Frankin huomaavaisuus Dinaa kohtaan kasvoi päivä päivältä. Vanhempain läsnäollessa ei hän ollut häntä huomaavanansakaan, mutta kahdenkesken laski aina leikkiä hänelle. Hän oli pari kertaa yrittänyt syleillä ja suudella häntä, mutta Dina oli puollustautunut urheasti. Ja kuitenkin hän piti tuosta kauniista nuorukaisesta ja oli iloinen, kun tämä iltasilla saattoi häntä kotiin. Isä oli sattunut usean kerran näkemään heidän tulevan yhdessä. Hän oli silloin rypistänyt otsaansa ja näyttänyt katkeralta. Eräänä iltana, kun Arne oli poissa ja he olivat kahdenkesken, kysyi hän äkkiä:
— Kuulehan, Dina, eihän sinulla liene mitään suunnitelmia nuorenPlummerin kanssa?
— Kuinka voit sellaista ajatella, isä? — kysyi Dina punastuen.
— Olen nähnyt teidät usein yhdessä, ja minä tiedän missä tarkoituksessa tuollaiset herrat saattelevat nuoria tyttöjä.
— Sinä et koskaan usko mitään hyvää rikkaista, isä, sanoi Dina.
— Minulla on siihen pätevät syyt, vastasi Daniel Nilsen katkerasti hymyillen. — On kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka rosvoavat ja niitä, jotka antavat rosvota itsensä, eivätkä ne voi koskaan sopia. Me kuulumme viimeksimainittuun lajiin, Dina.
— Mikä sinut on tehnyt niin katkeraksi, isä? — kysyi Dina.
— Oma elämänkokemukseni, vastasi isä. — Olen sen kalliisti ostanut. Ihminen on petoeläin, joka koettaa aina pitää omaa puoltansa huolimatta siitä, että hän polkee toisia jalkainsa alle. Ja tämä maa on nälkäisten petoeläinten maa… — Hetken hiljaisuuden perästä hän jatkoi: — En ole usein puhunut äidistäsi, Dina, mutta nyt, ollessamme kahden, teen sen. Tiedät ehkä, ettei minulla ole ollut hyvää lapsuudenkotia. Vanhempani olivat riitaiset ja syyttivät toisiaan uskottomuudesta, ja kumpikin koetti houkutella minua puolellensa ja saada vakoilemaan toisen toimia. Minä en voinut sietää sitä, sentähden tulin isoäitini kasvatiksi. Hän oli hyvin omituinen ihminen ja minun kasvatukseni muodostui sen mukaan. Hän oli ahkera ja haaveksiva, ja pidettiin häntä "viisaana eukkona". Hän tiesi keinot kaikkeen. Kerran hän antoi minulle korvapuustin, kun en aikonut uskoa, että hän oli nähnyt kummituksen ilmi elävänä ladon katolla. Nuorena hän oli kirjoitellut rakkauslauluja miehelleen lypsinkiulun kylkeen, ja hänellä oli vieläkin tapana sepitellä runoja. Hän oli elänyt sodan ja nälänhädän aikoina. Hän kertoi että hän sotamiesten marssiessa niin, että veri saappaista purskui, kätki neljä kaurasäkkiä maahan peläten heidän ryöstävän ne. Ne pyysivätkin ruokaa, ja hän keitti heille puuroa, mutta kun hän heidän mielestään pani siihen liian vähän jauhoja, työnsivät he hänet syrjään ja alkoivat itse ajaa niitä pataan. — Isoäiti osasi myös soittaa, ja siellä minä opin puhaltamaan huilua.
Jonkun ajan kuluttua tulin minä taas kotiin, mutta kun asiat siellä olivat entisestäänkin huonontuneet, päätin koettaa tulla toimeen omin neuvoin. Matkustin erään tulitikkutehtaan asiamiehenä ja näillä matkoilla tutustuin äitiisi. Hän oli hyvin sinun näköisesi, mutta paljon solakampi. Olin luonnollisesti liian köyhä saadakseni häntä, mutta me olimme uskolliset toisillemme, ja vihdoinkin tuli meistä pari. Hänellä oli tuhat dollaria ja niillä ostimme sievän talon syöttömaineen. Meillä oli lehmiä, hevonen ja puutarha, me möimme maitoa ja vihanneksia kaupunkiin.
Tuskin lienee koskaan elänyt onnellisimpia ihmisiä, kuin me olimme. Aina, kun elämä tuntuu katkeralta ja raskaalta, ajattelen sitä aikaa. Minullakin on ollut valoisa aika, niin valoisa, että harvoilla on siitä aavistustakaan. Äitisi oli niin suloinen ja lempeä, Dina. Hänen hymynsä oli kuin auringon säde. Hän ei puhunut paljoa, mutta kaikki hänen sanansa olivat viisaita ja tarkoin mietittyjä.
Kun sitten tuli kaksi pienokaista, — ne, jotka siellä kirkkomaassa lepäävät — eivät tulot enää riittäneet, ja meidän oli mietittävä jotain muuta ansiota. Minä pääsin metsän lukijaksi Karlstadin ympäristölle Ruotsiin, ja vaimoni seurasi minua metsiin uskollisesti jakaen kaikki vastukset. Miten hyvin maistuikaan ruoka noiden korkeiden honkien alla, ja miten suloisesti nukuimme kuusenhavumajassamme! Mutta, kun tulot eivät sittenkään tahtoneet riittää, vuokrasin minä erään papin virkatalon viideksi vuodeksi. Vuoden perästä kuoli pappi enkä minä saanut mitään vuokraa talosta. Minun täytyi muuttaa. Sitten vuokrasin erään suuren maatilan. Omistaja teki vararikon, ja meidän täytyi myydä kaikki mitä meillä oli. Arne oli juuri syntynyt, ja vaikka vaimoni olisi tarvinnut kaiken sen hoidon, minkä minä olisin hänelle kyennyt antamaan, olin pakoitettu olemaan ulkona ohjaamassa huutokauppatoimitusta. Sain kuulla, että Hanna oli tullut heikommaksi. Riensin sisään, hymy väikkyi hänen kalpeilla kasvoillansa. Istuuduin sängyn reunalle enkä voinut pidättää kyyneleitäni tarttuessani hänen käteensä. Hän kietoi kätensä kaulalleni ja sanoi: "Rohkeutta vaan! Kaikki käy kyllä hyvin, olethan niin voimakas". Ne olivat viimeiset sanat, jotka häneltä sain kuulla. Minun täytyi taas mennä ulos. Takaisin tultuani oli hän jo jättänyt tämän elämän vaivat. Pienokainen itki kehdossa, mutta minun täytyi taas mennä myymään vaunuja, talous- ja työkaluja ja innostaakseni ostajia laskea leikkiä heidän kanssaan silloin, kun olisi tehnyt mieli itkeä. Ne varastivat ja kohmusivat olkia, lihaa ja perunoita, ja minä annoin heidän viedä, kaikki oli minulle yhdentekevää. Elämäni aurinko oli laskenut eikä se ole enää noussut. Toimituksen päätyttyä heittäysin latoon heinien sekaan ja itkin niin, että sydän oli halkeamaisillaan. Sen jälkeen on kaikki ollut synkkää, Dina, paljasta taistelua ja pettymyksiä. Hän vei minun elämänhaluni hautaan, ja siellä se on pysynyt. Mutta kun kiusaukset sinua kohtaavat, Dina, niin muista häntä. Hän oli puhdas, siveä ja viatoin. Älä häpäise koskaan hänen muistoansa! Kuuletko? Jos jotain sellaista tapahtuisi, en tiedä, mitä silloin tekisin. En voisi nähdä sinua enää.
— Puhuthan, kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut, isä, sanoi Dina.— Mutta voit olla huoleti minun takiani.
— Et tunne maailmaa, Dina. Et tiedä, mitä kiusauksia suurkaupungissa on joka kadun kulmassa. Ei ole sillä hyvä, että rikkaat varastavat töittemme tulokset, he ryöväävät vielä työmiestensä tyttäret ja tärväävät ne ainiaaksi. Ja jos rakkaus vielä pääsee peliin osalliseksi, on kaikki vastustus turha, se raivaa tieltä kaikki esteet.
— Koetan olla varuillani, sanoi Dina. — Mutta kerro edelleen, isä.Miten sinun sitten kävi?
