The Project Gutenberg eBook ofKulissien takanaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kulissien takanaAuthor: Kristofer JansonRelease date: November 15, 2015 [eBook #50463]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULISSIEN TAKANA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kulissien takanaAuthor: Kristofer JansonRelease date: November 15, 2015 [eBook #50463]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Kulissien takana
Author: Kristofer Janson
Author: Kristofer Janson
Release date: November 15, 2015 [eBook #50463]
Language: Finnish
Credits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULISSIEN TAKANA ***
Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kirj.
Kristofer Janson
Suomennos.
J. Honkanen, Pori, 1904.Satakunnan kirjapaino.
Sensuurin hyväksymä 5 p. lokakuuta 1904, Pori.
Mr Plummer oli yksi Minneapoliksen pomoja. Hän oli kasvanut yht'aikaa kaupungin kanssa ja muisti ajan, jolloin ei ollut enempää kuin kolme taloa Missisipin länsipuolella. Nyt omisti hän komean talon Seventh Streetissä sekä useita rakennuksia Nicollet Avenuen varrella. Mr Plummerista voi sanoa, että hän oli "smart". [Hyvin tavallinen sana Amerikassa, merkitsee: näppärä ja älykäs liikemies.] Hän osasi hyvin haistaa, mistä rahoja oli ansaittavissa, piti aina silmät auki ja oli alituisesti saapuvilla kun hyvä tilaisuus tarjoutui. Hänellä oli luonnollisesti hevosensa ja vaununsa livrepukuisine palvelijoineen, penkkinsä kaupungin komeimmassa kirkossa, mistä kunniasta hän sai maksaa useampia tuhansia vuosittain, kuin myöskin maatila Minnetonkan varrella. Hän oli aina valmis lahjoittamaan muutamia satoja dollareita kun oli kysymys tulipalon tai tulvan aikaan saaman hädän lieventämisestä, ja siten tuli hänen nimensä sekä lahjoitettu summa sanomalehtiin. Mutta hän käänteli kauan aikaa kahdenkymmenenviiden centin kappaletta sormiensa välissä, kun joku raukka kolkutti hänen ovellansa apua pyytäen.
Oli useita erilaisia kertomuksia hänen entisestä elämästään ja hänen suuren omaisuutensa kokoamisesta, mutta ne olivat asioita, jotka kuuluivat muinaisuuteen ja joita ei tarvinnut vetää esille. Ne, joilla oli paremmat tiedot, voivat kuitenkin kertoa, että mr Plummer oli alkanut uransa kapteenina eräässä Missisippihöyryssä, vähitellen ostanut tuon vanhan aluksen, vakuuttanut sen korkeasta ja sytyttänyt palamaan semmoisella paikalla, missä hän helposti voi saada matkustajat maihin. Häntä ei erityisesti huolettanut, vaikka viisi eli kuusi niistä oli mennyt mukana. Hän oli saanut nostaa koko vakuutussumman ja katosi rahoineen Wisconsin metsiin, missä alkoi hakata hirsiä, pääasiallisesti valtion maalla, rakensi sahan ja uitti sekä tukkeja että valmiiksi tehtyjä laivan osia virtaa alas. Ensiaikoina oli hän elänyt indiaanien tapaan, nainut indiaanitytön sekä asunut maakuopassa. Myöhemmin, kun metsä oli kaadettu ja pieni kaupunki alkoi kasvaa sahan ympärille, rakensi hän itselleen upean talon ja vei sinne indiaanivaimonsa ja pienen poikansa.
Mutta sitte sattui, että eräs pieni, punakka, ketterä ja pyöreäposkinen ompelijatar sai työtä muutamiksi viikoiksi Plummerin talossa. Silloin syttyi herra Plummerin sydän tuleen ja liekkiin. Ja kun häntä pidettiin "kristillisenä" gentlemannina, tiesi hän mitä tämmöisessä tapauksessa oli tehtävä. Hän lähetti ilman muita mutkia indiaanivaimonsa puettuna vanhoihin villavaippoihin poikineen villiin metsään takaisin, kuten Abraham teki Hagarille. Mutta vesiruukun sijaan antoi hän hänelle muutamia satoja dollareita.
Sitten hän nai ompelijattaren. Siellä ei oltu niin turhantarkkoja semmoisten asiain suhteen. Ja se oli sama ompelijatar, joka nyt esiintyi mrs Plummerina Minneapoliksen hienossa maailmassa, ja ylpeydellä piti itsensä kaupungin hienoimmin puettuna rouvana. Plummer oli myynyt omaisuutensa Wisconsissa, ja huomattuaan, että St. Anthony Falls kätki äärettömät rikkaudet käyttämättömässä vesivoimassaan, osti hän kosken ympärillä olevat rannat ja rakensi sinne sahan. Hän huomasi nyt rohkeimmatkin toiveensa toteutuvan. Ikäänkuin taikasauvalla kohosi siihen pian kokonainen kaupunki. Tehtaita ja myllyjä ahtautui kosken ympärille, ja rahoja virtasi hänen taskuihinsa myydyistä rakennustonteista. Minneapoliksen hiekka oli muuttunut hänelle kultahiekaksi.
Indiaanivaimostaan ja pojastaan ei hän kuullut enää mitään. Nyt hänellä oli komeuksilleen kaksi muuta perillistä, poika ja tyttö. Mr Plummer tahtoi mielellään saada pojalleen hyvän kasvatuksen, ja hän oli aikonut lähettää hänet jonnekin korkeampaan kasvatuslaitokseen itään päin. Mutta siihen ei pojalla näyttänyt olevan mitään taipumusta. Hän oli kankea koulussa, ja kun hän oli käynyt sen, sekä ponnistellut läpi erään kauppaopiston, antautui hän heti käytännölliseen toimeen. Se olikin hän, joka todellisuudessa hoiti sahan, vaikka vanhus aina piti oikeutenansa tarkastaa tilit.
Isä antautui pääasiallisesti rautatieliikkeeseen. Hän oli päässyt erään työkonttorin johtajaksi, jota paitsi hän oli yksi erään pääradan tärkeimpiä osakkeenomistajia. Poika, Frank oli kaunis nuori mies, elämänhaluinen ja myöskin ovela liikemies.
Tyttö oli käynyt erään yksityiskoulun sekä korkeamman oppilaitoksen ja nyt oli kysymys hänen opintojensa jatkamisesta yliopistossa. Mutta sen sijaan sai hän matkustaa Europaan. Eräs Plummerien tuttava perhe aikoi matkustaa Ranskaan ja Englantiin sekä esitti että Fanny Plummer seuraisi mukana. Hän oli heti valmis, ja tämä matka tuli loistokohdaksi hänen elämässään. Erityisesti oli hänen mahdoton olla kertomatta eräästä kreivittärestä, joka oli ottanut heidät vastaan vierainansa Pariisin lähellä olevassa linnassaan, ja kertonut että hänen poikansa, kreivi, mikä sattumalta oli poissa kotoa, oli muutamien vuosien perästä aikonut lähteä huvimatkalle Amerikaan. Sekä Fanny Plummer, että hänen matkatoverinsa olivat jättäneet silloin osoitteensa kreivittärelle ja pyytäneet, että kreivi tulisi heidän vieraakseen, jos hän matkustaisi Minneapolikseen saakka länteen päin.
Vanha herra Plummer oli tosin kuullessaan sen sanonut toivottavansa kreivin hiiteen ja toivovansa, ettei hän koskaan tulisi heidän kaupunkiinsa, mutta mrs Plummer, ompelijatar, uneksi hiljaisuudessa onnesta saada astua pöytääntodellisenkreivin saattamana, ja oli aivan väsymätön kysellessään Fannyltä olivatko sellaiset kreivit muiden ihmisten näköisiä, miten he olivat puettuja, miten he söivät ja joivat, montako palvelijaa heillä oli j.n.e.
Mrs Plummer tahtoi esiintyä Minneapoliksen hienoimman talon rouvana. Jos hän huomasi Bradstreet & Thurberin akkunoissa jotakin uutta, jonka väitettiin olevan muotikasta, oli se heti ostettava ja lähetettävä hänelle. Hän ei koskaan ajatellut, sopivatko esineet toisiinsa, vai ei. Roccoco- ja renässanssityylisiä esineitä, kreikkalaista antiikia ja Napoleonin aikaisia tavaroita, orientaalisia koristuksia ja Manchesterilaisia teoksia oli sotkettu sekaisin, kuin jossain varastohuoneessa. Ja kuitenkin teki tämä kirjava kokoelma kunnioitusta herättävän vaikutuksen moninaisuudellaan ja loistollaan.
Astuessaan tuohon komeaan vestibyyliin suuremmoisine porraskäytävineen, katsellessaan ympärilleen ja nähdessään nuo kauniit metallikilvet, täysimessinkiset, rikkaasti koristellut kulhot ja vanhat varustukset, joita oli naulattu seinille, kaikki valaistuina Edisonin hehkulampuilla, tunsi joutuvansa jonkunlaisen vieraan vaikutuksen alaiseksi, joka valloitti mielikuvituksen. Ja tullessaan noihin uljaisiin huoneisiin paksuine brysselinmattoineen, pehmeine huonekaluineen, kalliine flyygeleilleen, upeine kultaripsuisine akkuna- ja oviverhoineen ja suloisine lämpöineen, jota alituiseen pidettiin yllä kellarissa olevan lämpöjohto-laitoksen avulla, tunsi voivansa hyvin, varsinkin jos lämpömittari ulkona näytti 30 astetta pakkasta.
