Agnes oli alkanut opetustuntinsa, ja ne menestyivät hyvin. Se hyöty oli kuitenkin sen väärennetyn kreivin käynnistä ollut. Agnes miellytti kaikkia kauneudellaan ja vaatimattomuudellaan, samalla kuin hän hoiti opetustointansa säännöllisesti ja hyvin. Frank kävi aina väliin katsomassa. Hän oli aina reipas ja iloinen. Eräänä päivänä sanoi hän, että hän rupeaisi itse opettelemaan soittoa Agneksen johdolla, mutta tämä löi kaikki leikiksi.
— Ei, se on täyttä totta, sanoi hän. — Mutta te saatte luvan kiiruhtaa, sillä minulla ei ole aikaa istua ja soittaa skaaloja koko ikääni.
— Se on vaan teidän päähänpistojanne. Teillä ei ole kuitenkaan kärsivällisyyttä harjoitella.
— Ei, olette oikeassa. Mutta ettekö voisi opettaa jotain ilman harjoitusta? — esimerkiksi linkuttamaan jonkun valssin, vaihteluksi Fanny-siskon surkeille sävelille.
— Ei siihen en minä ryhdy. Sen voi tehdä joku humbuugimestari.
— Ahaa, nyt te rupeatte tulemaan ylpeäksi! Ajatelkaas, jos minäkin sentään valitseisin jotain liikuttavaa. Ettekö voisi opettaa minulle jonkun rakkausveisun.
— Aijotteko ruveta laulamaan rakkauslauluja.
— Tietysti! Minä aijon vuodattaa kuulle suruni siitä, että te olette minulle niin kylmä.
— Ettekö koskaan voi olla puhumatta pilaa?
— Pilaa? Kun minä puhun vakavasti, sanotte te sen olevan pilaa, mutta enhän minä sille voi mitään.
— Eihän siinä ole mitään järkeä.
— Siinäkö, että pidän teistä? Te olette todellakin kovin vaatimatoin.
— Ette te minusta pidä, mr Plummer.
— Mr Plummer! Se kuuluu niin sietämättömän viralliselta. Miksette voi sanoa Frank. Olemmehan siksi tuttuja.
— Kiitos! Sanon mieluimmin mr Plummer.
Frank alkoi vihellellä.
— Te olette varmaan kotoisin jääpuikkojen maasta. Ovatko kaikki teidän nuoret tytöt noin tunteettomia. — Agnes hymyili.
— Luulin teidän hiljattain sanoneen, että minä lauloin tunteellisesti?
— Se onkin totta. Mutta… niin, en tiedä mitä se on,… mutta te olette niin peijakkaan juhlallinen… te pidätte itsenne aina niin ulohtaalla.
— Nuorten tyttöjen täytyy olla varovaisia, etenkin vieraassa maassa.
— Teistä ei siis ole ollenkaan houkuttelevaa tulla mrs Plummeriksi? Rahaahan on meillä kyllä, jotta voisitte saada mitä tahtoisitte, ja meillä voisi olla aika hauskaa yhdessä, vai mitä te tuumitte.
— Ajattelen, että on kaikissa tapauksissa parasta odottaa ja antaa vielä ajan kulua.
— Odottaa? Minkätähden?
— Sentähden, ett'en minä pidä teistä sillä tavalla, ja sentähden. että te itse voisitte jonkun ajan kuluttua katua, sekä sentähden, että vanhempanne lienevät sitä vastaan.
— Herra Jess', miten omantunnontarkka te olette, miss Agnes. Tarkoitatte kai, että meidän pitäisi olla niinkuin sisar ja veli, kuten romaaneissa sanotaan.
— Niin, miks'ei, jos se teitä miellyttää.
— Mutta sitten teidän täytyykin kutsua minua Frankiksi ja minä sanon teitä Agnekseksi. Luulen sitäpaitsi, että minä olen jo ennen niin tehnyt.
— Minä koetan.
— Ja minä saan kai joskus tirkistää teidän neitokammioonne, vaikk'ette tahdokaan minulle soittoa opettaa.
— Olette aina tervetullut. Olen mielelläni ystävänne.
— Tuhannet kiitokset siitä suosionosotuksesta! Frank kumarsi. Mutta sehän on totta, minähän en ole näyttänyt teille vielä tätä kaunista kapinetta, jonka tänään ostin — hän veti taskustaan kuusipiippuisen revolverin. — Eikö se ole korea?
— Käytättekö te revolveria koristuksena? Aina te keikaroitte jollakin.
— Koristuksena? Ei, siitä voi totisesti olla hyötyäkin, vastasi Frank. — Kun minä joskus väsyn kosiskelemiseen — jos te nimittäin edelleenkin olette tuommoinen jääkappale — niin puh!… yksi latinki ohimoon, ja Frank Plummeria ei ole enää olemassa.
— Hyi, pilanteko sellaisista asioista on ilkeää, sanoi Agnes vakavasti.
— Niin, siksipä onkin parasta, että ajoissa suostutte kuhertelevan kyyhkysen pyyntöön, sanoi Frank. — Ja nyt täytyy minun sulkeutua suosioonne, neiti Jääpuikko!
— Niinkö teidän piti puhutella minua? — kysyi Agnes hymyillen.
— Ei, se on totta. Hyvästi Agnes-sisko!
— Hyvästi veli Frank! — huusi Agnes hänen jälkeensä, mutta se kuului hänestä itsestäänkin niin hullunkuriselta, että hänen täytyi sille nauraa.
Samassa hyökkäsi Frank takaisin.
— Ei, mutta somaltapa se kuuluikin, huudahti hän tarttuen molemmin käsin hänen käteensä. — Jos ette olisi näyttänyt niin peijakkaan ylpeältä, olisin suudellut teitä yht'äkkiä.
— No, muistatte kai, että teidän on pysyttävä ulohtaalla.
Frank huokasi syvään ja poistui.
Agnes oli yksin. Oliko hän tehnyt oikein sysätessään hänet näin ilman muuta luotaan? Tulisihan koko perheen tulevaisuus turvatuksi, jos hän sitoisi itsensä sellaiseen omaisuuteen. Omaisuus, niin, se juuri oli oikea sana, sillä ihmistä ei hän ajatellut. Hän pani käden sydämelleen; se löi tyynesti ja tasaisesti. Ei, hän ei rakastanut häntä. Hänen kanssaan oli kylläkin hauska puhella, mutta hänen vaimokseen hän ei tahtonut tulla. Niitä oli tarpeeksi, jotka möivät itsensä rahasta. Hän ei tahtonut lisätä niiden lukua.
Ja hän alkoi tyynesti seuraavan opetustunnin, varmana siitä, että hän oli menetellyt oikein.
Frank meni suoraa tietä kotiin, missä hän tapasi äitinsä pukeutumassa lähteäkseen vieraisille. Hän tahtoi päästä heti selville siitä, oliko vanhemmilla todellakin jotain vastaansanomista siinä asiassa, ja hän kävi suoraan asiaan.
— Mitä sanoisit, äiti, jos minä menisin naimisiin Agneksen kanssa? — kysyi hän.
— Agneksen, minkä Agneksen?
— Tunnemmeko sitten useampia sen nimisiä? Luonnollisesti hänen, joka oli meillä.
— Palvelustytön? — sanoi mrs Plummer ivallisesti.
— Kuulehan, äiti, älä lässöttele joutavia siinä! — sanoi Frank hävyttömästi. — Tiedät vallan hyvin, ett'ei hän enää ole mikään palvelustyttö, ja sitäpaitsi…
— Sitäpaitsi?
— Sitäpaitsi tiedät sinä, mikä itse olet ollut, ja isähän on ollut kovin yksinkertainen ihminen.
— Minun täytyy hävetä sinua, Frank, tahdothan omassa kodissamme halventaa meitä entisyytemme tähden. Me, isäsi ja minä olemme rehellisellä työllä kohottaneet perheen arvoa, ja nyt sinä tahdot kevytmielisyydelläsi sen hävittää. Sinun pitäisi hävetä!
— Jahah, meidän on pyrittävä kunnian kukkuloille, äiti, puuttui Frank puheeseen. — No niin, sittenhän se oli vallan luonnollista, että Fanny etsi itselleen ranskalaista kreiviä.
— Älä puhu enää siitä! Se on tuottanut äidillesi harmaita hiuksia, huudahti mrs Plummer vihastuneena. — Olemme saaneet kärsiä siitä tarpeeksi.
— Mutta mitä sinulla sitten on Agnesta vastaan?
— Hän on skandinavialainen ja siinä on syytä tarpeeksi.
— Eivätkö skandinavialaiset sitten ole yhtä hyviä ihmisiä, kuin muutkin?…
— Jaha, niinkö luulet? — keskeytti mrs Plummer. — Tulevathan ne tänne suurissa joukoissa ja täyttävät depootit niin, että kunnon ihmiset tuskin saavat jalan sijaa. Heidän vaatteensa, heidän ruoka-arkkunsa haisevat pahalta, ja he laahaavat mukanaan likaisia kakaroita. Nehän lakaisevat kadut, puhdistavat lokaviemärit ja tekevät kaiken karkeamman työn, ne täyttävät kapakat ja vankilat. Ja sellaisia henkilöitä tahtoisit sinä vetää perheeseemme.
Frank oli tullut aivan tulipunaiseksi vihasta.
