IV.

Vyöhykkeestä vyöhykkeeseen.

Huone, johon ällistynyt Roobert sen jälkeen saapui, oli ehkä loistavammin, joskaan ei juuri niin kallisarvoisesi sisustettu, kuin hänen ennen näkemänsä Bordeaux-värisiä, nukkapäällystäisiä, mataloita divaaneja oli taiteellisesti näennäisessä epäjärjestyksessä huoneessa sammalenvärisellä itämaalaisella matolla. Mukavia lepotuoleja, taapäin nojaavia sohvia, ameriikkalaisia kiikkutuoleja, kaikkia oli vara valita. Huoneen toinen pää oli varustettu lasiseinällä ja näkyi olevan komeaan kasvihuoneeseen päin. Toisessa päässä oli paljon kaikellaisia vasta ilmestyneitä aikakauskirjoja ja sanomalehtiä kullatuissa pitimissään. Ripustimissa kahden puolen majolikakamiinia oli pitkä rivi piippuja, joita oli kaikista seuduista ja kaikilta kansakunnilta — englantilaisia kirsikkapuupiippuja, ranskalaisia ruusupuusta tehtyjä, saksalaisia porsliinipesäisiä, leikattuja merenvahasta valmistettuja, hyvänhajuisia seetripuisia piippuja, itämaisia nargileoja, turkkilaisia tchibuk-piippuja ja suuria kultapäisiä hookah'eja. Oikeaan ja vasempaan oli pieniä lippaita ulottuen kolminkertaisessa rivissä yli huoneen pitkin sen pituutta; norsunluuhun niiden kannessa oli merkitty eri tupakkalajien nimet. Niiden yläpuolella oli suurempia, kiilloitetuista tammesta tehtyjä laatikoita sikareineen ja paperosseineen.

"Koetelkaa tätä damaskolaista divania", sanoi huoneen isäntä heittäytyen kiikkutuoliin. "Se on sulttaanin kalustonhankkijalta. Turkkilaiset osaavat antaa arvoa mukavuuksille, voin sanoa. Olen innokas polttaja, herra Mc Intyre. Tauluista esimerkiksi en mitään ymmärrä, kuten kyllä pian näette. Mutta tupakasta saattaisin ehkä sanoa jotakin. Katsokaa näitä" — hän otti esille muutamia pitkiä, sirosti kierrettyjä, miedonvärisiä sikareja — "nämä ovat todella erinomaisia. Koettakaa niitä, tehkää hyvin."

Roobert sytytti tarjotun sikarin ja heittäytyi mukavasti taapäin nojalleen patjojen väliin, sinisten, balsaminhajuisten savupilvien läpi tarkastellen tuota tavatonta, tahraiseen viittaan puettua miestä, joka haasteli miljooneista, kuin joku toinen puhuu muutamista punnista. Kalvakkaine kasvoineen, surullisine, alakuloisine ilmeineen ja kumaroine olkapäineen näytti hän siltä, kuin hänen kultansa olisi häntä painanut. Oli kuin koko hänen olemuksessaan olisi ollut äänetön anteeksipyyntö, hiljainen iltarukous, joka sangen vähän sopi yhteen sen suunnattoman vallan kanssa, joka hänellä oli.

Roobertista oli koko tämä haaveellinen tapaus ollut erittäin mieltäkiinnittävä ja hauska. Hänen taiteilijaluontonsa leimahti eloisaksi siinä täydellisen loiston ja mukavuuden ilmakehässä ja hänessä vallitsi tyytyväisyyden ja suorastaan aistillisen mielihyvän tunne, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut.

"Saapiko olla kahvia tai reiniläistä viiniä tai tokay'ilaista tai jotakin väkevämpää", kysyi Raffles Haw ojentaen kätensä kohden esinettä, joka oli hyvin avatun pianon näköinen ja ulkoni seinästä. "Voin suositella tokay-viiniäni. Saan sitä Itävallan keisarin hankkijalta, vaikka uskallan sanoa saavani parasta lajia."

Hän painoi kahdesti yhteen tangettiin ja istui sitten hiljaa ja odottaen. Kuuluvasti paukahtaen lennähti kymmenen sekunnin kuluttua muuan vetoluukku auki ja pieni tarjotin, jolla oli kaksi pitkää venetialaista lasia, tuli näkyviin.

"Se tekee aito hyvin tehtävänsä", virkkoi Raffles Haw. "Se on aivan uusi keksintö, mikäli tiedän. Täällä näette erilaisten viinien ja muiden nimet painettuina tangetteihin. Painamalla tangettiin suljen sähkövirran, joka vaikuttaa, että hana kellarissa alapuolella avautuu niin pitkäksi ajaksi, kuin tarvitaan sen alla alituisesti seisovan lasin täyttämiseen. Lasi tietysti seisoo pyörivällä levyllä, niin että aina on yksi paikalla. Lasit kulkevat sitten ylös ilmatorvea myöten, joka joutuu liikkeeseen viinin aiheuttaman lisääntyneen painon vaikutuksesta. Se on pieni oivallinen ajatus. Mutta pelkään rasittavani teitä kaikellaisilla pikku keksinnöilläni. Minun oikkujani on kehittää koneisto huippuunsa."

"Päinvastoin minä ihmettelen ja ihailen", sanoi Roobert lämpimästi. "On kuin äkkiä olisin joutunut meidän vanhasta proosallisesta Englannistamme johonkin loihduttuun palatsiin, neron hengetärten kotiin. En olisi koskaan voinut uskoa, että maassamme löytyisi sellaista keinojen tarkoituksiin sovelluttamista, niin täydellistä valtaa kaikkien yksityiskohtain yli, että se voisi auttaa poistamaan elämältä joitakuita sen pieniä vaivaloisuuksia."

"Minulla on vielä jotakin teille näytettävää", huomautti Raffles Haw, "mutta viivähtäkäämme täällä hetkinen, sillä tahtoisin sanoa teille jotakin. Mitä pidätte sikarista?"

"Erinomainen."

"Se kierrettiin Louisiassa orjuuden ajoilla. Nyt ei koskaan saada sellaisia. Mies, jolla niitä oli, ei tuntenut niiden arvoa. Hän möi ne muutamasta shillingistä kappaleen. Nyt pyydän, että tahtoisitte tehdä minulle palveluksen, herra Mc Intyre."

"Suurimmalla mielihyvällä."

"Te näette nyt kutakuinkin, miten minun laitani on. Olen kokonaan outo täällä. Varakkaitten säätyluokkien kanssa minulla ei ole paljon yhteistä. En ole vähääkään seuramies. En tunne lainkaan yhteiskunnallista kunnianhimoa. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti."

"Toiselta puolelta on kokemukseni maailmasta ollut se, että on perin vaikeata päästä ystäväksi köyhemmän ihmisen kanssa — tarkoitan sellaisen kanssa, joka haluaa jollakin tavalla lisätä tulojansa. Sellainen ajattelee enin rikkauttani ja vähin minua itseäni. Olen koettanut sitä, ymmärrättekö, ja tiedän sen." Hän vaikeni ja antoi sormiensa lipua pitkin harvaa partaansa.

Roobert Mc Intyre nyökkäsi osoittaaksensa ymmärtävänsä hänen tilansa.

"Nyt te tajuatte", hän jatkoi, "että kun minun luontoni pitää minua etäällä rikkaista ja epäluuloisuuteni niistä, jotka eivät ole rikkaita, niin tulee asemani kovin yksinäiseksi. Ei silti, että olisin huolissani erillisen elämän vuoksi, siihen olen tottunut. Mutta se rajoittaa toimintapiiriäni. Minulta aivan puuttuu luotettavia keinoja voidakseni tietää, milloin ja missä voisin olla hyödyksi. Olen jo tänään ilokseni kohdannut erään miehen, tämän pitäjän papin joka tuntuu olevan läpeensä omaavoittoa pyytämätön ja luotettava. Hän on tuleva yhdeksi yhdistysniveleeksi minun ja ulkomaailman välillä. Nyt kysyn teiltä, tahtoisitteko te tulla toiseksi?"

"Suurimmalla mielihyvällä", virkkoi Roobert innoissaan.

Ehdotus täytti hänen sydämmensä ilolla, sillä se tuntui tavallansa saattavan hänet julkiseen yhteyteen tuon paratiisinmoisen talon kanssa. Mr Haw ei olisi voinut pyytää mitään, joka olisi enemmän ollut hänestä mieluista.

"Olin niin onnellinen keskustelusta teidän kanssanne havaitessani, kuinka korkealla te olette siinä suhteessa ja kuinka täydellisesti omaa etua pyytämätön te olette. Havaitsitte kenties kuinka lyhytsanainen ja melkein epäystävällinen teitä kohtaan alussa olin. Minulla on ollut syytä pelätä ja epäillä kaikkia tilapäisiä tuttavuuksia. Liian usein on käynyt seivästi ilmi, että ne ovat olleet jo ennakolta huolellisesti suunniteltuja toisessa tai toisessa halvassa tarkoituksessa. Suuri Jumala, millaisia historioita voisin kertoa teille! Erästä naista ajoi härkä — panin henkeni vaaraan pelastaakseni hänet ja sain sitten tietää, että kaikki oli äidin toimeenpanema näytelmä halusta tulla tutuksi vaikuttavalla tavalla, ja että härkä oli vuokrattu tunniksi. Mutta en tahdo järkyttää teidän uskoanne ihmisluontoon. Minä puolestani olen saanut joitakuita kovia kolauksia. Ehkä katson liian epäluuloisin silmin kaikkea, mikä tulee lähelleni. Sitä tarpeellisempaa on, että saan jonkun neuvonantajan, johon voin luottaa."

"Jos vain tahdotte sanoa minulle, missä minun ajatukseni saattaisi olla teille hyödyksi, niin tuntisin itseni onnelliseksi", sanoi Roobert. "Sukuni on kotoisin Birminghamista, mutta tunnen kuitenkin useimmat ihmiset täällä, ja tiedän miten heidän laitansa on."

"Juuri sitä tarvitsenkin tietää. Rahat voivat olla suureksi hyödyksi, mutta ne saattavat myös paljon vahingoittaa. Minä tulen kysymään teiltä neuvoa, jos muuten epäilen. Se on totta, yhden kysymyksen tahdon tehdä teille yksin tein. Voitteko sanoa, kuka on nuori nainen, jolla on hyvin tumma tukka, harmaat silmät ja hienosti muodostuneet kasvot? Hän oli sinisessä, astrakaninahkaisella kauluksella ja hihansuilla varustetussa puvussa."

