The Project Gutenberg eBook ofKultaaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: KultaaAuthor: Stewart Edward WhiteTranslator: Eino AuerRelease date: June 23, 2023 [eBook #71025]Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1926Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: KultaaAuthor: Stewart Edward WhiteTranslator: Eino AuerRelease date: June 23, 2023 [eBook #71025]Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1926Credits: Tapio Riikonen
Title: Kultaa
Author: Stewart Edward WhiteTranslator: Eino Auer
Author: Stewart Edward White
Translator: Eino Auer
Release date: June 23, 2023 [eBook #71025]
Language: Finnish
Original publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1926
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAA ***
Kirj.
Stewart Edward White
Englanninkielestä suomentanut
Eino Auer
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1926.
I. Oo, Susanna!II. Ottelu..II I. Matkalla.IV. Kylä.V. Troopillinen joki.VI. Viidakkokylä.VII. Taival.VIII. Panama.IX. Pohjoista kohti.
X. kULTAINEN KAUPUNKI.XI. Ansaitsen viisikolmatta dollaria.XII. Talbot peräytyy.XIII. Virta ylöspäin.
XIV. Sutterin linnake.XV. Matka kultakentille.XVI. Kulta.XVII. Työtä.XVIII. Käräjät.XIX. Sunnuntai Hangman’s Gulchissa.XX. Kultaa huuhdotaan.XXI. Lähdemme pois.XXII. Porcupinen leiri.XXIII. Intiaanit vierailevat.XXIV. Ryöstö.XXV. Tappelupukari.XXVI. Italian Bar.
XXVII. Sadetta.XXVIII. Paluumatka.XXIX. Jälleen San Franciscossa.XXX. Kohtaan Talbotin.XXXI. Kultainen hämähäkinseitti.XXXII. Miten Talbot ansaitsi.XXXIII. Raharuhtinaita!XXIV. Tulipalo.XXXV. Tulevaisuus.
I luku.
Jossakin kohdassa tätä kirjaa on minun pakko kirjoittaa muutama rivi yksinomaan itsestäni. Olen kirjavien kokemusteni jälkeen päätynyt pelkäksi pikku kirjanpitäjäksi ja se riittänee selittämään, miksi muutamassa rivissä on kylliksi. Nuoruuteni päivinä oli minulla monenlaisia unelmia, mutta sallimus ja oma luonteeni ehkäisivät niiden toteutumisen. Ehkäpä nirsommassa iässä — mutta parempi vaieta. Minun täytyy olla rehellinen niitä miehiä kohtaan, joiden vaiheita tässä aion yrittää kuvata. Riittäköön siis, kun lisään, että olin näiden miesten ystävä ja kumppani, osallinen heidän seikkailuissaan, ja että juuri ne luonteeni vajavaisuudet, jotka ovat estäneet minua kohoamasta nykyistä vaatimatonta asemaani korkeammalle, kenties toiselta puolen ovat tehneet minusta sitä valppaamman sivustakatsojan. Mikä kaikki jo on enemmän kuin aioin itsestäni kertoa.
Sivuutan lyhyesti ne niin romanttiset kuin käytännöilisetkin syyt, jotka saivat minut liittymään niiden kullanjanoisten joukkoon, joita v. 1849 tulvi Kaliforniaan. Kultakuume tarttui ja minä olin noihin aikoihin juuri otollisessa mielentilassa.
Ensimmäiset uutiset kultaiöydöistä saapuivat seuduillemme mutkaisia teitä. Ne tihkuivat ensiksi julkisuuteen Sandwich-saarille tulleista laivoista ja ilmestyivät sitten erään baltimorelaisen lehden palstoille. Jokainen nauroi hälinälle, mutta jokainen painoi huhut myös visusti mieleensä. Kultamaa oli niin äärettömän kaukana, ja silloin, kuten myöhemminkin, jutuilla oli taipumus lihomiseen, mitä etäämmälle ne kulkeutuivat. Saattoipa hyvinkin olla, että kultaa oli löydetty, mutta tiedot kirpuista, parkitsemattomista vuodista ja karuista rannikoista tuntuivat paljon todenperäisemmiltä. Muistan kuljeksivien trubaduurien tehneen pilaa noista löydöistä saaden aina naurajat puolelleen. Mutta juuri kun irvistyksemme oli makeimmillaan, julkaistiin lehdessä muuan maaherra Masonin sotaministeriölle lähettämä kirjelmä, virallinen tiedonanto, jota ei sopinut pitää pilkkanaan, vaikka se kuulostikin sadulta.
— En epäröi sanoessani, kirjoitti maaherra, että Sacramento- ja San Joaquin-joissa on enemmän kuin satakertaisesti se kultamäärä, joka tarvittaisiin peittämään Meksikon kanssa äsken käydyn sodan kustannukset. — Ja sitten siirtyi hän yksityiskohtaisesti kuvaamaan suuria kultamöhkäleitä ja mainioita huuhdontatuloksia, nimeten kullankaivajia ja paikkoja ja muistaen päivämääriä tarkkuudella, joka ei jättänyt mitään epäilemisen varaa.
Meitä ei enää naurattanut. Trubaduurit vaihtoivat nuotteja. Muistan vieläkin tohinan, joka tuota tiedonantoa seurasi. Meksikon kanssa käyty sota oli hiljan päättynyt ja veteraanit — nuoria miehiä kaikki — palailivat parastaikaa kotiseuduilleen seikkailunhaluisina ja korvat höröllään heti kun vain nousi puhe kullasta ja kunniasta. Pikku kylissä ja tiloilla pohdittiin vakavasti ihmeellisiä uutisia ja iloittiin näin ilmaantuneesta keinosta sodan rasitusten poistamiseksi. Monet perheet ryhtyivät puuhiin oitis, pänttäsivät omaisuutensa, varustivat tarkoitukseen paraiten soveltuvan perheenjäsenen niin hyvin kuin taisivat ja lähettivät hänet yhteistä onnea etsimään.
Sitten tuli laulu, joka tarttui kuin sairaus. Tulva kultamaahan alkoi. Monia kansanliikkeitä on johdettu laulun, usein mitättömänkin laulun, voimalla. Niin kävi nytkin. Joku katulaulaja viritti ensimmäisenä »Oo, Susannan» tahi oikeammin jonkun väännöksen alkuperäisestä laulusta, ja se vaikutti melkein samalla tavalla kuin ruutitynnyriin viskattu kipinä. Jokaikisellä näyttämöllä, jokaisessa kadunkulmassa, joka ravintolassa kuultiin pian tuota renkutusta laulettavan, soitettavan tai vihellettävän. Ja annappas kun ensimmäiset sävelet kuuluivat, niin jo ryntäsi joka ainut sorkka pystyyn ja sitten syntyi siinä suoranainen hullujen kiljunta.
Kultakuume tarttui kaikkiin. Mutta vaikeampaa oli jokaisen päästä haluaan tyydyttämään. Ensiksikin tarvittiin siihen melkolailla rahaa — siinä syy, miksiminäkäänen heti päässyt matkaan — ja toiseksi oli monella suuret perheet tai muut esteet poikkiteloin tiellään. Siitä huolimatta kuuluimme kaikki kerhoihin, joiden tarkoituksena oli varustaa ainakin joku jäsenistään matkalle Kaliforniaan. Pohdimme innokkaasti matkustamismahdollisuuksia, kulkureittejä ja työtapoja, joista itse asiassa emme tienneet mitään, laulettiin »Oo, Susannaa» ja kiihdyttiin siinä määrin, että kokousten jälkeen palasimme koteihimme kuin pilvissä liidellen, Muistan, että joku näistä kerhoista kerran pari tosiaankin kykeni saamaan joukkonsa matkalle. Joku yksityinen hurjapää kyllä saattoi äityä sikäli tarmokkaaksi, että yks’kaks’ heittäytyi kurimukseen ja katosi näkyvistä. Sellaista se näet oli; kun mies lopulta oli päässyt jonkinlaiseen hurmiotilaan, menetti hän viimeisenkin malttinsa, möi kaikki mitä omisti, katkaisi kaikki perhesiteet, jätti kaikki asiansa oman onnensa nojaan ja lähti. Mutta, kuten minun äsken piti sanoa, joskus myös tapahtui, että kerhotkin saivat jotakin aikaan. Varat tarkastettiin ja sitten ostettiin yhteisesti joku valaanpyyntilaiva tai vuokrattiin juna, joka vihdoin monen rettelön jälkeen lähti tuonne onnen maille. Useimmiten päättyivät kuitenkin yrityksemme »Oo, Susannaan». Kerran — muistan vielä mainiosti tuon illan — palasin muutamasta kerhomme kokouksesta yhdessä juhlallisen ja vakavan nuorukaisen kanssa, joka oli kotoisin samasta kylästä kuin minä. Hän pysytteli rinnallani moniaan hetken nähtävästi synkkiin mietteisiin vaipuneena. Lopulta nosti hän päätään.
— Frank, sanoi hän painokkaasti, luulenpa lähteväni Kaliforniaan oikein toden perästä. Tiedän, että huhut liioittelevat suuresti asioita, mutta toiselta puolen täytyy niissä olla perääkin, eikä minulle niin vain pajunköyttä syötetä. En odota liikoja, mutta sittenpä olenkin tyytyväinen tuloksiin, olivat ne millaiset tahansa. Vaikkapa en saisi enempää kuin lakillisen kultaa päivässä, olen täysin tyydytetty.
Tällaisia poikia me olimme kaikki tyynni.
II luku.
Kerhossamme oli monenlaisia miehiä, mutta melkein kaikki olivat nuoria. Erääseen heistä kiintyi huomioni heti, ja häntä sitten pidinkin silmällä kaikissa kokouksissamme. Sanon, että huomioni kiintyi häneen, mutta oikeammin olisi sanoa, että ihastuin häneen, sillä ensi hetkestä lähtien hänet nähtyäni laittauduin aina istumaan sellaiseen paikkaan, että saatoin häntä häiriintymättä katsella.