Yksi asia oli kuitenkin, joka kaiken tämän komeuden keskellä muistutti ompelijattaresta ja metsäläismiehestä ja se oli seinien koristaminen. Erään tunnetun taiteilijan Pariisissa maalaaman talon tyttären useita tuhansia frankeja maksavan muotokuvan — mitä taulua näyteltiin jokaiselle uudelle vieraalle ja mainittiin samalla sen hinta — vieressä riippui muutamia kurjia öljypainokuvia ja inhoittavia viiden dollarin öljymaalauksia. Ne esittivät punaisia tuntureita ja taivaansinisiä järviä, ukonpilvitaivasta ja viheriäisiä kuorittujen, hakatuilla spenaatin lehdillä koristettujen tukkien näköisiä puita. Kaikki nämä taulut olivat upeissa, kullatuissa puitteissa. Mr ja mrs Plummer eivät voineet ymmärtää, etteivät nämä taulut olisi kauniita. Niissähän olivat edustettuina kaikki vesikaaren värit. Eräs henkilö, joka kutsui itseään taiteilijaksi, oli eräänä päivänä ollut Plummerin konttorissa ja näyttänyt hänelle taulua, joka ei ollut puolenkaan heidän taulujensa kokoinen, ja hän oli pyytänyt siitä 300 dollaria. Oliko siinäkin järkeä?
Plummer oli tarjonnut hänelle viisi dollaria ja vakuuttanut nykyään voivan saada suurempia ja kauniimpia tauluja kahdella dollarilla. Mutta taiteilija oli ollut niin riivatun ylpeä, ettei ollut katsonut hänen ansaitsevan edes vastausta, vaan rientänyt ulos.
Eräs taulu Yellowstone-Parkista vaikutti enimmän mr Plummerin sydämeen. Se esitti suurta vuorenluolaa ilta-auringon valossa. Siinä loistivat punaiset, siniset ja keltaiset värit sekaisin, ammottavat kuilut kohisevine koskineen, ja suuri kotka, joka mustana tahrana näkyi keskellä taulua, ja joka ympäristöön verrattuna oli suunnilleen pienemmän kallion kokoinen. Se oli tehty suuremmaksi luonnollista kokoa, että sen paremmin huomaisi, sanoi mr Plummer.
Mr Plummer ei viihtynyt oikein tässä loistossa. Hän oli talon sisustukseen nähden pannut sen ehdon, että hän saisi pitääyhdenhuoneen omaan laskuunsa, ja sisustaa sen oman mielensä mukaan. Muuten saisi vaimo hallita ja asettaa miten mielensä teki. Siinä huoneessa oli ainoastaan yksinkertainen pöytä ja puutuolit eikä mitään mattoa lattialla, niin että siellä voi vapaasti syleksiä ympärilleen niin paljon kuin halutti, ja sitä ei mr Plummer unohtanutkaan ollessaan tässä "paratiisissaan". Siellä sai hän panna jalat pöydälle ja istua hajasäärin tuoleilla ja polttaa halpaa tupakkaa pienellä piippukänällä aivan kuin metsässä. Siellä otti mr Plummer vastaan vaatimattomat ystävänsä ja tunsi itsensä vapaaksi. Siellä hän voi kiroilla niin paljon kuin tahtoi sekä heittää pois takin ja liivin päältään.
Mutta kun hän avasi talon hienoimpiin osiin johtavan oven, täytyi hänen olla hieno herra, käydä huolellisesti puettuna, puhua siivosti ja sylkeä sylkiastiaan.
Tytär Fanny ei voinut sietää tätä isän "paratiisia" enempää kuin hänen yksinkertaisia tapojaankaan ylimalkaan. Oli aivan kuin olisi "paratiisin" tupakanhaju tunkeutunut ovenraoista ja turmellut ilman tuossa hienossa salongissa. Se oli melkein vielä pahempaa, kun äidin tekemä tyhmyys, kun hän seurassa kysyi, oliko Kalkutta Yhdysvalloissa eli oliko Michel Angelo kongressin jäsen. Mutta mitäs teki? Isä oli itsepäinen siinä asiassa ja tuumi, ettei se liene paljo, jos hän pitää yhden ainoan huoneen koko talossa itseänsä varten, kun heillä oli kaikki toiset.
Mr ja mrs Plummer vihasivat sivistystä sentähden ettei heillä itsellään sitä ollut ja kun he epäilivät sivistyneiden ylönkatsovan, nauravan ja puhuvan pahaa heistä selän takana. Mutta täytyihän heidän koettaa olla hyvässä sovussa hienon seurapiirin kanssa, jolla oli vaikutusvaltaa kaupungissa ja sitä paitsi piti hämmästyttää maailmaa rikkauksillaan.
Jos joku maailmanmaineen saavuttanut taiteilija tuli Minneapolikseen, kuten Kristina Nilson, Adelina Patti tai Edvin Booth, niin toimitettiin Plummerilla heti kestit hänen kunniakseen. Jonkun "arvoisan pastorin" oli silloin valituin sanoin puhuttava kunniavieraalle. Plummerien kutsuja tapasivat ylimalkaan useimmat kaupungin kirkkojen papit kunnioittaa läsnäolollaan. Plummer tahtoi näyttää, että hän perheinensä näinä epäuskon aikoina pysyi vanhassa koetellussa oikeauskoisessa opissa.
Plummerilla oli vielä kirjastokin, se tahtoo sanoa kaunis leikkauksilla ja lasiovilla varustettu pähkinäpuukaappi täynnä hyvin sidotuita kirjoja, joiden selkämyksiä kullatut nimet koristivat. Siellä näkyivät m.m. Longfellowin teokset, Byronin teokset, Dickensin ja Thackerayn kirjoitukset. Mutta harvat osasivat aavistaa, mitä niiden selkämyksien takana oli. Se oli aimo Plummerilaista pilaa, mihin salaisuuteen harvat valitut pääsivät osallisiksi. Sillä välin kun jäykät, ikävät vieraat ihmettelivät Plummerin lukittujen lasiovien takana olevaa hyvää kirjavalikoimaa, vei hän hauskimpia niistä johonkin nurkkaan ja jäätyään yksin heidän kanssaan vilkutti hän heille toista silmäänsä ja kysyi, tahtoivatko he virkistää hiukan itseään Longfellowilla tai Bryantilla "paratiisissa". Ensikertalaiset tuijottivat häneen hämmästyneinä ymmärtämättä mitä hän tarkoitti. Mutta silloin avasi Plummer varovasti lasioven ja tarttui jonkun kirjan selkämystään, kannet irtautuivat ja kaapissa tuli näkyviin vahva pahvilipas. Se oli jaettu osastoihin ja jokaisessa oli täysi pullo Johannesbergeriä, Catawbaa, Brandya tai jotain muuta. Ihastuneina tästä päähänpistosta menivät "hauskat" vieraat Plummerin yksityishuoneesen kantaen jokainen pulloa takkinsa alla. Kirjojen selkämystät pantiin paikoilleen ihastuttamaan niitä arvoisia loistavilla nimillä varustettuja herroja ja naisia, jotka tulivat vieraisille. Sillä välin huuhtelivat Plummer ja hänen ystävänsä sivistyksen itsestään "paratiisissa", kertoivat meheviä juttuja ja joivat englantilaiset ja amerikalaiset klassikot [etevä kirjailija. Suom.] suihinsa hiotuista viinilaseista. Tämä oli ainoa tapa, jolla Plummer nautti kirjallisuudesta.
Sivistynein nainen Plummerin talossa oli palvelustyttö. Hän oli norjalainen ja kuului arvossapidettyyn perheeseen. Hänen isänsä oli ollut Norjan rikkaimpia miehiä. Mutta varomaton keinottelu ja takaussitoumukset olivat kukistaneet hänet ja saattaneet koko perheen puille paljaille.
Isä oli menettänyt kokonaan rohkeutensa surusta, mutta äiti oi; koonnut viimeisetkin voimansa ja ruvennut ottamaan vastaan ruokavieraita pääkaupungissa. Ahkeruudella ja säästäväisyydellä sai hän pysytetyksi perheen hengissä. Mutta silloin alkoi mies keinotella omintakeisesti. Yritys ei onnistunut ja velkojat kävivät armotta käsiksi vaimon omaisuuteen, sillä Norjassa ei naineella naisella ole oikeutta hallita tulojansa eikä yksityistä omaisuuttaan. Epätoivoisena pakeni silloin äiti lapsineen pois sellaisesta maasta, missä hän ei saanut pitää hallussaan kunniallisesti ansaitsemiansa rahoja. Hän etsi itselleen turvapaikan Amerikassa, sekä alkoi Minneapoliksessa ottaa vastaan ruokavieraita. Ankaralla säästäväisyydellä kannatti se töin tuskin. Mutta vanhin tytär, Agnes, sai itse pitää huolen toimeentulostaan. Hän oli reipas tyttö ja tarttui yhtä mielellään aikaisemminkin käsiksi ankaraan työhön. Hän oli saanut palveluspaikan Plummerin talossa. Alussa tuntui hiukan raskaalta kaikenmoisiin puuhiin tottuminen, mutta hänellä oli hyvä tahto ja nyt meni jo kaikki, hyvin. Hänen, joka ennen oli aikansa käyttänyt soitantoon ja lukemiseen, ja jonka oli vaan tarvinnut vetää kellon nyöristä saadakseen käskynsä täytetyiksi, täytyi nyt joka maanantai-aamu kello neljältä seisoa pesupytyn vieressä, sekä melkein menehtyä silitysuunista tulevaan kuumuuteen. Hänen täytyi laittaa kaikki makuusijat ja ravistella raskaita mattoja, niin että käsivarsia pakotti. Hänen suurin ilonsa oli toisten poissa ollessa istuutua suuren flyygelin ääreen ja muistella vanhoja loistokappaleitaan, joilla hän oli saavuttanut niin suurta mieltymystä kotoisissa konserteissa, sekä laulaa norjalaisia kansanlaulujaan lempeällä, miellyttävällä äänellään. Kun hän silloin kuuli rouvan soittavan etehisen kelloa, riensi hän avaamaan tomuviuhka kädessä.
— Minä luulin kuulleeni jonkun soittavan, sanoi rouva. — Onko täällä joku?
— Ei. Minä vaan pyyhkäsin tomun koskettimilta, vastasi Agnes.