Roobert hymyili sydämmessään.

"Sen puvun tunnen varsin hyvin", hän sanoi. "Te olette kuvailleet sisareni Lauran."

"Teidän sisarenne! Todellako? Niinpä niin, teissä on jotakin yhtäläisyyttä, nyt kun olen saanut silmäni auki sitä huomaamaan. Näin hänet eräänä päivänä ja ihmettelin, kuka hän olisi. Hän asuu varmaan teidän kanssanne?"

"Aivan oikein, isäni, hän ja minä asumme yhdessä Elmdenessä."

"Siellä toivon saada tehdä tuttavuutta heidän kanssaan. Te olette lopettaneet sikarinne. Ottakaa uusi tai koettakaa piippua. Minulla on täällä useimmat tupakkalajit. Lippaat täytetään joka maanantaina ja lauvantaina lähetetään, mitä silloin on jälellä, vanhuksille köyhäintaloon; sillä tavalla onnistun aina pitämään tuoretta tavaraa. Hyvä, jollette halua nauttia enää mitään, niin ehkä tahtoisitte nähdä parisen kohtaa. Tällä sivulla on varushuone ja sen toisella puolella kirjasto. Kirjakokoelmani on rajoitettu; minulla on nahdisti satatuhatta nidosta. Mutta joukossa on harvinaisia teoksia. Minulla on länsigöötiläinen raamattu viidenneltä vuosisadalta, jonka melkein uskon ainoaksi laatuaan.

"Sitten on eräs Biblia Pauperum vuodelta 1430, eräs mulperipuun lehdille kirjoitettu käsikirjoitus ensimäiseen Mooseksen kirjaan luultavasti toiselta vuosisadalta, 'Tristan ja Isolde' kahdeksannelta vuosisadalta ja parisataa vanhaa goottilaista munkkikäsikirjoitusta, joiden joukossa sangen kauniita kappaleita Schöfferiltä ja Fustilta. Niitä voitte huviksenne katsella jonakin sateisena päivänä, kun teillä ei ole parempaa tekemistä. Mutta minä olen keksinyt jotakin, joka on yhteydessä tämän tupakkahuoneen kanssa, ja joka ehkä huvittaisi teitä. Sytyttäkää nyt uusi sikari ja tulkaa sitten istumaan viereeni tälle chaiselonguelle huoneen perälle".

Kysymyksessä oleva sohva oli komerossa, jota kolmelta sivulta ja yläpuolelta ympäröi täysin kirkas, läpinäkyvä kristalli. Heidän istuttuaan vetäisi talon herra eräästä nuorasta, jolloin kristalliluukku putosi alas heidän taakseen, niin että he joka puolelta joutuivat sulkeuksiin suureen kaappiin, jonka seinät olivat puhdasta ja niin hienoksi hiottua lasia, että sen olemassaolon hyvin helposti saattoi unohtaa.

Joukko kullatuita, kristallikädensijoilla varustettuja nuoria riippui alas pieneen huoneeseen näyttäen olevan yhteydessä ulkopuolella olevan pitkän, loistavan aition kanssa.

"No, missä nyt haluaisitte poltella sikarianne", sanoi Raffles Haw vakavat silmänsä loistaen. "Matkustammeko Intiaan vai Egyptiin vai Kiinaan tai minne haluatte?"

"Etelä-Amerikkaan", sanoi Roobert.

Tuntui jokin räpsähtävän, sorisevan ja liikkuvan. Nuori taiteilija katseli hämmästyksissään ympärilleen. Minne hän katsoikaan, joka puolella oli sanajalkoja, korkeita kuin puut, ja palmuja pitkine, riippuvine köynnöskasvineen, ja joukottain säteileviä orkideeoja. Tupakkahuone, talo, Englanti, kaikki oli kadonnut ja hän istui divaanilla Amazon-joen aarniometsän sydämessä.

Se ei ollut näköhäiriö eikä silmänkääntäjätemppu. Hän saattoi nähdä kuuman höyryn kohoovan troopillisesta pikkumetsästä, raskaat pisarat, jotka putoilivat suunnattomista viheriäisistä lehdistä, vieläpä juomut ja lustot karkeassa kuoressa, joka takeltui runkoihin. Juuri hänen sitä kaikkea katsellessaan kiertäysi viheriä, täplikäs käärme äänettömästi hänen päänsä yläpuolella olevan oksan ympäri ja loistavasulkainen papukaija lennähti äkisti lehdikon läpi kadoten puiden runkojen joukkoon. Roobert katseli hämmästyksestä mykkänä ja kääntyi vidoin isäntänsä puoleen uteliain ja samalla rahtusen pelokkain kasvoin.

"Ihmiset ovat olleet kummissaan vähemmänkin vuoksi, eikö totta", huudahti Raffles Haw sydämmellisesti nauraen. "Oletteko saaneet kylliksi Amazonjoesta? Mitä sanotte pienestä lepohetkestä Egyptissä?"

Taasen sorina, nopea vilahdus jostakin ohijäävästä esineestä, ja silmänräpäyksessä levisi heidän ympärillään suunnaton erämaa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Etualalla yleni ilmaan ylähälle ryhmä palmuja, joukko ryhmyisiä, kaktuksentapaisia kasveja juurillaan. Toisella puolella kohosi korkea, epätasainen, harmaa muistopatsas, joka jalustalta oli hakattu jättiläiskuoriaisen muotoiseksi. Joukko sisiliskoja leikitteli vanhan, hakatun kiven pinnalla. Takana levisi keltainen hieta siintävään etäisyyteen, jossa utuinen kangastus näyttäysihe näköpiirin rajalla.

"Herra Haw, en käsitä tätä!"

Roobert tarttui kiinni sohvan selustimeen ja tuijotti hölmistyneenä ympärilleen.

"Vaikutus on todella hämmästyttävä, eikö totta? Tämä egyptiläinen erämaa on minun lempipaikkani tahtoessani poltella hiljaisesti mietiskellen. On omituista, että tupakka on tullut eloisasta, käytännöllisestä lännestä. Se tuntuisi paremmin sopivan toimettomalle, uneliaalle idälle. Mutta ehkä vaihtelun vuoksi pitäisitte pikku pistäymisestä Kiinaan?"

"Ei tänään", vastasi Roobert vieden käden otsalleen. "Tunnen itseni vähän sekanaiseksi kaikista näistä ihmeistä, luulenpa todella niiden käyneen hermolleni. Sitäpaitsi on aika minun palata proosalliseen Elmdeneeni, jos vain voin löytää tien ulos tästä erämaasta, johon olette minut siirtäneet. Mutta tahtoisitteko rauhoittaa mieltäni, herra Haw, selittämällä miten tämä kaikki on mahdollista?"

"Se on pelkkää leikittelyä, monimutkaisesti laitettua leikkiä, ei mitään muuta. Sallikaa selittääni. Minulla on pitkä jono hyvin suuria kasvihuoneita, jotka alkavat toisesta päästä tupakkahuonetta. Eri kasvihuoneet ovat eri tavalla lämpimiä ja kosteita, niin että niissä tarkoilleen saadaan aikaan Egyptin, Kiinan tai muiden maiden ilmasto. Näettekös, meidän kristallikaappimme on raitiovaunu, joka kulkee pitkin terässylinteriä mitä pienimmällä hankauksella. Vetämällä toisesta tai toisesta nuorasta määrään, kuinka kauas on mentävä, ja liike tapahtuu, kuten olette nähneet, hämmästyttävällä vauhdilla. Vaikutus kasvihuoneissani tulee täydellisemmäksi sen kautta, että katon alati salaa pilvi, joka todella on ihmeteltävästi maalattu ja että sinne on viety lintuja ja muita eläimiä, jotka tuntuvat viihtyvän teennäisessä lämmössä yhtä hyvin kuin luonnollisessa".

"Se selittää kuvan Etelä-Amerikasta, mutta ei egyptiläistä".

"Ei, se on todella sangen kekseliäästi laitettu. Sain taitavimman miehen Ranskasta, tai ainakin sen joka parhaiten käsittää, miten saadaan aikaan suuria vaikutuksia, maalaamaan tuonne tuon ympyränmuotoisen taustan. Te ymmärrätte, palmut, kaktukset, obeliski j.n.e. ovat täysin todellisia, ja samoin on hiekka noin viidenkymmenen sylen mitalta, ja lyönpä vetoa terävänäköisimmän miehen kanssa koko Englannissa, että hän ei osaa sanoa, mistä petos alkaa. Se on tavallinen pyörömaalaustapa, jonka vaikutus useinkin varsin huonosti onnistuu, mutta tämä on tehty mitä täydellisimmästi. Oliko jotakin muuta?"

"Kristallikaappi? Mihin se on tarkoitettu?"

"Suojaamaan vieraitani lämmön vaihdosten vaikutuksilta. Tekisinpä heille huonon palveluksen, jos veisin heidät takaisin tupakkahuoneeseen läpihiestyneinä ja vilustuttaisin heidät ankarasti. Kristallikaappi myös on pidettävä jonkun verran lämpimänä, muuten höyry hiostaisi lasin ja pilaisi näköalan. Mutta pitääkö teidän tosiaankin mennä? No, sitten ollaan jälleen tupakkahuoneessa. Toivon, ettei käyntinne läheskään ole ainoa ja viimeinen. Jos saan luvan käydä Elmdenessä, on se minusta hupaista. Tätä tietä, museon kautta".

Kun Roobert Mc Intyre tuli ulos suuren talon balsamisesta, hyvänhajuisesta ilmasta englantilaisen talvi-illan tuimaan, kylmään, purevaan säähän, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut poissa pitkällä matkalla vieraissa maissa.

Aikaa mitataan paraiten aistimuksilla, ja niin eloisat ja uudet olivat hänen havaintonsa olleet, että hänestä tuntui, kun olisi monta viikkoa kulunut keskustelusta nokisen, oudon miehen kera tiellä. Hän kulki eteenpäin aivan pyörällä päästään koko sielu huumauksissa ajatellen omituisen tuntemattoman rajattomia rikkauksia ja määrittelemätöntä valtaa.

Pieneltä, rämältä ja matalalta tuntui hänestä Elmdene, kun hän lähestyi sitä, ja hän astui sen kynnyksen yli täynnä rauhatonta tyytymättömyyttä itseensä ja ympäristöönsä.