— Riittää jo, äiti! — huudahti hän koettaen kaikin voimin pysyä tyynenä. — Puhu sellaista, jota ymmärrät äläkä sekaannu muuhun! Isällä ja minulla on ollut skandinavialaisia työmiehiä sekä myllyssä että muualla; eikä meillä ole koskaan ollut parempaa eikä kelvollisempaa väkeä. Ja luonnollisesti niitäkin on monenlaisia. Jos ottaisit köyhän amerikalaisen työmiehen ja sanoisit: "katso, tällainen on amerikalainen kansallisuus!" Eikö se olisi suuri vääryys? Jos et olisi äitini, olisin vastannut sinulle aivan toisella tavalla.
Frank lähti katkeroittuneena ja löi mennessään oven kiinni. Mutta mrsPlummer nousi ylpeästi vaunuunsa ja ajoi vierailuille.
Rouva Pryts hämmästyi kovin nähdessään asuntonsa ulkopuolella pysähtyvän komean vaunun ja siitä astuvan ulos silkkiin puetun naisen, livre-pukuisen neekerikuskin pidellessä ohjaksia. Hän meni itse avaamaan, sekä tunsi samassa tulijan Agneksen entiseksi emännäksi. Rouva Pryts oli ollut Plummerin talossa, vaikka hänet oli aina osoitettu kyökkiin Agneksen luo. Mrs Plummer oli tavattoman jäykkä ja arvokas.
— Otaksun, että olette rouva Pryts, sanoi hän, vaikka hän vallan hyvin tunsi hänet.
— Kyllä, ja te olette mrs Plummer; olenhan käynyt teillä, vastasi rouva Pryts ja avasi arkihuoneen oven.
Agnes ja hänen äitinsä olivat vuokranneet kaksi huonetta ja keittiön eräässä rauhallisessa ja kauniissa kaupunginosassa. Toinen huoneista oli heidän yhteisenä makuukammionansa ja toinen — arkihuone — oli hyvin iso ja aistikkaasti sisustettu. Suuri valokuvajäljennös Rafaelin madonnasta riippui seinällä. Mrs Plummerin silmät sattuivat heti siihen ja saadakseen sopivaa puheenainetta kysyi hän:
— Onko tuo jonkun teidän sukulaisenne muotokuva, mrs Pryts?
Rouva Pryts ei voinut olla naurahtamatta vastatessaan:
— Ei, sehän on madonna.
— Madonna? Mrs Madonna? Asuuko hän täällä Minneapoliksessa?
— Ei, ei, se on neitsyt Maria Jesus lapsen kanssa.
— Vai niin. Hänen olisi pitänyt panna enempi vaatetta lapsen päälle.Luuletteko sen olevan otetun luonnon mukaan?
— Ei, se on jäljennös eräästä taulusta, vastasi rouva Pryts, jonka oli vaikea pysyä vakavana.
— Teillä on aika sievää täällä, rouva Pryts, alkoi taas mrs Plummer.
— Kyllä, me olemmekin hyvin tyytyväisiä, vastasi rouva Pryts.
— Niin, niin, siellä vanhassa maassa ette liene tottuneet kunnollisiin huoneisiin.
— Niinkö luulette? Sellaista kotia, kuin siellä, en saane enää koskaan, vastasi rouva Pryts surumielisesti. — Me olemme aikoinamme nähneet parempiakin päiviä, mrs Plummer.
— Mutta minä luulin ihmisten teidän kotiseudullanne asuvan pienissä maakuopissa.
— Puhutaan niin paljon juttuja ulkomaalaisista, mrs Plummer.
— Jaha, teillä on todellakin lasiruuduilla varustetut akkunat ja oikeat rakennukset? Olen aina luullut Norjaa joksikin hirveäksi maaksi, joka on täynnä jäätä, vuoria ja karhuja, sanoi rouva Plummer.
— Jos pääsisitte sinne joskus kesänaikaan, niin aivan varmaan tahtoisitte jäädä sinne ainiaaksi, sillä kauniimpaa maata ette löydä, vastasi rouva Pryts.
— Sepä on ihmeellistä, sanoi rouva Plummer. — Minä olen kyllä huomannut, että sieltä tulee reipasta väkeä. Melkein koko Minneapoliksen palvelusväkikin on teikäläisiä.
— Onhan täällä hyvin paljon meidän maamiehiämme. Ai, mutta minähän olen kokonaan unohtanut kiittää Agneksen puolesta!
— Ei mitään kiittämistä. Sehän on ollut poikani, joka on tehnyt hänelle muutamia pieniä palveluksia.
— Niin, hän on ollut hyvin ystävällinen hänelle.
— Siitä minun juuri piti puhua kanssanne, rouva Pryts, sanoi rouva Plummer oikaisten itseänsä. — Hän on viime aikoina osoittanut tyttärellenne jonkunlaista huomaavaisuutta. Mutta nyt on vaikea tietää, kuinka sillä iällä käy… Minä toivoisin, ett'ette millään tavalla antaisi aihetta…
— Minä en ole kuullut mitään koko asiasta, mrs Plummer.
— Se ilahuttaa minua. Frank on kuitenkin viime aikoina alkanut näyttää arveluttavia oireita ja nähkääs… minä en nyt usko hänen ryhtyvän alentamaan perheen arvoa avioliitollansa.
— Minä olen aivan yhtä mieltä kuin tekin, mrs Plummer, vastasi rouva Pryts tyynesti — ja luulen, että Agneksen suhteen voitte olla huoleti. Hänen kasvatuksensa on ollut sitä laatua, että hän on teidän poikaanne paljon etevämpi niin yleissivistykseen, kuin tietoihinkin nähden, ja minun luullakseni sellainen avioliitto, jossa vaimo on miestä korkeammalla sivistysasteella, ei voi olla onnellinen.
Mrs Plummer aivan ällistyi. Hänhän oli juuri tarkoittanut päinvastaista.
— Niin, katsokaas, Frank voi milloin hyvänsä saada vaimon kaupungin rikkaimpien ja arvokkaimpien perheiden tyttäristä. Sentähden ei hänen minun mielestäni tarvitse alentua ottamaan puolisoa vieraasta kansallisuudesta.
— Minä olen teidän kanssanne täydellisesti yhtä mieltä siitä, että on niin paljon, kuin mahdollista pysyttävä omassa kansallisuudessa. Maku ja elämän käsitys ovat aivan erilaiset niillä, jotka lapsuudestaan saakka eivät ole kasvaneet samassa maassa. Toivon, että Agnes, jos hän joskus menee naimisiin, pysyisi omassa kansallisuudessaan.
— Otaksun siis saavani teistä tukea, mrs Pryts, sanoi mrs Plummer. — Minua ilahuttaa, että pääasiassa olemme yksimielisiä. Koettakaa niin paljon kuin mahdollista pitää tytärtänne erillään minun pojastani. Ja nyt hyvästi; olen iloinen, että tulin tuttavuuteenne. Ja polviaan lyykistäen poistui mrs Plummer.
Fanny Plummer hämmästyi saadessaan eräänä iltana kirjeen. Ovikello soi ja eräs omituisen näköinen mies kysyi hyvällä englannin kielellä, oliko se Plummerin talo. Saatuaan siihen myöntävän vastauksen, kysyi hän, oliko se, jota hän puhutteli, miss Fanny Plummer, ja kun hän tähänkin kysymykseen sai myöntävän vastauksen, veti hän taskustaan esille kirjeen ja ojensi sen hänelle. Miehellä oli tavattoman tumma iho, kauniit, säännölliset kasvonpiirteet ja villit ruskeat intiaanin silmät. Tukka riippui alas hartioille, ja sitä peitti leveälierinen, kultanauhalla ympäröity harmaa hattu. Muuten oli hänellä aivan tavallinen, sivistyneen ihmisen puku. Kokonaisuudessaan oli hän niiden puoskarien näköinen, jotka nimittävät itseään intiaanilääkäreiksi, ja jotka katujen kulmissa pitävät esitelmiä ja myyvät laastaria ja lääkkeitä, joiden pitäisi parantaa kaikki taudit.
Annettuaan kirjeen, kysyi hän mr Plummeria, jonka kanssa hän tahtoi puhua. Kun mr Plummer oli juuri mennyt ruoalle, käskettiin hänen mennä "paratiisiin" odottamaan. Mutta Fanny riensi huoneeseensa, sillä hän aavisti, mistä kirje oli. Hänen mielestään käsiala oli samanlaista, kuin siinä kirjeessä, jonka hän löysi Charles Bradfordin huoneesta. Ja se olikin häneltä ja kuului:
"Rakas Fanny!