Hän oli aina puettu jokseenkin nuhraantuneeseen sotilasvaippaan ja tavallisesti hän huoneeseen astuttuaan heti aukaisi tuon pukineen, niin että punainen vuorikangas pääsi näkyviin, Vaippa tuntui olevan ihan omiaan hänen liikkuvan, joustavan vartalonsa verhoksi. Mies piti muuten päätään pystyssä ja selkänsä suorana ja hänen astuntaansa oli nautinto katsella. Hän oli pitkä ja solakka ja näytti hallitsevan liikkeitään harvinaisen varmasti. Ellen koskaan olisi nähnyt hänen kasvojaan, olisin epäilemättä pitänyt häntä jonakin iloisena vekkulina, jota tämän maailman murheet eivät paljon painaneet. Hänen päänsä oli pieni, pyöreä ja vähäisten kiharoitten peitossa. Tuo tukka oli melkein kuin lakki — samantapainen kuin eräillä pikkuisilla marmorijumalilla, joita olen nähnyt. Ja vihdoin olivat hänen kasvonpiirteensä kauniit ja säännölliset, iho puhdas ja päivettynyt, ja ylähuulta koristivat lyhyeksi leikatut, vaaleat viikset. Kaikki tämä oli tietysti mielenkiintoista, mutta samanlaista mielenkiintoa olisi kaunis ja vireä eläinkin herättänyt. Vasta kun näin hänen silmänsä, sijoitin hänet omaan, erikoiseen luokkaan. Ne olivat rauhalliset ja kirkkaat, väriltään harmaat ja ne tarkkasivat maailmaa hänen ympärillään ilmeellä, joka todisti, että miehellä oli arvosteleva ja harkitseva sielu. Noissa silmissä ei ollut naurua — päinvastoin haihduttivat ne melkein kokonaan sen käsityksen, jonka hänen olemuksestaan muuten sai. Syvimmällä hänen katseessaan loisti tuulessa lepattavaa liekkiä muistuttava hehku. Toisinaan oli tuo liekki melkein sammuksissa, joskus välähti se niin kirkkaana, että luuli näkevänsä sen aivan selvästi vakaan, tutkivan katseen takaa. Tuo salaperäinen hehku tenhosi tarkkaajan aina ja erehtymättä. Eikä kukaan ole lopultakaan päässyt selville siitä, mistä tuo sammuva ja jälleen syttyvä loimu oikeastaan oli peräisin. Myöhemmin kuulin monen esittävän hyvinkin häpeällisiä arveluita, mutta omasta puolestani olen aina ollut vakuutettu siitä, että hehkun synnytti nerouden henki, joka asusti lujan katseen takana, henki, jota kylmä järki piti aisoissa. Pian sain tietää, että miehen nimi oli Talbot Ward.
Näihin aikoihin pääsin apulaiskirjanpitäjäksi muutamaan suurenlaiseen vientiliikkeeseen. Liike oli yritteliäiden miesten käsissä, ja vähitellen selveni, että nämä miehet hautoivat Kalifornian kaupan valtaamista tarkoittavia suunnitelmia. Pianpa minunkin mielikuvitukseni askarteli asioissa, joista konttorissa puhuttiin päivät kaiket, ja ennen pitkää olin syventynyt laivankauppoja, kapteenien ja miehistön hankintaa ja tavaralähetyksiä koskeviin laskelmiin. Palkkaa minulla oli kokonaista yhdeksän dollaria viikossa. Koska olin yksin maailmassa ja lisäksi vailla pienimpiäkin muita mahdollisuuksia kuin palkkani, en voinut kuvitellakaan saavani kokoon viittäsataa dollaria, jota pidettiin aivan vähimpänä tarpeellisena määränä, jos mieli selviytyä Kaliforniaan asti.
Palatessani eräänä iltana kerhosta asuntooni liittyi Ward hämmästyksekseni seuraani. Aikaisemmin emme olleet vaihtaneet sanaakaan.
— Ollut jo kauan New Yorkissa? tiedusti hän.
— Kuutisen kuukautta, vastasin.
— Mailta kotoisin, tietysti? Mistä?
— Ashburystä Vermontissa, sanoin tyynesti. Kuinka lieneekään, en pitänyt häntä ollenkaan tunkeilevana.
Hän seisahtui äkkiä ja silmäsi minua kiireestä kantapäähän vaiten ja harkitsevan näköisenä.
— Olen tarkkaillut teitä kaikissa näissä hölynpölyn kokouksissa, virkkoi hän sitten, lähtien jälleen liikkeelle.
Tunsin vasten tahtoanikin jonkinlaista mielihyvää.
— Hölynpölyn kokouksissa? kertasin hiukan ymmälläni.
— Olettakaapa, että tuo lauma jollakin merkillisellä tavalla pääsisi yksimielisyyteen, saisi kamppeensa kuntoon ja lähtisi huomenna Kaliforniaan — sitävartenhan tuo kerho kai on perustettu — oikein sakilla. Lähtisittekö mukaan?
— Miksikäs en?
— Niin sanoisi Martin — ja Fowler - ja tuo pikku heittiö Smith — ja kuusi tai kahdeksan muuta lisäksi. Akkoja! Mutta te — kuulkaa, jos aiotte johonkin ryhtyä, niin katsokaa, että joudutte miesten joukkoon. Noiden torvien kanssa en lähtisi edes kahdentoista (Englannin) penikulman päähän käärmeitä tappamaan. Missä asutte?
— Läntisellä Yhdeksännellä kadulla.
— Se on läheisyydessä. Onko teillä tilavaa huonetta?
— Minulla on pikkuruinen makuuhuone eteisen takana, vastasin kummastuneena. Eräät toverini ovat vallanneet koko yläkerroksen.
Minun täytyy vieläkin todeta, että hänen sekaantumisensa yksityisasioihini tuntui perin luonnolliselta. En loukkaantunut ollenkaan.
— No, silloin teillä täytyy olla isohko seurusteluhuone. Montako teitä on?
— Neljä.
— Pystyttekö antamaan selkään tovereillenne?
Pysähdyin ja purskahdin nauruun. Hän oli ovelasti keksinyt seikan, jota voisin kutsua heikoksi kohdaksi seurustelutavoissamme. Olimme kaikki maalaispoikia, toverini ja minä, ja kun me lisäksi olimme eloisia ja voimaa pursuvia, olimme huonossa huudossa alakerroksen vuokralaisten keskuudessa.
— Huomaatte kai, että olen melko roteva —, virkoin.
— Huomaanpa kyllä. Siksi lyöttäydyinkin seuraanne. Luulisitteko kykenevänne rökittämään minut?
Seisahduin jälleen hämmästyneenä.
— Mitä hittoa?
Hän nauroi ja pienet pirulaiset hänen silmissään hyppivät hauskasti.
— Tein yksinkertaisen kysymyksen, sanoi hän, ja minua miellyttäisi yhtä mutkaton vastaus. Luulisitteko voittavanne minut yhtä helposti kuin toverinne?
— Voittaisinpa kyllä, luullakseni, vastasin lyhyesti. Hän tarttui innokkaasti käsivarteeni.
— Lähtekää sitten! huudahti hän. Läntiselle Yhdeksännelle!
Yhteisessä asunnossamme istui pari tovereistani tupakoiden ja rupatellen takan ääressä. Talbot Ward oli kokonaan äskeisen päähänpistonsa valloissa ja heti kun olin hänet esitellyt huoneessa oleville, antautui hän selittämään niistä oli kysymys.
Valmistuksiin ei hukattu aikaa. Harvalukuiset tuolit oli tuota pikaa sysätty syrjään ja nyrkkeilykäsineitä oli meillä entuudestaan melkoinen varasto.
— Pannaanko painiksi vai nyrkkeilläänkö? kysyin vieraaltani.
— Sanoin, ettette satsi minua rökitetyksi, vastasi hän. Nyrkkeily on sääntöjen mukaista käsikähmää — oikeastaan kaikkea muuta kuin tappelua.
— Tarkoitatteko, että meidän olisi käytettävä kynsiä ja hampaita ja kiskottava silmät toistemme päästä? tiedustin huvitettuna.
— En suinkaan. Se ei olisi rehellistä peliä. Taistelu on taistelua, mutta mies voi aina olla reilu — olipa kysymys mistä hyvänsä. Vedetään kintaat käsiin, lyödään painia ja käytetään nyrkkejä. Sitä minä kutsun kunnon otteluksi.
Hän vapautui reippaasti viitastaan.
— Riisuutuisitteko, jos kyseessä olisi oikea tappelukin? utelin hiukan äreänä.
— Kyllä, jos minulla olisi aikaa, sanoi hän. Miksikäs ei? Eivätkö kreikkalaiset ja roomalaisetkin ja juutalaiset ja hunnit ja muut vanhojen aikojen uroot paljastaneet yläruumistaan ennen taistelua, jos heillä vain oli siihen tilaisuutta? Tietysti! Paita pois, nuori mies!
Tein työtä käskettyä, ihmetellen hieman tuota kummallista ottelua, jonka säännöt kaikesta päättäen perustuivat joihinkin Talbot Wardin määrittelemiin yleisiin periaatteisiin.
Vastustajani ruumis oli yhtä hyvin muodostunut kuin hänen päänsä. Irtonaisia lihaksia peitti siloinen, valkea iho. Rintakehä oli laaja, vyötärö ja lanteet hoikat, hartiat pyöreät. Omat lihakseni suuret ja vahvat, ankarassa maatyössä kehittyneet, tuntuivat liikkuvan paljon hitaammin. Havaitsin silti jo ensi silmäyksellä, että minun täytyi olla voimakkaampi kuin hän. Nyrkkitaistelussa olisi hän ehkä kiitos vikkelyytensä päässyt voitolle, mutta ahtaassa huoneessa ja tavallisessa käsirysyssä merkitsi voima enemmän kuin nopeus. Tuntemattomana tekijänä oli vain hänen »sisunsa». Omasta puolestani olin jokseenkin tyyni — olin tottunut yhteenottoihin.
— Näytätte toisenlaiselta nyt kuin pukineissanne, sanoi hän. Tästä syntyy, näemmä, hupaisa leikki.
