"Hyvää päivää", sanoi mies ja riisui kintaan kädestään, jonka ojensi paljaana Smokelle. "Nimeni on Snass", lisäsi hän, kun he puristivat toistensa kättä.
"Ja minä olen nimeltäni Bellew", vastasi Smoke, joka tunsi omituista hämmennystä nähdessään toisen terävästi tarkastelevat mustat silmät.
"Teillä on hyvä ruokahalu, mikäli näen."
Smoke nyökkäsi ja tarttui uudelleen ydinluuhunsa. Sorahteleva skotlantilainen puhetapa hiveli hänen korviaan.
"Laihaa ruokaa. Mutta harvoin näemme nälkää. Ja se on luonnollisempaa kuin keinotekoisesti lihoitettujen eläinten liha, jota syödään kaupungeissa."
"Ettepä tunnu pitävän kaupungeista", virkkoi Smoke hymyillen, jotakin sanoakseen, mutta hämmästyi kovasti nähdessään, miten Snass silloin muuttui.
Koko hänen ruumiinsa näytti hätkähtävän ja vapisevan kuin voimakkaitten tunteitten tulvahtaessa. Mielenliikutus keskittyi sitten hänen silmiinsä, jotka ilmaisivat määrätöntä tuskaa huutavaa vihaa. Hän käännähti nopeasti, hillitsi itsensä ja sanoi välinpitämättömällä äänellä, puoleksi toisaanne katsoen: "Tapaamme myöhemmin, herra Bellew. Peurat vetäytyvät itää kohti, ja minä menen edeltä paikkaa valitsemaan. Te seuraatte jäljestä kaikki huomenna."
"Tuikea herra, vai mitä?" mutisi Shorty Snassin jatkaessa kulkuaan pienen joukkonsa etunenässä.
Myöhemmin aamupäivällä Smoke lähti kävelylle leiriin, joka oli jokapäiväisissä askareissaan. Iso metsästäjäjoukkue oli juuri palannut kotiin, ja miehet hajaantuivat kukin omille tulilleen. Naisia ja lapsia lähti ajamaan koirilla, jotka oli valjastettu tyhjien, jalaksettomien lautakelkkojen eteen, ja naiset ja lapset laahasivat raskaita rekiä, jotka olivat täynnä äskentapettujen eläinten jo jäätynyttä lihaa. Kaikki olivat samalla lailla puetut turkkeihin ja pehmeäksi parkittuun nahkaan. Poikia tuli ja meni kaaret kädessä ja luukärkisillä nuolilla täytetyt viinet selässä, ja tupissa, joita riippui miesten ja poikien vöissä ja kaulahihnoissa, Smoke näki lukuisia veitsiä, kivestä tai luusta valmistettuja, eläintennylkemisaseita. Naiset savustivat lihaa nuotioilla, ja heidän selässään riippuvat pikkulapset ihmettelivät maailman menoa silmät suurina ja imeskelivät talikimpaleita. Koirat, jotka olivat vain hiukan kesyttyneitä susia, ärhentelivät karvat pörhössä Smoken ympärillä, mutta pakenivat hänen lyhyttä ryhmypalikkaansa ja painoivat muistiinsa tuon oudon miehen hajun, jota kepin tähden piti kunnioittaa.
Smoke tuli leirin keskustaan. Siellä oli tavallista laajemmalla aukiolla nuotio, joka ilmeisesti oli Snassin. Vaikka kaikki olikin väliaikaista, oli se muita tukevammin laadittu. Iso purjekangassuojus, joka oli kuin puoliteltta, oli pingotettu makuu- ja työpaikan eteen. Eräällä sivulla oli silkkiteltta, jollaisia tutkimusmatkailijat ja rikkaat suurriistan metsästäjät käyttävät. Smoke ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista telttaa ja meni sen tähden lähempää katsomaan. Hänen siinä seisoessaan avautui teltan esirippu, ja nuori nainen tuli ulos. Hän liikkui niin kiireisesti ja sukelsi esiin niin odottamatta, että Smoke hämmästyi kuin ilmestyksen nähdessään. Hän näytti tekevän samanlaisen vaikutuksen naiseen, ja pitkän aikaa kumpikin seisoi vain toisiaan katsellen.
Nainen oli ylt'yltään nahkoihin pukeutunut, mutta sellaisista nahoista ja niin suurenmoisen kauniista turkeista Smokella ei ollut milloinkaan ollut aavistustakaan. Naisenparkahuppukauluksineen oli jotakin ihmeellistä nahkaa, joka oli väriltään kuin kirkkainta hopeaa. Hänenmuklukinsa, joiden anturat olivat mursun nahasta, oli valmistettu ilvesten valkoisista koipinahoista. Pitkävartiset kintaat, polvitupsut — jok'ainoa eri turkislaji hänen puvussaan oli himmeätä hopeaa, joka hohti päivän kylmässä valossa, ja tästä kimmeltävästä hopeasta kohosi hieno, sorea kaula, pää, vienon ruusuiset, sinisilmäiset kasvot, korvat, jotka olivat kuin kaksi heleänpuhtoista simpukankuorta, ja kastanjanruskeat hiukset hopeisen huurteen ja välkkyvien jääkiteiden koristamina.
Kaiken tämän ja paljon muutakin Smoke näki kuin unessa; sitten hänen tietoisuutensa palasi, ja hän haparoi päähineen käteensä. Silloin muuttui tytön silmien hämmästyksen ilme hymyilyksi, ja nopein, eloisin liikkein hän riisui oikean kintaansa ja ojensi kätensä Smokelle.
"Hyvää päivää", sanoi hän vakavasti, ihmeen kauniisti sorahtelevalla tavalla, ja yhtä hopeiselta, kuin hänen turkkinsa näytti, soi hänen äänensä Smoken korvissa, jotka olivat tottuneet intiaaninaisten kimeään kirkunaan.
Smoke osasi sammaltaa vain muutamia sanoja, jotka olivat kuin kalpea varjo hänen seuramiesajoiltaan.
"Olen iloinen tapaamisestamme", jatkoi nainen kuin tunnustellen ja hymyili. "Teidän on annettava anteeksi englanninkieleni. Se on huonoa. Olen syntyjäni englantilainen", vakuutti hän vakavasti. "Isäni, hän on skotlantilainen. Äitini, hän on kuollut. Hänessä oli ranskalaista ja englantilaista ja hiukan myös intiaaniverta. Hänen isänsä oli suuri mies Hudsonbay-yhtiössä. Huh! On kylmä!" Hän veti kintaan käteensä. "Menkäämme nuotiolle keskustelemaan. Nimeni on Labiskwee. Entä teidän?"