Minä uskallan vieläkin kutsua sinua näin, vaikka en tiedä vihaatko, vai rakastatko minua. Osoittaakseni kuinka rajattomasti luotan sinuun ja hyvään sydämeesi, jätän itseni sinun käsiisi. Ilmaisen sinulle piilopaikkani. Sinä voit nyt yhdellä sanalla saattaa minut poliisin käsiin, jos sinä ja perheesi tahdotte kostaa minulle. Oleskelen pohjois-Wisconsissa ja työskentelen eräässä isäsi entisessä sahassa, millä hän on pannut perustuksen rikkauksilleen. Niin pian, kun olen ansainnut niin paljon, kuin isältäsi lainasin, lähetän heti rahat hänelle. Viihtyisin täällä hyvin, jos vaan tietäisin, kuinka te kaikki voitte, mitä vanhempasi ajattelevat siitä valitettavasta tapauksesta, ja mitä sinä minusta ajattelet. Jos saisin elää siinä toivossa, että annatte minulle anteeksi, olisin onnellinen. Onko se todellinen kreivi etsinyt minua? Minulla ei ole hänelle mitään velkaa. Hän käyttää korkeata asemaansa vaan piinatakseen minua. Olen iloinen, että olen päässyt hänen kynsistään. Mutta teitä vastaan hyvät, unhottumattomat ystäväni, olen rikkonut, enkä saa rauhaa ennen, kun olette antaneet minulle anteeksi. En voi oikein kirjoittaa ennen, kun sen tiedän enkä uskalla kirjoittaa niin, kuin sydämeni käskee. Jos muistuttaisin sinulle sitä onnellista hetkeä, jona tunnustit rakastavasi minua, pelkäänpä, että repisit kirjeeni kappaleiksi ja ajatteleisit, että olen hävyttömin olento maan päällä. Siksi en uskallakaan puhua mitään rakkaudestani, joka on aivan yhtä tulinen, kuin sinä onnen päivänä, jolloin Charles Bradford teki uskaliaan yrityksensä. Jos tahdot kirjoittaa minulle muutamia sanoja, niin lähetä tämän kirjeen tuojan mukana. Hän on eräshalf-breed, hän työskentelee samassa sahassa, kuin minäkin. Hän sanoo tuntevansa mr Plummerin ja matkustavansa Minneapolikseen puhellakseen hänen kanssaan eräästä liikeyrityksestä. Ei ole viisasta luottaa postiin, sillä se voi johtaa minun jälilleni. Suurimmalla jännityksellä odotan vastausta, tulkoon se joko tulevaisuuden toivojeni kuolemantuomiona tahi onnen aamusarastuksena.
Sinulle kuolemaan saakka uskollinenCharles Bradford."
Fanny purskahti itkuun ja suuteli kerran toisensa perästä kirjettä. Vanhat muistot, katkerat ja suloiset, heräsivät eloon moninkertaisella voimalla. Millaista oli elämä ollut senjälkeen, kun hän matkusti? Paljaita erehdyksiä, nöyryytyksiä ja tuskia. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä Minneapoliksessa. Jospa hän pääsisikin pois sieltä. Hän rakasti Charles Bradfordia huolimatta niistä nöyryytyksistä joita oli saanut hänen tähtensä kärsiä, rakasti moninkerroin enemmän nähtyään todellisen kreivin. Kuinka mieletöntä olikaan ollut hänen ulkomaalaisten ihanuuksien haaveksimisensa! Charles oli kunniallinen englantilainen, hän puhui hänen äidinkieltänsä, ja hän tulisi uutteralla työllä luomaan itsellensä tulevaisuuden. Sehän oli vankempi perustus, kuin tyhjä kreivinarvo. Ja miten rakastettava Charles oli ollut! Kuinka reipas, iloinen ja kohtelias! Hän olisi todellakin sopinut kreiviksi paremmin, kuin hänen herransa. Hän luottaisi häneen, hän odottaisi häntä, hän tahtoi tulla hänen omakseen vanhempien vastaväitteistä huolimatta. Hän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan vastausta hänelle, mutta hän ei löytänyt mieleisiään sanoja, ja hän repi kirjeen toisensa perästä kappaleiksi. Hän oli lähettänyt sanomaan, ettei hän voi oikein hyvin, eikä tahdo illallista. Mutta yht'äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että kirjeen tuoja oli jo mahdollisesti lähtenyt. Hän syöksyi alas portaita ja asettui "paratiisiin" vievän oven taa. Ei, jumalan kiitos, sieltä kuului hänen äänensä. Se oli tyyni ja varma, mutta hänen isänsä puhui kiivaasti ja käveli edestakaisin lattialla. He puhuivat hänelle tuntematonta kieltä. —
Vieras oli odottanut kauan "paratiisissa", ennenkuin mr Plummer suvaitsi näyttäytyä. Hän näytti äkäiseltä astuessaan sisään; varmaankin joku kerjäläinen. Vieras nousi seisomaan. He katselivat toisiaan pitkän aikaa. Lopullisesti sanoi vieras intiaanien kielellä:
— Hyvää iltaa, isä! Terveisiä äidiltä! Mr Plummer säpsähti, tarttui molemmin käsin pöydän reunaan ja tuijotti vieraaseen.
— Et suinkaan liene George Washington? — kuiskasi hän. — Sen nimen oli hän antanut pojalleen, sillä hän oli syntynyt Washingtonin syntymäpäivänä.
— Olen kyllä, vastasi poika tyynesti. — Luulit kai, että äiti ja minä olimme kuolleet ja kuopatut, mutta me elämme molemmat.
Plummer katseli pelokkaana ympärilleen saadakseen selville, että he todellakin olivat kahden kesken, ja sanoi kuiskaten:
— Mitä tahdot? On parasta, että puhumme intiaanikieltä.
— Tahtoisin tietää mitä isäni aikoo tehdä minun hyväkseni.
— Sinun hyväksesi? Olethan suuri ja väkevä, voit auttaa itse itseäsi, niin on isäsi tehnyt.
— Luulit kai tehneesi kylliksi, kun ajoit äitini ja minut jylhään metsään varustettuasi meidät muutamilla sadoilla dollareilla. Mutta minä en olekaan suotta mr Plummerin poika, olen oppinut antamaan arvoa rahalle.
— Mitä tahdot?
— Siitä sahasta, jonka ennen omistit Wisconsissa on nyt puoli myytävänä, se on sinun ostettava minulle.
— Oletpa todella hyvin vaatimatoin. Puoli sahalaitosta tällaisena aikana, jolloin kellään ei ole rahaa.
— Muussa tapauksessa saat luvan vakuuttaa minulle perinnöstä yhtä suuren osan, kuin veljeni ja sisarenikin saavat.
— Jaha, eikö enempää, keskeytti mr Plummer ivallisesti.
— Ei, se riittää, vastasi poika järkähtämättömän tyynesti.
— Mutta minä sanon sinulle, ettet koskaan sitä saa. Luulet voivasi kääriä minut vaikka sormesi ympärille siitä syystä, että sattumalta olet minun poikani. Voinhan minä sen yksinkertaisesti kieltää, sanoi mr Plummer tulistuneena.
— Siihen on Wisconsissa tarpeeksi todistajia, väitti poika.
— Ja mitä aiot tehdä siinä tapauksessa, että minä kieltäydyn täyttämästä häpeämätöntä pyyntöäsi? Aiotko alkaa oikeudenkäynnin?
— En aluksi, vastasi poika. Mutta minä jään tänne, istun pöytään teidän kanssanne ja kerron kaikille ihmisille ja ilmoitan sanomalehdille, että mr Plummerilla on toinen vaimo Wisconsissa, sekä ettei hän ole ollut turhan tarkka hakeakseen laillista avioeroa.
Mr Plummer käveli edestakaisin, kuten haavoitettu leijona häkissään. Hän sieppasi erään pöydällä olevan paperin ja repi sen pieniksi paloiksi.
— Sinä olet oikea perkele, mutisi hän.
Georg Vashington ei antanut peloitella itseään. Hän istui tyynesti tuolillaan ja otti käteensä sanomalehden, jota hän oli lukenut mr Plummeria odotellessaan. Isä seisahtui hänen eteensä. Oikeastaan oli tuo poika kaunis mies.
— Georg, minä ostan sinulle sen sahan, sanoi hän.
— Koko sahanko? — kysyi poika.
— Niin, kaikki, jatkoi Plummer, mutta sillä ehdolla, että sitten olemme kuitit. Se on paljoa enemmän, kuin sinun perintö-osasi.
— Hyvä!
— Ja sitten sinä et enää koskaan tule Minneapolikseen.
— Sitä minä en lupaa. Minä tulen, kun minua haluttaa ja kun te tarvitsette minua.
— Kun me tarvitsemme sinua, niin, mutta ei silloin, kun sinä tarvitset meitä. Tule silloin, kun me lähetämme hakemaan sinua, mutta älä ennen.
— Koetan tehdä niin, mutta en lupaa mitään… Ja milloin päätämme sahan oston?
— Huomenna yhdentoista aikaan konttoorissani. Tässä on nimikorttini. Ravintolassa saat tietää, missä konttoori on. On paras, että menet sinne yöksi, sillä jos jäisit tänne, herättäisi se epäilystä. Minä maksan ravintolalaskusi, mutta sinun on pidettävä salassa syntyperäsi.
— Kyllä, kumminkin toistaiseksi.
Mr Plummer oli yht'äkkiä tullut odottamattoman myöntyväiseksi. Lopullisesti kyseli hän pojaltaan, kuinka hän ja äitinsä olivat voineet, ja he erosivat vihdoin parhaina ystävinä. George Washingtonin mentyä seisoi mr Plummer hetkisen vaiti. Sitten pudisti hän päätään ja huoahti.
— Kunhan nyt vaan ei tulisi useampia vaimoja ja lapsia vielä noilta Missisippimatkojen ajoilta. Se vaan vielä puuttuisi! Niin, niin, oikeastaan ei pitäisi koskaan mennä naimisiin.
Ja Plummer nousi mennäkseen paremman puoliskonsa luo.
Kun Georg Vashington aikoi lähteä, pysäytti Fanny hänet eteisessä.Hän oli istunut portailla ja odottanut.
— Matkustatteko suoraan Wisconsiin?
— Kyllä, miss Plummer.
— Milloin?
— Huomen aamulla.
Fanny vilkasi salaa ympärilleen.
— Voisitteko ottaa minut mukaanne? Intiaaniveli katsoi häntä ihmeissään; Fanny pani sormen huulilleen.
— Se on salaisuus. Matkustan sen miehen luo, jolta toitte kirjeen.Me olemme kihloissa.
— Ja vanhempanne?
