"Teidän suunnitelmanne ovat todella hämmästyttäviä", sanoi Roobert epätietoisena nauraisiko vaiko olisi hämillään. "Te taukoatte olemasta ihminen ja tulette sen sijaan yhdeksi suurista luonnonvoimista, jotka muuttavat, muodostavat ja parantavat maailmaa".
"Juuri siltä kannalta katson asiaa. Senpä vuoksi juuri niin syvästi tunnen edesvastuuni".
"Mutta tehtyänne kaiken sen, voitte todellakin levätä. Se on suuremmoinen ohjelma".
"Päinvastoin. Olen isänmaan ystävä ja tahtoisin tehdä jotain, jonka johdosta nimeni ansaitsisi tulla merkityksi maani vuosikirjoihin. Se saisi kuitenkin mieluummin tapahtua kuoltuani, sillä julkisuus ja kunnianosoitukset missä muodossa tahansa ovat minusta sangen vastenmielisiä. Olen senvuoksi asettanut kahdeksansataa miljoonaa varmaan talteen, joka tarkoin selitetään jälkisäädöksessäni ja ne rahat tahdon tarjota valtiovelan suoritukseksi. En mitenkään voi havaita, että jotakuta vahingoittaisi se, että se lakkaisi olemasta".
Roobert oli aivan ällistynyt ja mykistynyt tuon omituisen miehen hämmästyttävistä puheista.
"Sitten voimme puhua maanpinnan lämmittämisestä. Siinä on avara työala parannuksille. Ehkä olette lukeneet suunnattomista viljasadoista, jotka on saatu Jerseyssä sen kautta, että on laskettu kuumia vesiputkia maahan. Vuodentulo tulee kolmen, jopa neljänkertaiseksi. Tahtoisin tehdä kokeen suuremmassa määrässä. Mahdollisesti voisimme saada Man-saaren lämmitys- ja pumppuamis-asemapaikaksi. Päätorvet kulkisivat Englantiin, Irlantiin ja Skotlantiin, joissa ne heti jakaantuisivat pienempiin torviin, kunnes lopulta muodostaisivat torviverkon kaikkialla kaksi jalkaa maanpinnan alapuolella. Torvi yardia kohden riittäisi täydellisesti tarkoitukseen".
"Pelkään, että vesi", keskeytti Roobert, "joka kuumana lähtisiMan-saarelta, kadottaisi runsaasti lämmöstänsä, ennenkuin se ehtisiCaithnessiin esimerkiksi".
"Se ei tuota mitään vaikeuksia. Muutamien penikulmien päähän toisistaan rakennetaan lämmitysuuni pitämään yllä lämpömäärää. Niin, olette kuulleet muutamista aikeistani, Roobert, ja minä tulen kyllä tarvitsemaan omaavoittoa pyytämättömien miesten apua, sellaisten kuin te olette. Mutta kas miten päivä paistaa, miten kaunis on maisema! Maailma on sangen kaunis, ja minä tahtoisin jättää sen vähän onnellisempana kuin se oli siihen tullessani. Lähtekäämme yhdessä kävelemään, niin voitte jutella minulle, jos olisi joitakin muita mahdollisuuksia vielä, joissa apuni olisi hyödyksi".
Salaperäiset vaunut.
Niin paljon kuin Raffles Haw'in rikkauksista olikin hyvää, vaikuttivat ne epäilemättä muutamissa suhteissa pahaa. Pelkästään niiden ajatteleminen teki monet levottomiksi ja vaikutti haitallisesti useihin. Niin oli varsinkin vanhan asetehtailijan laita. Tuo vanha, nuriseva, ahnas ukko oli tullut katkeraksi, mietiskeleväksi ja vaaralliseksi. Kun hän, niin sanoaksemme, näki rikkauden virran viikko viikolta juoksevan oman talonsa kautta, voimatta pikku puroistakaan siitä poikkeuttaa omaksi hyödykseen, tuli hän entistään ahneemmaksi ja itarammaksi.
Vähemmän kuin ennen puheli hän kärsimistään "vääryyksistä", mutta mietiskeli enemmän ja saattoi tunnittain seisoa Tamfieldin kukkulalla katselemassa alhaalla olevaa palatsia, niinkuin janoa kärsivä katselee kangastusta erämaassa.
Hän on nähnyt vaivaa, tarkastellut ja nuuskinut, kunnes yhdessä ja toisessa suhteessa tiesi enemmän kuin sekä poika että tytär.
"Luulen ettet vielä tiedä, mistä ystäväsi saa rahansa", sanoa tokasi hän eräänä aamuna Roobertille heidän yhdessä kävellessään kylässä.
"En, isä, sitä en tiedä. Tiedän ainoastaan, että hän käyttää niitä erinomaisen hyvin".
"Hyvin", kähisi ukko. "Todellakin, saneen hyvin! Hän on auttanut jokaista irtolaista, renttua ja heittiötä koko paikkakunnalla, mutta hän ei tahdo antaa puntaakaan parasta varmuutta vastaan lainaksi auttaakseen kunniallista liikemiestä taistelussa onnettomuutta vastaan".
"Rakas isä, siitä asiasta en todellakaan voi lausua mitään arvostelua", sanoi Roobert. "Olen jo useammin kuin kerran lausunut sinulle mielipiteeni. Mr Haw'in tarkoitus on auttaa niitä, jotka kärsivät puutetta. Meitä pitää hän vertaisinaan, eikä saattaisi tulla hänen mieleensä ottaa meitä hoiviinsa tai kohdella meitä niin, kuin emme itse voisi pitää huolta itsestämme. Olisi nöyryyttävää ottaa vastaan hänen rahojansa".
"Puh! Onhan sitäpaitsi kysymys vain lainasta ja sitähän tapahtuu joka päivä liikealalla. Kuinka voit puhua niin tyhmästi Roobert?"
Varhain päivällä, jolloin tämä tapahtui, voi kuitenkin poika isänsä äreästä, riidanhaluisesta käytöstavasta nähdä, että hän oli juonut. Se oli tullut hänelle tavaksi viime aikoina; harvoin oli hän enää täysin selvä.
"Mr Raffles Haw voi itse paraiten tietää, mitä tekee siinä suhteessa", sanoi Roobert kylmästi. "Kun hän ansaitsee rahansa, saanee hän käyttääkin niitä, miten parhaiten haluaa".
"Ja millä tavalla ansaitsee hän niitä? Sitä sinä et tiedä, Roobert. Sinä et tiedä, vaikka auttaisit ja yllyttäisit häntä rikokseen avustaissasi häntä tuhlailemisessa. Onko koskaan kuultu sellaisia rikkauksia ansaitun kunniallisesti? Ei, sanon minä. Ja sanon senkin, että kultamöhkäleillä ei ole hänen edessään enemmän arvoa kuin kivihiilillä kaivostyömiesten silmissä. Hän voisi rakentaa koko talon pelkästä kullasta ilman sen enempiä mutkia".
"Tiedän, että hän on hyvin rikas, isä. Luulen kuitenkin hänen toisinaan liioittelevan ja antavan mielikuvituksensa viedä häntä harhaan. Olen kuullut hänen puhuvan suunnitelmista, joita maailman rikkaimman miehen olisi mahdoton toteuttaa".
"Älä anna pettää itseäsi, poikani. Vanha isä raukkasi ei ole niin typerä, ei, vaikka hän on vain vanha, kunniallinen, aineelliseen ahdinkoon joutunut kauppias".
Hän katsoi vinosti poikaansa ja iski silmää mitä ilkeimmästi irvistäen. "Minä haistan heti, missä on rahoja. Täällä löytyy rahoja, ja niin että riittää. Hän on maailman rikkain mies, se on minun luuloni, vaikka sanomatta jääköön, miten hän on siksi tullut. Minä en ole vielä aivan sokea, Roobert. Oletko nähnyt kuormavaunuja, jotka tulevat joka viikko?"
"Vaunuja, jotka tulevat kerran viikossa?"
"Niin, Roobert. Näetkö, voin kertoa sinulle vielä yhtä ja toista uutta. Ne tulevat juuri tänä aamuna. Joka lauvantai-aamu voit nähdä niiden tulevan. No, niin totta kuin elän, tuolla ne tulevat esille tien mutkasta."
Roobert katsahti taakseen ja näki suurten, ruskeiden kuormavaunujen kahden vankan hevosen vetäminä vitkalleen vyöryvän herraskartanoa kohden. Hevosten ponnistuksista ja vaunujen verkkaisesta kulusta päättäen täytyi niiden sisällyksen olla hyvin raskaan.
"Odota nyt tässä", huudahti vanha Mc Intyre temmaten poikaansa käsivarresta laihoilla sormillaan. "Odota tässä, kunnes ne menevät ohi. Sitten pitäkäämme silmällä, mihin ne menevät".
He seisoivat tien vieressä, kunnes vaunut olivat heidän kohdallaan. Ne olivat kolmelta sivulta peitetyt tervavaatteella, mutta takaapäin saattoi vilahdukselta nähdä, mitä kuorma sisälsi. Mikäli Roobert saattoi havaita, oli kuormana suuri joukko yhdenmuotoisia noin kaksi jalkaa pitkiä ja kuusi tuumaa paksuja paketteja, jotka olivat asetetut sopusuhtaisesti toinen toisensa päälle. Jokainen paketti oli kääritty karkeaan säkkikankaaseen.
"Mitä nyt luulet?" kysyi vanha Mc Intyre riemuiten, kuorman kulkiessa ohi.