Huonetoverini istuutuivat pöydälle ja vaatekaapille tehdäkseen enemmän tilaa. Kysyin monenko minuutin eriä hän oli ajatellut.
— Eriä! toisti Talbot Ward, ja hänen hampaansa vilahtivat näkyviin viiksien alta. — Oletteko koskaan kuullut puhuttavan eristä tavallisessa tappelussa?
Samassa hän hyökkäsi, iskien minua kaksi kertaa. Lyönnit tulivat oikein olan takaa ja ne tuntuivat vihaisemmilta kuin mitkään sitä ennen tai sen jälkeen saamani huitaisut. Puoliksi pökertyneenä yritin vastaiskua, mutta nyrkkini heilahti tyhjyyteen ja sitten tunsin neljä tai viisi osumaa eri tahoilta. Kun nyt saatoin arvata, mitä tuleman piti, kohotin kyynärpäitäni ja onnistuin tällä tavoin suojelemaan niskaani ja leukaluitani. Heti siirtyi hän takomaan muita ruumiinosiani, mutta minä kiristin lihaksiani ja otin kiitollisuudella vastaan rangaistukseni. Tukinuitto ja maanviljelystyö on karaissut minua siinä määrin, että luullakseni kestäisin muulin potkujakin, jos vain tietäisin olla varuillani.
Sain hiukan hengähdettyä ja aivoni alkoivat toimia nopeammin. Hitaasti toinnuin huumauksesta, jonka ensimmäiset iskut olivat aikaansaaneet. Saatoin nyt selvästi nähdä Wardin, joka silmät sikkarassa, harkiten ja nopsasti liikahdellen hoiteli hyökkäystä. Tunsin suuttuvani oikein perinpohjin. Hän oli aloittanut leikin antamatta pienintäkään varoitusta, hän oli yllättänyt minut täydellisesti. Ja niin minä iskin.
Hän oli innoissaan ja vakuutettu siitä, että ensimmäinen syöksy oli hämännyt ja sokaissut minut ihan pökkelöksi. Siksipä iskuni osuikin. Näin hänen päänsä retkahtavan taaksepäin ja veren pirahtavan hänen suustaan. Lyöntinä olivat heikot, sillä päätäni huimasi vielä, mutta tunsin kuitenkin saavuttavani tasapainoni jälleen. Me olimme taas tasoissa.
Jonkun siunaaman ajan vaihdoimme lyöntejä. Hän syöksähteli edestakaisin salamannopeana, osuen minuun meikein joka yrityksellään, kun taas minun iskuistani useimmat olivat harhalyöntejä. Olin ehdottomasti alakynnessä, vaikkakin vahva ruhoni kesti iskut helpommin kuin hänen hennompi ja herkempi ruumiinsa. Äkkiä minulle valkeni, että hän etuili minun kustannuksellani. Niinkauan kuin hän saattoi pysytellä poissa ulottuviltani, ei hänellä ollut hätää. Minulle taas oli edullisinta päästä häneen käsiksi.
Ryhdyin hyökkäämään ja sain sitä pahemmin selkääni. Hän väisti taitavasti kaikki yritykseni kytkeä hänen kätensä, enkä minä kyennyt suojaamaan itseäni edes senkään vertaa kuin äsken. Pääni oli kuin mehiläispesä ja iskuni osuivat ilmaan. Ward hyppi ympärilläni norjana kuin pantteri.
Vihdoin sain perin yksinkertaisella tempulla tartutuksi hänen käsivarteensa. Olin hyökkäävinäni, mutta pysähdyin samassa, huitaisin kerran ja syöksyin eteenpäin iskien kourani hänen kyynärvarteensa. Kymmenisen sekunnin ajan hän rimpuili kiivaasti päästäkseen vapaaksi, mutta sitten hän luopui yrityksestä ja vangitsi taitavasti vapaan käteni.
Hän oli melko taitava painija ja lisäksi vahva. Hänen ruumiinsa tuntui olevan täynnä valaanluita. En ole kuitenkaan vielä koskaan tavannut mittaistani miestä, joka olisi riittänyt minulle, ja siksi otaksuin, että Wardille riittäisi vähempikin. Vapauduin hänen otteestaan ja pysyttelin hänen kintereillään.
Hän oli liukas kuin niljainen kala. Kerran toisensa jälkeen oli hän päästä käsistäni. Hänen ponnistelunsa kysyivät voimia enemmän kuin mihin hänellä oli varaa ja niinpä odotinkin joka hetki, että hän antautuisi. Mutta hänellä näkyi riittävän inttiä loppumattomiin. Kaikesta päättäen oli hän ahkerasti harjoittanut voimiaan. Lopulta minun kuitenkin onnistui kiepauttaa hänet ympäri; hän menetti tasapainonsa ja kaatui lattialle viereeni. Kaatuessaan kiersi hän vartaloaan ja sain sattumalta tartutuksi hänen ranteeseensa.
Näin lahjoitti kohtalo minulle »hammerlokin». Useimmat tietävät mitä sillä tarkoitetaan. Ja kuka hyvänsä voi päästä siitä perille, jos asettaa kyynärvartensa selkänsä taa ja antaa jonkun toisen vääntää sitä ylöspäin. Kreikkalaisesta, painijoita kuvaavasta veistoksesta näette, miten temppu suoritetaan. Mitä ylemmä käsivartta väännetään, sitä suuremmat ovat tuskat. Lopulta on painijan pyörähdettävä selälleen ja leikki on päättynyt. Toiset luonnollisesti sietävät enemmän kuin toiset, mutta ennemmin tai myöhemmin on pihteihin joutuneen antauduttava. Monet taitavatkin painijat, jotka tietävät, että lopullinen seuraus muuten olisi käsivarren murtuminen, antautuvat heti vastustajan saatua tällaisen otteen.
Väänsin hitaasti Talbot Wardin kättä ylöspäin. Tuuman kerrallaan siirtyi käsi ylemmäksi. Hän oli vaiti. Kerran yritti hän viskautua sivuun, mutta minä olin vaalillani ja hänen oli luovuttava aikomuksestaan. Kun vihdoin olin saanut käden mielestäni tarpeeksi ylös, pidin pienen tauon.
— No? tivasin.
Hän ei vastannut.
Olin nuori ja hiukan raju ja minua kismitti vielä hänen odottamaton hyökkäyksensä ottelun alkaessa. Siksipä en häntä suuresti säälinyt. Hitaasti ja järkähtämättömästi — ja, häpeä sanoa, melkein nautinnolla — väänsin hänen kyynärvarttaan vieläkin ylemmäksi. Tunsin Wardin ruumiin hytisevän polvieni välissä ja hiki valui virtoina hänen kasvoilleen. Hän ei kuitenkaan antautunut, painoi vain otsaansa lujasti lattiaan.
— Minä kyllä jaksan sietää tätä yhtä kauan kuin tekin, murahdin itsekseni.
Lopulta olin kuitenkin niin pitkällä, että tiesin käsivarren murtuvan, jos hiukankin sitä vielä vääntäisin.
— Antauduttako? kysyin.
— En! pärskähti hän.
— No, sitten taitan käsivartenne!
Hän ei vastannut mitään.
Pienestä otsaani ilmestyneestä naarmusta tihkui verta silmiini. Se ärsytti minua. Olin haavoittunut, hiestynyt ja raivoissani. Tappelin oikein tosissani.
— Olkoon! karjuin. Tapahtukoon tahtonne, hitto vieköön!
Korjasin asentoani, mutta en liikauttanut hänen käsivarttaan. Miesparka mahtoi kärsiä hirvittävästi, sillä jokainen lihas ja jänne oli kiristynyt aivan äärimmilleen. Hänen hengityksensä korisi, mutta muuten pysyi hän äänettömänä. Suuttumukseni laukesi hitaasti. Nousin, sinkauttaen hänet etäämmäksi, Hän pyörähti selälleen ja makasi hetken liikkumatta, silmät ummessa. Taisimmepa näyttää suloisilta, me molemmat nuoret viilit — minä olin haavoittunut, pöhöttynyt ja verissäni, ja hän oli kalmankalpea. Huonetoverini istuivat kuin lumottuina, paikoiltaan hievahtamatta.
Tämä kuvaelma päättyi äkkiä. Talbot Ward kompuroi istualleen ja virnisti minulle tutunomaisella tavallaan.
— Sanoinhan, ettette saisi minua rökitetyksi, virkkoi hän.
Tuijotin häntä ällistyneenä.
— Vai en? Äskenhän makasitte tuossa minun armoillani!
— En ollenkaan.
— Jos olisin vääntänyt hivenen verran lisää, olisi käsivartenne murtunut.
— No, miksette vääntänyt sitten?
Olin edelleenkin ymmällä.
— Olisitteko te vääntänyt? kysyin, kun aloin ymmärtää.
— Tietysti, vastasi hän hiukan halveksivasti, nousten seisaalleen.
— Miksi sivalsitte minua ensin ilman minkäänlaista varoitusta?
— Tulevatko varoitukset kysymykseen oikeassa tappelussa?
En voinut väittää hänen käsitystään vastaan, mutta minusta tuntui kuitenkin, että jossakin oli ollut vikaa. Minulle oli sekä ilmoitettu että jätetty ilmoittamatta, mitä oli tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä kamppailussa, jossa eivät säännöt tulleet kysymykseen, mutta jossa kuitenkin erotettiin rehellisyys epärehellisyydestä. Olin hiukan kummastunut. Myöhemmin vaivasi minua useinkin samantapainen tunne ollessani Talbot Wardin seurassa.
— Mutta te olette ihmeellinen! Ihan ihme-otus! lisäsi Ward.
Samassa havaitsimme että joku naputti ovelle, kopeloiden kädensijaa.Koputtajan oli täytynyt olla oven takana jo kauan.
— Ellette avaa, kutsun poliisin! Sen teen totisesti! Emäntämme ääni sieltä kuului hyvinkin uhkaavana. Silmäilimme toisiamme hämmästyneinä.