Siten Smoke tutustui Labiskweehin, Snassin tyttäreen, jota Snass nimitti Margaretaksi.
"Snass ei ole isäni oikea nimi", selitti Labiskwee. "Snass on vain intiaaninimi."
Paljon sai Smoke tietää sinä päivänä ja sitä seuraavina kun metsästäjäleiri seurasi peuralaumaa. Ne olivat todellisia villi-intiaaneja — samoja, joita Anton oli kohdannut ja paennut useita vuosia sitten. Nyt ne olivat alueensa länsirajoilla, ja kesäisin ne aina vetäytyivät pohjoiseen Jäämeren tundrarannoille ja itään aina Luskwalle asti. Mikä joki Luskwa oli sitä Smoke ei saanut selville, eikä Labiskwee enempää kuin McCankaan osannut sitä selittää. Joskus Snass teki parhaine metsästäjineen retkiä itään Kalliovuorten yli. Viimeksi sille suunnalle tehdyllä matkalla oli löydetty se silkkiteltta, jossa Labiskwee asui.
"Se kuului Millicent-Adbury-retkikunnalle", kertoi Snass Smokelle.
"Niinkö, muistan kyllä. He olivat lähteneet myskihärkiä metsästämään.Apuretkikunta ei löytänyt pienintäkään jälkeä heistä."
"Minä tapasin heidät", sanoi Snass. "Mutta kumpikin oli kuollut."
"Sitä ei maailma tiedä. Uutista ei ole milloinkaan kerrottu."
"Eikä kerrotakaan", vakuutti Snass nauraa virnistäen.
"Tarkoitatte, että jos olisitte tavannut heidät hengissä —?"
Snass nyökkäsi. "Niin he olisivat saaneet jäädä elämään minun ja kansani luo."
"Mutta Antonin onnistui paeta", heitti Smoke taisteluhaasteeksi.
"En muista sellaista nimeä. Kauanko siitä on?"
"Neljä- tai viisitoista vuotta", vastasi Smoke.
"Vai niin, ja hän pääsi tosiaankin täältä? Olen usein ajatellut, miten hänen on mahtanut käydä. Nimitimme häntä Pitkähampaaksi. Hän oli voimakas mies."
"La Perle kulki tämän seudun poikki kymmenen vuotta sitten."
Snass pudisti päätään.
"Hän löysi leiritulienne jätteitä. Oli kesä silloin."
"Se selittää asian", vastasi Snass. "Kesäisin olemme satojen mailien päässä pohjoisessa."
Mutta ponnistuksistaan huolimatta Smoke ei saanut pienintäkään vihiä siitä, mikä Snass oli ollut miehiään ennen pohjoisiin erämaihin kotiutumistaan. Vaikka Snass olikin sivistynyt mies, ei hän ollut sen jälkeen lukenut kertaakaan kirjoja tai sanomalehtiä. Hän ei tietänyt, mitä maailmassa oli tapahtunut tai tapahtui, eikä halunnutkaan sitä tietää. Kullankaivajat eivät milloinkaan häirinneet hänen aluettaan, ja siitä hän iloitsi. Ulkomaailmaa ei hänelle ollut olemassa. Eikä hän kärsinyt siitä puhuttavan.
Ei Labiskweekaan voinut millään tavoin valaista noita menneitä päiviä. Hän oli syntynyt metsästysalueella. Hänen äitinsä oli elänyt kuusi vuotta hänen syntymänsä jälkeen. Hän oli ollut hyvin kaunis, ainoa valkoinen nainen, minkä Labiskwee oli nähnyt. Hän sanoi sen kaihoavin äänin, ja tuhansin tavoin hän osoitti kaipaavansa suureen ulkomaailmaan, jonka ovet hänen isänsä oli sulkenut. Mutta hän ei puhunut kaipauksestaan. Hän oli jo lapsuudestaan alkaen huomannut, että hänen isänsä joutui raivon valtaan, kun siitä mainittiin.
Anton oli kertonut eräälle intiaaninaiselle hänen äidistään, jonka isä oli ollut mahtava virkamies Hudsonbay-yhtiössä. Kuulemansa oli intiaaninainen kertonut Labiskweelle. Mutta äitinsä nimeä hän ei ollut koskaan kuullut.
Danny McCanista ei ollut tietolähteeksi. Hän vihasi seikkailuja. Erämaanelämä oli hänelle kauhistus, ja hänen oli täytynyt viettää sitä yhdeksän vuotta. Sen jälkeen kun hänet oli juotettu humalaan ja peijattu ottamaan pesti San Franciscossa, hän oli kolmen toverinsa kanssa karannut valaanpyyntilaivasta Point Barrowin luona. Kaksi oli kuollut, ja kolmas oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Kaksi vuotta hän eli eskimojen parissa, ennen kuin rohkeni lähteä pyrkimään etelää kohti, ja vain muutaman päivämatkan päässä eräältä Hudsonbay-yhtiön asemalta eräät Snassin nuoret miehet olivat vanginneet hänet. Hän oli pieni, yksinkertainen, nyreäkatseinen mies, joka ei osannut ajatella muuta kuin paluuta rakkaaseen San Franciscoonsa ja ihanaan vetelehtijän elämään siellä.
"Te olette ensimmäinen sivistynyt mies keskuudessamme", mairitteli Snass Smokea eräänä iltana leiritulilla, "vanhaa Nelisilmää lukuunottamatta. Intiaanit nimittivät häntä siten. Hän oli zoologian professori." (Smoke pani merkille, että Snass lausui tieteellisen sanan aivan virheettömästi.) "Hän kuoli vuosi takaperin. Nuoret mieheni tapasivat hänet retkikunnastaan eksyneenä Porcupinen yläjuoksulla. Hän oli sivistynyt, hyvin sivistynyt, mutta silti narri. Hän oli intohimoinen ylt'ympäri-juoksentelija. Hän oli perehtynyt geologiaan ja osasi metallitöitä. Hän korjasi pyssymme ja opetti taitonsa nuoremmille. Hän kuoli viime vuonna, ja me surimme häntä totisesti. Hän oli jälleen samoilemassa — tapansa mukaan — ja paleltui kuoliaaksi mailin päässä leiristä."