— Minun… — Niin, minä olin pakoitettu toimittamaan teidät, pienokaiset täysihoitoon naapureihin ja koettamaan onneani Amerikassa. Vakuutettiin täällä voivan kaivaa kultaa kadulta. Tultuani Chicagoon, olin aivan rahatoin. Monta päivää olin ruoatta ja yöt makasin rautatien odotussaleissa, sillä työtä en onnistunut saamaan. Lopulta pestauduin erääseen Michiganjärvellä kulkevaan laivaan. Laivalle tultuani näin kapteenin lyövän erästä miestä niin, että hän kuoli paikalle, eikä se tehnyt minuun erittäin hyvää vaikutusta. Mutta minun täytyi saada ruokaa, ja se maistui hyvältä. Kannoin siellä lankkuja noin kuukauden ajan. Sitten riitaannuin erään irlantilaisen kanssa ja heitin hänet jokeen. Minun oli heti paettava sieltä. Tulin eräässä kalastaja-aluksessa Maskinawiin Michiganissa. Menin siellä erääseen ravintolaan pyytämään ruokaa. Siellä näin eräällä pöydällä huilun, jota aloin soittaa. Isäntä pyysi minua jäämään sinne soittamaan maksun edestä, mutta minä lähdin sieltä Milwaukeen ja sieltä St. Pauliin, missä sanottiin olevan runsaasti työtä. Olin taas aivan rahatoin, ja jouduin sen lisäksi kuumeessa makaamaan kurjimpaan boardinghouseen, mitä koskaan olen nähnyt. Parannuttuani sain työskennellä neljätoista tuntia vuorokaudessa ensin tiilitehtaalla ja sitten tukkivarikolla. Mutta kesän kuluttua voinkin lähettää sata dollaria kotiin pienokaisilleni. Talveksi menin metsätöihin, ja jouduin siellä mitä kamalimpaan seuraan. Toverini, jotka edustivat kaikkia kansallisuuksia, kiroilivat ja tappelivat, mutta kun minä eräänä päivänä kuritin vähän yhtä heistä, menetin paikkani ja täydyin palata St. Pauliin. Sain sitten kuulla, että sama toveri, joka oli yleisesti vihattu, oli murhattu ja haudattu metsään, mutta rikoksentekijästä ei saatu tietoa.
Sitten pääsin työhön rautatielle ja olin hyvin tyytyväinen. Iloni ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä palkkaa pyytäessäni vastattiin, etten voi sitä saada ennen huhtikuun viidettätoista päivää, ja nyt oli tammikuun viimeinen. Olin tullut työhön juuri uuden palkkauskauden alussa ja palkkoja sanottiin maksettavan vaan määrättyinä aikoina. Olin itse konttoorissa mr Plummerin puheilla. Selitin hänelle niin hyvin, kuin taisin epätoivoisen asemani, sanoin, ett'ei minulla ollut rahaa, ystäviä eikä luottoa. Plummer vastasi, ett'ei minun takiani voitu tehdä poikkeuksia säännöistä, ja että jos en ollut tyytyväinen, sain mennä matkoihini. Olin epätoivon partaalla ja pakoitettu lainaamaan tovereilta ja maamiehiltäni. Näin nälkää ja palelin. Päivän tehtyäni ankarasti työtä palasin illalla jääkylmään huoneeseen. Kun vihdoinkin sain rahaa, oli se jo myöhäistä. Olin melkein kokonaan menettänyt kuuloni ja palelluttanut yhden sormeni käsineiden puutteessa. Mutta kuka siitä välitti? Kapitalistit pitävät työmiesten palkat niin kauan, kuin mahdollista saadakseen pistää korot niistä taskuihinsa sillä välin kun työmies kärsii nälkää ja vilua. Täällä Amerikassa käy kaikki määrättyjen suunnitelmien mukaan.
Olin kuitenkin saanut muutamia satoja dollaria kokoon ja iloitsin jo toivossa saada teidät tänne. Mutta silloin sairastuin ja jouduin hospitaaliin. Kaikki, mitä vaivalla ja kieltäytymisellä olin saanut kokoon hupeni, ja taas olin tyhjin käsin. Lopun tiedät. Aloin uudestaan, ostin tämän pienen tuvan ja sain teidät tänne. Ja nyt on mennyt kädestä suuhun kaikki, mitä pyhät ja aret aamusta iltaan työskennellen on irti saanut. Ne sunnuntait, jolloin olen saanut olla rauhassa, ovat luetut.
— Isä raukka! Raskasta on elämäsi ollut, sanoi Dina, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja silitteli hyväillen hänen tukkaansa.
— Raskaampaa olisi se ollut, jos en olisi saanut teitä, sinua ja Arnea, tänne, vastasi isä. — Ja muutakin iloa on minulla ollut, lisäsi hän näyttäen valkoisia raateluhampaitaan, joilla olisi luullut voivan hienontaa kaikki kapitalistit. — Olen sanonut heille totuuden, olen kirjoittanut heistä sanomalehtiin. He tuntevat minut ja pelkäävät, mutta ne eivät uskalla eroittaa työstä, sillä he tarvitsevat minua. Ja minä sanon heille totuuden viimeiseen hengenvetooni asti.
Daniel Nilsen nousi suoristaen koukistunutta selkäänsä.
Arne Nilsen oli saanut puhtaaksikirjoitustyötä rautatienkonttoorissa, ja hän oli hyvin tyytyväinen. Hän tiesi tekevänsä työnsä hyvin. Mutta hän sai taas määräyksen eräänä päivänä muuttaa jälleen ulkotyöhön. Arne mukautui siihen kärsivällisesti, ja hän raatoi ahkerasti. Mutta ajanpitkään tuli se hänelle liian raskaaksi. Hän oli vielä kehittymätöin ja hento. Hän kadotti ruokahalunsa, valitti selkäänsä särkevän ja laihtui. Isä tuli levottomaksi. Hän meni päällysmiehen luo, mutta sai häneltä vain hävyttömyyksiä. Silloin hän päätti kääntyä mr Plummerin puoleen.
Eräänä aamuna saapui hän konttooriin. Konttoristi vilkasi häneen syrjäsilmällä pulpetin yli. — Mitä tahdotte?
— Puhutella johtajaa.
Konttoristi viittasi sivuhuoneeseen vievää ovea. Siellä istuu Plummer pulpettinsa ääressä tarkastaen tilikirjoja. Kuullessaan askelia kääntyi hän ja työnsi silmälasit otsalleen.
— Mitä nyt? — sanoi hän jotensakin äreästi, ikäänkuin vihoissaan siitä, että tuli häirityksi.
— Minä olen Arne Nilsenin isä, hänen, joka työskenteli täällä konttoorissa, sanoi Daniel pidellen hattua kädessään.
— Hän oli riuska poika.
— Sentähden minä ihmettelen, että hänet on eroitettu ja ajettu ulkotyöhön.
— Ei häntä ole eroitettu. Hänelle on vaan annettu toista työtä.
— Niin, mutta se on liian raskasta keskenkasvuiselle pojalle. Hän ei tosin ole valittanut, sillä hän tekee kunnes voimat loppuvat, mutta hän on tullut sairaalloiseksi. Onko herra Plummer koettanut nostella noita raskaita pyöriä ja kantaa kiskoja?
— Hän saa puhua päällysmiehelle siitä, vastasi Plummer äreästi.
— Olen sen jo tehnyt, herra Plummer, mutta hän oli hävytöin.
— Minulla ei ole aikaa keskustella kanssanne enempää. Otimme hänet työhön tehdäksemme hänelle palveluksen emmekä sentähden, että olisimme häntä tarvinneet. Mutta jos olette tyytymättömiä, voitte mennä molemmat.
— Olen menettänyt kuuloni herra Plummerin palveluksessa, enkä minä tahdo, että pojastani tulisi kivuloinen raukka dollarin päiväpalkasta, sanoi Daniel.
— Luuletteko meidän voivan järjestää työmme teidän poikienne terveys-suhteiden mukaan? — keskeytti Plummer pisteliäästi.
— En, mutta tekin olette isä ja teidän pitäisi siis ymmärtää isän tunteet, vastasi Daniel. — Olen työskennellyt niin kauan luonanne, että luulisin senkin jotain vaa'assa painavan. Toivoisin Arnen saavan sellaista työtä, jossa hänellä olisi mahdollisuus edistyä.
— Hän saa olla tyytyväinen. Emme voi sallia työväen itsensä määrätä, mitä he tahtovat tehdä.
