä peninkulmaa Helsinkiin. Päivät rupesivat tulemaan pitemmiksi, jos kohta talvi vielä olikin ankara, niin paistot kumminkin aurinko lämpimästi ja köyhät varpuset visertelivät iloissaan teillä ja pihoissa. Sellaisena kylmänä ja kirkkaana päivänä tapasi Jaakko eräänä päivänä pienen joukon valtamaantiellä. Köyhä kipeä vaimo veti nuorinta lastansa suuressa vasussa kelkassa. Neljä pientä poikaa, repaleisissa vaatteissa ja vaaleana, kulkivat sivulla itkien kylmyyttä ja nälkää. He olivat pysähtyneet korkean mäen alle. Äidin voimat olivat loppuneet. Silloin tarttui Jaakko kelkan juksoon ja veti sen yhtäkyytiä mäen päälle ja kantoi sitte nuorimman jälkimäisen pojan käsissänsä ylös mäen päälle. Väsynyt äitiraukka siunasi sydämestänsä häntä. Kun Jaakko näki heidän tyhjät pussinsa ja kuuli pienokaisten pyytävän leipää, otti hän heti kaksi palasta ja muutamia silakoita pussistansa ja jakoi ne nälkäisille pienokaisille. Äiti ei tahtonut ottaa mitään itselleen, mutta Jaakko pakoitti häntä siihen, sanoen, että hänen tuli kerätä voimia lasten tähden. Nyt kulkivat he yhdessä koko päivän; Jaakko antoi välistä yhden välistä toisen lapsista istua kelkassa pienen sisarensa vieressä, ja itse oli hän hevosena. Vasta seuraavana päivänä jätti hän heidät herrastaloon, jossa tuo pieni perhekunta sai levätä renkituvassa. Itse kulki hän eteenpäin, pyrkien heti päästä Helsinkiin, jossa hän toivoi voivansa lisätä vähäistä aarrettansa ja sitte lähettää sen kotia, mutta sitä ennen joutui hän vielä yhteen seikkailuun.
Muutamien virstojen päässä kylästä näki hän hienon rouvasihmisen seisovan keskeltä maantietä pitäen uljasta hevosta ohjaksista, reki oli kaatunut kumoon, aisat olivat taittuneet ja lumella makasi kuski tunnotonna verinen haava otsassa. Hämmästyneenä seisahtui Jaakko ja katseli tapausta. Mutta rouvasihminen kertoi kiiruusti että hevonen oli pilttoutunut, taittanut aisat ja jättänyt hänen neuvottomaksi maantielle, sittekuin kuski kaaduttaessa oli loukannut päänsä kiveen ja kadottanut tuntonsa. Hän pyysi pojan juoksemaan takaisin kylään apua hakemaan, siitä saisi hän hyvän palkinnon. Jaakko kääntyi heti takaisin ja juoksi minkä jaksoi. Kylästä sai hän miehen ja parin uusia aisoja Ja niin kiiruhtivat he takaisin. Kuski nostettiin rekeen, hevonen valjastettiin ja mies istui kuskilaudalle ajamaan. Kun rouvasihminen kuuli Jaakon aikovan Helsinkiin, käski hän hänen istumaan rekeen ja seuraamaan mukana. Jaakolle ei tarvinnut tätä sanoa kahta kertaa. Ja nyt lähdettiin. Tieltä kylään oli Jaakko löytänyt kukkaron, jossa oli hopearahoja ja seteleitä. Kun he nyt olivat valmiina lähtemään matkaan, ojensi Jaakko kukkaron rouvasihmiselle ja kysyi häneltä oliko se hänen. Niin olikin ja rouvasihminen otti heti 10 markkasen sieltä ja antoi sen pojalle löytäjäisiksi.
Niin tuli Jaakko Helsinkiin oikein uhkauljaana. Mutta ihmiset eivät olleetkaan siellä niin anteliaita kuin Jaakko oli luullut taikka eivät olleet ne niin rikkaita kun hän oli kuullut puhuttavan. Monta kertaa kirottiin ja tyrkättiin häntä, vieläpä pidettiin epäluulonalaisena varkauteen ja valheeseen, sillä tässä suuressa kaupungissa oli kerjäläisiä hyvin paljon ja niiden joukossa monta valhettelijaa ja varasta, onnetonta lasta, joilla ei ollut yhtä rehelliset vanhemmat kuin Jaakolla. Pieni suomalainen poikamme tuli tutuksi monen kanssa näistä ja kiusatuksi moneen paheeseen, mutta hän muisti äitinsä sanat: "parempi kuolla nälkään kuin tehdä pahuutta!" Siitä saakka kun hän oli tullut Helsinkiin, oli hänellä ollut päämaalina saada lähettää rahansa äidillensä. Jaakko-raukalla ei ollut aavistustakaan, kuinka tämä kävisi laatuun, ja sen vuoksi etsi hän vanhaa herraa, jonka hän tiesi asuvan Helsingissä ja jonka hän kesällä oli nähnyt kotipitäjässään. Tämä herra olisi kyllä vanhan tuttavuuden vuoksi antanut hänelle hyvän neuvon. Mutta kuinka voi saada hänestä tietoa, kun Jaakko ei tiennyt hänen nimeänsä? Hän kyseli sitä monessa paikassa, mutta niissä joko ei ymmärretty suomea, tai naurettiin yksinkertaiselle pojalle, joka suuressa kaupungissa etsi miestä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Muutamat kyllä säälivät häntä, mutta eivät kumminkaan voineet auttaa häntä tässä suhteessa.
Eräänä aamuna istui hän suruissaan porttikäytävässä miettien mitä hänen olisi tehtävä rahojensa kanssa, jotka hän pelkäsi kadottavansa, ja joita hän tiesi äitinsä kovin tarvitsevan. Silloin meni siitä nuori lyyrylakkinen herra ohitse. Hän näki pojan ja puhui hänelle ystävällisesti suomea. Jaakko tuli iloiseksi kuullessaan puhuttavan suomea ja nousi yhtäkkiä ylös.
"Voi, herrakulta, ettekö voi minulle sanoa missä se herra asuu, joka kesällä oleskelee Pyhäjärvellä?"
"Vaikea on sitä sanoa, kun et tiedä hänen nimeänsä."
"Ei, sitä en tiedä", sanoi Jaakko alakuloisena.
"Mitä sinä hänellä tekisit?"
"Minulla olisi tärkeätä asiata hänelle, jota en voi uskoa kellenkään muulle", vastasi poika.
"Tiedätkö, mikä virka hänellä on?"
"Minä luulen hänen olevan maanmittarin."
"No, tule kanssani vähän matkaa, niin näytän sinulle maamittauskonttoorin, ehkä sieltä saat jotakin tietoa hänestä."
Jaakko seurasi iloissaan ja kiitti sydämellisesti ylioppilasta, kun tämä jätti hänen suuren kauniin huoneen luo ja käski hänen mennä sisään. Hän pysähtyi ujona eteiseen ja kumarsi syvään, kun vahtimestari tuli häntä vastaan. Mutta tämä sanoi tylysti:
"Korjaa luusi täältä, poika, ei tänne saa kerjäläisiä tulla. Herroilla ei ole aikaa."
Jaakko rukoili saadaksensa tietää oliko täällä herraa, joka kesillä asui Pyhäjärvellä, mutta vahtimestari ei tahtonut kuulla häntä. Silloin näkyi juuri ovella sama herra ja Jaakko huusi:
"Voi, herrakulta, sallikaa minun puhua sana teidän kanssanne! Ettekö tunne minua?"