Lauran pyyntö.

Samana iltana illallisen jälkeen kertoi Roobert Mc Intyre isälleen ja sisarelleen kaikesta, mitä oli nähnyt. Se täytti niin hänen mielensä, että hänestä tuntui kevennykseltä saada kertoa siitä muille.

Niin, hän pikemmin itsensä tähden kuin muiden kuvaili eloisasti kaikki ihmeet, mitä oli nähnyt: tuon rikkauksien yltäkylläisyyden, nuo kuninkaalliset aarrekamarit jalokivineen, kultineen, marmorineen, erinomaiset keksinnöt, tuhlaavaisuuden ja joka kohdassa ilmenevän täydellisen rahojen halveksimisen. Kokonaisen tunnin hän hehkuvin sanoin kertoili näkemistänsä ihmeistä, ja lopetti jokseenkin ylpeästi mainiten Raffles Haw'in hänelle tekemän pyynnön ja täydellisen luottamuksen, jota hän osoitti häntä kohtaan.

Hänen sanoillaan oli sangen erilainen vaikutus, kumpaankin kuulijaan. Vanha Mc Intyre nojasi taapäin tuolissaan katkera hymy huulillaan, kapeat kasvot vääntyneinä tuhansiin poimuihin ja silmät loistaen kateutta ja ahneutta. Hänen laiha, keltainen kätensä lepäsi pöydällä niin lujasti nyrkkiin puristettuna, että rystöt hohtivat valkoisina lampunvalossa.

Laura taas oli kumarruksissa eteenpäin, huulet avoimina imien veljen jokaisen sanan, hehkuva puna poskillaan. Milloin toiseen, milloin toiseen katsoessaan tuntui Roobertista, ettei hän koskaan ollut nähnyt isäänsä niin ilkeänä eikä sisartansa niin kauniina.

"Kuka sitten on tuo ihminen", kysyi ukko pitemmän vaitiolon jälkeen. "Toivon vaan, että hän on saanut sen kaiken kunniallisella tavalla. Viisi miljoonaa jalokivissä, sanot. Jumala varjelkoon! Ja valmis lahjoittamaan pois niitä, mutta arkailee antaa almuja. Sano sinä hänelle, Roobert, että sinä tiedät tapauksen, jossa on varsin arvokasta ottaa vastaan almu".

"Mutta, hyvät ihmiset, kuka voi hän olla, Roobert", huudahti Laura. "Haw ei saata olla hänen oikea nimensä. Hänen täytyy olla valepukuinen prinssi tai ehkä joku maanpaossa oleva kuningas. Oi miten halusta tahtoisin nähdä nuo timantit ja smaragdit. Minä luulen aina, että smaragdit pukevat tummia henkilöitä paraiten. Sinun pitää kertoa uudestaan kaikki siitä museosta".

"Minä luulen hänen olevan sen, mikä hän sanoi olevansa", vastasi veli. "Hänen käytöksensä on tyyntä ja korutonta kuin tavallisen keskisäätyisen englantilaisen. Ei siinä ollut mitään erikoista pintakiiltoa, mikäli minä saatoin havaita. Hän tiesi vähän yhtä ja toista kirjoista ja tauluista, juuri tarpeeksi ymmärtääkseen niiden arvon, mutta ei enempää. Ei, minä ajattelen, että hän on saman säätyinen mies kuin me, mutta on tavalla tai toisella saanut periä suunnattoman omaisuuden. On tietysti vaikea sanoani mitään, mutta kuitenkin uskoisin, että sitä, mitä tänään olen nähnyt — rakennukset, maalaukset, jalokivet, kirjat j.n.e. — olisi mahdoton saada alle kahdenkymmenen miljoonan, ja olenpa varma, että arvioni on liian pieni".

"Olen tuntenut ainoastaan yhden Haw'in" sanoi vanha Mc Intyre rummuttaen pöytää, "hän oli esimies patruunahylsytehtaassani. Mutta hän oli vanhahko, naimaton mies. Hyvä on, minä toivon, että hän on saanut ne kunniallisella tavalla. Toivon, että rahat ovat puhtaita".

"Ja ajattele, ajattele, hän tulee tänne meidän luo", huudahti Laura ja taputti käsiään. "Oi, milloin luulet hänen tulevan, Roobert? Anna kaikin mokomin minun tietää se ennakolta. Luuletko hänen tulevan huomenna?"

"Sitä en todellakaan tiedä".

"Oh, miten hauska on saada nähdä häntä. En tiedä, milloin olisin ollut niin huvitettu".

"Katso, täällä on sinulle kirje", huomautti Roobert. "Ja Hectorilta lisäksi, sen näen ulkomaalaisesta postimerkistä. Miten voi hän?"

"Oh, se tuli nyt juuri. En ole vielä avannut sitä. Sanoakseni totuuden olen niin ollut kiihtynyt sinun puheisiisi, että olen kokonaan unhoittanut sen. Vanha Hector-raukka! Se on Madeirasta". Hän silmäsi mitä nopeimmin nuoren merimiehen rohkealla koulupojankäsialalla huolimattomasti kirjoittamat neljä sivua. "Hän voi hyvin", virkkoi hän. "Heillä oli myrskyistä matkalla sinne, mutta, mutta nyt voi hän hyvin. Hän luulee, että he palaavat maaliskuussa. Mutta ajattelen juuri, tuleeko sinun uusi ystäväsi huomenna — tuo lumotun linnan ritari".

"Tuskinpa niin pian luullakseni".

"Haluaisikohan hän sijoittaa vähän rahoja", puhui isä. "Älä unohda Roobert sanoa hänelle, kuinka hyvät liikesuhteet nyt vallitsevat aseiden kaupassa. Kokemuksellani ja muutaman tuhannen punnan pääomalla voisin hankkia hänelle kolmekymmentä prosenttia yhtä helposti kuin pankki. Kun kaikki ympäri käy, täytyy hänen kuitenkin asettaa rahojansa johonkin yritykseen. Eihän hän saata haudata niitä kaikkia kirjoihin ja jalokiviin. Olen varma siitä, että voisin hankkia hänelle parhaan koron."

"On ehkä kauvan siihen, kun hän tulee tänne, isä", sanoi Roobert kylmästi, "ja kun hän tulee, luulen, etten saata käyttää hänen ystävyyttään keinona sinun harrastustesi edistämiseksi".

"Me olemme hänen vertaisiaan, isä", huudahti Laura kiivaasti. "Aijotko tehdä meidät hänen edessään kerjäläisten kaltaisiksi. Hän luulisi, että me suosimme häntä ainoastaan hänen rahojensa tähden. Minua ihmetyttää, että voit ajatellakaan sellaista".

"Jos minä en olisi ajatellut sellaista, niin ihmettelen, mistä neiti olisi saanut kasvatuksensa", matki vanhus suuttuneesti; ja Roobert hiipi hiljaisesti ylös huoneeseensa, jonne hän maalauksiensa keskelle yhä kuuli karkean ja heleän äänen, toisten alhaalla jatkaessa alituista perherutinaansa.

Yhä nurjemmalta tuntui hänestä ympäristö, yhä arvokkaammalta se lepo, joka rahalla oli saatavissa.

Aamiainen oli tuskin syöty seuraavana aamuna eikä Roobert ollut vielä lähtenyt työhönsä, kun heikko koputus kuului ovelta, ja siellä seisoi Raffles Haw matolla ulkopuolella. Roobert meni ulos ja toivotti hänet sangen ystävällisesti tervetulleeksi.

"Pyydän anteeksi, että tulen näin varahin", sanoi hän, "mutta kävelen usein hiukan aamiaisen perästä". Hänessä ei nyt ollut merkkejä työstään, vaan hän oli pulska ja hieno mustassa puvussaan ja tukka oli huolellisesti harjattu.

"Te puhuitte eilen työstänne. Ehkä te, vaikka onkin aikaista, sallisitte minun nähdä atelierianne?"

"Varsin mielelläni, tehkää niin hyvin, herra Haw", huudahti Roobert aivan haltioissaan sellaisesta huomiosta moisen anteliaan taiteensuosijan puolelta. "Olen enemmän kuin onnellinen saadessani näyttää teille niitä vähäpätöisiä töitä, joita valmistelen, vaikkakin olen melkein arka ajatellessani, miten perehtynyt te olette suuriin mestareihin. Sallikaa minun esitellä: isäni ja sisareni Laura".

Vanha Mc Intyre kumarsi syvään ja hieroi käsiään, mutta nuori neiti huudahti hämmästyksissään ja tuijotti avosuin miljoonamieheen. Haw meni ja puristi tyynesti hänen kättään.

"Minä ajattelin, että se olitte te", sanoi hän. "Olen jo tavannut sisarenne, herra Mc Intyre, ensi päivänä, tänne tultuani. Me etsimme suojaa lumimyrskyltä eräässä vajassa ja kulutimme aikaa pienellä, hupaisella keskustelulla!

"En vähääkään aavistanut puhuvani herraskartanon omistajan kera", sanoiLaura hiukan hämillään. "Niin hauskaa on tämä kaikki!"

"Usein ajattelin, kuka lienee puhetoverini ollut, mutta vasta eilen sain sen tietää. Miten kodikkaasti te asutte täällä. Täällä on varmaankin erinomaisen kaunista kesällä. Jollei olisi tuota kukkulaa tuolla, voisi nähdä minun ikkunoistani suoraan tänne".

"Niin ja silloin voisimme me nähdä kaikki teidän kauniit istutuksenne", sanoi Laura, joka seisoi hänen vieressään ikkunassa. "Viimeksi eilen minä toivoin, että kukkula olisi poissa".

"Todellako? Suurimmalla mielihyvällä siirrätän sen pois, jos te niin haluatte".

"Varjele", huudahti Laura. "Mihin sen sitten asettaisitte?"

"Oh, senhän voisi viedä rautateitse mihin tahansa, Siinä ei olisi suuriakaan hommia. Muutama tuhat miestä soveliain konein ja pari kukkulan luo johdettua kiskojonoa, ja se olisi poissa parissa kuukaudessa".

"Entä pappi-polon talo?" kysäsi Laura nauraen.

"Oi, siitä ei olisi suurta vaaraa. Me voisimme hankkia hänelle toisen, ehkä paljon mukavamman kuin tämä. Veljenne voi sanoa teille, että olen oikea asiantuntija, kun on kysymyksessä talon rakentaminen. Mutta, vakavasti puhuen, jos se teidän mielestänne olisi parannus, katson, mitä voidaan tehdä".