— Itse työ ei ole halpa-arvoista, mutta se on liian raskasta pojalle. Ette suinkaan tahtone saada omalletunnollenne jonkun ihmisen tahallista terveyden turmelemista? Minä pyydän teitä, herra Plummer, sallikaa hänen tulla takaisin konttooriin.
Plummer kääntyi ja alkoi selailla papereitansa. Kun Nilssen edelleenkin seisoi käsi korvan takana vastausta odottaen, kääntyi hän ja ärjäsi:
— Niin pian, kun poikanne jättää työpaikkansa, saatte itse eron. Nyt sen tiedätte.
Nilsenin silmät iskivät tulta, mutta hän kumarsi sanaakaan lausumatta ja poistui.
— Eron! Hän, joka oli uhrannut terveytensä yhtiön palveluksessa! Ja nyt ne vaativat, että hänen saadakseen pitää paikkansa, pitäisi uhrata poikansa. Tekisikö hän kuten Abraham? Ei, tuhat kertaa parempi oli nälkäkuolema. Olihan vaikea ruveta vanhoilla päivillään hakemaan työtä, kun hän lisäksi oli kuuro, mutta Arnen uhraaminen, hänen lahjakkaan, kunnon poikansa… ei, mieluummin nähdä nälkää!
Kotiin tultuaan ilmoitti hän Arnelle, ett'ei tämän tarvinnut mennä työhön seuraavana aamuna. Muutamia päiviä myöhemmin luettiin kaupungin sanomalehdessä kirjoitus: "Yhteiskunnan uhri", jonka alla oli nimimerkki D. N. Siinä kuvailtiin Plummerin ja Daniel Nilsenin kohtaus asiaankuuluvine seikkoineen. Seuraavana päivänä sai Daniel Nilsen eron.
Plummerin palvelustytöillä oli yhteinen, sievä, pieni kammari. Dina istui siellä eräänä iltana yksin. Keittäjä oli tanssiaisissa ja herrasväki teaatterissa. Hän oli parsinut sukkiansa ja aikoi juuri mennä sänkyyn, kun joku koputti ovelle. Hän pelästyi.
— Kuka siellä? — kysyi hän ja meni ovelle.
— Elkää pelästykö! Minä täällä olen, Frank, kuului vastaus.
— Luulin teidän olevan teaatterissa.
— En mennyt sentähden, että tahdoin mieluummin jäädä kotiin ja puhella teidän kanssanne.
— Mitä tahdotte?
— En mitään. Tahdon vaan puhella kanssanne hetkisen. Saanko tulla sisään?
— Ei, ei.
— No, te voitte sitten tulla tänne. Meillä on koko talo käytettävänämme. Voimmehan leikkiä herra ja rouva Plummeria.
— Tuo ei ole oikein tehty, tuo herra Frank. Menkää nyt! — vastasiDina.
— Miksi te olette noin kauhean jäykkä, Dina. Muut teidän ikäisenne tytöt ovat paljon kohteliaampia. Olenko minä sitten niin hirmuinen?
Ja samassa veti Frank oven auki ja astui sisään. Dina pakeni huoneen toiseen päähän.
— Jos tulette tänne, niin minä huudan, sanoi hän.
— Huutakaa vaan, sitä ei kuule kukaan. Sitäpaitsi teillä ei ole mitään syytä huutaa, sanoi Frank ja istuutui tyynesti.
Dina vapisi.
— Tulkaa nyt kauniisti esille, älkääkä olko narri.
Voinette kai käsittää, että minulla on ikävä yksin noissa suurissa huoneissa, ja koska ette tahtonut tulla minun luokseni, täytyi minun tulla teidän luoksenne.
— En minä ole pyytänyt teitä tulemaan.
— Ei ole tapana pyytää ketään tulemaan vieraisille, vastasi Frank ja nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat. — Sanokaa nyt, miksi te kartatte minua.
— Siksi, että minä pelkään teitä.
— Pelkäätte minua? Olenko minä sitten varas tahi murhamies tahi ryöväri? Mitä minä ihmisparka olen tehnyt?
— Te vainoatte minua.
— Vainoan teitä? Sillä tavallako kiitätte minua siitä, että olen joskus saattanut teitä kotiin? Onko se vainoamista? Minä siis vainoan äitiäni saattaessani häntä teaatteriin ja isääni seuratessani häntä konttooriin?
Dina ei voinut olla nauramatta.
— Te teette pilaa kaikesta, sanoi hän.
— Paitsi yhdestä asiasta, nimittäin siitä, että ihailen teitä. Te olette mielestäni niin kaunis, Dina.
— Vai niin, olenko? — sanoi Dina punastuen.
— Jos minä olisin maalari tahi kuvanveistäjä, maksaisin suuren summan saadakseni teidät mallikseni, vastasi hän tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän. — Te olette oikea luonnon mestariteos, Dina. Pynttäämättä ja pukeutumiskonsteittakin olette täydellinen ja sopusuhtainen. Kuinka somasti teidän päänne yhtyy pieneen, hurmaavaan kaulaan, kuinka suuret silmänne säihkyvät, kuinka keveä ja joustava onkaan käyntinne? Kaikki on niin peijakkaan… anteeksi, kuulette kai, että olen ollut taidenäyttelyssä ja seurustellut taiteilijain kanssa. Ja jos minä olisin kuvanveistäjä, lateleisin yhtä ja toista Venuksesta, lemmettäristä ja vanhoista kreikkalaisista jumalattarista, mutta nyt pääsette sitä rojua kuulemasta.
— Kuulkaa nyt, herra Plummer, nyt teidän täytyy mennä.
— Mennä? Eikö meillä ole ollut hauskaa? Tahtoisitteko mieluummin istua yksin?
— Mutta joku voi tulla.
— Ei kukaan tule vielä, kello on vasta kymmenen. Sanokaapas nyt,Dina Nilsen, tahtoisitteko tulla mrs Plummeriksi?
— Sitä en voi sanoa.
— Onko teistä todellakin pesupunkan vieressä seisominen, vuoteiden laittaminen ja astiain peseminen niin hauskaa?
— Minun asemassani oleva tyttö ei saa katsoa mikä on hauskaa, vastasi Dina. — Hänen täytyi miettiä miten hän parhaiten voisi ansaita leipänsä.
— Mutta jos teille nyt tarjottaisiin prinsessan mukavuudet, hyvä ruoka, vapaus maata ja ajella ulkona, sekä elää iloisesti ja yltäkylläisesti, valitseisitteko sittenkin palvelustytön osan?
— Sen sanon sitten, kun minulla on todella vapaus valita.
— Mutta jos minä tarjoaisin teille nuo mukavuudet.
— Te ette tarkoita, mitä sanotte, herra Plummer. Tiedätte yhtä hyvin, kuin minäkin, etteivät vanhempanne koskaan siihen suostuisi.
— Siinä tapauksessahan voimme karata, niinkuin Fanny ja Charleskin, ja panna kokoon pienen romaanin.
— Elkää puhuko noin, herra Plummer! Olen liian hyvä pilan esineeksi, sanoi Dina.
— Pilan? Kenen päähän pistäisi tehdä pilaa teistä? Se olisi vaarallisempaa minulle, kuin teille täällä Amerikassa, vastasi Frank.
— Kuinka niin?
— Sentähden, että täällä tehdään kaikki naisten hyväksi. Miespoloiset saavat harvoin oikeutta. Jos sanoo piloillaan tytölle: "tahdotko tulla vaimokseni?", hankkii hän heti todistajat ja haastaa sanojan oikeuteen avioliittolupauksen rikkomisesta, eli kiskaisee häneltä muutamia tuhansia. On paras, että haastatte minut, miss Dina, mutta onneksi teillä ei ole todistajia, sanoi Frank nauraen.
— Kyllä te osaatte! On jo myöhäinen ja minä olen väsynyt.
— Kunpa saisi olla keittäjä Jessien sijassa ja jäädä tänne.
— Kas niin, menkää nyt!
— Enkö sitten ollenkaan saa pitää teistä, Dina? — sanoi Frank levittäen kätensä.
— Kas niin, nyt avattiin ulko-ovi. Joku tulee portaissa. Menkää nyt, kiiruhtakaa!
— Antakaa suutelo, niin menen.
— Ettekö kuule? Se on Jessie, joka tulee. Jos hän saa nähdä teidät täällä, tulee siitä kaunis historia.