Samana iltana Snass sanoi Smokelle:
"Olisi parasta, että valikoisitte itsellenne vaimon ja saisitte oman tulisijan. 'Tyttötulia' — eräänlainen neitojuhla — ei sytytetä ennen kuin keskikesällä, mutta voin määrätä ne sytytettäviksi aikaisemminkin, jos haluatte."
Smoke nauroi ja pudisti päätään.
"Muistakaa", sanoi Snass levollisesti, "että Anton on ainoa, jonka milloinkaan on onnistunut täältä päästä. Hänellä oli hyvä onni, tavaton onni."
Labiskwee kertoi, että hänen isällään oli rautainen tahto.
"Nelisilmä nimitti häntä Pakkastyranniksi — mitä se sitten merkinneekään — tai Jääsissiksi, Luolakarhuksi, Aarniopedoksi, Peurakuninkaaksi, Partaleopardiksi ja jos miksi. Nelisilmä rakasti sellaisia sanoja. Hän on opettanut minulle melkein kaiken englannin, mitä osaan. Hän laski aina leikkiä. Hän sanoi minuacheetah-kumppanikseen väliin, kun olin ollut paha. Mitä merkitsee cheetah? Sillä hän aina minua kiusoitteli."
Hän jatkoi puheluaan lapsellisen yksinkertaiseen tapaan, mikä Smokesta oli melkein vastakohtaista hänen koolleen ja hänen kasvojensa täysin kypsälle naisellisuudelle.
"Sanokaa minulle", sanoi tyttö, "onko totta, että kerran on ollut mies ja nainen, jotka olivat nimeltään Paolo ja Francesca ja rakastivat suuresti toisiaan?"
Smoke nyökäytti päätään.
"Nelisilmä kertoi minulle heidän tarinansa", puheli tyttö onnellisen näköisenä. "Vai niin, hän ei siis tekaissut kertomusta omasta päästään? Siitä en ollut varma. Kysyin isältä, mutta hän suuttui. Intiaanit kertoivat, että hän antoi Nelisilmälle tuikean läksytyksen. Ja sitten on ollut kerran Tristan ja Isolde — kaksi Isoldea. Se oli hyvin surullinen tarina. Mutta minä tahtoisin mielelläni rakastaa sillä tavoin. Rakastavatko kaikki nuoret miehet ja naiset maailmassa sillä tavoin? Täällä he eivät tee niin. He vain menevät naimisiin. Minä olen englannitar enkä tahdo milloinkaan mennä naimisiin intiaanin kanssa — haluaisitteko te naida intiaaninaisen? Sen tähden en ole sytyttänyt tyttötultani. Muutamat nuoret miehet vaativat isältä, että minun on se sytytettävä. Libash on eräs heistä. Hän on suuri metsästäjä. Ja Mahkook käy laulamassa lauluja. Hän on hupaisa. Jos menette telttani lähelle illalla, kun on tullut pimeä, saatte kuulla hänen laulavan pakkasessa. Mutta isä sanoo, että saan menetellä mieleni mukaan, ja siksi en sytytä tultani. Nähkääs, kun nuori tyttö haluaa päästä naimisiin, hän ilmoittaa sen sillä tavoin nuorille miehille. Nelisilmä sanoi aina sitä kauniiksi tavaksi. Mutta hän ei ottanut itse milloinkaan vaimoa. Hän oli kenties liian vanha. Mistä tietää olevansa rakastunut? Niinkuin Paolo ja Francesca, tarkoitan."
Smoke hämmentyi tytön sinisten silmien kirkkaasta, avoimesta katseesta. "Niin, sanotaan", sammalsi hän, "rakastuneet sanovat, että rakkaus on enemmän kuin elämä. Kun joku, mies tai nainen, huomaa rakastavansa toista ihmistä enemmän kuin ketään muuta maailmassa — silloin hän tietää olevansa rakastunut. Niin siinä käy, mutta hyvin vaikea sitä on selittää. Se n tuntee … siinä kaikki."
Labiskween katse harhaili yli leiritulten, hän huokasi ja jatkoi valmisteillaan olevan nahkakintaan neulomista. "Niin", selitti hän päättävällä äänellä, "minä en aio mennä milloinkaan naimisiin."
"Kun lähdemme matkaan, on meillä totisesti patikoimista", sanoi Shorty alakuloisesti.
"Niin, tämä maailman kolkka on pelkkä jättiläisansa", yhtyi Smoke.
He katselivat paljaan vuoriharjanteen laelta Snassin lumista valtakuntaa. Idässä, lännessä ja etelässä oli tietä sulkemassa korkeitten vuorenhuippujen ja -harjanteiden sekamelska. Pohjoisessa kumpuinen tasanko näytti rannattomalta, mutta he tiesivät, että sielläkin oli edessä puolikymmentä poikittaista vuoriketjua.
"Tähän vuodenaikaan voisin antaa teille kolmen päivän etumatkan", sanoi Snass illalla Smokelle. "Te ette voi peittää jälkiänne. Anton pakeni lumettomana aikana. Nämä nuoret mieheni kulkevat yhtä nopeasti kuin paras valkoinen mies, ja lisäksi te polkisitte heille tietä. Ja kun lumi lähtee, pidän varani, ettette saa samanlaista tilaisuutta kuin Anton. Täällä on niin terveellistä elää. Ja maailman muisto kalpenee pian mielestänne."
"Kirottua koko Danny McCan-juttu", sanoi Shorty Smokelle. "Hän on täi tientekijäksi. Mutta hän vannoi, että hän tuntee länteen vievän tien, ja siksi meidän on oltava hänen kanssaan hyvää pataa, muuten sinä jäät kiikkiin, Smoke."
"Minäkö? Kaikki kolmehan me jaamme saman kohtalon", vastasi Smoke.
"Emmepä totisesti. Sinun kohtalosi lyö pian niskaasi kuin korkeuksien kotka."
"Mitä tarkoitat?"
"Etkö ole kuullut uutista?"
Smoke pudisti päätään.
"Dannyn vaimo on vast'ikään kertonut sen nuorille miehille." Shorty vaikeni hetkeksi vaikutusta vahventaakseen. "Ja pojat kertoivat luonnollisesti minulle, että tyttötulet sytytetään tänä iltana. Siinä kaikki. No, mitäs sanot?"
"En käsitä tarkoitustasi, Shorty."