"Mikä on tarkoituksesi sitten, isä?"
"Minä olen pitänyt tätä silmällä, Roobert. Olen pitänyt vaaria joka lauvantai ja ollut tilaisuudessa katselemaan sitä lähemmin. Muistatko sen päivän, jolloin tuuli kaatoi jalavan ja tie oli tukossa, kunnes puu ehdittiin sahata poikki? Se tapahtui juuri lauvantaina, ja kuorma sai pysähtyä, kunnes tie oli selvä. Silloin olin minä paikalla ja pidin vaaria. Hiivin kuorman taa ja tartuin yhteen pakettiin. Ne ovat hyvin pieniä, eikö totta? Ja kuitenkin vahva mies tuskin jaksaisi nostaa niitä. Ne ovat raskaita, Roobert, raskaita ja kovia, kuin metalli. Minä sanon sen sinulle, poika, nuo vaunut ovat lastatut kullalla!"
"Kullalla!"
"Suurilla kultaharkoilla, Roobert. Mutta tule mukaan istutuksille, niin saamme nähdä, mihin ne menevät".
He kävivät puistoveräjän kautta vaunujen perässä ja kulkivat sitten mäntyjen välissä, kunnes tulivat paikalle, josta oli laaja näköala. Kuorma ei pysähtynyt päärakennuksen eteen, vaan suurella savupiipulla varustetun laboratorion portille.
Joukko palvelijoita ja tallirenkejä seisoi valmiina rientäen purkamaan kuormaa ja kantamaan paketteja sisään portista.
Ensi kertaa näki Roobert jonkun muun kuin itse isännän astuvan sinne sisälle. Nyt häntä ei näkynyt, ja puolen tunnin kuluttua oli vaunujen sisusta varmassa tallessa ja hevoset palasivat tyhjin kärryin nopeasti pois.
"En käsitä tätä isä", sanoi Roobert mietteissään, kun he palasivat. "Edellyttäen että otaksumisesi olisi oikea, kuka lähettäisi hänelle niin suuria määriä kultaa ja mistä tulisi se?"
"Ha, ha, on kuin onkin ukko viisain", hymisi hänen seuralaisensa. "Minä olen katsonut niitä korteista. Se on aivan selvää. Heitä on kaksi, ymmärrätkö. Toinen hankkii kullan. Saman tekevä, miten, toivokaamme, että se tapahtuu kunniallisella tavalla. Voimme esimerkiksi ajatella, että he ovat löytäneet tyhjentymättömän kultakaivoksen, josta voi ammentaa kultaa kuin kaivosta. No, jaa, hän lähettää sen tälle, jolla on uuninsa ja kemikalionsa. Hän puhdistaa ja siistii sen ja laittaa sen myyntikelpoiseksi. Se on minun selvitykseni, Roobert.
"No, onko ukko oikeassa, mitä arvelet?"
"Jos olisi niin laita, isä, niin täytyisi kulta lähettää takaisin jälleen".
"Aivan niin, Roobert, mutta vain vähin erin. Ha, ha, minä olen pitänyt silmäni auki, näetkös. Joka ilta lähetetään sitä asemalle pienillä kärryillä, ja se menee Lontooseen klo 7.40 lähtevässä junassa. Ei harkoissa enää, vaan raudalla silatuissa laatikoissa. Minä olen nähnyt ne, poika, ja minä olen pidellyt niitä näillä omilla käsilläni".
"Hyvä", sanoi nuori mies mietiskelevästä, "ehkä olet oikeassa. On mahdollista, että olet oikeassa."
Isän ja pojan aprikoidessa hänen salaisuuksiaan oli Raffles Haw pistäynyt Elmdeneen, jossa Laura istui tulen edessä lukien sanomalehteä.
"Oi, miten ikävää", sanoi hän, heittäen luotaan lehden. "Kaikki ovat poissa, paitsi minä, mutta olen varma, etteivät he viivy kauvan. Odotan Rooberttia joka silmänräpäys".
"Tahtoisin puhutella teitä yksinänne", vastasi Raffles Haw tyynesti."Olkaa hyvä ja istukaa ja jutelkaamme hetkisen".
Laura palasi paikalleen punottavin poskin ja kiivaasti hengittäen. Hän käänsi pois kasvonsa ja tuijotti tuleen, mutta loiste hänen silmissään ei ollut tulen liekkien kajastusta.
"Muistatteko ensi kertaa, jolloin tapasimme toisemme, neiti Mc Intyre", kysyi Raffles Haw seisoen matolla muurin edessä ja katsellen hänen tummaa tukkaansa ja valkean kaulan kaunista kaarevuutta.
"Kuin eilisen tapauksen", vastasi Laura vienolla, verhotulla äänellänsä.
"Sitten varmaankin muistatte ne rohkeat sanat, jotka sanoin silloin erotessamme. Tein hyvin tyhmästi. Olkaa varma siitä, että olin kovin pahoillani ajatellessani peloittaneeni teitä tai tehneeni teidät levottomaksi, mutta olen elänyt niin kauvan yksinäni, että olen oppinut ruman tavan ajatella ääneen. Teidän äänenne, teidän kasvonne, teidän käytöksenne, kaikki oli minun ihanteeni mukaan niin tosi naisellista, rakastettavaa, uskollista ja miellyttävää, että en voinut olla ajattelematta, voisinko, jos olisin varaton, toivoa saavuttavani sellaisen naisen kiintymyksen".
"Teidän hyvä arvostelunne, herra Raffles Haw, ilahuttaa minua paljon", sanoi Laura. "Vakuutan teille, etten lainkaan pelästynyt, ja ettei tarvitse pyytää anteeksi sitä, mikä itsessään oli vain kohteliaisuutta".
"Sen jälkeen olen havainnut kaiken, mitä silloin kasvoistanne luin, olevan totta. Että teidän sielunne todella on tosi naisen, täynnä jaloimpia ja suloisimpia ominaisuuksia, mihin ihmisluonto konsa saattaa kohota. Te tiedätte, että olen rikas mies, mutta toivon, että karkoitatte sen ajatuksen sielustanne. Luuletteko sen nojalla, mitä tunnette luonteestani, voivanne tulla onnelliseksi vaimonani, Laura?"
Neiti ei vastannut, vaan istui pää poispäin käännettynä katsellen tuleen loistavin silmin. Pienellä jalallaan, joka pisti esiin hameen palteen alta, löi hän hiljaa mattoon.
"On aivan oikeuden mukaista, että saatte tietää vähän enemmän minusta, ennenkuin teette päätöksenne. Minulla on siinä suhteessa vain vähän kerrottavaa. Vanhempia minulla ei ole, ja mikäli tiedän, olen ilman omaisia maailmassa. Isäni oli arvossa pidetty lääkäri eräässä kylässä Walesissa, ja hän halusi kasvatuttaa minut samaan ammattiin. Mutta ennenkuin ehdin suorittaa tutkintoni, kuoli hän, jättäen minulle pienen vuosirahan jälkeensä. Olin kovin mieltynyt kaikkeen, mikä kuuluu kemiaan ja sähköön, ja sensijaan että olisin jatkanut lääkeopillisia lukuja, antausin kokonaan mielitieteilleni ja rakennutin vihdoin laboratorion, jossa omin päin voin jatkaa tutkimuksiani".
"Jotenkin siihen aikaan tulin suuren rahasumman omistajaksi, niin suuren, että tunsin suunnatonta vastuunalaisuutta sen sopivasta käyttämisestä. Vähän mietittyäni päätin rakentaa suuren talon johonkin rauhalliseen seutuun maalle lähelle suurta keskuspaikkaa, jossa saattaisin olla yhteydessä maailman kanssa ja kuitenkin levossa ja rauhassa kypsyttää ne suunnitelmat, joita mielessäni asui. Kohtalo tahtoi, että valitsin olinpaikakseni Tamfieldin. Nyt on jälellä vain toteuttaa suunnitelmiani ja koettaa vapauttaa maa jostakin sitä rasittavasta kurjuudesta ja puutteellisuudesta. Nyt kysyn teiltä, Laura, haluatteko jakaa kohtaloni ja auttaa minua elämäntyössäni, joka minua odottaa?"
Laura katsoi häneen, hänen jäntevään vartaloonsa hänen kalpeihin kasvoihinsa, hänen teräviin, mutta kuitenkin lempeihin silmiinsä. Katsellessaan hänestä jollakin tavalla tuntui, kuin olisi siinä vieressä ollut Hector Spurlingin varjo, hänen miehekkäät piirteensä hänen jalomuotoinen, lujaa tarmoa ilmaiseva suunsa, hänen kunnialliset silmänsä.
Nyt, itse voiton hetkellä, muisti hän selvästi, kuinka tämä hädän aikana oli lujasti seisonut heidän rinnallaan, ja kuinka hän oli rakastanut köyhää tyttöä yhtä kiintyneesti kuin omaisuuden perijätärtä. Viimeisen syleilynkin ovella tuolla muisti hän, ja hän oli tuntevinaan hänen lämpimien huuliensa painuvan omiinsa.
"Se on suuri kunnia minulle, herra Haw". sammalsi hän, "mutta se tuli niin odottamatta. Minulla ei ole ollut aikaa ajatella. En tiedä, mitä sanoisin".
"Älkää salliko minun kiiruhtaa päätöstänne", Haw vakavasti sanoi. "Pyydän teitä ainoastaan juurtajaksain ajattelemaan asiaa. Tulen takaisin kuulemaan vastaustanne. Milloin saan tulla? Illallako?".
"Niin, tulkaa illalla".