— He eivät saa tietää mitään. Minä jätin heille kirjeen, josta selviää kaikki. Voinko luottaa teihin?
Veli nyökkäsi.
— Tulkaa Milwaukeedepootille kello yhdeksän, sanoi hän, kumarsi ja meni.
Kun palvelustyttö seuraavana päivänä ilmoitti, ettei Fanny-neiti ollut huoneessaan, vaan, että siellä oli "isälle ja äidille" osoitettu kirje, syntyi siitä yleinen säikähdys. Mr Plummer asetti silmälasit nenälleen, mutta mrs Plummer ei joutanut odottamaan siksi, kunnes se toimitus oli suoritettu, vaan avasi kirjeen ja luki:
"Teidän lukiessanne tätä olen minä jo kaukana täältä. Matkustan Charleksen luo, joka on ilmoittanut minulle olinpaikkansa. Minä rakastan häntä ja tahdon tulla hänen vaimokseen. En tule enää aikaan Minneapoliksessa. Antakaa minulle anteeksi ottamani askel! Kun kaikki on suoritettu, ilmoitan teille olinpaikkani. Rauhoittakoon teitä tieto, että minä olen täydellisesti tyyni, ja että minulla on suojaa matkalla. Olen miettinyt, mitä minun olisi tehtävä, mutta luulen, että tämä on paras menettelytapa. Älkää nyt sitä kovin murehtiko.
TyttärenneFanny."
Mrs Plummer istui, kuin kivettyneenä ja odotti pyörtyvänsä, mutta se ei kuitenkaan tapahtunut.
— Kirottu tyttöletukka! — huudahti mr Plummer. — Luulen että pian koko joukko karkaa. Ettekö tekin, sinä ja Frank lähde?
— Kuka tietää? — vastasi Frank leikatessaan palan häränpaistista. Todellisuudessa hän ihaili sisarensa päättäväisyyttä, ja jos hän olisi voinut saada Agneksen mukaansa, olisi hän mielellään pannut toimeen pienen romantillisen ryöstöretken, tullakseen sitten takaisin vaimoineen saamaan vanhempien siunauksen, kuten tapahtuu romaaneissa ja New-Yorkissa.
— Tällainen häpeä… ja Fanny… tuo tyyni Fanny! — puhkesi mrsPlummer puhumaan. — Ja sellaisen henkilön kanssa!
— Mies on kyllä hyvä, sanoi mr Plummer. — Hän on hauska mies ja oikeinsmart… "sitten ne söivät minut"… ha — ha — ha!…
Mr Plummer ei voinut olla nauramatta muistellessaan sitä iltaa, kun he kilpaa kertoivat juttuja "paratiisissa" ja yhdessä tutkivat Byronia.
— Sinä vaivasit kylläkin itseäsi, äiti, saadaksesi Charleksen tarttumaan onkeen, sanoi Frank, saaden yllykettä isän naurusta.
— Ei mitään nokkaviisauksia, Frank — keskeytti äiti. — Luulen todellakin, että olisit kyllä valmis murtamaan äitisi sydämen ja karkaamaan tuon norjalaisen tyttöletukan kanssa.
— Äiti, en kärsi, että sinä puhut Agneksesta tuolla tavalla, sanoi Frank ja iski kahvelin päällä pöytään. — Agnes on parempi, kuin sinä ja kaikki yankeenaiset yhteensä.
— Agnes? Norjalainen tyttöletukka? Mitä juttuja ne ovat, tarttui mrPlummer puheeseen heristäen korviansa.
— Niin, sinun on pidettävä vähän huolta Frankista, joka nyt on rakastunut meidän entiseen palvelustyttöömme, sanoi mrs Plummer tulipunaisena kasvoiltaan. — Se vaan puuttuisi, että hänkin jonakin kauniina päivänä katoaisi. Minä onneton, jolla on sellaisia lapsia!
Ja mrs Plummer pudisteli päätään ja koetti saada itkua alkuun, mutta hän ei voinut mielenliikutukseltaan.
— Mitä tämä kaikki merkitsee? — kysyi mr Plummer. — Oletko sinäkin rakastunut, Frank, ja aiotko karata?
— Minä pidän Agneksesta, satakielestä, jota me niin hävyttömästi kohtelimme pitkät ajat kuten palvelustyttöä, vastasi Frank.
— No, mutta miksi et mene naimisiin hänen kanssaan? — sanoi mrPlummer leikatessaan häränpaistia.
— Äitihän kääntää taivaan ja maan nurin sen asian takia, vastasiFrank ihmetellen isän myöntyväisyyttä.
— No, mutta mitä sinulla, muori, on häntä vastaan? Eikö hän ole terve ja reipas? Sehän on kylliksi.
Ja Plummer jatkoi syömistänsä.
— Minua kovin hämmästyttää, että sinä voit puhua tuolla tavalla, Plummer, huudahti hänen vaimonsa arvokkaasti. — Etkö todellakaan käsitä omaa asemaasi?
— Sinä et totisesti ollut perin hieno silloin, kun minä sinut otin, muoriseni, vastasi Plummer järkähtämättömän tyynesti.
— En, etkä sinäkään, vastasi hänen vaimonsa kiivaasti. — Mutta nyt me olemme hienoja, ja sitä emme saa unohtaa. On sentään mielestäni aivan liian karkeata, että Frankin ehdottomasti pitäisi ottaa siirtolaistyttö, joka sen lisäksi vielä on norjalainen, kun hänen tarvitsee vaan ojentaa kätensä saadakseen jonkun kaupungin rikkaimmista ja hienoimmista neitosista.
— No, mikset sinä sitte ota jotain niistä, jotka seurustelevat meillä, Lily Brown'ia eli Jessie Nettelman'ia eli… niin, paremminhan ne itse tunnet?
— Siksi, etten pidä heistä, isä. Kaikki ne ovat niin laihoja, kalpeita ja koreiluhaluisia, sekä täynnä pensioniviisautta, vastasi Frank.
Plummer siristeli tyytyväisenä silmiänsä pojalleen. Hän oli todellisuudessa samaa mieltä.
— Sinä voit aivan hyvin ottaa kenen tahdot, kunhan se vaan on terve ja reipas, kuten äiti.
— Kiitos, isä! Tiesinhän, että sinä olet järkevä; sinä olet aina niin hyvä, huudahti Frank iloisesti. — Mutta pahinta on, ett'ei hän huoli minusta.
— Se vielä puuttuisi, sanoi mrs Plummer. — Meidän kai pitäisi vielä pyydellä tuota skandinavialaista tyttöletukkaa. Mutta sen minä sanon sinulle, Plummer, että jos sinä oletkin välinpitämätön lastesi parhaasta, niin en minä suinkaan ole, ja minä tulen kynsin hampain vastustamaan sitä avioliittoa. Hänen äitinsä on minun kanssani yhtä mieltä, hän ei luule heidän sopivan toisillensa. Olen itse puhellut hänen kanssaan.
— Ja minä sanon sinulle, äiti, että jos sinä vastustat minun onneani, kuten tähän asti, niin saat itse vastata seurauksista, keskeytti Frank kiivaasti.
Plummer karisteli kurkkuansa merkiksi siitä, että hän oli saanut tarpeeksi ja nousi pöydästä mennäkseen konttooriin.
— Kas niin, Plummer, aiotko todellakin jättää minut yksin tämän onnettoman kirjeen kanssa? — huudahti mrs Plummer, — Mitä aijot tehdä? Et suinkaan antane asian mennä menoaan. Etkö voi kuulustella depooteilta, ehkä joku siellä olisi nähnyt hänet ja tietäisi mihin päin hän on matkustanut? Etkö voi käyttää poliisin apua?
— En — sitä en aijo tehdä, vastasi mr Plummer. — Emme huoli sillä asialla vaivata itseämme. Odotamme yksinkertaisesti, kunnes hän joutuu naimisiin, sillä sitä kai hän tahtoo, ja sitten kun hän ilmoittaa olinpaikkansa, kirjoitamme ja pyydämme heitä tulemaan kotiin. Sitten otamme Charleksenbusiness'iin, ja sitten on kaikki hyvin. Nyt voit kertoa, että olemme lähettäneet Fannyn pienelle huvimatkalle.
Ja Plummer vilkutti viekkaasti silmiään ja meni tiehensä.
Frank poistui myös, ja mrs Plummer istui yksinään majesteetillisuudessaan.
Mutta sen sijaan, että olisi antautunut epätoivoon, käski hän valjastaa hevoset ja lähti ajelemaan.
Frank oli ruvennut rentustelemaan. Hän oli usein öisin ulkona, ja väitettiin hänen kuleskelevan sangen siivottomissa paikoissa. Agneksen varma kielto sekä äidin valitusvirret suututtivat ja ärsyttivät häntä. Hän huomasi, että hänen täytyi luopua koko ajatuksesta, ja vasta sitten, kun hän oli sen päätöksen tehnyt, tuli hän kaikesta välinpitämättömäksi. Hän oli väliin tullut liian myöhään konttooriin, ja se oli isän mielestä liikaa. Silloin isä läksytti häntä aika tavalla ja sanoi, että hänen oli jätettävä sellaiset tyhmyydet. Hänen mielestään oli nuorella miehellä kylläkin oikeus huvitella hiukan, mutta se ei saanut tapahtua liikkeen kustannuksella.