"Etkö? Vai et! Ja sehän on selvä kuin seitsemän päivää. Eräs hame haluaa sinulle, ja se hame sytyttää tulensa, ja hameen nimi on Labiskwee. Oh, olen kyllä nähnyt, miten hän silmäilee sinua. Hän ei ole milloinkaan sytyttänyt tultaan. Hän on sanonut, ettei hän halua mennä naimisiin intiaanin kanssa. Ja nyt, kun hän sytyttää tulensa, on selviö, että se tarkoittaa minun poloista Smoke-veikkoani."
"Päätelmäsi tuntuu varsin mukiinmenevältä", sanoi Smoke, ja hänet valtasi kummallinen tunne ajatellessaan, miten Labiskwee oli viime päivinä suhtautunut häneen.
"Selviö on lyhyempi sana", jatkoi Shorty. "Ja niin se käy aina — juuri kun olemme panemassa toimeen pakoaiettamme, tulee hame ja vetää ristin suunnitelmiemme yli. Äläs, kuuntelehan, Smoke!"
Kolme vanhanpuoleista naista oli seisahtunut poikamiesleirin ja McCanin nuotion puoliväliin, ja vanhin kuulutti jotakin kimeällä äänellä.
Smoke erotti nimet, mutta ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, ja Shorty tulkitsi hänelle niitä happamenmakealla suulla:
"Labiskwee, Snassin, Sateensynnyttäjän, Suuren Päällikön tytär sytyttää ensimmäisen tyttötulensa tänä iltana. Meka, Owitsin, Suden tappajan tytär…"
Luettelo käsitti toistakymmentä tytönnimeä, ja sitten nuo kolme kuuluttajatarta siirtyivät seuraaville tulille sanomaa ilmoittamaan.
Poikamiehet, jotka olivat vannoneet yltiöpäisen valan olla puhuttelematta tyttöjä, eivät välittäneet alkavista juhlallisuuksista, vaan alkoivat ylenkatsettaan osoittaakseen valmistautua heti eräälle retkelle, jolle Snass oli heidät käskenyt, vaikka määrä oli lähteä vasta seuraavana päivänä. Snass arveli peuralauman jakautuneen. Nuoret miehet olivat saaneet häneltä tehtäväkseen tutkia pohjoisia ja läntisiä alueita ja etsiä ison lauman toisen osan.
Hämmennyksissään Labiskween tyttötulesta Smoke ilmoitti nuorille miehille lähtevänsä heidän mukaansa.
Mutta ensin hän keskusteli Shortyn ja McCanin kanssa.
"Tapaamme kolmantena päivänä, Smoke", sanoi Shorty. "Silloin meillä on koirat ja varusteet mukanamme."
"Mutta muistakaa", varoitti Smoke, "että ellei teidän onnistu tavata minua, jatkatte matkaanne Yukonille. Jos pääsette perille ajoissa, voitte palata kesällä minua vastaan. Jos voin, lähden silloin pakoon ja etsin teidät."
McCan, joka seisoi nuotionsa ääressä, viittasi katseellaan jyrkkää vuorta siellä, missä läntinen vuoriketju kohosi tasangosta.
"Näettehän sen", sanoi hän. "Etelärinteellä on pieni joki. Nousemme sitä myöten. Olemme siellä kolmantena päivänä. Jos vain löydätte joen, olette oikealla tolalla."
Mutta Smokella oli huono onni kolmantena päivänä. Nuoret miehet olivat muuttaneet matkasuunnitelmaansa, ja Shortyn ja McCanin taivaltaessa ylös jokea koirineen Smoke ja nuoret miehet olivat kuudenkymmenen mailin päässä koillisessa seuraamassa toisen lauman jälkiä. He palasivat isolle leirille monen päivän perästä hämärissä, tiheässä lumisateessa. Itkevä intiaaninainen karkasi erään nuotion äärestä Smokea kohti. Kirkuvin sanoin ja vihaa leimuavin silmin hän sadatteli Smokea ja osoitti hiljaista, turkkeihin käärittyä olentoa, joka makasi reessä, sillä äsken leiriin tuotuna.
Smoke saattoi vain aavistella, mitä oli tapahtunut, ja lähestyessään McCanin nuotiota hän valmistautui kuulemaan uusia kirouksia. Mutta sen sijaan hän näki McCanin itsensä istumassa tulen ääressä peuranlihaa halukkaasti ahmien.
"Minusta ei ole sotasankariksi", selitti McCan surkealla äänellä. "Mutta Shorty jatkoi matkaa, vaikka ne ovatkin hänen kintereillään. Hän tappeli kuin mielipuoli. Ne saavat kyllä hänetkin käsiinsä. Hänen on mahdoton päästä pakoon. Hän haavoitti kahta nuorta miestä; no, ne toipuvat kyllä. Mutta muuatta hän ampui keskelle rintaa."
"Tiedän sen", vastasi Smoke. "Tapasin juuri lesken."
"Snass tahtoo puhutella teitä", jatkoi McCan. "Hän on käskenyt. Niin pian kuin saavutte, on teidän mentävä hänen nuotiolleen. Minulla ei ole mitään hätää?! Ja te ette tiedä mitään, muistakaa se. Shorty läksi omalla uhallaan."
Snassin nuotiolla Smoke kohtasi Labiskween. Tyttö katseli häntä niin loistavin silmin, että hän kauhistui.
"Miten iloinen olen, ettette yrittänyt paeta", sanoi tyttö. "Nähkääs, minä…" Hän epäröi, mutta ei painanut katsettaan alas. Hänen silmissään loisti hehku, jonka synty oli selvä. "Minä sytytin tuleni ja tietenkin teidän tähtenne. Nyt se ihme on tapahtunut. Pidän teistä enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Enemmän kuin isästäni. Enemmän kuin tuhannesta Libashista ja Malkookista. Minä rakastan. Se on niin ihmeellistä. Rakastan kuin Francesca ja Isolde rakastivat. Nelisilmä oli oikeassa. Intiaanit eivät rakasta sillä tavalla. Mutta minun silmäni ovat siniset, ja minä olen valkoinen. Me olemme valkoisia, te ja minä."
