— Suvaitkaa olla kuin kotonanne, sanoi hän.
Tällä tavoin saimme parhaimman saatavissa olevan asunnon, vaikka olimmekin tulleet myöhään. Maksoimme tietysti yösijastamme kohtuullisen hinnan kun seuraavana päivänä lähdimme jatkamaan matkaamme. Muuten — elleivät Talbot ja Johnny olisi olleet seurassamme, olisimme varmasti Yankin kanssa livistäneet viidakkoon. Seurustelussamme isäntäväkemme kanssa piti meidän näet kumarrella ja hymyillä ja keikistellä niin ylenpalttisesti, että minusta vihdoin tuntui kuin olisin ollut häkkiin pistetty pikku apina, joka säleitten takaa lörpöttelee hyväntahtoiselle ja arvokkaalle professorille. Lopulta rupesi oikein takaraivoa pakottamaan, kun epätoivoisesti yritin pysyä tarkkaavaisen ja hilpeän ja älykkään näköisenä. Yank istui avonaisen ikkunan ääressä tylsänä, pureksien mälliä ja syljeksien pihamaalle, mikä kaikki herätti minussa melkein pelonsekaisia tunteita. Mutta Talbot ja Johnny olivat tosiaankin kuin kotonaan. He voittivat vanhan herrankin ladellessaan mutkikkaita ja siroja kohteliaisuuksia, he pitivät pitkiä, mahtipontisia puheita tyhjästä, heidän hymynsä oli hurmaava, surunvoittoinen ja keskeytymätön — aivan toisenlainen kuin minun typerä virnistyksen! — ja he aikoivat nähtävästi pitkittää tätä näytelmää tuomiopäivään asti. Vasta sitten kun olimme jälleen omissa hoteissamme, ymmärsin heidän puheistaan, etteivät he sentään järin paljon olleet tällaisesta seurustelusta nauttineet.
Auringon laskiessa keskeytyi hilpeä yhdessäolomme yhtäkkiä. Kylältä päin karkasi näet rakennustamme kohden alkuasukasjoukko, jota johti kaksi miestä. Heistä oli toinen suuri ja romuluinen, toinen taas vallan alamittainen. He juoksivat kuin hullut ja hyökkäsivät perille tultuaan heti kuistille, puhjeten molemmat puhumaan yhtaikaa.
— Mikä hätänä? utelimme Talbotilta.
— En tiedä vielä. Kysymys jostakin tappelusta, luulemma.
Alcaldekäski heidän selittää asiansa yksi kerrallaan. Ja silloin juttu selvisi. Iso mies ja pieni mies olivat tapelleet ja olivat nyt saapuneet oikeutta saamaan. Näin paljon tulkitsi Talbot meille, räjähtäen sitten nauruun.
— Pikkumies on syyttänyt itseään, jatkoi hän tuokion kuluttua. Hän väittää hyökänneensä ison miehen kimppuun ja pehmittäneensä hänet. Hongankolistaja taas ilmoittaa röykyttäneensä pienemmän. Kumpikaan ei tahdo tunnustaa saaneensa selkäänsä, vaan molemmat haluavat suorittaa sakkonsa ja saada pöytäkirjaan merkityksi, että on pahoinpidellyt toista. Siinä näette, mihin turhamaisuus voi johtaa!
Miesten tahto täytettiin.Alcaldetuomitsi puolueettomasti kummankin sakkoihin. Hän pisti huolettoman näköisenä rahat taskuunsa.
Hämärä levittäiksen tienoon ylle ja sen mukana saapuivat miljoonat tulikärpäset. Maa näytti tummalta sametilta ja virran suunnalta leyhki leppoisa tuulenhenki. Kylän valot kimmelsivät keltaisina ohuen viidakkoverhon läpi, ja etäisyyden vaimentamana sulautui virtaavan veden kohina tuhansiin muihin ääniin. Olisin mielelläni viipynyt ulkosalla, mutta meitä pyydettiin sisälle. Lamput lämmittivät pian avaran, matalan huoneen sietämättömän tukahduttavaksi. Istuuduimme oikeille tuoleille ja lennokas keskustelu aloitettiin uudelleen. Olen monasti myöhemmin ihmetellyt, huvittiko isäntäämme todellakin tuollainen keskustelu, vai katsoko hän kenties velvollisuudekseen koettaa huvittaa meitä. Ehkäpä häntä väsytti teiskaroiminen ja pokkuroiminen yhtä paljon kuin meitäkin.
Puolialaston palvelija astui huoneeseen ilmoittaen, että viereisessä suojassa vartosi joku, joka pyrki puheillemme. Arvonpadronemmehansiellä oli ja hänen seurassaan kookas, komea, lyhyeen valkoiseen nuttuun ja lahkeista halkaistuihin housuihin pyntätty mies.
— Hän olla ystäväni, esittelipadrone, ja hänellä olla muuleja.
Talbot teki kaupat herrasmiehen kanssa. Tämä hankkisi meille ratsut kymmenen dollarin maksusta päivältä ratsua kohti, minkä lisäksi hän tarjoutui kuljettamaan tavaramme kuudesta dollarista sentneriltä.Padroneseurasi keskustelua iloisen näköisenä.
— Minä olla erinomaine ystävä, sanoi hän.
— Olette herrasmies ja lukenut mies, poikani, vastasi Talbot painokkaasti. Tahtoisinpa melkein sanoa, että olette oikea mongertajamestari!
Padroneoli hyvin tyytyväisen näköinen, mutta vaati heti viittä dollaria. Talbot sujautti hänelle rahat. Johnnyn mielestä tosin miehen vaatimus melkein pilasi hänen osoittamansa auliuden arvon, mutta me muut olimme toista mieltä. Luulen että ystävällinen käytös vaikuttaa syvästi noihin laiskoihin ja epäluotettaviin ihmisiin. Mies oli aluksi koettanut jutkauttaa meitä, mutta lopulta hän teki kaiken voitavansa auttaakseen meitä.
Ilta-aterian aikana näimme ensimmäisen vilahduksen talon naisista. Vanhempi heistä oli pyylevähkö, tyyni ja arvokas. Silmiinpistävintä hänessä oli mustan tukan runsaus. Hän kumarsi meille vakavan näköisenä, hymisi jonkun espanjalaisen sanan ja omisti sitten kainostelematta huomionsa eri ruokalajeille. Nuorempi, Mercedes-niminen, oli ihastuttava. Hänelläkin oli kiiltävän musta tukka, jota peitti sirorebosa, huivi. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat hyvin ilmeikkäät ja hän käytte!! niitä taitavasti, vaikka pyrkikin näyttämään ujolta ja aralta. Hänellä oli sorea, täyteläinen vartalo, ja hänen pukunsa korosti oivasti hänen sulojaan. Luullakseni johtui kuitenkin hänen keimailunsa enemmän hänen rodulleen ominaisesta vaistosta kuin henkilökohtaisesta ja harkitusta hurmaamishalusta. Me neljä punapaitaista kulkuria emme kaiketi olleet kovinkaan houkuttelevia. Olipa nyt syy mikä tahansa, oli vaikutus joka tapauksessa aivan ilmeinen. Hän oli suorastaan viettelevä. Hänen raukeat katseensa,rebosa, viuhka, hitaat, pehmeät liikkeet ja tukkaan pistetty punainen kukka tenhosivat meidät auttamattomasti. Epämiellyttävältä tuntui vain se ihojauheen paljous, jolla kumpikin naisista oli itsensä kaunistanut.
Yank ja niinä olimme poissa leikistä, tai ainakin luulimme olevamme, sillä emmehän tainneet ollenkaan espanjaa. Johnnyä ei kielentaitamattomuus kuitenkaan häirinnyt vähimmässäkään määrässä. Viidessä minuutissa oli hän unohtanut koko muun maailman, yrittäessään kiinnittää neitosen huomiota vilkkaasti ja merkillisesti elehtimällä ja änkyttämällä joitakin oppimiaan sanoja. Tyttö eläytyi pian tähän huvinäytelmään. Talbot puolestaan oli totinen ja erinomaisen kohtelias. Kun ateria oli päättynyt, nousivat naiset äkkiä pöydästä, kumarsivat ja poistuivat muitta mutkitta. Johnny katsahti meihin häkeltyneenä, punoittavana ja kokolailla tyytymättömänä.Alcaldeei ollut millänsäkään. Yank, Talbot ja minä nautimme suuresti tilanteesta.
— Tapaatte hänet kyllä myöhemmin, lohdutti Talbot hiukan pilkallisena.
Johnny nieli vaiteliaana kahvinsa.