"En", vastasi herra, "kuka sinä olet?"
"Minä olen Jaakko Saaren torpasta Pyhäjärveltä."
"En muista sinua nähneeni", sanoi vanha herra ystävällisesti, "Pyhäjärvellä on monta torpparin poikaa, mutta jos sinulla on asiaa minulle, niin sano vaan vapaasti."
Jaakko kertoi nyt hänelle äidistänsä ja rahoista, joita hän aikoi hänelle lähettää. Vanhalle herralle tuli kyyneleet silmiin kuullessaan pojan yksinkertaista kertomusta tästä vaivaloisesta matkasta ja huomatessaan, kuinka uskollisesti Jaakko koki auttaa äitiänsä.
"Minä olen nyt juuri kotia lähdössä", sanoi hyvä vanhus, "tule kanssani, niin puhutaan enemmän asiasta."
Siellä sai Jaakko puolisen, jommoista hän ei koskaan ennen ollut syönyt, ja kerrottuansa enemmän kodistansa, veljestänsä ja kaikista, sai hän seurata vanhaa herraa postikonttooriin. Siellä pantiin Jaakon rahat kirjeeseen, jonka hyvä herra oli kirjoittanut Pyhäjärven papille. Sitte painoi postimestari viisi suurta sinettiä sen päälle ja sen tehtyä pani hän sen suureen kirjeläjään laatikkoon. Köyhä Jaakko oli niin onnellinen ja iloinen, kun kaikki oli toimitettu, niinkuin hän itse olisi saanut rahoja, vaikka hänellä itsellään ei ollut niin penniäkään. Hän sai jäädä yöksi vanhan herran luokse, mutta sitte tahtoi hän heti lähteä etsimään Kilpeä. Pitkän vaelluksensa ja suuren hädän perästä tuli hän vihdoin herrastaloon, jonne hän oli jättänyt pikku veljensä.
Mutta siellä ei häntä enää tunnettu. Satoja kerjäläisiä oli siellä käynyt sen perästä, kymmeniä oli maannut kipeinä, he eivät muistaneet kaikkia eivätkä voineet sanoa mitään Kilvestä. Jaakko istuutui kynnykselle ja itki. Missä olikaan hänen veliraukkansa? Oliko hän elävä vai kuollut? Silloin näki hän isännän itsensä pihalla. Jaakko meni hänen luoksensa.
"Armas herra, nyt olen tullut takaisin kuulemaan veljestäni Kilvestä, jonka jätin kipeäksi teidän tupaanne. Te lupasitte pitää häntä siksi kuin tulen takaisin. Missä hän nyt on?"
Isäntä vastasi: "Minä muistan sinut hyvin. Pikku veljesi makasi kipeänä yhden viikon ja sitte otti Herramme hänen luoksensa. Älä ole suruissasi", lisäsi hän, kun Jaakko takkinsa hihalla kuivasi kyyneleitänsä, "älä ole suruissasi, taivaassa on hänen hyvä olla, ei hän tarvitse kärsiä puutetta ja hän on nyt autuas enkeli."
Nyt ei ollut Jaakolla muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin Helsinkiin, kenties voisi hän kumminkin saada työtä kevääksi tai kesän ajaksi.
Eräänä päivänä maaliskuussa seisoi Jaakko suuren akkunan edessä kadulla ja katseli kuinka muudan rouvasihminen neuloi koneella. Köyhä poika ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista konetta ja hämmästyneenä katseli hän sellaista ihmettä. Vihdoin meni hän sisään suuresta ovesta ja pyysi saadaksensa lähempää katsella tuota taidokasta laitosta. Huone oli suuri kauppapuoti, ja herrat antoivat hänelle muutamia kuparirahoja ja käskivät hänen mennä tiehensä, mutta Jaakko pyysi vielä kerran saada lähempää katsella konetta. Nyt astui puodin omistaja sisään ja kuultuansa pojan pyynnön, myöntyi hän heti siihen, sillä hän oli hyväntahtoinen mies. Jaakko seurasi rouvasihmisen liikuntoja tarkkaavilla silmäyksillä.
"Kuinka paljo voi neuloa päivässä?" kysyi hän.
"Kyynärän minuutissa", vastasi tämä.
"Voisiko sen saada ostamalla?"
Puotipalvelijat rupeisivat nauramaan, mutta kauppias vastasi ystävällisesti:
"Meillä on niitä koko joukko, mutta ne ovat kalliita, poikaseni. Ne maksavat 100 ja 200 markkaa."
"Jos minulla olisi tuommoinen", sanoi Jaakko, "niin menisin sen hyvän räätälin luo, joka asuu 4 peninkulman päässä täältä V——ssä, hän leikkaisi ja minä neulosin."
"Mutta suurta taitoa vaaditaan hoitamaan sellaista konetta", sanoi kauppias.
"Kyllä minä oppisin", sanoi Jaakko päättäväisesti. "Opinhan minä keittämään jauhopuuroakin, vaikka se ensimmältä kävi huonosti."
Kauppias hymyili. "Mutta tämä on paljo vaikeampaa, sitä paitsi eihän sinulla ole rahojakaan."
"Jos vaan te antaisitte minulle sellaisen koneen ja rouva tuolla opettaisi minun neulomaan, niin voisin minä vähitellen työlläni maksaa sen", sanoi poika.
"Mutta se kestäisi monta vuotta, ennenkuin sinä saisit kokoon tämän summan, ja mitä vakuutusta minulla olisi sinusta, että sinä todellakin tahtosit maksaa sen?"
"Sanani", sanoi poika yksinkertaisesti ja tähysteli luottavaisena kauppiasta.
Tämä tuli niin liikutetuksi että hänen täytyi kääntyä pois peittääksensä kyyneleitänsä. Köyhän pojan olento miellytti häntä niin, että hän päätti tehdä tämän kummallisen kaupan. Hän oli rikas ja jos hän kadottaisikin ne 200 markkaa, niin ei hän tulisi siitä sen köyhemmäksi.
"No hyvä", sanoi hän, "minä annan sinulle sellaisen koneen sillä välipuheella, että sinä vuosittain maksat minkä voit, kunnes koko velka on maksettu. Sano minulle nimesi ja kotipaikkasi sekä räätälin, jonka luo sinä aijot, nimi ja asuinpaikka."
Jaakko teki niin. Ja nyt valitsi kauppias sopivan koneen hänelle. Rouva alkoi heti opettaa, ja Jaakko oli tässä yhtä tarkkaava ja ahkera kuin hän oli ollut räätälin luona V——ssä. Rouvasihminen, joka asui samassa talossa, salli hänen tulla joka päivä luoksensa ja antoi hänelle vielä päivällisenkin joka kerta. Hänkin oli mieltynyt tähän siivoon ja uutteraan poikaan.
Kun Jaakko nyt katsottiin kyllin taitavaksi, niin pantiin neulomakone laadikkoon, kauppias antoi hänelle suuren vankan kelkan, ja niin matkusti Jaakkomme V——hen runsailla eväillä, hyvillä vaatteilla ja oli hänellä vähän rahojakin, joita puotipalvelijat olivat hänelle keränneet, sillä he katuivat, että olivat nauraneet köyhällä pojalla.
