X luku.
Varhain eräänä keväisenä aamuna liukui sitten aluksemme San Francisco-lahteen. Raikkaat tuulet seurasivat meitä ja yläpuolellamme kaartui taivas vielä sinisempänä kuin konsanaan kannaksella. Oikealla puolella nousi vedestä valtavia paasia, joilla hylkeet ja merileijonat paistattelivat päivää, ja paasien takana häämötti vaaleita hietasärkkiä. Vasemmalla kohosi korkea, vehmaan kasvullisuuden peittämä vuori, ja allamme poreili vesi sadoissa merivirran synnyttämissä pyörteissä.
Kaikki matkustajat tungeksivat kannella kaiteitten vaiheilla. Tuijotimme edessämme olevaa maisemaa suurin silmin. Saatoimme erottaa kaksi saarta ja niiden takana vehreän maan ylänköineen laaksoineen. Kukaan meistä ei tiennyt, millä kohdin San Francisco oli, eikä sitä osannut kukaan arvatakaan. Laivan päällystöllä ei ollut aikaa vastata kysymyksiimme. Siksipä hämmästyimmekin, kun pitkästä, ahtaasta salmesta yhtäkkiä saavuimme väljään, melkein järventapaiseen lahteen.
Aluksemme kääntyi nyt etelään, sivuuttaen läheltä jyrkän kallioseinämän.
Kaupunki, suurimmalta osalta telttakankaasta rakennettu asumusrykelmä, piileksi eräässä poukamassa. Kun saimme sen näkyviimme, luulimme sitä jättiläisleiriksi. Tuhansittain telttoja ja majoja törrötti kukkuloilla, ja taajaan oli myös tasangolle ja rantakaistaleelle pikku tönöjä kyhätty. Kaupungin yllä leijaili tumma tomupilvi ja satamassa lojui satoja aluksia ankkurissa.
Meitä ympäröi pian koko joukko veneitä ja kannelle tunkeutui miehiä. Näimme ensi kerran oikeita kullankaivajia. Oli siinä toveria jos minkä näköistä. Oli isoja miehiä, oli pieniä, oli puhtaita ja likaisia, oli parrakkaita ja parrattomia, mutta kaikki he olivat tarmokkaampia ja nopsempia kuin mitkään ennen tuntemani. Useimmat heistä olivat pukeutuneet tuttuun, punaiseen paitaan; kaikilla oli pitkävartiset saappaat ja leveät vyöt, joissa joskus koreili hopeasolki; kiinalaisesta silkistä ommeltu kaulahuivi kuului myöskin asiaan, samoin käyrä puukko ja lerppahattu. Joku teikari oli hankkinut itselleen kiiltävän, suipon hatun, mutta punainen oli hänenkin paitansa.
He ahdistivat meitä tuhansilla kysymyksillä muun maailman kuulumisista ja me vastailimme parhaan taitomme mukaan, saadaksemme mekin vuorostamme udella heidän asioitaan. Olivatko jutut kultalöydöistä tosia? Olivatko kultakentät hyvinkin etäällä? Oliko uusilla tulokkailla mitään mahdollisuuksia? Näin jatkoimme määrättömiä tiedustelujamme, joissa loppukertona aina oli: kultaa, kultaa, kultaa!
He vastasivat innokkaasti, kuten aina vastataan tulokkaille. Kultaako? Tavattomasti, kerrassaan! Saimme kuulla mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Eräs merimies oli viikossa ansainnut 17,000 puntaa. Muuan Uudesta Englannista saapunut maanviljelijä nosti päivittäin maasta 5,000—6,000 punnan arvosta tuota kallista metallia. Nimettiin sekä miehiä että paikkoja. Viitattiin satamaan, joka oli ahdinkoon asti täynnä laivoja. — Neljäsataa alusta, joita hoitaa ehken kymmenen miestä! Kaikki muut ovat rientäneet kulta-alueille! — Eräs miehistä onki taskustaan pikku nahkapussin, josta karisti kämmenelleen kimaltelevaa kultahietaa. Tunkeilimme hänen ympärillään kaikki saadaksemme nähdä tuota ihanuutta. Hän räjähti jonkinlaiseen hurmionauruun, sirotteli kultansa tuuleen ja huusi:
— Sitä on paljon, paljon jälellä siellä, mistä tämä on tuotu!
Riensimme maihin pyörällä päästämme kuin humaltuneet.
Veneemme kolahti rantaan. Vedenpartaassa vetelehti hylkyä ja jätettä jos minkälaista. Siinä oli hammasratasta ja kampia, nurkkarautaa ja puomia, vipua ja lukkoa, ruosteen raiskaamaa metallia ihan kasottain. Koneita ja koneenosia oli puolittain hautautunut hietaan, ja laakakiville pinottuina, ikäänkuin niille äsken merestä nostettuina, näimme kaikenlaisia pronssi-, sinkki-, messinki-, tina- ja puutavaroita. Arvasimme heti mistä ne kaikki olivat peräisin. Ne olivat aivan varmasti kuuluneet kullankaivuukoneisiin, noihin patentinsaaneisiin, työtäsäästäviin kapistuksiin, joita olimme nähneet laivalla niin kosolti. Tehtyäni tämän havainnon lakkasin ikipäiviksi kadehtimasta mokomien vehkeitten omistajia.
Etsiskelimme kuljetusvälinettä, jolla olisimme saaneet tavaramme korjatuiksi pois, mutta turhaksi osoittautui vaivamme. Siksipä keräsimmekin raskaimmat kampsumme yhteen nousuvesirajan taa, nostimme käärömme harteillemme ja lähdimme marssimaan ainoata katua pitkin.
Kummallakin puolellamme oli satoja avonaisia vajoja ja hökkeleitä, joihin oli kasattu joukottain kaikenkarvaista kamaa. Olipa tavaralaatikoita jätetty taivasallekin. Ainoa kunnollinen talo läheisyydessä oli matala, yksikerroksinen ja tiilestä rakennettu. Näimme mahdottomat määrät puuvillakankaita, silkkejä, kallisarvoisia huonekaluja, rakennustarpeita, tupakkalaatikoita ja hienoja vaatteita. Tuntui siltä kuin olisivat satamassa kelluvat neljäsataa alusta tuoneet tänne mitä hullunkurisinta ylellisyystavaraa maailman kaikilta kolkilta.
Itse katu oli varmasti huonoin kaikista tähän asti näkemistäni. Se oli yksinkertaisesti liejuinen hete, jonka pinta oli hieman sitkistynyt, mutta jossa oli lukemattomia vesikuoppia, halkeamia ja liriseviä puroja. Se näytti ainakin kymmenen jalan syvyiseltä ja tuntuipa minusta verrattain arveluttavalta laskea jalkani sille. Kumma kyliä oli ylin pinta niin kuiva, että tomu pölisi kulkijain jaloissa. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni eräästä Kaliforniassa hyvin tavallisesta ilmiöstä.
Jalankulkijoille oli yritetty rakentaa jonkinlainen käytävä. Liejuun oli sirotettu säkittäin hiekkaa, sinne tänne oli kannettu tai viskottu laatikonkappaleita ja lankunpätkiä. Selvittyämme niistä astuimme jollekin pehmeälle, joka sitten osoittautui pitkäksi jauhosäkkisillaksi. Kussakin säkissä oli sata naulaa jauhoja ja leima, josta selvisi, että ne oli lähetetty Chilestä. Kohtasimme erään kaupunkilaisen.
— Halvempaa kuin sepeli, huomautti hän, nähdessään ihmettelevät ilmeemme.
— Eipä haluta tiedustella sepelin hintaa, virkkoi muuan laivatoveri, joka oli lähtenyt mukaamme kaupunkia katselemaan. Hän kantoi kainalossaan siistiä, mustaa sahvianilaukkua ja kädessä heilahteli pussi, josta pilkisti jokunen ananas — viimeinen muisto kannakselta — ja hän näytti sanomattoman hassulta, vaikka hän luonnollisesti ei aavistanut sitä itse.
Kun jauhosäkit loppuivat, astuimme keittohelloille. Niitä oli kokonainen pataljoona vieri vieressä. Liikenne ja niiden oma paino olivat lopulta painaneet ne syvälle liejuun, niin että niiden yläpinnat olivat maan tasalla. Kannet ja renkaat olivat tietenkin poissa, joten oli siinä varovasti jalkoja siirreltävä, ellei tahtonut pudota ammottaviin reikiin. Vihdoin saavuimme tupakkalaatikkokäytävälle, jota oli jatkettu tynnyreiltä, ja vasta näistä selvittyämme pääsimme jälleen »kuivalle».
Laskimme taakkamme maahan ja levähdimme.
— Saatte kymmenen dollaria ananaksistanne, tarjosi muuan ohikulkija.
Toverimme suostui kauppaan heti.
— Mitäs siitä arvelette? kysyi hän sitten meihin kääntyen, ostajan virnistäessä.
Tämä otti hedelmät haltuunsa ja luikkasi toisella puolella katua kulkevalle kumppanilleen:
— Charley! Kipaisehan tänne!
Puhuteltu murahteli, mutta suostui lopulta kävelemään yli kadun luoksemme.
— Miltä nämä sinusta näyttävät? kysyi ananasten ostaja hedelmiä osoittaen.
— No, mutta hellanletta, mistä sinä nuo olet onkinut? ihasteli Charley.— Myytkö?
— Aion pitää niistä osan itse, mutta kolme saat ostaa.
— Paljonko?
— Viisitoista dollaria.
— Anna tänne!
Ensimmäinen ostaja hymyili herttaisesti toverillemme.
Tämä seurasi miehiä lähimpään kauppaan, saadakseen osuutensa kultahiekasta. Hän oli miettivän näköinen.