"Ei millään muotoa, herra Haw. Mitä kylässä minusta sanottaisiin, jos kehoittaisin sellaiseen tekoon. Kukkulahan on ainoa, joka antaa Tamfieldille rahtusen omituisuutta. Olisi suurinta itsekkyyttä uhrata se Elmdenen näköalan parantamiseksi".

"Tämä on oikea pieni soppelo, herra Haw", puuttui haasteluun vanha Mc Intyre. Luulen että pian olette tukehtua täällä tullessanne suuresta palatsistanne, josta poikani on kertonut niin paljon ihmeellistä. Mutta meillä ei ole ollut näin aina, herra Haw. Niin vähäpätöinen kuin nyt olenkin, oli kuitenkin aika, jolloin voin kirjoittaa yhtä monta numeroa shekkiin, kuin kuka muu asetehtailija tahansa Birminghamissa. Se oli —".

"Rakas vanha tyytymätön isä", huudahti Laura, kietoen hyväillen kätensä hänen ympärilleen. Vanhus päästi pienen kimakan kirkaisun ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta, mutta hän koetti salata sen tehdyllä yskällä.

"Menemmekö portaita ylös", sanoi Roobert nopeasti, innokkaasti koettaen johtaa vieraan huomiota pois kotikohtauksesta. "Huoneeni on oikea atelieri, sillä se on heti kattotuolien alla. Minä näytän tietä, jos tahdotte tehdä niin hyvin ja seurata".

Jättäen Lauran ja Mc Intyren menivät he peräkkäin ylös työhuoneeseen.

Mr Haw seisoi kauvan "Magna chartan allekirjoittamisen" ja "Thomas Becket’in murhan" edessä, siristäen silmiään ja hermostuneesti hypistellen partaansa, Roobertin seisoessa vieressä levottomana odottaen.

"Ja mitä maksavat nämä kaksi?" Raffles Haw vihdoin kysyi.

"Määräsin niille sata puntaa kummallekin, kun lähetin ne Lontooseen".

"Silloin on parasta, mitä voin toivoa teille, että se päivä tulisi, jolloin ilolla maksaisitte kymmenkertaisesti sen summan saadaksenne ne takaisin jälleen. Olen vakuutettu, että teillä on suuria mahdollisuuksia ja näen että ryhmityksessä ja suunnittelun rohkeudessa jo olette ehtineet pitkälle. Mutta teidän piirustuksenne on, anteeksi, että sanon, hiukan kovaa, ja teidän värityksenne ehkä liian ohutta. Nyt teen sopimuksen teidän kanssanne, herra Mc Intyre, jos suostutte siihen. Tiedän, että rahat eivät teitä viehätä, mutta, kuten ensi kohtauksessamme sanoitte, täytyy kuitenkin elää. Ostan nämä kaksi taulua teiltä ehdolla, että milloin tahansa voitte saada ne takaisin maksamalla saman summan".

"Te olette liiaksi hyvä". Roobert ei tiennyt oikein ollako ihastunut saadessaan taulunsa myödyiksi, vaiko mielipahoillansa ostajan kummallisesta arvostelusta.

"Saanko kirjoittaa shekin samalla", sanoi Raffles Haw. "Täällä on kynä ja mustetta. Lähetän pari palvelijaa noutamaan ne iltapäivällä. Säilytän ne teille. Kun kerran tulette kuuluisaksi, ovat ne arvokkaita näytteitä teidän aikaisemmasta työstänne".

"Tunnen itseni sangen kiitolliseksi, herra Haw", sanoi nuori taiteilija pannessaan pankkiosoitteen lompakkoonsa.

Hän vilkasi siihen kääntäessään sitä kokoon, toivoen heikosti, että tuo siekailematon mies ehkä olisi arvioinnut taulut korkeammin kuin hän oli sanonut. Mutta numerot olivat oikein. Roobert alkoi hämärästi käsittää, että rahojen halveksimisesta oli niin haittaa kuin etuakin, jonka käsityksen hän muuten oli antanut itsestään vain joillakuilla tilapäisillä sanoilla, ja nekin olivat johtuneet pikemmin isän ajatustavan vastustamisesta kuin hänen omasta todellisesta vakaumuksestaan.

"Toivon, neiti Mc Intyre", sanoi Raffles Haw, kun taas olivat tulleet jokapäiväiseen huoneeseen, "että kunnioitatte minua tulemalla katsomaan kokoilemiani pieniä eriskummallisuuksia. Teidän veljenne varmaankin saattaa teitä. Tai ehkä vanha herra Me Intyre haluaisi tulla mukaan".

"Minua suuresti ihastuttaa saada tulla sinne, herra Haw", sanoi Laura, hymyillen suloisimmasti, "vaikka suurin osa ajastani nykyään menee huolehtiessani köyhiä, jotka kärsivät kylmyyttä". Roobert kohotti kulmakarvojansa, sillä ensi kertaa hän kuuli puhuttavan sisarensa armeliaisuustoiminnasta, mutta mr Raffles Haw nyökäytti päätään hyväksyvästi.

"Roobert kertoi teidän ihmeellisistä kasvihuoneistanne. Todella toivoisin voivani muuttaa sinne koko seurakunnan, että he saisivat oikein lämmitellä".

"Mikään ei olisi helpompaa, mutta pelkään, että heille tuntuisi liian vaikealta tultuaan ulos sieltä takaisin. Minulla on eräs rakennus, joka juuri nyt on valmistunut. Veljenne ei ole sitä vielä nähnyt, mutta luulen, että se on paras kaikista. Se kuvaa intialaista suistomaata ja on tarpeeksi kuuma".

"Kuinka minä ikävöin nähdä sitä", huudahti Laura ja löi käsiään yhteen. "Koko ikäni olen aina uneksinut saada nähdä Intian. Olen lukenut siitä niin paljon, temppeleistä, metsistä, suurista virroista ja tiikereistä. Te tuskin uskotte, mutta minä en ole koskaan nähnyt tiikeriä muuten kuin maalauksessa".

"Se voidaan helposti auttaa", sanoi Raffles Haw rauhallisella tavallaan. "Huvittaisiko teitä nähdä tiikeri?"

"Oh, hirmuisesti".

"Minä lähetän tänne yhden. Sallikaa minun katsoa, kello on nyt kaksitoista. Voin sähköittää Liverpooliin kello yksi. Siellä on mies, joka myö villieläimiä. Luulisin sen voivan olla täällä huomisaamuna varhain. No hyvä, toivon saavani nähdä teidät kaikki ennen pitkää. Olen viipynyt melkein liian kauvan, sillä olen säntillinen mies ja olen aina määrätyt tunnit laboratoriossa".

Hän kätteli jokaista ystävällisesti hyvästiksi ja virittäen piippunsa kynnyksellä, lähti menemään.

"No, mitä pidätte hänestä", kysyi Roobert heidän katsellessaan menijää.

"Yhtä hyvin voisi uskoa sellaisen rahamäärän lapselle kun hänelle", huudahti ukko. "Voin oikein pahoin kuullessani hänen puhuvan kukkulan muuttamisesta, tiikerien ostamisesta ja moisista hullutuksista, kun on olemassa kunniallisia ihmisiä ilman tointa ja suuria yrityksiä, jotka odottamalla odottavat hiukan pääomaa. Se on epäkristillistä — se on minun ajatukseni".

"Minusta hän on ihastuttava, Roobert", sanoi Laura. "Muista, että sinä olet luvannut ottaa meidät mukaasi herraskartanoon. Ja näyttää todellakin siltä, kuin hän toivoisi meidän tulevan pian. Etkö usko meidän voivan mennä iltapäivällä".

"Se tuskin käy päinsä, Laura. Jätä asia minun haltuuni, minä pidän huolta kaikesta. Ja nyt minun täytyy tehdä työtä, sillä päivää on niin lyhyeltä näinä talvikuukausina".

Kun Roobert Mc Intyre sinä iltana oli mennyt levolle ja oli nukkumaisillaan, tunsi hän käden koskevan olkapäähänsä, ja kun hän nousi ylös, näki hän sisarensa verhottuna johonkin valkoiseen poimupukuun, saali olkapäiden yli heitettynä seisovan vieressään kuun valossa.

"Rakas Roobert", kuiskasi hän kumartuen hänen puoleensa, "oli eräs asia, jota aijon sinulta pyytää, mutta isä oli aina tiellä! Tahdothan tehdä minulle mieliksi Roobert, eikö totta?"

"Luonnollisesti, Laura. Mistä on kysymys?"

"Minua suututtaa, jos joku puhuu minusta tai minun asioistani. Jos Raffles Haw sanoo minulle jotakin minusta tai kysyy jotakin, niin ole hyvä äläkä mainitse mitään Hectorista. Ethän tee sitä, Roobert, eikö totta, pikku siskosi tähden".

"En, jollet sitä halua".

"Oi miten sinä olet hyvä, rakas veli!"

Ja hän kumartui ja suuteli häntä hellästi.

Oli harvinaista, että Laura osoitti jotakin liikutusta, ja veli mietti sitä unisena, kuten hän oli, kunnes taas uupui keskeytettyyn uneensa.

Harvinainen vieras.

Mc Intyren perheen jäsenet istuivat aamiaispöydässä aamulla Raffles Haw'in ensimäisen käynnin jälkeen, kun heitä hämmästytti kylätieltä kuuluva moniääninen melu.

Lähemmäksi tuli hälinä, ja äkisti kavahti kaksi hevosta näkyviin puutarhan aidan taa korskuen ja polkien korvat takaluimussa ja silmät yhäti viistoillen johonkin hirmuiseen, joka oli niiden takana. Kaksi miestä laahusti huutaen ja pidätellen ohjaksissa ja kolmas syöksyi ylös koukeroista puutarhatietä. Ennenkuin Mc Intyret ennättivät käsittää aseman, tölmäsi palvelustyttö Mary huoneeseen kauhu pyöreillä, pisamaisilla kasvoillaan. "Neiti", kirkui hän, "teidän tiikerinne on tullut".

"Suuri Jumala", huudahti Roobert syösten ovelle puolillaan oleva teekuppi kädessä. "Tämä menee liian pitkälle. Täällä on meillä iso, hyppivä tiikeri kärryillä rautahäkissä ja koko kylän väestö avosuin perässä".