"Ja nyt hyvästi! Uskokaa minua, olen saanut teistä vielä ylevämmän ajatuksen sen johdosta, että epäröitte. Elän toivossa".
Hän kohotti neidin käden huuliaan vasten ja jätti hänet yksikseen ajatuksineen.
Ja minkälaiset ne ajatukset olivat, se ei kauvan ollut salassa. Yhä hämärämmäksi ja hämärämmäksi tulivat merimiehen etäiset kasvot, yhä selvemmäksi kuva suunnattomasta palatsista, kuningattarenmoisesta vallasta, timanteista, kullasta, loistavasta tulevaisuudesta. Tuo kaikki oli hänen jaloissaan odottaen, että hän ottaisi sen ylös. Kuinka oli mahdollista, että hän oli saattanut epäröidä edes minuuttiakaan.
Hän nousi, meni pöydän luo ja otti esille arkin paperia ja kirjekuoren.Jälkimäiseen kirjoitti hän osoitteeksi:
"Luutnantti Spurling
H.M.S. Active, Gibraltar".
Kirje tuotti hänelle vähän päänvaivaa, mutta vihdoin sai hän sen mielensä mukaiseksi.
"Rakas Hector", kirjoitti hän — "olen vakuutettu, ettei isäsi koskaan ole oikein hyväksynyt kihlaustamme, muuten hän ei olisi estellyt naimisiinmenoamme. Olen myöskin varma siitä, että isäraukkani jouduttua onnettomuuteen ainoastaan kunnian ja velvollisuudentunto on pitänyt sinut minuun kiintyneenä ja että olisi arvaamattoman paljon parempi sinulle, ettet minua milloinkaan olisi nähnyt. Minä en jaksa kestää, Hector, sitä ajatusta, että sinä teet tulevaisuutesi epävarmaksi minun tähteni, ja kun perin pohjin olen ajatellut asiaa, olen päättänyt katkaista nuoruudenliittomme, niin että sinä nyt kokonaan olet vapaa. Mahdollisesti menettelyni sinusta nyt tuntuu epäystävälliseltä, mutta olen vakuutettu, rakas Hector, että sinä, tultuasi amiraaliksi ja kuuluisaksi mieheksi, muistat tätä ja olet sitä mieltä, että olen osoittautunut sinut tosi ystäväksesi, ehkäisemällä sinut väärästä askeleesta urasi alussa.
Mitä minuun tulee, niin, meninpä sitten naimisiin tai en, olen päättänyt omistaa jälellä olevan osan elämääni hyväntekeväisyydelle, koettaen jos mahdollista jättää maailman onnellisempana, kuin se oli siihen tullessani. Isäsi voi hyvin ja saarnasi meille erinomaisesti viime pyhänä. Liitän mukaan pankkiosoituksen, jota pyysit minun tallettamaan sinulle.
Hyvästi ainiaaksi, rakas Hector, ja usko minua sanoessani, että mitä tapahtuneekin, aina olen oleva tosi ystäväsi.
Laura Mc Intyre".
Hän oli tuskin sinetöinyt kirjeen, kun isä ja veli tulivat takaisin.
Laura sulki oven heidän tultuaan ja kumarsi hiukan.
"Odotan rakkaiden omaisteni onnitteluja", hän pystypäin sanoi. "RafflesHaw on ollut täällä ja pyytänyt minua vaimokseen".
"Onko hän, mitä puhutkaan?" huudahti ukko, "Ja sinä sanoit —".
"Minä odotan häntä, kunnes hän tulee uudestaan".
"Ja mitä aiot vastata?"
"Otan vastaan hänen tarjouksensa".
"Sinä olet aina ollut kiltti tyttö, Laura", sanoi vanha Mc Intyre ja nousi varpailleen suudellakseen tytärtänsä.
"Mutta Laura, Laura, kuinka käy Hektorin", Roobert lempeästi nuhdellen kysyi.
"Oh, minä olen kirjoittanut hänelle", vastasi huolimattomasti sisar."Ole niin hyvä ja vie tämä kirje postiin puolestani".
Suuri salaisuus.
Ja niin tuli Laura Mc Intyre asianmukaisesti kihloihin Raffles Haw'in kanssa, ja vanha Mc Intyre näytti vielä ahneemmalta nyt, kun hän tunsi tulleensa askeleen lähemmäksi rikkauden lähdettä, ja Roobert huoli työstään vähemmän kuin koskaan ennen, kiinnittämättä enää edes ainoatakaan ajatusta suureen tauluunsa, joka tomuttuneena yhä oli entisellään maalaustelineellä.
Haw lahjoitti Lauralle kihlasormuksen vanhasta kullasta, jossa oli suuri, salamoiva timantti. Kuitenkaan ei asiasta puhuttu enempää, sillä Haw'in tarkoitus oli, että kaikki kävisi mahdollisimman hiljaisesti.
Melkein joka illan vietti hän Elmdenessä, jossa Lauran kera tavallisesti teki mitä suunnattomimpia hyväntekeväisyyssuunnitelmia tulevaisuutta varten. Kartta edessään tapasivat nuo kaksi nuorta ihmistä sanalla sanoen liihotella kautta maailman, esittäen ehdotuksia, tehden keksintöjä ja suunnitellen parannuksia.
"Jumala tyttöä varjelkoon", sanoi vanha Mc Intyre pojalleen; hän puhuu luonnostaan, kuin olisi syntynyt miljoneeriksi. Ehkei hän, kun ensin tulee naiduksi, sitten enää ole niin halukas heittämään rahoja kaikkiin hullutuksiin, joita Raffles Haw sattuu keksimään".
"Laura on kovin muuttunut", vastasi Roobert, "hän on tullut paljon vakavammaksi viime aikoina".
"Saa nähdä vain", myhäili ukko. "Hän on kiltti tyttö, Laura, ja kyllä hän tietää, mitä tekee. Hän ei ole sellainen tyttö, joka antaa vanhan isänsä käydä paljain jaloin, jos voi auttaa häntä".
"Niin, se on todella oivallista" lisäsi hän katkerasti. "Tässä on tyttäreni menemässä naimisiin miehen kera, joka ei pane arvoa kullalle enempää, kuin minä panin arvoa vanhalle romulle, ja tässä on minulla poika, joka juoksee ympäri paikkakuntaa mukanansa niin paljon rahoja kuin itse haluaa, ja tekee hyvää jokaiselle lurjukselle Staffordshiressä, ja tässä on heidän vanha isänsä, joka on rakastanut heitä ja hoitanut heitä, ja kasvattanut heidät, ja nyt hänellä toisinaan ei ole sen vertaa rahaa, että saisi rahtusen konjakkia. Ajattelen, tokkopa teidän rakas äitiraukkanne olisi ollut hyvillään tällaisesta".
"Tarvitseehan sinun ainoastaan sanoa, mitä haluat".
"Niin, ikäänkuin olisin viisivuotias lapsi. Mutta sen sanon sinulle, minä tahdon oikeutta, ja jollen voi saada sitä tavalla, niin tottapa saanen toisella. En salli kohdella itseäni kuin olisin nolla. Ja vielä yksi asia, jos minä olen oleva tuon miehen appi, niin tahdon saada hänestä täyden selon ja ensisijassa hänen rahoistaan.
"Tosin olemme me köyhiä, mutta me olemme kunniallisia kuitenkin. Nyt menen herrastaloon ja pyydän selitystä". Hän otti hattunsa ja poistui ovelle.
"Ei ei, isä", huudahti Roobert tarttuen hänen käsivarteensa. "Jätä se asia. Mc Haw on äkkipikainen. Hän ei pitäisi siitä että tiedusteltaisiin hänen olosuhteitaan. Siitä saattaisi koitua vakavia seurauksia. Minä pyydän, älä mene".
"Jaa, en minä anna menetellä kanssani sillä tavalla", kähisi ukko, joka oli juonut paljon. Minä teen, kuten haluan, nyt ja vast’edes". Hän tempasi kättään vapautuakseen poikansa otteesta.
"Et saa mennä ainakaan Lauran tietämättä. Minä kutsun hänet sisälle, niin saamme kuulla, mitä hän ajattelee".
"Oh, minä en pidä kohtauksista", sanoi Mc Intyre äreästi ja taukosi riuhtomasta. Hän pelkäsi tytärtään, ja hänen pahimmillaan ollessa riitti pelkkä Lauran nimen mainitseminen pitämään häntä aisoissa.
"Sitäpaitsi", sanoi Roobert, "en vähintäkään epäile, ettei Raffles Haw pitäisi tarpeellisena antaa meille selvitystä, ennenkun asia pitemmälle kehittyy. Hänen täytyy ymmärtää, että meillä nyt on oikeus vaatia häneltä luottamusta".
Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun ovelle koputettiin, ja mies, josta oli puhuttu, astui sisään.
"Hyvää huomenta, herra Mc Intyre", sanoi hän. "Roobert, tahtoisitteko tulla kanssani luokseni? Haluaisin keskustella kanssanne asioista". Hän näytti totiselta, ikäänkuin olisi ollut aikeissa toteuttaa jonkun ennalta tehdyn päätöksen.
He menivät palatsille vaihtamatta montakaan sanaa kummaltakaan puolelta. Raffles Haw oli vaipunut ajatuksiinsa. Roobert oli hermostunut ja jännityksessään odotuksesta, sillä hän tiesi jotakin tärkeätä olevan kysymyksessä.
