"Jälkipäivä" tuli. Plummer oli kellonlyömällä saapunut konttooriinsa, mutta hän oli haukotellut vahvasti. Rouva oli levännyt puolipäivään saakka, mutta Fanny oli ollut liian hermostunut voidakseen nukkua. Hän oli noussut ylös, jotta edes joku talonväestä olisi saapuvilla, kun kreivi tulisi. Mutta kreivi ei tullut. Fanny oli itse kenenkään huomaamatta hiipinyt kreivin ovelle, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Sitten oli hän, kuten rauhaton sielu, harhaillut ympäri suurissa huoneissa ja lukemattomia kertoja katsonut, oliko kaikki kunnossa aamiaispöydässä. Nyt hän oli istahtanut nojatuoliin ja aikoi juuri vaipua uneen, kun hän äkkiä kuuli keveitä askelia portaissa. Salaman nopeudella syöksähti hän ylös joutuakseen kreiviä vastaan ovelle.
— Mitä näen? Nytkö jo ylhäällä? Luulin, että olimme tehneet sopimuksen maata koko aamupäivän, sanoi kreivi iloisesti. — Mutta minä unohdinkin olevani Amerikassa. Te olette aikaisin ylhäällä sen sijaan, kun me europalaiset olemme oikeita unikekoja. Ette voi ajatella, miten minua suututti, kun minä ollessani ensi kerran amerikalaisessa pensionissa, tulin herätetyksi makeimmasta unestani kellon kilinällä. Ja päällisen päätteeksi selitettiin, ettei aamiaista voinut saada yhdeksän jälkeen. Muutin heti. Sehän oli raakalaisuutta.
— Toivon, ettei amerikalaisissa perheissä olla sellaisia raakalaisia, kuin pensioneissa, vastasi Fanny. — Mutta eikö kreivi tahdo syödä yksinkertaisen aamiaisen? — Ja hän avasi ruokasalin oven.
— Emmekö odota rouva äitiänne?… eli ehkä… mutta kas, täälläpä hän onkin.
Mrs Plummer purjehti sisään arvokkaana, kuten aina.
— Minua ilahuttaa nähdä teidät terveenä ja reippaana rasittavan illan jälkeen, sanoi kreivi ja meni kevein askelin rouva Plummeria vastaan sekä suuteli hänen kättään. — Kiitos eilisestä! Se oli hauskin yllätys, mitä minulle Amerikassa on valmistettu.
Mrs Plummer punastui ja tunsi omituisen väristyksen käyvän kaikkien jäseniensä läpi. "Oikea" kreivi oli suudellut hänen, ompelijattaren kättä. Kuka sitä olisi uskonut kaksikymmentä vuotta sitten?
— Missäs meidän norjalainen satakielemme on? — kysyi kreivi, kun istuttiin aamiaispöydässä.
— Hän nukkuu varmaan vielä, vastasi mrs Plummer tyynesti. — Hän oli nimittäin juuri ollut kyökissä ja käskenyt Agneksen pysyä siellä ja antaa toisen palvelustytön passata.
Kreivi oli tavattoman hilpeä. Hän kertoi europalaisia kaskuja ja kuvaili, mitä hän oli nähnyt monilla matkoillaan, erittäinkin oleskellessaan Lontoossa, Fanny oli ihastuksissaan. Hän unohti kokonaan väsymyksensä. Oli sateinen päivä, jotta täytyi jälellä oleva aamupäivä olla sisällä.
— Nyt minäkin laulan kansanlauluja, sanoi kreivi ja astui empimättä pianon ääreen. Kauniilla, miellyttävällä äänellä lauloi hän muutamia ranskalaisia Berangerin sepittämiä ja muutamia englantilaisia lauluja sekä lopuksi "Home sweet home".
Mrs Plummer oli ihastuksissaan ja Fanny oli seitsemännessä taivaassa.
— Teillä on myöskin kaunis koti ja rakastettava äiti, herra kreivi, puhkesi Fanny puhumaan.
— Te tunnette hänet?… Ai, sehän on totta! Tehän olette vieraillut muutamia päiviä hänen linnassaan, vaikka minä pahaksi onneksi olin silloin poissa, vastasi kreivi.
Ja nyt hän häikäilemättä ylisteli sitä "äitiä", jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ja minkä linnassa hän ei ollut koskaan käynyt. Pian oli Fanny keskellä unohtumattomia matkamuistelmiaan.
— Ja ruusutarha! Kuinka ihana se oli väriloistoineen ja suloisine tuoksuineen! — sanoi hän.
— Ja jasmiinihuvihuone!… Se oli aina minun mielipaikkana, vastasiCharles.
— Jasmiinihuvihuone?… Sitä minä en muista… Missä se oli? Me kuljeskelimme puistossa ristiin rastiin niin monta kertaa eikä äitinne koskaan unohtanut kertoa meille siitä, mikä oli teidän kanssanne jossain yhteydessä. Hän oli niin ylpeä teistä.
— Ovatko jasmiinit huvihuoneen ympäriltä todellakin mahtaneet lakastua?… Se olisi kovin ikävää, sillä ne olivat niin kauniita, vastasi Charles varmasti. — Olen viettänyt monta hauskaa hetkeä siellä.
Heidän keskustelunsa keskeytyi, sillä muutamia vieraita saapui. Nämä pyysivät anteeksi, että tulivat niin aikaisin, mutta heidän oli matkustettava maalle, eivätkä tahtoneet tehdä sitä pistäytymättä kiittämään eilisestä sekä näkemään edes vilahdukselta vielä sitä harvinaista vierasta, j.n.e. Samalla tahtoivat he hyvissä ajoin saada varmuuden musiikkiopinnoista sen norjalaisen neidin johdolla, joka oli esiintynyt eilen juhlassa.
— Hän ei pahaksi onneksi ole kotona, sanoi mrs Plummer.
— Onko rouva Plummer niin hyvä ja antaa hänelle meidän käyntikorttimme ja pyytää kaksi tuntia viikossa Jessielle ja Gertielle.
— Kyllä, sen hän tekee mielellään. Hyvästi! Hyvästi!
— Teillä amerikalaisilla on merkillinen tapa lausua kohteliaisuuksia, sanoi kreivi. — Luulin, että me parisilaiset olisimme kehittyneempiä siinä asiassa, mutta minä luovun heti kilpailusta teidän kanssanne.
Vasta päivälliselle kello kuuden aikaan kokoontui koko perhe. Plummer saapui hyväntahtoisesti hymyillen, joka merkitsi, että hän oli hyvällä tuulella.
— Noh, ovatko liiketoimet onnistuneet hyvin tänään, herra Plummer? — kysyi kreivi ja ojensi hänelle kätensä.
— Kyllä, aina joku satanen säästöä, vastasi Plummer ja kilisteli rahoja, joita hänellä oli irtaallaan taskussa.
— Onnellinen se, joka saa sillä tavalla joka päivä, sanoi kreivi ja kohautti kulmiansa. Teillä on suuremmat tulot kuin kreiveillä.
— Kyllä, minä uskon todellakin, että monellakin kreivillä ja vapaaherralla olisi edullisempi olla amerikalaisena liikemiehenä, mitä tuloihin tulee, sanoi Plummer. — Raha on vankempi perustus, kuin arvonimet.
— Äiti, sinun täytyy sallia Agneksen syödä meidän kanssamme tänään.Se on aivan välttämätöntä, kuiskasi Frank äitinsä korvaan.
— Niin kai, sinä olet toimittanut asiat kauniisti, murisi mrsPlummer. — Minä luulen, ettet voi ajatella enää muuta, kuin Agnesta.Toivon ettet rupea hakkailemaan palvelustyttöjä.
— Voit olla huoleti, siinä asiassa en aio seurata isäni esimerkkiä, vastasi Frank nenäkkäästi.
Mrs Plummer punastui ja kääntyi toisaalle.
Päivällinen meni onnellisesti ilman mitään häiriötä. Kreivi oli tapansa mukaan iloinen ja miellyttävä. Frank luki päivän "Tribunista" pitkän kuvauksen eilispäivän juhlallisuuksista, puheista, miss Lilyn kauniista elokutionista ja norjalaisen satakielen laulusta. Naisten puvuistakin oli siinä selonteko.
— Tuhat tulimaista, mistä ne ovat tuon saaneet käsiinsä? — ihmetteli mr Plummer. — Minä ainakin kielsin ankarasti kaikkien sanomalehti-urkkijain pääsyn taloon. Mutta eivätköhän ne sittekin ole tunkeutuneet sisään. Oletteko joutuneet tekemisiin amerikalaisten sanomalehtimiesten kanssa, herra kreivi?
— Minäkö? — lausui kreivi nauraen.
— Minä näin erään niistä seisovan etehisen ovella ja tekevän muistiinpanoja aivan, kuin olisi ollut henki kysymyksessä, sanoi Frank. — Hän oli tunkeutunut sisään kyökin kautta. Toinen oli kätkeytynyt ranskalaiseen hännystakkiin ja akkunoissa niitä varmaan oli, kuin iilimatoja.
— Niin, ne ovat pahempia, kun kärpäset kesällä, sanoi mr Plummer. — Ja niitä ei voi hävittää rotan myrkyllä eikä kärpäspaperilla. Mutta minä olen keksinyt niitä varten erityisen menettelytavan, joka on vaikuttanut sen, etteivät ne mielellään pistä nenäänsä minun konttooriini. Minä ihmettelen, ettei kukaan niistä ole ollut täällä ahdistelemassa teitä, herra kreivi.
Samassa soi eteisen kello ja palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs herra, joka jo kerran ennenkin oli ollut siellä, istui arkihuoneessa ja pyysi saada puhutella herra kreiviä.
— Saatte nähdä, että se on n:o yksi sanoi Frank. — Saanko luvan nähdä kortin! Aivan oikein! "Pioneer Press!"
Kaikki purskahtivat nauruun.
— Toimitanko hänet tielle? — kysyi mr Plummer ja pyyhki suutaan ruokaliinalla.