Smokea ei oltu milloinkaan kosittu, eikä hän ollut tilanteen tasalla. Eikä kysymyksessä ollut edes kosinta. Hänen samanmielisyyttään pidettiin selviönä. Labiskwee oli niin täydellisesti eläytynyt asiaan, ja hänen silmänsä loistivat niin lämpimästi, että Smoke hämmästyi sitä, ettei tyttö kietonut käsiään hänen kaulaansa ja painanut päätään hänen olkaansa vasten. Sitten hän käsitti, että toinen viattomassa luonnonlapseudessaan ei tuntenut rakkauden ilmaisutapoja. Tytöllä ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta oppia niitä.
Mutta hän jatkoi puhettaan ja rakkauden suloisen taakan ylistämistä, ja samalla Smoke koetti saada tilaisuutta haavoittaakseen häntä totuudella. Ensin hän koetti kautta rantain, lievää tapaa etsien.
"Mutta kuulkaahan, Labiskwee", aloitti hän. "Oletteko varma siitä, ettäNelisilmä kertoi Paolon ja Francescan rakkaustarinan kokonaan?"
Tyttö löi kätensä yhteen ja nauroi autuaan luottavasti. "Niinkö, se on siis pitempi! Arvasinhan jo, että rakkaudesta voidaan sanoa paljon enemmän! Olen ajatellut paljon, sen jälkeen kun sytytin tuleni. Olen…"
Mutta samassa Snass astui yltyvästä lumipyrystä nuotiolle, ja Smoke menetti tilaisuutensa.
"Hyvää iltaa", murahti Snass synkästi. "Toverinne on tehnyt koko rötökset. Minua ilahduttaa, että olette ollut järkevämpi."
"Ettekö tahtoisi kertoa minulle, mitä on tapahtunut?" pyysi Smoke.
Hymyily, joka paljasti valkoiset hampaat takkuisen parran keskeltä, ei tuntunut ennustavan hyvää. "Kyllä, kyllä kerron sen teille. Toverinne on surmannut erään kansani miehen. Itkevä McCan-vätys pötki pakoon ensimmäisen laukauksen pamahtaessa. Hän ei yritä tämän jälkeen pakoa. Mutta metsästäjäni ovat toverinne jäljillä tuolla vuoristossa, ja he kyllä saavat hänet käsiinsä. Hän ei pääse milloinkaan Yukonin laaksoon. Ja te nukutte tästä lähtien minun nuotiollani. Ja nuorten miesten seurassa ei enää tehdä huviretkiä."
Uusi tilanne, johon Smoke joutui Snassin nuotiolla, oli pulmallinen. Hän oli entistä enemmän yksissä Labiskween kanssa. Tyttö oli niin rakastettava ja viaton, ja hänen rakkautensa teeskentelemätön suoruus oli aivan pelottava. Hänen katseensa uhkuivat rakkautta, jok'ainoa silmäys oli hyväily.
Sata kertaa Smoke kokosi kaiken miehuullisuutensa puhuakseen hänelle Joy Gastellista, ja sata kertaa hän havaitsi olevansa kurja raukka. Vaikeinta oli se, että Labiskwee oli niin lumoava. Vaikka Smoken itsehillintä heikkeni joka silmäykseltä, minkä he vaihtoivat keskenään, hän nautti jokaisesta silmäyksestä. Ensimmäisen kerran elämässään hän oppi nyt tuntemaan todellisen naisen, ja Labiskween sielu oli niin kirkas, niin pelottavan puhdas ja yksinkertainen, että hän ei jäänyt epätietoiseksi sen ainoastakaan salaisuudesta. Tytössä ilmeni koko sukupuolensa alkuvoimainen hyvyys, jota ei himmentänyt sovinnainen sivistys eikä itsesäilytyksen kuviteltu vaatimus. Smoke kertasi muistissaan Schopenhauerinsa ja tuli johtopäätökseen, että tuo pessimismin filosofi oli kaikkine sofismeineen väärässä. Oppia tuntemaan nainen siten kuin Smoke nyt oppi tuntemaan Labiskween — se oli heräämistä siihen tietoisuuteen, että naisvihan kaikki muodot ovat sairaalloisuuksia. Labiskwee oli ihana, mutta kuitenkin … hänen kasvojensa rinnalle sukelsi Joy Gastellin unohtumaton kuva. Joyssa oli itsehillintää, häveliäisyyttä, kaikki sivistyneen naisellisuuden pidättyväisyys, mutta vertailu Labiskweehin vain kirkasti hänen avujaan.
Ja Smoke teki huomioita omasta sieluntilastaan. Hän palautti mieleensä kaiken, mitä tiesi Joy Gastellista, ja hän tunsi rakastavansa häntä. Ja kumminkin Labiskwee lumosi häntä. Ja mitä muuta oli tämä lumoutumisen tunne kuin rakkautta? Hän ei keksinyt sille muuta nimeä. Se oli rakkautta. Ja hän järkähti sielunsa syvyyksiä myöten havaitessaan tämän taipumuksen moniavioisuuteen. San Franciscon ateljeissa hän oli kuullut väitteitä, että mies saattoi rakastaa kahta naista, vieläpä useampaakin samalla kertaa. Mutta hän ei ollut uskonut sitä. Miten hän saattoi sen uskoa, kun hän ei ollut sitä kokenut? Mutta nyt oli toisin. Hän rakasti todella kahta naista, ja vaikka hän useimmiten oli täysin varma siitä, että hän rakasti Joy Gastellia enemmän, tuli toisia hetkiä, joina hän varmasti tunsi rakastavansa Labiskweeta enemmän.
Myös Snass lisäsi tilanteen pulmallisuutta. Mikään ei jäänyt huomaamatta hänen terävältä katseeltaan, ja hän puheli merkitsevällä äänellä.
"Kukaan ei näe mielellään tyttärensä joutuvan naimisiin", sanoi hän Smokelle. "Ei ainakaan mies, jolla on mielikuvitusta. Se kiduttaa. Sen pelkkä ajatuskin kiduttaa. Mutta joka tapauksessa täytyy Margaretan, luonnon järjestyksen mukaan, jonakin päivänä mennä naimisiin."
Hän vaikeni hetkeksi, ja Smoke arvaili tuhannennen kerran Snassin tarinan salaisuutta.
"Olen armoton ja julma ihminen", jatkoi Snass. "Mutta laki on laki, ja minä olen oikeamielinen. Niin, tämän luonnonkansan keskuudessa minä edustan lakia ja oikeamielisyyttä. Kukaan ei voi nousta tahtoani vastaan. Olen myöskin isä, ja koko elämäni ajan on mielikuvitus ollut kirouksenani."