Talvi oli jo melkein ohitse ja ensimäiset nuoret vesat alkoivat työntyä vihreänä esiin englantilaisen huhtikuun sateessa ja tuulessa. Lumi oli poissa, mutta maaseutu oli kolkko ja autio, kostean vetisistä niityistä nousevan sumun verhoama.
"Apropos, Roobert", Raffles Haw äkisti virkki heidän kulkiessaan puistokujaa. "Oletteko lähettäneet suuren roomalaisen taulunne Lontooseen?"
"En ole sitä vielä lopettanut".
"Mutta tiedän, että työskentelette nopeasti. Sen täytyy pian kait olla valmis".
"Ei, pelkään, ettei se ole paljoa edistynyt sen jälkeen, kun sen näitte. Paitsi muuta valaistuskaan ei ole ollut hyvä".
Raffles Haw ei sanonut mitään, mutta tuskallinen ilme vilahti hänen kasvoilleen. Heidän saavuttuaan kartanolle osoitti hän tien museon kautta. Kaksi isoa metallilaatikkoa oli lattialla.
"Olen saanut pienen lisäyksen jalokivikokoelmaani", huomautti hän mennessään niiden ohi. "Ne saapuivat vasta eilen illalla, enkä ole vielä ehtinyt avata niitä, mutta kirjeistä ja merkeistä voin päättää, että lähetys sisältää joitakuita oivallisia kappaleita. Voisimme järjestää ne jälkeen puolen päivän, jos haluaisitte auttaa minua. Menkäämme nyt tupakkahuoneeseen".
Hän heittäysi sohvalle ja viittasi Rooberttia istumaan vastapäätä olevaan nojatuoliin.
"Sytyttäkää sikari", kehotti hän. "Painakaa vieteriin siellä, jos haluatte jotakin virvoketta. Nyt, rakas Roobert, myöntäkää kaikkein ensiksi, että te usein olette luulleet minua hulluksi".
Syytös meni niin suoraan asiaan ja oli niin totuuden mukainen, että nuori taiteilija epäröi, tuskin tietäen mitä vastasi.
"Hyvä ystäväni, en moiti teitä. Se oli luonnollisin asia maailmassa. Minä puolestani olisin pitänyt höperönä jokaista, joka olisi puhunut minulle, miten minä olen puhunut teille. Mutta siitä huolimatta, Roobert, olette te väärässä, minä en nimittäin koskaan ole esittänyt teille keskustellessamme ainoatakaan aijetta, jonka toteuttaminenkin ei olisi vallassani. Sanon teille täydellä todella tulojeni riippuvan ainoastaan tahdostani, ja että kaikki pankkiirit ja raharuhtinaat yhteensä eivät voisi saada kokoon summia, joita minä voin vaivatta hankkia".
"Olen nähnyt sangen vakuuttavia todistuksia teidän suunnattomasta rikkaudestanne", sanoi Roobert.
"Ja te olette tietysti utelias tietämään, mistä moinen rikkaus tulee. Hyvä, saatan sanoa teille erään seikan. Rahat ovat aivan puhtaita. En ole varastanut, en pettänyt, en kiskonut enkä keinotellut, en saattanut ketään vararikkoon tulemalla niiden omistajaksi. Olen lukenut teidän isänne silmistä, Roobert, hänen arvostelevan minua väärin siinä asiassa. Hyvä, kaiketi ei voida häntä moittia.
"Ehkä minäkin voisin hautoa pahoja ajatuksia, jos olisin hänen sijassaan. Mutta siitäpä syystä nyt annan selvikettä teille, Roobert, enkä hänelle. Te ainakin olette luottaneet minuun ja teillä on oikeus saada tietää kaikki, mikä minua koskee, ennenkuin tulen sukulaiseksenne. Myöskin Laura on luottanut minuun, ja tiedän hänen vast’edeskin sen tekevän".
"En tahtoisi tunkea salaisuuksiinne, herra Haw", sanoi Roobert, "mutta luonnollisesti en kiellä, että tuntisin itseni ylpeäksi ja pitäisin itselleni kunniana sen, että te tahtoisitte osoittaa minulle sellaista luottamusta".
"Ja sitä tahdon. En täydellisesti. En usko, että eläissäni sanon teille kaikki. Mutta olen jättävä jälkeeni selityksiä, niin että te siinä tapauksessa, että kuolen, kykenette täydentämään työni. Olen sanova teille, mistä löydätte ne selvitykset. Siihen asti saatte te tyytyä tuntemaan ne vaikutukset, joita saan aikaan, ilman että tiedätte jokaista yksityiskohtaa välikappaleisiin nähden".
Roobert ojentausihen tuolillaan ja keskitti kaiken huomionsa isäntänsä sanoihin, Haw'in istuessa totisena, kumarapäin, kuten mies, joka tietää lausumiensa sanojen arvon.
"Te tiedätte jo", hän huomautti, "että olen kauvan ja innokkaasti tutkinut kemiaa".
"Sen olette sanonut minulle".
"Aloitin opintoni erään kuuluisan englantilaisen kemistin johdolla, jatkoin niitä Ranskan taitavimman kemistin luona, ja päätin ne Saksan mainehikkaimmassa laboratoriossa.
"En ollut rikas, mutta isäni oli jättänyt minulle niin paljon, että olisin voinut elää mukavasti, mutta kun elin säästeliäästi, sain kokoon rahasumman, joka teki minulle mahdolliseksi täydentää opintoni mitä perinpohjaisimmalla tavalla.
"Palattuani Englantiin rakensin itselleni laboratorion erääseen rauhalliseen seutuun, jossa voin työskennellä keskeymättä ilman häiriötä. Siellä alotin sarjan tutkimuksia, jotka pian veivät minut sellaisille tieteen aloille, ettei koskaan kukaan niistä mainehikkaista miehistä, joiden opetusta olin nauttinut, ollut sinne tunkeutunut.
"Te sanotte, Roobert, jossain määrin tuntevanne kemiaa, niin ollen olette helpommin ymmärtävä, mitä sanon. Kemia on suuressa määrin kokemukseen perustuva tiede; satunnainen koe voi siinä viedä suurempiin tuloksiin, kuin mitä nykyisin apuneuvoin voitaisiin saavuttaa tarkempienkaan tutkimusten, terävimpäinkään johtopäätösten avulla. Tärkeimmät kemialliset keksinnöt ensimäisestä lasin valmistuksesta aina sokerin puhdistamistapaan asti ovat onnellisen sattuman tuloksia, ja ne olisi yhtähyvin saattanut tehdä ken tahansa hutilus, kuin oppinut tiedemies.
"No hyvä, sellaista sattumaa saan minäkin kiittää omasta suuresta keksinnöstäni — ehkä suurimmasta, mitä maailmassa on tehty — vaikka minulla on se kunnia, että annoin aiheen ajatukselle, joka sen tuotti. Olen usein mietiskellyt sitä vaikutusta, jonka sähkövirrat saavat aikaan aineissa, joita kohden ne pitkän ajan ovat suunnattuina. En tarkoita tässä sellaisia heikkoja virtoja, kuin sananlennätinlangoissa kulkevat, vaan puhun mahdollisimman voimakkaaksi kehitetystä sähköstä.
"Sitä silmällä pitäen panin toimeen sarjan kokeita. Havaitsin juokseviin aineisiin tai aineyhdistyksiin suunnatulla voimalla olevan hajoittavan vaikutuksen. Tunnettu koe veden jakamisesta sähkön avulla on teille luonnollisesti tuttu. Mutta havaitsin lisäksi, että vaikutus oli aivan huomattava myöskin kiinteisiin alkuaineisiin. Perusaineen paino vähentyi vitkalleen ilman havaittavaa muutosta kokoomuksessa. Toivon teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan".
"Täydellisesti", sanoi Roobert, jonka mieltä kovin kiinnitti isännän selitys.
"Kokeilin monilla eri alkuaineilla ja yhä samalla tuloksella. Aina aiheutti tunnin ajan vaikuttava sähkövirta aivan ilmeisen painon vähennyksen. Teoriani tällä asteella johtui siihen, että sähkövirta aiheutti ainehiukkasten eroittamisen, ja että määrätty luku ainehiukkasia irtaantui kappaleesta hienon hienona pölynä haihtuen sen ympärille, joten seurasi painon väheneminen niiden poistuttua. Olin kokonaan otaksunut sellaisen muutoksen tapahtuvan, kunnes omituinen sattuma kokonaan muutti mielipiteeni.
"Eräänä lauvantai-iltana olin kiinnittänyt vismuttitangon ruuvipenkkiin ja molemmin puolin asettanut sen sähkölangan yhteyteen saadakseni selville, miten virta vaikuttaisi siihen. Olin kokeillut useilla eri metalleilla toisella toisensa perään, antaen virran vaikuttaa niihin yhdestä kahteen tuntiin. Olin paraiksi saanut kaikki järjestykseen ja johdot kuntoon, kun odottamatta sain sähkösanoman, että John Stillingflect, eräs vanha kemisti Lontoossa, joka oli ollut sangen hyvä ystäväni, oli vaarallisesti sairastunut ja sitten lausunut toivovansa saada nähdä minua.
"Viimeinen juna oli lähtevä kahdenkymmenen minuutin perästä ja asuin täsmälleen penikulman (engl.) päässä asemalta. Sulloin muutamia tarpeellisia esineitä matkalaukkuun, suljin laboratorioni ja riensin kuin hengen edestä, ehtiäkseni matkaan.
"Vasta Lontooseen tultuani muistin unohtaneeni sähkövirran, ja että se niinollen vaikuttaisi vismuttitankoon siksi kuin patteri olisi tyhjentynyt. Se oli minusta kuitenkin pieni seikka enkä enempää asiaa ajatellut.