Voi, kuinka hämmästyneeksi tuli se hyvä räätäli kun hän näki Jaakon laadikkoineen! Sekä hän että vaimonsa ja heidän pieni tyttärensä ottivat hänen ystävällisesti vastaan ja kuuntelivat hämmästyksissään kertomusta neulomakoneesta. Räätäli oli kyllä nähnyt sellaisia, mutta ei koskaan hänellä ollut varoja sen hankkimiseen ja mielellään suostui hän nyt tekemään työtä yhdessä. Kaikki kävi erinomaisen hyvin. Työtä saivat he niin kuin he tahtoivat, ja Jaakko nousi ylös auringon noustessa ja neuloi koko päivän. Pitäjän herrasmiehet saivat kuulla historian neuIomakoneesta ja alkoivat teettää vaatteitansa täällä, ja kun räätäli oli hyvä leikkaaja, olivat he tyytyväisiä työhön. Mutta vuoden lopussa voi Jaakko jo lähettää vähäisen osan velastansa hyvälle kauppiaalle. Kun viimeinen osa oli maksettava, meni Jaakko itse kaupunkiin. "Tässä on nyt loput rahat", sanoi hän, "ja tuhansia kiitoksia hyvyydestänne. Nyt voin elättää itseäni kunniallisella tavalla ja auttaa köyhiä vanhempiani. Jumala teitä palkitkoon!"
Nyt työskenteli Jaakko jonkun aikaa erään taitavan räätälin luona Helsingissä oppiaksensa myöskin leikkaamaan, ja ahkerasti kävi hän iltakouluissa oppiaksensa kirjoittamaan ja lukua laskemaan. Kohta voi hän kirjoittaa kirjeen äidillensä. Vähän ajan perästä tuli vastaus, pappi oli sen kirjoittanut. Isä oli tullut takaisin terveenä ja tuonut vähän rahaa. Torpan voivat he pitää, nälkävuoden perästä oli seurannut monta hyvää vuotta, ja nyt olivat he hyvällä jalalla. Mielellään olisivat he tahtoneet nähdä rakkaan poikansa, mutta matka oli pitkä.
Kun Jaakon oppiaika oli kulunut, ripusti hän laukun selkäänsä, pani neulomakonelaadikkonsa kelkkaan ja läksi Pyhäjärvelle, kiitettyänsä ensin tuhatkertaisesti kauppiasta, räätäliä ja kaikkia jotka olivat olleet hyviä häntä kohtaan.
Suuri ilo syntyi kotona, kun hän eräänä iltana astui tupaan eikä kukaan muu kuin äitinsä tuntenut häntä enää, kun hän niin pitkänä ja suurena seisoi heidän edessänsä, hyvin vaatetettuna ja konelaadikko vieressänsä. Illallinen oli pöydällä: vati täynnä lämpimiä perunoita ja muutamia suolasia särkiä sekä suuri kauraleipä.
Jaakko otti vakan kelkastansa, ja sieltä väänsi hän aika kämpäleen sianlihaa, voipytyn ja vehnäleivän, jotka kaikki hän pani pöydälle. Kahvia ja sokeria toi hän äidillensä ja kokonaisen kartuusin isällensä. Katrille ja Annille kummallenkin antoi hän kirjavat lämpimät villahuivinsa.
Iloinen iltanen tuli nyt. Valkea takassa oli jo kauvan aikaa sammunut, ennenkuin Jaakko oli lopettanut kertomuksensa kaikista seikkailuistansa.
"Niin äitikulta", sanoi Jaakko viimein, "minä lupasin huolehtia pikku Kilvestämme ja sen teinkin minä rehellisesti, mutta Jumala otti hänen pois meiltä."
"Tapahtukoon Jumalan tahto", vastasi äiti hiljaa kädet ristissä.
Jaakko asettautui nyt asumaan kotipitäjäänsä aivan lähelle vanhempiensa torppaa ja sai runsaasti työtä.
Hän jakoi ansionsa vanhemmillensa ja sisarillensa sekä kiitti Jumalaa, joka niin armollisesti oli ojentanut kätensä hänelle.
Satu.
Oli kerran poika, joka aikoi mennä naimisiin, mutta ei ollut helppo tietää mistä hän löytäisi oikein hyvän ja sopivan vaimon. Niin sai hän kuulla kaukana suuren metsän takana asuvan oikein rikkaan ja kauniin tytön, ja sitä päätti hän kosia. Hän valjastutti parin kauniimpia valkosia hevosiansa kultavaunujen eteen, ja niin matkusti hän pois. Ensin tuli hän koivumetsään, siellä lauloivat linnut joka oksalla, aurinko paistoi ja kaste kimalteli helminä ruohoissa. Sitte tuli hän mäntymetsään, jossa oli viileä ja hyvä olla ja jossa kanervat kukkivat. Mutta kuusimetsässä oli paha suo, ja siinä ei tahtonut tie koskaan tulla oikein hyväksi. Siellä oli kuoppia ja ruoppuja ja vaunut kaatuivat yhtäkkiä kumoon, ja poika makasi keskellä katajapensasta. Siellä lajotti hän ja hevoset juoksivat vaunuineen pois niin että kaviot iski tulta. Mitä oli nyt tehtävä? Poika nousi ylös hyvin häpeissään ja lähti käymään takaisin kotiinsa, "sillä", sanoi hän, "jalkasin ei voi kukaan kosija kulkea." Metsässä hyppelevä harakka nauroi näille sanoille, mutta poika pui nyrkkiä hänelle ja sanoi: "naura sinä vaan, paha elävä, onhan minulla vielä hopeavaunut jäljellä kotonani, mutta jos minulla nyt olisi hyvä pyssyni, niin antaisin sinulle aika laukauksen." Vähän pahoillaan oli hän, poika raukka, mutta heti lohduttautui hän taas, alkoi vihellellä ja laulaa sekä kulkea nopiasti. Kotona valjastutti hän kiiltomustat hevosensa hopeaisten vaunujen eteen, ja heti läksi hän taas samaa tietä. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat; kanervat kukoistivat ja havumetsä tuoksui. "Nyt pidän minä varani suolla", sanoi poika, mutta istuissansa ja ajatellessansa rikasta tyttöä, unhoitti hän pois kuopan ja suon, Ja taas kellotti hän katajapensaassa, ja hevoset juoksivat pois vaunuineen, niin että kivet tulta iskivät. "Nyt voisi minua kovasti harmittaa", sanoi poika, "mutta kosissa pitää minun käymään, vaikk'ei minulla enää muuta olisikaan kuin ebenholtsiset vaununi", ja niin kääntyi hän taaskin kotia. Harakka nauroi täydestä sydämestänsä, ja poika pui hänellä nyrkkiänsä ja sanoi: "niin naura sinä vaan, onhan minulla vielä mitä kauniimmat hopeanväriset hevoseni jäljellä ja niillä teen minä tämän matkan vielä kerran, mutta jos minulla olisi hyvä pyssyni, niin antoisin minä sinulle aika laukauksen."
Hopeanväriset hevoset tanssivat uljaina ebenholtsisten vaunuin edessä, kun poika kolmannen kerran ajoi metsän läpi. Aurinko paahtoi kovasti ja linnut makasivat ruokalepojansa, mutta kanervat heloittivat vaaleanpunaisina ja metsä tuoksui hyvältä. "Tässä on nyt suo", sanoi poika, ja sillä hetkellä oli hän niinkuin ennenkin katajapensaassa. Nyt täytyi hänen nauraa. "Tämä on kaunis historia! Nyt olen päässyt yhtä kauvaksi kuin ennenkin, mutta nyt ei minulla enää ole vaunuja kotona. Kumminkin, kun oikein asiata ajattelen, on se kenties viisainta, että menen jalkasin kosiomatkalleni, niin saan nähdä, ottaako tyttö minun itseni tähden, vai ovatko ne vaunut, jotka loistaa hänen silmissään."