— Luulenpa, että olemme aikaansaaneet hiukan melua, huomautti TalbotWard.
Melua! Eiköhän mekastuksemme paremminkin ollut kuulostanut talonhajoittamisyritykseltä. Aikaisemmat pikku nyrkkitaistelumme eivät olleet mitään äskeisen tappelun rinnalla.
Ward kietoutui viittaansa ja istuutui ikkunan ääressä olevaan tuoliin.Minä puin ylleni päällystakin. Toinen huonetovereistani meni avaamaan.
Emäntä oli nikahtua kiukkuunsa. Hän kehoitti meitä kaikkia muuttamaan talosta. Tämän kehoituksen hän tosin oli lausunut säännöllisesti lauantai-iltaisin, mutta olimme aina houkutelleet hänet pyörtämään sanansa. Tällä kertaa hän kuitenkin näytti olevan vakavissaan. Pelkään pahoin, että tosiaanolimmejyrynneet aika tavalla. Kun tämä asianlaita oli täysin todistettu, otin luonnollisesti kokonaan syyn niskoilleni. Emäntä kohdisti heti hyökkäyksensä minuun. Silloin nousi odottamatta Talbot Ward nurkastaan. Hänen äänensä oli kirkas, mutta samalla niin viileän kohtelias ja ylimyksellinen, että rouva Simpkins nieli jäännöksen keskeytyneestä lauseestaan.
— Pyydän teitä tyyntymään, madame, sanoi Ward. Teidän ei kannata ärtyä tuon äskeisen metakan johdosta. Tapahtuma ei toistu. Hra Munroe matkustaa piakkoin minun kanssani Kaliforniaan.
III luku.
En enää muista varmasti, olinko ensinkään epäröivällä kannalla, kun matkasta tuli kysymys. Joka tapauksessa olin jo muutaman päivän kuluttua ylenmäärin innostunut hankkeesta. Sovittiin, että matkustaisin Wardin apulaisena. Ward suorittaisi kaikki matkakustannukset ja minä puolestani olisin velvollinen antamaan hänelle puolet kaikesta löytämästäni kullasta. Minusta tuntui tämä järjestely erittäin tyydyttävältä. Ward osti meille kummallekin tarpeelliset varusteet. Kävi selville, että hän oli Meksikon sodan veteraaneja ja siis tottunut kenttäelämään. Hänen kokemuksestaan ja minun maalaiskasvatuksestani sitten johtuikin, että meiltä jäi hankkimatta monias naurettava esine, joita vailla eivät newyorkilaiset Kaliforniaan matkaajat katsoneet voivansa reissuun lähteä. Varustauduimme lujilla vaatteilla ja jalkineilla, ostimme kumpikin sadetakin, valitsimme kuokat ja lapiot, huovat, kirveet ja veitset, hankimme karkeata purjekangasta, rihlan ja haulikon sekä pari colt-pistoolia. Tällainen käsiase pyörivään silinteriin pistettyine kuusine panoksineen tuntui minusta aivan ihmekalulta, mutta en saanut tilaisuutta koetella sitä.
Ward päätti heti, että matkustaisimme Panaman tietä.
— Kallein reitti, mutta nopein, selitti hän. Kap Hornin kiertäminen purjelaivalla kestää iäisyyden, samoin matka aavikkojen yli. Kultakentille saapuu päivittäin uusia miehiä, siksi emme saa hukata aikaa.
Hän pistäytyi asunnossamme harva se ilta. Minut oli otettu armoihin jälleen, pian tapahtuvan matkalle lähdön takia. En koskaan päässyt perille siitä, missä Ward asusti. Noudimme matkalippumme laivatoimistosta, kulutimme aikaamme varietee-teattereissa, lauloimme »Oo, Susannaa» muitten mukana, pöyhistelimme pikkuisen, ja vain hitunen tervettä järkeä pidätti meitä esiintymästä flanellipaidoissa, coitit vyöllä, New Yorkin kaduilla. Kun vihdoin aika oli täytetty, nousimme laivaan, nojauduimme kaiteeseen ja hurrasimme kuin huilut. Minusta tuntui kuin olisi minussa auennut joku venttiili, josta lopultakin hurmiopilvi pääsi purkaantumaan.
Selvisimme parissa päivässä meritaudista ja ryhdyimme nyt silmäilemään ympäristöämme. Aluksemme oli noin tuhannen tonnin rataslaiva, ja matkustajia oli kaksisataakahdeksankymmentä eli kaksisataa enemmän kuin tavallisesti. Kovin oli sekalaista seurakunta — pitkien, laihojen Mainen jenkkien joukossa harppoi kellahtavia, mustatukkaisia Louisianan miehiä. Luulenpa kaikkien yhteiskuntaluokkienkin olleen edustettuina, mutta innoissamme emme kiinnittäneet mitään huomiota mokomiin asioihin. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oli joka miehellä punainen paita, lerppahattu, revolveri ja käyrä veitsi, ja monet antoivat lisäksi partansa kasvaa rauhassa. Oli melkein mahdotonta päätellä, mikä heistä kukin oli aikaisemmin ollut — lääkärikö, lakimies vai jätkä. Meillä ei ollut aikaa heidän puhetapansa tai kasvonpiirteittänsä tutkimiseen. En ole koskaan nähnyt missään niin vilkasta liikettä kuin tällä laivalla, joka nyt hitaasti kynti aaltoja matkallaan eteläisiä vesiä kohden. Meillä oli sen tuhannen asiat pohdittavina. Aloitimme Marshallin ensimmäisistä löydöistä ja kuulemistamme huhuista, ja jatkoimme keskustelemalla ilmastosta, varusteista, prospekteista, suunnitelmista ja parhaista kullankaivuukeinoista. Esitimme tusinoittain eriäviä mielipiteitä. Me olimme niin erilaisia, niin eri tavalla kehittyneitä ja kasvatettuja, ettemme voineet käsittää toistemme näkökohtia muuten kuin suurien ponnistusten jälkeen. On muistettava, että näihin aikoihin liikenne ja matkat olivat aivan toista kuin nykyisin. Maa oli laaja, yhteys eri seutujen välillä huono, siitä nämä niin suuresti toisistaan eroavat ihmistyypit. Keskusteluamme saattoi verrata tuntemattomaan maahan tehtyyn tutkimusmatkaan. Mainen miehen mielenkiintoa herättivät pakostakin carolinalaisen mietteet aivan jokapäiväisistä asioista. Silti eivät puheenaiheemme suinkaan olleet jokapäiväisiä.
Päävaikutelmani tästä matkasta oli, että tuolla kuhisevalla ihmisjoukolla oli niin kiire, ettei minuutinkaan ajanhukka saanut tulla kysymykseen. Kohoava ja jälleen vaimentuva ääntensorina jatkui säännöllisesti myöhään yöhön.
Vain kaksi seikkaa saattoi hajoittaa tuon summattoman mielenkiinnon, jonka naapurin tuumailu herätti — delfiinit ja malmirumpu, joka kutsui aterioille. Kun deifiiniparvi ilmestyi näkyviin laivan sivulla, hyökkäsivät kaikki kaiteen ääreen ja revolverit tyhjennettiin siekailematta noihin nokkaviin vieraisiin. En koskaan huomannut laukausten aikaansaavan mitään vahinkoa, mutta meteli oli kyliä kamala. Kutsu aterialle tuli melkein aina yllättävänä. Syöksyttiin tyrkkien ja kompastellen ruokailusuojaan ja siellä havaittiin, että istuimet jo oli varattu tyynemmille matkustajille. Minkäjälkeen taas syöksyttiin kannelle pettyneinä tai välinpitämättömyyttä teeskennellen, ja jatkettiin keskustelua.
Joskus riideltiinkin, mutta yleensä tuntui sunnuntaitunnelma vallitsevan matkustajien keskuudessa. Kaikki nämä miehet olivat jättäneet vanhan työnsä ja ympäristönsä käydäkseen kohti elämänsä suurta seikkailua. Muistan vain muutamien kasvonpiirteet, mutta sitä paremmin muistan punaiset paidat, huopahatut ja vöissä roikkuvat aseet, innostusta hehkuvat silmät ja uneksivat katseet. Muistan heidän kiehuvan tarmonsa, heidän väittelynsä ja leikinlaskunsa, melun, äänekkyyden ja raikuvan naurun, johon harmit hukutettiin. Ihmeellinen kuva senaikuisesta nuorisosta.
En koskaan ennen, enkä myöhemminkään, ole nähnyt sellaista matkatavarain paljoutta kuin tässä laivassa. Suurin osa matkustajista ei tiennyt paljon mitään ulkoilmaelämästä — Kaliforniasta ja oloista siellä he tiesivät vielä vähemmän. Siksipä he olivatkin ostaneet koko joukon mitä hullunkurisinta patenttikamaa. Kannella lojui ainakin neljääkymmentä laatua kullanpuhdistuskojeita. Toisia käytettiin nyrkkivoimalla, toisia veden avulla erottamaan kuonaa kullasta. Olipa siellä muuan siivekäskin vehe, jonka avulla kuviteltiin voitavan leyhyttää multa irti kullasta. Mutta jos nämä kojeet olivatkin erilaisia, olivat ne yhdessä suhteessa samaa maata: kaikki ne olivat sellaisten miesten valmistamia, jotka eivät olleet koskaan nähneet muuta kultaa kuin kultasepän käsittelemää, Ja tulkoon vielä sanotuksi, etten koskaan nähnyt ainoatakaan näistä vehkeistä käytännössä kultakentillä.
Matkalla ollessamme katselin kuitenkin kadehtien näiden patentinsaaneiden koneiden omistajia ja pelkäsin pahoin, että me lapio- ja kuokkaniekat olimme huonosti varustautuneet.