Tuokiota myöhemmin saavuimmeplazalle, joka sittemmin on saanut nimen Portsmouth Square. Noihin aikoihin oli se tuulinen, ruohoa kasvava aukea, joka puolelta rakennusten ympäröimä. Taloista oli Parker House, matala tiilirakennus, jossa oli jonkinlainen tullitoimisto huomattavin. Myöskin »City Hotel» oli silmiinpistävä. Näiden välissä oli rykelmä hökkeleitä. Aivan Parker Housen kupeella näimme ison teltan, jonka kylkeen oli maalattu sanatEl Dorado.
Plazalla suorastaan vilisi kansaa. Enimmäkseen puna- ja sinipaitaisia kullankaivajia tietysti, mutta muitakin, kuten kiinalaisia kauppureita, jotka verkkaisesti maleksivat tungoksessa, kädet piilotettuina avaroihin brokaadihihoihin. Keltainen rotu herätti mielenkiintoamme, sillä tähän asti olimme nähneet sen edustajia varsin vähän, ja siksi tuijotimme silmät sepposen selällään noita hiljaisia vinosilmiä, heidän sinipunervia, sinisiä ja purppuranvärisiä vaatteitaan ja pitkiä hiuspalmikoitaan. Alempiin kasteihin kuuluvia, siniseen palttinaan verhottuja kiinalaisia kuleksi siellä täällä kantaen koreja pitkissä saloissa. Myöskin alkuasukkaita, Kalifornian laiskoja espanjalaisia, näimme lukuisasti. He olivat kauniita, tummaihoisia miehiä, koreisiin samettinuttuihin, lumivalkoisiin röyhelöihin ja kalvosimiin ja pehmeisiin kannusniekkasaappaisiin pyntättyjä keikareita. Hitaasti astelivat he edestakaisin, tuprutellen ruskeaan paperiin kääräistyjä savukkeita. Paitsi kiinalaisia ja kalifornialaisia äkkäsimme vielä muitakin vetelehtijöitä, jotka joko pysyttelivät ylhäisessä yksinäisyydessä tai kuljeksivat parittain. He olivat vahankalpeita ja aina siististi pukeutuneita mustaan hattuun, valkoiseen paitaan, pitkään mustaan takkiin ja kiiltonahkasaappaisiin. He suhtautuivat erittäin välinpitämättömästi yleiseen nieluun ja vastasivat perin pidättyvästi tervehdyksiin.
— Ammattipelureita, esitteli Talbot.
Muu joukko ryntäili sinne tänne kiljuvalla kiireellä. Näimme mitä ihmeellisimpiä pukuyhdistelmiä, jotka panivat meidät suorastaan haukkomaan henkeämme. Kohtasimme liudan miehiä, joilla kaikilla oli hienot, punasilkkivuoriset verkatakit, valkoiset liivit ja samettihousut. He liikkuivat juhlallisen hitaasti. Myöhemmin saimme tietää, että he kuuluivat erääseen pelättyyn järjestöön, jolla oli nimenä »Koirat» ja joka muka suoritti vapaaehtoista poliisipalvelusta, vaikka se itse asiassa vain kokoili valtaa käsiinsä. Lakkaamatta kuului joka suunnalta varoitushuutoja ja joukko hajaantui oikealle ja vasemmalle antaakseen tilaa ratsastajalle, joka hurjaa neliä laskettaen suhahti ohi.
— Miksei joku iske noita hulluja kalloon? valitti Talbot, oltuaan vähällä joutua muutaman ratsun jalkoihin.
— Näettehän, että ratsastajista useimmat ovat humalassa, tiuskasi vieressämme seisova alkuasukas, ikäänkuin siinä olisi ollut selitystä kyllin.
Lähdimme Parker Housea kohti. Hetken kuluttua tapasimme talon isännän. Vaikka hänellä olikin kiire, suostui hän kuitenkin ohjaamaan meidät ullakolle, missä tarjosi käytettäviksemme neljä purjekangasseinillä toisistaan erotettua kojua ja yhtä monta karkeata, sinistä huopaa.
Ullakolla oli ehkä sata tuollaista vähäistä kojua. Joka ainut tuuman ala oli otettu käytäntöön.
— Kauanko aiotte viipyä? kysyi isäntä.
— Emme tiedä; ehkäpä muutamia päiviä.
— Vai niin. No, kuusi dollaria mieheltä.
— Pitkästäkö ajasta?
— Ensi yöstä.
— Ehei — kuulkaahan, vastusti Talbot, siihen emme voi suostua. Ei tällaisesta kortteerista kuutta dollaria makseta. Eikö teillä ole tilaa alakerroksessa?
Isäntä unohti kiireensä ja istahti vuoteen laidalle.
— Luulin teidän tulleen kultakentiltä, pojat, sanoi hän. Tämä ystävä — hän osoitti Yankia — oli vähän sen näköinen. Mutta kun nyt katselen teitä tarkemmin, havaitsen kyllä, että olette ihan uusia tulokkaita. Olette kaiketi saapuneet tänään. Haluatteko tupakkaa?
Hän kaivoi taskustaan pivollisen sikareja sytyttäen niistä itse yhden.
— Olemme saapuneet vastikään, virkkoi Talbot silminnähtävästi huvitettuna isännän esiintymistavasta. — Mitenkähän olisi, jos järjestettäisiin yösija alakertaan?
— Sanonpa teille pari asiaa, pojat, jutteli isäntä. Suoritan alakerroksesta sellaisenaan vuokraa kuusikymmentätuhatta dollaria vuodessa. Talon vieressä oleva teltta on lankoni omaisuutta. Se on viidentoista jalan pituinen ja viidenkolmatta jalan levyinen, ja hän kantaa siitä vuokraa neljäkymmentätuhatta.
— Ammattipelureilta? vihjaisi Talbot.
— Aivan. Käsitätte siis, ettei minulla ole teille yösijoja alhaalla.
— Mutta eihän tällaisesta asunnosta voi maksaa kuutta dollaria yötä ja miestä kohti, voihki Johnny. Täytyy yrittää muualta.
— Miten haluatte, sanoi isäntä sopuisasti. Saatte samanlaisen vastauksen kaikkialta. Voitte jättää tavaranne tänne siksi kunnes olette järjestäneet asian. Ja mennään nyt alas ottamaan tuikku murheeseen.
City-hotellissa oli yösijan hinta aivan sama kuin Parker Housessa. Lisäksi oli isäntä töykeä ja haluton keskustelemaan. Jatkoimme tiedustelujamme etäämpänä, missä jalka upposi nilkkaa myöten mäkien hiekkaan. Kehnoja majoja oli häthätää rakennettu sinne tänne ja kaikki talousaskareet toimitettiin niiden läheisyydessä taivasalla. Itsepäisinä teimme kyselyjä jokaisessa hiemankin siistissä paikassa, mutta tuloksetta. Lähdimme aika tavalla masentuneina rantaan noutamaan raskaimpia tavaroitamme.
Parker Housen isäntä tervehti meitä palatessamme muuttumattomalla hyvänsuopaisuudella.
— Arvaanpa, miltä tuntuu, pojat, sanoi hän. Hyvin monet ovat samanlaisessa asemassa kuin tekin nyt. Eiköhän teidän ole parasta jäädä tänne yöksi? Huomenna voitte sitten ryhtyä toimiin leiriin sijoittumista varten, jos kerran aiotte viipyä täällä kauan. Olette kaiketi matkalla kultakentille? Siinä tapauksessa tarvitsettekin useita päiviä asioita järjestääksenne. Kun taas palaatte, ei teidän tarvitse ajatella mitään sellaista.
— Siellä on kai paljon kultaa? uteli Johnny.
— Säkittäin.
— Miksi ette siis tekin lähde sinne?
— En tarvitse parempaa kultakaivosta kuin on Parker House, muhoili isäntä.
Maksoimme hänelle neljäkolmatta dollaria.
Ilta oli tulossa. Tuuli oli tauonnut, mutta merenpuoleisten kukkuloiden ylle oli kohonnut pehmyt utupilvi. Päivä piiloutui sen taakse ja ilma jäähtyi. Tohina plazalla hiljeni.
Koetimme olla säästäväisiä illastaessamme, mutta kuitenkin maksoi atriamme kahdeksan dollaria. Tarjoiltiin oikein ruokalistan mukaan, ja ruokia oli sellaisia kuin karhunpaisti, antilooppi, hirvi, sorsa ja hanhi. Karhunpaisti taisi maksaa dollarin ja neljänneksen. Kun päätimme syöntimme, oli jo pimeä. Valot sytytettiin ja kansa alkoi taas kerääntyä koolle. Suurimmat rakennukset ja hotellimme kupeella oleva teltta upeilivat valomerenä. Soittoa ja laulua kaikkialla. Juhlatunnelma.
Johnny ja minä olisimme kovin mielellämme lähteneet ulos, mutta Talbot pidätti meitä. Yank kannatti häntä noikkaamalla tarmokkaasti päätään.
— Täällä on paljon hauskutuksia, sanoi Talbot, mutta meidän on ennen kaikkea ajateltava omia asioitamme. Meidän on katsottava totuutta kasvoihin. Tulkaa tänne parvekkeelle, niin jutellaan. Paljonko teillä on jälellä rahaa, Yank?
— Kaksisataakaksikymmentä dollaria.
— Frank ja minä olemme kumppanuksia, joten meidän asiamme tunnen, selitti Talbot tahdikkaasti. Entä Johnny?
— Hitto vieköön minut, jos tiedän, vastasi nuorukainen. Pitäisi minulla vielä olla toinenkin dollari. Rahat ovat tavaramytyssä.
— Menkäähän katsomaan, paljonko niitä on, neuvoi Talbot.
Johnny meni, viipyen hyvän rupeaman. Polttelimme hiljakseen ja kuuntelimme sekavaa soittoa.