"Ihan täysi hullu", huusi vanha Mc Intyre. Näinhän sen hänen silmistään. Nyt on hän maksanut niin paljon tuon pedon vuoksi, että minä olisin sillä hyvin autettu jaloilleni jälleen. Onko kuultu mitään hullumpaa? Sano ajajalle, että hän vie sen poliisiasemalle".

"Ei tule koskaan kysymykseen, isä", sanoi Laura nousten arvokkaasti ja kietoen saalin hartioilleen. Hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa hehkuivat ja hän käyttäysi kuin kuningatar riemukulussa.

Roobertin huomio, kun hän siinä seisoi teekuppi kädessä, kääntyi omituisesta vieraasta kauniiseen sisareensa.

"Tämän on Raffles Haw tehnyt ystävyydestä minua kohtaan", sanoi Laura ylpeänä mennen ovea kohden. "Minä pidän sen suurena kohteliaisuutena hänen puoleltansa. Minä menen varmasti ulos katsomaan sitä".

"Tehkää hyvin ja tulkaa ulos, sir", sanoi ajaja näyttäytyen ovella, "töin tuskin voimme pidellä hevosia".

"No, menkäämme ulos kaikki", ehdotti Roobert. He menivät puutarhan aidan luo ja katselivat sen yli, koko kylän väen, koululapsista vanhoihin vaivaistalon harmaapäisiin ukkoihin asti, seistessä ympärillä mykkinä hämmästyksestä.

Tiikeri, pitkä, notkea, häijyn näköinen eläin, jolla oli loistavat viheriät silmät, kääntelihe vilhuna ahtaassa häkissään piesten kylkiään hännällään ja hieroen kuonoansa ristikkoa vasten.

"Mitä määräyksiä teille on annettu", kysyi Roobert ajajalta.

"Se tuli suoraan Liverpoolista ylimääräisellä junalla, ja juna odottaa tuolla Tamfieldin luona valmiina viemään sen takaisin. Jos olisi ollut itse kuningatar kysymyksessä, ei rautatiehenkilökunta olisi osoittanut suurempaa arvonantoa. Me viemme sen takaisin, kun olemme saaneet siitä kylliksi. Se on ollut peijakkaan paha kuljetettava, sir, meidän kätemme ovat menneet aivan sijoiltaan pidellessämme hevosia".

"Niin miellyttävä, kaunis eläin", huudahti Laura. "Niin notkea ja ihastuttava. En käsitä, kuinka voidaan pelätä noin siroa eläintä".

"Jaa sen minä sanon teille, neiti", sanoi ajaja ja nosti korvalakkiaan, "eikö se tunkenut käpäläänsä ristikon välistä seisoessamme asemalla, ja jollen olisi vetänyt pois toveriani Billiä, niin loppu siinä olisi ollut hänelle. Se oli niin ja näin että hän pelastui, ma sanon!"

"En koskaan ole nähnyt mitään niin hauskaa", jatkoi Laura ikäänkuin ei olisi kuullut ajajan huomautuksia. "Minusta on ollut hyvin hupaista saadessani nähdä sen, ja minä toivon että sanot sen mr Haw'ille, Roobert, tavatessasi hänet".

"Hevoset ovat kovin levottomia", sanoi veli. "Jos olet katsellut kylliksesi, Laura, niin olisi ehkä paras antaa niiden mennä".

Laura nyökkäsi kuningattarenmoisella tavalla, jonka hän äsken oli ottanut. Roobert huusi ajajalle, että he saisivat lähteä, tämä hyppäsi kärryille, hänen toverinsa päästivät hevoset, ja pois rämisivät kärryt häkkeineen puolen Tamfieldin väestöstä suotta pyrkiessä perästä.

"Eikö ole ihmeellistä, mitä rahoilla saadaan aikaan", huomautti Laura, kun he eteisessä kolistelivat lumen kengistään. "Näyttää siltä, kuin ei olisi mitään toivomusta, jota Raffles Haw ei voisi täyttää".

"Ei mitään toivomusta sinulla, tarkoitat", tokasi hänen isänsä. "Toinen asia on, kun on kysymyksessä vanha, ruma ukko, joka on uuvuttanut itsensä työssä lastensa hyväksi. Koskaan ennen en ole nähnyt kenenkään rakastuvan noin ensi näkemältä".

"Kuinka saatat puhua niin tyhmästi, isä", huudahti Laura, mutta hänen silmänsä salamoivat ja hänen hampaansa välkkyivät, kuin ei hän lainkaan olisi pahastunut huomautuksesta.

"Jumalan tähden, varo itseäsi, Laura", sanoi Roobert. "En ole tullut ajatelleeksi sitä ennemmin, mutta totisesti se näyttää siltä. Sinä tiedät, mikä asemasi on. Raffles Haw'in kanssa ei käy leikitteleminen".

"Sinä rakas, vanha poika", virkki Laura laskien kätensä hänen olalleen, "mitä tiedät sinä sellaisista? Kaikki, mitä sinulla on tekemistä, on siinä, että valmistat taulusi ja muistat mitä eilen illalla minulle lupasit".

"Mitä se oli?" kysäsi vanha Mc Intyre epäluuloisesti.

"Älä huoli siitä, isä. Mutta jos unohdat sen, Roobert, niin en anna sinulle anteeksi, en elämässäni".

Kullan voima.

On helppo arvata, että mikäli viikot kuluivat, sikäli salaperäisen tilanomistajan nimi kiiti ympäri rauhallista maaseutua ja maine hänestä levisi aina Warwickshiren ja Staffordshiren etäisempiin soppiin ja komeroihin. Birminghamissa toisaalla ja Coventryssä ja Leamingtonissa toisaalla puhuttiin hänen suunnattomista rikkauksistaan, hänen tavattomista päähänpistoistaan ja erinomaisesta elämästä, jota hän vietti. Hänen nimensä lensi suusta suuhun, ja tuhansia ponnistuksia tehtiin sen selville saamiseksi, kuka ja mikä hän oli. Mutta kaikista vaivannäöistä huolimatta olivat uutistenurkkijat kykenemättömiä saamaan hituistakaan tietoa hänen entisyydestään tai muodostamaan itsellensä edes minkäänlaista käsitystä hänen rikkauksiensa salaperäisistä lähteistä.

Ei ollut ihme, että kaikellaisia arveluita tehtiin asiasta, sillä tuskin päivääkään kului ilman uusia todisteita hänen valtansa loppumattomuudesta ja sydämenhyvyydestään. Papin, Robertin ja muiden kautta oli hän oppinut paljon tuntemaan kuntalaisten elämää, ja usein tapahtui, että milloin mikin työssä äärimmilleen rasittunut ja uupunut perheenisä jonakuna kauniina aamuna löysi kädestään pienen lipun, jonka sisältö karkoitti kaikki hänen huolensa. Eräänä päivänä annettiin vuorilla varustettu merimiesnuttu ja pari hyviä, lujatekoisia saappaita jokaiselle köyhäintalon ukolle. Toisella kerralla annettiin miss Swirelle, joka oli ylhäinen, mutta köyhyyteen joutunut nainen ja enensi elinkorkoaan käsitöillä, uuden uutukainen ensiluokan neulomakone vanhan, kuluneen käsikoneen sijaan, joka oli niin rasittava hänen reumatismilleen.

Kalpea opettaja, joka oli viettänyt vuosikaudet toisensa perään keskeymättä taistellen Tamfieldin nuorison kovapäisyyttä ja laiskuutta vastaan, sai eräänä aamuna postin kautta kiertopiletin kahden kuukauden matkaa varten Etelä-Europaan hotellikuponkineen ja kaiken kaikkineen. John Hackert, maatilanvuokraaja, oli viiden pitkän, huonosatoisen, vuoden jälkeen, joiden yli hän oli päässyt sitkeydellään, vihdoin kuudentena joutunut vararikkoon ja ulosmittaajat olivat jo talossa, kun kunnianarvoisa pappi ehätti paikalle heiluttaen pankkiosoitusta päänsä päällä ja sanoen hänelle, että se ei ainoastaan riittänyt hänen velkojensa peitteeksi, vaan vieläpä teki hänelle mahdolliseksi ostaa parannetut viljelyskoneet ja siten päästä vastaiseksi turvalliseen asemaan.

Melkein loihtuinen tunnelma valtasi rahvaan, kun he katselivat suurta palatsia auringon kimmeltäissä suunnattomien kasvihuoneitten katoilla, tai ehkä vielä enemmän säteilevien sähkövalojen yöllä lähettäessä valkeata hohdettansa lukemattomien ikkunarivien läpitse. Heistä tuntui, kuin jonkinlainen kaitselmus olisi asunut tuossa suuressa palatsissa, näkymättömänä, mutta itse nähden kaikki, rajattomana vallaltaan sekä hyvyydeltään, yhä valmiina auttamaan ja tukemaan heitä.

Raffles Haw itse pysyi alati kaikkien hyvientöittensä takana; papin ja Roobertin hallussa oli hupaisa työ toteuttaa hänen määräyksensä köyhien ja kärsivien parissa.

Ainoastaan kerran esiintyi hän omassa persoonassaan, ja se tapahtui siinä kuuluisassa tilaisuudessa, jolloin hän pelasti Garnaweg-veljesten hyvin tunnetun pankin Birminghamissa.

Veljekset Louis ja Rupert Garnaweg olivat läpeensä kunniallisia ja oikeinajattelevia miehiä. He olivat perustaneet pankkiliikkeen, jolla oli haaraosastonsa jokaisessa pienessä kaupungissa neljässä kreivikunnassa. Heidän Lontoossa olevan asioitsijansa vararikko oli äkkiä tuottanut heille suuria häviöitä, ja kun huhu siitä levisi, aiheutti se odottamattoman ja levottomuutta herättävän ryntäyksen heidän konttooreihinsa. Itsepäisiä sähkösanomia, jotka pyysivät kultaa, tulvasi kaikista heidän neljästäkymmenestä haaraosastostaan, samalla kun pääkonttoori oli ahdinkoon täynnä levottomia tallettajia, jotka kaikki kurottivat säästökirjojaan ja vaativat rahojaan.

Urhoollisesti pitivät veljekset konttoriapulaisineen hymyillen ryhtinsä kiiltävän pöydän takana pikatietojen ja sähkösanomien sadellessa joka taholta vetääkseen puoleensa kaikki pankin saatavissa olevat vararahastot.