Ja Dina rupesi itkemään.
— No antakaa minulle palkintoni, niin menen. Hädissään suuteli Dina häntä ja vaipui sitten tuolille. Oikeastaan hän piti hänestä.
* * * * *
Daniel Nilsen istui väsyneenä ja alakuloisena huoneessaan. Hän oli turhaan etsinyt työtä. Joku koputti ovelle, ja suureksi hämmästyksekseen näki hän Frank Plummerin astuvan huoneeseen.
— Hyvää päivää, mr Nilsen, sanoi Frank. — Olipa onni, että tapasin teidät kotona.
— Minua ei liene nykyään vaikea tavata kotona, sanoi Daniel ja tarjosi Frankille tuolin.
— Niin, minä olen kuullut, että teidän ja isän kesken on sattunut pientä väärinkäsitystä, ja minä tulin tänne juuri sentähden, sanoi Frank istuutuen. — Luulen nimittäin, ettei asiaa olisi niinkään vaikea saada entiselleen, jos niin tahdotte.
— Ei ainakaan poikani terveyden kustannuksella, vastasi Daniel.
— Sehän on selvä. Mutta minulla on toinenkin asia, josta haluaisin puhella kanssanne.
— No-o!
— Teillä on tytär, mr Nilsen… tavattoman kaunis ihmis-suvun eksenplaari…
— Mitä hänestä? — kysyi Daniel tuimasti.
— Hän on meillä palveluksessa, kuten tiedätte, ja minä olen rakastunut häneen.
— Vai niin.
— Minusta hän on liian hyvä raatamaan palvelustyttönä. Hän on luotu ihailtavaksi ja hienoa seuraelämää varten.
— Vai niin, sitä minä en ole huomannut, vastasi Daniel kuivasti. — Hän saa kyllä raataa, raukka, kuten äitinsäkin, ja kuten me kaikki niin kauan, kun meillä on teidän ja isänne kaltaisia miljoonaryöväriä.
— Minä tiedän vanhastaan, että te tahdotte aina puskea meitä rikkaita, sanoi Frank nauraen — enkä sentähden siitä suutukaan. Ymmärrän vallan hyvin, että teidän on vaikea olla työttömänä vanhoilla päivillänne ja ehkä huolehtia toimeentulostanne.
— Vai niin, te ymmärrätte sen, vastasi Daniel katkerasti. —Voittehan antaa osan miljoonistanne minulle.
— Sitä olen ajatellutkin, keskeytti Frank. — Minä vapautan teidät kaikista tulevaisuuden huolistanne, minä hankin pojallenne sopivaa työtä ja…
— Mitä tarkoitatte? — puhkesi Daniel Nilsen puhumaan silmäillen häntä tutkivasti.
— Tarkoitan, että vuokraan tyttärellenne kauniin huoneuston jossain komeassa talossa. Voitte kernaasti muuttaa sinne. Minä pidän huolen, että saatte kaikki, mitä tarvitsette, ja minä pistäyn joskus tervehtimässä teitä ja pidän itseäni perheen jäsenenä.
— Tarkoitatteko, että menette hänen kanssaan naimisiin oikein kunniallisella tavalla? — kysyi Daniel Nilsen, joka tunsi verensä kiehahtavan.
— Oh, nehän ovat joutavia seremonioita nuo papit ja kirkot ja viralliset toimitukset, ja tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka ennakkoluuloisia ihmiset ovat, vastasi Frank ylimielisesti. Vanhempaini, yhteiskunnallisen asemani ja kulkupuheiden takiakaan ei miljoonan omistajan pojan sovi naida vanhempainsa palvelustyttöä. Kuitenkin toistaiseksi on se pidettävä salaisuutena.
— Toisin sanoen: te tahdotte kunnioittaa tytärtäni valitsemalla hänet rakastajattareksenne?
— Minun puolestani voitte käyttää niinkin epämiellyttävää sanaa, jos tahdotte; minä en ainakaan ole sitä tehnyt, vastasi Frank.
— Daniel Nilsen oli noussut seisoalleen. Hänen silmänsä salamoivat, kädet puristautuivat nyrkkiin, hän avasi suunsa ja näytti pedonhampaitansa, joiden olisi luullut voivan musertaa Frankin yhdellä kertaa, mutta hän hillitsi itsensä.
— Tiedän teidän Minneapoliksen rikkaiden tapana olevan näytellä kotona uskollisen aviomiehen osaa, mutta kuitenkin olette uskottomia vaimoillenne, sanoi hän käheästi. — Ja kun teidän rakastajattaristanne on kultaus kulunut, jätätte heidät kurjuuteen. Me siirtolaiset kelpaamme kyllä orjiksenne, kokoamaan teille miljoonia, ja tyttäremme te turmelette perinpohjin. Mutta tällaisen tarjouksen tekeminen tyttären isälle hänen omassa kodissaan menee jo sentään yli äyräiden, ja siihen löytyy vaan yksi vastaus.
Frank pelästyi ja koetti päästä ovelle.
— Minähän pyysin vaan kohteliasta vastausta, sanoi hän.
Mutta pakeneminen oli myöhäistä. Daniel Nilsen tarttui häneen vahvoilla kourillaan ja heitti hänet lattiaan.
— Tässä on vastaus, mutta onko se kohtelias, vai ei, siitä saatte itse päättää, sanoi hän ja nujuutti rimpuilevaa Frank-parkaa kaikin voimin. — Oikeastaan minun pitäisi ampua teidät, kuten koiran, mutta minä en tahdo haaskata ruutia teidän takianne.
— Päästäkää, tehän tapatte minut, ähkyi Frank hänen väkevissä kourissaan.
Daniel Nilsen avasi oven, tarttui peittoamaansa Frankia niskaan ja heitti hänet ulos. Hetkisen makasi tämä, kuten taintuneena portaan edessä. Sitten nousi hän ja kalpeana, kuin kuolema, puristi nyrkkiänsä Daniel Nilsenille huutaen:
— Tämän te saatte kalliisti maksaa! Sitten painoi hän kädellään rintaansa ikäänkuin tuskassa, horjui vähän matkaa eteenpäin, viittasi luokseen ensimäisen ajurin ja ajoi kotiin.
Daniel Nilsen veti helpoituksen huokauksen.
— Vihdoinkin olen saanut yhtä heistä kurittaa. Ne ovatkin niin kauan minua nujuuttaneet, ne katalat!
Kun Dina tavallisuuden mukaan illalla tuli kotiin, sanoi isä hänelle:
— Saat muuttaa Plummerilta, Dina.
— Minkätähden, isä? — kysyi Dina ihmetellen.
— Sentähden, että… että siellä ei ole enää turvallinen olla.
— En ymmärrä, mitä tarkoitat.
— Tiedätkö, että Frank Plummer, se keikari, oli täällä ja ihan suoraan pyysi sinua rakastajattarekseen.
— Mitä? huudahti Dina vaaleten.
— Mutta hän saikin vastauksen. Niin perusteellisesti minä en ole ketään peitonnut, en edes sitä irlantilaista, jonka Chicagossa heitin järveen.
— Frank tuli tänään kotiin sairaana.
— Usko sitä, sanoi isä nauraen.
— En voi muuttaa ennen joulua, sanoi Dina. — Olen luvannut olla siellä siihen saakka. — Ja minun suhteeni voit olla rauhassa, isä. Varon kyllä itseni.
— Muista äitiäsi, Dina!
— Minä ajattelen häntä, eikä sinun koskaan tarvitse hävetä minun tähteni, isä.
Daniel Nilsen tunsi äkkiä sydämensä lämpiävän. Hän sulki tyttärensä syliinsä ja suuteli häntä otsalle.
Frank Plummer makasi sairaana kokonaisen viikon. Hän oli nimenomaan kieltänyt hakemasta lääkäriä, hän paranteli itseänsä kylmillä kääreillä. Hän ei tahtonut tavata ystäviänsäkään. Dinan oli useita kertoja täytynyt viedä hänelle hedelmiä ja limonaatia. Hän näytti aina niin levottomalta. Lieköhän isänsä kertonut hänelle kaikki? Mitä useammin hän katseli häntä, sitä voimakkaammiksi tulivat hänen intohimonsa. Mutta rakkauteen sekaantui nyt myöskin kostonhimoa. Jos hän joskus lienee ajatellutkin Dinaa vaimonansa, niin oli hän nyt täydellisesti luopunut sellaisista lapsellisuuksista. Eihän ollenkaan käynyt päinsä vetää perheeseen sellaista kohloa kuin Dinan isä oli.