— Ei, ei, minun täytynee uhrautua yleisen hyvän takia, vastasi kreivi ja nousi.
— Istukaa vaan rauhassa! Ei ole mitään kiirettä… Antakaa hänen odottaa vaikka tuomiopäivään saakka, huusi mr Plummer suuttuneena. — Sanokaa nyt minulle, herra kreivi, mikä runoilija mielestänne parhaiten sopii jälkiruoaksi Whittier eli Lovell?
— Minä mukaudun täydellisesti isäntäni kirjalliseen makuun, vastasiBradford.
— Frank, nouda pullo Whittieriä ja vie sitte kaikessa hiljaisuudessaByron takaisin paratiisiin.
Viimeksi mainitut sanat kuiskattiin Frankin korvaan. Hän katosi ja tuli pian takaisin mukanaan pullo Catawbaa. Tyhjennettyään lasin kumarsi kreivi ja meni.
Arkihuoneessa tuli reportteri kohteliaasti häntä vastaan ja alkoi pitkän esityksen sanomalehdistön velvollisuudesta pitää yleisöäa jourtärkeimpiin tapahtumiin nähden, mutta Charles keskeytti hänet ja sanoi:
— Kaiken tuon tiedän. Sanokaa nyt lyhyesti, mitä tahdotte.
Reportteri vastasi iloitsevansa siitä, että kreivi oli jo niin amerikalaistunut, että voi heti käydä asiaan käsiksi. Hän otti muistikirjan ja lyijykynän sekä merkitsi syntymävuoden ja paikan, koulun, yliopiston j.n.e. Sitten rupesi hän kyselemään ranskalaisesta tasavallasta, pariisilaisoloista, kirjallisuudesta ja liikeoloista. Charles Bradford istui aivan tyynenä ja lateli reportterille yhden tekaistun jutun toisensa perään. Hän pani viralta pari ministeriä, antoi Boulangerin tulla haavoitetuksi kaksintaistelussa, ennusti sotaa Saksan kanssa ennen vuoden loppua, otti hengiltä muutamia tiedemiehiä ja kirjailijoita, ylisti hiljattain ilmestyneitä teoksia, joista reportteri ei ollut kuullut mitään siitä luonnollisesta syystä, että niitä ei ollut ilmestynytkään. Reportteri lähti aivan ihastuksissaan saamistaan uutisista sekä kreivin alentuvaisuudesta, ystävällisyydestä ja puheliaisuudesta.
Neljännestunnin perästä soitettiin taas. Se oli eräs "Tribunen" gentlemanni, joka kysyi herra kreivin vointia.
— Käskekää niiden laputtaa…
Enempää ei herra Plummer ehtinyt sanoa, sillä hänen vaimonsa tarttui hänen käsivarteensa ja heitti häneen moittivan silmäyksen.
Kreivi esiintyi tälläkin kertaa uhrautuvaisena. Mutta kun kolmas soitto kuului, ja palvelija ilmoitti "Evening Journal", loppui herra Plummerin kärsivällisyys, hän ryntäsi ulos ja toimitti miehen tielle omalla tavallaan, käyttäen saappaitaan apuna.
— Ja nyt voimme viettää jonkun hauskan hetken paratiisissa, sanoiPlummer palattuaan taistelusta "Evening Journalin" kanssa.
— Paratiisissa? lausui kreivi ja katsoi häntä silmät selällään.
— Niin, se kuuluu minun salaisuuksiini, vastasi Plummer veitikkamaisesti.
Mutta kun rouva Plummer huomasi, ettei sitä enää voinut välttää, lähetti hän Agneksen sinne pyyhkimään pöydät ja katsomaan, että kaikki siellä oli järjestyksessä.
Mr Plummerin toivo saada nähdä ystävänsä paratiisissa oli vihdoinkin toteutunut. Frankin oli äitinsä lähettänyt sinne pitämään vaaria ja hillitsemään hänen ihastustaan, jos se rupeaisi saamaan liian karkean muodon. Mr Plummer oli antanut europalaiseen tapaan asettaa esille kaksi pientä kupillista väkevää kahvia ja kaksi liköörilasia. Ensi työkseen veti hän saappaat jaloistaan ja veti niihin pehmeät tohvelit. Sitte hän heitti takkinsa tuolille ja huitoi käsiänsä.
— Tässä nyt näette minun pesäni, herra kreivi, sanoi hän hymyillen ja tarjosi kreiville sikaarin. — Tämä ei ole niin hienoa väkeä varten, kuin te olette, lisäsi hän ja nyhjäsi kreiviä kylkeen. — Mutta minusta te olette saakelin hauska mies, ja sentähden pääsette te "paratiisiin". Kas niin, istukaa nyt hajareisin tuolille tahi pankaa jalat pöydälle ja olkaa aivan kuin kotonanne.
Ja mr Plummer näytti hyvää esimerkkiä. Charles Bradford katseli ihmeissään ympärilleen. Oli aivan kuin hän olisi joutunut toiseen maailmaan. Pitkä puupöytä piippuineen, väkevä tupakanhaju ja mr Plummer itse paitahihasillaan, kaikki tämä muistutti häntä jostain, mistä hän ei oikein ollut selvillä. Mutta yht'äkkiä hän havahtui.
— Nyt minä ymmärrän! huudahti hän. — Tiedättekö, herra Plummer, mitä tämä huone muistuttaa? Niitä vanhoja englantilaisia klubihuoneita, mistä Smollett ja Fielding kertovat, missä peruukit kokoontuivat pitkien pöytien ympärille oluthaarikoineen ja liitupiippuineen keskustelemaan valtiollisista tapahtumista ja kertomaan häväistysjuttuja. Tässä huoneessa on jotain historiallista, jotain kodikasta.
— Kodikasta? puuttui puheeseen Frank, joka istui pöydän toisessa päässä — Luulin, ettei sellaisia ravintoloita olisi Ranskassa, vaan ainoastaan Englannissa.
— Minä tarkoitankin kuvaannollisessa merkityksessä, vastasi Bradford, joka samassa sai yskäkohtauksen. — Se loihtii esiin kuluneiden aikojen muistoja, joihin on tutustunut kirjallisuuden avulla.
— Mitä herroja te nimitittekään? kysyi Plummer. — Smollett ja…
— Fielding. Olette varmaankin lukenut Smolletin "Peregrine Picklesin seikkailut"?
— En, meillä businessimiehillä ei ole aikaa tutustua kirjallisuuden uutuuksiin, vastasi Plummer. — Meidän täytyy ajatella laskujamme, mittauksiamme; me luemme lehtemme aamusin ja iltasin, siinä kaikki.
— Mutta minä olen varma, että te pitäisitte siitä, herra Plummer. Siinä on monta oikein mehevää juttua eikä siinä ole liian paljoa tuota väsyttävää sivistystä, lisäsi hän hymyillen.
— Frank, kirjoita muistiin "Peregrine Picklesin seikkailut", huudahti mr Plummer. — Eikös sen nimi ollut semmoinen? Onko se tänä vuonna ilmestynyt?
— Ei, se on hyvin vanha.
— Koeta saada se käsiisi, Frank, ja vie se konttooriin!… Sivistystä, sanoitte te… Niin, me vanhanaikaiset yankeet emme erityisesti välitä siitä. Mitä me sillä tekisimme täällä lännessä? Se tuottaa vaan vaivaa, koristuksia ja tuhlaavaisuutta, ja siten vaan katkeroitetaan toistensa elämää. Miksi eivät ihmiset saa olla sellaisia, miksi luonto on ne muodostanut? Huvittaneekohan miestä, joka on työskennellyt metsissä ja pelloilla — niin olen minä tehnyt — käydä varpaillaan hännystakkeihin puettujen herrojen joukossa kauniiden kynttiläruunujen valossa varoen itseään ikäänkuin kapalovauvaa? Ja, katsokaas, sentähden tulen minä mielelläni tänne paratiisiin, missä minä saan olla kuten itse tahdon, ja mihin ei mikään "Tribunen" reportteri uskalla pistää nenäänsä. Ha, ha, ha! Niin, anteeksi, herra kreivi, mutta minä olen vaan yksinkertainen yankee, joka on alkanut aivan tyhjin käsin ja työllään kohonnut. Jamoneytäon mr Plummerilla, niin, sitä hänellä on.
Mr Plummer siristi toista silmäänsä ja romisteli taskussaan rahoja.
— Kuka olisi uskonut, että te olitte niin hauska mies? Huomaan nimittäin, ettei teidän tähtenne tarvitse pukeutua sivistyksen viikunalehtiin. Ovatko kaikki ranskalaiset kreivit yhtä hupaisia?
— Ei kaikki, vastasi Bradford ja katseli sikaariaan. — Mutta minä pidän hauskoista ihmisistä, ja sentähden olen minä itsekin hauska. Minä viihdyn hyvin yankeiden seurassa, mr Plummer.
— Se ilahuttaa minua, vastasi mr Plummer.
— Te olette varmaan kokenut yhtä ja toista, mr Plummer. — Te osaatte varmaan kertoa koko joukon hauskoja juttuja.
— Kyllä, jos te kerran saatte isän alkuun, ei hän lakkaakaan, puuttui Frank puheeseen.
— Sekin saattaa olla mahdollista, sanoi mr Plummer ja istuutui hajasäärin tuolille. — Mutta mitäs minä kertoisin? Sinähän tunnet, Frank, minun juttuni, auta nyt minua.
— Kerro, miten sinä annoit naisille kylvyn keskellä yötä, sanoiFrank.