Koko päivän aaltosi virta konttoorin kautta, ja kun kello löi neljä ja ovet suljettiin siksi päiväksi, oli katu vielä tungokseen asti täynnä odottavaa joukkoa, vaikka kultaa oli tuskin tuhat puntaa jälellä kellareissa.

"Se on vain viivytystä Louis", sanoi Rupert-veli epätoivoissaan viimeisen kirjurin mentyä konttorista, kun he vihdoinkin saattoivat antaa hymyn kadota kalpeilta kasvoiltaan.

"Noita luukkuja ei koskaan enää avata" huudahti veli Louis, ja leväten toistensa sylissä puhkesivat he äkisti nyyhkytyksiin — ei omien huoliensa tähden, vaan sen kurjuuden vuoksi, joka oli kohtaava heille luottamuksensa antaneita henkilöitä.

Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei sille löydy toivoa, joka vain antaa maailman tietää murheistaan?

Samana iltana sai rouva Spurling kirjeen vanhalta koulutoveriltaan Louis Garnaweg'in rouvalta, jossa tämä haasteli huolensa ja toiveensa ja koko heidän surullisen tarinansa.

Nopeasti lensi tieto pappilasta herraskartanoon. Varhain seuraavana aamuna tuli mr Raffles Haw iso musta matkalaukku kädessä ja pyysi tavata Englannin pankin haaraosaston kasööriä kesken hänen aamiaissyöntinsä ja sai hänet avaamaan ovensa ennen konttoriaikaa.

Puoli yhdeksän aikaan oli joukkoa alkanut tunkeilla Garnawegien edustalla, kun outo mies, kalpea ja laiha, kantaen tukevaa matkalaukkua, itsepäisestä pyynnöstään päästettiin sisälle pankin vastaanottohuoneeseen.

"Ei maksa vaivaa sir", sanoi vanhempi veli nöyrästi heidän siinä seisoessaan kehoittamassa toisiaan urhoollisesti käymään onnettomuutta päin. "Me emme voi tehdä enempää. Meillä on vain vähäpätöinen määrä jäljellä ja olisi väärin muita kohtaan, että nyt maksaisimme teille. Voimme ainoastaan toivoa, että kun aktiiviset tallettajamme ovat saaneet rahansa, ei kukaan, paitsi me itse, tule menettämään mitään".

"En tule ottamaan ulos rahoja, vaan päinvastoin panemaan sisälle", sanoi Raffles Haw nöyrällä, anteeksipyytävällä tavallaan. "Minulla on täällä laukussani viisisataatuhatta puntaa englantilaisissa pankkiseteleissä. Jos tahtoisitte olla niin hyvä ja merkitä hyväkseni summan, olisin kiitollinen".

"Mutta taivaan Jumala sir", sammalsi Rupert Garnaweg, "ettekö ole kuulleet? Ettekö ole nähneet? Sitten emme voi sallia teidän tekevän sellaista silmät ummessa, emmehän saata Louis?"

"Emme tietystikään. Emme voi suositella pankkiamme tällä hetkellä, sillä täällä on rynnäkkö rahojen kimppuun, eikä kukaan tiedä, kuinka pitkälle se voi mennä".

"Ai, ai", sanoi Raffles Haw. "Jos rynnäkkö jatkuu, pitää teidän sähköittää minulle, ja minä teen pienen lisäyksen laskuuni. Tehkää hyvin ja lähettäkää minulle kuitti postissa. Hyvästi, hyvät herrat!"

Hän poistui kumartaen, ennenkuin hämmästyneet pankkiherrat edes ymmärsivät, mitä oli tapahtunut, ja ennenkuin he edes olivat siirtäneet silmänsä suunnattomasta, mustasta matkalaukusta ja pöydälle jätetystä nimikortista.

Suoritukset eivät tulleet tuhoisiksi sinä päivänä Birminghamissa, ja Garnawegin pankki on pystyssä vielä tänään, nauttien hyvin ansaitsemaansa menestystä.

Sellaisilla teoilla teki Raffles Haw itsensä tunnetuksi koko sisämaassa, ja kuitenkaan ei hän kaikesta auliudestaan huolimatta ollut se mies, jota kävi pettäminen.

Turhaan kumarteli työkykyinen kerjäläinen hätien portillaan, turhaan sepusteli petturi tuhannet tarunomaiset onnettomuutensa paperille.

Esittäessään herraskartanossa jonkun kertomuksen hädästä ja huolista kummastui Roobert usein erakon nopeata havaintokykyä, kuinka täsmällisesti hän saattoi havaita joka virheen kertomuksessa ja osoittaa jokaisen kohdan, jossa oli väärä sointu. Jos ihminen oli kyllin vankka auttaakseen itse itseään, tai sellainen, ettei apu olisi häntä hyödyttänyt, silloin hän turhaan kääntyi tilanomistajan puoleen. Turhaan esimerkiksi vanha Mc Intyre yhtenään oli miljoneerin tiellä koettaen tuhansin elein ja ilmein selvittää hänelle, miten ankarasti kohtalo oli häntä runnellut ja kuinka hänen mennyt suuruutensa helposti voitaisiin palauttaa. Raffles Haw kuunteli kohteliaasti, kumarsi, hymyili, mutta ei milloinkaan näyttänyt vähintäkään halua jälleen asettaa äreätä asetehtailijaa hänen kunniajalustalleen.

Mutta jos erakon rikkaudet houkuttelivat puoleensa kerjäläisiä läheltä ja kaukaa, niin kuin lampunvalo vetää koiperhosia, niin oli niillä sama vetovoima myöskin erääseen toiseen, paljon vaarallisempaan ihmisluokkaan.

Eriskummallisia, julmia naamoja nähtiin kylätiellä, haamuja, jotka lähtivät ulos saaliinhakuun, havaittiin öiseen aikaan hiiviskelevän mäntyistutuksilla ja varoituksia saapui kaupungin ja kreivikunnan poliisivirastoilta, että pahamaineisten henkilöitten oli nähty lunastavan matkalippuja Tamfieldiin.

Mutta jos, kuten Raffles Haw sanoi, tuskin mikään rajoitti rikkauksien valtaa, niin antoivat ne hänelle kyvyn myöskin suojella itseänsä, jonka yksi ja toinen sai harmikseen havaita.

"Haluaisitteko tulla kartanoon", sanoi hän eräänä aamuna kurkistaessaan ovesta Elmdenen arkihuoneeseen. "Minulla on siellä jotakin, joka ehkä huvittaisi". Hän oli nyt ystävällisissä väleissä Elmdenessä eikä montaakaan päivää kulunut ilman että hän ja Mc Intyret näkivät toisensa.

He seurasivat häntä mielellään kaikki kolme, sillä sellainen kutsumus tiesi tavallisesti jotakin aivan erinomaista, jota hänellä oli heille tarjottavana.

"Olen näyttänyt teille tiikerin", virkkoi hän Lauralle viedessään heidät ruokasaliin. "Nyt näytän teille jotakin yhtä vaarallista, vaikka ei läheskään niin kaunista".

Huoneen toisessa päässä oli peililaite, jonka huipussa oli iso, pyöreä lasi terävässä kulmassa.

"Katsokaa tuonne ylempään lasiin", sanoi Raffles Haw.

"Siunatkoon! niin hirmuisia miehiä", huudahti Laura. "Niitä on kaksi enkä tiedä sanoa kumpi niistä näyttää pahemmalta".

"Mutta, totisesti, missä he ovat?" kysyi Roobert. "Näyttää siltä, kuin he istuisivat jonkinlaisen kellarin lattialla".

"Sangen vaarallisia naamoja" sanoi vanhus. "Minä neuvoisin vakavasti teitä lähettämään noutamaan poliisia".

"Sen olen tehnyt, mutta on melkein liikaa viedä heitä vankilaan, sillä itse asiassa ovat lie jo varsin mukavassa vankilassa. Kuitenkin ajattelen, että laki saa tehdä tehtävänsä".

"Ja keitä he ovat, ja kuinka he ovat joutuneet tänne? Sanokaa meille, herra Haw".

Laura Mc Intyrellä oli sangen mielistelevä tapa, joka vaikutti vastustamattomasti, kun hän lisäksi oli kaunis kuin kuningatar.

"En tiedä siitä enempää kuin tekään. He eivät olleet siellä eilen illalla. Otaksun sen vuoksi varmuudella voitavan väittää heidän joutuneen sinne yöllä, varsinkin kun palvelijani tullessaan löysivät ikkunan avattuna täällä alhaalla. Mitä tulee heidän luonteesensa ja aikomuksiinsa, niin luulisin sen olevan kyllin selvästi kirjoitettuna heidän kasvoihinsa. Oikein kaunis pari, vai mitä arvelette?"

"Mutta en lainkaan käsitä, missä he ovat", sanoi Roobert ja tirkisteli peiliin. Toinen heistä puskee päätään seinään. Ei, hän on kumarruksissa, niin että toinen voi asettua hänen selkäänsä. Nyt hän on ylhäällä ja valo lankeaa hänen kasvoihinsa. Mikä villiytynyt lurjuksen naama! Haluaisin piirustaa sen. Se olisi hyvä luonnos tauluun, jota ajattelin "Hirmuhallituksen ajalta".

"Olen napannut heidät patentin saaneella varasloukullani", virkkoi Haw. "Nämä ovat ensimäiset lintuni, mutta eivät varmaankaan viimeiset. Nyt tahdon näyttää teille, kuinka laite työskentelee. Se on aivan uusi keksintö. Tämä lattia on nyt täysin pitävä, mutta joka ilta muutan sen pudotusluukuksi. Se tapahtuu yht'aikaisesti kaikissa huoneissa alakerrassa erään koneiston avulla, joka on yhteydessä niiden kanssa. Jos silloin astutaan kolme, neljä askelta eteenpäin ovelta tai ikkunalta, niin kääntyy se osa lattiata alas saranoilla, ja mies luisuu alas pehmitettyyn holviin, jossa hän saa raivota, kunnes hänet päästetään ulos. Keskilattialla on luja kohta, johon huonekalut nostetaan yöksi. Lattia menee heti taas entiselleen, niinpian kuin murtovaras on poissa painamasta, ja hän saa istuskella kellarissa minun katsellessani häntä tämän yksinkertaisen peililaitteen avulla. Ajattelin, että teitä huvittaisi nähdä vankejani ennenkuin jätän ne konstaapelille, jonka nyt näen tulevan puistokäytävää pitkin".