Viisas poika vaelsi niin eteenpäin, vaikka se tuntui vähän vaikealta siitä, joka oli tottunut ajaman kulta- ja hopeavaunuissa, mutta hyvä on koettaa kaikkea.
Kun hän oli kulkenut jonkun matkaa, näki hän köyhän ämmän, joka oli kuoppaa kaivamassa. Väsyneeltä ja vaalealta näytti hän, ja hänen vieressänsä oli kirstu jonka hän tunsi omaksi eväskirstuksensa, joka oli pudonnut vaunuista, kun hevoset pilttoutuivat.
"Hyvää päivää, mitä teette ja kuka olette, vanha mummo?" tervehti poika kohteliaasti.
"Voi, minä kaivan kuoppaa piiloittaakseni tätä kirstua jonka olen löytänyt. Raskas on sitä kantaa, ja minä kätkisin sen, siksi kun saan selvän sen oikeasta omistajasta. Rehellinen on minun nimeni."
"Mutta sinä näytät kipeältä ja viheliäiseltä, et koskaan jaksa kaivaa kuoppaa", sanoi poika.
"En minä olen kipeä", vastasi mummo, "nälkä vaan minulla on vähäisen."
"No sehän on eväskirstu, avaa se ja syö siitä."
"Ei ennenkuin sen oikea omistaja tulee ja antaa luvan siihen", vastasi mummo.
"No minä olen sen oikea omistaja. Tässä on avain, syö kylliksesi ja pidä loput."
"Tuhansia kiitoksia", sanoi ämmä, "minulle ei ole mitään muuta sulle annettavaa kuin hyvä sananlasku matkallesi. Muista: ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää."
"Kiitos", sanoi poika, "se on hyvä sananlasku, hyvästi!"
Vähän loitompana näki hän pienen pojan hyppäävän yhdellä jalallansa maantiellä.
"Miksi sinä noin hyppäät?" kysyi kosijamme; "onko sulla kipeä jalka?"
"Ei", vastasi poika, "vaan minulla on uudet kengät enkä tahdo niitä kuluttaa aivan heti, sen vuoksi käyn minä vuoron perään aina toisella ja toisella jalalla."
"Kylläpä sinä olet koko velikulta! Nouse selkääni, niin kannan sinua vähän matkaa. Mikä nimesi on?"
"Nimeni on Säästäväinen."
He kävivät hyvän matkaa yhdessä ja tulivat vihdoin pellolle, jossa mies kuokki ja lapioi ahkerasti.
"Tuolla on isäni Toimellinen", sanoi Säästäväinen, "tässä laskeudun minä alas. Kiitoksia kyydistä. Muuta ei ole minulla sinulle annettavaa kuin hyvä neuvo matkallesi: parempi laiha sopu kuin lihava riita."
"Se on hyvä sananlasku, kiitos siitä!"
Nyt tuli mies pellolta ja kysyi mihin matka piti.
"Olen kosiin menossa", vastasi poika.
"Vai niin, se on tärkeä matka", sanoi mies, "siveä vaimo on parempi kuin kaikkein kalliimmat helmet."
"Pankaa tämä mieleenne", sanoi poika, "hyvästi."
Nyt kulki poika etemmäksi, kunnes hän tuli pieneen tupaan. Ulkona istui tyttö ja neuloi sukkaa, sen ohella luki hän myös läksyänsä ja heilutti jalallansa kätkyttä.
"Sinä olet ahkera, sinä", sanoi poika.
"Aika on lyhyt", vastasi tyttö, "mutta uuttera käsi tekee rikkaaksi ja laiska köyhäksi."
"Sen panen minä mieleeni", sanoi poika, "mikä sinun on nimesi?"
"Ahkera on minun nimeni", vastasi tyttö.
Poika kulki etemmäksi. Niin tuli hän vihdoin rikkaaseen taloon. Niityllä oli satoja lehmiä ja hevosia, ja lampaita oli keskellä apilasketoja. Tallissa oli marmoriset soimet ja piha oli hienoimmalla posliinilla laskettu. Mutta ei siellä kumminkaan näyttänyt haudalta sen takia. Huolimaton oli pehtorin ja Haluton voudin nimi. He istuivat kumpikin kivellänsä ja polttivat piippuansa työväen kuleksiessa missä vaan tahtoi. Talouden hoitajatar Kavala juoksi aitasta kellariin ja keittiöstä tupaan, että muka emäntä tuulisi hänen olevan ketterän ja luotettavan, mutta oikeastaan ei hän tehnyt mitään muuta kuin piileili alinomaa pimeissä koppeloissa, jossa hän joi kahvia ystäväinsä ja tuttaviensa kanssa. Hänen pieni poikansa Tuhlaavainen kaatoi suuren pussin vehnäjauhoja porsasten altaaseen, sillaikaa kuin isoisä Ahnas seisoi portilla ja suurella oksasella sauvalla ajeli pois kerjäläisiä, vaikka ne olisivat olleet kuin viheliäisiä ja apua tarvitsevia tahansa. Poika puisteli tyytymätönnä päätänsä ja ajatteli: semmoinen herra, sellainen renki, mutta kun hän sai nähdä kauniin tytön, jota hän tahtoi kosia, unhoitti hän koko maailman, niin kaunis oli hän. Samettiin ja silkkiin oli hän puettu ja monta oli hänellä kultasormusta, ranne- ja korvarengasta, jotka välähtelivät auringon paisteessa. Hän oli työtännä akkunan vieressä ja puheli neulojattarensa Laiskoittelijan kanssa, joka istui pehmeällä sohvalla ja nakerteli pähkinöitä, sillaikaakuin pieni koira, Juoru nimeltänsä, haukkui tuttuja ja tuntemattomia.
Poika astui sisään ja tervehti kohteliaasti.
"Mitä sinulla on asiaa?" kysyi tyttö yksitoikkoisesti.
"Olen kuullut että sinä olet kaunis ja rikas ja olen sen vuoksi tullut sinua kosimaan", vastasi poika.
"Vai niin kosimaan? Ja minua?" lausui tyttö. "Ei kiitoksia, minä en heitäkään itseäni joka kulkevalle ritarille. Nykyjään meni tästä ohitse kultaiset, hopiaiset ja ebenholtsiset vaunut; niiden omistajan minä tahdon, mutta sinulle olen minä liian hyvä."
Poika hymyili, sillä hänen vaununsa ne olivat olleet, mutta hän ei sanonut mitään.
"Jos tahdot ruveta rengiksi talooni, niin voit sinä siksi päästä, ja sitte, jos sinä olet siivo ja ahkera, niin voit kenties saada jonkun kyökkipiijoistani vaimoksesi, kun vuosi on lopussa."
"Kyllä, kiitoksia", vastasi poika, "sopiihan tuota koettaa." Itseksensä ajatteli hän: "kun hän kerran näkee, kuinka ahkera ja taitava minä olen, niin muuttaa hän heti ajatuksensa, ja minä tahdon palvella häntä uskollisesti."
Poika teki työtä kahden edestä; päivä toisensa perästä kului, mutta yhtä ylpeänä pysyi tyttö. Ja paha hän oli, niin paha että se oli oikein hirmuista. "Ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää", ajatteli hän.
Tässä suuressa talossa oli pieni kyökkipiika, jonka nimi oli Uskollinen Nakkaus. Hän oli niin ahkera kuin muurahainen, niin hurskas kuin lammas ja niin iloinen kuin lintu. Hänen sinijuovainen liinahameensa oli aina puhdas ja sileä. Häntä kohtaan oli emäntä kaikkein ilkein, ja poika sääli tuota pikku raukkaa. Hän hakkasi sille puut kyökkiin, kantoi veden sisään ja auttoi häntä monella tapaa. Uskollinen Nakkaus palkitsi häntä lämpimimmällä kiitollisuudella.