— Niin, se on hauska juttu, sanoi mr Plummer ja karisteli kurkkuaan. — Se oli silloin, kun minä olin erään Missisippihöyryn kapteenina — olen nimittäin koettanut joka lajia, näette. — Silloin sattui eräänä yönä, kun meillä oli paljon matkustavia, erittäinkin naisia, että laiva tarttui matalikolle. Missisipillä sattuu usein, että sinne aivan aavistamatta ilmestyy matalikko siihen missä edellisenä päivänä ei mitään sellaista ole ollut. Laiva sai pienen nyhjäyksen ja matkustajat luonnollisesti luulivat, että oli jouduttu karille. He syöksivät ylös yöpukimissaan, sekä alkoivat juoksennella ympäri, kuin hullut parkuen minkä jaksoivat. Minä komensin juuri koneen käymään taaksepäin, kun siinä kesken kirjavan kiireen jouduin tuon hullun joukon keskelle. Yksi heittäytyi kaulaani ja kaksi repi käsivarsistani kirkuen kurkun täydeltä: "kapteeni, kapteeni, hukummeko? Pelastakaa meidät, herra kapteeni!" Minä käskin heidän mennä niin kauaksi kuin tietä riitti, mutta luuletteko sen auttaneen? Silloin käskin minä tuoda esille ruiskun, jolla me tavallisesti puhdistimme laivan kantta, ja tähdätä suihkun niitä hullaantuneita naisia kohti. Ette voi käsittää, kuinka ne juoksivat pakoon suihkua, joka loiskien ajoi niitä takaa. Minä nauroin niin, että aioin läkähtyä. Olisittepa vaan nähnyt eräänkin paksun neekerimatamin, hän se vasta huusi ja elämöi!
Mr Plummer lähetti nyt Frankin hankkimaan enemmän kahvia. Hänen palatessaan jutteli isä jo toista kertomusta.
— Olette kai kuullut puhuttavan Missisipillä kulkevien höyryaluksien kiivaista kilpailuista, sanoi mr Plummer. — Lyötiin suuria vetoja, koetettiin saada kuumuutta höyrypannuun ja päästä ensimmäiseksi; kesti tai katkesi. Ja matkustajat seisoivat kannella huutaen ja hurraten kun joku aluksista meni toisen ohitse. Ja jos vauhti hiljeni, tulivat matkustajat ja pyysivät lisäämään höyryä sekä lupasivat rahaa. Jaa, ne olivat hupaisia aikoja, saatte uskoa. Sattuipa sitten kerran, että me noin sata penikulmaa S:t Louisista pohjoiseen koetimme pysyä kaikin voimin erään aivan uuden, ison aluksen edellä. Emme tahtoneet ottaa semmoista häpeää, että jäisimme jälkeen, ja sentähden ponnistimme täydellä höyryllä eteenpäin. Ja ennenkuin meillä oli vaarasta aavistustakaan, kuulimme hirveän räjähdyksen, ja ihmiset, mastot ja köydet lensivät ilmaan. Päät, kädet ja sääret lentelivät kuni raketit ilmassa. Minä en tiennyt mitään ennenkuin jo olin muutamia satoja penikulmia korkealla ilmassa, josta jouduin erään kaukana sisämaassa olevan puun latvaan. Alutta alus, matkustajat ja kaikki muu oli kadonnut jäljettömiin. Se oli minun viimeinen matkani laivurina.
— Tuo muistuttaa minua eräästä seikkailustani Norjassa, sanoi kreivi hymyillen.
— Oletteko sielläkin ollut? kysyi mr Plummer. — Te olette tehnyt pitkiä matkoja.
— En niin pitkiä, kuin te, mr Plummer, joka matkustelette ylhäällä ilmassa, vastasi kreivi. — Olinhan vaan Norjassa karhunpyynti-matkalla. Olin aivan yksin, mukanani oli vaan kaksipiippuinen pyssyni ja koira. Koira ajoi karhun ylös ja minä ammuin sitä, mutta luoti ei osunut. Ammuin toisen luodin, mutta sekin vaan haavoitti karhua, joka raivoisana syöksyi kahdella jalalla minua kohden. Minulla ei ollut aikaa saada pyssyyn uutta panosta, ja koetin sentähden päästä pakoon. Koira koetti sitä estää, mutta tuli revityksi kappaleiksi, ja minä kuulin tuon hurjistuneen eläimen lähenevän lähenemistään. Äkkiä keskeytti eräs syvä vuoren rotko pakoni. Vaahtoava virta kohisi sen pohjalla. Se oli huimaavan syvä ja ainoastaan kaksi ohkaista palkkia oli asetettu portaaksi sen yli. Minä juoksin portaalle ja karhu perässä. Silloin huomasin toisella rannalla… toisen karhun, joka lähestyi minua kita avoinna. Mitä oli tehtävä? Karhu edessä ja toinen takana, vaahtoava virta kahden kapean palkin alla. Heitin kiväärini pois, nostin käsivarteni ilmaan ja…
Bradford vaikeni äkkiä ja imeskeli rauhallisesti sikaariansa.
— Ja mitä sitten? — kysyi Plummer jännityksessä. Hän oli ottanut sikaarinkin suustaan.
— Sittenkö? Niin, sitten ne söivät minut, vastasi Bradford tyynesti. — Se oli viimeinen kerta kun minä olin karhuja ampumassa Norjassa, lisäsi hän vakavasti ja hörppäsi kahvikupista.
Plummer katsoi ihmeissään häntä. Sitte hän rupesi nauramaan niin, että kyyneleet tulivat silmiin.
— Luulen toden totta, että voitatte minut juttujen kertomisessa, sanoi hän ja läjäytti vierastaan reiteen. — Sitte ne söivät minut… ha, ha, ha!… Te olette saakelin "smart!"
Frank yhtyi nauruun, mutta he tulivat keskeytetyiksi, sillä Agnes tuli ilmoittamaan, että naiset tahtoivat sanoa herroille hyvää yötä. He olivat väsyneitä eilispäivän juhlimisesta.
Kreivi nousi heti.
— Sitten emme saakaan tilaisuutta kuulla neidin kaunista ääntä tänä iltana? — sanoi hän kohteliaasti. Mutta minä luulen, ettemme ole oikein sopivia naisten seuraan, lisäsi hän ja haisteli takkinsa hihaa. — Teillä pitäisi olla erityiset paratiisipuvut, herra Plummer.
— Noh, hiukkanen tupakan hajua ei nyt viene kultausta heistä, sanoi Plummer nauraen ja veti takin yllensä. — Sitte ne söivät minut! Ha, ha, ha; se tulee huvittamaan minua koko yön.
Lyhyen keskustelun jälkeen poistuivat naiset, samoin herra Plummer; hänen vaimonsa tahtoi puhella hänen kanssaan kahden kesken. Kreivi ja Frank olivat tuskin jääneet kahden, kun viimeksi mainittu kuiskasi:
— Huvittaako teitä katsella Minneapolista iltavalaistuksessa, herra kreivi?
— Kreivi nyökkäsi, ja he poistuivat ottaen portinavaimen mukaansa.
Mutta ylhäällä makuuhuoneessa odotti mr Plummer nöyrästi vaimonsa nuhdesaarnaa, hän oli huomannut jo myrskyn olevan tulossa.
— Pidätkö todellakin kylläksi arvokkaana tapana edustaa taloamme ja kaupunkiamme siten, että kutsut tuon vieraan kreivin "paratiisiisi" ja näytät hänelle kaikki alhaiset tapasi? alkoi hän.
— Noo, hän viihtyy totta tosiaan yhtä hyvin minun tupakkani, kuin teidän silkkihameittenne seurassa, vastasi hän taisteluhaluisesti.
— Sinä tuomitset muita itsesi mukaan, Plummer, mutta meillä on toden totta tärkeämpiä asioita mietittävänä, kuin Byronin tutkiminen, kuten sinä sitä kutsut, väitti mrs Plummer.
— Tärkeämpiä asioita? Mitä tärkeitä asioita ne olisivat? — murisiPlummer.
— Etkö sitten näe sitä mahdollisuutta, mikä tarjoutuu meille nyt,Plummer? Etkö ole huomannut mimmoista huomaavaisuutta kreivi osoittaaFannylle? Missä sinun silmäsi ovat? — Ja mrs Plummer pudisti päätään.
— Minä totisesti luulen, että teillä on taas tekeillä jotain naimapuuhia, vastasi Plummer. — Tuskin te osaatte muuta ajatellakaan.
— Ajattelehan, Plummer, miltä tuntuisi päästä Ranskaan, tulla vastaanotetuksi linnassa, joutua ranskalaisen aatelin sukulaiseksi ja seurustella heidän kanssaan! Se se olisi jotain, Plummer.
— Minä puolestani jään mieluummin paratiisiini, sanoi Plummer. — Mutta tehkää, miten tahdotte! Jos voitte saada sen toimeen, niin kernaasti minun puolestani… Hän on hauska mies, hän!… Sitte ne söivät minut… Ha, ha, ha!… Se on mainiota!
Mrs Plummer katsoi ihmeissään miestänsä. Oliko hän juovuksissa?
— Minä en voi käsittää, kuinka sinä voit katsoa asian niin vähäpätöiseksi. Minua tulee se pitämään valveilla koko yön, sanoi hän.
— Minua ei ainakaan, vastasi Plummer ja haukotteli.
Tunnin kuluttua kuorsasi hän täyttä vauhtia ja vaimonsa säesti häntä unohtaen suunnitelmansa.
Kreivi ja Frank olivat suunnanneet kulkunsa Washington avenuea alaspäin. Koreiden kauppapuotien valot olivat jo aikoja sitte olleet sammutettuina. Yksi ainoa liekki valaisi niitä, jotta vartioiva poliisikonstaapeli voi nähdä, ett'ei sisällä ollut ketään, joka tahtoi anastaa lähimäisensä omaisuutta. Kadut olivat melkein tyhjät. Oli toisenlaista kuin Pariisissa, missä vaunujen jyrinä ja ihmisten sorina piinaa korvia yötä päivää, missä iloiset nuoret miehet istuskelevat kahvikuppiensa, à la glace'nsa eli viinilasinsa ääressä kahviloiden ulkopuolella, ja missä kuulee naurua, musiikkia ja viinurien kutsuhuutoja siihen aikaan, jolloin kaikki rehelliset yankeet ovat vetäneet yömyssyn korvilleen ja uneksivat vehnäkeinotteluista ja muista liikeasioista heidän vaimojensa tarkastellessa puoliavoimin silmin uutta jalokivikoristetta, joka päivän kuluessa on ollut näytteillä Elliotilla. Minneapolis näyttää öiseen aikaan kunnialliselta, oikein puritaanikaupungilta. Ei mitään pyntättyjä naisia, jotka ahdisteleisivat kysymyksillään, ei mitään lörpötteleviä nuoria herroja, jotka keskusteleisivat teaattereista ja politiikasta, näy kaduilla. Korkeintaan voi pari kolme renttua vaania jossain pimeässä sopessa ja mätkäyttää ohikulkijaa hiekkapussilla päähän anastaakseen hänen rahansa tahi kellonsa, jos hänellä sellaisia sattuu olemaan.