Johnny palasi aivan kuohuksissaan.
— Minulta on varastettu! huudahti hän.
— Varastettu? Ovatko kaikki rahat poissa?
— Ei ihan — on siellä hiukan jälellä…
Talbot naurahti levollisesti.
— Istukaa ja tyyntykää, Johnny, kehoitti hän. Jos teiltä olisi varastettu, ei teillä olisi ropoakaan jälellä. Mutta selviydyittekö ehjin nahoin meksikolaisestamontestanne?
Johnny irvisti, punastuen vahvasti.
— Arvaan, mihin tähtäätte, sanoi hän, mutta väärässä olette. Minä pelasin vain pienillä panoksilla.
— Ja hävisitte häviämästä päästyänne! Satuinpa seuraamaan pelin kulkua hetkisen. Mutta sama tuo! Paljonko ovat voronne jättäneet?
— Kaksitoista dollaria lukuunottamatta kolikoita taskussani. Yhteensä yksikolmatta.
— Hyvä. Olette rikkaampi kuin Frank ja minä. Tässä koko meidän omaisuutemme! Ja Talbot laski polvelleen kymmenen dollaria kullassa ynnä hopeakolikon.
— Tämä hopearaha, jatkoi hän, ei ole täällä minkään arvoinen. Neljännesdollaria pienempiä kiluja ei täällä käytetä. Käsitätte siis, että tilanne antaa aihetta pohdintaan. Frank ja minä emme tule toimeen päivääkään näillä rahoilla.
— Meillä on tarpeeksi… aloitti Yank.
— Tarkoitatte, että teillä jo on osuutenne yhtymämme pääomasta, oikaisi Talbot. Jos kerran aiomme ruveta yhtiötovereiksi — ja sehän on tarkoituksemme, vai mitä? Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. — Siinä tapauksessa on siis jokaisen sijoitettava yritykseen yhtä paljon. Ehdotan osuuden määräksi kahtasataakahtakymmentä dollaria. Te, Yank, omistatte jo tuon summan, joten voitte leikkiä vapaaherraa huomenna. Jos tahdotte, voitte kuitenkin käyttää aikaanne tiedustelemalla, mitä matka kultakentille maksaa, miten olisi varustauduttava ja niin edespäin.
— Oikein, myöntyi Yank.
— Ja me muut, jatkoi Talbot, puristamme irti tarpeellisen summan huomisiltaan mennessä.
— Millä tavalla? kysyin aivan ymmälläni.
— Mistä minä tiedän? Tuolla — hän osoitti sormellaan lepattavia valoja — on »kultainen kaupunki». Sen asukkaille on tarjolla rikkautta ja otollisia tilaisuuksia. Ei muuta kuin mennä kouraisemaan!
— Yksinkertaisinta, sanoi Johnny, olisi irroittaa tuo erä joltakin rahakkaalta pyssynpiipun avulla.
XI luku.
Keskustelimme perinpohjaisesti asemastamme ja siirryimme sitten makuusuojiimme. Alakerroksessa jatkui puheensorina, nauru ja laulu, niin etten hetkeen voinut nukkua.
Torkahdin vihdoin, mutta heräsin pari tuntia myöhemmin vilusta hytisten. Kirkas kuunvalo tunkeutui huoneeseen ja havaitsin, että joka lavitsalla nukkui mies. Huopani oli kadonnut, ja siitä kai johtui, että olin nähnyt unta jäävuorista. Äkkäsin myös, että monella nukkuvista oli kaksi huopaa, kun taas yhtä monet olivat tykkänään vailla peitettä. Ensin teki mieleni ruveta riitelemään, mutta maltoin mieleni ja nyppäsin sievästi parilta naapuriltani huovat, minkäjälkeen nukuin loppuyön vallan mainiosti.
Aamulla riensimme heti raikkaaseen ulkoilmaan. Päivä paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta, tuuli nukkui vielä, ja ihmeen ihana lämpö karkoitti pian viimeisenkin jäykkyyden ruumiista. Muistin jonkun tämänkaltaisen toukokuun päivän lapsuuteni ajoilta — silloin oli ollut sapatti ja kanat olivat kaakottaneet laiskasti… Täällä ei kuitenkaan ollut kanoja, ja jos lie ollut sunnuntai, ei ainakaan kukaan sitä tiennyt.
Kaupungin asukkaista olivat useimmat vielä makuulla. Vain joku köyhä kiinalainen taapersi verkkaisesti plazan yli. Peliluolien ovet olivat sepposen selällään ja aukean toisella puolen viskelivät muutamat pikkupojat multakokkareita ilmaan. Lapsirakas Johnny ohjasi heti askeleensa heidän luokseen. Hetken kuluttua hän palasi ällistyneen näköisenä.
— Arvatkaapas, mitä nuo vekarat tekevät?
Vastasimme höylisti, ettemme voineet sitä aavistaakaan.
— He etsivät kultaa.
— Entä sitten? kysyin hetken kuluttua, kun Johnny yhä näytti odottavan joitakin ihmettelyn merkkejä. — Pojathan aina matkivat aikaihmisiä.
— Niin, mutta he löytävät myös kultaa, pamautti Johnny
— Mitä? huudahti Talbot. Johnny, olette hullu! Kultaa kadulta! Se on vähän liikaa.
— Ei ollenkaan. Lähtekäähän mukaan.
Astelimme suoraan aukean poikki. Kaksi hyvin nuorta amerikkalaista ja piskuinen Meksikon mies raapivat innokkaasti maata, kasaten sitä kukin kämmenelleen, minkäjälkeen he puhalsivat sen jälleen pois, vinosti alaspäin. Kun kämmen sitten näytti tyhjältä, tutkivat he sitä tarkasti. Neljä pientä yhtiökumppania oli levittänyt rievun eteensä. He kouraisivat reippaasti hiekkaa, heittivät sen ilmaan, leyhyttelivät tarmokkaasti hatuillaan keveimmät ainekset pois ja kumartuivat äkisti rievun yli tarkastamaan saalistaan. Tämän tästäkin kostutti joku sormeaan, poimi jotakin rievulta ja pani löytämänsä vähäiseen nahkapussiin.
Lähestyessämme kohottivat he päitään ja nyökkäsivät iloisesti Johnnylle. Kaikki he olivat tavallista valpasta ja varhaiskypsää katupoikalajia, ja minun on aivan mahdotonta sanoa, miten ihmeessä he olivat päässeet Kaliforniaan. Ehkäpä kajuutanvartijoina joillakin satamassa olevista sadoista laivoista.
— Mitä te löydätte, pojat? kysyi Talbot tovin kuluttua.
— Kultaa, tietenkin, vastasi muuan heistä.
— Näyttäkääpäs!
Nahkapussia pitelevä poika näytti varovasti aarrettaan. Pussin pohjalla oli sakealti kellankiiltäviä jyväsiä.
— Näyttää kullalta, virkoin epäuskoisesti.
— On kultaa, kivahti poika. Ja sillä saa ostaa vaikk’ mitä.
Töllistelimme tylsinä toisiamme.
— Kultaa keskeltä katua San Franciscossa, mutisi Yank.
— Myöhemmin päivällä olisi tuuli teille suureksi avuksi, vihjaisiTalbot.
— Selvä se — ja sillävälin olisivat muut korjanneet saaliimme! tuhahti suutahtanut miehenalku.
— Paljonko saatte kokoon tällä tavalla?
— Hyvinä päivinä aina neljänkin dollarin arvosta.
— No, se ei taida riittää houkuttelemaan meitä, arveli Talbot. Mutta merkillistä tämä on sittenkin…
Palasimme hitaasti hotelliin. Edellisenä päivänä olimme naureskelleet eräälle matkatoverillemme, joka oli nielaissut laiva-asiamiehen kertoman jutun kullankaivuun helppoudesta täällä, mutta nyt aloimme itsekin uskoa, että tuossa jutussa oli perää. Kultaa löysi keskeltä katua, vaikkakaan luonnollisesti ei niin runsaasti, että se olisi houkutellut muita kuin pikkupoikia. Ihmeellistä! Myöhemmin saimme kyllä tietää, ettei maaperä San Franciscossa ole ollenkaan kultapitoista. Poikien saalis oli kotoisin siitä rojusta, joka aikaisin aamulla lakaistiin peliluolien ja kapakkain lattioilta. Mainitussa paikoissa käsiteltiin näet kultahiekkaa hyvin huolimattomasti ja sitä putoili aina avonaisista pusseista permannolle. Kerrottiin, että lähempänä kultakenttiä olevissa kaivoskaupungeissa joskus saattoi löytää kolmenkinsadan dollarin arvosta kultaa kuukaudessa pelkästään kapakoista lakaistuista rikoista.
Söimme niukan aamiaisen ja erosimme sitten lähteäksemme ansiotöihin, kuten sovittu oli. Yank asteli rantaa kohaen tiedustellakseen parasta mahdollista keinoa päästä kultaseuduille. Talbot kiirehti rivakasti kuin liikemies suoraan hotelliin. Johnny lähti summamutikassa itäänpäin ja minä länteen.
Tunnissa selvisi minulle, että tarjolla oli työtä kaikenlaista, vieläpä sangen hyvää palkkaa vastaan, mutta oivalsin myös, etten saisi kokoon kahtasataakahtakymmentä dollaria iltaan mennessä, suostuinpa mihin hyvänsä saamistani tarjouksista. Saatoin ansaita kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen dollariin, mikä kyllä vuoden kuluttua merkitsisi sievää summaa, mutta sehän oli aivan eri juttu. Kun näin olin selvillä tilanteesta, päätin suostua ensimmäiseen eteen sattuvaan työhön.