Mr ja mrs Plummerin piti mennä näyttelyyn. Sehän sulettaisiin muutaman päivän perästä. He olivat lykänneet sitä päivästä toiseen, ja nytkin se oli heistä hyvin vastenmielistä, mutta menemättä sinne eivät he voineet olla. Näyttely oli koko Minneapoliksen ylpeys ja kaikki ihmiset olivat siellä olleet. Oli mahdoton jäädä sieltä pois. Sanoisivathan ihmiset: "tuossa tulee rikas Plummer rouvineen."
Mr Plummer raivasi itselleen ja paremmalle puoliskolleen tietä väkijoukon läpi. He pitivät velvollisuutenansa tarkastella koneita, jalokiviä, vaunuja ja kaikkia mahdollista. Lopulta tulivat he taidenäyttelyyn, joka oli kaikista hienoin. He astuivat ensiksi kuvanveistososastoon, mutta seisahtuivat molemmat ällistyneinä.
— No, mutta nehän näyttävät kaikki olevan juuri maata menossa, huudahti Plummer, — eli mitä sinä tuumit, Georgia? Eivät näy käyttävän yöpaitojakaan siinä maassa, mistä nämä ovat kotoisin.
Mrs Plummer koetti näyttää arvokkaalta ja vakavalta.
— Vaiti, Plummer, älä puhu niin kovalla äänellä! Mutta minun täytyy kuitenkin myöntää, että sanomalehdet olivat oikeassa sanoessaan, että tämä on aivan sopimatonta. Minun mielestäni olisivat ne kuitenkin voineet hankkia vähän vaatteita näille epäjumalille, ettei nuorten tyttöjen olisi tarvinnut punastua tänne tullessaan, koska tämä kaikki muutoinkin maksaa siksi paljon. Europalaiset lienevät kylläkin pilaantuneita, mutta täällä meidän kristillisessä yhteiskunnassamme pitäisi kuitenkin päästä näkemästä tuollaista ulkomaalaista kevytmielisyyttä. Onko Frank ollut täällä.
— Tietysti. Mutta katsos tätä naista, Georgia. Hänellä on vallan liian pitkät sääret. — Ja Plummer meni Milolaisen Venuksen luo ja mittasi sormillaan sekä vertaili mittoja vaimoonsa. — Noin paljon on liikaa, näetkös.
— Plummer, oletko hullu? sanoi Georgia ja työnsi pois hänen kätensä. — Joku voisi nähdä… Mutta minusta näyttää, kuin tulisivat ne sodasta kaikki, nehän ovat menettäneet kätensä ja jalkansa.
Ja Georgia pudisti päätänsä.
— Täytynee lähettää heidät hospitaaliin, sanoi Plummer nauraen omalle sukkeluudelleen. — Mennään eteenpäin! Ajattelepas, että ne voivat pyytää kymmenen senttiä tällaisen rojun näkemisestä!
Plummer meni maalaus-osastoon ja alkoi tarkastella taulujen hintoja.
— Nuo maalarit ovat hävittömimpiä ihmisiä, mitä tunnen, sanoi Plummer vaimolleen. — Katsohan Georgia, pienestä kankaan palasta, johon on maalattu muutamia puita ja lehmiä, pyytävät he tuhannen dollaria. Pienemmällä summalla voi saada yhtä monta elävää lehmää.
— Ne eivät tiedä, että täällä Amerikassa voi saada suuria tauluja viidellä dollarilla, sanoi Georgia. — Mutta teollisuushan onkin meillä kehittynyt paljoa korkeammalle. — Ja kannattaako nyt pistää tuollaista pientä kangaslappua kehyksiin? Kehys on suurempi kuin itse taulu. Kuka viitsisi tuollaisia seinälleen ripustaa?
Plummer oli hyvin tyytymätöin, ja tuumi ettei hän ollut koskaan nähnyt ajattelemattomampaa kankaan tuhlausta. Bierstädtin kummalliset taulut jäävuorineen, kesäyön aurinkoineen, pohjattomine, sumun peittämine kuiluineen, hänen syysmaisemansa, mihin oli ajettu räikeitä punaisia, sinisiä, keltaisia ja vihreitä värejä säästämättä, ne miellyttivät Plummeria. Siinä oli seinän kokoisia tauluja. Se oli jotain, se. Mutta kyllä oli hintaakin. Tuhannen dollaria yhdestä taulusta. Sehän oli enemmän, kuin huonekalutehtaan vuotuiset tulot. Mutta eroitus olikin siinä, että tuolit ja pöydät kävivät kaupaksi, mutta taulut jäivät riippumaan myymättä.
Plummer oli vaimoineen täyttänyt kansalaisvelvollisuutensa ja palasi keveällä mielellä kotiinsa. Lamppu sytytettiin, kirjeet ja sanomalehdet otettiin esille. Siinä oli kirje Charlekselta ja Fannyltä. He olivat ylen onnellisia metsä-asunnossaan.
— Emmekö sentään ole hyvin onnellisia, Georgia? — sanoi Plummer oikaisten itseänsä. — Pastori kysyi tänään, miksi et sinä, Frank kuulu nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen.
— Siksi, etten välitä siitä humbuugista, vastasi Frank.
— No, no, poikaseni! — sanoi Plummer sormellaan heristäen. — Muista, ettei liikemiehelle ole mikään, joka häntä voi hyödyttää, humbuugia. Sellaiseen yhdistykseen kuuluminen on puoltolause, se vahvistaa luottoa, ja sehän on liikemiehelle välttämätöin.
— Minä en usko sitä, mitä ne siellä puhuvat.
— Kuinka moni jäsenistä mahtaa sitä uskoa, vastasi Plummer hymyillen. — He tekevät sen vaanbusinessintähden. Täytyyhän asemansa takia jotain uhrata. Täytyy tehdä paljonkin tässä maailmassa sellaista, mikä ei ole hauskaa, ja yksi virren värssy laastaroi monta synninhaavaa. Rupea vaan jäseneksi Frank!
— Mietinpähän asiaa, vastasi Frank.
— Kuulehan, Georgia, eikö sinunkin mielestäsi tämä ole yhtä kaunis, kuin ne siellä näyttelyssä? Plummer tarkasteli öljypainotauluansa. — Emme todellakaan tarvitse juosta sinne taidetta ihailemaan.
Ja Plummer helisteli tyytyväisenä rahojansa. Hän oli onnellinen mies.
Ennen viikon loppua oli Frank kirjoittautunut nuorten miesten kristillisen yhdistyksen jäseneksi.
Joulu oli tulossa. Dina oli käynyt erään ystävättären luona. Hän oli viipynyt kauemman, kuin oli aikonut. Häntä peloitti hiukan kulkiessaan yksin tuota pitkää matkaa. Hän rohkaisi kuitenkin itsensä! Hän ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, kun hän huomasi samaan suuntaan kulkevan mieshenkilön. Hän kääntyi äkkiä ja lähestyi Dinaa, jonka sydän löi valtavasti. Juoksisiko hän pakoon? Samassa mies alkoi puhua:
— Dinako? Kuinka olette näin myöhään ulkona? Se oli Frank. Dina tuli iloiseksi huomatessaan, että tulija olikin tuttava.
— Menettekö kotiin? Mehän voimme käydä yhtämatkaa, sanoi Frank tarjoten käsivarttansa.
— Kiitos, käyn mieluummin yksin, vastasi Dina.
— Kuten tahdotte, sanoi Frank alkaen käydä hänen rinnallaan. — On varomatonta käydä yksin näin myöhällä.
— Aioinkin tulla aikaisemmin, mutta en ehtinyt. He astuivatPlummerin puutarhan ohi. Ei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä.
— Odotattehan silmänräpäyksen, minä unhotin konttooriin erään esineen. Tulen pian, sanoi Frank.
Dina näki hänen menevän sisään. Hän sytytti lampun ja oli etsivinään jotain eräältä hyllyltä. Sitten hän raotti ovea.
— Tulkaa sisään, Dina, huusi hän. Täällä on lämmin enkä minä vielä joudu aivan heti. Täällä näette minun pesäni, missä vietän suurimman osan päivääni, lisäsi hän Dinan astuessa epäröiden kynnyksen yli. — Uh! Sulkekaa ovi, siellähän on niin kylmää ja kosteaa, siellä ulkona. Istahtakaa!