Olipa meillä myös kirja, joka suuresti rohkaisi huonoimminkin varustautuneita kullanetsijöitä. Kirjaa oli monta kappaletta, joten kaikki olivat tilaisuudessa siihen tutustumaan. Sen nimi oli »Kolme viikkoa kultakentillä» ja sen oli kirjoittanut totuuttarakastava, N.I. Simpson-niminen mies. Nyttemmin epäilen suuresti, että hän koskaan oli käynyt vaatimatonta newyorkilaisasuntoaan etäämpänä, mutta noina nuoruuteni päivinä otin kaikki hänen tarinansa vakavalta kannalta. Varsinaiseen kullankaivuuseen oli hän saattanut käyttää kolmesta viikosta korkeintaan kymmenen päivää. Mutta näinä päivinä oli hän, ilman muita työkaluja kuin vaivainen kääntöveitsi, lohkaissut kultaa noin viidenkymmenentuhannen dollarin arvosta. Toisen puolen ajastaan käytti hän matkoihin kultamaassa, tyytyen tällöin vain niihin kultamöhkäleihin, jotka sattuma pudotteli hänen tielleen. Ja me uskoimme häntä.
Päivät kävivät yhä helteisimmiksi, mutta niitä seurasivat suloisen vilpoiset yöt. Talbot ja minä nukuimme kannella jossakin ankkuriketjujen läheisyydessä. Vanha alus keikkui peloittavasti. Se oli matkustajien runsaslukuisuuden takia kevyessä lastissa ja tumma sininen meri tuntui lakkaamatta nousevan ja laskevan etelän kuun valjussa loisteessa.
Tuntikausia lojuimme valveilla vakavasti keskustellen. Mutta matkatoveriani en sittenkään oppinut tuntemaan lähemmin.
— Jos olisitte katkaissut käsivarteni silloin kun ottelimme asunnossanne, en olisi pyytänyt teitä mukaani, sanoi hän eräänä iltana odottamatta.
— Varsin luonnollista, vastasin minä.
— En olisi halunnut seuraani sellaista miestä, jatkoi hän, sillä sentapaisia heppuleita on vaikea valvoa. Mutta te luovuitte aiheestanne.
Minua suututti hieman.
— Olisitteko huolinut mukaanne minua tai ketä hyvänsä muuta, joka olisi ollut kyllin raaka jatkaakseen tuota taistelua?
— No niin, epäröi hän, olimmehan sopineet kunnollisesta tappelusta kuten muistatte, ja jos te olisitte murtanut käsivarteni, olisi kaiketi syy ollut minun, eikä teidän.
Pari nuorukaista pistäytyi puheillamme keinuvassa sopessamme silloin tällöin. He olivat mahdollisimman erilaisia, nuo kaksi, mutta siitä huolimatta olivat he jo ehtineet solmia lujan ystävyysliiton. Toinen oli hidas, hontelo hongankolistaja, jota horkka ahdisteli tämän tästä. Hän oli kotoisin erämaista Suurten järvien ympäriltä. Hänen ryppyiset, ruskeat kasvonsa olivat kuin puusta veistetyt, hän liikkui kömpelösti, ja silmissä viipyi ainainen hymy. Kumppani taas oli melkein poikanen, peräisin Virginiasta, luullakseni, tumma, vilkas takkutukka, jonka eloisat silmät loistivat innostuksesta. Hänellä tuntui olevan vilkas mielikuvitus ja hän jutteli avoimesti asioistaan. Hongankolistaja kai oli kiintynyt häneen juuri hänen vilkkaan avosydämisyytensä vuoksi, kun taas poika palvoi toveriaan jonkinlaisena salaperäisten rajaseutujen symboolina. Erämaan miehen nimi oli oikeastaan Rogers, mutta häntä kutsuttiin Yankiksi, ja virginialaisen nimi taisi olla Fairfax, vaikka hän tyytyikin esiintymään Johnnynä — myöhemmin Kaliforniassa hänestä tuli Jalokivi-Jack syistä, joista tuonnempana teen selkoa. Yankin erottamattomana seuralaisena oli pitkä luodikko, jota ilman hän ei poistunut kymmentä askelta edemmäksi.
Kun istuskelimme yhdessä nelisin, hoiti tavallisesti Johnny keskustelua. Yank ja minä olimme kuuntelijoita ja Talbot kyseli. Johnny käänsi itsensä nurin kuin taskuvaras, hän kertoi meille koko elämäntarinansa, teki selkoa tavoistaan ja kasvatuksestaan, kuvaili omaisiaan, ilmaisi ilonsa ja surunsa, kertoi ylpeydestään ja toiveistaan. Hän kerskaili myös tyyneydellään, jota ei mikään voinut horjuttaa. Ihastuttavaa itsepetosta.
— Luonnollisestikaan ei siellä tarvitse viipyä vuotta kauemmin, jutteli hän. Kerrotaan, että vaivattomasti voi saada kokoon tuhannen dollarin arvosta kultaa päivittäin. Mutta minulle on vaikea syöttää pajunköyttä — hän oli parastaikaakin suunniltaan innostuksesta — ja tyydyn omasta puolestani kolmeensataan päivässä. Jos työskentelen kolmesataa päivää, merkitsee se yhdeksääkymmentätuhatta dollaria, ja siinä on ihan kylliksi!
— Mutta koituuhan teille menojakin, huomautti Talbot.
— Niinpä kyllä — tietysti. Sanotaan sitten puolitoista vuotta, varmuuden vuoksi.
Johnny halusi kiihkeästi päästä tutuksi joka matkustajan kanssa, lukuunottamatta kymmenkuntaa hänen omalta kotiseudultaan peräisin olevaa miestä, jotka eivät herättäneet hänessä mitään mielenkiintoa. Nämä viimeksimainitut matkamiehet eivät minun silmissäni mitenkään eronneet muista laivalla olijoista, mutta Johnny huomasi eron. Niinpian kuin joku heistä ilmestyi läheisyyteen, jäykistyi Johnny aivan kuin olisi hän niellyt Yankin luodikon, ja hänen ilmeensä muuttui niin sietämättömän kylmäksi ja viralliseksi, että olisin huitaissut häntä, jos hän olisi esiintynyt sillä tavoin minua kohtaan.
— Kuulkaapa, Johnny, sanoin muutamana päivänä, mitä vikaa noissa miehissä on? Minusta he näyttävät kunnon tovereilta. Miksi kaihdatte heitä?
— En ole koskaan tavannut heitä aiemmin, herra, sanoi Johnny, kangistuen heti.
— Jättäkää hiiteen tuo arvokkuutenne, varoitin. Se ei tehoa minuun ollenkaan.
Hän nauroi.
— Pyydän anteeksi. He eivät ole mitään herrasmiehiä, katsokaas.
— En arvaa, mitä tarkoitatte herrasmiehillä. Täällä on joukottain matkustajia, joita ei voi kutsua herrasmiehiksi, Mutta näytte viihtyvän hyvin seurassamme.
Hän rypisti kulmiaan.
— Enpä osaa oikein selittää mitä tarkoitan. Nuo miehet ovat jonkinlaisia moraalittomia poliitikkoja, jotka häpäisevät ritarillisen Etelän mainetta.
Talbot ja minä räjähdimme nauramaan. Yank nojautui mietteliäänä pitkään pyssyynsä ja hymyili hänkin. Me kätkimme Johnnyn »ritarillisuuden» korvan taa, ja Johnny oli jalosti siitä mielissään. Milloin hyvänsä pidimme jotakin erikoisesti luonteenomaisena Etelälle, kutsuimme sitä »ritarilliseksi» ja lopulta muodostui tuosta nimityksestä iskusana, jota yleisesti käytettiin niistä lahjottavista poliitikoista, jotka aluksi yrittivät päästä valtaan Kalifornian uudessa valtiossa.
Tunnustan kernaasti, että Johnnyn sijassa olisin ollut varovaisempi noiden miesten suhteen. He olivat kaikki tummaihoisia ja hyvin puettuja. On vaikeata sanoa, soveltuivatko meidän punaiset paitamme paremmin näihin oloihin kuin puheenaolevien herrasmiesten suuret huopahatut ja vaaleat housut. He olivat aivan yhtä hyvin aseistetut kuin me — revolveri killui kainalon alapuolella ja toisinaan oli lisäksi kaksipiippuinen pistooli vyössä.
He kohtelivat Johnnyä ivallisen kohteliaasti ja tuntuivat viis välittävän hänen koppavuudestaan. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että nuorukainen kohtapuolin saisi vihamiehiä.
Talbot Ward tunsi kaikki laivallaolijat kapteenista nuorimpaan matruusiin. Hänen iloisuutensa ja hiukan alentuva käytöksensä miellytti monia kanssamatkustajista, eivätkä hänen leikilliset huomautuksensa koskaan olleet loukkaavia. Hänelle lahjoitettiin tämän tästä sanomalehtiä, joita oli otettu mukaan ehkä puolisentuhatta, ja aina hän otti vastaan lahjan kohteliaasti ja kiitollisena. Lehdet vei hän sitten vähäiseen komeroomme, liittäen ne mukanaan tuomaansa lehtipinkkaan. Mies taisi seurata Molièren periaatteita: autuaampi ottaa kuin antaa.
IV luku.
Aikaisin eräänä aamuna ilmestyi näkyviimme korkea kallio, jonka laella kökötti pikku linnake. Kallion alapuolella levisi pitkä, matala rannikko. Meille ilmoitettiin, että paikka oli Chagres.
Tämä tiedonanto aiheutti merkillisen hajaantumisen matkustajien keskuudessa. Tähän asti olimme pysytelleet uskollisesti yhdessä. Nyt vetäydyimme äkkiä epäluuloisina erillemme pieniin ryhmiin. Sillä kohta astuisimme maihin ja kulkisimme kapean maakielekkeen poikki, ja jokainen tahtoi tietysti olla ensimmäinen.
Huolestuneimpia olivat tietenkin ne, joilla oli paljon rahtitavaraa myötään. Minä lakkasin vähitellen kadehtimasta kullanerottamiskoneiden omistajia. Matkustajat hyörivät kiihkeinä kannella, haalien kokoon omaisuuttaan, ja selvittyään tästä hommasta riensi joka mies taivuttelemaan laivan kiusaantunutta päällystöä, päästäkseen ensimmäisenä maihin lähtevään veneeseen.