Aterian päätyttyä menimme ulos. Talon edustalla olevan aukion kummallekin puolelle oli sytytetty iloinen roihu. Neljä kitaraniekkaa istui kuistin kylkeen kyhätyllä lavitsalla ja alapuolella käyskenteli kolme- neljäkymmentä ihmistä. Tavallisia alkuasukkaita kaikki tyynni. Isäntämme perhe ja muuan toinen, johon kuului mies, vaimo ja kolme lasta, muodostivat kaikesta päättäen paikkakunnan ylimystön. Paremmiston edustajat kapusivat luoksemme kuistille. Vanhimmat perheenjäsenet olivat aivan isäntäväkemme näköisiä — vain herrojen parrat olivat hiukan eri tavalla leikatut ja rouvien painossa oli jonkun kilon ero. Nuoremmista kiinnitti ensiksi huomiotamme pitkä, solakka, valkopukuinen neito. Hänen takanaan asteli parinkymmenen ikäinen nuorukainen, perin koreasti puettu ollakseen miehiseen sukupuoleen kuuluva. Hänellä oli pehmeä, valkoinen paita ja lyhyt sininen takki, joka oli koristepunoksin kirjailtu. Uumalla oli punatupsuinen, leveä vyö, ja housut oli halkaistu alhaalta polviin saakka. Pieniä hopeanappeja oli siroteltu kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Uljaan näköinen nuori herra muuten, vähäisine viiksineen ja punaisine huulineen, joiden välistä hampaat välähtelivät.
Kuitenkin oli hän sitä lajia, jota en voi sietää ollenkaan. Kyläläisistä olivat useimmat pukeutuneet valkoisiin. Kaikilla naisilla olirebosa, ja paksulti ihojauhetta kasvoissa. Taustalla näkyi muutama amerikkalainen.
Soittoniekat virittivät marssinkaltaisen sävelmän ja tanssinhaluiset järjestyivät pareiksi. Siitä kuontui sitten jokin lansieerikatrillin tapainen meno; tanssivat liikkuivat arvokkaasti ja juhlallisesti ja äärettömän hitaasti. Minusta tuossa ei ollut paljon mitään näkemistä. Istuimme jäykässä rivissä, osoittaen kohteliaisuuttamme seuraamalla tanssivien pyörimistä. Se oli jotakuinkin yhtä hauskaa kuin sairaalassa käynti. En tiedä mikä sitten vihdoinkin sai heidät lopettamaan esityksensä, mutta arvatenkin puutuivat soittajien sormet, tai ehkäpä tekivät esiintyjäin jalat tenän.
Tovin kuluttua alkoi soitto jälleen. Sävel oli suunnilleen yhtä juhlava kuin edellinenkin. Hieno, nuori vienous nousi nyt paikalta ja kumarsi syvään isäntämme tyttärelle, ohjaten hänet sitten aukiolle.
— No, Johnny, näyttäkääpäs nyt, että olette urheilija, sanoi Talbot, kohottautuen istuimeltaan, Lähtekäähän tanssittamaan vierasta.
— Ei taida kävellä, mutisi Johnny synkästi, seuraten Mercedestä katseillaan.
— Naisenne kyllä opastaa teitä. Tulkaa!
Talbot kumarsi totisena valkopukuiselle neitoselle, joka ihastui ikihyväksi. Johnny tarjosi kohteliaasti ja miellyttävästi käsivartensa toiselle tytölle. Tyttö myöntyi hieman koppavasti ja välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei luonut katsettakaan Johnnyyn eikä suonut hänelle yhtään sanaa. Luullakseni ei juttu huvittanut häntä ollenkaan, sillä hän heilutti laimeasti viuhkaansa ja tuijotti jonnekin etäisyyteen. Tanssi alkoi.
Se oli jokseenkin samanlaista kävelemistä kuin äskeinenkin tanssi. Tanssivat astuivat ensin hiukan eteenpäin ja sitten taaksepäin, pyörähtivät ja kumartuivat kitaransoiton tahdissa. Temput tehtiin uudelleen ja yhä uudelleen, Johnny ja Talbot olivat pian asiasta periltä ja seurasivat muiden esimerkkiä.
Aluksi oli Johnny alakuloinen ja hajamielinen. Mutta kun hän tanssin kuluessa oli pari kertaa päässyt Mercedeksen kanssa vastakkain, alkoi hänen ilmeensä kirkastua. Tulen hohteessa näin ainoastaan heidän vartaloittensa ääriviivat ja valkoiset kasvot, mutta saatoin kuitenkin huomata, että neito viivähti Johnnyn rinnalla hiukan kauemmin kuin olisi tarpeellista ollut, ja arvasin, että mustat silmät olivat täydessä toiminnassa. Kun tanssijat sitten palasivat kuistille, oli Johnny iloinen, mutta hieno nuorukainen näytti synkältä kuin ukkospilvi. Mercedeskin tuntui hilpeältä, mutta Johnnyn neitonen hymyili edelleenkin ylpeätä, heikkoa hymyään.
Fandango kesti tunnin. Johnnyn ja nuoren espanjalaisen kilpailu kävi yhä tiukemmaksi. Mercedes ei koettanutkaan parantaa tilannetta. Tunnelma oli jo paljon eloisampi kuin alussa. Fandangoa seurasi hidas, liukuva valssi ja tätä taas kokonainen sarja eri tansseja pokkuroimisineen ja pyörähtelyineen. Kovasti oli sievää ja vaikuttavaa kaikki, mutta samalla oli siinä minun mielestäni jotakin oudon viekoittelevaa. Ehkäpä johtui kuitenkin vaikutelmani siitä, että itse olin perin yksinkertainen luonne ja että tämä kaikki oli minulle vallan uutta. Täytyy muistaa, että monet ihmiset näkevät meikäläisissäkin tansseissa jotakin pahaa siksi, etteivät ole niihin itse tottuneet. Samalla tavalla ovat kai espanjalaisissakin tansseissa muutamat rohkeat otteet ja asennot käyneet niin tavallisiksi, etteivät ne asianomaisista enää tunnu sen kummemmilta kuin meikäläisestä tanssivasta nuorisosta omien tanssiemme temput. Olin tarpeeksi filosofinen katsellakseni asiaa tällä tavalla. Mutta toisin oli Johnnyn laita. Hän huomasi Mercedeksen suovan espanjalaiselle kaihontäytteisen katseen, hän huomasi neidon liehuvan tuon keikarin ympärillä houkutellen, notkistellen ja keimaillen, ja vihdoin näki hän kuinka tenhotar vaipui kavaljeerinsa käsivarsille raukeana ja onnellisena. Hän ei ymmärtänyt, että kaikki tämä kuului tanssin luonteeseen, hän oli sokea, eikä nähnyt, että pari lopulta erkani palatakseen kuistille — mies savuketta kierrellen ja tyttö laiskasti viuhkaansa leyhyttäen. Johnnyn silmät hehkuivat himmeästi, hän tuijotti suoraan eteensä ja kaksi punaista läikkää paloi hänen poskillaan.
Talbot Ward nousi äkkiä, vaikkakin tyynesti, viitaten minulle, että lähtisin mukaan. Hetken kuluttua kumartui hän jo Johnnyn tuolin yli.
— Haluaisin jutella muutaman sanan kanssanne, virkkoi hän hiljaa.
Johnny kohotti uhmaavan näköisenä katseensa. Talbot odotti. Vihdoin nousi Johnny huudahtaen heikosti. Ward tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti hänet maleksivan alkuasukasjoukon läpi kylään johtavalle tielle.
Johnny kiskaisi käsivartensa vapaaksi ja pysähtyi.
— Mitä tahdotte, herra? kysyi hän tärkeästi.
— Olette matkalla Kaliforniaan, jutteli Ward, ja täällä viivytte vain yhden yön. Tyttö on sievä ja viehkeä — mutta hänellä ei ole mitään kasvatusta ja hänen päänsä on aivan tyhjä.
— Olisin kiitollinen, jos jättäisitte nuoret naiset keskustelumme ulkopuolelle, kivahti Johnny.
— Ei käy laatuun, koska juuri nuori nainen on keskustelumme aiheena.
— No, heretkäämme puhumasta sitte.
— Oletteko huomannut, miten pyyleviä kaikki äidit täällä ovat? kysyiWard muina miehinä.
Jatkoimme hitaasti kulkuamme. Pian pysähtyi Johnny uudelleen.
— Sanonpa teille, herra, selitti hän, ettei teillä ole mitään tekemistä yksityisasioitteni kanssa ja että sekaantumisenne niihin suututtaa minua suuresti.
— Aivan niin, Johnny, vastasi Talbot säyseästi, enkä koetakaan neuvoa teitä. Tahdoin vain kiinnittää huomiotanne eräisiin asianhaaroihin, jotka kaiketi olitte unohtanut. Haluan vieläkin toistaa pari huomautustani, ennenkuin jätän koko jutun silleen: tyttö ei ole läheskään tarpeeksi hyvä teille, viivytte täällä vain päivän, hän on ihastuttava, mutta aivan sivistymätön — ja hänen äitinsä on kovin lihava. Painukaa nyt jatkamaan kilpailuanne, jos katsotte sen vielä maksavan vaivan.
Johnnyn ylväs sielu taisi kiemurrella pihdeissä nyt kun hän oli ehtinyt hiukan tointua ja kun tunteet olivat hiukan jäähtyneet. Epäröiden seurasi hän meitä vähän matkaa. Pian olimme puun luona, jonka katveessa kuumesairas mies yhä istui, nähdäksemme aivan välinpitämättömänä tohinasta ympärillään.
— Ei vetele tämä, pojat! huudahti Talbot. Emme voi jättää häntä yöksi tänne; hän vilustuu varmasti. Ojentakaahan kätenne, ystäväiseni! Hankimme teille jonkinlaisen asunnon.