Dina istuutui ja katseli ympärilleen. Huone oli yksinkertainen, paperoimattomine seinineen, missä riippui kaikenmoisia mallia. Tulenkestävä kassakaappi oli yhdessä nurkassa, lisäksi kirjoituspöytä papereineen. Viereiseen huoneeseen vievä ovi oli raollaan ja sieltä näkyi sänky, pieni pöytä ja pesukaappi.
— Vahti makaa tavallisesti täällä, sanoi Frank, joka oli seurannut Dinan katsetta — mutta hänellä on tänään vapautta eikä hänen sijaisensa näy vielä tulleen.
Frank kävi ympäri vihellellen, tarkasteli pöytäkirjoja ja teki niihin pieniä muistutuksia. Sitten pistäysi hän viereiseen huoneeseen, mutta palasi pian kantaen tarjotinta, jolla oli kaksi viinilasia.
— Ei minulla ole juuri suuria tarjottavana, sanoi hän hymyillen — mutta saatte pitää vähänkin hyvänänne. Viinilasi tekee hyvää pakkasessa. Se on Catawbaa vaan, eikä se siis ole väkevää… Tervetuloa minun valtakuntaani! — lisäsi hän hymyillen, otti toisen lasin ja kumarsi Dinalle.
Dina ei voinut olla nauramatta. Hän tunsi vilustusta, otti lasin ja tyhjensi sen äkkiä. Mutta mitä se oli? Huone, pöytä, Frank, kaikki alkoivat tanssia hänen silmissänsä ja korvissa suhisi. Hän ei voinut nähdä eikä ajatella selvästi, ja ikäänkuin unessa tunsi hän, että Frank sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Sitten hän meni tainnoksiin.
Kun hän heräsi, makasi hän vahdin sängyssä. Frank istui hänen vieressään ja piteli häntä kädestä. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen.
— Missä minä olen, kysyi hän pelästyneenä.
— Oletteko kipeä, Dina? — kuuli hän Frankin kysyvän. — Tulitte niin kalpeaksi, minä luulin teidän pyörtyvän ja toin tänne. Tässä olisi lasillinen vettä, juokaa!
Dina otti koneellisesti vesilasin.
— Jaksatteko nyt nousta? — kysyi Frank. Menen toiseen huoneeseen siksi aikaa. Hän meni sulkien oven jälkeensä.
Dinan päätä pyörrytti, mutta hän nousi kuitenkin ja kostutti ohimoitaan pesuastiassa olevalla vedellä! Sitten puki hän ylleen hatun ja päällystakin, jotka Frank varmaankin oli häneltä ottanut pois. Sitten meni hän hiljaa ulos.
— Luuletteko nyt jaksavanne lähteä kotiin? — kysyi Frank. — Raitis ilma virkistää varmaan teitä.
Hän sammutti tulen ja lukitsi oven.
— Kas niin, nojatkaa nyt käsivarteeni, te tarvitsette tukea.
Dina totteli tahdottomasti. Hän veti raitista ilmaa keuhkoihinsa. Se teki hyvää. Mutta polvet tuntuivat vapisevan ja hän nojasi raskaasti Frankin käsivarteen. Frank puhui jotain, mutta hän ei voinut sitä käsittää eikä hän vastannut mitään. Dina havahtui vasta, kun Frank veti kätensä pois avataksensa oven. Hän astui horjuen ylös portaita ja luuli Frankin huutavan hänelle "hyvää yötä, Dina", mutta hän ei ollut siitä oikein varma. Hän meni hiljaa huoneeseensa. Keittäjä kuorsasi jo. Dina hiipi erääseen nurkkaan riisuutumaan. Ja siinä seisoessaan selveni hänelle totuus, kamala totuus. Hänet oli raiskattu… raiskattu… raiskattu!
Daniel Nilsen hämmästyi, kun hän seuraavana päivänä näki vaunun pysähtyvän portaittensa eteen ja Plummerin kuskin laskeutuvan alas ajopenkiltä. Tämä kertoi lyhyesti, että hänen tyttärensä makasi vaunussa sairaana, ja että hän oli tullut kysymään vietäisiinkö hänet hospitaaliin, vai jätettäisiinkö tänne, sillä Plummerilla ei häntä voitu pitää, kun ei tiedetty, oliko tauti ehkä tarttuvaa. Avattuaan vaunun oven näki isä Dinan makaavan kalpeana, kärsivän näköisenä suletuin silmin, nojaten keittäjän olkapäähän. — Hän nosti hänet sanaakaan lausumatta vahvoille käsivarsillensa ja kantoi huoneeseen.
— Hän on varmaan yöllä sairastunut, sillä aamulla hän makasi noin, eikä hän vastaa mihinkään kysymyksiin, sanoi keittäjä. — Plummer lähettäisi mielellään perhelääkärinsä, jos…
— Kiitos, meillä on kyllä lääkäreitä, keskeytti Nilsen. Plummerin nimi sai hänet heti pois suunniltansa.
Hän laski sairaan tyttärensä sängylle ja hyväili häntä.
— Mitä ne ovat tehneet sinulle, Dina?
Hän pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja puhutteli häntä hyväilynimillä. Dina avasi silmänsä. Nähdessään isänsä kumartuneena ylitsensä kyynelten vuotaessa kasvoille, kiersi hän kiihkeästi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Sitten hän meni jälleen tainnoksiin.
Lääkäri selitti hänen saaneen aivotärähdyksen, joka kuitenkaan ei ollut vaarallista laatua. Hänen tuli saada jäähauteita pään ympärille, häntä ei saanut häiritä eikä saattaa hänelle mitään mielenliikutuksia.
* * * * *
Dina oli taas terve. Hänen palvelusaikansa Plummerilla oli loppunut, eikä hän sinne olisi mennyt, vaikka hänelle olisi luvattu koko maailman rikkaudet. Hän ajatteli etsiä toista palveluspaikkaa, mutta isä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Isän mielestä hän oli niin kalpea ja heikko, että hänen oli paras olla kotona voimistumassa. Voihan hän ansaita hiukan käsitöillä ja Arne oli saanut kutakuinkin hyvän paikan eräässä insinöörikonttoorissa. He tulivat kyllä toimeen. — Mutta kuinka voisi hän saada rohkeutta sanoakseen isälle kaikki? Silloin hän kokonaan musertaisi tuon karkean näköisen, mutta kuitenkin niin hellän isän, isän, joka köyhyydestään huolimatta oli niin ylpeä sukunsa hyvästä maineesta. Uskoisiko hän häntä? Tuhansilla keinoilla oli hän koettanut päästä alkuun, mutta sanat tarttuivat aina kurkkuun ja tahtoivat tukehuttaa hänet. Hän ei voinut. Ja kuitenkin täytyi hänen uskoa asiansa jollekin, joka ymmärtäisi häntä ja osaisi neuvoa. — Agnes?… Hän sieppasi päällystakin ylleen ja riensi hänen luokseen. Ikäänkuin kivettyneenä kuunteli Agnes Dinan kertomusta, jonka nyyhkytykset alituiseen katkaisivat. Agnes silitteli hänen tukkaansa ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan.
— Mitä aijot nyt tehdä, Dina, kysyi hän.
— Siitähän minun piti puhua sinulle, sanoi Dina. — Anna nyt minulle hyvä neuvo. Ehkä kaikki vielä menisi hyvin, jos hän suostuisi nyt heti menemään naimisiin.
— Rakastatko häntä, Dina?
— Kyllä, Agnes. Teen sen huolimatta siitä mitä hän on minulle tehnyt. Olen kauan rakastanut häntä.
— Ja luuletko hänen pitävän sinusta?
— Hän on sanonut sen useita kertoja. Eräänä iltana kysyi hän tahdoinko ruveta hänen vaimokseen.
Agnes mietti hetkisen.
— Hänentäytyynaida sinut, sanoi hän. — Hänet on pakotettava siihen. Sellainen on laki Amerikassa. Menen itse hänen luokseen.
— Teetkö todellakin sen? Kuinka hyvä sinä olet! Sitä oikeastaan aijoin sinulta pyytääkin. Sinä yksin voit häneen vaikuttaa.
Toivon säde pilkisti Dinan epätoivoiseen sieluun.