— Se oli oikein. Pidä sinä kaikki puhtaana ja hienona, sanoi rouva ja purjehti sisään.
Erään kerran Agnes kuitenkin joutui hämilleen. Istuessaan yksinään tuossa suuressa huoneessa kotoisiin haaveiluihinsa vaipuneena, kuuli hän äkkiä takanaan kättentaputusta ja hyvähuutoja. Hän kääntyi äkkiä ympäri pianotuolilla, ja — siinä seisoi talon poika, nuori Frank-herra hänen edessään. Agnes punastui eikä tiennyt mitä sanoisi.
— Jaha, te soitatte, Agnes, sanoi Frank ja hymyili niin, että valkoset hampaat loistivat.
— Kuinka te voitte tulla…? Agnes ei ehtinyt sanoa loppuun ajatusta.
— Kuinka osasin hämmästyttää teitä? Joo, sen minä sanon teille, vastasi Frank. — Minulla on avain isän "paratiisiin" ja voin siis kulkea takaoven kautta. Menin juuri hakemaan jotain, mitä isä oli unohtanut. — Mutta tehän olette oikea taiteilijatar.
— Ooh… minä olen soitellut hiukan entisaikoina, sanoi Agnes hämillänsä.
—By Jove!Se oli jotain aivan toista, kuin sisar Fannyn renkutus. Ja tehän laulatte, kuin satakieli.
— Minä en laulanut, minä hyräilin vaan, vastasi Agnes.
— No, te voitte kutsua sitä miksi hyvään, mutta kaunista se oli. Siinä oli ajatusta eli tunnetta kuten sanotaan. Mutta mitä kaunista se olikaan, jota te lauloitte?
— Norjalaisia kansanlauluja.
— Jaha… Minusta tuntui kuin joku olisi itkenyt. Tekö itkitte vai sävel?
— Ooh, tunsin itseni vaan niin omituisen surulliseksi muistellessani vanhoja aikoja ja vanhaa kotimaata, sanoi Agnes kyyneleet silmissä.
— Tehän olette Norjasta, eikö niin?
— Kyllä, herra Plummer.
— Eikö se ole merkillinen maa, raaka ja kylmä, paljaita kiviä, eikö totta? Minä luulin siellä asuvan jotain eskimolaisia.
— Aivan niin, ehkä me olemme sellaisia, sanoi Agnes hymyillen.
— Mutta tehän olette aivan muiden ihmisten näköisiä. Minä luulin teidän käyvän nahkoihin puettuina.
— Ja syövän harmaata kiveä sekä imeskelevän silavaa? kysyi Agnes voimatta pidättää nauruaan.
— Niin, jotain sentapaista, vastasi Frank vilpittömästi. — Mutta tämä keksintö täytyy minun totisesti ilmoittaa isälle ja äidille.
— Ei, älkää tehkö sitä, herra Plummer! Silloin minä tulen onnettomaksi.
— Onnettomaksi? Miksi niin?
— Minä lupaan teille olla koskaan koskematta pianoon, jos ette sano mitään.
— Ei, mutta teidän juuri pitää koskea siihen, teidän, joka osaatte soittaa.
— Mutta kun minä niin sydämellisesti pyydän.
— Niin, mutta minä en ymmärrä… Noh, yhdellä ehdolla.
— Millä sitte?
— Että te soitatte minulle joskus, kun olemme kahden kesken.
— Teen sen, mutta te ette saa sitä sanoa kenellekään.
— Ja vielä yksi ehto! Että te soitatte ja laulatte, kun minä pyydän teitä isän ja äidin puolesta.
— Niin, mutta eiväthän vanhempanne tiedä…
— Se on yhdentekevä. Lupaatteko minulle sen? Muutoin minä kielittelen.
— Lupaan sen. Ja nyt saatte antaa anteeksi.
Agnes nousi poistuakseen, mutta Frank huusi hänet takaisin.
— Kuulkaas, Agnes,… tiedättekö että te olette kaunis? sanoi hän ja asettui hänen eteensä.
— Olenko? Noh, sehän on hyvä minulle, vastasi hän nauraen.
— Mutta se ei todentotta ole hyvä minulle. Tahdotteko suostua vielä kolmanteen ehtoon?
— Mikä se olisi? Minusta rupeaa tulemaan aivan liian monta ehtoa.
— Että annatte minulle suutelon, sanoi hän ja levitti käsivartensa häntä kohden.
Agnes heitti leimuavan silmäyksen häneen, oikaisihe suoraksi, astui askeleen taaksepäin ja sieppasi tomuviuhkan, ollakseen valmiina lyömään.
— Te ette koske minuun! Hoitakaa tebusinessinne, minä hoidan omani!
Ja hän meni pystypäisenä ulos ovesta ja paiskasi sen kiinni.
Nuori Plummer seisoi siinä aivan ällistyneenä.
— Tulimmainen, kuinka ylpeä tyttö! — mutisi hän, pisti kädet housuntaskuihin ja meni ulos.
Kului joku aika ja koko tapaus näytti unohtuneen. Frank seurasi Agnesta katseillaan, kun hän passasi ruokapöydässä, mutta hän ei ollut tehnyt uutta yritystä lähestyäkseen häntä. Oli kesäkuu. Fanny-neiti oli kahdeksan päivää kestävällä vierailumatkalla erään ystävättären luona Minnetonkassa. Perhe istui juuri päivällispöydässä ja vanha Plummer otti vapauden röystellä oikein perinpohjaisesti, kun saapuvilla ei ollut ketään vierasta. Silloin toi eräs poika sähkösanoman mr ja mrs Plummerille. Se oli Chicagosta. Mrs Plummer tuli oikein levottomaksi, ja sillä aikaa, kun hänen miehensä kirjoitti kuitin ja toimitti pois pojan, oli hän jo repinyt sen auki ja lukenut. Mutta hänen kasvonsa saivat tyhmyyttä ja hämmästystä osoittavan ilmeen. Hän katseli ja käänteli sitä, silmäsi päällekirjoitusta, mutta ei tullut sen viisaammaksi. Sitten hän ojensi sähkösanoman miehelleen.
— Minä en ymmärrä sanaakaan, sanoi hän ja pudisti päätään.
— Etkö osaa lukea kirjoitusta? — sanoi hänen miehensä mahtavasti, asetti silmälasit könkkänenälleen ja otti sähkösanoman. Hän piti sitä päivää vastaan ja tuijotti siihen, mutta hänen kasvonsa saivat vähitellen samanlaisen ihmettelevän ja hämmentyneen ilmeen, kuin hänen vaimonsakin.
— Mitä tuhannen pentelettä…
— Vaiti, Plummer, älä kiroa, — sanoi hänen vaimonsa rauhoittaen.
— Ooh, älä teeskentele, lausui Plummer. — Mutta mitä ihmeellisiä harakanvarpaita nämä ovat?
Je ve… arriver comte Ducroix. Onko se todellakin minulle? Aivan, toden totta. Silloin se on varmaan joku ilveilijä joka tahtoo tehdä pilaa minusta. Chicago… hm! Ja mitä sekamelskaa tämä on? Onko tämä nyt kristillistä kieltä, tämä?
— Anna minun katsoa sitä, isä! — sanoi Frank. — Ei sentähden, että minä luulisin paremmin osaavani sitä tulkita, kuin sinä, mutta…
Plummer antoi sähkösanoman pojalleen.
— Minun mielestäni pitäisi kieltää käyttämästä muita kieliä, kun engelskaa täällä Yhdysvalloissa. Eihän voi toivoa, että joka mies osaisi ryssää ja Puolan kieltä. Minusta näyttää tässä olevan jotain jostain virrasta, sillä tässä on "a river", mutta enempää en minä ymmärrä.
Frank istui ja tutki.
— Tiedätkö isä, minä luulen, että tämä on ranskaa, ja että se on Fannyn kreiviltä, sillä tiedän että kreivi on ranskan kielellä comte ja hänen nimensähän oli Ducroix.
— Mitä sinä sanotkaan Frank? — kysyi mrs Plummer tulipunaisena kasvoiltaan. — Se ranskalainen kreivi!… Voi, kun olisi nyt sivistystä, Plummer!
— Viisi sivistyksestä! Ne eivät todentotta ole viisaampia, kuin mekään, sittenkun arkkuun pannaan. Mutta mitä siinä vielä on, Frank?
— Niin, en tiedä, mutta ehkä Agnes osaisi selittää sen, vastasiFrank.
— Agnes? sanoi rouva Plummer mahtavasti.
— Agnes? — murisi Plummer.
— Niin, Agnes osaa enemmän, kuin tiedämmekään, sanoi Frank hymyillen ja ojensi hänelle sähkösanoman.
— Jos se on ranskaa, niin toivon voivani sen kääntää, vastasi Agnes.— Olen oppinut sitä kotona.
— Vahinko, ettei Fanny ole täällä, huokasi rouva Plummer.
Agnes oli pannut tarjottimen pöydälle ja luki sähkösanoman.
— Tässä on: keskiviikkona tämän kuun 20 päivänä tulen puolipäiväjunalla Milwaukee Depotille. Aijon käydä luonanne samana päivänä.
Kreivi Ducroix.
— Mitä sinä sanot? — keskiviikkona, 20. päivänä? Mutta siihenhän on enää vaan kymmenen päivää! Herra Jumala, meidän täytyy heti lähettää sana Fannylle, huudahti mrs Plummer hätääntyneenä. — Hän asuu tietysti meillä, Plummer, ja meidän täytyy ottaa häntä vastaan suurilla kutsuilla. Senhän ymmärtänet? Ajatteles, hän tulee todellakin!
Ja mrs Plummer naurahti hyvillään.
— Minä toivon kreivin ja kaikki Fannyn ranskalaiset tuttavat sinne missä pippuri kasvaa, murisi mr Plummer. — Eihän tässä saa koskaan olla rauhassa. Ja jos sitte vielä pitää puhua tätä pakanallista kieltä. — Plummer läjäytti katkeroituneena kädellään sähkösanomaa, — niin ei hän minulta monta sanaa saa. Mutta sen minä sanon sinulle, Georgia, etten minä tahdo olla missään tekemisissä koko asian kanssa. Saat ottaa kaikki huoleksesi.