Vihdoin väsyi poika pahaan emäntään ja pyysi häneltä hyvästiänsä."Parempi laiha sopu kuin lihava riita". sanoi hän.
Mutta tyttö ei tahtonut häntä laskea. Hän näki kyllä, että hän oli uuttera ja rehellinen sekä huomasi hyvin, että talo oli saanut kokonaan toisen muodon kuin ennen. Poika oli itsepäinen ja niin sai hän luvan jättää paikkansa. Pihalla oli juoksupoika, jonka nimi oli Ketterä. Sen lähetti poika, taloonsa salaisesti viemään sanaa, että he siellä ottaisivat selvän niistä hänen kolmista vaunuissansa ja lähettäisivät ne hänelle. Niin tapahtuikin.
Kauniina päivänä, kun rikas tyttö niinkuin tavallisesti, ainakin istui akkunassa, meni poika siitä ohitse. "Uuttera käsi tekee rikkaaksi, mutta laiska köyhäksi", ajatteli hän ja puisteli päätänsä. Samassa ajettiin kolmilla vaunuilla ja valkeilla, mustilla ja harmailla hevosilla pihaan.
"Laiskottelija", huusi tyttö, "nyt tulee oikea kosija. Anna heti minun silkkihuivin ja uusi rannerenkaani. Voi, kuinka olen iloinen."
Hän meni ulos portaille ottamaan vastaan kosijaa, mutta vaunut olivat tyhjät.
"Kenenkä olivat nämä kauniit vaunut ja nämä kauniit hevoset?" kysyi hän ajajalta.
"Ne omat minun herrani metsän toiselta puolen. Hän on tuolla ja on käskenyt meidän tulemaan noutamaan häntä totia."
"Mutta hän ei ole täällä", sanoi tyttö hämmästyksissään.
"Tässä hän onkin", sanoi poika ja kohotti kookasta vartaloansa, "ja nyt lähtee se täältä."
Tyttö seisoi silmänräpähdyksen äänetönnä hämmästyksestä ja vihasta. Mutta heti hymyili hän mairittelevana ja sanoi: "lähdetkö sinä pois? Ei, jää tänne minun vieraakseni. Jos olisin tiennyt kuka sinä olit, en minä olisi sallinut sinun renkinä ulia. Kavala, missä on Kavala! Laita heti hieno puolinen, ja jouduta, meillä on harvinainen vieras."
"Ei tarvitse laittaa", sanoi poika, "minä olen jo kyökissä syönyt tavallisen atrian, homeista leipää ja vähän maidon heraa; nyt en enää ole nälkäinen. Mutta minulla olisi yksi rukous sinulle."
"Pyydä mitä tahdot", sanoi tyttö mielinkielisenä.
"Sinä lupasit minulle jo ensimmäisenä päivänä yhden kyökkipiijoistasi vaimoksi. Anna nyt minulle Uskollinen Nakkaus."
"Ota ne kaikki tyyni", huusi tyttö vihoissaan, juoksi sisään ja paiskasi ovea kiinni niin että akkunat helisivät.
Keittiössä seisoi Uskollinen Rakkaus takan vieressä. Hän oli itkussa silmin ja hämmensi puuropataa, kyynelten vieriessä helminä hänen pyöreiltä poskipäiltänsä. Pahasti kävi häneen pojan matkustaminen, sillä hän oli ollut ainoa koko talossa, joka oli ollut hyvä häntä kohtaan.
"Pikku Uskollinen", sanoi poika ystävällisesti ja tarttui hänen käteensä, "tahdotko tulla kanssani ja ruveta minun vaimokseni?
"Kyllä", vastasi Uskollinen Rakkaus Ja hymyili kyynelten takaa.
Mutta kuka voi kertoa hänen hämmästystänsä, kun hän tuli ulos portaille ja näki kolmet vaunut ja sai kuulla, että ne olivat pojan ja että hän sai istua hänen vieressänsä kultavaunuissa. Niin matkustivat he. Matkallansa ottivat he mukaansa Toimellisen ja Rehellisen, Ahkeran ja Säästäväisen ja pääsivät onnellisesti perille kertaakaan kaatumatta. Toimellinen tuli pehtoriksi. Hänen vaimonsa Rehellinen tuli taloudenhoitajattareksi. Ahkera tuli neulojattareksi, ja Säästäväinen auttoi yhtä ja toista. Niin elivät he onnellisina kuolemaansa asti ja Uskollinen Nakkaus tuli paremmaksi vaimoksi kuin poika olisi uskonut.
Hän oli jalompi kuin kalliimmat helmet.
Ajattele vanhuuttasi!
Suuren herrastalon avarassa renkituvassa istui myrskyisenä talvi-iltana kaksi ämmää niin lähellä leimuavaa valkeata takan vieressä kuin mahdollista. Molemmat olivat rypistyneitä ja harmaapäisiä, molemmat olivat kehnosti vaatetettuja ja näyttivät hyvin kurjilta ja surullisilta. He olivat vaivaisia ja olivat saapuneet nykyjään herrastaloon, johon he jäivät ruotuun. Tuvassa oli myöskin talon rengit, tehden mikä mitäkin pikku työtä jutellessaan ja poltellessaan tupakkaa. Tallipoika istui uunilta ja kiskoi päreitä imeksien pieniä sikarinpilliä, joita hän oli löytänyt sylkiastioista vierashuoneessa sytytellessään valkeoita siellä. Ulkona oli kireä pakkanen ja myrsky vinkui ja suhisi uuninpiipuissa, mutta täällä sisältä oli lämmin ja hyvä olla, niin että miehet istuivat paitahihaisillaan tuo rakas lakki kumminkin päässä.
"Menes vähän tuonnemmaksi, vanha mummo", sanoi muudan nuori iloisen ja vallattoman näköinen renki, "kohennatte vähän, että saan sytyttää piippuani."
"Kas niin, kas niin", valitti ämmä, "nyt ei saa edes vähääkään lämmitellä, vaikka paleltuisi aivan kuoliaaksi tämmöisenä iltana."
"Pidä suusi ämmä", vastasi nuorukainen ankarasti, "enhän minä tässä koko päivää seiso. Emmekö ole jättäneet parhaimmat paikat teille, vaivaiset?"
"Vaivainen olet itse", tiuskasi ämmä, "minä olen nähnyt parempia päiviä kuin sinä."
"Se on vahinko sinulle", jatkoi nuorukainen, "sitä katkerammalta maistuu armoleipä."
"Katkerata se tosin on", huokasi ämmä, "enkä minä koskaan, en koskaan luullut elämäni lopun olevan näin kurjaa."
"Niin", sanoi vanha renki, joka paikkasi kenkiänsä, "kyllä minä muistan kun sinä, Tiina, olit rikas tyttö ja kuin sinä menit naimisiin kylän rikkaimman pojan kanssa. Mutta sitte jouduitte te rappiolle."
"Niin vainen", huokasi ämmä ja ojensi vapisevia käsiänsä valkeaan, kyynelten vieressä alas hänen kasvoiltansa muistellessa entisiä hyviä päiviä.
"Ei, kuulkaas nyt! Tämä rupee käymään liian surulliseksi", sanoi nuori renki, "marss, Janne, ja juokse joku tilkka paloviinaa Jansonskalta. Kovin kylmä on tänä iltana, tarvitsee saada jotakin sisäänsä, ja nuo ämmät istuu sitte täällä ja valittelevat, niin että aivan sydämestään tulee kipeäksi."