Mutta kunniallisuus ei missään tapauksessa ole niin suuri, kuin näyttää. On olemassa sellaista, josta sanotaan "kulissien takana". Ja Minneapoliksessa tapahtuu paljon kulissien takana. Sanomalehdissä kerrotaan, että se taikka se paha on poistettu, mutta todellisuudessa se on vaan muutettu — kulissien taa. Ja ylpeästi kantaa kaupunki kaunista siveellistä ulkokuortansa, kuten amerikalainen sunnuntai. Mutta kukaan ei puhu, mitä tapahtuu kulissien takana. — Frank oli vienyt kreivin variété-teaatteriin, missä he olivat ihailleet naisten kauniita muotoja, ja nyt he ohjasivat kulkunsa Vicollet houseen, erääseen kaupungin hienoimpaan hotelliin. Frank kuiskasi jotain ovenvartijan korvaan. Hän hymyili, antoi molemmille lipun ja mainitsi n:o 57. Frank nousi hiljaa portaita ylös ja kreivi seurasi häntä. Neekeri käveli edestakaisin, kuin mikä Cerberus 57:n edustalla. Hän alkoi näyttää tuimalta, mutta kun Frank antoi hänelle liput, vetäytyi hän kohteliaasti sivulle ja antoi heidän astua sisään. Huone, johon he tulivat oli jotenkin yksinkertaisesti kalustettu, mutta sen sijaan valaistu häikäisevästi. Paksut verhot estivät valon tunkeutumasta akkunoista kadulle. Parhaiten valaistu esine huoneessa oli vihreä pelipöytä. Tämän ympärillä istui joukko vanhempia ja nuorempia miehiä. Kaikilla oli tuo pelaajille omituinen levotoin ilme silmissä, sekä huulilla surutoin hymy, johon samalla sekaantui katkera piirre, kun joku kultakasoista joutui vastapelaajan omaisuudeksi. Kuulut vaan ilmoittajan yksitoikkoinen: musta — punanen… ja kultakasat vaihtoivat omistajaa.
— Tämähän näyttää oikein europalaiselta, kuiskasi kreivi Frankille.
— Aivan niin, me tulemme perässä, vastasi Frank.
— Minä luulin, että kaikki pelihuoneet olivat hävitetytMinneapoliksesta, sanoi kreivi.
— Niinhän ne ovatkin, vastasi Frank lyhyesti.
— Ovatko? — sanoi kreivi naurahtaen.
— Luonnollisesti ei niitä sanomalehtien mukaan ole olemassa, vastasiFrank nauraen. — Haluttaako teitä koettaa onneanne, herra kreivi?
— Kiitos, ei! Minä pidän sen suurena tyhmyytenä, vastasi Bradford, enkä voi ymmärtää kuinka nuoret miehet voivat siihen antautua, etenkin tällaisessa maassa, missä on niin helppo ansaita rahoja.
— Sentähden juuri täällä pelataan, vastasi Frank. — Mitä helpommin rahoja saa, sitä nopeammin tahtoo ne menettää. Jos omistaa tuhansia, tahtoo saada miljoonia ja pian. Mutta jos ette tahdo täällä mitään tehdä, niin menemme; täytyy rientää saadaksemme nähdä ja kuulla Linneriä.
— Linner? Kuka se on?
— Ettekö ole kuullut hänestä? Hän on yksi Minneapoliksen tunnetuimpia henkilöitä. Hän on ollut asianajaja, niin, etevä asianajaja, että hän ajoi melkein kaikki suurimmat oikeusjutut täällä lännessä. Ei ollut jyryä, joka olisi voinut häntä vastustaa. Ja valtiollisena puhujana oli hän hyvin kuuluisa. Mutta nyt hän on vanha ja on juopottelemisella turmellut itsensä. Nyt ansaitsee hän leipänsä laulaen ja soittaen eräässä kahvilassa. Hän soittaa merkillisen hyvin viulua, tahi on ainakin soittanut. Hän houkuttelee kahvilaan monta vierasta, sillä jos onnistuu saada hänet ärtymään, ei hän välitä mistään, vaan rupeaa pitämään puheita, kuten menneinä aikoina. Mutta meidän täytyy kiiruhtaa, sillä kahvila suletaan kahdeltatoista.
Frank ja kreivi astuivat erääseen Washington avenuen varrella olevaan hienoon kahvilaan. Tavallisuuden mukaan olivat akkunaverhot alaslasketut. Tarjoilupöydän päästä oli poikki lattian asetettu kaide, minkä takana oli koko joukko pieniä pöytiä. Niiden ympärillä istui muutamia hienompaan seurapiiriin kuuluvia nuoria miehiä sikaareineen ja olutlasineen. Muutamat pureskelivat voileipiä. Huoneen toisessa päässä oli kapea estraadi ja siellä istui kuuluisa Linner kuin lintu häkissään. Hän haukotteli ja näytti uneliaalta. Hänen vieressään lattialla oli viulu, ja pienellä pöydällä olutlasi sekä muutamia voileipiä, joilla hän väliaikoina virkisti itseään. Hän oli varmaan juuri lopettanut jonkun ohjelmanumeron. Hänellä oli oikea taistelijan ruumis, leveähartiainen ja voimakas, mutta hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet. Punertavissa juopon silmissä oli veltto katse, huulet sinertävät, nenä punainen ja turvonnut. Mutta otsa oli korkea ja kaareva ja huolimatta korkeasta iästä — hän oli 60 ja 70 välillä — ympäröi sitä tuuhea, kiharainen, vaalea tukka. Näki, että se oli hänen ylpeytensä, sillä hän oli sen taiteilijan tavoin työntänyt korvien taakse niin, että se riippui alas hartioille.
Frank ja kreivi olivat hätäpikaa tarkastelleet häntä, sekä lähestyivät sitte tarjoilupöytää puhellakseen isännän kanssa, jolle Frank esitti kreivin sekä lisäsi hymyillen, että hän oli tarkastelemassa Minneapoliksen salaisuuksia.
— Se on oikein, vastasi isäntä päätään nyökäyttäen. — On erittäin hauskaa saada tutustua teihin. Mitä saan luvan tarjota herroille?
— Mitä suvaitsette, herra kreivi? — kysyi Frank. — Ehkä vähän konjakkia ja seltteriä?
Kreivi nyökkäsi. Kaiteen takana oli Linner juuri noussut seisomaan ja huusi äänellä, joka ilmaisi että hän oli juonut paljon.
— Hyvät herrat, nyt minä soitan kappaleen synnyinmaani vuorilta, missä aurinko kerran valaisi onnellista lapsuuttani!
— Bravo, Linner! Bravo! — huusivat muutamat kuulijat ja paukuttivat käsiänsä.
— Nyt ne idiootit paukuttavat, ennenkuin tietävät, mille paukuttavat, huudahti Linner pilkallisesti.
Hän suoristi itseänsä, tarttui viuluunsa ja sulki puoleksi silmänsä. Hetkisen seisoi hän siinä asennossa. Sitten kuului heikko, väräjävä ääni viulusta, se paisui, tuli yhä vahvemmaksi ja yksi helkkyvä kansanlaulu seurasi toistansa kohisten hurjassa epätoivon ja repäisevien epäsointujen sekamelskassa. Linner seisoi edelleen suletuin silmin ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa, mutta hän soitti, rajusti, hillittömästi. Samassa kreivi ja Frank astuivat aitauksen sisäpuolelle. Heti alkoi kuulua pienien pöytien luota: "Halloo Frank!" — ja useimmat nuorista miehistä tulivat heidän luoksensa ja Frankin täytyi esitellä heille uuden vieraan. "Kreivi Ducroix, — mr Bentley, mr Simpson, — mr Hove j.n.e." "Happy to know, — happy to see you, — happy to make your acquaintance, Sir!" kuului joka suunnalta.
Mutta samassa kuului viulusta yksi ainoa särähtävä ääni. Linner oli avannut silmänsä.
— Ei, Jumala minua rangaiskoon, jos minä soitan jotain kunnollista tuollaisille idiooteille, jotka eivät voi pitää suutaan kiinni.
Ja nyt alkoi hän pilkallisesti vääristellen soittaaYankee-doodlealaulaen ja tipsutellen ympäri estraadia. Yleisö nauroi ja taputti käsiään.
— Niin, niin, tää on juuri sopivaa teille! Se on amerikalaista musiikkia; mutta te ette voi ymmärtää sydämen syvimpiä tunteita; siihen te olette liiaksi muokkaamattomia… Mikä herätti teidän keskuudessanne sellaisen hälinän, mikä pani teidät köyristelemään selkiänne ja kumartelemaan aivan kuin olisitte katkeamaisillanne? Minä olin kuulevinani sanan "kreivi". Arvatenkin joku europalainen manto, joka on lähetetty tänne häväistysjuttuja pakoon. Ja nuori, vapaa tasavaltainen Amerika ryömii heti polvillaan kuullessaan tuollaisen nimen. Hävetkää! hävetkää, te nuoret amerikalaiset. Nouskaa! Tuntekaa ihmisarvonne! Tehän olette päässeet kauemmaksi kuin vanha Europa, joka taistelee vielä kreivien, paroonien ja muun roskan kanssa!
Naurunräjähdys keskeytti hänet.