— Ole huoleti, ystäväni! Kaikki tulee hyvin toimitetuksi.
Mr Plummerin täytyi mennä kirjastoon nauttiakseen Byronin lauluista — se oli brandya. — Sitten hän meni muristen ja kiroillen konttooriin. Mutta Frankin täytyi luvata toimittaa sana Fannylle ja auttaa äitiä järjestelemisessä niin hyvin, kuin hän osasi.
Miten paljo puuhaa mrs Plummerilla olikaan! Koko päivän ajeli hän ympäri vaunussaan: lintukauppiaalta hedelmäkauppiaalle ja viinikauppiaalta sokurileipurille. Hän teki tilauksia merkkipäivää varten. Pahin pulma oli viinin ostamisessa, sillä mrs Plummer oli juuri viikko sitten ryhtynyt vaikuttamaan raittius-asian hyväksi, joka nyt oli muodissa. Hän oli neuvotellut asiasta miehensä kanssa. Vaikeatahan oli panna toimeen kemuja ranskalaisen kreivin kunniaksi ilman viiniä, sillä ranskalaiset ovat siihen tottuneet. Hän tahtoi saada ranskankielisen ruokalistankin. Onneksi hän ei ollut ruvennut minkään raittiusseuran jäseneksi. Mr Plummer selitti, että viiniä täytyy olla, ja tämä varma käsky rauhoitti hänen aviopuolisoansa.
— Tiedäthän sitäpaitsi, Georgia, että sinun täytyy säästää minua tuolta raittiuslörpötykseltä, — lisäsi mr Plummer. — Voithan sinä juoda vettä niin paljo, kuin tahdot, mutta minä tahdon pitää kirjastoni kunnossa, sen minä sanon!
Maatessaan mietti mrs Plummer, miten huoneet olisivat koristettavat, ketä kutsuttaisiin, ketä ei, kuka pitäisi puheen, ja miten illatsut olisi järjestettävät. Luonnollisesti oli palkattava joku taiteilija soittamaan ja laulamaan sekä joku "elokutionisti" lausumaan. Vielä parempi, jos joku kaupungin runoilijoista tahi runoilijattarista sepittäisi runon Ranskalle eli kreiville itselleen. Todellakin oli paljo miettimistä ja mrs Plummerin pieni pyöreä pää ei ollut koskaan ennen niin ahkerasti työskennellyt.
Fanny oli tullut kotiin oikein hermostuneena. Jospa nyt vaan kaikki tulisi hienoa ja onnistunutta, jotta kreivi saisi nähdä, että Amerikassakin ymmärretään hienoja tapoja. Ja äiti ja tytär kuiskailivat keskenään ja kirjoittivat listoja. Plummer sen sijaan meni konttooriin rauhallisena, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Mutta aivan rauhallinen ei hänkään ollut. Ranskalainen sähkösanoma oli saanut hänet pois tavallisesta tasapainostaan, ja hän oli kaikessa hiljaisuudessa puhutellut erästä nuorta miestä, joka osasi puhua ranskaa, ja joka ei saisi poistua hänen läheisyydestään niin kauan, kun kreivi oli talossa. Hän tarttui tuohon nuoreen mieheen, kuin johonkin hätäankkuriin. Jospa sentään olisi onnellisesti päässyt kaikista!… Jotkut olivat nähneet mrs Plummerin Atheneumissa, mihin hän ennen ei ollut jalallansa astunut, ja missä hän nyt innokkaasti tutki "Encyclopedia Britannicaa". Hän alkoi luvusta "France", painoi mieleensä muutamien kuninkaiden ja kuuluisien miesten nimiä ja vuosilukuja, lukipa muutamia elämäkertojakin. Sillä tavoin sai hän jotain puhumisen aihetta eikä kukaan voinut syyttää häntä tietämättömyydestä siinä, mikä koski Ranskan historiaa ja politiikkaa. Mitä lähemmäksi merkkipäivä tuli, sitä hermostuneemmaksi kävi mr Plummer ja sitä useammin täytyi hänen nauttia kirjastonsa aarteita. Hän väitti vatsansa joutuneen epäkuntoon, mitä koskaan ennen ei ollut tapahtunut. Ja iltasilla maata mennessään kuuli vaimonsa hänen ähkivän ja huokailevan.
Vihdoinkin koitti se merkillinen päivä. Neljä pikimustaa hevosta, niin kiiltävää, että kuvansa voi niissä nähdä seisoi valjastettuna Plummerin upean, vartavasten kiillotettujen vaunujen eteen jo puoli tuntia ennen määräaikaa Milwaukee depootin edustalla. Vaunuissa istui mr Plummer kalman kalpeana, hänen poikansa, sekä se nuori mies — hätäankkuri — jonka piti esiintyä tulkkina. Mr Plummer oli harjoitellut muutamia alustavia sanoja, ja kysyi lukemattomia kertoja neuvoa pojaltaan, joka hajamielisenä ainoastaan päätään nyökäytteli. Vihdoinkin kuului vihellys. Plummer & poika ja hätäankkuri nousivat äkkiä ja juoksivat asemasillalle.
Nyt sattui kuitenkin niin, että kreivi Ducroix ei tullutkaan sinä päivänä. Hän oli jäänyt Milwaukeen pitemmäksi aikaa, kuin oli aikonut sekä rakastunut niin Madisonin kauniisiin järviin, että hän päätti viipyä siellä vähintäänkin viikon.
Ettei hän kumminkaan näyttäytyisi epäkohteliaaksi herra Plummeriä kohtaan ja urkkiakseen asemaa, oli hän lähettänyt tulkkinsa, nuoren englantilaisen konttoristin, jonka hän oli ottanut mukaansa, pyytämään anteeksi herra Plummerilta viipymistään ja ilmoittamaan, että he saapuisivat myöhemmin. Tämä nuori mies se oli, joka vaaleaan kesäpukuun puettuna astui ulos makuuvaunusta matkalaukkuineen, juuri kun Plummer & poika, hätäankkuri takanansa, tulivat kumarrellen häntä vastaan. He olivat heitelleet tutkivia silmäyksiä kaikkiin matkustavaisiin, sekä päässeet selville, että hän se oli ainoa mahdollinen.
— Kreivi Ducroix, jollen erehdy? — sanoi mr Plummer hattu kourassa.— Mr Plummer & poika. Sydämellisesti tervetullut, herra kreivi!
Ja ennenkuin luultu kreivi oli ehtinyt vetää henkeänsä, oli hätäankkuri valloittanut hänen matkalaukkunsa, kohvortin kuitti uskottu kaluunoilla koristellulle palvelijalle ja hän itse Plummer & pojan kanssa sijoitettu mukavasti vaunuun. Charles Bradford — se oli kreiviksi luullun nimi — oli useita kertoja turhaan yrittänyt selittää erehdystä, mutta hänet keskeytti aina joko isä tai poika, jotka olivat rajattomasti ihastuneet siitä, että hän ei ainoastaan ymmärtänyt engelskaa vaan puhuikin sitä, vieläpä keimailevalla Lontoon murteella. Tämä havainto ynnä se seikka, että kreivi oli aivan tavallisen ihmisen näköinen, ja todellisuudessa muistutti hyvin paljon herra Plummerin konttoristeja, oli pelastanut herra Plummerin painostavasta tunteesta ja tehnyt hänet niin iloiseksi, että hän puheli taukoamatta koko ajan sitä itse lainkaan huomaamatta, samalla kun he ylpeästi ajoivat Washington avenuen ohi ja Nicollettia ylös näytelläkseen kreiviä ja hienoja hevosiaan. Se oli mrs Plummerin nimenomainen toivomus.
— Ja minä kun luulin, että te ette ymmärtäisi sanaakaan engelskaa, sanoi mr Plummer ihastuneena. — Mutta miksi te lähetitte sen sähkösanoman ranskaksi? Voitte uskoa, että se tuotti meille päänvaivaa.
— Ranskaksi, herra colonel [eversti], vastasi Charles ihmeissään. Hän oli huomannut, että kun Amerikassa ei tunnettu jonkun henkilön arvonimeä, kutsuttiin häntä coloneliksi. — Puolet Amerikan täysi-ikäisistä miehistä ovat "colonelia."
— Kas niin, oletteko unohtanut että lähetitte ranskalaisen sähkösanoman?… Kreivi on unohtanut sähkösanoman, Frank, huudahti mr Plummer.
— En todellakaan muista, että se oli kirjotettu ranskaksi. Äidinkieleni on kai tahtomattani tullut huulilleni, vastasi Charles punastuen tästä valheesta.
Niin, niin, kaikissa tapauksissa te ranskalaiset olette kelpo miehiä, sanoi mr Plummer.
Frank heitti varoittavan silmäyksen isäänsä, mutta tämä jatkoi:
— Se Henrik neljäs se oli oikea veikale. Kun hän ratsasti esille Ivryn tappelussa ja huusi sotilailleen, että ne vaan seuraisivat hänen höyhentöyhtöään… niin…
— Tiedätkö isä, kuka tuolle tontille rakentaa? — keskeytti hänetFrank, kun he käänsivät kadunkulmauksessa.
Charles istui ja hikoili. Selviytyisikö hän Ranskan historiassa, josta hänellä ei ollut aavistustakaan? Hän koetti johdattaa mieleensä kouluaikaisia tietojaan Henrik neljännestä.
— Mutta hänen kävi kuitenkin lopulta huonosti. Saihan hän seistä paljain jaloin paavin pihalla Canossassa? — vastasi hän.
Plummerin naama osoitti suurinta hämmästystä.