"Minä luulen että sinulla on tarpeeksi lämmintä", sanoi yksi toisista rengeistä, "ja sinä tiedät että isäntä on kieltänyt Jannea hakemasta meille paloviinaa."
Tiina joka istui lähinnä tallipoikaa, nykäsi häntä hiljan jalkaan ja sanoi puoliääneen:
"Mene, poikaseni, niin saan minäkin ehkä jonkun tilkan; minulla on niin hirveän kylmä!"
Mutta tallipoika veti jalkansa pois ja sanoi äkäisesti: "rupeatko sinäkin nyt? Minä en saa mennä."
"Etkä saa olla menemättäkään", sanoi yksi rengeistä, "sillä muutoin saat sinä selkääsi meiltä!"
Tallipoika oli juuri astumassa alas uunilta, epätietoisena mitä hänen oli tehtävä, kun tuli sana että illallinen on valmis. Kyökkipiika tuli sisään suuren höyryävän kivikupin kanssa, jossa oli lämmintä hernekeittoa vanhoille ämmille ja pani sen rahille uunin viereen.
"Kas niin", sanoi hän äreästi, "syökää nyt kylliksenne, sitä ette ole tainneetkaan saada tehdä kaukaan aikaan!" Sitte meni hän ulos ja tuli takaisin suuren olkikuvon kanssa, toi myöskin parin tyynyjä ja nahkaiset. "Työtä olisi ollut ennestäänkin tarpeeksi", sanoi hän ja heitti vaatteet nurkkaan lattialle, "ja nyt tulivat nuo vielä lisäksi. Minä olen melkein liian hyvä passaamaan ruotulaisia, sanon minä."
"Varo vaan, ett'et joudu itsekin samaan paulaan", sanot Ruotu-Tiina, "sinulla näyttää olevan hyvä alku siihen."
"Minun pitää saada rikas mies", vastasi kyökkipiika, "niin en tarvitse itse tehdä työtä enkä olla muiden vastuksena."
"Etkö tahdo minua, Regina?" kysyt nuori renki pilkallisesti.
"Ei, kiitoksia! Parempia! Kauvan taitaa kestää ennenkuin sinä tulet rikkaaksi, ja niin — sinä ryyppäät."
"Niin välistä jonkun tilkan."
"Ja välistä kaksi. Kas niin, tulkaa nyt illalliselle! Itsekukin katsokoon asioitansa ja ajatelkoon vanhuuttansa."
Väki meni nyt pois, ja vanhat ämmät jäivät yksinään. "Niin, niin ajatelkoon vanhuuttansa", valitti Tiina pistäissänsä lusikkatansa keittovatiin, "jos olisi niin viisas kun on vielä jotakin!"
"Kuinka olet tullut niin köyhäksi, kun olet ollut niin rikas?" kysyi nyt toinen ämmä, joka koko illan oli istunut hiljaa.
"Viina, viina, viina!" vastasi Tiina. "Kirottu viina teki minun köyhäksi. Olin rikas ja kaunis ja kosijoita oli minulla kymmenittäin ja minä otin kaikkein rikkaimman. Mutta hän joi eikä katsonut talonsa perään ja Jumala paratkoon enkä minäkään tehnyt sitä… meillä oli suuri suku ja paljo vieraita ja rahoja meni kuin ruohoja. Rikkautemme hävisi. Niin meni talo. Me ostimme tuvan, johon kuului perunamaa ja laidunta yhdelle lehmälle. Mutta vaikea oli tehdä työtä, kun siihen ei oltu totuttu, ja suruissaan joi mieheni vielä enemmän. Kun minä huomasin hänen unhottavan koko maailman pullonsa ääressä, niin koettelin minä samaa keinoa, ja oli päiviä… Jumala antakoon anteeksi meille syntisraukoille!… oli päiviä, jolloin emme nähneet selvää hetkeä kumpikaan."
"Entäs lapset, Ja työ?" kysyi toinen ämmä.
"Niin lapset nuoleksivat lasija ja pääsivät makuun, hekin, ja välistä kaadoin minä itsekin heille pisaran, haihduttaakseni heidän nälkäänsä. Työt, niin… jäivät tekemättä, tietysti. Lapset joutuivat sitte maailmaan, niinpiankuin voivat ansaita leipänsä ja sitte tuli meille vähän helpompi… mutta me itse tulimme kivuloisiksi molemmat. Ihmiset sanoivat sen tulleen juomisesta. Eikä mikään tahtonut kasvaa. Lehmä kupli, se oli elänyt oljilla ja juuteilla koko talven. Ja kaikki meni alaspäin. Niin kuoli mieheni, eikä sitte kauvan viipynyt kuin minä jouduin ruotuun."
"Entäs sukulaiset ja lapset?" kysyi toinen.
"Sukulaiset, Riittakulta, söivät ja joivat meillä, niinkauankuin meillä oli jotakin tarjomista, mutta kun me tulimme köyhiksi, unhottivat he meidät heti. Pitäjä on tosin velvollinen elättämään köyhänsä, sanotaan, ja sen voi se tehdäkin. Ja lapsemme! Niin, herra Jumala! Sananlasku sanoo, että 'äiti voi pitää huolta kymmenestä lapsesta, mutta kymmenen lasta ei voi pitää huolta yhdestä äidistä', ja se on totta. Lapset ovat ympäri maailmaa, eikä yhdelläkään heistä ole pienintäkään nurkkaa vanhalle äidillensä. Ne omat köyhiä ja luulen… että he kaikki ryyppäävät. Rikkaudellamme ei ole ollut minkäänlaista siunausta. Hohoi! Rikkaan miehen lapset kuljeskelevat renkinä ja piikoina ympäri maailmaa ja turvautuvat niinkuin minäkin toisen miehen nurkkaan."
Kammarista, renkituvan päästä, oli kuulunut koko illan hiljaista värttinän surinaa. Nyt seisahtui värttinä, ja sievästi puettu vaimo, ijältään noin vähän yli viisikymmentä vuotta seisoi ovella. Hänellä oli terveennäköiset ja punaposkiset kasvot ja ilo loisti hänen silmistänsä. Se oli Kutoja-Liisa, joka usein oli työssä herrastalossa. Hän istuutui valkean ääreen, ämmien viereen ja sanoi heille ystävällisesti lohduttaen: "ehkä lapsenne ottavat oppia vanhempiensa onnettomuudesta ja tulevat uutterimmiksi ja ymmärtäväisemmiksi."
"Niin, jollei viinaa olisi", sanoi Tiina valjusti, "kirottua viinaa, jota ei ilman voi olla, kun on kerran päässyt sen makuun. Voi, jos saisin edes yhden ainoan pisaran viinaa!"
"Älkää puhuko niin jumalattomasti, Tiina", sanoi Liisa, "vast'ikään kirositte viinaa ja nyt tahdotte te taas saada sitä kumminkin. Olkaa nyt siivoja, niin annan teille kupin kahvia sen sijaan. Se maistuu hyvältä hernekeiton perästä."
Liisa toi kammarista pienen kahvipannun, parin kuppia, kahvitötterön ja muutamia sokeripalasia ja pani pannun vettä täyteen hiilokselle.