Eräänä aamuna sattui Frank menemään ulos kyökin kautta, ja hän näki silloin palvelustytön, Dina Nilsenin seisovan pesupunkan vieressä. Hän hieroi niin, että saippuavaahto roiskui voimakkaiden käsivarsien ympäri. Ihmetellen seisahtui Frank ja tarkasteli hetkisen häntä, ollen muka hakevinaan jotain. Sellainen kaunis vartalo! Olkapäät olivat pyöreät ja häikäisevän valkoiset, lantiot voimakkaat, ja selvästi huomasi, ettei kureliivi ollut saanut turmella hänen luonnonkaunista ja hyvin muodostunutta vartaloansa. Kasvot punoittivat kovasta työstä ja uhkuivat terveyttä. Hän ei ollut koskaan huomannut häntä niin kauniiksi. Hän ei ollut pitkä ja solakka, kuten Agnes, mutta täyteläinen ja hyvin muodostunut. Frank nautti niin kauan, kun mahdollista tästä näystä, ja kun hän vihdoinkin poistui, seurasi hänen kuvansa häntä niin, että hänen täytyi useampaan kertaan laskea jokaisen sarekkeen konttoorikirjoissa, kun ajatukset tahtoivat harhailla tuon kuvan ympärillä. Siitä päivästä saakka koetti Frank asettaa pyydyksiään Dina Nilsenin tielle.
Jonkun ajan perästä saapui kirje Fannyltä. Hänestä oli kuin olikin tullut mrs Bradford, ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Luonnollisesti sisälsi kirje rukouksia ja anteeksipyyntöjä, kuten tavallisesti sellaisissa tapauksissa. Mrs Plummer kirjoitti hänelle oikein tunteellisen kirjeen, missä hän lahjoitti tyttärellensä äidillisen siunauksensa, ja mr Plummer kirjoitti vävyllensä, että hän oli peijakkaansmart, ja että hän voi tulla Minneapolikseen, milloin vaan halutti, hän oli aina tervetullut. Kirjasto ja "paratiisi" odottivat häntä eikä mr Plummer suinkaan "söisi häntä". Charles Bradford lähetti iloisen, kiitollisuutta uhkuvan vastauksen. Hän ei kuitenkaan vielä tulisi Minneapolikseen, sillä hän ei tahtonut saattaa Fannyä ja itseään uteliaisuuden ja juorujen esineeksi.
Niin kului syksy hiljaa ja rauhallisesti. Köyhät nauttivat elämästä, kun heillä vielä oli työtä eikä tarvinnut palella. Rikkaiden elämä oli ikävää kaikesta ylellisyydestä huolimatta. He kävivät teaattereissa ja kuuntelivat esitelmiä sillävälin, kun perheen isä ahersi konttoorissaan saadakseen vielä muutamia tuhansia miljoonien selkään tälle vuodelle. Armeliaisuutta harrastavat naiset kiersivät listoinensa varustautuakseen talven tarpeilla. Ristiäisiä ja hautajaisia sattui vuoronperään. Paneteltiin toisiaan ja harrastettiin armeliaisuuden töitä; mässättiin ja tehtiin raittiustyötä, ja kaiken tämän tapahtuessa lähestyi joulu.
Oli jouluaattoilta. Tuomari Ueland istui tapansa mukaan virkahuoneessaan raatihuoneella. Joku naputti ovelle. Hän odotti saavansa nähdä jonkun morsiusparin astuvan sisään saadakseen vahvistuksen avioliitolleen, mutta vakavan sulhasen ja punastuvan morsiamen sijaan näyttäytyi ovessa pöhistynyt, punanenäinen haamu.
— Saako tulla sisään, herra tuomari? — kysyi hän.
— Olkaa hyvä, vastasi Ueland.
— Nimeni on Linner. En tiedä oletteko kuullut nimeäni mainittavan.
— Kyllä, minulla on ollut kunnia… vastasi Ueland kohteliaasti.
— Se ei ole suuri kunnia, herra tuomari.
— Ettekö tahdo istua?
— Sallitteko todellakin, sanoi Linner istuutuen kunnioittavasti ulommaksi. — Te olette jalon isänne jalo poika. En tahdo sitäpaitsi vaivata teitä kauan. Tiedän, että seurani on vastenmielistä kunnonihmisille.
— Voinko jollain tavalla palvella teitä? — kysyi Ueland vähäisen vaitiolon jälkeen.
— Palvella minua?… Ei… kyllä… Voitte tehdä minulle sen palveluksen, että sallitte minun istua täällä hetkisen. Katsokaas, herra tuomari, en tiedä muistanetteko, että nyt on joulunaatto. Täällä Amerikassa ei sitä juuri eroiteta toisista päivistä. Mutta käydessäni yksin kadulla ja miettiessäni päivän merkitystä, tuli minuun vastustamatoin halu etsiä sivistyneitä kotimaalaisia, joille voisin avata sydämeni, ja jotka ymmärtäisivät päivän merkityksen. Silloin ajattelin: menen herra Uelandin luo. Olen aina kunnioittanut teitä, herra Ueland. Teidän nimenne on kuuluisimpia Norjan historiassa.
Ueland kääntyi kärsimättömästi tuolillaan ja katseli tilikirjaansa.Linner huomasi sen.
— Kirjoittakaa vaan, herra Ueland, älkää antako minun häiritä itseänne. Minä istun tässä ja puhelen itsekseni. Jouluilta… muistatteko sen siellä kotona?… Kirkon kellot julistavat joulurauhaa seudun yli… rauhaa, rauhaa… mutisi Linner huoaten. — Ja äänet hivelevät pehmeinä, kuin lumi, ja kirkossa lauletaan Jesuslapsesta. He eivät oikein tiedä, mistä he laulavat, he ajattelevat pientä, seimessä makaavaa lasta, jonka päätä ympäröi valokehä, ja paimenet polvistuvat suudellen lapsen käsiä, ja ulkopuolella avautuu taivas, ja tuhansia enkelien päitä katselee alas laulaen: kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja rauha maassa! — Linner sulki silmänsä. — Se on kaunista, ihanaa, siinä on runollisuutta, joulussa.
— Niin, kotoisen joulun muistamme kaikki hyvin, vastasi tuomari lyhyesti.
— Onko teillä lapsia, herra Ueland?… — Jahah, yksi tytär. Ja kun te tänään menette kotiin, niin ojentaa hän hymyillen pieniä käsiänsä teitä kohden, ja se muistuttaa teille joulua ja Jesuslasta, ja te tunnette itsenne onnelliseksi. — Linner huokasi. — Teillä on ehkä joulukuusikin — jahah, joulukuusi lahjoineen ja sen ympäri tanssivine lapsineen, ja tuli räiskyy kamiinissa, ja kaikki ovat juhlapuvuissaan ja iloisia. Isä ja äiti katselevat ylpeydellä lapsilaumaansa, ja pöydät notkuvat ruokien ja juomien painosta, ja ulos on pistetty viljalyhde, jotta pikkulinnutkin voisivat viettää joulua.
Linner katseli lattiaan ja puheli aivan kuin itsekseen. Sitten kohotti hän katseensa tuomari Uelandiin, joka oli taas alkanut kirjoittaa. — Minäkin olen kerran ollut sellainen lapsi, herra Ueland. Minäkin olen tavoitellut joulutähteä ja tanssinut kuusen ympärillä, ja vanhempani ovat minua ylpeydellä katselleet. Nyt olen köyhä kotivarpunen, joka hyppii pakkasessa ja etsii jyväsiä. Te menette kotiin, missä rakas puoliso ja pieni, suloinen tyttö teitä hymyillen odottavat. Mutta minua ei kukaan odota. Minulle ei kukaan hymyile. Minä olen ulosajettu hylky, lumessa ja pakkasessa etsin edes muutamaa jyvästä löytämättä sitäkään. Olemme Amerikassa, ja täällä ei tiedetä mitään norjalaisesta joulusta. Sentähden pyydän teitä, herra Ueland, antakaa minullekin jotain jouluksi, vaikka ei muuta, niin edes olutlasi!
Ueland pisti käden taskuunsa ja otti sieltä dollarin. Kyyneleet tulivat Linnerin silmiin.
— Tätä en minä unhota. Te olette jalo, kuten arvelinkin. Tänä iltana juon lasin isänne muistoksi. Iloista joulua, herra Ueland!
Linner kumarsi ja meni takaperin ovesta ulos. Tultuaan ravintolaan, missä hän asui, huusi hän:
— Hei viinuri! Ryyppy ja lasi olutta minun huoneeseeni ja heti! NytLinner viettää joulua, nyt on rahaa.
Ja hän näytti tuomarilta saatua dollaria.
Viinuri nyökkäsi nauraen. — Teille on kirje huoneessanne, sanoi hän.
— Kirje? Minulle? Mitä tyhmyyksiä se on? — kysyi Linner ja kääntyi ympäri.
Siellä oli sittenkin kirje hänen pöydällään. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Hän avasi sen ja luki:
"Herra Linner!
Kun otaksun, ettei teillä ole monta tuttavaa tässä kaupungissa, ja että mielellänne tahdotte viettää joulua norjalaiseen tapaan, pyydän teitä, paremman puutteessa, tulemaan luoksemme joulupuuroa syömään tänä iltana.
Vanha ystävättärenneVilhelmine Pryts."
Linner tuijotti kirjeeseen. Oliko tämä oikein totta? Oliko ihmisiä, jotka vielä tahtoivat olla hänen tuttaviaan,… jotka vielä pyysivät häntä pöytäänsä? Mutta menisikö hän? Hänhän näytti inhoittavalta. Eikö hän häiritseisi heitä? Oli kuitenkin kovin houkuttelevaa päästä syömään joulupuuroa perheen piirissä… Hänen silmänsä sattuivat seinällä riippuvaan viuluun.