— Canossa… paavi… Siitä ei puhuttu mitään… — hän aikoi sanoa encyclopediassa, mutta hillitsi itsensä ajoissa — minun historiassani — lisäsi hän. — Jahah, hänen täytyi taipua paavin edessä. Niin se paavi on saanut paljon harmia aikaan. Anteeksi, ette suinkaan liene paavilainen… katoolilainen, tarkoitan?
— Ei, herra colonel, minä olen protestanttinen, vastasi Charles kumartaen.
— Sitä parempi, huudahti mr Plummer iloisesti. — Niin mekin olemme. Sittenhän voimmekin yhdessä haukkua katoolisia. Ja herra Plummer nauroi omalle sukkeluudelleen. — Mutta nyt me olemmekin perillä.
Hevoset kääntyivät köynnöksillä sekä ranskalaisilla ja amerikalaisilla lipuilla koristetusta portista sisään. Ovi työnnettiin auki, ja siinä näkyi mrs Plummer mustassa atlassileningissä ja koko hänen jalokivilippaansa sisällys tyhjennettynä hiuksiin ja kaulalle. Hänen selkänsä takaa tirkisteli Fanny ujostellen.
— Vie sisään vieraamme, Frank, sanoi mr Plummer ja kääntyi hätäankkuriin, joka koko matkalla ei ollut puhunut sanaakaan ja joka nyt siinä paikassa pantiin viralta. Mutta hätäankkuri pani vastalauseensa. Hänet oli otettu palvelukseen niin ja niin pitkäksi aikaa sekä niin ja niin suurella päiväpalkalla. Hän oli kaikessa hiljaisuudessa iloinnut makeanleivän päivistä Plummerin talossa eikä tahtonut mielellään tulla pettyneeksi siinä toivossaan. Ainakin täytyi hänen saada täysi maksu koko ajalta. Herra Plummer kysyi, oliko hän hullu. Pitäisikö hänen saada palkan työstä, jota hän ei ole tehnytkään? Hätäankkuri sanoi, että hän muussa tapauksessa menee asianajajan luo. Herra Plummer otti lompakkonsa, maksoi pyydetyn summan ja pyysi hänen menemään niin kauas, kuin tietä riitti, mutta hätäankkuri ei liikahtanut paikaltakaan.
— Ja sitte oli vielä vapaa ruoka, herra Plummer, sanoi hän lempeästi.
— Ruoka?
— Niin, paitsi tätä palkkiota oli vielä vapaa ruoka koko ajaksi, puhumattakaan hauskasta seurasta, jonka minä menetän, ja kaikenmoisista päivällisistä ja huvimatkoista ja niin edespäin, lisäsi hän nauraen.
— Ei, nyt se menee jo liian pitkälle, huudahti mr Plummer.
— Minäkin toivoisin, ettei kontrahtia rikottaisi, vastasi hätäankkuri hymyillen.
— Tulkki? Tahtoisin tietää mitä te tulkitseisitte. Hänhän puhuu engelskaa aivan kuin syntyperäinen englantilainen, möyhäsi mr Plummer. — Paljoko tahdotte?
— Parikymmentä dollaria, vastasi tulkki voittajan varmuudella.
Plummer tiesi tulevansa aikatavalla nyletyksi, mutta hän ei tahtonut kadottaa hyvää tuultaan, vaan antoi vaaditun määrän sekä kaupanpäällisiksi aika tuuliaispään kirouksia, jätteitä hänen Mississippi-ajoiltaan. Hätäankkuri otti setelin hymyillen, kiitteli moneen kertaan ja pyysi saada sulkeutua herra Plummerin suosioon. Sillä aikaa, kun tämä myrsky raivosi talon pihalla, tuli kreivi Charles esitellyksi naisille.
— Kuinka te muistutatte äitiänne, herra kreivi. — Hänen rakastettavaisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan en koskaan unohda.
Charles-parka ei tiennyt, miten hän olisi selviytynyt kaikista niistä kohteliaisuuksista, joita sateli hänelle. Hän oli päättänyt selittää koko erehdyksen niin pian, kuin herra Plummer tulisi sisään, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta. Hänen täytyi heti virkistää itseään viinillä, sen jälkeen ehdotettiin hänelle, että hän vetäytyisi yksinäisyyteen päästäkseen vapaaksi matkatomusta. Ja ennenkun mr Plummer oli selviytynyt tulkista, oli hän jo upeassa huoneessa, missä ei puuttunut mitään elämän mukavuuksia. Kun häntä kehoitettiin olemaan niinkuin kotonaan ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä, heittäytyi hän epätoivoisena tuolille. Mitä ihmettä hänen nyt oli tehtävä? Kaikki luulivat häntä hänen herraksensa. Hänet otettaisiin vastaan suurilla juhlallisuuksilla, hän oli jo tuntevinaan suloista ruoan hajua kyökistä. Jos hän nyt kertoisi, että hän olikin vaan palvelija, tuottaisi hän harmia sekä itselleen että heille. Se ei käynyt päinsä. Se oli jo myöhäistä. Jospa hän todellakin esiintyisi kreivi Ducroixina? Voihan hän kaikessa hiljaisuudessa kertoa herrallensa, miten asiat olivat. Sehän olisi hyvä työ hänen hauskalle isäntäväellensä, jos hän vapauttaisi heidät kokonaan tuosta happamasta ja ylimysmielisestä kreivistä. Voisihan hän panna kokoon jonkun pienen historian peloittaakseen kreivin kokonaan sinne tulemasta. Silloin hän voisi olla varma, ettei petosta huomattaisi, esirippu laskeutuisi, eikä kukaan aavistaisi, että se ranskalainen kreivi, jolle niin juhlittiin, oli vaan tavallinen lontoolainen konttoristi. Hän ei voinut löytää muuta keinoa.
Hän nousi juhlallisen näköisenä, tarkasteli itseänsä peilissä ja purskahti nauruun. Kreivi Charles Bradford!… ha-ha-ha — se oli hassua! Ja hän oli niin äitinsä, sen ranskalaisen kreivittären näköinen!… Miten helppoa olikaan vetää ihmisiä nenästä!… Mutta nyt hän oikein rupeaisi, pujaisi koko Minneapoliksen ja katoaisi sitten, kuin loistava meteoori. Onneksi oli hänellä mukanaan hännystakki ja hieno, musta puku, mitä hänellä oli tapana käyttää seisoessaan herransa tuolin takana. Jospa hänellä nyt olisi ollut edes yksi ainoa prenikka!… Charles heittäytyi sänkyyn, sulki silmänsä ja aprikoi asemaansa. Hetken perästä nousi hän hymyillen, peseytyi, teki oikein perinpohjaisesti tuttavuutta hajuvesipullon kanssa ja pukeutui päivällistä varten. Nyt täytyi olla varuillaan, ettei paljastanut salaisuutta.
Mr Plummerin tullessa sisään oli koko perhe syventynyt kreivin ihailemiseen. Kuinka hieno, sivistynyt, kuinka vaatimaton ja samalla vapaa hän oli ollut! Unohti vallan ujoutensa hänen seurassaan. Ja hänhän puhui vielä mainiosti engelskaa.
— Niin, eikö totta? Riivatun hauska mies, sanoi Plummer ja hykerteli käsiään. — Hänen seurassaan sitä ei tarvitse ujostella. Plummer saa olla Plummer!
Hänen vaimonsa pudisti moittivasti päätään ja rypisteli kulmakarvojaan. Se oli huono merkki. Mutta Plummerin naama synkistyi äkkiä.
— Minä tyhmeliini! Minä aika tyhmeliini! — huudahti hän.
— Mitä tarkoitat, Plummer, kysyi hänen vaimonsa osaaottavasti.
— Nyt minä olen mennyt ja koonnut kaikki kaupungissa olevat ranskalaiset ja kutsunut heidät tänne tänä iltana. Mutta mitä me niillä nyt teemme? Tulkki on jo lähetetty pois… Niin, noh, voimme jakaa heidät pappien ja oppineiden herrain kesken; sitä ei voida auttaa.
Ja Plummer meni kirjastoon tutkiakseen hiukan Byronia tämän jännittävän ja sisältörikkaan aamupäivän lopettajaisiksi.
Harvoin oli Minneapoliksessa pidetty sellaisia pitoja, kuin nyt Plummerilla oli. Vaunut toistensa perästä vierivät komeasta portista sisään ja niistä astui alas juhlapukuisia herroja ja naisia. Vahtimestarit juoksivat edestakaisin saatellen vieraita pukuhuoneisiin. Loistavat kukat komeilivat suurissa maljakoissa ja levittivät tuoksuaan ympäri. Ruusuköynnökset koristivat seiniä ja kietoivat sisäänsä taulut ja veistokuvat. Kreivin kruunulla varustetut nimikirjaimet sekä sanat:Vive la France!loistelivat viheriää lehtikasvitaustaa vastaan. Edisonin hehkulamput ja kaasuliekit kilpailivat keskenään loistosta.
Rouva Plummer purjehti majesteetillisena ympäri levottomuudesta hehkuvin poskin tarkastellen, miten kaikki menestyisi, ja tervehti vieraitansa. Fanny, vaaleanpunaisessa, pitsikoristeisessa silkkipuvussaan hymyili kaikkein rakastettavinta hymyään joka taholle, ja oikealta ja vasemmalta kuului "how do yow do?" — "happy to see yow." Se oli omituinen sekamelska, tuo pitoihin kokoontunut ihmisjoukko. Siellä oli noita tavallisia "Uncle Sams", jotka rauhattomina liikkuivat ympäri salaisesti toivoen pääsevänsä taas "Officeilleen" ja jaellen ympärilleen kuivia sukkeluuksiaan. Siellä oli pappeja valkeine kauluksineen ja huulillaan hurskas hymy, pappeja, joita kaikki kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä olevat naiset ihailivat, ja joiden paljaan läsnäolonkin luultiin tuottavan siunausta. Siellä oli lukematon joukko äitejä ja tyttäriä, mitkä tulpaanien tavoin loistelivat monivärisissä, kalliissa puvuissaan puuteroittuina, maalattuina ja tarpeenmukaisesti topattuina. Nuoremmilla oli kokonainen ruusutarha rinnoilla, ja vanhempien puvut kimaltelivat kuin jalokivien näyttelypöytä. Paitsi kaikkia näitä oli siellä koko joukko mustiin hännystakkeihin, avorintaisiin liiveihin ja hienoihin tärkkipaitoihin puettuja herroja. Nämä harhailivat ympäri aivan kuin olisivat eksyneet johonkin kaukaiseen, heille tuntemattomaan seutuun. Nämä olivat ne ranskalaiset, jotka Plummer oli sinne kerännyt, mutta joita hän nyt katseli melkein vihollisina ja toivoi sinne niissä pippuri kasvaa. Sillä mitä hittoa ne täällä tekivät nyt, kun ei tarvittu ranskan kielen taitoa. Niiden nimiäkin oli kunniallisen yankeen mahdoton lausua. Hänelle se oli yhtä mahdotonta kuin kiven hakkaaminen.