Mies oli kuollut.
Kannoimme hänet kylään ja haimme muutamia maanmiehiämme käsiimme. Kukaan ei tiennyt, kuka vainaja oli, eikä hänen tavaroistaankaan tiedetty mitään. Hänen taskunsa olivat tyhjät. Tarkastettuamme hänet perinpohjin havaitsimme, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä hänen henkilöllisyydestään selville. Hautasimme hänet siis viidakkoon ilman muuta. Tahdoin ilmoittaa asiastaalcatdelle, mutta Talbot ei siihen suostunut.
— Taidanpa tuntea kalliit alkuasukkaamme liian hyvin, sanoi hän. Kerroppa heille, että mies on kuollut, niin jopa totisesti on sinun turha yrittää etsiä hänen tavaroitaan huomenna. Ja niiden löytäminen on kuitenkin ainoa mahdollisuus päästä perille siitä, kuka hän oli. Parasta kun pidämme suumme kiinni.
Palasimme verkkaisestialcaldentaloon. Siellä tanssittiin edelleenkin fandangoa. Mercedeksen silmät loistivat kun Johnnyn kanssa nousimme portaita, ja espanjalainen keikari rypisti kiroten otsaansa, Johnny kumarsi totisena ja katosi huoneisiin.
Kerroimme Yankille seikkailumme.
— Miespoioinen, surkutteli hän. Vielä joku päivä sitten oli hän yhtä innokas ja toiveikas kuin mekin nyt.
Ward taivutti päätään.
— Ja hänen kuolemansa oli niin turhanaikainen, niin hyödytön.
— Sitä on vaikea sanoa, tuumi Talbot. Kukapa tietää? Ellemme olisi melkein kompastuneet tuohon ruumiiseen, olisi Johnny ehkä tällä hetkellä kokolailla kurjassa kunnossa, ja Johnnyllä on kuitenkin edellytyksiä kehittyä kunnon kansalaiseksi.
— Mitähän tuo hemmetin juippi sillä tarkoitti? kysyi Yank minulta jälkeenpäin.
VII luku.
Seuraavana aamuna yritimme epätoivoisesti saada joitakin tietoja kuolleesta miehestä tai ainakin hänen tavaroistaan, mutta menestyksettä. Kylässä vallitsi täydellinen sekasorto ja jokaisella oli niin kiire päästä matkaan, ettei kellään ollut aikaa kiinnittää meihin mitään huomiota. Varmastikaan ei tuo johtunut sydämettömyydestä, vaan siitä, että kaikkien ajatukset olivat keskittyneet yhteen ainoaan asiaan. Kuljetusmiehemme kävivät myös kärsimättömiksi ja vihdoin oli meidän luovuttava tiedusteluistamme. Emme koskaan päässeet selville siitä, oliko vainajalla omaisia tai ystäviä, vai oliko hän joku yksinäinen olento. Myöhemmin saamme kokea monta samanlaista tapausta.
Kun olimme suorittaneet maksunalcaldelle, lähdimme taipaleelle. Mercedes ei näyttäytynyt.Padronemmeheitti jäähyväiset kylän laidassa ja antoi meille kullekin kookospähkinän kuoresta tehdyn maljan, johon kiinnitetyn hihnan avulla saatoimme, kuten hän selitti, täyttää pikarimme vedellä, tarvitsematta laskeutua muulin selästä. Vehe oli meistä mainio.
Jonkun matkan päässä kylästä kohtasimme merkillisen kulkueen, joka tuli meitä vastaan. Siinä oli kuusitoista muulia kolmen miehen vartioimina. Joka miehellä oli pitkä, vanhanaikainen ja ruostunut musketti. Muuleilla taas oli kullakin kallis kantamus. Poikittain niiden selkien yli oli ripustettu hihna, jonka kummassakin päässä killui melkoinen kultamöhkäle! Me painuimme lähemmä ja sivelimme lumottuina sormillamme kaunista, hohtavaa metallia. Ja kaikki ihmettelimme, että noin kallisarvoinen tavaramäärä oli uskottu kolmen laiskan ja risaisen alkuasukkaan hoiviin vilkasliikkeisellä taipaleella. Talbot kääntyi uteliaana oppaaseemme.
— Mihin joutuisi varas tuollaisen saaliin kanssa? Ja miten voisi hän kuljettaa myötään raskaita kultakimpaleita? vastasi opas.
Sittemmin koetimme monasti, istuessamme roihuavan nuotion ääressä, vastata tyydyttävästi noihin kysymyksiin, mutta aina onnistumatta. Kultaa kuljetettiin tällä tavoin täysin turvallisesti.
Talbot vaati itsepintaisesti ja paljon sanoja tuhlaten, että tavaramme kuljetettaisiin edellämme. Että tämä vaatimus oli aivan paikallaan, havaitsimme ennenkuin olimme olleet tuntiakaan matkalla. Kohtasimme tusinoittain kantajia, jotka lepäilivät pitkällään kantamustensa vieressä. Siitä heitä tuskin saattoi moittia, sillä hartiain ja otsan ympärille sidottujen hihnojen varassa kuljettivat he aivan valtavia tavaramyttyjä. Mutta edempänä näimme myöskin tavaramuuleja, jotka olivat pysähtyneet tielle yksinomaan siksi, että ajajat olivat liian laiskoja kävelläkseen. Omat tavarankuljettajamme ehätimme tämän tästäkin ja kiirehdimme heitä alinomaa heidän suureksi harmikseen. Talbotin kaukonäköisyys kuitenkin pelasti näin meidät pitkästä odotuksesta. Monet laivatovereistamme odottelivat vielä tavaroitaan silloin kun me jo lähdimme pohjoista kohden.
Saavuimme tuuheaan metsään. Toisissa olosuhteissa olisivat varmaankin uljaat puut, tiheä lehvistö, keinuvat viiniköynnökset ja valtavan suuret lehdet tehneet meihin syvän vaikutuksen, mutta tällä hetkellä oli meillä muuta ajateltavaa. Pitkällinen sade oli pehmittänyt maan melkein hetteeksi, johon ensimmäinen muuli oli jättänyt syviä jälkiä. Jälempänä tulevat eläimet astuivat sitten huolellisesti näihin jälkiin. Seurauksena oli, että liejuun pian syntyi syviä koloja, joihin muulimme vajosivat melkein vatsaansa myöten. Olen aivan vakuutettu siitä, ettei mikään mahti maailmassa olisi saanut eläimiä laskemaan jalkojaan minnekään muualle kuin juuri noihin reikiin. Jokainen niistä oli täynnä savista vettä, joka suihkusi kuin ruiskusta joka askeleella. Jonkun ajan kuluttua olimme varmaankin savisin ja likaisin matkaseurue tällä maailman kolkalla. Koetimme kulkea jalankin, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Toisinaan kulki tiemme jonkun solan läpi ja meidän oli monasti ryömittävä nelinkontin niljaisia töyrynkupeita ylös alas. Kerran pulahti Yank muuleineen puroon.
Ponnistellessamme eteenpäin jouduimme jonkunverran hajalle. Minä olin kuitenkin pysynyt Johnnyn rinnalla, mutta sananvaihtoon meillä ei ollut aikaa. Kun sitten lähestyimme muutaman puun alla vetelehtivää alkuasukasjoukkoa, hyökkäsi näistä kolme kiljuen meitä kohti. Pysähdyimme ja vetäydyimme lähemmä toisiamme.
Eräs hyökkääjistä tarttui Johnnyn muulia kuoiaimista ja viittasi käskevällä eleellä Johnnyä astumaan maahan.
— Pois tieltä! karjaisi Johnny ja kun alkuasukas ei välittänyt ollenkaan tästä kehoituksesta, veti nuorukainen esille revolverinsa. Minä seurasin esimerkkiä.
Uhkauksemme saivat heidät peräytymään hieman, mutta he kirkuivat kahta kauheammin, Johnny koetti usuttaa eläintään eteenpäin, mutta silloin asettui kolme heistä jälleen hänen tielleen. Pian yhtyivät heidän toverinsakin — neljä luvultaan — leikkiin. Kaikki osoittivat sormillaan Johnnyn muulia ja koettivat saada häntä laskeutumaan satulasta. Vihdoin uskalsi muuan heistä jälleen tarttua suitsiin.
— En usko että mikään varkausyritys on kysymyksessä, sanoin. Mutta teillä on ehkä varastettu ratsu.
— Siitä en tiedä mitään, virkkoi Johnny vihaisena. Tiedän vain, että olen vuokrannut tämän aasin ratsastaakseni sillä Panamaan, ja Panamaan minä aion päästäkin. Nuo lurjukset voivat selvittää asiansa jälkeenpäin.
Mutta kun hän kiskoi ohjakset irti alkuasukkaan näpeistä, estivät he hänet pääsemästä eteenpäin. Johnny kumartui ja yritti iskeä revolverinsä perällä muuatta heistä kalloon. Hän erehtyi ehkä hiuskarvan verran maalistaan ja mies hypähti kiljaisten takaisin. Nyt päästi koko liuta hirvittävän huudon ja lähestyi kuin kimppuumme käydäkseen. Johnny ja minä vedimme hanat vireeseen.