Talbot ja minä istuimme parilla vaivaisella laatikollamme suuresti huvitettuina. Ankkuri laskettiin ja soutuvene irrotettiin taaveteista. Matkustajat tungeksivat meluten sen ympärillä. Nousimme, nostimme taakkamme hartioillemme ja painuimme tyynesti laivan toisella puolella olevalle veneelle. Tietysti sekin laskettiin vesille ja niinpä kävi, että me ja kymmenisen muuta kaukonäköistä miestä jouduimme ensimmäisinä maihin.
Havaitsimme pian, että kylä oli rakennettu lahdenpoukaman rannalle linnakkeen ja kallion toiselle puolen. Ja muistetaanpa sitten, että minä en ollut koskaan aikaisemmin ollut matkoilla. Outo yhdyskunta korkeakattoisine taloineen ja ruokomajoineen, ylpeät palmut, ympärillä olevat rämemaat, pitkäkoipisten kahlaajien kirkuna, kirkas valo ja rannalla vetelehtivät omituiset veneet sekä valkopukuiset, tummaihoiset ihmiset, jotka olivat tulleet meitä vastaan, herättivät minussa mitä suurinta mielenkiintoa.
Astuimme maihin ja heti riensi liuta pieniä, ruskeita miehiä luoksemme. Talbot otti ajaakseen asiamme ja ryhtyi karjumaan heille espanjankielellä, sillä vain harvat pikkumiehistä taisivat vähän englantia.
Meidän tavaramme katosivat siinä siunaamassa eri tahoille. Koetin omasta puolestani estää tunkeilijoita tarttumasta kamppeihini, mutta kun minulla oli vain kaksi kättä, oli yritykseni toivoton. Kaikki amerikkalaiset kiroilivat ja huusivat kohti kurkkuaan. Näin Johnnyn kaikkien katselijain suureksi riemuksi keikahtavan selälleen liejuun, juuri kun hän oli tavoittamaisiilaan erään kepeäjalkaisen alkuasukkaan.
Vihdoin tunkeutui Talbot luokseni.
— Selvä on, sanoi hän. Olen sopinut erään ystäväni kanssa matkamme jatkamisesta. Hän vie neljä meistä veneellään Crucesiin viidestätoista dollarista miestä kohti.
— Jos veneeseen saisi vielä järjestetyksi tilaa parille miehelle, niin muistakaa kaikin mokomin Johnnyä! sanoin. Hän räjähtää muuten.
Me luikkasimme Johnylle ja selitimme hänelle, mistä oli kysymys.Johnnyn oli perin vaikea pysyä niin tyynen näköisenä kuin tavallisesti.
— Ottivat, ruojat, joka ainoan rippeen tavaroistani ja livistivät! huusi hän. Periköön heidät piru, herra! Ammun jokaikisen murjaanin tässä kylässä, ellen saa omaisuuttani takaisin!
— Meidän tavaramme vietiin myös, sanoin minä.
— Pysykää rauhallisina vain, neuvoi Talbot. En tunne oikein täkäläisiä tapoja, mutta otaksun, etteivät nuo miehet pääse kovinkaan pitkälle näin rämeisellä seudulla, jos he ollenkaan aikovatkaan varastaa tavaramme — luulen näet, ettei se ole heidän tarkoituksensa. Minusta muistuttaa heidän menettelynsä melkoisesti meikäläisten hotellipalvelijain kohteliaisuutta. Tännepäin,compadre!
Hän puhui muutaman sanan veneenomistajan kanssa.
— Selvä on, sanoi hän sitten meihin kääntyen. Lähdetään!
Lähdimme liikkeelle pitkin puolikuun muotoista rantakaistaletta. Tarkastelimme veneitä, jotka venyivät hietikolla pitkässä rivissä. Ne olivat perin merkillisiä aluksia, ontoista puunrungoista tehtyjä. Perässä näkyi vähäinen kansi, jommoinen oli keulassakin, ja keskituhdon yllä oli matala palmunlehväkatos. Kun olimme tutkineet koko rivin, olivat tavaramme jo ehtineet ilmestyä takaisin ja soutumiehemme nosti ne veneeseensä.
Tyynnytettyämme levottomia mieliämme palasimme maihinnousupaikalle nähdäksemme, mitä siellä tapahtui. Toinen veneellinen oli jo saapunut laivasta ja melu jatkui vielä hirveämpänä kuin äsken. Kiroilevassa ja kiljuvassa ihmisjoukossa äkkäsimme Yankin, joka järkkymättömän levollisena nojasi luodikkoonsa. Tunkeuduimme lähemmäksi.
— Joko teillä on vene? hihkaisi Talbot
— Minulla ei vielä ole mitään muuta kuin melkein särkynyt rumpukalvo, vastasi Yank.
— Lähtekää sitten mukaamme! Missä ovat tavaranne?
— Tässä kaikki, vastasi hän, kumartuen samassa ja nostaen hartioilleen nuoralla sitaistun käärön.
Käänsimme jotakuinkin uteliaina huomiomme kylään. Se oli joka suhteessa merkillinen. Kaikki oli niin erilaista kuin mihin olimme tottuneet. Parisataa ruokomajaa rehenteli huiskin haiskin kaduntapaisten teitten varsilla. Havaitsin jälkiä alkeellisesta katukiveyksestäkin parissa kohdassa, mutta ympärillä levisi rämeikkö joka suunnalle. Jokunen palmu kohosi alastomana korkeutta kohti, puhjetakseen vihdoin mahtavaksi lehtiviuhkaksi. Miehiä ja naisia, polviin ulottuviin paitoihin verhottuina, nojaili pihtipieliin tai johonkin hataraan seinään. Jokaisen suussa tuprusi sikari. Suurivatsaisia, ilkialastomia lapsia ryömi seinustoilla ja etenkin liejulätäköissä. Ja kaikkialla vilisi pieniä, sileäpintaisia koiria — ihmeellisiä eläimiä kerrassaan meidän mielestämme. Katsahdimme muutamaan majaan, mutta emme ainoassakaan nähneet mitään varsinaisia huonekaluja. Ruuanlaitto näytti tapahtuvan parista kivestä kyhätyllä liedellä. Koko kylä tuoksui vahvasti. Oviaukoissa, majoissa, kadulla, joka paikassa ja missä hyvänsä, lojui mädäntyneitä kaloja, eläinten kalloja, kuivuvia vuotia, kaikenlaisia raatoja ja jäännöksiä, enimmäkseen aivan hajoamistilassa. Kylän takana kohosi matalahko, vehmas viidakko. Keksimmepä pienen järvenkin, jota ympäröi likaisen sinertävä liejuvyö.
Vaeltelin Johnnyn kanssa kylää pitkin ja poikin. Me olimme kuin lumotut. Talbot ja Yank olivat vähemmän innostuneita. Vihdoin pysähtyi Ward.
— Tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista. Jos te, pojat, haluatte tehdä tuttavuutta keltakuumeen ja märkäpaiseitten kanssa, niin jatkakaa. Mutta huomautan vain, että meidän on lähdettävä heti kahdentoista jälkeen ja sitä ennen olisi meidän kai saatava ruokaa.
Me palasimme takaisin läpi kylän, joka nyt oli tulvillaan meikäläisiä. Heitä kuljeksi kaikkialla uteliaisuuttaan tyydyttämässä ja huomautuksiaan latelemassa, mutta puolialastomia miehiä ja naisia ja kokonaan alastomia lapsia ja koiria ei heidän esiintymisensä näyttänyt suurestikaan huvittavan.
Talbotin tiedustelut johdattivat meidät lopulta Crescent-hotelliin. Se oli samanlainen rottelo kuin muutkin kylän majat. Nimestä päättäen oli hotellilla valkoihoinen isäntä, mutta tungoksen takia me emme päässeet niin lähelle, että olisimme saaneet tietää, oliko asia todella niin. Meidän oli muuten kiittäminen Talbotia siitä, että saimme syödäksemme — monet saivat tyytyä kiristämään vyötään. Talbot kiusasi alkuasukkaita siksi, kunnes vihdoin eräs heistä suostui hankkimaan meille hiukan haukattavaa. Istuuduimme miehen majan lähistölle, käänsimme vanhan kanakopin ylösalaisin ja levitimme sille niukat ruokavarat, silavan, leivän ja vesikulhon.
Olimme rannassa sovittuna aikana. Mutta soutumiestämme ei näkynyt enempää kuin muitakaan veneenomistajia.
— Samantekevää, tuumi Ward. Tunnen hänet kyllä, jos hän sattuisi tulemaan vastaan. Menen häntä etsimään. Hakekaa te muut käsiinne vene, johon tavaramme sijoitettiin.
Palasin Talbotin kanssa kylään, mutta neljännestunti kului, ilman että näimme jälkeäkään miehestämme. Menimme jälleen rantaan. Sinne oli kokoontunut miesjoukko, joka silminnähtävästi seurasi jotakin yhteenottoa. Säntäsimme paikalle.
Eräässä veneessä seisoivat Johnny ja Yank nojaten palmunlehväkatokseen. Kumpikin olivat uhkaavan näköisiä. Parin jalan päässä heistä näimme neljä laivalla olleista hyvinpuetuista kanssamatkustajistamme. Yank kannatteli pitkää pyssyään kyynärtaipeessa, ja aivan päivänselvä asia oli, etteivät ikävyydet voineet olla kaukana. Soutumiehemme, joka nyt oli paikalla, tuntui edustavan miesjoukkoa. Kuulimme hänen puhuvan.
Johnnyn uljas ryhti katosi heti kun hän äkkäsi meidät.
— Mikä hätänä? kysyi Ward levollisesti.
— Tavaramme — Yankin ja minun — oli viskattu veneestä rannalle ja niiden tilalla oli joitakin vieraita kamppeita, selitti Johnny.
— Vai niin — teitä on huvittanut pikkuinen uudestijärjestely. Miten se on selitettävissä? hymyili Ward vieraille.