Smoke ei saanut tietää, minne tämä yksinpuhelu olisi saattanut johtaa,sillä sen keskeytti silkkiteltasta helähtävä hopeankirkas nauru:Labiskwee kisaili siellä vastasyntyneen susikoiranpennun kanssa.Snassin kasvot värähtivät tuskasta.
"Minä jaksan sen kestää", mutisi hän synkästi. "Margaretan on mentävä naimisiin, ja hänen ja minun onnekseni te olette täällä. Nelisilmästä en paljoja toivonut. McCan oli niin mahdoton, että naitin hänet intiaaninaiselle, joka oli polttanut tultaan kahtenakymmenenä vuotena. Ellei teitä olisi, olisi se ollut intiaani. Libash olisi kenties tullut lastenlasteni isäksi."
Silloin Labiskwee tuli teltasta pentu kainalossa nuotiolle, kuin magneetin vetämänä, katsellakseen miestä silmät säteillen rakkautta, jota minkäänlainen sovinnaisuus ei ollut opettanut häntä kätkemään.
"Kuulkaahan", virkkoi McCan. "Keväthankien aika on käsissä, ja jääkuori kattaa lumen. Nyt on otollinen lähtöaika, vaikka kevätmyrskyt raivoavatkin vuoristossa. Minä tunnen vuoriston. En yrittäisikään pakoa, ellei toverina olisi niin pystyvä mies kuin te."
"Mutta teistä ei ole lainkaan lähtijäksi", väitti Smoke. "Teistä ei ole tasa-astujaksi kenenkään kanssa. Selkärankanne on pehmeä kuin sulatettu ydin. Jos lähden, yritän yksinäni. Mutta maailma alkaa vähitellen haihtua mielestäni, ja ehkäpä en lähdekään. Peuranliha on hyvää, ja pian saapuu suvi ja lohiaika."
Snass sanoi: "Kumppaninne on kuollut. Metsästäjäni eivät häntä surmanneet. He löysivät hänen jäätyneen ruumiinsa ensimmäisessä kevätmyrskyssä vuorilla. Täältä on mahdotonta paeta. Milloin vietämme häitä?"
Ja Labiskwee puheli: "Minä pidän teitä silmällä. Teidän silmissänne ja kasvoissanne asuu levottomuus. Oi, minä tunnen niin hyvin teidän kasvonne. Teillä on pieni arpi kaulassanne, aivan korvan alla. Kun olette iloinen, kohoavat suupielenne. Kun olette synkissä ajatuksissa, ne laskeutuvat. Kun hymyilette, on silmäkulmissanne kolme, neljä poimua. Kun nauratte, on niitä kuusi. Väliin olen laskenut melkein seitsemän. Mutta nyt en voi niitä laskea. En ole milloinkaan lukenut kirjoja. En osaa lukea. Mutta Nelisilmä opetti minulle paljon asioita. Ja hänen omista silmistään luin levottomuuden, jonka herättää kaipaus maailmaan. Hänen oli nälkä maailmaan. Ja kumminkin täällä oli hyvää lihaa ja kaloja yllin kyllin ja marjoja ja juureksia, ja usein saimme porcupinien ja luskwa-intiaanien välityksellä vaihdetuksi turkiksilla jauhoja. Silti hänen oli nälkä maailmaan. Onko maailma niin kaunis, että teidänkin on sinne nälkä? Nelisilmällä ei ollut mitään. Mutta minä olen teidän." Hän huokasi ja pudisti päätään. "Nelisilmä kuoli maailman nälkään. Ja jos te eläisitte täällä aina, kuolisitteko tekin saman nälän kalvamana? Tahdotteko tekin paeta täältä maailmaan?"
Smoke ei osannut sanoa mitään, mutta tyttö luki vastauksen hänen suupielistään.
Hetket kuluivat äänettömyydessä, ja nuori nainen taisteli ilmeisesti itseään vastaan, samalla kun Smoke sadatteli itsetiedotonta heikkouttaan, joka sai hänet ilmaisemaan kaipauksensa maailmaan, vaikka se sulki hänen huulensa lausumasta julki toisen naisen olemassaoloa.
Labiskwee huokasi jälleen.
"Hyvä on. Minä rakastan teitä, mutta pelkään isäni vihaa, sillä kun hän suuttuu, hän on hirveämpi kuin vuoristomyrsky. Te olette opettanut minut tuntemaan rakkauden. Tämä on rakkauden tulikoe. Minä autan teitä palaamaan maailmaan."
Smoke havahtui hiljaa ja säpsähtämättä. Lämpöiset pienet sormet koskettivat hänen poskeaan ja liukuivat hänen huulilleen, painaen niitä kevyesti. Sitten hänen ihoaan sipaisi jääkylmä turkki, ja yksi ainoa sana "tulkaa" kuiskattiin hänen korvaansa. Hän kohosi varovasti istualleen ja kuunteli. Leirin sadat susikoirat olivat aloittaneet öiset laulajaisensa, mutta kuitenkin hän saattoi erottaa aivan läheltä Snassin kevyen, säännöllisen hengityksen.
Labiskwee veti Smokea kevyesti hihasta, ja hän arvasi, että nuori nainen tahtoi häntä seuraamaan itseään. Hän otti mokkasiininsa ja saksalaiset sukkansa käteensä ja ryömi ulos lumeen makuumokkasiinit jalassa. Hiipuvan leiritulen takaa Labiskwee viittasi häntä pukeutumaan päällystamineihinsa, ja Smoken noudattaessa kehoitusta nuori nainen palasi telttaan, jossa Snass nukkui.
Smoke tunnusteli kelloaan ja havaitsi sen olevan yksi yöllä. Labiskwee palasi ja johdatti hänet pimeän, nukkuvan leirin halki. Niin kevyesti kuin he kulkivatkin, narahteli lumi heidän mokkasiiniensa alla, mutta sen vaimensi koirien ulvonta.
"Nyt voimme puhua", sanoi Labiskwee, kun äärimmäinen leirinuotio oli jäänyt puolen mailin päähän taakse.
Ja nyt vasta Smoke havaitsi, että Labiskweella oli kantamus sylissään, ja hän erotti siinä lumikenkänsä, pyssyn, kaksi patruunavyötä ja makuusäkkinsä.