Silloin kuulimme takaapäin Talbot Wardin äänen.
— Hyökätkää siltä puolen! intoili Johnny. Antakaa niille oikein isän kädestä.
Ward huusi alkuasukkaille jotakin espanjaksi. Miehet käänsivät heti katseensa häneen, syytäen ilmoille hirvittävän sanaryöpyn. Hetkistä myöhemmin tuli Talbot tyynesti kävellen viidakosta meitä kohti.
— Pankaahan asenne pois, sanoi hän irvistäen hiukan. Nuo ystävät sanoivat minulle, että satulalaukkunne riippuvat vinossa ja että heidän aikomuksensa oli ollut korjata niiden asentoa.
Johnny, ja minäkin luullakseni, punastuimme ankarasti. Koko seurue ulvoi ihastuksesta. Johnny laskeutui satulasta ja samassa kymmenet kädet innokkaina ojentuivat korjaamaan muulin varusteita. Puristimme heidän käsiään ja nauroimme vielä kerran, minkäjälkeen jatkoimme lokaista taivaltamme.
Päivästä muodostui elämäni hirvein. Sivuutimme kymmenittäin kuolleita muuleja, joita suuret haaskalintuparvet vartioivat; näimme liejuun paiskautuneita nääntyneitä miehiä; kohtasimme tutisevia kuumesairaita, ja muuan poloinen, jonka korjasimme polulta, oli ehdoin tahdoin paneutunut pitkälleen kuollakseen. Toisinaan hän houraili pitkät ajat, mutta mikäli saatoimme ymmärtää, oli hänellä ollut tovereita aloittaessaan matkansa. Nostimme hänet muulin selkään ja vuorottelumme hänen hoivaamisessaan. Hän oli hyvin hinteläkasvuinen ja puhui kuin englantilainen. Myöhemmin kävi selville, että hän oli saanut koleeratartunnan. Vietimme yömme tiepuolessa olevassa mökkirähjässä ja sinne jätimme hoidokkimmekin.
Aikasin seuraavana aamuna saavuimme kallioiselle ylätasangolle, jolla kasvoi palmuja. Taaempana häämöitti vuorijono. Kapusimme sen yli, mutta tuskin päästyämme laaksoon kävi matka jälleen ylöspäin. Näin jatkui matkantekomme alituisena ryömimisenä ylös alas, ja aina luulimme, että seuraava ylänkö oli viimeinen. Meidät kohtasi kuitenkin pettymys toisensa jälkeen ja vihdoin olimme aivan epätoivoisia. Päivä oli rasittavan helteinen. Lopulta pysähtyi kuitenkin intiaani, joka tylsänä oli kulkenut etunenässä. Hän pesi huolellisesti jalkansa kuralammikossa ja veti sitten housut ylleen.
— Tuo näyttää minusta rohkaisevalta oireelta, virkoin Johnnylle.
Hetkistä myöhemmin olimme Panamassa.
VIII luku.
Saavuimme kaupunkiin aikaisin iltapäivällä silmiämme räpytellen, sillä edessämme oli aivan samanlainen yhdyskunta kuin »Poikien Omassa Merirosvossa» kuvattu. Meidän ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa mielikuvitustamme todetaksemme, että Morgan ja Kidd ja kaikki nuo muut kuuluisuudet olivat täällä riehuneet puukko hampaitten välissä, pistooli kädessä ja leveä vyö uumilla, tuomiokirkon kellojen moikaessa ja naisten kirkuessa. Kaikki tässä kaupungissa tuntui kuuluvan menneisyyteen, sillä jäljet amerikkalaisten tunkeutumisesta tänne olivat tyystin hävinneet. Kaksikerroksiset puutalot koreine ulkoparvekkeineen kallistelivat peloittavissa asennoissa katujen yli. Kaikkialla oli kapeita, salaperäisiä kujia. Harmaantuneita katedraaleja ja pienempiä kirkkoja oli siroteltu nurmettuneiden plazain ympärille. Ja laitapuolilla törrötti suurenmoisten rakennusten raunioita, jätteitä korkeakouluista ja luostareista, joita ei koskaan oltu rakennettu valmiiksi. Valtavat paadet lojuivat maassa epäjärjestyksessä, tuhansien pikku kasvien peittäminä. Siellä täällä oli vielä joku pilarien kannattama holvi tai käytävä pystyssä. Joka rakosessa rehoitti ruoho. Tulin haaveelliseksi ja nautin täysin siemauksin. Viidakko tuntui minusta salakavalalta, viekoittelevalta olennolta, joka hitaasti kietoi pahaa-aavistamattoman saaliin verkkoihinsa. Sammalpeitteiset rauniot olivat vaipuneet unelmiin menneistä ajoista. Ja holvikattojen yllä liihoittelivat entisyyden varjot, entisyyden, joka oli kuollut ja kuopattu ja unohdettu, niin ettei siitä ollut muuta jälellä kuin jokunen särmikäs, hajonnut pääsi.
Totta puhuakseni pidin kuitenkin aina tuollaiset mietteet omana salaisuutenani.
Varsinainen kaupunki oli paljon eloisampi. Vanhat, ränsistyneet talot olivat saaneet tilapäisen uutuudenleiman sen kautta, että niiden seinille oli ripustettu karkeasta purjekankaasta kyhättyjä nimikilpiä. Pääkadun varrella oli hotelleja, ruokaloita ja lajitelma pelihuoneustoja. Niissä tungeksi ihmisiä aamusta iltaan ja illasta aamuun, sillä kaupungissa vetelehti tuhansia matkamiehiä, jotka odottivat tilaisuutta päästä eteenpäin. Useat heistä olivat olleet täällä jo kauan ja he olivat aivan epätoivon partaalla. Muutamat amerikkalaiset pelurisakit tekivät hyviä kauppoja. Alkuasukkaita varten oli lukemattomia anniskeluja. Väki oli aivan liian laiskaa viitsiäkseen »verottaa» ulkomaalaisia, joita kaupunkiin tulvi tulvimalla. Siitä hommasta huolehti joukko eri kansallisuuksiin kuuluvia päteviä ja toimeliaita miehiä. Kaksi kaupungin kolmesta hotellista oli ulkomaalaisten käsissä, mistä niiden nimetkin, Hotel Francaise, Fonda Americano ja Washington-talo, olivat todistuksena. Pelihuoneustot olivat amerikkalaisten hoidossa, kun taas ranskalaiset ja saksalaiset etupäässä huolehtivat ravintoloista.
Asuimme päivän Fonda Americanossa, mutta kun havaitsimme, että odotuksemme luultavasti muodostuisi pitkäaikaiseksi, vuokrasimme pari huonetta eräästä talosta pääkadun takana. Saimme ne sopuhintaan muutamalta alkuasukkaalta. Ne olivat vanhan, kalkilla sivutun rakennuksen toisessa kerroksessa. Huonekaluja oli mitättömän vähän ja sitäpaitsi olivat suojat kovin kylmät. Mutta ikkunat antoivat vanhaan puutarhaan, muurin ympäröimään ihastuttavaan soppeen, jonka keskellä komeili ajan kuluttama, sammalpeitteinen, kivinen suihkukaivo. Olipa siellä joku huojuva banaanipuukin ja pari kolme korkeata palmua sekä tiheä köynnöskasvullisuus, jonka piiloissa puroset lirisivät. Parvekkeella paistoi päivä hiostavan kuumana, ja kiitollisina lämmittelimmekin kylmettyneitä jäseniämme parvekkeen kaiteisiin nojaten.
Kävimme joka ravintolassa, mutta havaitsimme niiden olevan toinen toistaan huonompia. Söimme vain kerran päivässä — aito espanjalaisen aterian. Siihen kuului monia vahvasti maustettuja ruokalajeja, jotka tavallisesti oli upotettu lihakastikkeeseen ja sisälsivät juustoa, lihapaloja, ohrajauhoja ja sensemmoista. Jokainen näistä ruokalajeista oli jo yksikseenkin aimo koetus tavalliselle ruuansulatuselimistölle, ja »aito espanjalaiseen päivälliseen» kuului näitä lajeja kymmenittäin. Tavallisesti seurasikin tuota ateriaa hirvittävä pahoinvointi.
Erään saksalaisen omistamassa ruokalassa kohdeltiin meitä niin hävyttömästi, että Yank vannoi kostavansa isännälle. Hän ei suostunut ilmaisemaan, millä tavalla hän kostaisi, sanoipa vain syövänsä samassa paikassa seuraavanakin päivänä. Hän kutsui mukaansa viisi tai kuusi vierastakin, joihin olimme ehtineet tutustua. Me teimme kuten hän pyysi, söimme kiirehtimättä päivällisemme ja tunsimme olomme kaikin puolin mukavaksi.
Kun nyt nousemme pöydästä, sanoi Yank, menette kaikin ulos pääovesta ja jatkatte suorinta tietä Fonda-baarille. Siellä odotatte minua. Alkakaahan laputtaa ja tehkää kuten sanoin.
Tottelimme. Viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia myöhemmin astuiYank luoksemme.