Mr Plummer kulki ympäri vieraiden joukossa ja ajatteli Byronia ja paratiisia sekä katseli odotellen ruokasalin ovelle. Eivätkö ne nyt jo anna merkkiä, että päivällinen on valmis? Juhlan alkupuoli oli ikävää, vallankin niin kauan kuin vieraita saapui. Jokainen seisoi odotellen paikallaan koettaen näyttää rakastettavalta, kunnes uusi vieras saapui ja tuli esitellyksi. Siinä vakuutettiin molemmin puolin uuden tuttavuuden tuottavan suurta iloa, vaikka seuraavana päivänä unohdettiin toisensa.
Muutamia pappeja oli keräytynyt kirjakaapin ympärille.
— Noilla rahamiehillä näyttää sentään olevan kirjallisuusaistia, sanoi eräs heistä tutkiessaan kirjojen nimiä.
— Selkämystät näyttävät kuluneilta, sanoi toinen.
— Minä epäilen kuitenkin, että kirjansitoja tuntee ne parhaiten, puuttui puheeseen kolmas.
Heidät keskeytettiin. Päivällinen oli valmis. Kaikkien kasvot kirkastuivat ja vieraat alkoivat virrata ruokasaliin. Mrs Plummeria kohtasi nyt se kauan uneksittu onni, että hän sai astua pöytään "todellisen" kreivin saattamana, ja hän tunsi siinä tilaisuudessa omituisen lämmön virtaavan jäseniensä läpi. Kreivi oli niin rakastettava, niin rattoisa ja iloinen sekä puhui engelskaa niin hyvin, että sitä oli hauska kuulla. Selittipä hän valituin sanoin Fannylle, kun tämä kaivoi esille unohtumattomat Pariisin matkamuistelonsa, että hän piti kunnianaan ja velvollisuutenaan hänen kotimaassaan vieraillessa puhua englanninkieltä. Kun eräs niistä kunnianarvoisista gentlemanneista, joita Plummer oli kreiville esitellyt, puhutteli häntä ranskaksi, vastasi tämä hymyillen englanninkielellä, ja hänen omat maanmiehensä lopulta huomauttivat pisteliäästi, että herra kreivi puhui paremmin engelskaa, kuin äidinkieltänsä.
Ruokasaliin astuessa kuului vieraiden joukosta mieltymyksen sorinaa, kun he näkivät kukilla ja hedelmillä maukkaasti koristetun pöydän. Kreivi lausui tämän johdosta mrs Plummerille kohteliaan huomautuksen, joka pani hänen sydämensä nopeammin sykkimään, ja sitte käytiin käsiksi ruokiin. Eräs kaupungin hienoimpien hotellien isännistä oli ottanut järjestääkseen päivälliset ja luvannut saada aikaan jotain suuremmoista niistä aineksista, mitä mrs Plummer oli hankkinut, niin että hän itse voi huoleti omistaa koko huomaavaisuutensa vieraillensa. Mr Plummer nyökäytti useita kertoja merkitsevästi päätään eräälle gentlemanille, ja lopullisesti astui tämä aivan kalpeana esiin ja piti ranskankielisen puheen, koettaen niin paljon kuin mahdollista puhua nenäänsä saavuttaakseen oikean lausuntatavan. Hän puhui Ranskan kauneudesta ja kunniakkaasta nimestä historian lehdillä, hän puhui Lafayetistä ja Ranskan vallankumouksesta, joka oli herättänyt vastakaikua valtameren takanakin. Hän puhui siitä mieltä kiinnittävästä elokuun neljännestä päivästä 1789, jolloin Ranskan aateli ja papisto oli luopunut oikeuksistaan ja yhdistynyt siihen suureen kansaan ja omistanut yhteisen isänmaan; hän puhui siitä etevästä asemasta, minkä ranskalaiset, tämä tarkkaälyinen ja sattuvan terävällä kielellä varustettu kansa on valloittanut tieteessä ja kirjallisuudessa, sekä lopetti esittäen maljan kauniille ja loistavalle Ranskalle ja sen aatelille, joka niin hyvin ymmärsi sananlaskunnoblesse oblige!Puhe oli kaunis ja otettiin vastaan myrskyisellä mieltymyksellä, vaikka useat naiset, jotka eivät ranskaa ymmärtäneet, olivat sen kestäessä alkaneet haukotella viuhkojensa takana.
Charles Bradfordin teki mieli nauraa koko jutulle, mutta hän hillitsi itsensä. Ja kun puhe oli lopussa, nousi hän aivan tyynesti ja lausui englanninkielellä:
— Kunnioitettavat naiset ja herrat! Pidän suurena kunniana olla läsnä näin valitussa seurassa, ja kiitän vilpittömästi niistä kauniista sanoista, jotka edellinen puhuja lausui minun isänmaastani ja Ranskan aatelistosta. On olemassa toinen aateli, josta minä tänä iltana tahdon huomauttaa, aateli, joka todellisuudessa yksinään ansaitsee sen nimen, ja se on amerikalainen aateli,työn aateli!(Hyvä! Hyvä!) Onko korkean yhteiskuntaluokan jäseneksi syntyminen jokin ansio? Ei, se joka taistellen, askel askeleelta pyrkii eteenpäin, se joka taipumattoman tahtonsa avulla voittaa kaikki esteet, se, jonka päämäärä on kaukana ja korkealla ja kuitenkin sen saavuttaa, hän on todellinen aatelismies, hän on meidän aikamme mies. Arvonimet, ritarimerkit ja erikoisoikeudet eivät luo miestä, vaan hyvä pää, luja tahto ja väkevät käsivarret. Ja nyt, arvoisat naiset ja herrat, olemme koolla juuri sellaisen jalosukuisen amerikalaisen katon alla. Hän on yksi sivistyksen uranuurtajoista lännen präärioilla ja metsissä. (Tässä tuli Plummer ajatelleeksi indiaanivaimoaan ja poikaansa). Hän on kohonnut ainoastaan ja yksinomaan pontevuutensa avulla siihen arvossapidettyyn asemaan, mikä hänellä nyt on. Hän on kukoistavan kaupunkinsa kaunistus. Minä pyydän, että te, arvoisat naiset ja herrat tyhjennätte lasinne tämän jalosukuisen amerikalaisen, meidän isäntämme, herra colonel Plummerin kunniaksi.
Hillitön riemastus seurasi tätä puhetta ja ihastuksissaan astui Plummer korkeassa persoonassaan esille. Hän hymyili tyytyväisenä ja selvään näkyi, että hän oli hyvällä tuulella. Hän napautti veitsellä lasiin; vaimonsa heitti häneen levottoman silmäyksen ja nipisti Fannyä käsivarteen, mutta turhaan.
— Arvoisa vieraani! — alkoi hän — Te tiedätte etten minä ole mikään puhuja, minä ymmärrän paremmin akkunanpuitteita, ovia ja säleverhoja, kuin kauniita puheenparsia (naurua). Mutta se minun täytyy sanoa, että tämä poika — anteeksi, minä tarkoitan vierastamme — (mrs Plummer katseli punastuen alaspäin) on saakelin hauska mies. Minä pidän hänestä. Alussa minä tosin vähän pelkäsin häntä sellaiseksi vanhan maanosan kopeaksi herraksi, jommoisia me joskus täällä näemme, mutta hän onkin päinvastoin reima ja hauska mies, joka voi juoda lasin viiniä ja puhua kursailematta suunsa puhtaaksi ilman kaikenmoisia seremonioita ja joutavia koristuksia Ja katsokaas, siitä minä pidän. Kreivi Ducrjan ja hänen mahdottoman nimensä malja! Toivoisin, että kaikki ranskalaiset aatelismiehet olisivat hänen kaltaisiaan.
Kaikki kumarsivat Charles Bradfordille, joka nousi ylös, meni mr Plummerin luo ja puristi hymyillen hänen kättään Plummerin taputtaessa häntä suurella kourallaan olalle.
Vaikka puolet kokoontuneista vieraista antoivat lasinsa olla koskematta kun olivat ehdottomasti raittiita, joivat kuitenkin muutamat, varsinkin europalaiset sangen vahvasti. Heistä oli harvinaista saada viiniä amerikalaisissa pidoissa. Nyt annettiin jäätelön, leivoksien ja hedelmien päästä oikeuksiinsa ja vetäydyttiin sitten iloisina ja kylläisinä pois ruokasalista. Plummer oli siihen määrään ihastunut, että hän vei Frankin syrjään ja kysyi, eikö kävisi päinsä pyytää kreiviä ja muutamia valituita "paratiisiin" polttamaan sikaarin. Mutta Frank tuumi, että oli paras jättää se tuonnemmaksi. Päivälliset olivat onnistuneet erinomaisen hyvin. Nyt piti varsinaisen illan ohjelma alkaa, kun mrs Plummer äkkiä tuli hyökäten ruokasaliin, missä hän tapasi Frankin istumassa hajasäärin tuolilla puhellen Agneksen kanssa, joka oli nyt ruoalla toisten palvelijain kanssa.