"Olen järjestänyt kaiken", sanoi Labiskwee onnellisesti naurahtaen. "Kaksi päivää olen kerännyt tänne varusteita. Täällä on lihaa, jauhoja, tulitikkuja ja sukset, jotka liukuvat mainiosti hankiaisella, ja jos ne rupeavat upottamaan, kannattavat kyllä lumikengät. Oi, minä olen tottunut liikkumaan lumessa, ja pääsemme kyllä nopeasti eteenpäin, rakkaani."
Smoke ei vastannut. Se, että Labiskwee oli järjestänyt hänen pakonsa, oli riittävän hämmästyttävää, mutta se, että hän oli aikonut seurata häntä, meni yli hänen odotustensa. Tietämättä, mitä hänen oli nyt ensiksi tehtävä, hän otti lempeällä väkivallalla Labiskweelta tavarat, yhden kerrallaan. Hän kiersi käsivartensa nuoren naisen ympärille ja veti hänet puoleensa, mutta ei tietänyt vieläkään, mitä tekisi.
"Jumala on hyvä", kuiskasi Labiskwee. "Hän on antanut minulle puolison."
Smokella oli kumminkin kylliksi voimaa olla ehdottamatta, että hän pakenisi yksin. Ja ennen kuin hän ennätti sanoa mitään, hän näki valoisan ulkomaailman ja auringon-maiden muistojensa kalpenevan ja katoavan.
"Me palaamme leiriin, Labiskwee", sanoi hän. "Te tulette vaimokseni, ja jäämme elämään ainiaaksi tänne peurakansan keskuuteen."
"Ei, ei!" Labiskwee pudisti päätään, ja hänen ruumiinsa vavahti, kun hän kuuli ehdotuksen, sen Smoke tunsi pitäessään häntä sylissään. "Minä tiedän. Olen ajatellut paljon. Maailman nälkä palaisi jälleen, ja se kalvaisi sydäntäsi pitkinä öinä. Nelisilmä kuoli maailman nälkään. Niin kuolisit sinäkin. Enkä tahdo, että sinä kuolet. Me vaellamme lumivuorten yli."
"Emme, armas", kiihkoili Smoke, "meidän täytyy palata."
Labiskwee painoi kintaansa hänen huulilleen estääkseen häntä puhumasta."Sinä rakastat minua. Sano, että rakastat minua."
"Minä rakastan sinua, Labiskwee. Sinä olet ihana, armaani."
Jälleen kinnas sulki hyväillen hänen suunsa.
"Menemme ruokatarpeiden piilopaikkaan", sanoi Labiskwee päättävällä äänellä. "Täältä on kolme mailia sinne. Tule."
Smoke jarrutti vastaan, ja vaikka Labiskwee veti häntä käsipuolesta, ei hän saanut häntä liikahtamaan paikaltaan. Smoke tunsi melkein kiusausta kertoa hänelle vuorten takana olevasta toisesta naisesta.
"Palaaminen olisi vääryys sinua kohtaan", sanoi Labiskwee. "Minä … olen vain erämaan tyttö, ja minä pelkään maailmaa, mutta vielä enemmän olen peloissani sinun tähtesi. Katsohan, on käynyt niinkuin sanoit. Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Minä rakastan sinua enemmän kuin itseäni. Intiaanikieli on huono kieli. Englanti on huono kieli. Sydämeni on täynnä ajatuksia sinusta — yhtä lukemattomia ja loistavia kuin taivaan tähdet — ja niille ei ole mitään kieltä. Täällä ne ovat — ymmärräthän?"
Puhuessaan hän veti kintaan Smoken kädestä, jonka työnsiparkansasisälle ja asetti sydämelleen. Hän painoi kättä lujasti sitä vasten. Ja pitkän äänettömyyden aikana Smoke tunsi hänen sydämensä lyönnit, ja hän tiesi, että joka lyönti julisti rakkautta. Hitaasti, melkein huomaamatta, pitäen vielä Smoken kädestä, Labiskwee alkoi taivuttaa yläruumistaan Smoken rinnalta sille suunnalle, missä piilopaikka sijaitsi. Oli kuin Smokea olisi vetänyt nuoren naisen sydän, joka melkein värisi hänen kädessään.
Niin kova oli eilisen suojailman jälkeen jäätynyt hankiainen, että he liukuivat kuin leikkien suksillaan.
"Aivan tässä puitten välissä on piilopaikka", sanoi Labiskwee.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tarttui hämmästyneenä Smoken käteen. Heidän edessään räiskyi pieni, iloinen tuli, jonka ääressä McCan istui kyykkysillään. Labiskwee mutisi jotakin intiaanikielellä, ja hänen äänensä muistutti niin suuresti vingahtavaa piiskaniskua, että Smokelle tuli mieleen Nelisilmän Labiskweelle antama mainenimicheetah, tiikerisusi.
"Arvelinpa ihan oikein, että aikoisitte lähteä ilman minua", selitti McCan, kun he saapuivat hänen luokseen, ja hänen pienet pippurisilmänsä tuikkivat kavalasti. "Sen tähden pidin tyttöä silmällä, ja kun näin hänen piilottavan sukset ja muonan, olin selvillä seikasta. Olen ottanut itselleni sukset, lumikengät ja evästä. Tuliko? Ei mitään vaaraa. Leiri nukkuu, ja odottaminen kävi kylmäksi. Lähdemmekö nyt?"
Labiskwee heitti nopean, hämmentyneen silmäyksen Smokeen, mutta teki samassa tuokiossa toimintapäätöksen. Hän alkoi puhua ja osoitti silloin, niin lapsellinen kuin olikin rakkaudessaan, olevansa ripeäpäätöksinen olento, joka elämän muissa tilanteissa oli kaikkea muuta kuin hento köynnöskasvi.
"McCan, te olette koira", tiuskaisi hän, ja hänen silmänsä säihkyivät vihaa. "Tiedän, että aiotte herättää koko leirin, ellemme ota teitä mukaamme. Mutta te tunnette isäni. Minä olen isäni kaltainen. Te saatte suorittaa osanne työstä. Teidän on toteltava. Ja jos punotte viekkaita konnanjuonia, olisi ollut teille parempi olla lähtemättä nuotioltanne."
McCan katseli häntä pienissä pippurisilmissään yht'aikainen vihan ja pelon ilme, mutta Labiskween silmistä viha suli säteileväksi hellyydeksi, kun hän suuntasi ne Smokeen.
"Olinko oikeassa siinä, mitä sanoin?" kysyi hän.