"Viivyin Lontoossa tiistai-iltaan, ja vasta torstaiaamuna palasin työhöni. Avatessani laboratorion oven muistin kesken jääneen kokeeni, ja se ajatus pisti päähäni, että vismuttitankoni silloin kaiken todennäköisyyden nojalla täytyisi olla kokonaan haihtunut ja hajaantunut alkuhiukkasiinsa. Asian oikea laita oli minulle aivan edeltä arvaamaton.
"Lähestyttyäni pöytää näinkin metallitangon kadonneeksi ja ruuvialasimen tyhjäksi. Sen huomattuani olin ryhtyä johonkin muuhun, mutta silloin havaitsin alasimen alaisen pöydän olevan täynnä jotakin hopeamaista ainetta, joka oli siinä pieninä erillisinä pisaroina ja yhtyneenä suuremmiksi kellukoiksi. Muistin aivan selvästi, että olin puhdistanut pöydän ennen kokeen aloittamista, niin että aine oli jollakin tavalla tullut siihen sen jälkeen, kun olin matkustanut Lontooseen. Se herätti suurimmassa määrässä mielenkiintoani; hyvin huolellisesti kokosin kaiken astiaan ja tutkin aineen tarkoin. Ei ollut epäilemistäkään, mitä se oli. Se oli puhtainta elohopeaa, joka tutkimuksessa ei osoittanut jälkeäkään vismutista.
"Heti älysin, että sattuma oli sallinut tehdäni mitä arvokkaimman kemiallisen keksinnön. Jos vismutti määrätyin edellytyksin asetettiin sähkön vaikutuksen alaiseksi, alkaisi sen paino vähetä ja vihdoin se muuttuisi elohopeaksi. Olin purkanut rajamuurin kahden alkuaineen väliltä.
"Mutta prosessin täytyi olla yleislaatuisen. Se osoittautuisi luultavasti yleiseksi laiksi eikä vain yksityiseksi tapaukseksi. Se vismutti muuttui elohopeaksi, minkä muutoksen alaiseksi joutuisi elohopea?
"En voinut ajatella lepoa ennenkuin olin ratkaissut kysymyksen. Uudistin käytetyt patterit ja annoin virran kulkea elohopea-astian kautta. Kuusitoista tuntia istuin pitäen silmällä metallia, ottaen vaarin, kuinka se vähitellen näytti ikäänkuin tulevan kiinteämmäksi, menetti hopeanhohtonsa sekä muuttui tummaksi ja himmeäksi. Kun vihdoin otin sen ylös pihdeillä ja laskin sen pöydälle, oli se kokonaan menettänyt elohopean ominaisuudet ja ilmiselvästi muuttunut joksikin toiseksi metalliksi. Muutamat yksinkertaiset kokeet riittivät osoittamaan minulle, että se uusi metalli on platina.
"Kemistin oli helppo havaita se laki, jota noudattaen nämä muutokset keskinäiseen järjestykseensä nähden olivat tapahtuneet. Kenties te voitte nähdä niiden välillä vallitsevan suhteen, Roobert?"
"Ei, minun täytyy sanoa, etten sitä oivalla".
Roobert oli kuunnellut tuota omituista selitystä avosuin, silmät pystyssä.
"Osoitan teille, mitä se on. Vismutti on raskain kaikista metalleista. Sen atoomipaino on 210. Seuraava järjestyksessä on lyijy 207, ja sitten tulee elohopea, jonka atoomipaino on 200. Mahdollisesti oli sähkövirta sinä pitkänä aikana, jonka viivyin poissa, muuttanut vismutin lyijyksi ja lyijyn vuorostaan elohopeaksi. Platinan ominaispaino taasen on 197,5, josta seurasi, että juuri sen vuorostaan täytyi muodostua jatkuvan sähkövirran vaikutuksesta. Onko seikka nyt teille selvä?"
"Aivan selvä".
"Ja niin johduin aatteeseen, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun ja teki minut aivan sekapäiseksi jännityksestä. Seuraava metalli järjestyksessä on kulta. Sen atoomipaino on 197. Nyt muistin ja käsitin ensikerran, minkä tähden vanhojen alkemistien sanottiin aina käyttäneen lyijyä ja elohopeaa kokeisiinsa.
"Mielenliikutuksesta vapisevin sormin asetin taas johdot järjestykseen ja runsaan tunnin kuluttua — sillä prosessin pituus suhteutui yhä samoin kuin eri metallit — oli edessäni rosoinen metallimöhkäle, joka kaikissa kokeissa osoittausihe kullaksi.
"Niin, Roobert, tämä on pitkä kertomus, mutta luulen teidän myöntävän, että sen tärkeys oikeuttaa minua menemään näin paljon yksityiskohtiin".
"Sittenkun olin tullut vakuutetuksi siitä, että todella olin valmistanut kultaa, leikkasin pienen möhkäleen keskeltä kahtia. Toisen puoliskon lähetin eräälle kultasepälle, joka myöskin hioi jalokiviä, ja pyysin hänen lausumaan mielipiteensä metallin laadusta. Toisella puoliskolla jatkoin koesarjaani ja muutin sen järjestelmällisin astein läpi koko metallien pitkän joukon hopeasta sinkiksi ja magnesiumiksi, kunnes olin muuttanut sen lithiumiksi, joka on kevein kaikista metalleista".
"Ja mitä tuli sitten siitä", kysyi Roobert.
"Se mikä sitten seurasi, on varmaankin kemisteille mieltäkiinnittävin kohta keksinnöstäni. Lithiumi muuttui hienoksi, harmaaksi jauhoksi, joka ei enää muuttunut miksikään, vaikka sitä miten olisi käsitellyt sähköllä. Ja se tomupa juuri on kaikkien aineiden perusaine, kaikkien alkuaineiden äiti, se on lyhyesti sanoen se aine, jonka olemassaolon mahdollisuuden eräs tunnettu kemiantutkija äskettäin on esittänyt, antaen sille nimen protyli. Olen siis keksinyt tuon tärkeän lain metallien muuttuvaisuudesta sähkön kautta, ja olen ensimäinen, joka on todistanut protylin olemassaolon niin, että kaikkienkin muullaisten suunnitelmaini rauetessa tyhjiin, voin olla kuitenkin vakuutettu siitä, että nimeni on elävä kemian tutkijain joukossa.
"Nyt minulla ei ole enää paljoa kerrottavaa. Sain kultakappaleen takaisin ystävältäni kultasepältä, ja hän varmensi ajatukseni sen luonnosta ja laadusta. Keksin pian erityisiä menetelmiä, joiden avulla prosessin voi tehdä yksinkertaisemmaksi ja erittäinkin muodostelman tavallisesta sähkövirrasta, joka oli paljoa tehokkaampi.
"Valmistettuani riittävästi kultaa, möin sen summasta, jolla sitten saatoin hankkia parannettuja tarvekaluja ja voimakkaampia pattereita. Sitten laajensin hommiani, kunnes vihdoin pääsin niin pitkälle, että saatoin rakennuttaa tämän talon ja järjestää kuntoon laboratorion, jossa voin työskennellä suuremmassa määrässä. Kuten ennen olen sanonut, sen voin nyt todeksi toistaa, nimittäin että tulojeni suuruus riippuu ainoastaan tahdostani".
"Se on ihmeellistä", ähkäsi Roobert. "Se on kuin lumotaru. Mutta tehtyänne sen suuren keksinnön te välttämättä tunsitte suurta houkutusta ilmoittaa siitä toisille".
"Sitä todellakin ajattelin. Punnitsin asiaa joka puolelta. Selvästi oivalsin, että jos keksintöni tulisi tunnetuksi, riistäisi se heti niin sanotuilta jaloilta metalleilta kaiken niiden erikoisen arvon. Joku muu aine — sanokaamme merenpihka tai norsunluu — olisi silloin täytynyt valita maksuvälineeksi vaihtokaupassa, ja kulta olisi tullut halvemmaksi kuin kupari, koska se on raskaampaa eikä kuitenkaan niin kovaa. Kukaan ei silloin minun ajatukseni mukaan olisi tullut siitä sen onnellisemmaksi. Jos sen sijaan säilytin salaisuuteni sitä viisaasti hyödykseni käyttäen, saatoin tulla yhdeksi ihmiskunnan suurimmista hyväntekijöistä. Ne olivat tärkeimmät syyt, ja saanen sanoa, että ne eivät olleet halpamaisia syitä, jotka saivat minun tekemään tänään ensikerran rikkomani päätöksen".
"Mutta teidän salaisuutenne on varmassa tallessa takanani", huudahti Roobert. "Minun huuleni tulevat olemaan suljetut, kunnes te sallitte minun puhua".
"Jollen olisi tiennyt voivani luottaa teihin, ette koskaan olisi saanut sitä kuulla. Ja nyt, rakas Roobert, emme enää puhele teoriasta, käytäntö on paljon mieltäkiinnittävämpää. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata minua laboratorioon, annan teidän olla mukana tässä jälkimäisessä".
Kemiallinen näyte.