— Frank, oh, oletko sinä täällä, Frank? Minä olen sinua etsinyt joka paikasta. Mitä nyt on tehtävä?
Ja mrs Plummer näytti tahtovan vaipua maan alle.
Mutta rakas äiti, mitä nyt? Onko tuli irti? — huudahti Frank mennen äitinsä luokse.
— Juuri nyt sain kirjeessä tiedon, että herra Stoeving ja se nainen, jonka olimme hankkineet soittamaan tänä iltana, eivät tulekaan. Sellaisiin taiteilijoihin ei pitäisi koskaan luottaa! Niissä ei ole kipinääkään rehellisyyttä. Mitä nyt teemme, Frank? Näin suuret pidot ovat aivan mahdottomat ilman musiikia. Siitä tulee oikea häväistysjuttu. Ja nyt alkaa miss Lily hetielocutioninsa.
Frank seisoi silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, mutta silloin pisti hänen päähänsä oiva ajatus.
— Äiti, sallitko minun vapaasti toimia, niin minä hankin sinulle hyvää soittoa ja laulua lisäksi, sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. — Mutta jälestäpäin en minä tahdo kuulla mitään muistutuksia.
— Kyllä, emme saa nyt ajatella kustannuksia. Tällaisia tilaisuuksia sattuu vaan kerran elämässä, vastasi mrs Plummer.
— Maksu ei luullakseni tule kysymykseen. Saamme sitä varmaan ilmaiseksi, jos saamme.
— Niin, toimita nyt vaan joku, niin teet minulle suuren palveluksen, sanoi mrs Plummer ja meni vierashuoneesen, missä keskustelu oli aika vilkasta. Frank meni suoraa päätä Agneksen luo.
— Muistatteko minulle antamanne lupauksen, kun lupasin olla kielittelemättä? sanoi hän.
— Kyllä, herra Plummer.
— Muistatteko, että lupasitte soittaa ja laulaa, kun minä isän ja äidin puolesta pyydän?
— Kyllä, mutta miksi sitä nyt kysytte?
— Siksi, että teidän on hetken perästä täytettävä lupauksenne.
— Nyt? Näiden vieraiden joukossa? Oletteko järjiltänne?
— Saatte mielellänne luulla minusta mitä tahdotte, miss Agnes, mutta nyt minä vaadin, että täytätte lupauksenne. Minä olen pitänyt sanani, tehkää te nyt samoin!
— Mutta mitä vanhempanne sanovat?
— Heidän hämmästyksensähän juuri onkin hauskinta koko asiassa. Katsokaas, ne taiteilijat, joiden piti esiintyä tänä iltana, ovat rikkoneet lupauksensa, niin että äiti on vallan mielettömänä ja minä olen luvannut auttaa häntä.
— Mutta ymmärrättehän, että minun vaatetukseni…
— Vaatetuksenne? Minä vakuutan teille, miss Agnes, että te yksinkertaisessa valkoisessa puvussanne (rouva Plummer oli pyytänyt häntä pukeutumaan valkoiseen, kun hänen oli autettava tarjoamisessa) olette tuhat kertaa kauniimpi, kun kaikki nuo pyntätyt neitoset tuolla sisällä. Varastamme vielä muutamia ruusuja näistä kukkavihoista ja pistämme hiuksiinne, eli jos tahdotte kaivelemme sisar-Fannyn jalokivilipasta.
— Ei, ei, antakaa sisar-Fannyn tavaroiden olla rauhassa!… Mutta enhän minä osaa mitään.
— Ette osaa mitään? Voitte soittaa sen, minkä soititte minulle silloin, kuin minä hämmästytin teitä. Se tulee onnistumaan mainiosti, sillä se oli jotain aivan uutta, ja me amerikalaiset olemme oikeita narria, kun on jostain uudesta kysymys.
— Mutta ymmärrättehän, herra Plummer, että asemani tässä talossa…
— Asema? Eihän teitä tunne kukaan muut, kuin isä, äiti ja muutamat läheisimmät ystävät. Ja nähkääs, miss Agnes, se toimi joka teillä on, ei sovi teille. Teidän pitäisi tulla soitonopettajattareksi. Sitä vaatii teidän lahjakkaisuutenne ja teidän tulevaisuutenne. Karkea työ, jota nyt teette, turmelee sitäpaitsi teidän terveytenne.
— Se on aina ollut minun tulevaisuuteni unelma, vastasi Agnes. — Mutta mitä minä voin tehdä, kun en tunne täkäläisiä ihmisiä enkä olosuhteita. Mitä se olisi hyödyttänyt, jos minä olisin ilmoittanut, että miss Agnes Pryts antaa soittotuntia?
— Niinpä niin, mutta juuri sentähden täytyykin teidän soittaa tänä iltana. Silloin saa suurin osa kaupungin hienoimmasta seurapiiristä kuulla teitä, musiikin harjoittaminen teidän opastuksellanne tulee pian muotiasiaksi. Te tulette saamaan oppilaita niin paljon, kuin tahdotte.
Agneksen toivo heräsi. Jospa hän olikin nyt elämänsä käännekohdassa!Nyt kysyttiin vaan ripeää päätöstä.
— Näen, että suostutte ehdotukseeni. Rohkeutta vaan, niin se kyllä onnistuu! — sanoi Frank iloisesti. — Isä ja äiti auttavat teitä, saatte olla varma. Tahdotteko nyt mennä Fannyn pukuhuoneeseen, niin minä tulen sitte noutamaan teitä sieltä.
Agneksen oli aivan pää pyörällä ja sydän löi rajusti hänen kiirehtiessään portaita ylös Fannyn huoneeseen. Hän heittäytyi sohvalle ja tyrskähti itkuun. Sitten rukoili hän hartaasti, että se menestyisi. Hän ajatteli työstä väsynyttä äitiraukkaansa, jonka täytyi niin paljon raastaa vanhoilla päivillään. Ehkäpä hänellekin oli tuleva levon aika. Hän huomasi nyt, että aika oli täpärällä eikä hän voinut näyttäytyä punaisin silmin. Hän nousi ylös, järjesti pukunsa, kastoi pyyhinliinan kylmään veteen ja pyyhkieli sillä silmiänsä, pisti yhden niistä ruusuista, joita Frank oli ottanut ruokapöydältä, hiuksiinsa, ja niin oli hän valmis.
Hänen täytyi itsensäkin peilin edessä seisoessaan tunnustaa, että hän oli aika kaunis. Hänellä oli solakka, neitseellinen vartalo, suuret, vähän arat silmät, jotka muistuttivat metsähirven silmiä, punaiset, täyteläiset huulet ja terveet valkoiset hampaat. Hän seisoi ja odotti Frankia sekä mietti, mitä lauluja hänen olisi valittava.
Sillävälin riensi Frank takaisin vierashuoneeseen ja tuli sinne keskelläelokutionia.
Läntisessä Amerikassa on olemassa eräs laji kulkevia piinahenkiä, jotka nimittävät itseään elokutionisteiksi. Heidän toimenaan on näyttää ihmisille, miteneisaa lukea. Ne ovat tavallisesti Bostonilaisia, jotka ovat punnitut ja köykäisiksi löydetyt, ja jotka nyt lännessä tahtovat niittää laakereita. Parempi olla ensimäinen pienessä kaupungissa, kuin toinen Roomassa! He vaativat, että heitä pidettäisiin taiteilijoina ja puhuvat usein esiintymisestään Julian osassa näyttämöllä. Ne muuttavat käytöstapaa yhtä nopeasti kuin kameleontti muuttaa väriä. Joskus ovat ne tunteellisia ja puhuvat värisevällä äänellä, toisinaan manaavat esille henkiä syvällä bassoäänellä, toisinaan kiitävät eteenpäin kuten pienet kaupunkilaistytöt katukäytävällä. Ne muuttuvat surullisesta iloisiksi, pesumatamista sankarittareksi yhtä näppärästi, kuin nuorallatanssija tekee hyppyjään. He eivät vihaa mitään niin paljon, kuin luonnollisuutta ja taide on heidän mielestään samaa, kuin teeskentely. Vanhat farmarit, jotka ovat ruvenneet talonomistajiksi ja rihkamakauppiasten tyttäret ja koko sekanainen nousukasjoukko ihailee tätä teeskentelyä ja luulee sen olevan suurta taidetta.
Mrs Plummerin elokutionisti oli liikkuvaa lajia. Hän siristeli silmiänsä, varjosti kädellään ja tähysteli, kuten merikapteeni pelastusta vartoen, mutta tuli siinä iskeneeksi katseensa herra Plummeriin, joka sattumalta seisoi sillä puolella, jotta tämä kauhistuneena tirkisteli, oliko hän tahrannut paidanrinnustaan. Hän taivutteli ja väänteli itseänsä aaltojen suuretessa, levitti käsivartensa ja kirkui myrskyn yltyessä. Hän muodosteli käsistään torven, jolla kapteeni lähetti käskyjään myrskyn kestäessä niin, että lähimpänä seisovien ehdottomasti täytyi siirtyä ulommaksi antaakseen tilaa laivalle, joka kiikkui laineilla. Elokutionisti riuhtoi kaikin voimin palkkansa edestä. Mutta onneksi laiva vahingoittui ja alkoi vajota. Maalla olevat näkivät sen, mutta eivät voineet auttaa. He vaan lankesivat polvilleen ja lauloivat virttä "Come to Jesu!" Tällöin kuultiin todellakin hiljaista ja pidätettyä virren säveltä. Tämän osan suoritti kaksi hänen apulaistaan lisätäkseen vaikutusta samalla, kun hän seisoi ja väänteli käsiään. Kaikki äänet laivalla olivat tauonneet, sillä miehistö oli mennyt pohjaan, mutta myrskyn ulvonnan läpi kuului ihmisääni. Yksi matruusi oli pelastunut kiipeämällä maston latvaan, ja nyt heilutti hän nenäliinaa ja lausui virren sanoja. Jumalan kiitos! Yksi kumminkin oli kuullut sen, tehnyt kääntymyksen ja tullut pelastetuksi. Ja elokutionisti laskeusi alemmaksi polvilleen, mitä syvemmälle laiva vajosi, ja lopullisesti se kaatui. Se kunnianarvoisa gentlemanni, joka oli esittänyt Ranskan maljan, hätkähti tuolillaan, sillä hän luuli elokutionistin nousevan ylös aivan hänen edessään, mutta tämä suvaitsi heittäytyä pitkälleen lattialle, noustakseen vähän sen jälkeen ylös ja pitääkseen hautauspuheen laivalle. Komedia oli lopussa; vahvat kättentaputukset kaikuivat ja elokutionisti vetäytyi hymyillen ja kumarrellen takaisin pyyhkien kasvojansa ja tarttuen viuhkaansa.