— En tiedä mitään uudestaanjärjestelystä, vastasi muuan noista neljästä lyhyesti. Me olemme vuokranneet tämän veneen ja me aiomme sen myös pitää. Emme voi sallia tuon nuoren vekaran asettuvan tiellemme.
— Ymmärrän, vastasi Talbot leikkisästi. Suvainnette, että lausun muutaman sanan ystävällemme soutumiehelle. Hän puhutteli miestä espanjankielellä, saaden lyhyitä, töykeitä vastauksia. — Hän sanoo, tulkitsi Talbot minulle, että hän ei ole koskaan luvannut kuljettaa meitä jokea ylöspäin.
— No, siinä kuulette, mutisi vaaleahousuinen.
— Paljonko olette luvannut maksaa hänelle? kysyi Talbot.
Mies joutui hämilleen.
— Se ei kuulu teihin, vastasi hän.
— He ovat sopineet kahdestakymmenestä dollarista miestä kohti, ilmoitti muuan huvitetuista kuuntelijoista.
— Aivan niin. Me saavuimme hieman liian aikaisin, nähkääs, virkkoi Talbot meihin kääntyen. Me sovimme viidestätoista dollarista, ja nyt on tämä arvon kansalainen tehnyt paremman kaupan.
— Olisitte heti antaneet alcaldemme hyväksyä sopimuksen, señor, virkkoi eräs siistin näköinen espanjalainen, joka otaksuttavasti kuului linnanväkeen.
— Kiitän teitä, señor, vastasi Talbot kohteliaasti. Laiminlyöntini johtuu yksinomaan ihastuttavan maanne huonosta tuntemuksesta.
— Ja jos nyt suvaitsette väistyä, nuori kukonpoika, otamme veneen haltuumme, ilmoitti muuan neljästä laivatoveristamme.
— Silmänräpäys! huudahti Talbot Ward terävästi. Vene on minun, eikä teidän. Matkatavarani ovat paikoillaan ja soutumies saapuvilla. Hänen huono muistinsa on sivuseikka. Sen käsitätte yhtä hyvin kuin minä. Joko myönnätte siivosti, että olen oikeassa, ja poistutte, tai tappelette. Minulle sopii kumpi hyvänsä. Ilmoitan vain, että ammun heti, jos joku teistä liikahtaa muussa tarkoituksessa kuin jättääkseen meidät.
Hän puhui rauhallisesti. Nuo neljä eivät olleet pelkureita, siitä voisin mennä vaikka valalle. Mutta nyt he kaikki tuijottivat Wardia silmiin ja tekivät kukin puolestaan samanlaisen päätöksen. Olen varma siitä, että he hänen katseessaan olivat nähneet hämäännyttävän, välähtelevän loisteen.
— Jos se on vakaumuksenne, lausui heistä pisin, en hetkeäkään epäile oikeuttanne veneeseen. Me emme aio harjoittaa vääryyttä….
Johnny pärskähti äänekkäästi.
— Jos espanjankielen taitoni voi olla teille avuksi, keskeytti Ward, suostun mielelläni tiedustelemaan teille venettä.
Joukko hajaantui ja soutumiehemmekin tuntui halukkaalta livistämään.Kurkotin kättäni ja tartuin hänen kaulukseensa.
Talbot oli kääntynyt puhuttelemaan Johnnyä.
— Fairfax, virkkoi hän hyytävän kylmästi, teidän on paras heti oppia hillitsemään itsenne, niin ettette aikaansaa uusia rettelöitä heti kun voitto on saavutettu. Nuo herrat olivat äkeissään jo entuudestaan ja te teitte parhaanne synnyttääksenne uuden metakan.
Johnny-parka punastui hiusmartoaan myöten.
— Olette oikeassa, änkytti hän.
Talbotin ilme kirkastui heti. Hänen kasvoilleen levisi miellyttävä hymy.
— Se oli miehen puhetta, Johnny! huudahti hän. Ei ole hauska myöntää olleensa väärässä. Te ja Yank olitte hiivatin sotaisen näköisiä, kun tulimme. Mutta niissä on kirottumozomme? Ahaa, te olette iskenyt kyntenne häneen, Frank. Erinomaista! Tulkaapa lähemmä, rakastettava kansalainen! Arvaanpa, että ymmärrätte englantiakin, jos on tarvis, muuten ette olisi voinut ryhtyä niin oveliin kauppoihin kuin taannoin.
Johnny tointui hitaasti hämmennyksestään. Yank ruiskautti pitkän syljen ja laski kiväärinsä tukin maahan.
— Olette käyttäytynyt moitittavasti, puheli Talbot soutajalle. Sopimus on sopimus. Mutta sanonpa teille, mitä nyt on tehtävä. Kysyn jokaiselta täällä, sekä teidän tovereiltanne että omiltani — käsitättekö — ja jos muut suorittavat tuollaisesta matkasta kaksikymmentä dollaria, teemme me samoin.Sabe?Mutta me emme maksa teille kahtakymmentä dollaria, ellette vie meitä Crucesiinpoco pronto. Sabe?Nyt lähdettiin.
Soutumies päästi aika mölyn.
— Hän sanoo neuvottelevansa apulaisensa kanssa, selitti Talbot. — No, poikani, jatkoi hän sitten, tulenpa mukaanne ikävöimänne apulaisen luo.
Maleksimme puolisen tuntia veneen lähettyvillä seuraten muitten puuhia. Kaikki he valittivat, ettei soutajia ollut saatavissa. Muutamat astuivat veneisiin kärsivällisesti odottamaan omistajan ilmestymistä. Toiset harhailivat kylällä palaten hetken kuluttua mukanaan joku vastahakoinen alkuasukas, joka sitten osoittautui »vääräksi mieheksi». Muutaman kerran onnistui venekunnan päästä liikkeelle ja pian katosi silloin alus virran mutkaan kiljunnan kiiriessä ja pistoolien paukkuessa.
Talbot palasi kahden miehen seurassa. He olivat kaiketi päässeet yksimielisyyteen, sillä he nauroivat ja juttelivat vilkkaasti. »Apulainen» oli suunnattoman kookas neekeri. Hän oli melkein alasti ja hänellä oli muhkeat lihakset sekä hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. Tukeva messinkihely killui hänen kummassakin korvassaan ja käsivarttakin koristi metallirengas. Tyrkkäsimme ruuhen vesille ja lähdimme liikkeelle.
V luku.
Padronemme, kuten Talbot kutsui soutumiestä, seisoskeli keulassa kirjavaan paitaan verhottuna. Leveä virta kuhisi aluksia, jotka kaikki pyrkivät vastavirtaan. Kun laguuni kapeni oli kuitenkin veneruuhka jo ehtinyt hajaantua.
Me matkasimme läpi troopillisen metsän. Se oli ihmeellinen. Kasvullisuus ulottui aivan veden partaaseen, niin ettemme nähneet muuta kuin tiheän viidakon. Suuria, meille jo entuudestaan tuttuja palmuja kasvoi siellä täällä. Myöskin teakpuita oli runsaasti, mutta niitä emme tunteneet, ennenkuin Talbot niitä osoitti meille. Vielä näkyi mahtavia sykomoreja, joihin ampiaiset olivat laittaneet isoja pesiä, ja hyvin etelämaisen tunnun antoivat maisemalle banaanipuitten valtavat, risaiset lehdet. Mangopuut olivat tavattoman kauniita ja niiden joukossa kukoisti kaikenlaisia pensas- ja ruokokasveja sekä suunnaton määrä liljoja. Ja kaikkialla kiemurteli viiniköynnös nuoranvahvuisena ja sotkuisena, kevyt, keikkuva köynnös, jota keltaiset ja purppuranväriset kukat koristivat. Alempana loistivat kurjenmiekat ja lootus, joiden välitse alligaattorit pujottelivat. Merimetsot ja muut vesilinnut tarkkailivat maailmaa kirkkain silmin. Viidakon varjot näyttivät heleän vihreiltä, mutta vedenrajassa köynnösten alla ne tummenivat. Ilmakin tuntui heikosti vihertävältä. Viinikukkien ympärillä liiteli koreita perhosia ja puiden vaaleanvihreässä katveessa erotin pieniä vihreitä papukaijoja. Aikaisemmin olin nähnyt niitä vain häkeissä. Tuntui kerrassaan ihmeelliseltä omin silmin nähdä noita seutuja, joihin aikaisemmin oli tutustunut kirjoissa. Istuimme äänettöminä — vain silloin tällöin osoitti joku meistä uutta merkillistä nähtävyyttä, jonka silmä oli tavoittanut.
Soutajamme ponnistelivat tasaisesti eteenpäin. Neekeri hyräili hiljaa joitakin outoja kullankaivajain lauluja, kunnes lopulta irvisti leveästi ja alkoi hoilata kurkun täydeltä:
»Oo, Susanna, älä sure mua, armahain!Oon matkalla Kaliforniaan ja banjo on polvellain.»
[Banjo = kitaraa muistuttava amerikkalainen kielisoitin. — Suom.]
Hänen ääntämistapansa oli perin kumma, mutta sekä sävel että sanat olivat oikeat. Talbot kysyi häneltä jotakin espanjaksi.
— Hän sanoo, että kaikki amerikkalaiset laulavat tuota laulua. Hän on kuljettanut heitä joukottain virtaa ylöspäin.
— Aivan liian monia, murisi Johnny. Toivon, että olisimme lähteneet matkalle jo kolme kuukautta aikaisemmin.
Iltahämärissä lähestyimme joen oikealla rannalla olevaa kylää. Tuskin oli venheemme keula koskettanut maata kun jo molemmat soutajamme lähtivät hurjaa kyytiä juoksemaan kohti puitten välistä pilkoittavia ruokomajoja. Kiskoimme aluksemme kuivalle, ettei virta pääsisi sitä ryöstämään, ja lähdimme hiukan ymmällämme seuraamaan soutumiehiä. Mutta vaikka astelimmekin melko rivakasti, olivat sekäpadroneettä neekeri jo ehtineet istuutua pelipöydän ääreen kun saavuimme perille.Padronehoiti pankkia!