— Antakaa hänelle anteeksi, hän on juovuksissa, kuiskasi Frank kreiville.
— Hänhän on verraton! Esitelkää minut hänelle, sanoi kreivi.
Frank meni esiraadin lähelle.
— Herra Linner! Saanko esitellä teidät kreivi Ducroixille? —Asianajaja Linner.
Linner tarttui kylmän kohteliaasti ojennettuun käteen ja asettui taas entiseen asentoonsa.
— Katsokaa nyt, hyvät herrat, näitä kahta, sanoi hän. — Tuossa seisoo kreivi, jolla on nimi, mikä voi vääntää yankeilta leukaluut sijoiltaan, nuori, kaunis, luultavasti vähän elähtänyt kreivi, joka on katselevinaan minua alaspäin, säälivin silmäyksin, vaikka hän nyt sattuu olemaan minua alempana. Ja tässä seisoo asianajaja Linner, asianajaja, — niin, juoppo hylky, joka nyt soittaa kahvilassa idiooteille. Kumman te meistä valitseisitte, ystävät? Kumpi meistä on enemmän toimittanut maailmassa? Te yankeet, te olette kylliksi tyhmiä ja tietämättömiä uskoaksenne, että hän tuossa on tullut maailmaan silkkihatussa ja kannuksissa. Ei, hän on ollut yhtäläinen alastoin, kirkuva kakara, kuin te ja minä. Mutta sen sijaan, että hän olisi, kuten muut kunnon ihmiset ollut pakotettu tekemään työtä, kehittämään aivojansa, sydäntänsä ja tahtoansa taisteluun olemassa olonsa takia, on hänen ajatuksensa seisahtanut, hän on tietämättään, tahtomattaan tullut osalliseksi kaikesta. Ruoka on pistetty hänen suuhunsa, palvelijat ovat juosseet hänen asioillansa, ruoska on työnnetty hänen kouraansa, jotta hän sillä huitoisi alustalaistensa korvuksia, rahaa on satanut hänelle taivaasta, ja häntä on kunnioitettu mahtavana — tyhjäntoimittajana! Mutta minä, hyvät herrat, minä olen taistellen kulkenut eteenpäin voittaakseni henkisen ylevämmyyden, ja minä olen voittanut sen. Minä halkoilin pilviä, kuin kotka. Oli aika, jolloin teidän epärehelliset raharuhtinaanne vapisten pelkäsivät minun terävää kieltäni, jolloin minun valtiolliset vastustajani purivat hampaitaan, kun minä kukistin heidän ehdokkaansa. Ja nyt, — hän sulki silmänsä ja suu vetäytyi puoleksi pilkalliseen hymyyn, — ja nyt, nyt minä olen uhrannut ruumiini ja sieluni raittiusharrastuksiin. Nyt kuljen ympäri peloittavana esimerkkinä siitä, mihin juoppous vie… Ja nyt, hyvää yötä, hyvät herrat! Kuulen, että kello lyö kaksitoista, silloin lähestyy minun vapautukseni hetki. Hyvää yötä, herra kreivi! Jumala suokoon teille voimia sulattamaan kreivillisyyttänne täällä Amerikassa!
Linner poistui kumarrellen viulu kädessä perällä olevasta ovesta, mutta kreivi ja Frank lähtivät kotiin.
— Se mies on nero! Suuri vahinko häntä, huudahti Bradford, kun he taas olivat päässeet kadulle.
— Hänellä ei näytä olevan kovin korkeat ajatukset teistä, europalaisista aatelismiehistä, sanoi Frank leikillisesti.
— Ei tunnu olevan, vastasi kreivi naurahtaen.
Frankin ennustus Agneksen oppilaiden saamisesta toteutui. Niin paljoa ei Plummerilaisilla ollut koskaan vieraita käynyt, kuin nyt, ja kaikki tahtoivat musiikkituntia lapsilleen. Luonnollisesti tahtoivat he samalla vilahdukselta nähdä nuorta, kaunista kreiviä. Agneksen kaksinainen asema talossa, palvelustyttönä kreivin poissa ollessa ja arvokkaana vieraana hänen läsnäollessaan, kävi ennen pitkää vallan sietämättömäksi niin hyvin hänelle itselleen, kuin mrs Plummerillekin. Eräänä iltana riensi hän päästyään vapaaksi päivän huolista norjalaisen ystävättärensä Dina Nilsenin luo. Hän oli erään työväen piireissä hyvin tunnetun Daniel Nilsenin tytär. Nilsen oli aina valmis esiintymään työväen puolesta, ja oli terävän puhetapansa tähden pelätty sekä työväen joukossa että konttoorissa. Hän työskenteli sillä rautatierakennuksella, missä Plummer oli yhtenä tirehtöörinä. Dina työskenteli lumppujen lajittelijana eräässä paperitehtaassa. Agnes tapasi perheen illallispöydän ääreen kerääntyneenä pienessä, sievässä kodissa etelä-Minneapoliksessa.
— Ettekö vielä ole tullut tämän pitemmälle? — sanoi Agnes astuessaan kynnyksen yli.
— Isä tuli niin myöhään työstä tänään; eräs veturin pyörä oli rikkoutunut, sanoi Dina. — Mutta otahan tuoli ja istu!
Isä, joka oli jokseenkin kuuro, ei kuullut mitä sanottiin. Hän nyökkäsi vaan Agnekselle ja osoitti tuolia.
— Noh, mitä uutta kapitaalimaailmasta? — kysyi hän Agneksen istuttua. — Kuinka monta tuhatta isäntäsi on peijannut farmareilta viime viikon ajalla.
Ja Daniel Nilsen nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat.
— Anna kapitalistien olla rauhassa syödessäsi, isä, sanoi poika, kaunis, kuusitoistavuotias nuorukainen, joka oli punastunut Agneksen huoneeseen astuessa.
— Isä on aivan kuin härkä, joka tahtoo puskea nähdessään punaista, sanoi Dina kaataessaan kahvia kuppeihin. — Niin pian kuin joku seikka muistuttaa häntä jostain kapitalistista, on hän kuin tuli ja leimaus. Ja nyt sinä Agnes olet tullut hänelle sellaiseksi ärsyttäjäksi senjälkeen kun tulit Plummerille.
— Vai niin, sitten sinusta täytyy tulla yksi lisää, Dina, vastasiAgnes. — Tulen juuri pyytämään sinua ottamaan minun palveluspaikkani.
— Muutatteko, neiti Agnes, kysyi poika kiihkeästi.
— Minä olen saanut virkaylennyksen, vastasi Agnes leikillisesti. —Minusta tulee nyt isoinen musiikinopettajatar Minneapolikseen.
Ja Agnes kertoi, mitä oli tapahtunut.
— Jahah, se Frank mielistelee sinua niin, sanoi Dina. — Pidätkö sinä hänestä?
— Hän on iloinen ja ystävällinen, vastasi Agnes tyynesti, muutoin hän lienee samanlainen, kuin muutkin Minneapoliksen keikarit.
Poika punastui taas ja teroitti korviansa. Agnes oli ollut hänen leikkitoverinsa ja hyvä enkelinsä vanhassa kotimaassa, missä he olivat olleet naapurukset. Nyt oli hän rakastunut häneen korviaan myöten kaikessa hiljaisuudessa. Ei hän ajatellutkaan koskaan saavansa häntä omakseen; siinä suhteessa oli Agnes siksi paljo häntä korkeammalla ja sitä paitsi oli hän vanhempikin. Mutta hän piti häntä kaiken naisellisen kauneuden ja rakastettavaisuuden ihannekuvana.
— Ja tiedätkö mitä minä olen tämänpäivän sanomalehdissä nähnyt, Dina, sanoi Agnes ja levitti erään sanomalehden polvilleen. Katsohan!… "Se tunnettu norjalainen laulajatar, neiti Agnes Pryts aikoo asettua asumaan Minneapolikseen antaakseen laulun ja pianonsoiton opetusta. Se oli hän, joka hämmästytti vieraat Plummerin suurissa pidoissa. Hän asuu mr ja mrs Plummerin luona". Mitäs tästä sanot?
— Ja tuon on Frank tehnyt kysymättä neuvoa sinulta?
— Aivan omin lupinsa. Hän on luvannut hankkia minulle oppilaita.
— Hän on rakastunut sinuun, Agnes, sanoi Dina hymyillen.
— No niin, olkoon hän nyt rakastunut tahi ei, kaikissa tapauksissa saat sinä ottaa minun paikkani. Olethan jo kyllästynyt tehtaan työhön. Lieneekin kauheata seisoa päivät pääksytysten tuossa vastenmielisessä hajussa ja pidellä vanhoja rääsyjä. Kolme dollaria viikossa on koko hyvä palkka, ja he ovat sangen kelvollisia ihmisiä.
Dina mietti.
— Se riippuu siitä, mitä isä sanoo, vastasi hän viimein.
— Mitä te nyt supatatte? — sanoi Daniel Nilsen, joka tällävälin oli jauhanut hienoksi pihvinsä vahvojen leukojensa välissä.
— Agnes kysyy, tahtoisinko minä ottaa hänen paikkansa Plummerilla, huusi Dina isänsä korvaan.
Daniel Nilsen pani pois kahvelin.
— Plummerilla? — sanoi hän ja hänen sieramensa laajenivat ikäänkuin hän olisi vainunnut kapitalistia.
Dina sai luvan huutaa koko historian hänen korvaansa.
— Minä luulisin sen tekevän minulle hyvää, isä. On kovin vaikeaa seisoa aamusta iltaan tehtaassa, sanoi Dina lopuksi.
Isä heitti sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen tyttäreensä ja lausui:
— Tiedätkö, Dina, että se mies on ryöstänyt kuulon minulta?
— Ei, nyt sinä et ole oikeudenmukainen, isä, keskeytti Dina. —Eihän hän voi auttaa sitä, että työsi on raskasta ja vaivaloista.
— Hm… hm! — mumisi Daniel.