— Se saa antaa vastauksen puolestani, sanoi hän. — Se on niin minun kaltaiseni. Minun sisäinen ihmiseni laulaa ja valittaa, mutta äänikoppa on mennyt rikki, sinussa se, vanha ystävä, vielä on eheä.
Hän tarttui viuluun, silitteli sitä hyväillen ja alkoi soittaa: "Herramme Kristus meille nyt, on tänään tänne syntynyt". Hän soitti ja suuret kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiansa. Samassa kuului lasien kilinää ja viinuri toi sen mitä hän oli tilannut.
— Mitä tämä on? — huudahti Linner. — Uskallatko häiritä soittoani?Mitä minä tuolla roskalla teen? Pois!
— Tehän tilasitte, väitti viinuri.
— Niin, se oli silloin, mutta nyt minä olen henkien maailmassa. Vie pois se roju, sanon minä, eli lyön sääres poikki.
Viinuri otti tarjottimen ja lähti.
— Seis! — huusi Linner. — Sano isännälle, ett'en soita tänään kahvilassa.
— Mutta tänä iltanahan on liike kaikista suurin. — Hän ei suostu siihen.
— Luuletko minun pyytävän häneltä lupaa? Luuletko minua oljenkorreksi, jonka voi heittää, minne haluttaa? Luuletko asianajaja Linnerin istuvan ja mässäävän muutamien heittiöiden kanssa jouluiltana?… Tuo ryyppy näyttää sitäpaitsi hyvin houkuttelevalta. Kippis!
Ja Linner tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.
— Tässä, ota jäännös tästä rahasta ja osta minulle kaunis kukkavihko… ruusuja ne pitää olla… ja odota! Mahtaisiko herrallasi ollaeau de Cologneaeli jotain muuta hyvän hajuista, jotta minä pääsisin tuosta kirotusta viinan hajusta? Pyydä hänen lainaamaan minulle vähän. Ja jos hän tahtoo pidättää, minun palkkani tältä illalta, niin tehköön sen. Tänä iltana asianajaja Linner syö joulupuuroa ja juo simaa.
Niin perusteellisesti, kuin sinä iltana, ei Linner ollut koskaan pukeutunut. Hän riisuutui kokonaan, pesi koko ruumiinsa saippualla, haki esille hienoimman paitansa sekä hankasi ainakin tunnin ajan likapilkkuja puvustaan. Sitten pesi hän lukemattomia kertoja suunsaeau de Cologninsekaisella vedellä sekä ripotti vaatteilleenkin hajuvettä. Kello kahdeksan lähti hän ruusuineen luvattuun maahan.
Jouluilta oli erittäin hauska. Paitsi Linneriä olivat saapuvilla vanhat ystävämme Daniel Nilsen ja hänen lapsensa Dina ja Arne. Daniel Nilsen saapui jotenkin myöhään, sillä luonnollisesti täytyi juuri sinä iltana sattua jotain ylityötä. Siksipä olikin hän tullessaan hiukan happaman näköinen, mutta kun häntä yhteisesti pyydettiin tänä iltana syömään kapitalistien sijasta riisiryynipuuroa, rupesi hän nauramaan ja tuli oikein juhlatuulelle. Pelattiin "lottoa" ja "gnav'ia" muutamien sinne kutsuttujen lasten kanssa, ja kun sitten oli virkistykseksi saatu simaa ja leivoksia ruvettiin leikkimään panttileikkiä. Arne tuomittiin suutelemaan Agnesta. Hän punastui, kuin koulutyttö, mutta Agnes sanoi ujostelematta: "tule vaan, Arne! Mehän olemme vanhoja ystäviä, sinä ja minä". Hän pani kätensä Arnen kaulalle ja suuteli häntä. Arne tuli niin ylenmäärin onnelliseksi, että hän sitten kun toti-vehkeet tuotiin sisään, tahtoi myös saada osansa ja lopuksi rupesi pitämään puheita. — Dina tuomittiin antamaan korvapuustin kauniimmalle, ja hän läjäytti häikäilemättä Linneriä poskelle. Rouva Pryts tuomittiin kultatuoliin, ja Daniel Nilsen kantoi tyttärineen häntä käsillään ympäri huonetta Arnen, Linnerin ja lapsien eläköön-huutojen raikuessa. Daniel Nilsen tuomittiin laulamaan, ja hän päästeli muutamia ääniä, jotka hyvin paljon muistuttivat palotorven ääntä. Sitten oli Linnerin pidettävä puhe. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, sitten hän heitti sen taaksepäin, kiinnitti katseensa ylös johonkin näkymättömään.
— Me vietämme tänään juhlaa erään pienen lapsen kunniaksi, alkoi hän, — lapsen, jonka päätä ympäröi viattomuuden ja puhtauden sädekehä. Sen takaa häämöittää meille orjantappurakruunu ja Golgatan risti, jotka odottavat jokaista, ken täällä taistelee totuuden puolesta. Mutta tänään ne joutuvat varjoon, niiden enkelijoukkojen varjoon, jotka laulavat rauhaa maan yli. Ja sentähden, että tämä on lapsen juhla, olemme kaikki tänä iltana olleet lapsia. Me olemme leikkineet ja nauraneet, vaikka pohjalta on usein pyrkinyt itku esiin, ei surun tähden, vaan ilon, että taas kerran olemme saaneet olla lapsia. En tiedä, olenko koskaan ollut niin iloinen ja samalla kertaa niin surumielinen, aina siitä saakka, kun… no niin, se nyt ei kuulu tähän. Mutta tämä kaikki muistuttaa meille Norjaa ja joulua siellä. — Riisiryynipuuro, piparikakut, leivokset ja panttileikit — ne tuovat mukanaan, toisia muistoja, tuntuu kuin näkisi merestä kohoavan Norjan kukkuloineen, ihanine kesäöineen, humisevine honkineen, kulkusineen, kelkkamäkineen ja säihkyvine revontulilleen. Ja näiden puitteiden sisästä näkyy sielumme silmään koti, isä, äiti, siskot, veikot, ja joukosta sukeltaa esiin omat lapsen kasvomme semmoisina, viattomuuden sädekehän ympäröiminä, kuin Jesuslapsenkin. Ei, minä en voi enää… suokaa anteeksi!… Antakaa minun viuluni, sen paremman osan minusta, tulkita tunteitani!
Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, hän otti viulunsa ja alkoi soittaa jouluvirttä, jota hän huoneessaan oli soittanut. Alussa tulivat äänet heikkoina, väräjävinä, mutta vähitellen ne paisuivat yhä voimakkaammiksi, ja aivan tahdottomasti yhtyivät vieraat virteen. Sen loputtua alkoi tulla mitä ihmeellisimpiä mielikuvituksen luomia säveliä, toisinaan rajuja, uhkaavia, väliin lempeitä, itkeviä, väliin jonkun iloisen ailahduksen katkomia, kunnes lopulta sittenkin rauha ja elämänilo voittavat surun ja epätoivon, ja kaikki tämä päättyi mahtavaan voittovirteen: "Jumala ompi linnamme".
Kuulijat istuivat kuin lumottuina, kauan aikaa vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus. Rouva Pryts uskalsi ensiksi hiljaisuutta häiritä.
— Tuhannet kiitokset! — sanoi hän ojentaen Linnerille kätensä. —En tiennyt, että te soittaisitte sillä tavalla.
— Minun sieluni se on joka soittaa eikä ruumis, sanoi hän. — Olen usein ajatellut, eikö se elämä, joka näihin säveliin sisältyy, saa muodostua siiviksi, mitkä kantavat sieluni tuonne ylös sitten, kun minä kerran pääsen tästä kuluneesta kuoresta, jota ruumiiksi sanotaan.
— Soitto mahtaa olla erinomainen lohdutus teille! — sanoi rouvaPryts.
— Kyllä, kun saisi soittaa, mitä itse tahtoo, vastasi Linner. — Mutta kahvilassa minun täytyy soittaa Boccaccioa ja Pinaforea sekä mitä kurjimpia amerikalaisia tanssikappaleita. Toisinaan tuntuu minusta, kuin pitäisin huoneeseeni päästyä pyytää anteeksi viulultani, että olen sitä väärin käyttänyt. Mutta sekin on aikoinaan peloittanut minulta useimmat asiatuttavani.
— Kuinka niin?
— Niin, nähkääs, kun minä parempina päivinäni istuin konttoorissani eikä ollut mitään erityistä kiirettä, otin minä viuluni ja soittelin itselleni mielisäveltäjieni Beethovenin ja Chopinin kappaleita. Kun minä siten sävelten siivillä liitelin yläilmoihin, tuli joku kurja visukinttu teettämään jotain sopimusta tahi tekemään selvää jostakin kapakkamellakasta, ja ne rupesivat heti selittelemään inhoittavia juttujansa kysymättä ollenkaan olinko minä huvitettu kuulemaan heitä tahi en. Minä ärjäsin heille, että he pitäisivät suunsa kiinni tahi puikkisivat hiiteen, ja ne ottivat tavallisesti viimeksi mainitun neuvon huomioon.
— Olipa se todella merkillinen tapa hankkia asiatuttavia, sanoi rouva Pryts nauraen.
— Lienette oikeassa, rouva Pryts, mutta mitä voin? En suinkaan voinut häväistä Beethovenia ja Chopinia muutamien kurjien dollarien tähden.
Daniel Nilsen, joka, kuten useimmat pohjoismaalaiset, oli hyvin musikaalinen, oli akkunan pielessä hiljaa keskustellut poikansa Arnen kanssa. Hän lähestyi Linneriä.