"En aina voi pitää kahvia itseni varalla, mutta toisinaan käy se päinsä, ja nyt voitte nähdä, Tiina, mitä se auttaa kun viinahalu tulee." Näiden kolmen vaimon istuessa ja kuunnellessa kahvipannun porinata, sanoi Riitta: "en tiedä kuinka lienee maailmassa, mutta ei työkään aina auta. Olen tehnyt työtä kuin orja kymmenvuotiaasta saakka, ja tässä istun kumminkin, raukka, jota kuljetetaan talosta taloon, soimataan ja tyrkitään sinne tänne, ja tuokin kehno paimenpoika pitää itseänsä parempana kuin minua, sillä hau ansaitsee leipänsä ja minä syön armoleipää."
"Olette tehneet työtä", sanoi Liisa, "mutta oletteko myöskin säästäneet? Älkää vihastuko, jos minä kysyn, kun kerran olemme ruvenneet puhelemaan näistä asijoista, niin…"
"Miksi minä vihastuisin? Usein ei saakaan kuulla ystävällisiä sanoja. En — en mitään ole säästänyt, ei koskaan ole kestänyt kauvempaa kuin kädestä suuhun. En ole juonut eikä minulla ole ollut miestä eikä lapsia, mutta kaikki on mennyt niinkuin ne omat tulleetkin."
"Oletteko ollut sitte kivuloinen?"
"En, sitä en voi sanoa, paitsi nyt vanhuuden vaivat ovat jo tulleet. Mutta kun alkaa kahdella tyhjällä kädellä, niin ei loppukaan taida tulla paremmaksi, jollei onnea ole myötä!"
"Tämän talon isäntä alkoi myöskin paimenpojasta, ja nyt hänellä on suuri herrastalo ja on naimisessa lukkarin tyttären kanssa. Minä tunsin heidät molemmat ennen maailmassa. Katso, hänellä on ollut onni."
"Se on totta, mutta oletteko myös kuulleet kuinka hän on elänyt?"
"En, sitä en tiedä, mutta kyllä kai hän on ollut ahkera ja juomaton."
"Niin on ollutkin, siihen voitte luottaa! Hän ei ole koskaan maistanut viinaa eikä oluttakaan, sillä hänen isänsä kuoli viinaan, ja hän päätti varoa itseänsä siitä, ja uuttera on hän ollut. Paimenessa ollessaan, kuori hän puunvarpuja, teki vispilöitä ja vastoja, vasuja ja tuohiteoksia, poimi marjoja ja möi niitä. Joka pennin minkä hän niistä sai, piiloitti hän eväspussinsa pohjalle. Rengiksi päästyänsä, säästi hän palkkansa, pani rahansa säästöpankkiin ja tyytyi kaikkein vähimpään. Nähdessänsä nuorien tyttöjen käyvän tansseissa, ajatteli hän: 'ne ei kelpaa köyhän miehen vaimoksi' ja odotti kunnes sai nähdä jonkun olevan ahkeran, säästäväisen, taitavan ja yksinkertaisen. Hän haki itsensä maanviljelyskouluun, tuli ensiksi voudiksi ja sitte pehtoriksi tähän taloon ja nai lukkarin tyttären, joka oli kunnon tyttö — juuri semmoinen, joka kelpaa vaimoksi. Kun herrastalon omistaja kuoli, tuli pehtori arenttimieheksi, ja nyt on talo hänen omansa eikä hänellä ole enää paljo velkaa maksettavana. Tosin on hänellä ollut onnea myötänsä — se on: hänellä on Jumalan siunaus, terveyttä ja ymmärrystä. Mutta lopun hän on tehnyt itse."
"Mutta kuinka on teidän laitanne, Liisa? Ihmiset sanovat, että teillä on jonkunlainen eläkeraha tai millä te elätte."
"Niin", vastasi Liisa hymyillen, "eläkeraha, jonka minä itselleni olen hankkinut."
"Mutta olettehan jo olleet leskenä kymmenen vuotta ja teillä on ollut neljä, jollei viisi lasta, ja sitä paitsi onhan teillä nyt lapsenlapsikin, josta te pidätte huolta hänen vanhempiensa kuoltua."
"Se on totta, mutta minulla on myöskin ollut onni kanssani, sama onni kuin isännälläkin: Jumalan siunaus, terveys ja ymmärrys. Tahdotteko kuulla kuinka minun laitani on Ollut?"
"No kerro nyt", sanoi Riitta äreästi, "olisi hauska tietää kuinka teille on käynyt."
"Pääsin ensin lastenhoitajattareksi herrasväelle. Silloin olin vielä hyvin lapsellinen, mutta minulla oli hyvä emäntä. Hän opetti minun ompelemaan, neulomaan, silittämään ja tekemään kaikellaisia töitä. Sitte pyysin minä lasten kirjoituskirjoja, joita he eivät enää tarvinneet, sain myöskin vanhan kirjoitustaulun ja pieniä kivikynän päitä ja niin opin kirjoittamaan."
"Mutta mitä siitä sitte?" kysyi Tiina.
"Hyvä on taitaa kaikkia", vastasi Liisa. "Kun minulla oli nyt huone, puita, ruokaa ja valoa, niinkuin muillakin palvelijoilla, niin tarvitsin hyvin vähän palkkaani. Minulla ei ollut koskaan enempää kuin kaksi vaatteusta. Kun jokapäiväinen hameeni kului, otin minä pyhähameeni arkipäiväiseksi ja ostin uuden. Koko kesän kävin minä paljasjaloin, eikä minulla ollut päivänvarjoja eikä muita puuhkioita. Villaset kintaani olivat kyllä lämpimät, ja auringosta olen aina pitänyt. Muiden tyttöjen puhellessa sulhasista ja naimisista, ajattelin minä, minulla ei ole siinä kiirettä. Jos en saa kunniallista, ahkerata ja kunnon miestä, olen ennen ilman. Mutta minä löysin — Jumalan kiitos — minä löysin yhden. Samana päivänä kuin tulimme uuteen kotiimme, vertasimme säästöpankkikirjojamme ja päätimme, niin kauvan kuin mahdollista joka vuosi, lisätä niitä vähäisellä summalla. Mieheni oli suutari. Kun hän oli ainoa juomaton pitäjässä, sai hän työtä enemmän kuin kerkesi tehdäkään. Silloin otti hän oppipojan, ja minäkin autoin missä voin neulomalta koneella, ja sillä välin kudoin ja kehräsin sekä neuloin vaatteita talonpojille ja kirjoitin kirjeitä heille ja sain sillä tavalla kaikenlaisia pieniä tuloja. Mutta sitte ilmestyt lapsia perheeseen, yksi toisensa perästä, välistä maattiin kipeänä ja silloin tuli aika täperäksi, ja ruokaa sekä vaatteita tarvittiin pienille. Monta kertaa sattui niin ettei meillä ollut voin murua palasellemme eikä kahvikuppia moneen kuukauteen, mutta joka vuosi pantiin kumminkin pieni summa pankkiin. Yksinkertaista oli ruokamme, mutta vahvaa ja hyvää, ja sillä pysyimme me terveinä. Kun lapset kasvoivat, taivutettiin heitä työhön niin pian kuin he voivat pitää neulaa kädessänsä ja pestä lusikkata; suuremmat hoitelivat pienempiä, ja sillä tavalla oli niistä hyötyä ruokansakin edestä paitsi sitä että minä sain istua rauhassa työn ääressä. Sitte kuoli mieheni ja se oli kova isku, mutta Jumala auttoi siitäkin surusta. Lapset menivät palvelukseen ja toiset pääsivät oppiin käsityöläisille, ja kaikki ovat tulleet Jumalan avulla ja hyvällä esimerkillä hyviksi ihmisiksi. Paljoa en tarvinnut nyt enää oman henkeni eläkkeeksi, mutta minä ajattelin vanhuuttani, sitä aikaa jolloin en enää jaksa tehdä työtä. Sen vuoksi olen yhä edelleen säästänyt ja tehnyt työtä, vaikka jo joitakuita vuosia olen saanut korkoa rahoilleni. Jos nyt tulen sairaaksi tai muu onnettomuus kohtaa, niin en tarvitse olla muitten ihmisten vastuksina. Mutta nyt on kahvi valmis ja se on juotava heti, jos siitä on oleva hyötyä."