"Varas-raukat", sanoi Laura. "Ei ihme, että he näyttävät niin puusta pudonneilta, herra Haw, sillä luultavasti he eivät tiedä, missä ovat tai kuinka ovat sinne tulleet. Olen oikein iloinen tietäissäni, että te niin hyvin ymmärrätte suojella itseänne, sillä usein olen ajatellut, että teidän turvallisuutenne on epävarma".

"Ihanko todella", sanoi Raffles Haw hymyillen hänelle. "Luulen taloni olevan kylläkin suojatun sisäänmurtoja vastaan. Kuitenkin voitaisiin yhtä ikkunaa käyttää sisäänkäytävänä; se on keskimäinen kolmesta laboratoriossani. Olen asettanut sen niin syystä, että totuuden sanoakseni, itsessäni on yökulkijan vikaa, ja kun minua huvittaa kuljeskella tähtien valossa, tahdon mieluummin mennä ja tulla kenenkään huomaamatta. Mutta olisipa paikalle osattua, että varas sattuisi käyttämään juuri sitä yhtä varmaa sisäänpääsötietä sadasta, mutta jospa niinkin sattuisi, luultavasti joutuisi hän kuitenkin loukkuun. Täällä on konstaapeli, mutta te ette saa mennä, sillä minulla on vielä jotakin näytettävää pienessä valtakunnassani. Tehkää hyvin ja käykää biljaardihuoneeseen, minä tulen luoksenne silmänräpäyksen kuluttua."

Biljoneerin suunnitelmia.

Sen aamun ja monta muuta vietti Laura herraskartanossa katsellen museon aarteita, leikkien kallisarvoisilla leikkikaluilla, joita Raffles Haw oli kokoillut, tai kulkien kristallikaapissa tupakkahuoneesta lähtien pitkin upeita kasvihuoneita.

Haw tavallisesti kulki vakavana hänen rinnallaan hänen liehuessaan perhosen tavoin paikasta toiseen. Hän kiinnitti salaisesti häneen huomionsa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi hänen ihastuksestaan. Ainoa ilo, minkä rikkaudet hänelle tuottivat, oli se, että hän havaitsi muiden olevan huvitettuja niistä.

Hänen huomaavaisuutensa Lauraa kohtaan oli nyt tullut niin selväksi, että tuskin saattoi erehtyä sen suhteen. Hänen kasvonsa kirkastuivat huomattavasti Lauran läsnäolosta, eikä hän milloinkaan väsynyt keksimästä uutta ja uutta hämmästyttääkseen häntä.

Joka aamu, ennenkuin Mc Intyret olivat vielä ylhäälläkään, toi palvelija herraskartanosta kimpun harvinaisen kauniita kukkia aamiaispöydän koristeeksi. Lauran pieninkin pyyntö, oli se miten fantastinen tahansa, täytettiin heti, mikäli se rahoilla ja ihmisnerolla oli täytettävissä.

Kun pakkanen jatkui, tukittiin joki ja muutettiin suunnastaan, niin että se tulvi kahden niityn yli ainoastaan luistinradan hankkimiseksi hänelle. Lauhan ilman ollessa saapui joka iltapäivä kuomureki kauniin, loistavan hevosen vetämänä, siltä varalta että neiti Mc Intyre olisi halunnut lähteä ajelemaan. Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, että hän oli valloittanut herraskartanon erakon kiintymyksen.

Laura puolestaan näytteli osaansa ihmeteltävästi. Naisellisella taipuvaisuudella omisti hän hänen ihanteensa ja katseli maailmaa hänen silmillään. Hän puhui vain köyhäinhuoneista ja kansankirjastoista, armeliaisuustoimista ja kaikellaisista parannuksista. Milloinkaan ei Haw mitään suunnitelmaa tehnyt ilman, että neiti Mc Intyre siihen osasi liittää jonkin sivuseikan, jonka kautta se tuli täydellisemmäksi ja tehokkaammaksi. Haw uskoi vihdoinkin tavanneensa sielun täydellisesti oman sielunsa mukaisen. Siinä olisi seuralainen, joka ei ainoastaan voisi seurata häntä, vaan myös johtaa häntä sillä tiellä, jonka hän oli valinnut. Roobert ei enempää kuin isänsäkään voinut olla huomaamatta, mitä tapahtui, mutta jälkimäiselle ei mikään saattanut olla tervetulleempi, kuin sukulaisuusside, joka edes epäsuorasti yhdistäisi hänet niin suunnattoman rikkaaseen mieheen.

Kultapussien tenhovoima vaikutti myöskin Roobertiin pannen vastaväitteet jähmettymään hänen huulilleen. Oli sangen suloista pidellä noita rikkauksia, joskin vain asiamiehenäkin. Miksi tekisi tai sanoisi hän mitään, joka häiritsisi heidän jokapäiväistä, onnellista yhdessäoloansa. Sehän oli hänen sisarensa asia eikä hänen, ja mitä Hector Spurlingiin tuli, niin sai hän kestää tappionsa, kuten niin moni muu oli saanut tehdä. Ilminähtävästi oli paras olla tekemättä siihen asiaan nähden mitään sinne tai tänne.

Mutta Roobertista itsestään tuntui työnsä ja ympäristönsä yhä vastenmieliseltä. Hänen mieltymyksensä taiteeseen oli vähentynyt senjälkeen kuin hän oli oppinut tuntemaan Raffles Haw'in. Oli niin vaikeata työskennellä ja orjailla ansaitakseen mitättömän rahasumman, kun itse asiassa oli tarpeen vain sana, ja sillä sai rahoja yllin kyllin. Tosin ei hän ollut pyytänyt mitään, mutta suuria summia kulki alituisesti hänen kättensä läpi niille, jotka tarvitsivat, ja jos hän nyt itse olisi tarvinnut, niin varmaankaan hänen ystävänsä ei olisi moittinut häntä siitä.

Siten jäivät roomalaiset galeerilaivat pelkiksi epämääräisiksi ääriviivoiksi suurelle kankaalle Roobertin kuluttaissa päivänsä joko herraskartanon komeassa kirjastossa tai samoillessa ympäri seutua kuuntelemassa kertomuksia surusta ja kurjuudesta palatakseen pelastavana enkelinä tuoden Raffles Haw'in avun tarvitseville.

Se ei ollut kunnianhimoista elämää, vaan se oli elämää, joka sopi erinomaisesti hänen heikolle, kevytmieliselle luonteelleen.

Roobert oli huomannut että miljoneeri usein oli hyvin alakuloinen, ja sentähden pisti joskus hänen päähänsä ajatus, että ne suunnattomat summat, joita hän käytti, mahdollisesti olivat tuntuvasti vähentäneet hänen pääomaansa, ja hän oli huolissaan tulevaisuudesta. Hänen hajamielisyytensä, hänen synkkä otsansa ja kumarainen päänsä puhuivat huolien rasittamasta sielusta; ainoastaan Lauran läsnäolo tuntui vapauttavan hänet salaisesta levottomuudestaan.

Viideksi tunniksi päivässä sulkeutui hän laboratorioonsa ja askaroitsi mieliharrastuksissaan, mutta niin omituinen oli hän, ettei kukaan, ei ainoakaan palvelija, ei Laura tai Roobert saanut astua yli sen rakennuksen kynnyksen. Joka päivä katosi hän sen oven taa, useita tunteja myöhemmin näyttäytyäkseen kalpeana ja väsyneenä. Koneiden jyminä ja savu, joka tuprusi ylös korkeasta savupiipusta, osoittivat, miten suurellaisia ne työt olivat, joita hän toimitti ypö yksinään.

"Enkö voisi auttaa teitä jollakin tavalla", kysyi Roobert kun he eräänä päivänä aamiaisen jälkeen istuivat tupakkahuoneessa. "Ihan varmaan te rasitatte itseänne liiaksi. Tahtoisin niin mielelläni auttaa teitä ja tunnen myös hiukan kemiaa".

"Todellako", sanoi Raffles Haw kohottaen kulmakarvojaan. Sitä en osannut aavistaa; on hyvin harvinaista nähdä yhdistettyinä tieteellisiä ja taiteellisia taipumuksia".

"Ei juuri saata sanoa, että kummatkaan olisivat mainittavasti kehittyneet minussa. Olen käynyt läpi kurssin kemiassa ja kaksi vuotta työskennellyt laboratoriossa Sir Josiah Mason'in laitoksessa".

"Olen iloissani kuullessani teitä", vastasi Raffles Haw painokkaasti. "Se saattaa olla tärkeätä meille. On paljon mahdollista — niin, itse asiassa melkein varmaa, että tulen ottamaan vastaan teidän tarjouksenne ja opettamaan teille muutamia metoodejani, jotka, se täytyy sanoani, poikkeavat tuntuvasti ortodoxisen koulun menettelytavoista. Aika ei kuitenkaan vielä ole tullut. Mitä sinulla on, Jonas?"

"Kirje, sir".

Pöytäpalvelija toi kirjeen hopeaisella tarjottimella. Haw mursi sinetin ja silmäsi sisältöä.

"Ai, ai! Se on lady Morseleyltä, kutsumus maaherran tanssiaisiin. En voi ottaa sitä vastaan. He ovat sangen ystävällisiä, mutta toivoisin todellakin, että minut jätettäisiin rauhaan. Hyvä, Jones. Minä kirjoitan vastauksen. Tiedättekö, Roobert, olen toisinaan kovin onneton".

Hän oli alkanut kutsua nuorta taiteilijaa ristinimeltä, olletikin tuttavallisempina hetkisiä.

"Olen toisinaan pelännyt, että niin olisi laita", sanoi toinen osanottavasti. "Mutta se kuulostaa omituiselta, te kun olette nuori, terve ja kyvykäs nauttimaan ja sen lisäksi miljoneeri".

"Oh, Roobert", huudahti Haw heittäytyen taapäin tuolillaan ja puhallellen paksuja, sinisiä savupyörylöitä piipustaan. "Te olette koskettaneet suoraan huolteni syyhyn. Jos olisin miljoneeri, silloin ehkä olisin onnellinen, mutta voi, minä en ole miljoneeri!"

"Taivaan Jumala", huokasi Roobert.

Jäinen puistatus tunki hänen läpitsensä, sillä hän ajatteli sen olevan esipuhetta tulevaan tunnustukseen edessäolevasta vararikosta, ja että koko tuo loistelias elämä, kaikki kiihoitus, komeus ja vaihtelu olisi luhistuva tyhjiin.