— Toivottavasti saamme nyt selityksen, sanoi Johnny. Olemme sangen kiitolliset päivälliskutsusta, mutta haluamme tietää, mitä sen takana piilee.
— Hyvä, nauraa kihersi Yank. Juttelin pötyä saksalaiselle noin viiden minuutin ajan lähtönne jälkeen ja sitten ojensin hänelle dollarini. »Mitä se on?» kysyi hän. »Se on dollari», vastasin, »maksuksi päivällisestä.» »Niin, teidän päivällisestänne, mutta entäs vieraittenne?» sanoi hän. »Se ei liikuta minua», vastasin. »Huolehtikoot itse maksuistaan.» Hetkistä myöhemmin lähdin. Hän sai jonkinlaisen kohtauksen ja minä väsyin hänen kaitsemiseensa.
Kaupungin muurien ulkopuolella oli laaja telttaleiri, jossa varattomimmat tai säästäväisimmät kullankaivajat asuivat. Siellä oli myöskin iso sairassuoja. Sairaustapaukset johtuivat suurimmaksi osaksi matkan aiheuttamista vaivoista, epäterveellisestä ilmanalasta, järjettömästä hedelmien syönnistä, juopottelusta ja terveydenhoidon puutteesta. Olen aivan varma siitä, että vain kaupungin asema — se oli tuulisella kannaksella — pelasti meidät ruttotartunnasta. Jokaisella amerikkalaisella oli mukanaan patenttilääkkeitä, samantapaisia kuin ne, joita heillä on tapana tunnollisesti nieleksiä visseinä vuodenaikoina. Luulenpa näiden puoskarisekoitusten vaatineen aikojen kuluessa monta uhria.
Aamupäivisin kävimme säännöllisesti satamassa haastattelemassa höyrylaivatoimiston virkailijoita. Suunnilleen kolmesataa meistä oli ostanut kauttakulkulipun New Yorkissa ja meille ilmoitettiin, että vain viisikymmentäkaksi matkustajaa voitiin sijoittaa ensinnä lähtevään laivaan entisten matkustajien lisäksi. Kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan saisi siis jäädä odottamaan seuraavaa kulkuvuoroa. Tietenkin päätti jokainen, että ainakin hän lähtisi noiden viidenkymmenenkahden mukana — viivytys tällaisella seudulla tällaisena aikana ei voinut tulla kysymykseenkään. Laivakonttorin virkamiehillä oli vaikeat päivät. Jokainen kyselijä halusi tietoa siitä, milloin laiva saapuisi, ja sitähän oli aivan mahdoton sanoa. Lisäksi tilasi jokainen kojupaikan, ilmoittaen kymmenittäin syitä, miksi juuri hän oli oikeutettu sellaisen saamaan. Konttori oli suorastaan kauhistava paikka. Siellä metelöitiin ja noiduttiin ja riideltiin riitelemästä päästyäkin, enkä vielä tänä päivänä käsitä, että siellä ei tosiaankaan tapettu ketään.
Kun olimme kiduttaneet virkailijoita rupeaman, oli meillä aikaa laiskotella. Saatoimme maleksia kaduilla, kävellä rannassa tai vetelehtiä anniskeluissa ja peliluolissa, miten vain itseämme halutti. Kaikki oli mielenkiintoista, vaikkakin katuelämä ja pelihuoneustot kukoistivat vasta iltapuolella päivää.
Kello neljän maissa tai vähän myöhemmin, kun virallinen siesta, lepoaika, oli ohi, vilkastui pääkadun liikenne huomattavasti. Alkuasukkailla oli valkoiset puvut ja suuret, pehmeät olkihatut ja he liikkuivat hyvin sulavasti. He kuuluivat rauhalliseen, velttoon rotuun, ja olivat aina valmiit astumaan käytävältä ojaan, antaakseen muihin kansallisuuksiin kuuluville vastaantulijoille tilaa. Muistan, että naisilla oli runsas, musta tukka, johon he olivat pistäneet sikareja. Kadut olivat hyvin kapeat. Kun ajoneuvoja tuli vastaan, oli meidän kaikkien väistyttävä syrjään, samoin vankijonoja kohdatessamme. Vangit oli tavallisesti kytketty toisiinsa rautavitjoilla. Näitä poloisia näimme Panamassa vaikka minkä verran.
Meitä huvitti suuresti maleksia vanhan kaupungin kaikissa merkillisissä paikoissa. Katedraalien pimeät käytävät, pihattojen rakoilleet kivet ja puutarhojen salaperäiset kätköt viekoittelivat meitä, ja me pääsimme usein sangen läheltä seuraamaan alkuasukkaitten elintapoja. Yleensä katseltiin meitä aluksi epäluuloisesti joka paikassa. Kullanetsijäin joukossa oli kosolti lurjuksia — ihmisiä, joiden ei täällä tarvinnut hillitä raakoja vaistojaan tai häjyjä himojaan. He huomasivat, että alkuasukkaan saattoi tyrkätä käytävältä ojaan ja he tyrkkäsivät hänet ojaan. Kerran näin tuollaisen raakimusjoukon sytyttävän savukkeensa alttarikynttilöistä. Mutta Talbotin espanjankielentaito ja oma käytöksemme avasivat meille pian ovet joka paikkaan.
Löytöretkellä ollessamme keksimme eräänä päivänä sangen miellyttävän paikan. Olimme kaupungilla harhaillessamme lopulta saapuneet pitkälle muurille, jossa tuntui olevan vain yksi, vähäinen portti. Sen vieressä riippui soittokellon nuora, johon emme siekailleet tarttua. Portti avautui melkein heti ja me astuimme muurin sisäpuolelle.
Olimme avaralla, sileitten kivilaattojen peittämällä aukiolla. Kivet olivat märkiä, aivan kuin olisi äsken satanut. Lukuisia katottomia ruohokojuja oli pystytetty eri puolille aukiota. Keskellä kohosi kaivo, läpimitaltaan ehkä kymmenen tai kaksitoista jalkaa, ja sen yläpuolella kallisteli vedennostolaite. Ei ainuttakaan elävää olentoa ollut näkyvissä. Portti oli kaiketi avattu vetonuoralla.
Luikkasimme iloisesti, ja tovin kuluttua kompasteli jostakin kojujen takaa sisukas vanha eukko meitä kohti. Hän virkkoi jonkun sanan sangen kärsimättömällä äänellä. Talbot teki lyhyen kysymyksen, johon nainen vastasi vielä lyhyemmin, minkäjälkeen hän heti köpitti tiehensä.
— Mitä hän sanoi? kysyi meistä joku uteliaana.
— Hän kysyi, vastasi Talbot, miksemme ilman muuta ota haltuumme jotakin noista, vaivaamatta häntä. Luulen hänen tarkoittaneen noita kanakoppeja, vaikka en totisesti tiedä, mihin ne ovat omiaan.
Tarkastelimme niitä lähemmin. Kukin niistä oli jaettu kahteen komeroon, joihin kumpaankin mies nipin napin saattoi mahtua. Toisessa komerossa oli kolmijalkainen tuoli, toisessa pari punaista, muhkeata savimaljaa. Niiden viereen oli asetettu kookospähkinän kuoresta kyhätty vesikauha.
— Kylpylaitos! huusi Johnny ihastuneena.
Maljoissa oleva vesi tuntui kylmältä. Otimme kukin haltuumme komeron ja kaasimme jäätävän veden ylitsemme suurella nautinnolla luonnollisesti. Kaikki muut paitsi Yank. Hän katseli edesottamustamme hiukan pilkallisen näköisenä. Ja sitten meni hän matkoihinsa pitkine pyssyineen.
Hei! hoilasi Johnny lopulta. Missä ovat pyyhkeet? Siihen kysymykseen emme löytäneet mitään vastausta. Pyyhkeitä ei ollut näkyvissä. Ja akka kieltäytyi kuulemasta kutsuamme. Kun olimme lähtövalmiit, ilmestyi hän kuitenkin paikalle, kantaen maksuna meiltä kolmelta yhteisesti amerikkalaisen hopeakolikon. Ainoa halpa huvi, mikä meillä oli Panamassa. Tässä kylpylaitoksessa kävimme sitten joka päivä lepohetken jälkeen, pyyhkeet mukanamme. Yank vain kieltäytyi itsepäisesti suomasta itselleen tätä nautintoa.
— Minulla on muutenkin ollut täysi työ kuumetta piileskellessäni, selitti hän. Ette, näemmä, muista, että olen saapunut tänne tautiselta metsäseudulta. Siellä ei saa kananpoikiakaan pysymään hengissä.
— Miksi ei? uteli Johnny viattomasti.
— Siksi, että ne horkkakohtauksen saatuaan pudistelevat kaikki höyhenet yltään, ja sitten ne paleltuvat kuoliaaksi, vastasi Yank.
Iltaisin oli pääkatu komeasti valaistu, mutta kujat piileksivät pimeässä. Väkeä oli liikkeellä joukottain. Kaikki näyttivät kulkevan baarista ja pelisalista toiseen. Noin tuhannesta matkamiehestä opimme aikaa myöten tuntemaan suurimman osan ainakin näöltä. Kotimatka yön pimeydessä saattoi muodostua hyvinkin vaaralliseksi ja siksi menimme aina joukolla asuntoomme. Johnnyn oli kuitenkin lumonnut muuan meksikolaiseksimonteksinimitetty peli ja senvuoksi saimme usein odottaa melko kauan, ennenkuin joukkomme oli täysilukuinen.