Raffles Haw osoitti tietä pääkäytävän kautta, ja astuttuaan yli hiekoitetun ajotien avasi hän laboratorion oven, saman, jonka kautta Mc Intyret olivat nähneet kuormavaunuissa tuodut paketit vietävän sisälle. Kun he olivat tulleet oven sisäpuolelle, näki Roobert, ettei vielä oltu itse rakennuksessa, vaan ainoastaan suuressa autiossa etuhuoneessa. Sen seinustoille oli ladottu ne esineet, jotka olivat herättäneet hänen uteliaisuuttaan ja saaneet hänen isänsä arveluihinsa. Ne olivat nyt kadottaneet kaiken salaperäisyytensä, sillä toisten vielä ollessa karkean verhovaatteensa peitossa, oli tämä toisilta poistettu, ja paketit osoittautuivat isoiksi lyijyharkoiksi.
"Tuossa näette raaka-aineeni", sanoi Raffles Haw välinpitämättömästi, samalla kun viittasi pinoihin. "Joka lauvantai saapuu sitä kuorma, joka riittää viikoksi, mutta meidän on pitennettävä työaika kaksinkertaiseksi Lauran ja minun mentyä naimisiin, kun alamme toteuttaa suuria suunnitelmiamme. Minun täytyy olla hyvin tarkka lyijyn laatuun nähden, sillä jos lyijy ei ole aivan puhdasta, ei luonnollisesti kultakaan tule täysin hyvää".
Raskas rautaovi johti sisempään huoneeseen. Hän avasi sen, mutta ainoastaan viedäkseen seuralaisensa toiselle samallaiselle ovelle, joka oli noin viiden jalan päässä.
"Tästä otetaan lattia kokonaan pois yöksi", huomautti hän. "Luulen tästä lukitusta huoneesta palvelijain kesken puhuttavan paljon, ja minun täytyy olla varuillani, jos sattuisi joku heistä tulemaan liian uteliaaksi".
Sisemmän oven kautta he tulivat laboratorioon, joka oli korkea, tilava, valkoiseksi maalattu, lasikatolla varustettu huone. Toisessa päässä oli sulatusuuni ja sen vieressä höyrypannu, jonka rautainen suupelti oli suljettu, mutta hehkuva, punainen lieska näkyi liitosten kautta, ja kumea jyrinä kuului kautta rakennuksen.
Molemmilla sivuilla oli lukemattomia, riveihin asetettuja Leydenin pulloja, patteri patterin päällä, ja niiden yläpuolella Voltan sähköjaksoja. Ympärilleen katsellessaan näki Roobert suunnattomia vauhtipyöriä, yhdistettyjä teräslankaverkkoja, alustelineitä, koetinkauhoja, pulloja, astemittareita, Bunsenin paahtimia, posliini-isolaattoreita ja mitä tahansa, mikä saattaa olla tarpeen kemiallisessa ja sähköopillisessa työhuoneessa.
"Tulkaa nyt tänne", sanoi Raffles Haw, tehden tietä metallikasojen, palaneiden röykkiöiden, tavaralaatikoiden ja tiiviisti suljettujen happoja sisältävien astioiden välitse. "Te olette ensimäinen, itseäni lukuunottamatta, joka on astunut jalallaan tänne, sen jälkeen kun rakentajatyömiehet täältä lähtivät. Väkeni kantavat lyijyn etuhuoneeseen, mutta kukaan ei tule sen etemmäksi. Uuni voidaan puhdistaa ja hoitaa ulkoapäin. Yksi mies on aina siinä työssä. Katsokaa nyt tänne".
Hän tempasi auki oven vastaiselta puolelta ja antoi nuorelle taiteilijalle merkin astua sisään. Tämä seisoi hiljaa toinen jalka kynnyksellä ja tuijotti hämmästyksissään ympärille. Huoneen, joka lienee ollut kolmisenkymmentä neliöjalkaa laaja, lattia ja seinät olivat kullan peitossa. Isoja, tulikiven muotoisia harkkoja oli läjissä lattialla ja seinille oli niitä joka puolelle ladottu tiiviisiin pinoihin, jotka ulottuivat aina kattoon asti, yksi ainoa tuota ikkunatonta huonetta valaiseva sähkölamppu heitti himmeän, tummankeltaisen hohteen suunnattomiin kasoihin jaloa metallia ja antoi kultaiselle lattialle punertavan loisteen.
"Tämä on minun aarrekammioni", sanoi omistaja. "Kuten näette on minulla nykyisin suuri varasto. Tuotanto on ollut vientiä suurempi. Te ymmärrätte minulla nyt olevan toisia ja tärkeämpiä velvollisuuksia kuin tehdä kultaa. Täällä säilytän valmiin tavaran, kunnes saan tilaisuutta lähettää sen pois. Melkein joka ilta tavallisesti lähetän Lontooseen laatikollisen. Seitsemäntoista asioitsijaa pitää huolta myömisestä. Jokainen heistä luulee olevansa ainoa, ja he jokainen ovat kuolla uteliaisuudesta saadakseen tietää, mistä minä saan niin mahdottomasti puhdasta kultaa. He sanovat sen olevan puhtaimpaa mitä konsanaan tavataan markkinoilla. Yleisesti pidetään minua luullakseni jonkun uuden etelä-afrikalaisen kaivoksen asiamiehenä, jonka olemassaoloa omistajat haluavat pitää salassa. Miten korkealle arvoisitte tässä huoneessa olevan kultaa? Sen arvon täytyy olla sangen suuren, sillä siinä on koko viikon työ".
"Siitä tulee epäilemättä satumaisen suuri summa", sanoi Robert tarkastellen keltaisia kasoja. "Sanonko sataviisikymmentätuhatta puntaa?"
"Eihän toki, kyllä saatte sanoa paljon enemmän", huudahti Raffles Haw nauraen. Katsokaamme. Jos ajattelemme 3,10 unssia kohden, joka on lähes kymmenen shillingiä liian vähän saamme sen alhaisen arvion mukaan viisikymmentäkuusi puntaa naulasta. Jokainen noista harkoista painaa kolmekymmentäkuusi naulaa, joka tekee rahassa kaksituhatta puntaa ja vähän päälle. Huoneen kolmella seinällä on jokaisella viisisataa harkkoa, neljännellä, jossa on ovi, ei ole muuta kuin kolmesataa, lattialla on ainakin kaksisataa, niin että pyöreissä luvuissa voimme sanoa kaksituhatta harkkoa. Toisin sanoen tekisi se välittäjä pienen, hyvän kaupan, joka saisi haltuunsa tämän huoneen sisustan neljällä miljoonalla punnalla".
"Ja se on viikon työ", sopersi Roobert. "Se panee pääni pyörälle".
"Nyt te saattanette ymmärtää minua, kun sanon ettei yhdenkään niistä suunnitelmista, joita yhtaikaisesti aijon ruveta toteuttamaan, tarvitse viivästyä varojen puutteen vuoksi. Tulkaa nyt laboratorioon katsomaan menettelytapaani".
Työhuoneen keskellä oli ikäänkuin hyvin suuri ruuvipenkki, joka oli varustettu kahdella kuparinvärisellä metallilevyllä ja isolla teräsruuvilla, jolla levyt voi pusertaa yhteen. Lukemattomia, toisesta päästään suuriin dynamokoneisiin kiinnitettyjä metallilankoja juoksi levyjen läpi. Alla oli lasijalusta, joka keskeltä, oli onteva, kuin pitkä kaukalo.
"Pian olette oivaltava kaiken", sanoi Raffles Haw riisuen takkinsa ja pukeutuen tahraantuneeseen liinaiseen nuttuun. "Ensin täytyy meidän vähän enentää kuumuutta".
Hän painoi koko voimallaan suurta puhalluspurjetta ja pian kuului isompi kohina uunista.
"Kas noin, mitä suurempi kuumuus, sitä voimakkaampi sähkövirta ja sitä nopeammin käy työmme. Nyt tarvitsemme lyijyä! Olkaa niin hyvä ja auttakaa minua kantamisessa".
He kantoivat tusinan lyijyharkkoja lattialla lasitelineelle, ja asetettuaan levyt paikoilleen molemmin puolin ruuvasi Haw ruuvipenkin kiinni, niin että ne pysyivät paikallaan.
"Ennen muinoin tämä tavallisesti oli pitkällinen processi", huomautti hän, "mutta nyt käy se hyvin pian, kun minulla on työssä erinomaiset apuneuvot. Nyt on jäljellä vain sähkövirran edistäminen ja niin se alkaa".
Hän tarttui pitkään, lasiseen vipuun, joka kohosi metallilankojen välistä, ja veti sen alas. Kuului tuima paukahdus, jota seurasi voimakas, rätisevä ääni. Suuria tulikipunoita räiskähteli johdoista, ja lyijymöhkäleen ympäröi kultasäteinen kaarikehys, joka sähisi ja paukahteli, kuin olisi pistoolilla ammuttu taajaan. Ilmassa tuntui omituinen, hapan ozoonituoksu.
"Se on summattoman suuri voima", virkkoi Raffles Haw tarkastaen ilmiötä kello kädessä.
"Se muuttaisi jokaisen orgaanisen aineen heti protyliksi. Koneistosta pitää olla täysin selvillä, sillä pieninkin erehdys voisi tuottaa arvaamattoman vahingon työskentelijälle. Tässä pidellään jättiläismäisiä voimia. Mutta näettekö, lyijy alkaa muuttua".
Hopeanhohtavia ikäänkuin kastepisaroita alkoi todellakin ilmestyä tumman lyijymöhkäleen pinnalle putoillen siitä metallinsoinnahtavalla äänellä lasikaukaloon. Vähitellen suli lyijy kuin jääpuikko auringon paisteessa, sähköjohdot liittyivät siihen yhä tiukasti sikäli kuin se suli kokoon, kunnes yhtyivät keskustassa kaiken kiinteän metallin muututtua elohopeaksi. Kaksi pienempää johtoa työnnettiin elohopeaan, joka vähitellen käpertyi kokoon ja tiivistyi, kunnes tuli aivan kiinteäksi, kellertäväksi, hiukan messingille vivahtavaksi kappaleeksi.