Liisa kaatoi sisään, ja vieraat joivat vuorotellen kukin kupposen, jonka tehtyä he laskeutuivat olkivuoteelle nurkkaan, kiitettyänsä ja siunattuansa Liisaa hänen hyväntahtoisuudestaan.
"Niin", sanoi Riitta, vetäessänsä nahkaisia yllensä, "kenties ölisi minullakin voinut olla säästörahoja, jos olisin ollut huoltapitäväinen. Mutta nyt on se myöhäistä, sillä minä en ajatellut vanhuuttani."
Todellinen päästökirja.
"Fredrik, nyt olemme vihdoinkin saaneet sopivan palvelijattaren", sanoi nuori rouva Virtanen, tullessaan eräänä päivänä miehensä työhuoneeseen. "Katsos vaan tätä päästökirjaa: taitava ruu'anlaittamisessa ja paistamisessa, silittämisessä, pesussa ja ompelemisessa."
"No, sepä on oivallista", vastasi herra Virtanen, "nyt olemme etsineet ja koetelleet kauvan aikaa, ja vihdoin tulee onni omalle kynnyksellemme. Ota hänet heti."
"Hän näyttää niin säädylliseltä sitä paitsi", sanoi rouva ja meni keittiöön.
Siellä oli palvelustyttö, vähän yli kahdenkymmenen vanha, hyvästi vaatetettu ja sievännäköinen. Rouva Virtanen keskusteli hänen kanssansa palkkaehdoista ja hänen tulevista tehtävistänsä, ja asia ratkaistiin molempien mielihyväksi.
Ensimmäisenä päivänä marraskuuta tuli ja samana päivänä rupesi Eva Ahonen uuteen palveluspaikkaansa. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli siivota tuo likainen ja ruokoton keittiö.
"Täällä on ennen mahtanut olla koko epatto", sanoi hän itsekseen, avattuansa keittiökaapin ja nähtyänsä puhdistamattomat kasarit sekä joukon luutturättiä ja likaisia käsiliinoja, ruosteisia veitsiä ja kaikellaisia romuja. "Nyt pitää täällä tulla toinen järjestys."
Ja Eva piti sanansa. Oikein ilo oli nähdä kuinka keittiö päivä päivältä tuli komeammaksi, järjestetyksi ja puhdistetuksi kiiltävine kasarineen ja lumivalkoisine puuastioineen. Herra ja rouva Virtanen saivat sitä paitsi iloita hyvin laitetusta ruu'asta ja hyvästi silitetyistä vaatteista. Eva oli sievä ja taitava, ja herrasväki piti häntä oikein palvelijan esikuvana. Tosin tapahtui, että pikkukaluja katosi silloin tällöin, milloin pesusta, milloin keittiöstä, mutta sitä tapahtuu kyllä joka huoneessa, ajattelivat he, eikä sitä voida auttaa. Vanhempi ja tottuneempi emäntä olisi ehkä huomannut, että muutamia ruokatavaroita meni tavattoman paljon, mutta rouva Virtanen ei pitänyt epäluuloa mistään, vaan oli tyytyväinen saadessaan istua kauniissa huoneessansa, tehden käsitöitä tahi soittaen ja lukien ja antaen Evan pitää huolta taloudesta.
Niin kului lähi kolme vuotta. Herra Virtanen sanoi tosin, että heidän elantonsa maksoi nyt enemmän kuin koskaan ennen, mutta sitä ei ole voitu auttaa, ajatteli hän, ja rouva sanoi, että nyt oli hänellä ollut hupaisat vuodet ja että hänestä oli nyt kaikki niin mukavaa ja hyvää.
Eräänä päivänä piti herrasväen lähteä vieraisille, ja rouva avasi laadikkonsa ottaaksensa sieltä koruneulansa, jonka hän aikoi panna rintaansa. Mutta neulaa ei löytynytkään. Hän etsi ihmeissään hetken aikaa, mutta kun kello oli jo paljo ja hevonen jo valjastettu, otti hän toisen neulan sen sijasta, ja niin läksivät he. Seuraavana päivänä päätti hän kumminkin ottaa selvän koruneulastansa, sillä se oli hänen äitinsä antama lahja ja siis kovin rakas muisti. Nuori rouva etsi ei ainoastaan tämän laatikon vaan vielä kaikki muutkin, hän etsi kaapin ja pöytälaatikot, mutta neulaa ei kumminkaan löytynyt.
"Varmaankin olet sen pudottanut jonkun kerran ulkona ollessasi", sanoi hänen miehensä.
"Niin, niin on mahtanut käydä", vastasi rouva, "se ei ole voinut hävitä minun laatikostani. Mutta hyvin ikävää on että olen ollut niin huoleton", ja häneltä pääsi itku.
Eva oli rouvan etsiessä kulkenut muutamia kertoja huoneen läpi, ja häneltä oli myöskin kysytty neulaa, mutta hän ei sanonut siitä tietävänsä mitään.
Jonkun ajan perästä, kun Eva jonakin päivänä oli pesulla ja rouva yksinään askaroitsi keittiössä, otti hän esille muutamia käsiliinoja suuresta arkusta, joka oli keittiökammarissa, lähettääksensä niitäkin pesuun. Peratessaan arkkua kopahti jokin kova hänen käteensä. Hän työnsi vaatteet syrjään ja löysi suuren pahvirasian, jota hän myöskin kauvan aikaa sitte oli kaivannut. Ihmetyksissään avasi hän sen, ja mikä ensiksi kiilsi hänen silmäänsä, oli tuo rakas, kadotettu neula, joka oli siellä muutamien kaulusten, hienojen nenäliinojen ja parin pienen silkkihuivin kanssa, jotka kaikki olivat nuoren rouvan. Hämmästyneenä, melkein halvattuna, seisoi hän avattu rasia kädessä, kun miehensä, joka oli tullut häntä etsimään, astui sisään.
"Katsos tätä Fredrik", sanoi hän vihdoin, vaaleana mielenliikutuksesta. "Mitä luulet tämän merkitsevän? Tämän olen löytänyt tämän arkun pohjalta, käytetyn vaatekasan alta."
"Neulasi!" huudahti mies, "kuinka se on tänne joutunut?"
"Niin, kuinka? Se on varmaankin varastettu, eikä kukaan muu ole voinut sitä tehdä kuin Eva."
"Oletko ennen huomannut häntä epärehelliseksi?"
"Voi, en koskaan ole ajatellutkaan sitä", sanoi rouva haikeasti. "Olen uskonut kaikki avaimeni hänelle, kaikki laadikkoni ovat olleet hänelle avonaiset. Hän on käynyt aitassa ja kellarissa, vieläpä on saattanut ottaa rahaa minun kukkarostani."
"Etkö ole kaivannut näitä kappaleita, jotka tässä nyt ovat sekä neulaa?"
"Olen kyllä ja paljo muutakin, mutta en koskaan ole voinut ajatella niitä varastetuiksi, olen luullut niiden kadonneeksi pesussa tai muulla tavalla hukkuneeksi."