Eräänä iltana odotti Agnes Frankin kotiin menoa konttoorista. Hän tiesi silloin tapaavansa hänet yksin. Frank hämmästyi kovin, kun Agnes seisoi siellä ja pyysi saada puhutella häntä. Frank ei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja vanhat muistot heräsivät uudelleen eloon. Hän avasi konttoorin oven ja pyysi häntä astumaan sisään.
— Minkä johdosta minulla on kunnia saada vastaan ottaa näin harvinaisen vieraan? — kysyi hän.
Epäröiden astui Agnes kynnyksen yli. Kummallinen tunne tahtoi valloittaa hänet. Täällähän se oli tapahtunut.
— Tulen puhumaan Dinasta, sanoi hän.
— Dinasta?… Mistä Dinasta? — kysyi hän voimatta kuitenkaan estää punaa kohoamasta poskillensa.
— Dina Nilsenistä… entisestä palvelustytöstänne.
— Vai niin.
— Olette tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan.
— Olenko? Frank koetti näyttää hämmästyneeltä.
— Ei maksa vaivaa teeskennellä, Frank Plummer; me tiedämme kaikki.
— Kaikki? Mitä sitten?
— Kaiken sen, mitä nämä seinät voisivat kertoa. Agneksen viha alkoi kuohua.
Frank koetti vieläkin näyttää viattomalta.
— En ymmärrä teitä, sanoi hän.
Agnes katseli häntä suurilla silmillänsä, mutta Frank ymmärsi, ett'ei nyt sopinut antaa pettää itseänsä, ja hän katsoi takaisin.
— Olin aina pitänyt teitä gentlemannina, mr Plummer. Olen pahoillani, että olen erehtynyt.
Frank punastui.
— Minäkin olen pahoillani siitä, että olen alentunut silmissänne, neiti Agnes. Mutta mikä sitä Dina Nilseniä vaivaa?
— Se, että hän pian tulee teidän lapsenne äidiksi, sanoi Agnes rohkeasti.
Frank tuijotti häneen. Sitten hän kalpeni äkkiä ja hänen päänsä vaipui käsien varaan pöydälle.
— Iloitsen, että teillä on hiukan omaatuntoa jälellä, sanoi Agnes. — Nyt on olemassa vaan yksi keino häväistysjuttujen välttämiseksi, ja se on että menette kaikessa hiljaisuudessa naimisiin hänen kanssaan.
— Minä en voi, ei, ei, se on mahdotonta, ähkyi Frank.
— Ja miksi ette? Eikö hän ole yhtä hyvä tyttö, kuin joku toinenkin?
— Minä en rakasta häntä, kuiskasi Frank katsomatta häneen.
— Oliko se sitten pelkkää valhetta mitä te koetitte uskotella hänelle erään kerran iltasella hiivittyänne hänen huoneeseensa.
— Ei, tarkoitin todellakin sitä silloin, mutta nyt, ei…
— Mikä estää nyt sitä tekemästä? Eihän teidän oma rikoksenne voine tehdä häntä huonommaksi teidän silmissänne? Päinvastoin pitäisi sen pakoittaa teitä polvillanne pyytämään häneltä anteeksi.
— Te itse olette esteenä, neiti Agnes. Tunnen nyt, että rakastanteitä, ainoastaan teitä. Te olette ainoa, joka olisitte vielä voinut tehdä minusta ihmisen.
Ja Frank purskahti hillittömään itkuun.
Syntyi äänettömyys. Kun Frank oli tyyntynyt, sanoi Agnes lempeästi: — Dina rakastaa teitä, Frank. Hänestä saisitte paljon paremman vaimon, kuin minusta koskaan olisitte voinut saada.
— Mutta hän ei ole te, hän ei ole te, kirkui Frank. — En voi ajatella häntä vaimonani, joka edustaisi minun perhettäni. Ihmisten juorut, vanhempani, asemani, kaikki estävät minua ajattelemastakaan sellaista.
— Se oli siis vaan rietas, hävytöin tarjous, jonka teitte hänelle pyytäessänne häntä vaimoksenne? Ette siis aikoneetkaan julkisesti tunnustaa yhteyttänne hänen kanssaan? Aijoitte teeskennellä ja valehdella jollekin toiselle nuorelle, viattomalle tytölle ja narrata hänet ottamaan nimenne teidän pilatessanne kotinne maineen häpeällä. Kiitän Jumalaa, ett'en joutunut käsiinne, Frank Plummer!
— En koskaan olisi siten menetellyt teidän kanssanne.
— Mutta teidän omatuntonne sallii teidän polkea erään toisen viattoman tytön kunnian ja tulevaisuuden jalkoihinne. En olisi koskaan luullut, että te nuoret miehet voisitte olla niin halpamaisia. Te ajattelette vaan itseänne, ja itsekkäisyydellenne uhraatte te kunnianne, maineenne, omantuntonne. Hyi!
Agneksen silmät salamoivat.
— Jos teillä olisi hitunenkaan kunniantuntoa jälellä, Frank, menisitte te heti naimisiin Dinan kanssa. Hänestä saisitte hyvän ja uskollisen vaimon. Hän rakastaa teitä kaikista huolimatta.
— Minä pidän kyllä huolen hänestä ja — lapsesta. Heidän ei tarvitse kärsiä puutetta, sanoi Frank katsellen alas.
— Te siis tahdotte ostaa itsenne vapaaksi velvollisuudestanne kurjalla rahasummalla, sanoi Agnes. — Ettekö tiedä, että voimme lain avulla pakoittaa teitä, mr Plummer.
— Älkää puhuko lain pakosta minulle, sillä silloin joudun minä pois suunniltani, huudahti Frank. Laki ei teitä auta. Te ette voi todistaa mitään, lisäsi hän tyynemmin.
— Eikö keskustelumme kelpaa todistukseksi? kysyi Agnes.
— Minä sanon teille kerta kaikkiaan, neiti Agnes, että jos te turvaudutte lakiin, kiellän minä kaikki. Teillä ei ole mitään todistuksia, ja minä kiellän. Sekä te että ystävättärenne joudutte valehtelijoiksi, jotka olette keksineet koko historian peittääksenne hairahdusta ja samalla kiristääksenne rahoja minulta. Sellaista on ennenkin tapahtunut.
— Eikö sitten oikeudella ole mitään arvoa täällä Amerikassa? — kysyi Agnes katkerasti.
— Ei paljoa, ainakaan niin kauan, kun on rahaa, vastasi Frank.
— Jaha, te luulette oikeutta voitavan ostaa?
— Kyllä, tuhannella dollarilla saa helposti juryn jäsenen puolellensa.
Agnes mietti silmänräpäyksen.
— Saammehan nähdä, sanoi hän. Hän aikoi poistua, mutta seisahtui vielä. — Onko se todellakin viimeinen sananne, herra Plummer?
Frank ei vastannut. Agnes meni hänen luokseen, silitti hyväillen hänen tukkaansa ja sanoi lempeästi:
— Frank, entisen rakkautesi nimessä, meidän ystävyytemme nimessä pyydän sinua tekemään velvollisuutesi.
Frank pudisti päätään.
— En uskalla… en voi, mutisi hän.
— Silloin sanon minä, että halveksin teitä, lausui Agnes kalpeana vihasta ja harmista. Tästä hetkestä ette saa astua jalallanne kynnykseni yli. En pidä teitä enää gentlemannina, pidän jok'ainoan maantien kulkijan teitä parempana.
Hän meni nopeasti ulos jättäen oven auki. Frank istui hetken mietteihinsä vaipuneena. Sitten hän nousi ja lähti hiljalleen kotiin.
Dina odotti jännityksellä Agnesta. Hän tiesi hänen menneen Frankin luo… Tuolta hän tuli. Toivoako toi, vai epätoivoa? Agnes ei puhunut mitään, pudisti vaan päätään kyynelten vieriessä poskille. Dina vaipui nyyhkien sängylle. Hänen kuolemantuomionsa oli julistettu.
Viisi kuukautta oli kulunut siitä onnettomasta illasta, eikä Dina ollut vieläkään voinut ilmoittaa mitään isällensä. Tämän olivat kuitenkin pahat aavistukset vallanneet. Dinahan oli niin muuttunut. Ei hän koskaan enää nauranut eikä laulanut. Dinan sydän löi kiihkeästi, kun isä häntä tutkivin silmin tarkasteli. Lopultakin rohkaisi Daniel itsensä ja kysyi eräänä iltana:
— Eihän sinun asiasi vaan liene hullusti, Dina? Dina katsoi häntä ja purskahti hillittömään itkuun.