Mr Plummer oli oikein liikutettu.
— Se meni todellakin hyvin, sanoi hän naapurilleen. — Ja kaunista se oli, varsinkin virsi. Uskonto on nyt kuitenkin parasta, mitä meillä on. Peijakkaan taitavaa väkeä nuo bostonilaiset!
Ja hän helisteli vanhaan tapaansa rahoja taskussaan.
Seura hajaantui kuiskaillen huomautuksia kuullun johdosta.
— Pardieu! mitä näissä amerikalaisissa pidoissa pitää sulattaa! — sanoi eräs ranskalainen toiselle. — Sehän oli oikeata roskaa.
— Se on Yankee-makua, vastasi toinen — melkein samanlaista, kuin tämä, — ja hän viittasi sormellaan seinäkoristeita.
Hetken perästä astui se herra, joka oli pitänyt puheen, esille ja kiinnitti läsnäolevien huomion toisiin asioihin. Nuori nainen keskiyön-auringon maasta aikoi esittää muutamia kotimaansa villiä, ihmeellisiä säveliä.
Silmänräpäyksessä tuli hiljaisuus. Sehän oli jotain ihan uutta. Mistä oli mrs Plummer saanut sen ajatuksen. Kaikki suuntasivat katseensa ovelle, josta talon nuori herra astui sisään Agneksen seurassa. Frank oli saanut käsiinsä kauniin, joutsenen untuvilla reunustetun viuhkan, joka nyt hienossa kultavitjassa riippui keimeästi Agneksen valkoisen hameen sivulla. Ujona ja arkana meni hän pianon luo ja löi muutamia sointuja.
— Kuka hän on? Missä minä olen nuo kasvot nähnyt ennen? — kuului joka suunnalta. — Mistä olette pyydystänyt noin kauniin tytön, mrs Plummer, kuiskasi joku mrs Plummerin korvaan hänen seisoessaan, kuin pilvistä pudonneena. Sehän oli Agnes, hänen oma palvelustyttönsä, joka seisoi maanantaisin pesupunkan ääressä. Ei, tämä meni jo liian pitkälle!
Ja Agnes soitti. Alussa oli se vähän epävarmaa, mutta vähitellen se vakaantui. Hän tiesi, että nyt oli koetettava parastaan, ja hän tiesi olevansa etevin niistä, joita oli täällä kuullut. Kun hän oli laulanut muutamia kauniita, liikuttavia norjalaisia kansanlauluja yksinkertaisella, luonnollisella tavallaan, ei riemastuksesta tahtonut tulla loppuakaan. Tämä oli jotain, joka meni sydämeen, jotain aivan toista, kuin tuo vaikutusta tavoitteleva elokutioni.
Hänet ympäröitiin joka puolelta, häntä onniteltiin, tahdottiin kuulla enemmän. Agneksen täytyi uudestaan asettua pianon ääreen. Frank oli ennustanut oikein, ja hän oli nyt äärettömän iloinen. Miksi? Niin. Sitä hän ei tiennyt itsekään. Hän meni ja kuiskasi muutamia sanoja juhlapuhujan korvaan, minkä jälkeen tämä astui esille ja sanoi:
— Naiset ja herrat! Olen vakuutettu, että täytän kaikkien läsnäolevien toivomuksen, tulkitessani kiitollisuutemme tälle uudelle norjalaiselle satakielelle, jonka olemme saaneet keskuuteemme. Kun hän on vielä nuori ja tuntematon, sallittakoon minun mainita, että hänen tarkoituksensa on asettua tänne, antaakseen musiikin opetusta, ja minä olen varma, että monet käyttävät tilaisuutta hyväkseen, kun nyt ovat saaneet kuulla hänen taidettaan.
— Taidetta se nyt ei minun mielestäni ollut, kuiskasi elokutionisti naapurilleen.
— Hän tulee toistaiseksi vierailemaan arvoisan isäntäväkeänne luona, ja ne jotka tahtovat saada opetusta, voivat ilmoittautua täällä, jatkoi puhuja.
Mr Plummer seisoi aivan mykkänä hämmästyksestä, samoin hänen vaimonsa sekä Agnes. Frank yksin nauroi hyvillänsä.
— Hm, sitä voi kutsuabusinessiksi, sanoi mr Plummer viimein. — Tuo tyttö onsmart; mutta jos minä tästä kaikesta käsitän hölynpölähtävääkään, saavat ne kutsua minua republikaaniksi [tasavaltalainen].
Suuret juhlat olivat vihdoinkin lopussa ja viimeiset vieraat olivat lähteneet. Plummer ei voinut enää pidättää itseään. Hänen täytyi viedä kreivin kirjastoon ja ilmaista hänelle sen salaisuudet sekä kysyä eikö hän siunatuksi lopuksi ottaisi yhden Thackerayn eli Gergo Elliotin. Kreivi nauroi katketakseen, mutta ei sanonut enään sinä iltana ottavansa. Hän toivoi kuitenkin, ettei Colonel Plummer pitäisi kirjallisia aarteitaan ainoastaan itseänsä varten vaan antaisi ystäviensäkin niistä nauttia.
— Se on käytännöllisin kirjallisuuden käyttämistapa, mitä koskaan olen nähnyt, lisäsi hän leikillisesti.
— Niin, eikö totta? — sanoi Plummer. — Se on sekä vahvistavaa, että elähyttävää.
Hän oli nyt varma, että hän seuraavana päivänä voi huoletta viedä kreivin "paratiisiin".
Kreivi toivotti hyvää yötä, lausui muutamia mielisteleviä sanoja hupaisen illan johdosta, joka oli pysyvä hänelle unohtumattomana, jakeli kohteliaisuuksia Fannylle hänen kauneudestaan, Agnekselle hänen soitostaan ja mrs Plummerille hänen onnistuneista laitoksistaan sekä poistui evästettynä toivomuksella, että nukkuisi rauhassa seuraavan aamupäivän.
Minkä seikkailun hän oli saanutkaan kokea! Mutta jos se tulisi keksityksi! Yhdentekevä. Nyt tahtoi hän huvitella oikein perinpohjaisesti, voihan hän sitte kadota, jos vaara rupeaa uhkaamaan. Mikä suloinen vuode! Hän oikaisi itsensä siihen ja vaipui uneen.
Ainoastaan omaiset olivat nyt jälellä. Agnes, joka oli tätä tilaisuutta odottanut, riensi mr ja mrs Plummerin luo ja sanoi kyynelsilmin:
— Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, se ei ollut minun syyni.
— Se on totta, tässä on syyllinen, sanoi Frank.
— Vaiti, äiti! Näen, että aiot sanoa jotain, mutta muista, että annoit minulle vapaat kädet. Olen vaan käyttänyt lupaustasi.
— Niin, minun täytyy myöntää, että se tuli jotenkin odottamatta, sanoi rouva Plummer arvokkaasti.
— Minun palvelustyttöni, vai kuinka? Minä kuulin kuitenkin, että teidän pitäisi olla minun vieraani, Agnes.
— Olkaa huoleti, rouva Plummer. Pian seison taasen pesupunkan vieressä.
— Ei, sitä hän ei totisesti tule tekemään, puuttui Frank puheeseen.— Sehän on raakamaisuutta, että Agnes käy ja raataa palvelustyttönä.Mitä sanoisit, äiti, jos lähettäisimme Fannyn palvelukseen? Aivansamahan se olisi. Ja minä toivon, että hän nyt saa paljon oppilaita.
— Niin, jos eivät ihmiset saa tietää, että hän on ollut minun palvelustyttöni, sanoi mrs Plummer.
— Senpätähden hän ei voikaan enää olla se, vaan meidän vieraamme, vastasi Frank.
— Jos minä lakkaan palvelemasta, menen minä kotiin äitini luo, sanoiAgnes.
— Mutta enhän minä voi jäädä ilman palvelustyttöä, varsinkaan nyt, kun kreivi on täällä.
Plummer käveli edestakaisin lattialla kädet selän takana.
— Saakelin sukkelaa! Hänen pitäisi päästäbusiness'iin, mutisi hän.
Sovinto saatiin aikaan sillä ehdolla, että Agnes hoitaisi toistaiseksi tehtäviänsä, mutta kreivin nähden olisi perheen ystävätär.
— Oletteko vihainen minulle, Agnes? — kysyi Frank, kun he erosivat.
— En koskaan ole pelännyt niin kovin, vastasi Agnes. — Mutta minä luulen, että se kuitenkin meni hyvin, vai mitä arvelette?
— Se onnistui mainiosti. Ja voitte olla varma, että siihen koukkuun kyllä tartutaan.
— Kiitän teitä!
— Ei vielä, mutta ehkä myöhemmin. —
— Eikö kreivi olekin kovin herttainen, äiti? — kysyi Fanny. — Oletko koskaan nähnyt niin kohteliasta, huomaavaista ja kuitenkin niin luonnollista herraa? Niin, sellaisia ovat europalaiset gentlemannit.
— Sellaisia eivät ole ainakaan meikäläiset, vastasi mrs Plummer huoaten, ja katsoi miestänsä, joka siinä käveli ja haukotteli.