Pian kiintyikin huomioni kuormavankkureihin, joita veti neljä muulia ja jotka keikkuivat arveluttavasta epätasaisella kadulla. Ne eivät kuitenkaan olisi kiinnittäneet mieltäni erikoisesti, ellei kaikista kadun varrella olevista kaupoista olisi rynnännyt ihmisiä kunnioittavasti niitä töllistelemään. Ohjaksia hoiteli suurikasvuinen, vaaleapintainen mies, jolla oli pienet tihrusilmät.
— John A. McGlynn, ilmoitti joku läheisyydessäni.
— Ja kuka hän on? kysyin minä.
Mies tuijotti minua ihmeissään.
— Ettekö tiedä, kuka John McGlynn on? sanoi hän. Milloin olette tullut tänne?
— Eilen illalla.
— Ahaa! Kas, John omistaa kaupungin ainoat amerikalaiset kuorma-ajopelit. Tuotti ne tänne kappaleina New Yorkista ja pani kokoon hökötyksen itse. Sitten opetti hän neljä villiä kalifornialaista muulia vetämään niitä. Hän on tämän kaupungin merkillisyyksiä.
En oikein käsittänyt, mikä tässä oli niin merkillistä, mutta loikkasi» joka tapauksessa liejuiselle kadulle ja kiipesin vankkureille.
McGlynn käännähti ja sanoi:
— Rahti on kaksikymmentä dollaria tonnilta. Sen mukaan saatte maksaa suunnilleen kolmekymmentä dollaria pikku ajosta, te likainen virtahepo. Nämä muulit ovat lisäksi hiukan vilkkaita.
Kapusin tyynesti hänen viereensä.
— Haluan työtä! Vain päiväksi.
— Hetikö?
— Onko saatavissa?
— Ehkä. Osaatte kaiketi käsitellä muuleja?
— Maalla kasvanut.
— Kenties on teillä hajua ohjaustaidostakin? Tarkoitan, osaisitte ehkä luovia noiden liejukuoppien välistä. Häh?
— Voinhan koettaa.
Hän pisti ohjakset kouriini ja laskeutui pyörän yli kadulle.
— Selvä on. Tapaan teidät kello kuusi ja suoritan palkkanne. Saatte viisikolmatta dollaria.
— Entä mikä on tehtäväni?
— Ajatte rantaan ja etsitte käsiinne siellä olevan rahtitavaran. Kun löydätte jotakin, johon on leimattu timantintapainen merkki ja H-kirjain, nostatte sen vankkureille ja viette Howard Mellin & kumppanille. Jos ette jaksa nostella kaikkea yksin, vaaditte H.M. & kumppanin kitupiikkejä lähettämään miehen avuksi. Ellette tiedä, missä H.M. & kumpp. on, otatte siitä selon. Ja jos tärvelette muulit, nyljen teidät elävältä. Lopuksi pyydän vielä huomauttaa, että olette hitonmoinen hölmö, kun suostutte tekemään työtä viidenkolmatta dollarin päiväpalkasta, vaikkakin omasta puolestani olen iloinen, että ilmestyitte tielleni.
— Mitä nyt on tekeillä, John? kysyi hilpeä ääni takaamme.
Käännyimme. Katukäytävällä seisoi herrasmies, joka tuijotti meitä huvitetun näköisenä. Hän näytti viidenneljättä vuotiaalta ja käyttäytyi sangen arvokkaasti, mikä epäilemättä hänelle sopikin. Hänen päässään komeili korkea, valkoinen hattu, kaulanauha oli musta, lievetakki sininen, napit kullatut ja liivit valkoiset. Housut olivat hienoimmasta vaaleasta säämiskästä ja kengät mustasta kiiltonahasta. Hyppysissään piteli hän kauniisti kiilloitettua keppiä, ja koristeita oli hänellä lukuisia — vatsalla pollottivat paksut kellonperät ja kaulaliinassa kimalsi arvokas neula. Hän liikkui hyvin luontevasti ja puhui hillityllä äänellä. Mielestäni oli hän paljon ihmeellisempi ja vähemmän ympäristöön sopiva kuin konsanaan kirjavapukuiset kullankaivajat.
— Tekö siinä itse, tuomari Girvin? vastasi McGlynn. Koetan juuri selittää tälle nuorukaiselle, ettei hän saa nauttia pienten kalifornialaisten kanarialintujen! ajamisesta enempää kuin päivän, sillä olen äskettäin vuokrannut siihen hommaan erään idästä saapuneen lakimiehen, joka tyytyy kahdensadanseitsemänkymmenenviiden dollarin kuukausipalkkaan.
— Oikein, sanoi tuomari kohteliaana ja vakavana. Lakimiesten työnähän juuri onkin muulien ja aasien paimentaminen, niin että ne tekevät tehtävänsä.
Jouduttauduin rantaan ja kuormasin ajoneuvoni niin täyteen kuin suinkin uskalsin Howard Mellin & kumppanin liike oli laudoista kyhätyssä vajassa nykyisen Montgomery-kadun varrella. Matka sinne ei ollut pitkä mutta tie oli hirvittävän lokainen. Melkein vastakkaisella puolella rakennettiin paraikaa uutta telakkaa. Käsitin nyt, miksi liikkeet niin itsepintaisesti pitivät kiinni näistä tienoista, sensijaan että olisivat muuttaneet ylemmä, kuivemmille paikoille.
Nautin päivästäni suunnattomasti. Ylhäinen paikkani ajopukilla salli minun vapaasti silmäillä ympärilleni ja myöskin lankesi nyt osalleni sama kunnioitus, joka äsken oli suotu John McGlynnille. Pikku vaikeudet vain lisäsivät tehtävän viehätystä, Kello kahdentoista tienoissa söin muutaman laivakorpun ja laatikollisen sardiineja, joita olin ostanut Melliniltä. Pari tuntia myöhemmin alkoi tuuli puhaltaa mereltä käsin, ja valtavat pölypilvet pelmahtivat ilmoille.
Ajellessani edestakaisin olin erikoisesti kiinnittänyt huomioni muhkeaan kallioylänköön, joka sulki näköalan pohjoiseen. Korkeimmalle kohdalle oli pystytetty semafoori, jolla annettiin merkkejä laivojen saapuessa Golden Gatesin. Merkit vaihtelivat aina laivan laadun mukaan ja jokainen pikkupoika ja kiinalainenkin tiesi, mitä eri merkinannot tarkoittivat.
Kolmen maissa iltapäivällä satuin juuri viidettä kuormaa purkaessani katsahtamaan merkinantolaitteeseen. Sen viitat alkoivat samassa liikkua. Luulenpa jokaisen pitäneen sitä silmällä, sillä yhtäkkiä kohosi ilmoille hirmuinen huuto:
— Höyrylaiva!Oregonsaapuu!
Seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsivät ihmiset Telegraph Hillin alapuolella olevia mustia kallioita kohti joiden lähistöllä laivasta tulevien veneiden odotettiin laskevan maihin. Lippuja vedettiin tankoon, pyssyjä paukuteltiin ja muuan satamassa oleva sotalaivakin ampui kunnialaukauksen. Kun alus saapui tarpeeksi lähelle, näimme, että sen kannella oli mustanaan matkustajia ja että se oli nostanut kaikki lippunsa ja viirinsä. Joku hurskas sielu kaupungissa oli rientänyt soittamaan isoa kelloa, mutta äänestä päättäen se heilui väärälle taholle. Pidättelin hiukan muulejani ja näin höyrylaivan soljuvan purjealusten väliin, missä se lopulta laski ankkurinsa. Olimme ehtineet perille kokonaista neljäkolmatta tuntia ennen tovereitamme.
Kellon lähetessä viittä saapui luokseni pikku poika.
— Ajakaa muulit McGlynnin tallille ja riisukaa ne valjaista, sanoi hän.Opastan teidät sinne.
— Missä McGlynn on?
— Hän on postiaan noutamassa.
Ajoimme kaupungin etelälaidalle ja pysähdyimme kolmen huolellisesti rakennetun teltan ympäri kyhätyn aitauksen luo. Vein eläimet laitumelle ja ripustin niiden valjaat sopivaan paikkaan.
— McGlynn pyysi teitä tulemaan postitoimistoon. Hän maksaa palkkanne siellä, ilmoitti oppaani.
Postitoimisto oli matala, auringon kuivaamista tiilistä rakennettu talo, jonka edustalla oli täällä sangen tavallinen, kapea parveke. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, ulottui odottavien jono. Eräät heistä olivat ottaneet tuolin tai tyhjän laatikon myötänsä ja istuskelivat nyt kaikessa rauhassa sanomalehtiinsä syventyneinä.
Kuljin jonon sivua pitkin. Ihan alkupäässä seisoi Johnny. Hämmästyin hiukan, sillä Johnny ei tietääkseni odotellut mitään postia tulevaksi äsken saapuneen laivan mukana. Ennenkuin ehdin hänen luokseen oli hän jo lopettanut keskustelunsa erään tuntemattoman miehen kanssa ja luovuttanut tälle paikkansa!
— Heiskukkuu! huusi Johnny. Kuinka teitä vetelee, Frank?
— Siinäpä menee! vastasin. Olen tullut tänne tapaamaan miestä, joka on minulle velkaa kaksikymmentäviisi dollaria.
— Hän on kyllä täällä, vakuutti Johnny. Kaikki kaupungin asukkaat ovat täällä.
Vähän taaempana jonossa vartosi McGlynn vuoroaan. Kun hän näki minun lähestyvän, veti hän housuntaskustaan pullean kukkaron, avasi sen ja ravisti summamutikassa hiukan sen sisällöstä kämmenelleen.
— No, siinähän te olette, sanoi hän. Tämän tässä pitäisi suunnilleen riittää. Tavallisesti arvioin oikein. Piditte kai muuleista huolta.