Kun hän kohotti katseensa, seisoi isä hänen edessään vaaleana, kuin palttina. Hänen voimakas vartalonsa tutisi mielenliikutuksesta. Hän potkasi oven auki ja ärjäsi kuin koiralle:
— Ulos, ulos! Minä en kärsi riettautta huoneessani!
— Minä olen viaton, isä! Niin totta, kuin elän, olen viatoin! — huudahti Dina epätoivoisena.
— Kyllähän sen näkee päältäkin, vastasi hän katkerasti. — Ulos, ennenkuin minä tartun sinuun käsin!
Hänen äänensä värisi raivosta.
— Minä kerron sinulle kaikki, huudahti Dina.
— En tahdo kuulla mitään. Sinunhan piti muistaa äitiäsi. Sinunhan ei koskaan pitänyt tuottaa kodillemme häpeätä! Ulos, ulos!
Dina horjui ulos ehtimättä ottaa hattua ja päällysvaatetta ylleen. Hän juoksi takakatuja, rakentamattomien tonttien poikki ilman mitään päämäärää, kunnes tuli joelle.
Joki on ollut monen onnettoman lohdutus. Sen musta syvyys näyttää lupaavan rauhaa ja unhoitusta, mutta hyppy sinne on vaikea. Vääryys, nälkä, kärsimys, puute, toivottomuus ja häpeä ajaa monta sinne rannalle tirkistelemään tuota salaperäistä syvyyttä, mutta, mutta hypätä eivät he uskalla. Silloin kävelevät he epätoivoisina pitkin rantaa, nousevat sillalle, katsovat vuoroon vakavaa tähtikirkasta taivaan holvilakea, vuoroon kohisevaa, tummaa virran syvyyttä, mutta hyppy sinne… se peloittaa. He palaavat takaisin jokapäiväiseen kurjuuteensa, tullakseen taas uudestaan ja uudestaan epätoivon hetkellä.
Vanhanpuoleinen herra ja rouva kävelivät joen yli vievää siltaa mennäkseen kymmenennen avenuen kohdalta ylitse itäiselle puolelle. He kuulivat jotain vaikeroivaa ääntä ja näkivät jonkun valkoisen olennon vesirajassa olevalla kivellä.
— Mene katsomaan, Robert, mitä se on, sanoi nainen.
Tämä lähti keppiinsä nojaten, ja nainen katsoi käsipuun ylitse. Kun hän oli päässyt rantaan, seisoi hän hetkisen kumartuneena kiven yli. Sitten huusi hän:
— Tule tänne, Edith, jos voit!
Vanha nainen laskeutui kivistä rantaporrasta alas ja näki kivellä nuoren tytön makaavan vilusta väristen. Ilma sattui olemaan hyvin kylmä, vaikka olikin toukokuu käsissä.
Nainen kumartui tyttöä tarkastellen.
— Lapsiraukka! Näen, että olette onneton ja hyljätty, ja miten te palelette! Nouskaa nyt ja tulkaa minun mukaani niin saatte lämmitellä luonani. Ette tarvitse peljätä minua.
— Oi, sallikaa minun kuolla täällä, nyyhkytti tyttö. Se oli Dina.
— Niinhän ne sanovat kaikki, vastasi vanhus. Mutta te olette nuori ja reipas. Te elätte vielä monta vuotta. Ei saa antaa onnettomuuden musertaa itseänsä. Kas niin, ystäväiseni, mennäänpä nyt. Robert, tukekaamme häntä, minkä voimme.
— Kiitos, kyllä voin käydä ilman tukea, sanoi Dina ja nousi.
— Luulenpa, että saatkin auttaa minua, sanoi vanhus. — Rupean tulemaan jo vanhaksi. Annapas kätesi, niin olet kiltti, Dina ojensi hänelle käsivartensa, ja niin tultiin taas ylös. Vanhuksen täytyi vähän hengähtää. Hän nojasi edelleen Dinan käsivarteen, mutta hänen kumppaninsa asettui Dinan toiselle puolelle keppiinsä nojaten.
— Täällä sinä olet tuijottanut veteen ja tuuminut, uskaltaisiko sinne hypätä. Mutta Jumala on hyvä, hän sallii jonkun näkymättömän käden pidätellä meitä ehtiäksemme katua, jos meidän omaatuntoamme joku teko painaa taikka antaa anteeksi, jos meille on vääryyttä tehty. Olen korjannut vuosien kuluessa monta sellaista onnetointa.
— Ei kukaan voi olla niin onnetoin, kuin minä, sanoi Dina.
— Jokainen sanoo samalla tavalla. Jokainen luulee omaa onnettomuuttaan suurimmaksi. Et tiedä, lapsi, kuinka paljon kärsimyksiä ihmissydän voi kestää.
Nainen tarkasteli osaaottavaisesti Dinaa lyhdyn valossa.
— Muistatko, Robert, häntä, jonka löysimme alhaalta virran rannalta? Hänen sydämettömät vanhempansa olivat ajaneet hänet kotoa pois. Häntä oli rääkätty, vaikka hän oli juuri synnyttänyt lapsen. Pienokainen oli paleltunut kuoliaaksi ankarassa talvipakkasessa, mutta äiti eli vielä. Suurempaa viheliäisyyttä en ole koskaan nähnyt, mutta hänkin elää ja on nykyään arvossa pidetty vaimo siistissä kodissa. Älkäämme masentuko liian pian.
Dinaa loukkasi tämä vertailu.
— Minä en ole sellainen, joksi minua luulette, sanoi hän ylpeästi.
Nainen katsoi häntä ystävällisesti.
— Minä en luule sinua muuksi, kuin onnettomaksi naiseksi, joka tarvitsee apua, ja sen tarjoominen tuottaa minulle iloa. Jospa ihmiset osoittaisivat hiukan enemmän rakkautta toisillensa, olisi elämä paljon siedettävämpää.
He pysähtyivät kauniin, vanhojen puiden ympäröimän talon edustalle.
— Tässä on kotimme, sanoi vanhus.
Dina seurasi tahdottomasti kuljettajiansa. Mies sytytti pienen lampun ja sen valossa vei nainen Dinan ylimpään kerrokseen. He astuivat pieneen yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen, minkä seinille oli ripustettu muutamia Vapahtajan kuvia: Jesus siunaa lapsia, Jesus ja kananealainen vaimo, Jesus, hyvä paimen y.m.
— Tässä on sänky sinulle, lapsukaiseni, sanoi nainen asettaen lampun pöydälle. — Riisuudu nyt, minä sillävälin hankin sinulle jotain lämmittävää, olethan kovin vilustunut.
Nainen meni, ja Dina riisuutui koneellisesti. Tuska oli hänen tylsyttänyt niin, ettei hän voinut ajatella itsenäisesti, antoi vaan toisten johtaa itseänsä. Mihin hän olikaan tullut? Kuka oli tuo nainen? Hän ei välittänyt sen enempää sitä miettiä. Tuntui niin suloiselta päästä pehmeään vuoteeseen ja tuntea lämmön palaavan ruumiiseen. Vanha nainen palasi pian tuoden keitettyä maitoa ja muutamia pieniä kakkuja.
— Se oli oikein, sanoi hän nähdessään Dinan makaavan vuoteella. — Nyt täytyy sinun vähän syödä ja juoda lämmintä maitoa, niin tunnet pian virkistyväsi.
Hän istui sängyn reunalle ja piti maitoastiaa Dinan huulilla.
— Minä olen mrs Valter, puheli hän. — Oletko kuullut sitä nimeä ennen?… Jaha, etkö? Mieheni, joka oli kanssamme on lääkäri täällä. — Mutta nyt sinun täytyy koettaa nukkua ja olla aivan rauhassa huomiseen saakka. Saamme sitten puhella tarkemmin. Istun tässä hetkisen, että pääset uneen.
Dinaa liikutti tämä ystävyys, mutta hän oli liiaksi väsynyt voidakseen puhua. Hän katseli vaan mrs Valteria suurilla, kiitollisuudesta säteilevillä silmillään. Vanhus kumartui ja suuteli häntä otsalle. Hän otti Dinan käden omaansa. Oli niin hiljaista. Dina sulki silmänsä, hänen korvissaan suhisi. Hän vaipui sikeään uneen.