— Opetatteko soitantoa, herra Linner? — kysyi hän.
— En, vastasi Linner.
— Se oli vahinko, sillä minä olisin pyytänyt teitä antamaan Arnelle hiukan opetusta, jos ette olisi tahtonut kovin kallista maksua.
— Soittaako poikanne?
— Hän on yritellyt soittaa viulua ja minä olen soittanut mukana huilulla, mutta minä rupean tulemaan jo niin kuuroksi, ett'ei siitä tahdo enää tulla mitään, sanoi Daniel.
Linner katseli Arnea, jonka kauniit silmät loistivat ihastuksesta puhetta kuunnellessaan.
— Näen, että hänellä on sielukin, eikä vaan sormet, sanoi Linner. — Lähettäkää hänet sunnuntaiaamupuolella luokseni, niin saamme pitää yhdessä jumalanpalvelusta. Ottakoon viulun mukaansa.
Daniel Nilsen katsoi poikaansa.
— Mitä sanot siitä, Arne. Arnen silmät loistivat.
— Minä tietysti tulen, koska herra Linner tahtoo olla hyvä…
— Mitään ei ole vielä päätetty, poikaseni, keskeytti Linner.
Rouva Pryts kysyi eikö Linner tahtoisi ottaa virkistystä ja viittasi toti-tarjotinta.
Linner pudisti päätään.
— Muistatte kai, mitä lupasin teille, rouva Pryts? Elkää asettako lasia janoisen huulille. Jos minä juon yhden lasin, olen hukassa. Kiitos! Tänä iltana juon vaan vettä, mutta huomena… Hän kohautti olkapäitään.
Kello oli lähemmä kaksitoista, kun seura hajosi. Linnerin kotiin tullessa suljettiin juuri kahvilaa. Viinuri kiersi oven lukkoon.
— Otatteko naukun, ennenkun menette levolle, herra Linner, huusi hän ja kaatoi lasiin. Minä tarjoan nyt, jouluiltana.
Linner seisahtui ja katseli ympärillään olevia oluella tahrattuja pöytiä, epämiellyttäviä alastomien naisten kuvia seinällä sekä tunsi viskyn ja sikaarin hajua.
— Paratiisi on taas suljettu, mutisi hän. Langennut Aatami on jälleen ajettu ohdakkeiden ja orjantappurain sekaan. Maljasi viinuri!
Ja hän tyhjensi lasin sekä lähti huoneeseensa kasvoilla surullinen ilme.
Sunnuntai-aamuna kymmenen tienoissa meni Arne viuluinensa Linnerin luo. Kun ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, avasi hän varovasti oven. Linner makasi sängyssään sikeässä unessa. Arne seisoi hetkisen ovessa ja tarkasteli häntä. Hän näytti inhoittavalta. Suu paksuine, sinertäville huulineen oli auki, ja hän hengitti raskaasti. Kasvojen sinipunerva väri eroittautui jyrkästi valkoisesta päänaluksesta ja paksu vanukkeinen tukka riippui otsalle. Likainen paita, joka hänellä oli päällään, teki vaikutuksen vieläkin epämiellyttävämmäksi. Hänkö se todellakin oli soittanut niin kauniisti jouluiltana ja puhunut niin, että Arnen silmiin olivat kyyneleet tulleet? Näytti kuin hän olisi aikonut maata koko aamupäivän. Arne kolahutti hiukan viululaatikkoaan. Silloin kohosi yht'äkkiä pää vuoteesta ja katseli ihmetellen ympärilleen.
— Jahah, tekö se olette nuori mies? — Sehän on totta, että meidän oli pidettävä jumalanpalvelusta yhdessä. Paljonko kello on?… Yli kymmenen. No niin, messu alkaa harvoin ennen puolta yhtätoista, niin että meillä on kyllä aikaa vielä.
Linner kieritteli ulos sängystään. Hän haukotteli ja hieroi silmiään, ja veti sitten jalkaansa rikkinäiset sukat, hyvin epäilyttävän näköiset alusvaatteet ja hyvin pilkkuiset päällimmäiset, joita hän hyvin tarkoin tutki.
— Niin, ei pidä kovin tarkoin katsoa ulkokuorta, nuori mies, sanoi Linner, kun huomasi Arnen katseillaan seuraavan hänen liikkeitänsä. Mitätön raukka voi kätkeä kalliin helmen, eikä pidä koiraa katsoa karvoihin, sanotaan. Moni hieno herra, joka kultavitjoineen keikaroi Nicollet avenuella on lurjus, ja moni kuluneihin vaatteisiin puettu työmies on kunnon mies. Kas niin. Aluksi saatte nyt sen opetuksen pitää hyvänänne. Avatkaapas nyt akkuna, jotta saamme raitista ilmaa!
Linner kaatoi vettä pesuastiaan, pisti koko päänsä sinne ja alkoi saippuoida, kynsiä ja hieroa päätä ja kaulaa.
— Näette, että minä kyllä käytän vettäulkonaisesti, sanoi hän pyyhkien paksua tukkaansa. — Jos olisin aikoinani käyttänyt sitä enemmänsisällisesti, niin olisin nyt kokonaan toinen mies. Saippua on tarpeellinen aine, sillä sen avulla pääsee kapakkatomusta, mutta kainin merkit — hän osoitti sormellaan nenäänsä ja poskiaan — tässä ja tässä — ne eivät lähde, ne seuraavat hautaan saakka. Ja odottakaas, minun piti sanoa teille jotain, nuori mies. Juotteko te, eli himoitsetteko väkeviä?
— En, vastasi Arne punastuen. — Miksi sitä kysytte?
— Siksi, että otitte vähän liikaa jouluiltana, sanoi Linner. — Olkaa varovainen, nuori mies! Niin minäkin aloin. Lasi iloisessa seurassa maustettuna puheilla ja laululla, siinä alku, joka voi odottamatta muuttua tavaksi.
Linner istui pidellen märkää pyyhinliinaa kädessään.
— Tiedättekö mitä hävitystä juoppous tekee vuosittain täällä Amerikassa? Enemmän kuin kolmas osa puutetta kärsivistä työmiesperheistä on siihen joutunut juoppouden takia. Jos rupeaa silloin tällöin ottamaan lasin toverien seurassa, joutuu aivan pian tavan orjaksi. Viinaksin takaa näkee juomari rääkätyn, kärsineen vaimon, kalpeat, nälkiintyneet, risoihin puetut lapset; hän näkee ne, mutta hän ei sittenkään voi luopua lasista, sillä jos kerran on alkanut liukumaan kaltevalla pinnalla, niin silloin — Jumala armahtakoon — liukuu aina pohjattomaan kuiluun. Minä olen joutunut sinne jo, poikaseni, eikä mikään mahti maailmassa voi minua sieltä pelastaa.
Linner istui hiljaa ja tuijotti eteensä. Sitten alkoi hän ahkerasti hangata kasvojaan pyyhkeellä.
— Kun te sisään astuessanne näitte minun makaavan, kuin mikäkin lihamöhkäle vuoteellani, niin ajattelitte varmaan, ettette ollut koskaan nähnyt mitään epämiellyttävämpää, eikö totta? kysyi Linner.
Arne ei tiennyt, mitä olisi vastannut, hän punastui vaan.
— Ja te olette onnellinen niin kauan, kun sillä tavalla ajattelette. Se on paras ja jaloin osa teistä, joka tuntee inhoa kaikkea alhaista ja rumaa nähdessänne. Mutta minussakin on jotain, jota ette voi nähdä; se on voima, näkymätöin, kuin sähkö, mutta myös yhtä väkevä. Täällä sisässä on jotain — Linner löi rintaansa — joka sykkii kaikelle oikealle, jalolle ja hyvälle, jotain, joka nousee kapinaan kaikkea kurjaa, halpaa ja pikkumaista vastaan ja tahtoo lyödä sen maahan. Ja katsokaas, se on se oikea Linner. Se on se, joka ei voi kuolla, mutta jonka täytyy elää sittenkin, kun tämä lihamöhkäle mätänee. Ehkäpä saan silloin alkaa alusta uudestaan ja koettaa parantaa sen, mitä nyt olen laiminlyönyt.
Linnerin silmät säteilivät ja Arne unhoitti kokonaan hänen rumuutensa.
— Uskotteko olevan ijankaikkista elämää, nuori mies? — kysyi hän äkkiä katsoen Arnea.
Arne oli niin tottumatoin tämän tapaisiin kysymyksiin, että vallan hämmästyi; hän vastasi hiljaa myöntävästi.
— Se on oikein — jatkoi Linner. — Ilman sitä toivoa ihminen menehtyisi. Ainakaan ei juomarin kannattaisi elää. Kerron teille jotain, nuori mies. Kun toisinaan menen levolle tavallista selkeämpänä, mietiskelen tulevaista elämää. Autuaat henget viittailevat minulle tuolla ylhäällä, nähkääs, ja minä uneksun, että minun oma sieluni on pieni, avutoin lintu, joka räpistelee ympäri pimeässä ja sumussa pääsemättä mihinkään. Mutta silloin aurinko pistää esiin pilvien raosta, ja minä näen valon, loppumattoman äärettömän valon ja kuulen taivaallisten olentojen laulua ja soittoa. Ja minä kohoon korkeuteen, siivet kasvavat, ja minä nousen ylös, ylös, ylös, hänen luokseen, joka on ijankaikkinen elämä. Linner purskahti itkuun. Sitten hän ryntäsi pesuastian luo, pisti päänsä siihen ja alkoi taas pestä ja hieroa.