— Ja työskentelethän edelleenkin hänen palveluksessaan. Eihän tuo liene minulle pahempaa, kuin sinullekaan, väitti Dina.
— Taitaa niin olla, sanoi Daniel. — Mutta voitko joka päivä, kuten ennenkin, tulla kotiin laittamaan minulle illallisen?
— Toivon voivani, vastasi Dina.
— Ilta-askareista pääset puoli seitsemältä. Voithan pidättää itsellesi oikeuden päästä silloin kotiin hetkiseksi, sanoi Agnes. — Kerro heille, miten asia on.
Muori saa, kuten tähänkin asti tulla sytyttämään tulen ja panemaan perunat pataan, minä ostan tullessani pihvin, aivan kuin nytkin. Kaikkihan jää aivan entiselleen, isä, sanoi Dina.
— Ja kun minä sitten saan paikan konttoorissa, niin työskentelemme kaikki Plummerin palveluksessa. Silloin tulee siitä Plummer & C:o, puuttui puheeseen poika, Arne.
— Niin, ja kun sitten Agnes ja Frank lyöttäytyvät yhteen, sanoi Dina piloillaan — niin…
— Älä puhu tyhmyyksiä, Dina, keskeytti Agnes. — En menisi FrankPlummerin vaimoksi koskaan, en, eikä hänkään minusta välittäne.
Arnen silmät loistivat, mutta hän oli vaiti.
Ennenkuin Agnes lähti, sovittiin siitä, että Dina ottaisi hänen paikkansa Plummerilla ja saapuisi sinne jo seuraavana aamuna.
Agnes muutti äitinsä luo, ja päätettiin, että äiti lakkaisi ottamasta ruokavieraita heti, kun Agneksen opetustunnit rupeaisivat menestymään.
Kun he eräänä päivänä istuivat kahden vierashuoneessaan, soi etehisen kello. Äiti meni avaamaan, sillä Agnes ei voinut jättää työtänsä. Ulkopuolella seisoi mies, joka siihen määrään muistutti "tramp'ia" [amerikalaisen kiertävän sällin, maantiemittarin nimitys], että rouva Pryts joutui kiusaukseen vetää oven kiinni juuri hänen nenänsä edessä. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, mutta hyvin harjatut. Päässä oli hänellä silkkihattu, jonka alta pisti esiin juopon pöhöttyneet kasvot.
— Minä en tule kerjäämään, rouva Pryts, enkä myöskään tahdo millään tavalla tunkeilla sanoi mies. — Mutta minä olen tuntenut miehenne vanhassa kotimaassa. Otaksun nimittäin, että minulla on kunnia puhutella rouva Prytsiä?
Rouva Pryts katseli hämmästyneenä, tuntematta häntä, sekä avasi puoleksi sulkemansa oven.
— Näen, että sallitte minun astua sisään… tuhannet kiitokset!…Minä en vaivaa teitä kauan läsnäolollani.
Ja mies astui sisään. Rouva Pryts avasi vierashuoneen oven. Agnes nousi äkkiä nähtyään porstuassa tuon oudon haamun.
— Tyttäreni Agnes… herra… niin, miksi minä nyt nimitän teitä?
— Nimeni on Linner. Olen tehnyt monta vuoristomatkaa miehenne kanssa ja syönyt monta ateriaa pöydässänne vanhoina hyvinä aikoina.
— Ette suinkaan liene se iloinen, kiharatukkainen nuorukainen, jota meillä oli tapana kutsua "salamaksi?"
— Kyllä, se olen, vastasi Linner kumartaen. — Kiharainen tukka, se on osaksi jälellä vielä, mutta iloisuus… no niin, elkäämme huoliko tulla sentimentaalisiksi.
— Minä en olisi tuntenut teitä.
— Enkä minäkään teitä, rouva Pryts. Silloin olitte nuortea ja iloinen; nauroitte ja lauloitte aamusta iltaan, olitte aina valmis pilaan ja huvituksiin… no niin, aika muuttaa paljon! Mutta kun te kannatte harmaita hiuksianne ja kalpeita kasvojanne kunnialla todistaen kärsimyksistä ja taistelusta nurjaa kohtaloa vastaan, käyn minä ympäri kuni elävä todistus omasta alennuksestani. Vaivaako teitä neiti Agnes, että istun niin lähellä? En tahtoisi sokaista teitä ympäröivää ilmaa paloviinahöyryllä.
— Ei ollenkaan, vastasi Agnes, kun Linner veti tuolinsa ulommaksi hänestä.
— Mitä toimitte nykyään, herra Linner? — kysyi rouva Pryts.
— Mitäkö toimin? Hm…
Linner naurahti. Hän istui hetkisen pää painuksissa.
— Oletteko kuullut, kuinka karhua opetetaan tanssimaan? — kysyi hän vihdoin katsoen ylös.
— Emme.
— Kuumennetaan metallilevy ja ajetaan karhu sille sekä soitetaan samalla iloista säveltä posetiivilla. Karhun käpälöitä polttaa eikä se voi olla sekuntiakaan paikallaan, vaan hyppii ja tanssii tuskissaan. Ja iloista säveltä soitetaan ja koe uudistetaan, kunnes karhu on oppinut. Ja joka kerran, kun se sitten kuulee sävelen, nousee se tahdottomasti takajaloilleen ja tanssii, ikäänkuin se tuntisi levyn polttavan jalkojansa. Minä olen tuollainen karhu; posetiivia väännetään ja karhu tanssii.
Agnes katseli häntä levottomasti, mutta rouva Pryts sanoi hiljaa:
— En ymmärrä teitä?
— Minua ilahuttaa, että ette ymmärrä, vastasi Linner. — Minä olen toisin sanoen ilveilijä, vehkeilijä eli miksi tahtoisitte sitä nimittää, eräässä sellaisessa paikassa, mihin ei teidän eikä tyttärenne pidä mennä.
— Mutta ettekö voi saada jotain muuta tointa?
— Myöhäistä, rouva Pryts… myöhäistä!… Ei kelpaa enää. Täytyy juoda pysyäkseen hengissä. Jos minä lakkaan, tulen juoppohulluksi ja kuolen. Mutta… puhelkaamme hiukan menneistä ajoista, rouva Pryts!
— Niin, minä muistan, että teillä oli tapana ottaa osaa mieheni kalastusmatkoihin kesäisin.
— Aivan niin, ne kalastusmatkat, ne olivat ihanoita, ja teidän miehellänne oli aina oivallinen eväslaukku mukanaan. Te olitte hyvä emäntä, rouva Pryts. Niin, konsulin virkistysjuoma se teki alun. Mutta älkäämme nyt antautuko sellaisiin surullisiin mietiskelyihin… Silloin minä olin nuori ja uljas, olisin voinut voittaa kokonaisen maailman. Onhan minullakin ollut loisto-aikani, rouva Pryts. Olin arvossa pidetty ja kunnioitettu; minulla olisi voinut olla kotikin, jos ei se onnetoin…
— Mikä teidät vei harhateille, kysyi rouva Pryts avosydämisesti.
— Tapa ennen kaikkia, rouva Pryts. Toimeni — asianajotoimi — tuotti alinomaa mielenliikutuksia. Ajoin suuria asioita, missä olivat tuhannet kysymyksessä, jopa henki ja kunniakin. Semmoisina hetkinä tarvitsin minä jotain kiihoittavaa ylläpitääkseni rohkeutta ja työvoimaa. Ja sitten se valtiollisen puhujan kiertävä elämä! Istutaan ravintolassa, juodaan ja puhutaan politiikasta ja kiihoitetaan toisiaan… Ja vihdoin tulee pahin kaikista…
— Mitä se on?
— Eräs nuori tyttö, joka oli antanut minulle luottamuksensa, se viatoin, puhdassydäminen tyttö olisi tullut pelastajakseni, mutta yht'äkkiä hän kuoli — sydänhalvaukseen. En saanut rauhaa yöllä enkä päivällä. Minun täytyi juoda, juoda, juoda, ja niin… niin se kävi. Elämä on kovaa, rouva Pryts ja kuitenkin… kuitenkin on se enimmäkseen oma syymme.
Linner antoi päänsä vaipua. Sitten hän nousi äkkiä.
— Pyydän anteeksi, että olen viivyttänyt teitä näin kauan, sanoi hän. — Olen niin usein ajatellut tulla katsomaan teitä, vaan en ole uskaltanut. Kartan mielelläni kunnon ihmisiä, mutta tällä kertaa tuli mieliteko liian voimakkaaksi… Missään tapauksessa en vaivaa teitä enää.
— Ja minä aijoin juuri pyytää teitä käymään väliin tervehtimässä meitä, sanoi rouva Pryts.
Linner katsoi ihmetellen häntä.
— Tarkoitatteko todellakin mitä sanotte, rouva eli onko se vaan tavallista kohteliaisuutta. Ettekö todellakaan pidä vastenmielisenä minun seuraani?
Kyyneleet tulivat rouva Prytsin silmiin.
— Näen kyyneliä silmissänne, rouva Pryts, huudahti Linner. — Kiitos niistä! Saan siis joskus tulla? Koetan sovittaa tuloni silloin, kun ei ole vieraita, kuten nytkin. Ette tiedä, kuinka onnelliseksi olette tehneet minut tänään… Kunniallisia ihmisiä, jotka eivät halveksi minua… voi! Koetan pitää huolen, ett'en tule juovuksissa. Kiitos tästä hetkestä! Jumala teitä siunatkoon!
Kumartaen poistui Linner ovesta.
— Tiedätkö äiti, hän oli kauhea, sanoi Agnes hänen mentyään.
— Niin, hän oli kauhea, sanoi äiti katsoen hänen jälkeensä ikkunasta, kun hän arastellen hiipi pitkin seiniä. — Konsulin virkistysjuoma, se oli alku, mutisi hän. — Mies raukka! Jos voimme tehdä jotain hänen hyväkseen, Agnes, niin sitä emme saa laiminlyödä. Se on meidän velvollisuutemme.