— Laskin ne laitumelle.
— Entä lieju? Monastiko juutuitte kiinni?
— En kertaakaan.
Hän tuijotti minua ihmeissään.
— Kukapa olisi uskonut! huudahti hän. Teillä kai oli kevyet kuormat.
— Oli niinkin.
— Veittekö kaikki tavarat perille?
— Vein.
— No, sittenpä minun on myönnettävä, että olette oikea kykypoika — ja jos haluatte minulta työtä, niin annan tuolle lakimiehelle, josta mainitsin tuomarille, pitkät potkut. Tuomari muuten vastasi aika nasevasti, vai mitä? McGlynn nauroi.
Näytin kai hiukan haluttomalta, sillä hän jatkoi heti:
— Vai ette tahdo? Voitte olla oikeassa. Mitäpä kannattaa vieraita hyödyttää. Missä on kukkaronne? Eikö teillä sellaista olekaan? Missä sitten säilytätte kultahiekkaanne? Ahaa, unohdin vallan, että olette äsken tänne tullut. — Hän aukaisi kukkaronsa jälleen, kaasi takaisin kultahiekan ja penkoi senjälkeen kaikki taskunsa. Lopulta löysi hän omituisen, särmikkään metallikimpaleen, johon oli leimattu pari kirjainta. Hän ojensi sen minulle.
— Tuo on suunnilleen viidenkymmenen dollarin arvoinen, sanoi hän. Voitte antaa punnita sen. Suorittakaa ylijäämä minulle kun tapaamme seuraavan kerran.
— Mutta minä lähden ehkä kaivoksille jo huomenna, sanoin.
— Jättäkää ylijäämäEl DoradoonJim Recketiile siinä tapauksessa.
— Kukapa takaa, että suoritan takaisin sitä ollenkaan?
— Luullakseni ei kukaan, murahti McGlynn. Mutta jos te mieluummin valitsette viisikolmatta dollaria kuin puhtaan omantunnon, niin John A. McGlynn ei pane vastaan.
Johnny ja minä jatkoimme matkaamme hotellia kohden.
— En tiennyt teidän odottelevan postia, virkoin.
— Enhän minä odotakaan.
— Mutta tehän seisoitte jonossa.
— Niin, katsokaas, kun näin postilaukut, aavistin heti, että toimiston edustalle ennenpitkää muodostuisi jono. Siksi kiiruhdin heti paikalle. Olihan sinne jo ehtinyt miehiä ennen minuakin, mutta pääsin silti alkupäähän. Möin paikkani tuntia myöhemmin viidestä dollarista.
— Jo olitte ovela, ihastelin minä. Enpä olisi kuunaan keksinyt mitään tuollaista. No, miten teitä muuten on luonnistanut?
— Kurjasti. Koko aamupäivän vaaniskelin jotakin kunnollista työtä, mutta lopulta oli otettava, mitä eteen sattui. Olen ollut asiapoikanakin — ansaitsin kaksi dollaria kantamalla matkalaukkua.
— Paljonko olette kaikkiaan ansainnut?
— Viisitoista. Teillä kai on koko »osuutenne»?
— Ei enempää kuin viisikolmatta.
Johnnyn ilme kirkastui. Yhteiset kärsimyksemme tuntuivat ikäänkuin lähentävän meitä toisiimme. Kummastakin tuntui oikein helpottavalta kuulla, ettei toinen ollut onnistunut paremmin kuin toinenkaan. Satuimme samassa kulkemaan erään pelihuoneuston ohi.
— Poikkean tänne, virkkoi Johnny äkisti.
Hän astui sisään avoimesta ovesta ja minä seurasin hänen kintereillään.
Huoneessa oli niukanlaisesti väkeä. Silmäilin ympärilleni ja hämmästyin aika tavalla. Ulkoapäin oli rakennus yhtä vaatimaton kuin heinälato, eikä siinä ollut mitään huomiotaherättävää havaittavissa, mutta sisäpuolella pisti ääretön upeus heti silmiin. Huoneen pitkällä sivulla oli kiiiloitetusta mahongista tehty tarjoilupöytä, jonka takana valtavat kultakehyksiset peilit heijastivat valoja. Hiotut lasit ja pullot oli järjestetty somiksi pyramideiksi ja seinillä riippui paitsi peilejä monta arvokasta taulua ja seinäkudosta. Kauimpana nurkassa oli vähäinen koroke, jolla laiskotteli neekerisoittokunta banjoineen ja helistimineen. Lattiaa peitti paksu matto. Sikin sokin pitkin huonetta oli siroteltu mukavia, osittain nahalla päällystettyjä nojatuoleja, ja katossa riippui kallisarvoisia kristallikruunuja. Pelipöydät oli sijoitettu keskelle lattiaa. Niitä oli kuusi. Kaupungin alkeellinen tila ja tämä loisto muodostivat ihmeellisen vastakohdan. Omasta puolestani tunsin heti sisään astuttuani likaisten saappaitteni, vanhojen pukineitteni ja nahkavyöni olevan täällä vallan liikaa.
Pelipöytien takana istuivat herrat pelinhoitajat välinpitämättöminä ja uneliaina. Heidän apurinsa kyyköttivät korkeilla tuoleilla haukotellen sanomalehtiensä takana. Olipa heidän joukossaan nainenkin, nuori ja sangen sievä. Tarjoilupöydän ääressä vetelehti muutamia miehiä odottelemassa naukkuja, joita eräs edeskäypä paraikaa sekoitti ihmeen taitavasti. Ainoastaan yhdessä pöydässä oli peli käynnissä. Johnny ohjasi kulkunsa sinne ja minä seurasin taas hiukan epäröiden.
Ruletti siinä pyöri. Johnny ja pankinpitäjän apuri tunsivat toisensa entuudestaan päättäen silmäniskusta, joka heidän välillään vaihdettiin. Johnny katseli pyörivää levyä tovin ja laski sitten kaksikolmatta dollaria eräälle numerolle. Muut osanottajat käyttivät kultahiekkaa panoksina. Ruletti hyrräsi ja pikku pallo hyppelehti iloisesti. Kaksi miestä hävisi ja heidän kultahiekkansa tyhjennettiin pöydän alla olevaan laatikkoon. Kolmas oli voittanut. Ruletinhoitaja suoritti hänelle voitto-osuuden pieninä kultamöhkäleinä. Sitten noukki tämä tärkeä virkailija laatikoistaan kymmenkunnan kultarahaa siirtäen ne Johnnylle. Vasta nyt käsitin, että Johnnyn oli onnistunut voittaa panoksensa kymmenkertaisena.
— Kymmenen yhdestä — kaksisataakaksikymmentä dollaria, kuiskasi Johnny minulle. Pelaajat sijoittelivat nyt uusia panoksia pöydälle. Johnnykin uudisti yrityksensä. Tällä kertaa hän kuitenkin hävisi. Hän nousi äkkiä paikaltaan ja me poistuimme yhdessä.
XII luku.
Seurasin alakuloisena Johnnyä hotelliin, sillä nyt olin ainoa, jolla ei ollut sovittua rahaerää koossa. Kuvaavaa on, ettemme hetkeäkään epäilleet, enempää Johnny kuin minäkään, ettei Talbot olisi saanut osuuttaan hankituksi. Johnnyn iloisuus oli palannut ja hän vihelteli hilpeästi portaita noustessamme.
Saavuimme juuri illallisaikaan. Talbot ja Yank odottelivat jo meitä. Yank oli yhtä tyyni ja vaitelias kuin tavallisesti ja hänen tervehdyksensä oli jokseenkin välinpitämätön, mutta Talbot oli merkillisen hermostuneen näköinen. Hänen kasvonsa punoittivat ja pienet paholaiset hänen silmissään hyppelehtivät levottomasti. Hän oli tavattoman puhelias ja melko ivallinen. Hän huilutteli kuin koulupoika ja tahtoi välttämättä tilata oikein loistoillallisen samppanjoineen, vaikka Johnnykin kauhistuneena pani vastalauseensa. Ja kun Johnny piti jotakin tuhlaavaisuutena, oli totisesti aika pitää silmänsä auki!
— Tämä on minun asiani! Minä tarjoan! Älä puhu typeryyksiä, Johnny! riehui Talbot. Täyttäkää lasinne ja tyhjentäkää ne sitten uuden yrityksen, »Urakoitsijain kullankaivuuyhtiön», menestykseksi!
— Urakoitsijain? toistin minä.
— Juuri niin. Mutta voittehan kutsua sitä »Maamyyrien yhtiöksikin», jos haluatte. Peruspääoma, tasan kahdeksansataa dollaria, on koossa, Vai mitä, arvon herrat? — Hän silmäili meitä tutkivasti. — Ahaa, huomaanpa ystävä Frank, että meidän täytyy tyytyä kirjalliseen sitoumukseen, mitä teihin tulee. Taiteelliset sitoumuskaavat ovat kuitenkin vielä kirjapainossa. Teillä on siis hyvää aikaa. Ehkäpä joku sukulaisenne kuolee ja saatte perinnön.
— Ellen tietäisi varmasti, että asianlaita ei ole niin, sanoin paheksuvasti, väittäisin, että olette humalassa, Talbot.
— Minä olen juopunut, vanha saarnaaja, vastasi Talbot, juopunut lumouksen viinistä! Oietko lukenut persiankieltä? Etkö? No, siirränpä sitten sanottavani englanninkielelle:
»Drink to me only with thine eyes,And I’ll not ask for wine!»
[Katseellasi jos onnekseni juot,viiniä en silloin ole vailla! — Suom.]
— Vai niin — tyttö! murisi Yank, joka käsitti kaikki kirjaimellisesti.