— Älkää pelästykö, vaikka minä olen hiukan omituinen ja toisinan itkenkin, sanoi hän. — Se on näette juoppouden seurauksia, se on sen kolmas aste. Me tulemme pian liikutetuiksi. Elämä on unelma. Aamulla herättyäni huomaan sielun olevan poissa, eläin, lihamöhkäle-Linner on jälellä ja tahtoo naukun ennen, kun se ottaa hartioilleen päivän kuorman… Mutta se ei ole mikään unelma, huudahti hän kiivaasti. — Se on korkein totuus, se luvattu maa, jonka me innostuksen hetkenä näemme sielumme silmillä.
Vihdoinkin lopetti Linner pesemisen. Hän otti laatikosta puhtaan paidan, puki sen sekä liivin ja takin ylleen.
— Luulenpa, että olemme saaneet jo tarpeeksi raitista ilmaa, sanoi hän… Sulkekaa akkuna ja kohentakaa puita, niin palavat paremmin. Minä syön sillä aikaa aamiaista.
Hän sytytti väkiviinakeittiön, otti erään verhon takana olevalta hyllyltä kahvipannun, voita ja leipää.
— Tämä on ruokasäiliöni, mutta aamiaiseni ei ole niin herkullinen, että sitä voisi vieraalle tarjota.
Hän valmisti kahvin, laittoi voileipää ja alkoi aterioida.
Hyllyllä oli pullo sitä ainetta, jota Plummer nimitti Byroniksi, mutta se sai tällä kertaa olla rauhassa.
Katseltuaan hetkisen Arnen terveitä kasvoja sanoi Linner:
— Ette varmaankaan tunne mitään tulevan elämän ikävää, näytätte olevan itse terveys. Tämä elämä voi tarjota teille vielä paljon, se hymyilee teille ihanana ja rikkaana. Tulevaisuutenne on puhkeamattoman ruusun kaltainen, te odotatte aikaa, jolloin saisitte poimia siitä kukkia. Minä kahmasin kouraani okaita, minä ja ne repivät minuun verta vuotavia haavoja. Koristakaa te ruusuilla tukkanne, kuten muinaiset kreikkalaiset tekivät pitoihin mennessään. Mutta muistakaa, nuori ystäväni, että jollette täällä sisässä säilytä oikeuden- ja totuudentuntoa sekä hehkuvaa vihaa kaikkea vääryyttä vastaan maailmassa, niin ette koskaan tule suureksi, ette koskaan saavuta kunnian kukkuloita… Mutta meidänhän oli pidettävä jumalanpalvelusta. — Hän pyyhkäsi leivän murut pöydältä ja pani ruoanjätteet hyllylle.
— Niin, nyt ne istuvat kirkossa, laulavat ja kuuntelevat saarnaa, ja huomena tekevät he taas syntiä. Skandinavialaisissa kirkoissa istuvat vanhat akat murtuneina ja huokaillen, mutta kotiin päästyään alkavat he panettelujuttunsa. Ja heidän miehensä istuvat siellä ajatellen, että heillä on kotona oluttynnyri kellarissa iltapäivällä tulevia vieraita varten. Nuoret tytöt ja pojat vilkuilevat salaa toisiansa alkaakseen leperryksensä heti oven ulkopuolelle päästyään. Hienossa amerikalaisessa kirkossa istuu harmaapääbusiness-mies ja laskee hiljaisuudessa, kuinka paljon hän voi peijata farmareilta vehnäsadon aikana, ja hänen vaimonsa samaan aikaan tarkastelee katehisin silmäyksin rouva L:n sametti-päällystakkia. Ja kaikki he hymyilevät lempeästi saarnaajalle, joka myös hymyilee heille käyttäen kauneinta kukkaiskieltään ja ihaillen seurakuntansa tarkkaavaisuutta ja omaa kaunopuheliaisuuttaan. Karttakaamme sellaista humbuugia. Rakentakaamme parempi alttari Jumalallemme! Katselette ympärillenne, nokista kattoa, repaleisia seinäpapereita, mutta ne katoavat sävelten voimasta, pilarit kohoavat ja nostavat katon loistavaksi holviksi ja sävelvirrat saavat meidät unhottamaan ullakkokamarin, juoppouden ja koko ankaran todellisuuden.
Linner otti juhlallisen näköisenä viulunsa. Hän asettui keskelle lattiaa ja huudahti:
— Kadotkaa seinät!
Hän sulki silmänsä ja alkoi soittaa. Samalla puheli hän omituisella hillityllä äänellä ikäänkuin siten säestäen soittoansa.
— Nyt olemme niityllä. On kaunis kesäpäivä, puheli hän. — Niitty on täynnä leikkiviä lapsia, lapsia, jotka piehtaroivat kukkien seassa. Puettuina kauniimpiin pyhäpukuihinsa hoitelevat äidit pienokaisiansa ja nyökkäilevät toisilleen. Ilma ei ole kuuma, mutta lämmin ja ihana, ja linnut visertävät, lapset nauravat ja pilvetöin, sininen taivas katselee tätä onnea ja elämänhalua. Terve sinulle, Haydn, terve! Ja ilmoille helähti eräs Haydnin kauneimmista symfonioista, ja sävelissä kertautui se, mitä Linner oli puhellut.
— Ja nyt olemme hienossa, valaistussa salissa. Juhlapukuisia naisia vanhanaikaisissa vaatetuksissaan istuu, laskee leikkiä ja hymyilee viuhkojensa suojassa. Sukkeluudet salamoivat kilpaa kynttiläkruunusta säteilevän valon kanssa, ja heidän keskellään istuu nuori Mozart puettuna hopeasolkisiin kiiltonahkakenkiin, hienoihin silkkisukkiin, punaiseen samettitakkiin pitsiröyhelöineen, ja päässä hänellä on huolellisesti käherretty teko-tukka. Hän on seurueen epäjumala. Hän laskee leikkiä, ja naiset heristelevät hurmaantuneina häntä viuhkoillansa. Hän asettuu pianon ääreen. Mutta hän on tuskin ehtinyt saada ensimäiset sävelet kuuluville, kun naiset nousevat ja muodostavat carrén [nelikulma] ja alkavat tanssia minuettia vahatulla lattialla. Kuulkaa noita suloisia sointuja, katsokaa tuota kauneutta ja suloutta. Säveleet tuudittavat, sulattavat ihmisen itseensä, sinä ihana Mozart!
Linner taivutti päänsä viulua vastaan, ja sen kielistä helkähti minuetti don Juanista, ynnä senjälkeen toisia Mozartin kappaleita.
— Mutta elämä ei ole paljasta leikkiä, ruusujen seassa on orjantappuroitakin. Ja nyt tulevat intohimot kohisten, kuin mahtavat urut. Kuulkaa, kuinka ne valittavat ja vaikeroivat. Se on ihmiskunnan hätää, pettynyttä rakkautta, kaihon kyyneliä, murtuneita toiveita, kalvavia intohimoja, ja välillä on aina helähteleviä säveliä suuresta maailman kaikkeudesta, vakavia ja yleviä, kuin virret. Jumalallinen Beethoven, kuka on sinun vertaisesi!
Linner jatkoi soittamistaan.
Älkää soittako sen mestarin kappaleita ennen, kun olette kärsinyt ja itkenyt — sanoi hän hiljaa — älkääkä tätäkään hurjaa, uhkamielistä musiikkia, tätä rajuimman ilon ja nurjimman epätoivon myllerrystä; se on mielikuvituksesta rikkaan, loistavan neron, vapauttaan huokailevan kansan pojan hengen tuotetta.
Se oli Chopinin musiikkia. Hän soitti kappaleen toisensa perästä, lopettaen sen mahtavalla, sydäntäsärkevään valitukseen päättyvällä surumarssilla.
Linner oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.
— Nyt hautaamme kaiken pikkumaisuuden, kaiken vihan, kaiken katkeruuden — sanoi hän hiljaa, hautaamme unelmamme, toiveemme, tulevaisuutemme, elämän onnemme, hautaamme Jennien, Jennien…
Hän pysähtyi äkkiä. Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedon tapaisesti, ja hän vaipui tuolille. Hän sulki silmänsä, huulet liikkuivat hiljaa, Arne ei voi kuulla, mitä hän sanoi. Vihdoin hän nousi taas seisoalleen.
— Jumalanpalvelus on loppunut, ja me palaamme taas kylmään todellisuuteen, sanoi hän. — No niin, antakaapas minun nyt kuulla soittoanne.
Arne olisi tahtonut vajota maan alle. Soittaisikohännyt, kaiken tämän jälkeen? Hänen täytyi kuitenkin totella opettajaansa, sitävartenhan hän oli tullut. Ujosti otti hän viulun ja soitti muutamia vaatimattomia kansanlauluja. Linner nyökkäsi päällään.
— Oikein, hyvä on? Te soitatte nyt paimenpilliä ylhäällä tunturilla kauniina aamuna. Siinä on sointuisuutta. Pian tulee kirkonkellojen vuoro. Voitte tulla tänne sunnuntaisin, niin opetan teitä ainakin ymmärtämään musiikkia, jos ei muuta.
Sinä päivänä kotiin mennessään oli Arne, kuin toinen ihminen. Hän lupasi itselleen, ett'ei hän koskaan maista väkijuomia, että hän kohtelee myötätuntoisesti kaikkia juoppouspaheen orjia ja että hän koettaa kehittää itseänsä, vihata kaikkea vääryyttä sekä taistella aina toden ja oikean puolesta.