Eräänä päivänä oli vihdoinkin käynnistänne laivakonttorissa jotakin hyötyä. Huomasimme talon edustalla olevallaplazallavilkkaasti keskustelevan ja liikehtivän ihmislauman. Kiusaantuneet virkamiehet olivat saaneet valmiiksi suunnitelman, jonka mukaan nyt olisi ratkaistava, ketkä viisikymmentäkaksi kolmestasadasta odottavasta pääsisivät matkustamaan ensi laivalla. Ilmoitettiin, että arpominen tapahtuisi kello yksitoista.
Tämä kaikki oli kuten olla piti, mutta mitä takeita oli yleisöllä arpojain rehellisyydestä?
Ehdotettiin, että yleisön keskuudesta valittu komitea saisi olla tilaisuudessa läsnä.
Taivaan tähden, ei! Kukapa tuollaiseen komiteaan ryhtyisi? Olettakaapa, että arpa lankeaisi jollekin komitean jäsenelle. Uskoisiko kukaan, että peli oli ollut rehellistä?
No, sittenpähän ehkä voitaisiin kolmestasadasta paperipalasta viisikymmentäkaksi varustaa merkinnällä, ja näistä saisi sitten kukin matkustaja nostaa yhden.
— Se sopii, pojat! huusivat lähimpänä seisoneet takalistolla rähisevälle laumalle.
Muuan virkamiehistä oli kavunnut tynnyrille paperipalalaatikko kainalossaan. Tynnyrin viereen asettui kirjuri nimiluetteloineen.
— Sitämukaa kuin huudan nimen, pyydän asianomaista nostamaan arvan laatikosta! kuulutti virkamies.
Jännittyneinä ja suut selällään ryhmityimme hänen ympärilleen.
— No, onko koskaan asioita hoidettu noin kirotun haljulla tavalla? huudahti Talbot — Nostakaapas minua, pojat!
Johnny ja minä kohotimme hänet hartioillemme.
— Hyvät herrat! Hyvät herrat! huusi hän kerran toisensa jälkeen, kunnes melu vihdoin hetkeksi taukosi.
— Minäkin olen lunastanut lipun, ilmoitti Talbot ja minä tahdon nähdä, että kaikki sujuu asianmukaisella tavalla. Ja nytpä haluaisin kysyä tuolta virkaherralta, mikä estää kokonaan väärää henkilöä astumasta esiin jotakin nimeä huudettaessa. Arvanhan voi nostaa sellainenkin, jolla ei ole siihen oikeutta.
— Kyllä »oikea» mies hänet siitä estää, kuului ääni joukosta. Miehet purskahtivat nauruun.
— No, mutta jos syntyy riita siitä, kuka on »oikea», niin miten se juttu sitten ratkaistaan? Ja voiko kukaan estää ketään varustamasta saamaansa puhdasta paperipalasta merkinnällä?
— Hän on oikeassa! Hyvä! huusivat useat äänet.
Virkamiehet pitivät lyhyen neuvottelun. Lopulta ilmoitti toinen, että arvonta suoritettaisiin seuraavana aamuna. Silloin tulisi jokaisella olla matkalippu mukana. Voittajien lippuihin tehtäisiin heti merkintä. Saatuamme tämän tiedonannon hajaannuimme eri tahoille.
Tällainen oli Talbot Wardin ensimmäinen julkinen esiintyminen. Jotenkin joutava juttu, kuten näkyy, mutta juuri siksi olenkin sen kertonut. Hänet tunnettiin tämän jälkeen, ja muistan että moni aivan vieras henkilö puhutteli häntä sinä iltana.
Seuraavana aamuna olivat laivatoimiston herrat saaneet asiat kuntoon. Koska me emme olisi mahtuneet kaikin huoneistoon, oli arvonta toimitettava taivasalla.
Matkalle pyrkijät saivat vuorotellen astua esiin ja kunkin sallittiin, sitten kun hän oli esittänyt pilettmsä, nostaa paperisuikale laatikosta. Jos se oli tyhjä, lähti asianomainen laputtamaan, mutta jos siinä oli merkintä, tehtiin vastaavanlainen harakanvarvas heti matkalippuun Toimitus kesti melkein koko päivän, mutta jännitys ei lauennut hetkeksikään. Kukaan ei muistanut edes päivällistään.
Yankia luonnisti hyvin, mutta Talbot, Johnny ja minä nostimme kukin tyhjän arvan.
Lähdimme kävelemään rantaa pitkin punnitaksemme tilannetta.
— Meidän olisi pitänyt ostaa piletit nimenomaan tähän laivaan, eikä vain tälle linjalle, arveli Johnny.
— Älkää puhuko siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, murisi Talbot hiukan närkästyneenä, vaan sanokaa mieluummin, mitä meidän nyt on tehtävä. Onko meidän tyydyttävä odottamaan seuraavaa laivaa?
— Joka nähtävästi on täällä kahden tai kolmen kuukauden kuluttua, kukaties, lisäsi Johnny.
— Kuusi viikkoa riittää, luullakseni. Minulle on kerrottu, että nyt on järjestetty säännöllisiä kulkuvuoroja uusien postiyhteyksien aikaansaamiseksi..
— Olkoon menneeksi kuusi viikkoa. Mutta jos jäämme niin pitkäksi aikaa tähän kurjaan pesään, sairastumme jokaikinen, suorastaan näännymme, ja sillä aikaa korjaavat muut kullan.
— Onko mitään mahdollisuuksia? kysyin minä.
— Purjelaiva, vastasi Talbot lyhyesti.
— Hm! Kukapa tietää, milloin joku sellainen tänne ilmestyy. Ja jos tänne saapuisikin purjelaiva, syntyy täällä hitonmoinen riita siitä, kuka pääsee mukaan. Täällä on paljon odottavia.
— Niin, meidän on nyt ratkaistava kysymys suuntaan tai toiseen. Jalkaisin emme pitkälle pääse — eikä tilanne ole juuri parempi seuraavankaan laivan saapuessa. Siihen on miten kuten saatava sopimaan ainakin parisataa miestä, nimittäin ne, jotka jo ovat täällä matkalipuilla varustettuina, ja monta muuta lisäksi.
— Minä äänestän purjelaivaa, sanoi Johnny. Sellaisia tulee tänne melkein joka tai joka toinen viikko. Ja ellemme pääse ensimmäisen mukaan, niin pääsemme ehkä toisen tai kolmannen myötä.
Talbot katsoi minuun kysyvästi.
— Mukiinmenevä ehdotus, nyökkäsin.
— Sittenpä ei ole hukattava aikaa, virkkoi Talbot päättävästi ja lähti kulkemaan kaupunkia kohden.
Yank oli vaiteliaana kuunnellut lyhyttä neuvotteluamme. Hän ripusti luodikkonsa hihnasta olalle ja lähti talsimaan perässämme. Pian jäi hän kuitenkin huomattavasti jälkeen ja katosi vihdoin kokonaan näkyvistämme.
Pysyttelimme Talbotin rinnalla hiukan hämmentyneinä vieläkin. Mitään purjelaivaahan ei tällä hetkellä ollut näkyvissäkään. Kun lisäksi ei tänään odotettu sellaisia saapuviksi, emme käsittäneet, mistä kiire johtui. Talbot marssi suoraa päätä laivatoimistoon.
— Minulla on asiaa Browniile, selitti hän eräälle virkailijalle. Brown oli muuan yhtiön mahtavimmista asiamiehistä. Konttoristi näytti hieman epäröivältä. Brownia ei sopinut häiritä pikkuasian vuoksi. Mutta Talbotin kasvoissa oli hyvin päättävä ilme.
— Mitä sanomista teillä olisi hra Brownille? kysyi konttoristi vihdoin.
— Kas, sen sanon hänelle itselleen! selitti Talbot taipumattomana.Tahdonpa lisäksi huomauttaa, että tässä ovat hra Brownin omat edutkysymyksessä. Sanokaa hänelle sellaiset terveiset — ja että hra TalbotWard New Yorkista haluaa puhutella häntä.
Nuorukainen poistui viipyen moniaan hetken asiamiehen yksityishuoneessa. Asioittensa käsittelemistä odottavien kullankaivajien joukosta kuului äänekästä napinaa. Lopulta hän kuitenkin palasi.
— Hra Brown ottaa teidät vastaan, ilmoitti hän.
Brown oli punakka ja rehevä viisikymmenvuotias. Hänellä oli terävät silmät ja ruskahtava parta. Nyökättyään meille lyhyesti silmäili hän meitä tutkivasti.
— Me kolme, aloitti Talbot ilman muuta, olemme lunastaneet kukin matkalipun höyrylaivalinjallenne. Me emme ole onnistuneet saamaan lupausta päästä täältä ensi laivavuorolla. Kun meillä ei kuitenkaan ole varaa jäädä tänne odottamaan seuraavaa laivaa, haluamme rahamme takaisin.