Muutamia päiviä kului Plummerilla ilossa ja humussa. Ajeluretkiä pantiin toimeen Fort Snellingiin ja Minnekakaan, höyrylaivamatkoja Minnetonkaan, ja kutsuja saapui niin paljon että enemmän kuin puolet täytyi hyljätä. Kreivi oli itse rakastettavaisuus, ja koko Plummerin perhe oli ihastunut häneen. Itse Plummer sai mielestään hallita ja vallita häntä aivan liian vähän, mutta hän ei uskaltanut kovin usein kutsua häntä "paratiisiin", sillä hänen vaimonsa piti tarkasti silmällä kreivin pienintäkin liikettä ja toisinaan koetti sovittaa niin, että hän jäi kahdenkesken Fannyn kanssa. Kreivi oli aivan kuin kummirakko. Hän sopi kaikenlaisiin olosuhteisiin. Hän osasi etsiä kaikkien heikot puolet ja tiesi asettua itse aina sen mukaan. Hän tutki klassillista kirjallisuutta Plummerin kanssa kirjastohuoneessa, keskusteli piikahuolista rouva Plummerin kanssa, istuskeli jasmini- ja ruusutarhoissa Fannyn kanssa ja syventyi Minneapoliksen mysterioihin Frankin seurassa. Kaikki olivat Plummerin kanssa yksimielisiä siitä, että hän oli peijakkaan hauska mies.
Charles Bradford älysi kyllä mrs Plummerin ja Fannyn liehakoimisen. Mutta hän ei ollut selvillä siitä, koskiko se vaan hänen kreivinarvoansa, vai hänen persoonaansa. Tekisikö hän nyt tuon epätoivoisen hyökkäyksen saavuttaakseen onnen, sillä ennen pitkää tulisi hänen salaisuutensa paljastetuksi, sanomalehti-urkkija pitäisi siitä kyllä huolen. Jos hänen onnistuisi sitoa Fannyn itseensä ja kihlaus tulisi julaistuksi, ennenkun salaisuus tulisi päivän valoon, voisi hän sillä keinoin saada jotain turvaa. Herra Plummer ja hänen vaimonsa tekisivät luonnollisesti kaiken voitavansa vaientaakseen huhuja ja pelastaakseen tytärtään kaikenmoisilta paljastuksilta. Ja jospa nyt Fanny todellakin rakasti häntä! Mahdollisesti voisi sovinto joskus aikaa myöten tulla, jos hän nyt todellakin saisi pyydystetyksi tuon kultalinnun, joka päällepäätteeksi oli vielä kauniskin. Ikäänkuin unessa kangasteli hänelle toiminimi Plummer & Bradford. Tällaiset ajatukset pyörivät sekaisin sir Charleksen aivoissa, kun hän illalla makasi sängyssään ja mietiskeli päivän tapahtumia.
Eräänä päivänä sanoi mr Plummer päivällispöydässä:
— Tänään tuli konttooriin sähkösanoma, joka oli osoitettuSir Charles Bradfordille "in care of" Plummer & Compani.Tunnetko jonkun sellaisen henkilön Frank? Lähetin sen takaisinpäällekirjoituksella: vastaanottaja tuntematon.
Kreivi ei voinut sille mitään, että heikko puna kohosi hänen poskilleen. Oli selvää, että sähkösanoma oli hänen herraltaan, oikealta kreiviltä. Jos hän ei perisi sitä, voisi hänen käydä hullusti; kreivihän voi saapua sinne päätä pahkaa.
— Minun täytyy saada se sähkösanoma, sanoi hän naurahtaen. Minä olin Chicagossa aivan onneton nimeni takia, jota yankeet eivät koskaan osanneet lausua. Silloin ehdotti eräs ystäväni, että minä ottaisin nimekseni Charles Bradford, ja minä teinkin sen, luonnollisesti pilan päiten. Otaksuttavasti se on hän, joka tahtoo jatkaa ilveilemistä.
Charles sai sähkösanomansa. Se oli kirjoitettu ranskaksi ja kuului:
"Mitä hullutuksia ne ovat, joista sanomalehdet kertovat? Pikaista selitystä vaaditaan.
Eugéne Ducroix".
Hän vetäytyi huoneeseensa muka kirjoittaakseen muutamia kirjeitä. Nyt oli koston enkeli lähellä. Mitä hän nyt tekisi? Hänen täytyi kertoa kreiville kaikki alusta loppuun sekä koettaa lyödä leikiksi koko asia, vaikka se luuvaloinen, tuima jukopää ei ymmärtänytkään leikkiä. Hän koettaisi kaikin voimin estää häntä tulemasta Minneapolikseen ja kysyisi missä kaupungissa hän kohtaisi hänet. Ehkä onnettomuus on vielä vältettävissä. Mutta jos kreivi tulisi, ei olisi muuta keinoa, kuin pako. Ja Fanny? Hänen täytyy heti uskaltaa ottaa ratkaiseva askel, jos hän ylimalkaan ollenkaan tahtoi ryhtyä asiaan. Samana iltana sattui hän jäämään kahden kesken Fannyn kanssa arkihuoneeseen.
Hän oli tavallista hiljaisempi, ja Fanny huomasi sen.
— Olette niin miettiväinen tänä iltana, herra kreivi, sanoi hän.
— Olen ehkä pakoitettu matkustamaan muutaman päivän perästä, ja se on minusta niin ikävää, vastasi Charles.
— Matkustaa?… Aijotteko matkustaa? — huudahti Fanny kasvoillaan kauhun ilme. Ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hänen täytyi kääntyä pois salatakseen niitä kreiviltä.
— Niin… oletteko pahoillanne siitä?
— Me toivoimme saavamme pitää teidät täällä muutamia viikkoja, vastasi Fanny koettaen hillitä itseänsä. — Olemme nyt jo niin tottuneet teidän seuraanne.
— Minäkin olen ehtinyt jo tottua olemaan täällä, vastasi Charles. —En ole koskaan nauttinut niin paljoa ystävyyttä ja vierasvaraisuutta.Pelkään vaan että olen ollut täällä jo liian kauan.
— Kuinka niin?
— Niin, minä pelkään, että sydämeni ei enää ole vapaa. Olen ollut liian paljon teidän seurassanne, miss Fanny.
Fanny ei vastannut, katsoi vaan kysyvästi häneen.
— Olen toisinaan kysellyt itseltäni, voisiko amerikalainen viihtyä vieraassa maassa ja uusissa olosuhteissa… mutta se kai olisi liian suuren uhrautuvaisuuden vaatimista.
— Olisiko huolista vapaa elämä kauniissa seudussa sijaitsevassa kreivillisessä linnassa, sivistyneiden ihmisten seurassa uhrausta? Niitä on kylliksi sellaisia, jotka pitäisivät sitä elämänsä suurimpana onnena, vastasi Fanny.
Charles katseli häntä.
— Te siis valitseisitte linnan ja kreivinarvon, miss Fanny, mutta ette miestä itseänsä? — kysyi hän.
Fannyn silmät täyttyivät taas kyynelillä ja hänen, täytyi kätkeä kasvonsa käsiinsä.
— Minä pidän teistä, kuolisin ikävästä, jos olisitte poissa, nyyhkytti hän.
Charles tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
— Ja jos kreiviä ei linnoineen ja kaikkine ihanuuksineen olisi olemassakaan, ja minä olisin vaan köyhä mies, Charles Bradford, voisitteko sittenkin rakastaa minua?
— Voisin kyllä, vastasi Fanny loistavin silmin.
— Tahdotteko todistukseksi siitä kutsua minua Charles-nimellä? Se kuuluu suustanne paljoa luonnollisemmalta, kuin Eugene.
— Mielelläni, vastasi Fanny.
— Muistakaa, mitä olette luvannut! Saattaa tapahtua, että minä joskus muistutan teitä siitä. Olkaa uskollinen, Fanny neiti!
Hän kumartui ikäänkuin katsoakseen häntä silmiin, kun he samassa kuulivat lähestyviä askeleita.
Charles hiipi ulos, ja samassa mrs Plummer purjehti ovesta huoneeseen. Fanny istui liikkumatonna tuijottaen eteensä kyyneltyneillä silmillään, ja selittämätön onnellisuus loisti hänen kasvoistaan. Mrs Plummer katseli häntä hämmästyneenä.
— Mitä nyt, lapseni? Onko jotain tapahtunut?
Fanny nyökkäsi hymyillen.
— Onko hän kosinut?
Fanny hymyili ja nyökkäsi taas. Mrs Plummerille se oli yllätys. Hän vaipui tuolille ja hapuili hajuvesipulloa kuitenkaan löytämättä. Sitten nousi hän koko majesteetillisuudessaan, levitti äidillisen sylinsä ja huudahti teatraalisesti.
— Kreivinna Fanny Ducroix! Tule syliini!
Pari päivää kului hiljaisessa onnellisuudessa. Vanhemmat olivat kaikessa hiljaisuudessa antaneet siunauksensa. Fanny kävi ympäri loistaen, kuni päivän säde, ja mrs Plummer oli pakahtua ylpeydestä. Silloin tuli kuin salama taivaalta, toinen sähkösanoma. Sekin oli osoitettu Charles Bradfordille ja kuului:
"Tulen huomenna puolenpäivän aikaan. Tulkaa vastaan depotille!
Eugéne Ducroix".
Hän siis tulee todellakin. Ennen huomista puolipäivää täytyisi Charleksen olla poissa ja silloin hajoaisi hänen rakentamansa ilmalinna. Hän järjesti kaikessa hiljaisuudessa matkatavaransa, ja selitti Plummerin perheelle, että sähkösanoma pakotti hänen matkustamaan seuraavana aamuna. Hän ei voinut varmaan sanoa, kuinka pian palaisi. Iltapäivällä oli hän mr Plummerin konttoorissa ja valitteli, että hänen odottamansa rahalähetys ei ollut tullutkaan ja kysyi voisiko hänen tuleva appensa lainata hänelle viisisataa puntaa siksi aikaa. Plummer ojensi hänelle hymyillen pankkiosoituksen ja Charles Bradford nosti viivyttelemättä rahat pankista. Seuraavana aamuna ajoi hän nelivaljakolla depootille yhtä komeasti, kuin hän oli tullutkin. Fanny itki ja liehutti nenäliinaansa, ja… kreivi Charles Bradford oli kadonnut.