"Se, mikä nyt on uurnassa, on platinaa", huomautti Raffles Haw. "Nyt on se otettava kaukalosta ja kiinnitettävä jälleen suurten johtojen yhteyteen. Katsokaa, nyt yhdistämme virran taas. Näettekö, miten se vähitellen ottaa tummemman värin. Nyt luulen sen olevan valmista".
Hän veti ylös vivun, irroitti sähköjohdot, ja heidän edessään oli tusina tiilikiven muotoisia kappaleita, jotka eivät olleet mitään muuta kuin punaisinta, hohtavinta kultaa.
"Näettekö, laskumme mukaan on aamutyömme arvo kaksisataa neljäkymmentä tuhatta puntaa, ja siihen ei ole mennyt aikaa enemmän kuin kaksikymmentä minuuttia", huomautti alkemisti, ottaen ylös uudet harkot ja heittäen ne toisten joukkoon.
"Uhratkaamme yksi niistä erääseen kokeeseen", sanoi hän antaen viimeisen olla lasi-isolaattorilla paikallaan. "Se olisi maailman silmissä kallisarvoinen koe, koska se maksaa kaksituhatta puntaa, mutta meidän kannaltamme katsoen on se, kuten näette, toinen asia. Nyt me käymme läpi koko metallien sarjan".
Ensimäisenä kaikista ihmisistä, paitsi keksijää itseään, näki Roobert, miten kultainen möhkäle, kun johdot taas oli yhdistetty, nopeasti asteettain muuttui bariumiksi, tinaksi, hopeaksi, kupariksi, raudaksi. Hän näki pitkien, valkeiden sähkösäteiden muuttuvan karmosiininpunaiseksi strontiumissa, purppuranpunaisiksi potaskassa, keltaisiksi magnesiumissa.
Ja vihdoin, hyvinkin sadan muunnoksen jälkeen, hajaantui kaikki hänen silmiensä edessä, ja lasipöydällä oli jäljellä vain pieni kasa irtonaista, harmaata tomua.
"Tämä on protyliä", sanoi Haw tunnustellen sitä sormillaan. "Tulevaisuuden kemistit ehkä hajoittavat sen vielä pienempiin aineosiin, mutta minulle on se Ultima Thule".
"Ja nyt Roobert", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "olen näyttänyt teille kylliksi saadakseni teidät tajuamaan järjestelmääni. Tämä on suuri salaisuus. Se on salaisuus, joka tuntijalleen tuottaa suunnattoman vallan, jollaista yhdelläkään ihmisellä ei koskaan ole ollut sitten maailman luomisen. Sydämeni ylin toive on voitu käyttää tätä salaisuutta hyvään ja vannon teille Roobert Mc Intyre, että jos luulisin sen johtavan johonkin muuhun kuin hyvään, luopuisin siitä ikiajoiksi. En käyttäisi sitä silloin omaksi hyödykseni, eikä liioin kukaan toinen ihminen kuulisi sitä huuliltani. Sen vannon kaiken pyhän nimessä".
Hänen silmänsä salamoivat kun hän puhui, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta. Kalpeana ja väsyneenä siinä seisoessaan sähköjohtojensa ja tislauslaitteittensa keskellä oli kuitenkin jotakin majesteetillista tuossa miehessä, joka kaikesta hämmästyttävästä myötäkäymisestään huolimatta voi säilyttää siveellisen tunteensa puhtaana kullan kimmellyksestä. Heikkoluonteinen Roobert ei koskaan ennen ollut niin elävästi käsittänyt, mikä voima kuvastui noissa ohuissa, kiinteissä huulissa ja noissa vakavissa silmissä.
"Teidän käsissänne, herra Haw, se ei varmaankaan vaikuta muuta kuin hyvää", sanoi hän.
"Toivon sitä. Pyydän ja rukoilen, että se ei vaikuttaisi toisin. Olen ilmaissut teille, Roobert, mitä en olisi ilmaissut omalle veljelleni, jos minulla olisi veli ollut, ja olen tehnyt sen, koska uskon ja toivon, että te olette mies, joka tämän vallan mahdollisena perijänä ette käyttäisi sitä itsekkäisiin tarkoituksiin. Mutta nytkään en ole sanonut teille kaikkea. Olen jättänyt ilmoittamatta yhden seikan, ja sitä että saa tietää ennen kuin kuoltuani. Mutta katsokaa tätä arkkua, Roobert".
Hän vei hänet kookkaan, raudoitetun arkun luo, joka oli eräässä nurkassa, avasi sen ja otti esille pienen norsunluisen lippaan.
"Tämä", virkkoi hän, "sisältää paperin, josta olette saava selvän kaikesta, mitä vielä ette ymmärrä. Tapahtuipa minulle niin ollen mitä tahansa, aina te voitte periä minun valtani, ja jatkaa suunnitelmaini toteuttamista, seuraamalla siihen kirjoitettua ohjausta. Ja nyt", hän jatkoi, laskien lippaan takaisin arkkuun, "aijon usein pyytää apuanne, mutta luulen, etten tarvitse tehdä sitä tänään. Olen jo liian paljon käyttänyt aikaanne. Jos menette takaisin Elmdeneen, pyydän teitä sanomaan Lauralle, että tulen sinne iltapäivällä".
Eräs perhekohtaus.
Niin selkeni se suuri salaisuus ja Roobert meni kotiin aivan huumautuneena ja veren kiivaasti sykkiessä suonissaan. Herraskartanoon mennessään oli hän tuntenut vilun väristyksiä kosteassa tuulessa, katsellessaan sumun verhoomaa maisemaa. Palatessa olivat ne hänestä kaukana. Hän näki ajatuksissaan kaikki päivänpaisteisena ja häntä halutti laulaa ja tanssia kulkiessaan eteenpäin pitkin lokaista, ajettua kylätietä.
Ihmeellinen oli Raffles Haw'in osalle tullut kohtalo, mutta itse asiassa ei ollut vähäpätöisempi se, joka oli hänelle itselleen sattunut. Hän oli osallinen alkemistin salaisuudesta ja oli perivä suuremman kuin kuninkaallisen rikkauden, saava vallan, joka tavallisesti on vain yksivaltiaille omituista. Se oli todellakin kohtalo! Tuhannet kullanhohtavat näyt vastaisesta elämästä häämöittivät hänelle, ja mielikuvituksessaan näki hän jo itsensä kohotetuksi korkealle ihmiskunnan yläpuolelle tuhansien ihmisten polvistuessa hänen eteensä pyytämään apua tai kiittämään häntä hyvistä teoista.
Miten vähäpätöiseltä tuntui hänestä nyt tuo huonosti hoidettu puutarha koukeroisine pensaineen ja kummituksenmoisine jalavineen! Miten huonolta sileä tiilikivipääty viheriöine puuparvekkeineen! Se oli aina loukannut hänen taiteellista makuansa, mutta nyt oli sen rumuus vielä silmiinpistävämpi.
Myöskin yksinkertainen huone ameriikkalaisella nahalla peitettyine tuoleineen, tumma matto lattialla ja tilkutettu kamiinivaippa olivat hänestä vastenmielisiä. Ainoa kaunis, mitä siellä oli, ja mihin hänen silmänsä mielihyvällä voivat kiintyä, oli hänen sisarensa, istuessaan siinä taapäin nojautuneena tuolissaan tulen edessä, kalpeat kauniit kasvot jyrkästi piirtyen tummaa taustaa vastaan.
"Tiedätkö, Roobert", sanoi hän katsahtaen veljeen pitkien, mustien silmäripsiensä alta, "isä tulee sietämättömäksi. Minun on täytynyt puhua hänelle vakavasti ja selittää hänelle, että menen naimisiin itseni tähden enkä hänen tähtensä".
"Missä on hän?"
"Sitä en tiedä. Epäilemättä 'Kolmessa kyyhkysessä'. Siellä hän nyt viettää enimmän aikansa. Hän syöksi tiehensä aivan raivoissaan ja puhui paljon tyhmyyksiä avioliittosopimuksesta ja kuulutusten kieltämisestä j.n.e. Hänen mielestään avioliittosopimus tuntuu olevan sopimus, joka on tehtävä morsiamen isän hyödyksi. Kun hän edes rauhoittuisi, että nähtäisiin, mitä voitaisiin tehdä hänen hyväkseen".
"Luulen, Laura", sanoi Roobert totisena, "että meidän täytyy pitää silmällä häntä. Olen viime aikoina huomannut hänen suuresti muuttuneen. En usko, että hänen laitansa olisi aivan oikein. Pitää kysyä neuvoa lääkäreiltä. Mutta minä olen ollut herraskartanossa nyt aamulla".
"Oletko? Oletko nähnyt Raffleksen? Lähettikö hän jonkin sanan minulle?"
"Hän sanoi tulevansa tänne lopetettuansa työnsä".
"Mutta kuinka on laitasi, Roobert", huudahti Laura, naisen tavallisella nopealla, vaistomaisella käsityksellä huomaten jotakin erikoista. "Sinä olet niin kiihtynyt, silmäsi loistavat, ja olet todella sangen hyvän näköinen. Raffles on kertonut sinulle jotain! Mitä se oli? Oh, minä tiedän. Hän on sanonut sinulle, mistä hän saa rahansa, eikö totta?"