Brownin ilme synkkeni.
— Konttoristini huolehtivat tuollaisista asioista, sanoi hän. Minulle ilmoitettiin, että tässä olisi kysymys minun eduistani. Pilettien kanssa ei minulla ole mitään tekemistä.
— Pari sanaa vielä, ehätti Talbot sanomaan. Täällä on pari- kolmesataa miestä, jotka kaikki ovat lunastaneet lipun linjallenne. Vaikkakaan heille ei ole sitä suoranaisesti luvattu, odottavat he kuitenkin pääsevänsä matkustamaan keskeytyksittä.
— Sitä ei ole taattu kenellekään, huomautti Brown.
— Oikein. Te ette ole sitoutunut mihinkään sellaiseen, mutta sitä me kuitenkin odotamme kaikki.
— Minulla ei ole aikaa lörpötellä, Hyvästi! Brown kurkotti kättään painaakseen soittokellon nappulaa.
— Olettakaapa, virkkoi Talbot lempeästi, kumartuen eteenpäin, olettakaapa että kehoittaisin noita miehiä pyytämään rahojaan takaisin.
Brown veti kätensä takaisin.
— He ovat kaikki oikeita jyrymiehiä, jatkoi Talbot, ja heillä on aseita. Tällaisia vekkuleita — hän osoitti minua — melkein kaikki tyynni. Sitäpaitsi on täällä tuhatkunta ystävää, joilla ei ole mitään henkilökohtaista mielenkiintoa asiaan, mutta jotka kaikki isoavat rettelöitä.
— Onko tarkoituksenne peloittaa minua, herra?
— Minä vain totean eräitä asioita.
— Mutta te uhkaatte!
— Oo, se on ihan eri juttu.
Muutaman tuokion istui Brown ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän lopultakin soitti.
— Antakaa lippunne minulle! sanoi hän.
Hän riipusti niihin jotakin ja antoi ne sitten konttoristilleen jonkin kirjallisen määräyksen ohella. Painostavan hiljaisuuden vallitessa odottelimme hetken. Konttoristi palasi lopulta ja laski kourallisen kultaa asiamiehen pöydälle. Brown luki rahat ja siirsi ne Talbot Wardilie. Tämä sujautti kolikot taskuunsa.
— Ja nyt luotan siihen, ettette puhu tästä mitään muille, lausui Brown melkein iloisesti. Vetoan kunniakäsitteihinne.
— Lupaamme sen, ja lupauksemme pidämme myöskin, vastasi Talbot nousten. Epäilemättä luulette kuitenkin parin päivän kuluttua, että olen maailman suurin hirttämätön valehtelija, sillä, katsokaas, monet muut keksivät kyllä tämän saman tempun — ja sitten lavertelevat he neronleimauksestaan jokaiselle vastaantulijalle. Tekisitte viisaasti, jos jo edeltäkäsin laatisitte suunnitelman heidän käsittelemistään varten. Ja koettakaahan muistaa, että ystäväni ja minä emme missään tapauksessa ole laverrelleet mitään.
— Ymmärrän, että monet voivat keksiä saman tuuman, lausui Brown, mutta enpä usko, että heistä monikaan on mies viemään aatoksensa läpi.
Menimme matkoihimme. Tahdon vielä lisätä äskeiseen, että Brownin epäilyt täyttyivät. Talbot oli vain ollut nopsempi kuin muut. Laivakonttorille koitti kireä aika. Kiitos taivaan eivät tyytymättömät kuitenkaan saaneet kerralla suurtakaan sakkia koolle. Ne tulivat toimistoon yksitellen, pyytäen rahojaan takaisin. Joskus tapahtui, että heidän pyyntönsä suostuttiin, mutta useimmiten käskettiin heitä laputtamaan takaisin New Yorkiin, kunnes tulisivat järkiinsä. Ilmassa oli sähköä.
Kun tulimme asuntoomme, huomasimme Yankin yhä edelleenkin olevan poissa. Ensin emme kiinnittäneet asiaan suurtakaan huomiota, mutta illan lähestyessä havaitsimme että hänen tavaransakin olivat kadonneet.
IX luku.
Emme keksineet mitään selitystä Yankin lähtöön. Joku otaksui lopulta, että hän oli livistänyt varmistuakseen paikasta kohdakkoin lähtevässä laivassa.
— Mutta siinäkään tapauksessa, aprikoi Johnny, ei hänen olisi tarvinnut pitää niin helkutin kiirettä. Tottakai piti hänen arvata, ettemme asettaisi mitään esteitä hänen tielleen.
— Onko hän suorittanut vuokraosuutensa? kysyin viattomasti.
Olimme näreissämme Yankiile ja kartoimme senvuoksi niitä ravintoloita, joissa hänellä oli ollut tapana käydä. Mutta lopulta ihmettelimme, ettemme kohdanneet häntä kadullakaan. Mies oli tosiaankin tipotiessään.
Olimme hieman levottomia ja kyselimme Yankia kaikkialta. Eräät tuttavistamme muistelivat nähneensä hänet, mutta eivät osanneet sanoa missä ja milloin. Viranomaiset eivät liikauttaneet sormeakaan. Joka päivä katosi ihmisiä, eikä kukaan jättänyt mitään jälkiä. Yksi enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään.
Vietimme suuren osan ajastamme rannassa monien ystävien ja merimiesten parissa, odotellen purjelaivan ilmestymistä näkyviin. Olimmepa sopineet erään soutajankin kanssa, että hän olisi valmiina heti laivan saavuttua näköpiiriin. Asunnostamme suoritimme vuokran aina viikoksi etukäteen.
— Siinä syntyy eri rynnistys, jutteli Talbot, ja siksi on parasta, että olemme valmiina.
Ranta oli melko viihtyisä paikka. Se kaareutui kauas etäisyyteen ja valkoiset hyökyaallot vyöryivät alituisesti keltaisen hiekan yli. Syvien, sinisten vetten tuolla puolen häämötti maa, ja takanamme huojuttivat pasaadituulet palmujen latvoja. Istuskelimme puitten siimeksessä laivurijuttuja jutellen, tupakoiden ja korttia lyöden. Kun satoi — ja sadetta saatiin usein — kömmimme savuisiin pikku majoihin. Ne, jotka eivät päässeet katon alle, riensivät kaupunkiin.
Odottamamme alus saapui tietenkin juuri tällaisena harmaana ja kosteana päivänä, ja ne, jotka eivät olleet onnistuneet pääsemään sadetta suojaan, huomasivat sen ensinnä. He olivat tarpeeksi ovelia talsiakseen hitaasti ja muina miehinä rantaan, minkäjälkeen he työnsivät pari ruuhta vesille. Alkuasukassoutajat olivat huolellisesti piilottautuneet sateelta. No — varansapitäneet ystävämme olivat huonoja merimiehiä, ja ennen pitkää olivat ruuhet täyttyneet vedellä. Syntyi äläkkä, joka tuota pikaa sai meidät jalkeille ja rantaan.
Hälinä oli suoraan sanoen hirmuinen. Havaittiin pian, että hätähousujen veneistä toinen oli meidän aluksemme. Valmistelumme olivat siis olleet turhia. Pian läheni kuitenkin vene vettävaluvine lasteineen rantaa ja Talbot alkoi karjua kuin vähämielinen.
— Te kurjat koirat! hoilotti hän. Koettakaapas lähteä karkuun! Hei, iskekäähän kyntenne heihin. Kuuletteko mitä sanon? Hän tarttui muuatta noista raukoista kaulukseen ja hypitti häntä, jotta luut ruskuivat. Johnnykin heittäytyi hohottaen telmeeseen. Minä puolestani tyydyin paukuttelemaan parin lurjuksen kalloa vastakkain siksi että uhrini lopulta vannoivat käyttäytyvänsä ihmisiksi vastedes. Kahlasimme sitten ruuhen luo, mutta saimme piankin havaita, ettei sen tyhjentäminen näissä oloissa ollut mikään leikin asia. Ponnistelimme ja nostelimme hiki tukassa, kunnes vihdoinkin saimme siitä enimmät vedet pois.
Sillävälin oli kymmeniä veneitä häthätää työnnetty vesille. Ne lähestyivät laivaa peloittavan nopeasti. Pian olivat ne jo puolimatkassa.
Talbot noitui kiivaasti ja Johnny työskenteli kuin hullu. Minä nostelin raivoisasti ruuhtamme peräpuolesta ja pidin samalla silmällä laineita. Soutajamme, joka oli aivan suunniltaan, hyöri ympärillämme antaen neuvoja, joita ei kukaan ymmärtänyt. Vaikeinta kaikesta oli pidellä keulaa kohtisuoraan vellovia aaltoja kohden.
Meistä tuntui kuin olisimme rehkineet jo tunnin aivan turhaan. Itse asiassa kai olimme uurastaneet pari kolme minuuttia. Lopulta malttoi kuitenkin Talbot mielensä senverran, että otti soutajan osviitat korviinsa. Hän tyyntyi heti.