"Ette miljoneeri?" sammalsi hän.

"Ei, Roobert; minä olen biljoneeri — ehkä ainoa maailmassa. Juuri se painaa mieltäni, juuri siitä syystä toisinaan olen onneton. Tunnen, että minun täytyy käyttää rahojani, että velvollisuuteni on panna niitä liikkeeseen — mutta on niin vaikeata, ettei samalla epäonnistuisi; kun tarkoittaa tehdä hyvää, voi tehdä suorastaan vahinkoa. Tunnen syvästi edesvastuuni. Se masentaa minut. Onko minulla halua elää tätä hauskaa elämää, kun on olemassa miljooneja, joita voisin auttaa, pelastaa, jos vain minulla olisi tietoa heistä".

Roobert päästi syvän helpotuksen huokauksen.

"Ehkä otatte velvollisuutenne liian vakavasti", sanoi hän. "Kaikki tietävät teidän tekevän määrättömästi hyvää. Mitä voitte pyytää enempää. Jos todellakin haluaisitte laajentaa vielä hyväntekeväisyyttänne, niin onhan järjestettyjä armeliaisuusyhdistyksiä kaikkialla, jotka ihastuisivat teidän avustanne".

"Minä olen hankkinut tietooni kaksisataaseitsemänkymmentä sellaista yhdistystä", vastasi Haw. "Saatte joskus katsoa läpi nimiluettelon niistä siltä varalta, että mahdollisesti voisitte esittää joitakuita lisää. Lähetän vuotuisen avustuksen jokaiselle niistä. Luulen ettei ole paljoa lisämahdollisuuksia sillä taholla.

"No hyvä, te olette tehneet velvollisuutenne, ja enemmän kuin sen. Minä teidän sijastanne asettuisin rauhaan ja viettäisin onnellista elämää miettimättä enempää sitä asiaa".

"Niin en minä voisi tehdä", vastasi Haw totisena. "En ole määrätty yksin omistamaan niin suunnatonta valtaa ainoastaan elääkseni onnellista elämää. Minun on mahdoton sitä uskoa. No Roobert, ettekö voi ponnistaa kekseliäisyyttänne ja oivaltaa jonkun keinon, miten mies, jolla on — sanokaamme lyhyesti — loppumattomat rikkaudet, mitenkä hän antaisi ihmiskunnan hyötyä siitä, vahingoittamatta samalla kenenkään itsenäisyyttä ja tekemättä millään tavalla sillä pahaa."

"Jaa, kun sitä oikein ajattelee, on se todella hyvin vaikea tehtävä", sanoi Roobert.

"Nyt haluan esittää muutamia suunnitelmia, ja toivoisin teidän lausuvan mielipiteenne niistä. Ajatelkaamme nyt, että tuo mies ostaisi neljä neliöpenikulmaa maata täältä Staffordshirestä ja rakennuttaisi siihen siistin kaupungin, jossa olisi ainoastaan pieniä kodikkaita taloja, jokaisessa neljä huonetta, yksinkertaisia ja kalustettuja, puoteineen j.n.e. mutta ei yhtään väkijuoma-anniskelua. Ajatelkaamme edelleen, että hän tarjoaisi yhden talon vapaasti jokaiselle varattomalle, jokaiselle irtolaiselle, jokaiselle kykenemättömälle ja työttömälle Suurbritanniassa. Antakaamme hänen sitten, koottuaan heidät sinne tarpeellisen tarkastuksen alaisina, käyttää heitä johonkin suunnattomaan työhön, joka kestäisi monta vuotta, ja joka olisi pysyväksi, todelliseksi hyödyksi ihmiskunnalle. Hän antaa heille hyvän päiväpalkan, pitää heidän työaikansa kohtuullisen pitkänä ja heidän vapaa-aikansa mieluisena. Eikö hän silloin tee hyvää heille kaikille ja samalla koko ihmiskunnalle?"

"Mutta minkälaisen työn keksitte, joka niin pitkäksi ajaksi antaisi tehtävää sellaiselle suunnattomalle työmiesjoukolle, ilman että samalla joutuisitte kilpailemaan jonkun varsinaisen ammatin kera? Jos se tulisi tapahtumaan, olisi kaikki vain kurjuuden siirtämistä toisen ihmisluokan hartioilta toiselle.

"Aivan niin. Minun ei pitäisi kilpailla kenenkään kanssa. Ajattelin, että sopisi kaivattaa tunneli maan läpi, joten saataisiin aikaan nopea yhteys vastassa olevan maanpuoliskon kanssa. Kun olisi tultu tiettyyn syvyyteen — mitenkä syvälle, se on mieltäkiinnittävä matemaatinen probleemi — tulisi painovoiman keskus olemaan alapuolella sivussa päin kulkulinjasta, jos nimittäin ei olisi kaivettu suoraan sitä kohden, ja silloin voitaisiin asettaa alas kiskot ja rakentaa tunneli aivan kuin tasaisella maalla".

Silloin sävähytti Roobert Mc Intyreä ensi kerran se ajatus, että hänen isänsä satunnaiset sanat olivat olleet oikeat, ja että hänellä oli edessään hullu. Suuret rikkaudet olivat varmaankin panneet pyöräile miehen pään ja tehneet hänet päähänpistoja hautovaksi: Hän nyökkäsi hyväksyvästi, samoin kuin myönnytään lapsen oikkuihin.

"Se olisi kyllä mainiota", sanoi hän. "Mutta olen kuullut, että maan sisus on sula, ja sen mukaan teidän työmiestenne pitäisi olla salamantereita".

"Myöhemmät tieteelliset mielipiteet ovat luopuneet siitä, että maa olisi niin kuuma", vastasi Raffles Haw. "Totta ja varma on, että kohotettu lämpömäärä hiilenpolttimoissa johtuu ilmanpaineesta. Maassa on kaasuja, jotka voidaan sytyttää, ja siellä on palamaan syttyviä aineita, kuten näemme tulivuorista, mutta jos sellaisia sattuisi tielle kaivettaissa, niin voitaisiin yksinkertaisesti johtaa virta tai pari alas aukkoon ja siten päästäisiin siitä vaikeudesta".

"Mutta kaikki kävisi hullusti, jos tunnelin toinen pää sattuisi avautumaan Suuren Valtameren alle", sanoi Roobert pidätellen naurunhaluaan.

"Olen teettänyt kustannusarvion ja suunnitelmat aikamme parhailla insinööreillä — ranskalaisilla, englantilaisilla ja amerikalaisilla. Tunnelin aukeamiskohta voitaisiin määrätä matemaattisella tarkkuudella ihan pisteen päälle. Salkku tuolla kulmassa on täynnä läpileikkauksia, piirustuksia ja laskuja. Minulla on asiamiehiä, jotka ostavat minulle maata, ja jos kaikki käy hyvin, voidaan aloittaa työt syksyllä. Toinen aikeeni on kaivauttaa kanavia".

"Oh, silloin tulisitte kilpailemaan rautateitten kanssa".

"Ette ymmärrä minua oikein. Aijon kaivauttaa kanavia jokaisen maakannaksen poikki, missä vain sellainen yhdystie helpoittaisi kauppaa. Kun niissä ei kannettaisi lainkaan maksua läpikulkevilta laivoilta, olisi niiden kaivauttaminen luullakseni varsin hienosti ajateltu tapa auttaa ihmiskuntaa".

"Ja mihin, jos saan luvan kysyä, aijotte rakennuttaa kanavia", kysyiRoobert.

"Minulla on maailman kartta", vastasi Haw nousten ja ottaen kartan hyllyltä. "Näettekö sinisiä lyijykynäviivoja? Niihin kohtiin olen ajatellut kaivauttaa kanavia. Luonnollisesti olisi minun alotettava sillä, joka selvästi on minun velvollisuuteni: Panamakanavalla".

"Luonnollisesti". Miehen mielettömyys tuli yhä selvemmin ilmi, ja kuitenkin oli niin paljon järkevyyttä ja johdonmukaisuutta hänen puheessaan, että Roobert vastoin tahtoansakin tunsi halua saada selvää hänen suunnitelmistaan.

"Kysymyksessä on ollut maakannas Korintin luona. Se sentään on pikkuasia niin aineelliselta kuin insinööritieteen kannalta. Edelleen ehdotan suoran vesitien aikaansaamista Kielin luo Itämeren ja Pohjanmeren välille; se helpoittaisi liikettä Saksan ja Venäjän välillä.

"Toinen silmiin pistävä parannus olisi yhdistää Forth ja Clyde vuonot, niin että Leith tulee välittömään yhteyteen irlantilaisen ja amerikalaisen liikenteen kanssa. Näettekö tätä sinistä viivaa?"

"Kyllä näen".

"Tästä teemme pienen läpileikkauksen. Se tulee ulottumaan Oulusta Vienan Kemiin ja yhdistämään Valkeanmeren ja Pohjanlahden. Mielestäni meidän ei sovi pitää silmällä ainoastaan omaa saartamme. Meidän tulee olla kosmopoliitteja pienine töinemme. Meidän on koetettava hankkia kunnon arkangelilaisille parempi kauppatie, jota myöten voivat kuljettaa turkiksiansa ja taliansa".

"Mutta kanava tulee jäätymään".

"Kuudeksi kuukaudeksi vuodessa, kyllä. Mutta se on kuitenkin jotain. Sitten voimme tehdä jotakin itämaitten hyväksi. Ei sovi unohtaa syrjään itämaita".

"Se olisikin todella väärin", sanoi Roobert, joka oli herkkä huomaamaan asiassa hullunkurisia puolia. Mutta Raffles Haw istui hyvin vakavana ja piirusteli viivoja ja pisteitä karttaan sinisellä kynällään.

"Tässä on kohta, jossa voimme tehdä hyvää. Jos kaivatamme kanavan Battemista Kura-jokeen, elvytämme kaupan Kaspian merellä ja saatamme kaikki siihen päättyvät joet yhteyteen meren kanssa. Te näette että niiden alue on tavattoman laaja. Sitten luulen, että voisimme tehdä pienen kaivoksen Beirutista Välimeren rannalta Eufratin lähteille ja niin päästä Persian lahdelle. Kas siinä pari kanavaa, jotka varmaankin edistäisivät ihmiskunnan yhdistymistä yhdeksi kokonaisuudeksi".


Back to IndexNext