"No jaa, kyllä. Hän on osaksi uskonut minulle sen. Toivotan sinulle onnea Laura, kaikesta sydämmestäni, sillä sinä tulet mahtavan rikkaaksi naiseksi".
"Niin omituiselta tuntuu että hän on tullut meidän luoksemme, jotka olemme niin köyhiä. Siitä saamme kiittää sinua, rakas vanha Roobert, sillä jollei hän olisi kiintynyt sinuun, ei hän milloinkaan olisi tullut Elmdeneen eikä mieltynyt siellä johonkuhun toiseen".
"Eikö mitä", vastasi Roobert istuen sisaren viereen ja ystävällisesti taputtaen hänen kättään. "Se oli kiintymys ensi näkemältä. Hän piti sinusta ennenkuin koskaan oli kuullut nimeäsi. Hän kysyi minulta sinua tavatessaan minut ensikerran".
"Mutta kerro minulle hänen rahoistaan Roobert". sanoi sisko. "Hän ei ole vielä sanonut minulle mitään ja olen niin utelias. Kuinka on hän saanut ne? Hän ei ole perinyt isältään, sen hän on sanonut minulle. Hänen isänsähän oli vain maalaislääkäri. Miten hän sai ne?"
"Olen luvannut säilyttää salaisuuden. Hän tahtoo itse sanoa sen sinulle".
"Oi, mutta sano minulle vain, arvaanko oikein. Hän on saanut ne joltakin enolta, vai kuinka? No hyvä, joltakin ystävältä sitten? Tai on hän ottanut patentin jollakin erinomaiselle keksinnölle? Tai onko hän löytänyt kultakaivoksen? Tai öljylähteen? Oi, sano minulle, Roobert!"
"Minä en todellakaan saa", huudahti veli nauraen. "Mutta minun ei ole hyvä puhua enemmän kanssasi. Olet liian ovela. Olen todellakin vastuunalainen tässä, ja sitäpaitsi täytyy minun alkaa työskennellä".
"Miten epäystävällinen olet", sanoi Laura pahoillaan. "Mutta minun täytyy laittautua valmiiksi. Matkustan Birminghamiin junassa k:lo 1.20".
"Birminghamiin?"
"Niin, minulla on sata asiaa toimitettavana. Sieltä saa kaikkea. Te miehet unohdatte aina pikku seikat Raffles toivoo, että häät vietetään noin neljäntoista päivän kuluttua. Ne pidetään luonnollisesti hiljaisesti. Mutta kuitenkin tarvitaan yhtä ja toista".
"Niin pian", sanoi Roobert ajatuksissaan. "No, ehkä on parasta siten".
"Ehdottomasti, Roobert. Eikö olisi hirveätä, jos Hector tulisi takaisin ja saisi aikaan kohtauksen? Kunhan vain ensiksi olen naimisissa, en välittäisi siitä. Miksi siitä välittäisin? Mutta Raffles tietysti ei tiedä mitään hänestä, ja se olisi kamalaa, että he kohtaisivat toisensa.
"Se täytyy estää, maksoi mitä maksoi".
"Oh, minä en kestä sitä ajatusta. Hector raukka! Mutta mitä voin tehdä? Tiedät, että se oli vain nuoruuden mieltymys. Ja kuinka voisin evätä tällaisen tarjouksen? Velvollisuuteni omaisiani kohtaan oli ottaa se vastaan, eikö totta?"
"Olit todellakin vaikeassa ristiriidassa, kovin vaikeassa", veli vastasi. "Mutta kaikki tulee kyllä hyväksi eikä ole epäilemistäkään, ettei Hectorkin vielä vastaisuudessa katsoisi asiaa samalta kannalta. Tietääkö kirkkoherra Spurling kihlauksestasi?"
"Ei! Hän oli täällä eilen ja puheli Hectorista, mutta mitenkään en saanut sitä sanotuksi. Meidät vihitään Birminghamissa erityisesti, niin ettei ole mitään syytä, miksi hänen tarvitsisi sitä tietää. Mutta nyt minun täytyy rientää, muuten, myöhästyn junasta".
Sisaren lähdettyä Roobert meni atelieeriinsa, ja valmistettuaan muutamia värejä värilaudalle hän seisoi hetken sivellin kädessä ison, tyhjän kankaan edessä.
Miten hyödyttömältä hänestä se työ nyt tuntui. Mikä oli sillä tarkoitus? Työskentelikö hän ansaitakseen rahoja? Niitähän hän voi saada pelkästään pyytämällä ja pyytämättäkin, mikäli hän saattoi oivaltaa. Oliko hänen työnsä tarkoituksena saada aikaan jotakin kaunista? Olihan hänen taiteensa kovin puutteellista. Raffles Haw oli sen sanonut, ja hän tiesi, että jos hän miten huolellisesti maalasi taulun, kenties se ei olisi hyvä, ja saattoihan hän rahalla ostaa milloin tahansa kauniita ja erinomaisia tauluja. Miksi hän sitten työskenteli? Sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hän viskasi siveltimen pois, ja viritettyään piippunsa lähti takaisin alas rappusia.
Hänen isänsä seisoi tulen edessä, surkealla tuulella, sen näki selvään punaisista kasvoista ja rypistetystä otsasta.
"No, Roobert", hän alkoi, "varmaankin olet tavallisuuden mukaan viettänyt aamusi miettien salahankkeita isääsi vastaan?"
"Mitä tarkoitat, isä?"
"Tarkoitan sitä, mitä sanon. Mitä ovat ne muuta, kuin salahankkeita, kun kolme henkilöä — sinä, Laura ja Raffles Haw — tissuttelee ja tassuttelee ja sopii kohtaamisista sanomatta minulle sanaakaan? Mitäpä minä tietäisin teidän aikeistanne?"
"En voi ilmaista salaisuuksia, jotka eivät ole omiani, isä".
"Mutta yhtä kaikki tahdon minäkin nyt sanoa sanan puolestani. Salaisuuksia tai ei, sinä saat nähdä, että Lauralla on isä, joka ei anna sysätä itseään syrjään. Olkoon, että olen kokenut menestystä ja vastoinkäymistä maailmassa, minä en kuitenkaan ole vajonnut niin syvälle, että olisin nolla omassa kodissani. Mitä tulee minun osakseni tässä kauniissa naimiskaupassa?"
"Mitäkö tulee sinun osaksesi? Eikö Lauran onni ja menestys ole sinulle kylliksi".
"Jos tuo mies todella rakastaisi Lauraa, osoittaisi hän hänen isälleen asianmukaista arvonantoa. Viimeksi eilen pyysin häneltä lainaa, alennuin todellakin pyytämään sitä — minä, joka olin aivan vähällä päästä pormestariksi Birminghamissa! Ja hän kielsi sen jyrkästi!"
"Oi, isä, miten saatoit antautua sellaiseen nöyryytykseen?".
"Kielsi sen jyrkästi" huudahti vanha mies vihaisesti. "Se oli hänen periaatteitaan vastaan, — onko kuultu moista hulluutta! Mutta minä olen maksava hänelle sen kaiken, saadaan nähdä, enkö sitä tee. Tiedän yhtä ja toista hänestä. Miksi kutsutaan häntä 'Kolmessa kyyhkysessä?' Vääränrahantekijäksi —juuri niin — mieheksi, joka tekee vääriä rahoja. Miksi hänelle muuten saapuisi tänne niin paljon metallia, ja miksi röyhyäisi tuo suuri savupiippu kaiken päivää".
"Etkö voi antaa hänen olla rauhassa", vaikeroi Roobert. "Sinä et näy ajattelevan muuta kuin hänen rahojaan. Vaikka hänellä ei olisi äyriäkään, olisi hän yhtä hyvin hyväsydämminen, oivallinen ihminen".
Vanha Mc Intyre päästi helakan naurun.
"Kuinka hauska on kuulla sinun saarnaavan", hän sanoi. "Ilman äyriäkään, hui hai. Luuletko todellakin, että seisoisit varpaillasi hänen edessään, jos hän olisi köyhä? Luuletko että Laura olisi edes katsonut häneen? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän ottaa hänet vain rahojen vuoksi".
Roobert päästi hämmästyksen huudahduksen. Sillä alkemisti seisoi ovella kalpeana ja äänetönnä, katsoen toisesta toiseen tutkivin silmäyksin.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Tarkoitukseni ei ollut kuunnella, mutta en voi auttaa sitä, että olen kuullut keskustelunne. Mitä tulee teihin, herra Mc Intyre, niin luulen teidän puhuneen vain omasta pahasta sydämmestänne. En tahdo välittää sanoistanne. Roobert on oivallinen ystäväni. Myöskin Laura pitää minusta minun itseni tähden. Te ette onnistu horjuttamaan minussa sitä uskoa. Mutta teidän kanssanne, herra Mc Intyre, minulla ei ole mitään tekemistä, ja lienee sen vuoksi parasta, että molemmat olemme siitä selvillä".
Hän kumarsi ja poistui, ennenkuin kukaan ehti sanoa sanaakaan.
"Voi, näetkö nyt", Roobert vihdoin sanoi". Mitä nyt olet tehnyt, sitä ei voi saada tekemättömäksi".
"Minä olen maksava hänelle", kirkui ukko mielettömänä, pudistellen nyrkkiään ikkunan edessä tumman pitkän, etääntyvän vartalon jälkeen.
"Odota vain, Roobert, saadaan nähdä, sopiiko vanhan isäsi kanssa leikitteleminen".