— Pojat! huusi hän. Antakaahan olla! Johnny asettuu kokkapuoleen, pitäen sitä oikeassa suunnassa. Frank ja minä työnnämme peräkeulasta. Kun luikkaan, pitää Johnny varansa.Vamos, Manuel!
Asetuimme paikoillemme ja soutaja istuutui tuhdolleen, tarttuen airoihin.
Äskeiset veneemme anastajat vilkuilivat toisiaan ja lopulta rohkeni eräs heistä yrittää mukaan.
— Jopa nyt jotakin…! mörisi Talbot, käyden mieheen käsiksi.
Tämä pulahti selälleen veteen. Hänen toverinsa kiiruhtivat päätäpahkaa kuiville ja pian oli Talbotin uhrikin heidän joukossaan.
Manuel huudahti, kääntämättä päätään.
— Työntäkää! hihkaisi Talbot. — Johnny, hei!
Tehtiin työtä käskettyä ja yhtäkkiä irtautui aluksemme. Minusta tuntui kuin olisi se lähtenyt luisumaan rinnettä alas.
— Veneeseen! komensi Talbot.
Loikkasin ja mätkähdin ruuhen pohjalle. Ensin huumasivat minua kiehuvat kuohut, mutta kun olin päässyt kohoamaan polvilleni, huomasin veneemme helposti selviytyvän hyökylaineista ja pian olimme selvillä vesillä.
Laivojen oli pakko laskea ankkurinsa puolentoista penikulman päähän rannikosta. Kun saavuimme perille, oli purjealuksen ympärille jo kertynyt kymmeniä pikku veneitä, jotka nyt keikkuivat laineilla kuin pähkinänkuoret. Laiva oli tuollainen suurirunkoinen kuvatus, joita noihin aikoihin käytettiin rahtaukseen ja valaanpyyntiin. Kannella myllersi sankka ihmisjoukko viittoillen ja menoten kauheasti.
Kiersimme hitaasti aluksen. Olimme kastuneet ja meitä vilutti. Näytti siltä, että meitä odotti vaivalloinen kapuaminen, jos halusimme päästä kannelle. Laivanportaitten alapäässä oli kokonainen liuta tyhjiä veneitä, joten sitä tietä ei ollut yrittäminenkään. Masennuimme pahoin.
— Hornaan koko hökötys, marisi Johnny. Tuossa laivassa on jo kolme kertaa niin paljon väkeä kuin siihen sopii. Painutaan takaisin jonnekin, missä voimme lämmitellä.
— Jos tapaan jonkun noista kanaljoista kaupungissa, väännän häneltä niskat nurin! uhkasin minä.
— Ihan tässä voi tulla huiluksi… jatkoi Johnny.
— Tukkikaahan suunne, taivaan tähden! pyysi Talbot.
Ellemme olisi olleet niin allapäin ja märkiä, ei vammanaan olisi nahinaa saatu vältetyksi. Nyt tyydyimme vain murjottamaan. Hämmästynyt Manuel sai määräyksen kääntyä takaisin kaupunkia kohden, mutta ennenkuin ehdimme kunnolla irtautua laivasta, kuulimme yläpuoleltamme huudon. Kohotimme katseemme. Siellä, kaiteen yli kurkotellen, rehenteli Yank.
Tuijotimme häntä niin typerinä, ettemme tulleet antaneeksi soutajalle pysähtymismääräystäkään. Tovin kuluttua peräydyimme kuitenkin taas laivan kylkeen. Yank huusi jotakin ja me vastasimme samalla tavalla, mutta veden pauhu ja tuulen tohina hukutti äänemme. Yank viittasi meille, että odottaisimme, ja katosi. Pian hän palasi megatonnilla varustettuna.
— Onko teillä tavaranne mukana? huusi hän. Pudistimme päätämme ja heilutimme käsivarsiamme.
— Tuokaa ne tänne sitten! käski hän.
Hihkuimme jotakin vastaukseksi.
— Tuokaa ne tänne, kertasi hän ja vetäytyi takaisin, kadoten näkyvistä.
Palasimme kaupunkiin. Johnny ja minä syvennyimme kiihtyneisiin olettamuksiin, mutta Talbot ei osoittanut minkään näköistä uteliaisuutta.
— Yank on laivalla ja hän on nähtävästi saanut hankituksi meillekin paikan. Siinä kaikki, mitä tällä hetkellä voimme päätellä, ja se riittää minulle, selitti hän.
Kohtasimme kokonaisen ruuhilaivueen, joka myöhästyneenä pyrki laivaa kohti. Emme voineet hillitä virnistystä katsellessamme noiden ihmisten turhaa touhua. Puolituntinen riitti meille hyvin vaatteiden vaihtamiseen, tavaroittemme keräämiseen ja paluumatkalle lähtemiseen. Ja taas kohtasimme äskeisen laivueen, joka nyt vuorostaan palasi kaupunkiin. Veneessäolijat näyttivät surkean näköisilta.
Yank oli meitä vastassa laivanportaitten yläpäässä. Hän auttoi meitä nostamaan kamppeemme laivaan. Johnny ja minä syydimme hänelle kysymyksiä, mutta hän pysyi äänettömänä. Kun olimme suorittaneet maksun soutajallemme, ohjasi Yank meidät keulaan, missä tunkeuduimme pimeään loukkuun kannen alla. Himmeän lyhdyn valossa erotimme kymmenkunnan kojua.
— Tätä he sanovat kanssiksi, selitteli Yank säveästi. Laivamiehistö nukkuu täällä. Täällä on nyt meidänkin onnellinen kotimme. Me neljä, lisäsi hän hieman ylpeästi, olemme muuten ainoat koko Panaman sakista, jotka pääsemme mukaan. Laiva on täynnä ihan repeämiseen astu Se laskikin ankkurin täällä vain sen vuoksi, että joku talja tai sensemmoinen oli joutunut hukkaan, ja uusi oli saatava sijaan.
— Minä kyllä pysyttelen visusti onnellisessa kodissani, jos merenkäynti jatkuu tällä tavalla, sanoi Johnny. Tulen tietenkin merikipeäksi, kuten tavallista. Mutta Herran nimessä, Yank - kertokaahan, missä olette ollut ja niin edespäin. Lyhyesti vain, sillä minä olen aivan sairastumaisillani jo.
Hän paiskautui makuulavitsalle ja sulki silmänsä.
— Olisi parempi lähteä raittiiseen ilmaan, neuvoi Talbot.
— Antakaahan soida, Yank! pyysi Johnny.
— Niin katsokaas, kun minä sain tuon arvan, kertoi Yank, tuumailin, että se ehkä voisi olla jollekin toiselle paremmin tarpeen kuin minulle, etenkin kun teillä oli ollut niin huono onni. Hain käsiini äijän, jolle myin lippuni viidestäsadasta dollarista, minkäjälkeen vuokrasin kalastajaveneen, johon varustin viikoksi muonaa, ja painuin merelle.
— Miksi? tiedusteli Johnny, raottaen väsyneesti toista silmäänsä.
— Päätin yrittää johonkin tännepäin tulevaan laivaan ennenkuin koko tuo Panaman lauma siihen ehtisi. Ja mikäli voin päätellä täältä äsken takaisin käännytettyjen arveluista, olen osunut jokseenkin oikeaan.
— Varmasti! vakuutti Talbot painokkaasti.
— Oli kai sangen työlästä pysytellä niin kauan vesillä pienellä kalastaja-aluksella, virkahdin minä. Merkillistä, että apurinne kestivät loppuun asti.
— Olin suorittanut heille maksun, ja heidän oli pakko täyttää sitoumuksensa, sanoi Yank totisena.
— Miksi ette ottanut meitä mukaan?
— Minkäkö vuoksi? Tämä oli yhden miehen työ. No niin, yhdytin tämän aluksen ja sain monen vaivan perästä laivurin pysäyttämään sen verran, että pääsin kiipeämään kannelle. Mutta vasta rahan voimalla sain miehen taivutetuksi suostumaan pyyntööni, että hän ottaisi meidät mukaan. Siihen tarvittiin monta kolikkoa.
— Paljonko? kysyi Talbot.
— Kaksisataa dollaria miestä kohti, valitettavasti.
— Kunnia olkoon —, hoilasi Talbot. No, pojat, nyt on meillä valtit!Yank, vanha pitkäkalloinen merirosvo, sallikaa minun puristaa kättänne!
— Tahtoisitteko suoda minulle ilon, että menette matkoihinne! uikuttiJohnny.
Menimme kannelle. Hämärä oli laskeutumassa ja tuuli tyyntyi. Lännessä loimusi aurinko kuin sula kulta. Alus heilahteli tasaisesti ketjujen natistessa. Odotettiin maihin lähteneitä matkustajia. Rannalla vilkkuivat vaikeat pieninä täplinä ja sieltäpäin leyhki heikko lämminkin luoksemme. Talbot seisoi rinnallani. Yhtäkkiä purskahti hän nauruun.
— Muistelenpa vain, miten istuimme kuin mitkäkin pelättimet tuolla rannalla sateen valuessa pilvistä, sanoi hän.
Näin pääsimme vihdoinkin pois kannakselta ja Panamasta. Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin oli Tobago-saari jäänyt taaksemme ja viiletimme pullistuvin purjein pohjoista kohti.