— Niin, maailman ihanin ja oikullisin nainen! huudahti Talbot, nainen, jonka hymy huumaa ja jonka kulmien rypistys saattaa minut epätoivoiseksi.
— Mitä sinä hourit? kysyin ymmälläni.
— Onnen jumalattaresta — ei muuta! Mutta tulkaahan!
Hän nousi ja muutti vaivattomasti puheenaihetta. — Liikeasioista voimme keskustella parvekkeella.
Hän suoritti maksun ateriasta ja kieltäytyi itsepintaisesti ottamasta vastaan rahaa keneltäkään meistä. Huomasin, että hän oli hankkinut itselleen nahkakukkaron ja että hän käsitteli kultahiekkaa suurella tottumuksella.
Sytytimme piippumme ja istuuduimme rauhalliseen nurkkaan.
— Annahan kuulua nyt, Yank! kehoitti Talbot.
— Pääsemme kultakentille sekä maitse että vesitse, sanoi Yank. Joko on ratsastettava Sutterin linnakkeelle tai Sacramenton kaupunkiin, mistä pääsee vuoristoon, tahi sitten on matkattava veneellä Sacramentoon, mistä pääsemme eteenpäin ratsain.
— Paljonko maksaisi venematka? kysyi Talbot.
— Ainoastaan purjevene tulisi kysymykseen. Maksaisi neljäkymmentä dollaria mieheltä.
— Kauanko matka kestäisi?
— Vesitse viisi tai kuusi päivää.
— Pianko pääsee hevosella Sutter’s Fortiin.
— Jokseenkin samassa ajassa.
— Sitten riippuu kaikki siitä, ovatko hevoset halvempia täällä vaiko siellä.
— Siellä ovat halvempia. Voimme myös saada meksikolaisia kantamaan tavaroitamme, jolloin saatamme lähteä jalkapatikassa.
— Parasta vuokrata vene.
— Olen jo vuokrannut sellaisen, vastasi Yank.
— Hyvä! huudahti Talbot. Sinä olet juuri mieleiseni mies. Mitenkäs on käynyt Johnnyn?
Johnny kertoi kerskaten elämyksistään ja näytteli kahtasataakahtakymmentä dollariaan.
— Hyvä onni, tuumi Talbot kylmänlaisesti, Epävarmaa hommaa muuten! Teenpä kysymyksen: jos olisit hävinnyt rahasi, niin olisitko ollut valmis kärsimään seuraukset?
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Olisitko suostunut eroamaan yhtymästämme?
Johnny tuijotti häntä pitkään.
— Tarkoitan, sanoi Talbot ystävällisesti, ettei sinulla ollut oikeutta yrittää voittaa rahoja pelissä, ellet olisi ollut valmis kantamaan seuraukset epäonnistumisesta. Se ei ollut rehellistä meitä kohtaan.
— Ymmärrän, vastasi Johnny hitaasti. Enpä tosiaan tullut ajatelleeksi…
— No, onni oli myötäsi, naureskeli Talbot, joten annamme tämän jutun raueta. — Johnny otti vastaan huomautuksen nöyrästi, mutta olisipa sen vain antanut joku muu kuin Ward, niin olisi nuorukainen varmasti raivostunut.
— Entä mitä on Frank hommaillut? kysyi Talbot.
Kerroin muutamin sanoin työstäni ja näytin kultamöhkälettä.
— Siinä kaikki, mitä olen saanut aikaan, sanoin lopuksi, ja puolet tästä kultamöhkäleestä on sitäpaitsi toisen omaisuutta. Mutta parissa päivässä haalin kokoon osuuteni. Täällä on työtä yllinkyllin. Ja ellen ryhdy samanlaiseen uhkayritykseen kuin Johnny, on minun jäätävä tänne joksikin ajaksi.
Talbot tuijotti minua punnitsevasti. Kun vihdoin tunsin kiusaantuvan!, käänsi hän pois katseensa.
Sinulla kai on määrä koossa? sanoi Yank hänelle tovin kuluttua.
— Tietysti, vastasi Talbot kuin unesta heräten.
— Taisivat olla aika urakan takana?
—Puolessa tunnissa minä osuuteni ansaitsin. Arvelin että täkäläiset ihmiset mielelläänkin haluaisivat uutisia muusta maailmasta ja niin kokosin sanomalehtivarastostani sievän nipun, joka meni vallan mainiosti kaupaksi. Onneksi aloitin lehtien myynnin siksi aikaisin päivällä, etteiOregonehtinyt tärveliä markkinoita.
— Paljonko sait niistä? uteli Johnny?
— Dollarin kappaleelta useimmista, mutta toisista maksettiin vain viisikymmentä senttiä. Kaiken kaikkiaan haalin sillä tavalla kokoon kaksisataaseitsemänkymmentä dollaria. Kun tähän lisään Frankin ja minun aikaisemman omaisuuden, on minulla kuusikymmentä dollaria yli määrätyn summan.
Johnny nousi tuoliltaan ja potkaisi itseään tukevasti.
— No, jopa olen minäkin ollut aasi, sanoi hän. En käsittänyt ollenkaan, miksi pidit niin hyvää huolta lehdistä. Mutta jätkähän, Talbot!
Talbot nojautui eteenpäin ja innostui samalla tavalla kuin aiemmin päivällispöydässä.
— Pojat, virkkoi hän, tämä on ihmeellisin paikka, mitä koskaan on ollut olemassa. Kuulkaapa! Kun olin myynyt lehteni, käyskelin plazalla kädet taskuissa ja jouduin lopultaEl Doradonlähistölle. Tuon paikan vieressä on kurja röttelö, joka hädintuskin pysyy pystyssä. Seisoin sitä töllistelemässä kun pari miestä saapui paikalle. Toinen oli talorähjän omistaja, toinen sanoi olevansa lakimies. Omistaja tarjoutui vuokraamaan talon lakimiehelle kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista kuukaudessa ja lakimies puolestaan tuntui halukkaalta kauppaan. Kun he olivat menneet matkoihinsa, mittasin askelilla röttelön lattiapinta-alan, ihan huvikseni vain. Kahdeksanviidettä neliöjalkaa, pojat! Ja korkeus arviokaupalla sanottuna kuusi jalkaa. Painuin rantaan puhuttelemaan liikemiehiä. Kaikki ne tavarat, jotka olette nähneet rannassa lojumassa saapuvat tänne konsignatiolähetyksinä asiamiehille. Sopivien säilytyspaikkojen puutteessa myyvät nämä miehet suurimman osan tavaroista huutokaupalla. Senvuoksi ovatkin muutamat tavaralajit käyneet niin halvoiksi, että niitä voidaan käyttää katujen laskemiseen. No niin, puhuttelin eräitä tavarain omistajia ja sanoin heille, että heidän olisi saatava omaisuutensa katon alle, kunnes markkinat vakaantuisivat. He olivat aivan samaa mieltä ja kertoivat aikovansa rakennuttaa tavaravajoja ensi tilassa — siis joskus ehkä — ja valittivat myös, että sade ja pöly tekivät heille hirveätä vahinkoa. Sen vuoksi ei muka kannattanutkaan yrittää myyntiä muuten kuin huutokaupalla.
— Jännittävää hommaa, huomautti Johnny. Olen kerran ollut tuollaisessa huutokauppatilaisuudessa.
— Jatkoin matkaani rantaa pitkin. Poukamassa oli kosolti tyhjiä laivoja. Mieleeni oli juolahtanut ovela tuuma. Vuokrasin veneen ja käväisin muutamassa laivassa. Miehistöä en nähnyt missään, mutta laivurit tapasin kyllä. He kertoivat joka sorkan lähteneen kultakentille. Uutta miehistöä ei saanut hinnalla millään. Tarjouduin vuokraamaan neljä tai viisi laivaa.
— Mitä? huudahdimme kaikki yhtaikaa.
— Niin, sanoin haluavani vuokrata jokusen laivan, toisti Talbot kärsimättömästi. Ensin he eivät tahtoneet ottaa ehdotustani kuuleviin korviinsakaan, mutta puhuin heidät lopulta pökerryksiin. Sain vuokratuksi neljä laivaa viidestäsadasta dollarista kuukaudessa laivalta. Maksu etukäteen.
— Anteeksi, sanoi Johnny nöyrästi, en haluaisi keskeyttää, mutta tuo kuulosti niin mielenkiintoiselta, että pyytäisin sinua kertaamaan viimeiset lauseet.
— Tuki suusi, Johnny, neuvoi Yank. Tietenkään ei Talbotilla ollut rahoja taskussa! Miten kävi, Tal?
— Sanoin heille, että suorittaisin maksun kello neljä, ja sillä tavoin varasin itselleni tarpeeksi aikaa.
— Kaksituhatta dollaria? Jestanpojat! siunaili Johnny.
— Palasin kiireen kaupalla maihin, jatkoi Talbot, ja riensin heti tapaamaan liikemiesystäviäni. Kahdessa tunnissa olin laatinut kahdentoista äijän kanssa sopimukset, jotka yhteensä merkitsivät kuuttatuhatta dollaria.
— Miksei kukaan heistä älynnyt mennä vuokraamaan laivaa itse? ihmetteliYank.
— Siksi, etten puhunut mitään »laivoista», ennenkuin kauppa oli tehty. Minä takasin heille vain vedenpitävät, käytännöllisesti katsoen tulenkestävät varastosuojat, jotka olivat heti käytettävissä. Useimmat heistä luulivat kaiketi, että olin hullu. Mutta koska ei yrittäminen maksanut mitään, tekivät he sopimuksen.
— Et siis kantanut heiltä mitään ennakkomaksua? kysyin.