Sitä suurempi oli hämmästys, kun saman päivän iltapuolella etehisen kello soi ja palvelija toi käyntikortin, missä seisoi:
Comte Eugéne Ducroix.
Fanny syöksähti ylös huudahtaen hämmästyksestä ja aikoi juuri rientää häntä vastaan, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että hänhän oli matkustanut eikä hän sitäpaitsi muutoinkaan ilmoittautuisi niin juhlallisesti. Mutta mitä tämä oli? Plummer ja hänen vaimonsa tuijottivat hämillään toisiinsa, kun Frank kumartaen avasi oven eräälle vanhemmanpuoleiselle herralle, jonka rinta oli täynnä tähtiä.
— Herra Plummer, jollen erehdy? — kysäsi kreivi, kun Plummer edelleenkin seisoi liikkumatonna, kuin suolapatsas — ja mrs Plummer? — Minä olen kreivi Ducroix.
— Hän ei ole kotona… matkusti tänä aamuna, vastasi Plummer lyhyesti, ikäänkuin se olisi tehnyt hänen engelskansa ymmärrettävämmäksi.
— En ymmärrä pahaksi onneksi — engelskaa, sanoi kreivi. — Eikö herrasväki puhu ranskaa? Sen mukaan kuin olen kuullut, on neiti ollut kerran vieraisilla äitini luona.
Fanny seisoi, kuin lattiaan naulattuna. Jos hän ei olisi ollut sellaisessa jännityksessä, olisi hän varmaan kaatunut ja kirkaissut. Mutta nyt hänen täytyi koettaa ranskankielen taitoansa.
— Isä sanoo, että kreivi on matkustanut, sopersi hän hiljaa.
Vieras naurahti ivallisesti.
— Se on luultavasti minun tulkkini mr Bradford, jota te kunnioitatte sillä nimityksellä, alkoi hän taas. — Minä olen kuullut, että te olette olleet ystävällisiä hänelle ja että te olette panneet kokoon pienen pilanäytelmän täällä. Tulin juuri etsimään häntä, sillä minä olin kutsunut hänen depootille ottamaan vastaan minua. Äkkiä kuului kiljahdus ja Fanny vaipui sohvalle ehtimättä edes tulkita kreivin sanoja. Syntyi hirmuinen hälinä hänen virvoittamisestaan. Plummer ei tiennyt, mitä tehdä. Hän seisoi ja helisteli rahoja taskussaan, mutta sitten hän tuumi, että olisi kai sitä jotain sanottava, ja hän mylvi, ikäänkuin vieras olisi ollut kuuro.
— Joo, kreivi on varmasti ollut täällä, hän oli peijakkaan hauska mies ja me olemme pitäneet aika hauskaa, syöneet, juoneet ja käyneet vieraisilla. Voitte tavata hänen täällä noin kahdeksan päivän perästä, luulen. Olette varmaan hänen serkkunsa, koska teillä on yhtäläinen nimi.
Kreivi seisoi siinä ivallisesti hymyillen ja kuunteli kärsivällisesti mr Plummerin sanatulvaa, sekä odotti, että joku olisi tarjonnut hänelle tuolin.
— Minulla ei ole kunnia ymmärtää ainoatakaan sanaa puheestanne, sanoi hän ranskaksi — mutta minä luulen, että läsnäoloni häiritsee. — Hän silmäsi Fannyä, joka pyörtyneenä makasi sohvalla. — Otaksun, että tulkkini on karannut vieden mukanaan melkoisen rahasumman,money— lisäsi hän engelskaksi.
— Niin,money, sitä meillä on kyllä täällä lännessä, vastasi Plummer iloisesti kuullessaan mielisanansa. —Moneyse on joka maailmaa hallitsee.
Ranskalainen poistui kumartaen ja Plummer saattoi häntä ovelle.
— Pistäytykää katsomassa, kun aikaa on, sanoi hän.
— Mikäs merkillinen otus se oli, puheli Plummer palattuaan huoneeseen. Oliko sekin joku kreivi? Kuinka monta kreiviä me saamme tänne Minneapolikseen? Ei, kyllä se ensimmäinen sitten oli parempi.
Mrs Plummer kääntyi hurjistuneena mieheensä.
— Mitä sinä siinä seisot ja lörpöttelet, kun sinun pitäisi juosta hakemaan lääkäriä? Etkö näe, että Fanny on kuolemaisillaan?
Fanny kuuli sen ja nousi äkkiä ylös.
— Antakaa olla lääkärin hakematta! — huudahti hän ja syöksyi portaita ylös Charleksen huoneeseen. Hän sulki oven saadakseen olla yksin, heittäytyi sohvalle ja purskahti hillittömään itkuun. Jotakuinkin siitä toinnuttuaan, huomasi hän kirjeen, joka oli pistetty erään hänen pöydälle asettamansa ruusuvihon sisään. Se oli osoitettu hänelle ja kuului:
"Rakas Fanny!
"Kun tätä luet, on luultavasti jo kaikki huomattu, ja minun täytyy sinun silmissäsi olla petturi ja hylky. Mutta ennenkuin tuomitset, kuule, mitä minulla on sanottavaa." (Ja nyt seurasi pitkä selitys siitä, miten hän vastoin tahtoansa oli joutunut siihen asemaan, ja miten hän sitte oli pakoitettu aina pitemmälle, kunnes oli mahdotonta korjata erehdystä). "Nyt toivon että ymmärrät, mitä tarkoitin kysyessäni, pitäisitkö minusta sittenkin, vaikka minulla ei olisikaan kreivin arvoa linnoineen ja muine ihanuuksilleen, sekä pyytäessäni sinua kutsumaan minua Charlieksi. Älä luule minua miksikään tavalliseksi petturiksi. Olen arvossapidetyn, keskisäätyyn kuuluvan perheen jäsen Lontoosta. Olen ollut konttoristina siellä, ja kreivi Ducroix pyysi minua tulkikseen Amerikaan. Osaan nimittäin ranskankieltä. Luonnollisesti annan sinulle lupauksesi takaisin, koska nyt ehkä halveksit minua liian syvästi voidaksesi enää ajatella minua. Sano isällesi, ettei hänen tarvitse luulla minun pitävän niitä rahoja, jotka hän minulle ystävällisesti lainasi. Ne maksetaan rehellisesti niin pian, kun sen kykenen tekemään. Tarvitsin ne päästäkseni ajoissa pois tieltä. Minua vaivaa ajatus että olen kevytmielisyydelläni tuottanut häpeää ja surua teille kaikille, sillä vaikka aloinkin leikin piloillani, tartuin lopulta kuitenkin siihen ystävällisyyden ja vierasvaraisuuden verkkoon, jonka ympärilleni virititte. Olen aina säilyttävä teidät kiitollisessa muistossa. Ehkä voin joskus palkita hyvyytenne. Ala halveksi minua rakas Fanny!
Sinun katuvainenCharles Bradford."
Fanny rutisti luettuaan kirjeen käsissänsä. — Voi Charlie, Charlie, miksi teit tämän, huudahti hän. Ja hän heittäytyi taas itkien sohvalle.
— Kaikki naureskelivat nyt Plummerilaisille. Sanomalehti-urkkijat olivat olleet West-Hotellissa ja kyselleet asiaa todelliselta kreiviltä. Laajasanaisia selontekoja oli luettavana sanomalehdissä, ja ne, jotka eivät olleet mukana Plummerin kutsuissa, saivat nyt tilaisuuden kostaa. Ne, jotka olivat olleet juhlissa ja sitten käyneet vieraisilla Plummerilla sekä sitten kutsuneet "kreiviä" luokseen, olivat hyvin noloina, etenkin se gentlemanni, joka oli pitänyt ranskalaisen juhlapuheen. Mutta toiset riemuitsivat. Pienempi-osaiset olivat mielissään, kun miljoonamiehiä näin nolattiin. Plummer oli kironnut ja raivonnut. Hänen täytyi mukautua siihen, että hänen toverinsa alinomaa kyselivät, kuinka kreivi voi, ja oliko hän taas saanut jonkun uuden näytteen Ranskasta. Hänen hyvä tuulensa voitti kuitenkin lopulta vihan, ja hän ihaili kaikessa hiljaisuudessa Charles Bradfordia, joka oli ollut niin "peijakkaansmart." Pahimmin oli Fannyn laita. Hän häpesi näyttäytyä kadullakin. Hän kieltäytyi aivan jyrkästi lähtemästä tervehdyskäynnille todellisen kreivin luo, jota hän melkein vihasi. Niin sai Plummer vielä kerran ottaa "hätäankkurin" palvelukseensa mennessään vierailulle West-Hotelliin. Se oli äärettömän vastenmielistä, ja Plummer olisi mielellään maksanut aika summan, jos olisi sillä keinolla päässyt kaikesta, mutta se ei nyt auttanut. Juhlia ja huvimatkoja ei hän nyt voinut järjestää se olisi näyttänyt hassunkuriselta. Hän meni sentähden yksinkertaisesti tervehdyskäynnille vaimoineen, joka oli nyt pudonnut kreivillisestä korkeudestaan. Mutta kun he menivät West-Hotelliin ja lähettivät nimikorttinsa, saivat he sen vastauksen, että kreivi voi pahoin eikä ottanut vastaan. Tämähän oli ilmeinen loukkaus. Kotimatkalla sadatteli mr Plummer tuota kirottua ylimystä luuvaloisine säärineen, joka ei ollut kelvollinen antamaan kättäkään kunnialliselle yankeelle. Hän toivoi nyt päässeensä kaikista ranskalaisista kreiveistä… Mutta se Charlie, se oli sentään peijakkaan hauska mies, ja riivatun "smart" hän oli ollut.