Saimme pian tietää, että kylän nimi oli Gatun. Talbot löysi tovin kuluttua majan, josta vuokrasimme muutamia riippuverkkoja yöksi. Maja oli kaksikerroksinen ja ylempään kerrokseen pääsi salkoa pitkin, johon oli viilletty jonkinlaiset astinlovet. Katselin salkoa ja päätin pysytellä alakerroksessa. Painoni olisi näet epäilemättä ollut näille »tikkaille» liikaa.
Enpä tiedä, kuka meistä sai ruhonsa mukavimmin sijoitetuksi. Minun riippuverkkoni oli kiinnitetty nurkkaan alakerroksen ainoassa huoneessa. Viiden tai kuuden askeleen päässä roihusi iloinen valkea, jolla keitettiin ruokaa. Kymmenen tai kaksitoista alkuasukasta istui tulen ympärillä ryypiskellen aamunkoittoon asti, ja ennenpitkää havaitsin, että kymmenen- tai kaksitoistatuhatta kirppua seurasi heidän esimerkkiään paitani suojassa. Kuusi koiraa lisäsi majan asukkaitten lukumäärää. Ne huomasivat pian minun selkäni olevan niin matalalla, että niiden oli sangen mukava kahnata omia selkiään siihen, eivätkä ne olleet millänsäkään, vaikka huitaisin niitä pistoolinperällä. Ynähtivät vain hiukan ja palasivat takaisin. Ne eivät antaneet minulle sen vertaa rauhaa, että olisin ehtinyt ummistaa silmiäni. Maljoja kilistelevät alkuasukasparat olivat kovasti huvitettuja. Otaksun, että eläinpoloisilla oli jonkinlainen selänkihnuttamishimo ja tunsin syvää sääliä. Tosin niissä ei ollut niin paljon kirppuja kuin minussa, olihan niiden pinta-ala pienempi, mutta riitti sekin, jos niissä neliötuumaa kohti oli yhtä monta purevaista kuin minussa.
Yön kuluessa alkoi sataa. En tarkoita mitään tavallista tihkusadetta, vaan oikein rehellistä kuuroa. Lakkasinpa pian kadehtimasta yläkerroksessa majailevia tovereitani, sillä äänistä päättäen vuoti katto kuin seula.
Aamulla satoi yhä. Kujilla vetelehti pettyneen ja väsyneen näköisiä miehiä. Otaksun, että meillä oli kaikilla ollut samantapaisia kokemuksia edellisenä yönä.Padronemmenäytti ensin halukkaalta jäämään kylään, mutta pian hän älysi, että olimme huonolla tuulella, ja niin päästiin kuin päästiinkin liikkeelle.
Päivä ei ollut erikoisen hupaisa. Sadepisarat täplittivät vedenpinnan ja puut tihkuivat märkyyttä. Perhoset ja koreat linnut olivat kadonneet ja pilvenlongat painuivat raskaina kohti puitten latvuksia. Kylmässä ilmassa palelimme pahoin, vaikka kääriydyimme kaikkiin peitteisiimme. Olisimme kernaasti laskeneet maihin saadaksemme lämmitellä pikku nuotion ääressä tai ainakin liikutella raajojamme, mutta mitään rantapenkereitä ei ollut olemassa ja kasvullisuus olisi ehdottomasti ehkäissyt meitä pääsemästä kiinteälle maaperälle.Padroneja neekeri leikkasivat reiän kukin huopaansa ja pistivät päänsä sen läpi. Näin hankkivat he itselleen lämpimän viitan, joka tyydytti heitä täysin. Talbot Ward ja Yank alistuivat filosofisen tyyninä kohtaloonsa, niinkuin vanhoille sotureille sopi, mutta Johnny ja minä olimme liian kokemattomia ymmärtääksemme, että kaikella on rajansa. Emme voineet tupakoidakaan kosteuden takia.
Seuraavan yön vietimme Peña Blanca-nimisessä paikassa, joka ei millään tavoin eronnut Gatunista. Makasimme pienissä vajoissa, kaksi- kolmekymmentä miestä yhteen ahtautuneina. Näitä vajoja oli tusinan verran aivan lähekkäin. Olimme riitaisalla päällä joka mies, ja sekä toverien että alkuasukkaitten lörpötys ärsytti meitä pahanpäiväisesti. Olimme myöskin ruuan tarpeessa, mutta syötävää oli vaikea hankkia. Kinastelut tukahdutettiin alkuunsa, sillä enemmistö tahtoi olla rauhassa. Mutta lopulta kehittyi epäsopu yleiseksi ja hetken näytti siltä, ettei tappelua voitaisi välttää. Miehet haukuskelivat toisiaan ja kopeloivat aseitaan, mutta silloin osoitti Yank yhtäkkiä olevansa tilanteen tasalla. Hän nousi ja kehoitti riitelijöitä pysymään alallaan, sillä, sanoi hän, viereisessä huoneessa on valkoihoinen »lady». Juttu »ladysta» oli tosin tuulesta temmattu, mutta meteli saatiin kuitenkin vältetyksi.
Seuraavana päivänä osoitti sää seestymisen oireita, vaikka saimmekin muutaman ryöpyn niskaamme. Seutu muuttui ankeammaksi. Sivuutimme monia ruohotasankoja, joilla kasvoi joku yksinäinen palmu ja lukuisia akaasiaa muistuttavia puita. Aukeilla oli suuria karjalaumoja laitumella. Virta kapeni ja sen juoksu kävi vuolaammaksi. Soutajiemme täytyi usein laskea melansa ja tarttua sauvoimiin tai vetohihnaan. Pari kertaa kävimme maissa, kävellen jonkun matkaa rantaäyrästä pitkin. Kerran näimme villejä kalkkunoita. Toisen kerran ryömi jokin hirvittävä kummitus jalkojeni välistä, viskautuen veteen. Toverini sanoivat, että hyppäsin pelästyksissäni neljän jalan korkeuteen, mutta luulenpa itse hypänneeni ainakin kymmenen. Talbot kertoi, että eläin oli leguaani. Kuvailisin tuota kamalaa liskoa tarkemmin, ellen tuona hetkenä olisi ollut niin suunniltani, että huomiokykyni oli tipotiessään.
Aikaisin iltapäivällä saavuimme kallioperäiselle seudulle. Basaittipaadet katosivat rannoilla vedenpinnan alle ja suoraan edessämme kohosi kartionmuotoinen, vehmaan kasvullisuuden peitossa oleva vuori. Kiersimme sen ja saavuimme Gorgonaan, joka oli rakennettu jyrkälle louhikkorannalle. Tässä oli matkamme päätepiste. Tosin olimme sopineet kuljetuksesta Crucesiin saakka, joka oli kuuden (Englannin) penikulman päässä täältä, mutta koska suurin osa laivatovereistamme oli tehnyt juuri samanlaisen päätöksen, arvelimme että Gorgonasta lähtevä maantie olisi rauhallisempi reitti. Nousimme siis maihin, purimme tavaramme veneestä ja lähdimme järjestelemään asioitamme sekä hankkimaan muuleja matkan jatkamista varten maitse.
VI luku.
Aluksi näytti siltä kuin olisivat kaikki yrityksemme turhia. Gorgonassa vilisi matkamiestä siinä määrin, ettei kylä voinut läheskään tyydyttää kaikkien tarpeita. »Hotelli Francaise» — jonkinlainen vajan ja teltan yhdistelmä, jossa oli liejuinen savilattia — oli täpötäynnä vieraita, samoin alkuasukasten hökkelit. Monet matkaajat koettivat tulla toimeen taivasalla. Osa heistä kertoi viettäneensä täällä jo viikon, koska etenemisestä ei voinut olla puhettakaan kulkuvälineiden puutteessa. He ilmoittivat myöskin, että monet olivat sairastuneet kuumeeseen. Näimme erään näistä tutisevista raukoista istuvan hyljättynä puun juurella, silmissään samanlainen katse kuin sairaalla koiralla. Miehen tarmo oli tyystin kadonnut ja hän toivoi vain pääsevänsä takaisin kotiinsa.
Keskustellessamme toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä, lähestyi meitä musliinipukuinen ent.padronemme, joka oli saanut maksunsa ja puristanut käsiämme. Hänen suussaan savusi tavattoman pitkä sikari ja hän viittoili meille perin suopean ja ystävällisen näköisenä.
— Apu hädässä, virkkoi Talbot, puhuttuaan hänen kanssaan muutaman sanan. Hän sanoo, että olemme kohdelleet häntä kuin veljeä ja taistelutoveria — mikä luonnollisesti merkitsee, että minä olen kohdellut häntä sillä tavoin, sillä te, senkin heittiöt, olisitte kyllä monta kertaa halunneet upottaa hänet jokeen. Nyt hän kertoo keksineensä paikan, missä voimme päästä katon alle.
— Jonkin alkuasukkaan täisessä sikolätissä, mutisin Johnnylle.
— Kaiketi te tulette, mairittelipadronemme, väläyttäen hampaitaan.
Seurasimme häntä, kantaen itse tavaroitamme, koska kantajia ei ollut saatavissa. Raskaimmat varukset oli jätettävä rannalle. Talbot tahtoi välttämättä ottaa mukaansa sanomalehtipinkkansa.
— Niitä voidaan tarvita, sanoi hän, ryhtymättä pitempiin selittelyihin. Sitäpaitsi ne ovat minun, ja hartiani ovat niinikään omaisuuttani, lisäsi hän, kun Johnny ja minä osoitimme kärsimättömyyttämme.
Padronemmekuljetti meidät kylän laidalle. Saavuimme oikein kunnolliselle rakennukselle, jossa oli useita huoneita, avara kuisti ja savupiiput. Rakennuksen edessä oli maa tallattu kovaksi. Leppeä, kohtelias herrasmies, joka luultavasti oli paikanalcalde, saapui meitä tervehtimään.
— Nämä ystävät minun, selittipadroneenglanniksi, ollakseen meille höyli. He olla hyvää kansaa. He tarvita asua. Ei olla saarni huoneet.
Alcalde, pyylevä poskipartaniekka, kumarsi arvokkaasti.