— Enpä tietenkään. Siitä ei olisi tullut mitään. Mutta kirjalliset sopimukset tehtiin. Lähdin sitten kävelemään miettien keinoa, jolla saisin tarvittavat rahat hankituiksi. Ymmärsin heti, että minun oli koetettava lainata kohtalaista voitto-osuutta vastaan, mutta en tuntenut ketään, jota olisin voinut siinä tarkoituksessa puhutella. Vihdoin päätin turvautua jonkun rehdin miehen neuvoon. Kysyin siis ensimmäiseltä vastaantulijalta, kuka omisti kaupungin suurimman pelihuoneuston. Mies vastasi heti: »Jim Recket.»
— Jim Recket? toistin minä. Hänelle juuri on minun annettava puolet kultamöhkäleestäni.
— Recket hoitaa pelihuoneustoa aivan tässä naapurissa,El Doradoa, tiedättehän. Hän osoittautui tyyneksi ja suorasukaiseksi ukkeliksi. »Etsin miestä» sanoin hänelle, »joka voi sijoittaa rahoja liikeyritykseen, miestä, jolla on aikaa ja joka ei sairasta kultakuumetta. Voitteko nimetä minulle sellaista miestä?»
Hän mietti tuokion ja vastasi sitten avoimesti ja rehellisesti kuten arvasin hänen tekevän:
— »Sam Brannan.»
— Mitä tiedätte hänestä?
— »Brannan saapui tänne yhdessä suuren mormoonijoukon kanssa. Hän oli heidän päämiehensä ja kantoi heiltä kymmenyksiä runsaan vuoden ajan. Hänellä on siis rahoja »sijoituksiin». Hän laiskottelee aamusta iltaan, joten hänellä myös on »aikaa». Hän on ollut täällä vuodesta 1848, eikä niin ollen sairasta »kultakuumettakaan». Hän kantoi kymmenyksiä mormooneiltaan ja ilmoitti Brigham Youngille [Brigham Young oli näihin aikoihin mormoonilahkon »profeetta». — Suom.], että jos tämä halusi saada rahat, niin olla hyvä ja tulla hakemaan. Tarmokas mies siis. Vielä voinen lisätä, että pian tämänjälkeen saapui hänen luokseen mormoonilähetystö, joka ilmoitti, että veronmaksu lopetettaisiin, vaikkapa Brannan olisi itse ylimmäinen pappi. Lähetystö odotti saavansa nuhteita, mutta Brannan vain nauroi heille ja sanoi, että he olivat olleet ensi luokan hölmöjä, kun olivat lainkaan maksaneet veroa. No, löysin Sam Brannan veikkosen vihdoin Dennison’s Exchangen anniskelussa.
— Minkälainen mies hän oli? kysyi Johnny innokkaasti. Olen kuullut hänen nimensä ainakin viisikymmentä kertaa tänään.
— Hän on tanakka ja iloisen näköinen veitikka. Hänellä on kähärä tukka, karkea ääni ja mahtava leuka, vastasi Talbot. Ensin oli hän hiukan vastahakoinen, mutta pääsimme lopulta sopimukseen. Brannan sijoittaisi rahat ja saisi puolet voitosta, jos ehdotukseni häntä miellyttäisi. Kun olimme päässeet nain pitkälle, kerroin hänelle suunnitelmastani. Hän harkitsi sitä tovin, mutta ilmoitti sitten suostuvansa. Lähdimme laivurien luo ja suoritimme heille rahat. Laivat on tietenkin hinattava maihin vuoksen aikana, mutta siitä lupasi Brannan pitää huolta. Tästä sukeutuu luullakseni kolmeatuhatta dollaria puhdasta meille kummallekin.
— Haluaisinpa tietää, sanoin, mikä voisi estää kauppiaita vuokraamasta noita laivoja itse.
— Ei mikään — kuukauden kuluttua, vastasi Talbot.
— Ja mikä estää Brannania pistämästä koko voittoa omiin taskuihinsa?
— Sitä et käsitä, Frank, tuhahti Talbot. Meidän kaltaisemme miehet eivät käyttäydy sillä tavalla.
— Minun laskelmieni mukaan sait tämän asian järjestetyksi kello kahteen mennessä, puuttui Johnny puheeseen. Sitten kai lepäsit hiukan?
— Selviydyin hommasta neljännestä vailla kaksi, oikaisi Talbot. Olin matkalla tänne hotelliin kun satuin kulkemaan Montgomery-kadulla olevan tiilirakennuksen ohi. Silloin muistui mieleeni lakimies, josta äsken mainitsin, ja talorähjä, jonka hän halusi vuokrata kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. Minusta tuntui, että tässä oli laskettu hiukan väärin. Seisoin paraikaa muhkean tiilirakennuksen edessä, rakennuksen, joka oli ahdettu täyteen kauppatavaraa ja joka olisi sopinut ihmisasunnoksi paljon paremmin kuin tuo pieni mökkirähjä tai laiva. Menin sisälle rakennukseen keskustellakseni hieman. Tarjouduin vuokraamaan yläkerroksen ja huomautin, että oikeastaan vain alakerros soveltui tavarain säilytyspaikaksi. Vastattiin, että yläkerros tarvittiin varastoksi. Tarjouduin edelleen sijoittamaan yläkerrokseen kasatut tavarat varmaan paikkaan lähistöllä. He halusivat nähdä tuon paikan. Minä en luonnollisestikaan suostunut, vaan sanoin, että he voisivat joko hyljätä tai hyväksyä sen sitten kun sopimus oli tehty. Yläkerros oli tosiaankin pullollaan tavaraa. Viimeksi tein uljaan tarjouksen:
— Kuulkaahan, sanoin, jos nyt saan vuokrata tämän yläkerroksen kohtuulliseksi ajaksi, sanokaamme vuodeksi, niin ostan kaiken, mikä tuolla ylhäällä olevista tavaroista jää jälelle. He hätkähtivät. Joko myyn tavarat huutokaupalla, vaikkapa pienellä tappiollakin, tai kuljetan ne johonkin laivaan. Riippuu tietenkin siitä, mitä tavaraa siellä on. Minulla on luettelo taskussani, mutta en ole tutkinut sitä vielä. Aion laittaa väliseiniä tuohon varastohuoneeseen ja sitten vuokraan siitä toimistohuoneita ja niin edespäin. Kaupungissa on lukuisia lakimiehiä, jotka etsivät huoneustoja. Maksan kolmetuhatta kuukaudessa koko yläkerroksesta.
Johnny huokasi raskaasti.
— Mutta arvioin saavani siitä vähintäin kahdeksantuhatta. Se korvaa tavaroista ehkä koituvan tappionkin.
— Ja mitä maksavat tavarat? kysyin hiljaa.
— En tiedä ihan tarkkaan. Siinä kymmenen- parinkymmenentuhannen välillä.
— Milloin on maksu niistä suoritettava?
— Kolmannes on maksettava käteisellä, loput järjestetään velkakirjalla.Korko on huimaava täällä lännessä, valitti Talbot.
— Mistä luulet saavasi rahaa? tiukkasin vielä.
— Rahaa, rahaa! murisi Talbot äreänä. Täällä on rahaa kuin roskaa. Sitä virtaa tänne kultakentiltä ja kaikilta maailman kolkilta. Ei rahasta ole puutetta!
Hän pureskeli lyhyitä viiksiään ja vaipui syviin ajatuksiin. Nousin varovasti paikaltani.
— Johnny, sanoin matalalla äänellä, minun täytyy mennä suorittamaan velkani McGlynnille. Lähdetkö mukaan?
Hiivimme melkein varpaillamme rakennuksen nurkan taa ja heittäydyimme sitten ilosta huikaten toistemme syliin.
— Oi voi! huusi Johnny lopulta. Rahasta ei ole puutetta!
Kun hiukan olimme rauhoittuneet, vaihdoimme kultamöhkäleeni kuhahiekkaan. Ostin nahkakukkaron ja lähdimme sitten McGlynniä tavoittamaan. Postitoimiston edustalla oli yhä vieläkin pitkä miesjono odottelemassa.
Kirjeet pistettiin pienestä seinään tehdystä ikkunasta itsekunkin käteen. Jono liikehti hitaasti eteenpäin. Postia jakoi pikkuruinen, pyylevä englantilainen. Huomasin McGlynnin seisovan jo verrattain lähellä päämääräänsä. Menin hänen luokseen ja ojensin hänelle puolet kultahiekastani.
Juuri kun McGlynn astui ikkunan ääreen, räväytettiin se kiinni ja postiherra kiinnitti sisäpuolelle kortin, johon oli kirjoitettu:
»Posti suljetaan klo 9 ip.»
McGlynn koputti ikkunaan, mutta ei saanut mitään vastausta. Silloin jyristä hän nyrkillään puitteita. Ikkuna aukesi heti ja virkamiehen punakat kasvot ilmestyivät näkyviin.
— Mitä haluatte? tiedusteli mies uhkaavasti.
— Onko kirjeitä John A. McGlynnille?
— Posti avataan klo 8.30 ap, vastasi punanaamainen, sulkien ikkunan.
Hetkeäkään epäröimättä ja ennenkuin mies ehti vetäytyä pois ikkunan luota, iski McGlynn valtavalla nyrkillään ruudun säpäleiksi ja mojautti englantilaista suoraan kasvoihin.
Väkijoukko oli odottanut kärsivällisesti, mutta nyt alkoi kuulua ilkeätä murinaa. McGlynn kääntyi hitaasti ja virnisti ystävällisesti.
— Pysykää kukin paikallanne jonossa, pojat! huusi hän. Ei mitään hätää!Tämä pikku englantilainen ei vain tunne vielä oikein tapojamme.
Postitalossa palasi pelästynyt palveluskunta jälleen työhönsä. Kuulin myöhemmin, että jonon viimeinen mies oli saanut kirjeensä kello kolme aamulla. Kerrottiin myös, että silloinen postinhoitaja Geary oli kutsunut McGlynnin luokseen tekemään selkoa osuudestaan tapahtumaan, mutta keskustelu oli päättynyt Gearyn nöyrään anteeksipyyntöön!
Kun palasimme hotelliin, seisoivat Yank ja Talbot yhäti parvekkeen nurkassa.
— Kuulehan, Tal, sanoi Johnny. Mitenkäs nyt järjestät asiasi, jotta ehdit mukaamme kultakentille? Meidän olisi kai lähdettävä ensi tilassa.
— Kultakentille? kertasi Talbot. Minä en lähde mihinkään. En lähtisi täältä miljoonastakaan kultakentästä. Ei! Yank ja minä olemme jutelleet asiasta. Te saatte hoitaa kullankaivuun ja sensemmoisen. Minä suoritan Frankin osuuden kustannuksista ja otan neljänneksen voitosta. Lisäksi voi Frank luovuttaa minulle puolet omasta saalistaan. Korvaukseksi panen likoon kaksisataakaksikymmentä dollaria yritykseeni täällä, ja sen erän tuottama voitto jaetaan tasan meidän kaikkien kesken. Mitä tuumitte?
— Olisin mieluummin halunnut sinut mukaan neljäntenä miehenä, jupisiJohnny.
— En tahtoisi kääntää selkääni seikkailulle, johon olen antautunut, sanoi Talbot. Sitäpaitsi en voi nyt lähteä täältä, vaikka tahtoisinkin.
Ryömin vuoteeseeni väsyneenä ja vähän ymmälläni. Vaiherikas päivä!
XIII luku.
Pari päivää myöhemmin astuimme kolmisin kömpelöön veneeseen, huiskutimme jäähyväisiksi kättä rannalla seisovalle Talbotilie ja valmistauduimme purjehtimaan Alcatraz-saaren takana olevan sinisen lahden yli. Soutajamme oli lyhyenläntä, tummapintainen mies, jolla oli kähärä tukka ja kultarenkaat korvissa. Hän hoiti venettä sangen taitavasti, mutta pysyi koko ajan tuppisuuna. Yritimme moneen otteeseen keskustelua hänen kanssaan, mutta saimme tyytyä vain yksitavuisiin vastauksiin. Vihdoin väsyimme hänen tykkänään ja antauduimme täysin siemauksin nauttimaan uudesta seikkailusta.
Tuuli oli melko tuima ja aluksemme kiiti hyvää kyytiä eteenpäin. Lahden sininen vesi kimalteli kirkkaassa päivänpaisteessa ja keulasta kuului hupaisa kohina.
Tuijotimme suurin silmin edessämme avartuvaa maisemaa. Lahti oli hyvin järven tapainen. Oikealla puolen tavoittelivat korkeat kalliot taivasta ja kaukana vastarannalla siinsi utuinen ylämaa. Mustat merimetsot lentää lekottivat raskain siivin lähellä vedenpintaa ja lokit kirkuivat korkealla päittemme yläpuolella tai kelluivat laineilla kuin kaarnanpalat. Sorsaparvia näkyi siellä täällä ja vuorten kupeilla leikki salaperäisiä varjoja.
Kaukaiset rannat tuntuivat hiipivän lähemmä. Kiersimme vähäisen niemekkeen ja saavuimme virran suulle. Puolittain vedenalaisen karin kohdalla kuohui vesi korkealla ja nyt osoitti merimiehemme ensi kertaa elonmerkkejä. Hän nousi seisomaan veneessä, katseli ympärilleen, reivasi purjeita ja komenteli meitä pysyttelemään keskellä alusta. Lasketimme suoraan tyrskyjen keskelle ja hetkistä myöhemmin natisi vene liitoksissaan niin että luulin sen menevän hajalle. Soutaja örähteli hiukan ja ojensi meille äyskärin. Sen avulla tyhjensimme pian veneen vedestä.
Pian nousimme jo leveätä, kaunista virtaa ylöspäin. Kummallakin puolellamme rehoitti tiheä rimmistö. Kaakossa oli taivaanranta rajana.
Kun päivänlaskun aika läheni, tyyntyi tuuli huomattavasti. Onneksi ei virta ollut kovin vuolas. Tuhannet rastaat lentelivät avaruudessa ja vesilintujen pitkäkaulaiset haahmot kuvastuivat selvästi sahraminväristä taivasta vasten. Auringon hehkuva kehrä hipoi etäisiä ylänköjä.
Vihdoin nukahti tuuli kokonaan. Soutajamme otti esille airoparin ja me ryhdyimme soutamaan vuorotellen. Pian saimme näkyviimme kolme puuta, joiden mustat varjokuvat piirtyivät risaisina vaaleampaa taustaa vastaan. Suuntasimme kulkumme niitä kohti ja laskimme maihin luodolle. Tänne päätimme yöpyä.
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme virtaa ylös purjetuulen auttaessa. Vesi oli kauniin kirkasta ja hyvänmakuista. Pian huomasimme lähestyvämme mannerta ja sivuutimme monia niemekkeitä, joilla kasvoi sykomoreja ja poppeleita sekä viiniköynnöstä. Puitten silmut eivät vielä olleet puhjenneet, mutta ruoho oli jo vehmasta. Monella taholla havaitsimme saksanhirvien jälkiä, mutta eläimistä emme nähneet vilahdustakaan. Kerran yllätimme hirvilauman. Se säntäsi hirmuisella ryskeellä pensaikon läpi virtaa kohden. Yank lähetti muutaman pienistä luodeistaan pelästyneiden eläinten jälkeen ja osuikin verisistä jäljistä päättäen, mutta ei kuitenkaan niin tarkkaan, että olisimme saaneet hirvenpaistia. Pitkä pyssy oli epäilemättä erinomainen ase silloin kun saattoi tähdätä huolellisesti, mutta kun oli ammuttava melkein umpimähkään, eivät sen pienet luodit pystyneet tekemään suurta vahinkoa.
Illankorvassa saavuimme suistomaalle. Edessämme oli matala kallio ja sen takana tammien joukossa häämötti telttarivi, jonka edustalla pieniä aluksia oli paaluihin kiinnitettyinä. Tässä oli nytembarcadero, maihinnousupaikka, josta sopi jatkaa Sutterin linnakkeeseen tai Sacramentoon, kumpaan paikkaan vain halusi. Venematkamme oli päättynyt.
Nousimme rannalle. Oli siinä hyörinä ja pyörinä käynnissä, kun muulit ajajineen, kävelijät, härät ja tavarankuljettajat tunkeilivat mikä minnekin. Tomu pöllysi sakeana ympärillämme. Marssimme suoraan eteenpäin kunnes löysimme tyhjän nurmilaikun, jolle saatoimme laskea tavaramme. Leivitimme huopamme ja riepumme ja otimme esille keittovehkeemme. Ruokavarastossamme oli silavaa, jauhoja, suolaa, teetä, kahvia, sokeria, tupakkaa ja hiukan »väkevää».
Kun olimme illastaneet, lähdimme ottamaan selkoa pääsyteistä kultakentille. Meillä, nähkääs, ei ollut varmaa tietoa siitäkään, millä taholla ne oikeastaan olivat.
Tällä retkellä tunsimme ensi kerran jonkinlaista masennuksen tapaista. Ihmisiä kohtasimme vaikka kuinka paljon ja kaikki he olivat halukkaita juttelemaan. Kolme neljäsosaa heistä oli matkalla kultamaille kuten mekin, ja he suorastaan pursuivat hyviä neuvoja. Loput kuuluivat paikalliseen asujamistoon ja he taas olivat valmiit puijaamaan meiltä viimeisetkin kolikkomme. Vielä tapasimme pari miestä, jotka olivat tulleet kultakentiltä. Ja nämä ystävät juuri antoivat meille ensimmäisen kylmän suihkun.
He väittivät, että jutut kultalöydöistä olivat suuresti liioiteltuja. Olihan siellä kultaa, sitä ei tainnut kukaan kieltää, mutta kovan urakan takana kaikki. Oli työskenneltävä kymmenen dollarin edestä, jos mieli saada dollarin arvosta kultaa päivänvaloon. Ja elintarpeet maksoivat omaisuuksia. Sitäpaitsi oli kullankaivajaleireissä usein sattunut taudinkohtauksia, ja kaikki parhaat paikat olivat jo ehdottomasti vallatut. Kultainen unelmamme hajosi. Johnny oli alakuloisen näköinen, ja luulenpa itsekin näyttäneeni sangen nuopealta. Yank vain ei muuttanut ilmettäkään. Hän pureskeli mäillään yhtä tyynesti kuin tavallisesti.
Jatkoimme kyselyjämme myöhemmin ja saimme hyvin ristiriitaisia tietoja. Lähimmät kultakentät olivat, sanottiin, kuudenkymmenen penikulman päässä. Voisimme hankkia kalifornialaisia kantajia kuljettamaan tavaroitamme. Jos mieluummin halusimme hevosia, sai niitä ostaa Sutterin linnakkeesta, missä oli puhuteltava McClellania.
Päätimme hankkia hevosia. Nukuimme seuraavan yön taivasalla ja jatkoimme päivän valjettua matkaamme kolmisen penikulman päässä olevaa Sutter’s Fortia kohden. Sää oli ihana. Korkealla taivaan sinessä liiteli suurisiipisiä lintuja ja pensastoissa ja puiden oksilla viserteli tuhansittain leivosia. Näimme monia eri varpuslajeja ja tutustuimme töyhtöniekkaviiriäiseen, närkkääseen ja sievistelevään pikku herrasmieheen, joka rohkeasti asteli edellämme polulla. Yläpuolellamme paistoi aurinko herättäen nukkuvien kumpujen lukemattomat pienet asukkaat ja kukat pitkästä unesta.