Päivän sarastaessa he olivat matalalla kukkulasarjalla, joka erotti kumputasangon ja vuoriston toisistaan. McCan ehdotti aamiaislevähdystä, mutta he jatkoivat matkaansa. Vasta kun iltakaste pehmittäisi hangen, niin että hiihtäminen kävisi mahdottomaksi, he söisivät.
Labiskwee selitti Smokelle, miten hyvin hän tunsi seudun ja millä keinoin hän aikoi eksyttää etsijät. Maailmaan vei vain kaksi tietä, toinen länteen, toinen etelään. Snass lähettäisi heti nuorten miesten parvia kumpaakin tietä tutkimaan. Mutta oli olemassa kolmaskin tie, sekin etelään. Se tunkeutui tosin vain puolimatkaan korkeaan vuoristoketjuun, kääntyi sitten länteen, kulki kolmen harjanteen yli ja päätyi tavalliselle tielle. Kun nuoret miehet eivät löytäneet jälkiä tältä tavalliselta tieltä, kääntyisivät he takaisin luullen, että he olivat turvautuneet vaivalloisempaan ja pitempään kiertotiehen.
Labiskwee silmäsi McCania, joka kulki kappaletta jäljempänä, ja sanoi hiljaa Smokelle: "Hän syö. Se ei ole hyväksi."
Smoke katsoi irlantilaista. Tämä matusteli salaa peurantalia, jota hänellä oli taskussaan.
"Ei syödä ruoka-aikojen välillä, McCan", huusi hän käskevällä äänellä. "Edessämme olevissa seuduissa ei ole metsänriistaa, ja muona on jaettava määräannoksiin matkalla. Teidän on käyttäydyttävä rehellisesti, jos aiotte olla seurassamme."
Kello yhdeltä hanki muuttui niin pehmeäksi, että sukset upposivat, ja ennen kello kahta kävi lumikengillä kulkukin mahdottomaksi. He leiriytyivät ja söivät ensimmäisen ateriansa. Smoke jakoi muonan. McCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli sullonut ruokasäkkinsä pohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että ruokatarpeille oli jäänyt vain vähän tilaa.
"En huomannut tosiaankaan, että niitä tuli niin monta", selitti hän. "Tein sen pimeässä. Mutta niiden raha-arvo on hyvin suuri. Ja näillä ammustarpeillamme saamme ammutuksi tavattomasti riistaa."
"Sudet syövät teidät tavattomalla ruokahalulla", kuului Smoken tylynpuoleinen vastaus, ja Labiskween silmät salamoivat vihaa.
Seuraavana päivänä joki laajeni leveään vuorilaaksoon, ja he olivat tarttua jo alangossa lumeen, ennen kuin pääsivät lähimmälle vuorenharjanteelle, jonka rinteellä hanki kannatti.
"Kymmenen minuuttia myöhästyneinä olisimme takertuneet kiinni", sanoi Smoke, kun he pysähtyivät hengästyneinä harjanteen laella. "Nyt olemme tuhat jalkaa korkeammalla."
Mutta sanaakaan virkkamatta Labiskwee osoitti puiden välitse näkyvälle avoimelle kentälle. Keskellä sitä näkyi hajanaisessa jonossa viisi mustaa pilkkua, jotka liikkuivat hyvin hitaasti.
"Nuoret miehet", sanoi Labiskwee.
"He kahlaavat vyötäisiään myöten", sanoi Smoke. "He eivät saa tukevaa jalansijaa tänä päivänä. Meillä on monen tunnin etumatka. Kiiruhtakaa, McCan. Nyt emme syö niin, ettemme jaksa matkaa jatkaa."
Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, ei hangen kuori sulanut ennen kello kolmea iltapäivällä, ja silloin he olivat ennättäneet vuoren varjoon, jossa hankiainen oli par'aikaa taas riittymässä. He pysähtyivät vain kerran ottaakseen käsille McCanin takavarikoidun peurantalin, jota he söivät kulkiessaan.
Pitkää hämäräaikaa seurasi pimeä — taivas oli pilvien peitossa. Kello yhdeksältä he leiriytyivät vaivaiskuusikkoon. McCan oli sairas ja kurja. Päivämarssi oli ollut rasittava, ja huolimatta yhdeksänvuotisesta napaseutukokemuksestaan hän oli syönyt lunta. Nyt hänen suutaan kuivasi tuskallisesti. Hän kyyrötti voihkien tulen ääressä toisten laittautuessa levolle.
Labiskwee oli uupumaton, eikä Smoke voinut olla ihmettelemättä hänen elinvoimaansa ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä ei ollut milloinkaan teennäistä. Hänellä oli aina naurunhelähdys tai hymy Smokelle, ja hänen kätensä viivähti aina hyväillen Smoken kädessä, kun hän sattui sitä koskettamaan. Mutta aina, kun hän katseli McCania, hänen kasvonsa kovenivat, ja hänen silmänsä salamoivat kylmästi.
Yöllä rupesi tuulemaan ja pyryttämään lunta, ja koko päivän kestävässä myrskyssä he ponnistelivat eteenpäin lumen sokaisemina. He jatkoivat vaellustaan kaksi päivää, harhailivat väärien harjujen yli, ja näinä kahtena päivänä he jättivät kevään taaksensa ja kulkivat talven valtakunnassa.
"Nuoret miehet ovat häipyneet jäljiltämme. Mikä estää meitä päiväksi pysähtymästä?" sanoi McCan rukoilevasti.
Mutta lepoa ei suotu. Smoke ja Labiskwee käsittivät tilanteen vaarallisuuden. He olivat eksyneet jylhään vuoristoon eivätkä olleet nähneet ainoatakaan eläintä tai sellaisen jälkeä. Päivän toisensa perästä he raivasivat tietään vaikeakulkuisessa seudussa, joka pakotti heidät umpimähkään kulkemaan jokiuomia ja rotkolaaksoja, jotka vain harvoin johtivat länteen. Sellaiseen tultuaan heillä ei ollut muuta keinoa kuin kuin kulkea minne se vei, sillä sivuilla ylenevät jääpeitteiset huiput ja korkeat harjanteet olivat luoksepääsemättömiä. Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat voimia, mutta siitä huolimatta heidän oli pakko pienentää ruoka-annoksia.
Eräänä yönä Smoke heräsi käsikähmän ääneen. Hän kuuli selvästi ähkymistä McCanin makuupaikalta. Hän potkaisi nuotiota, niin että se leimahti liekkiin, ja sen valossa hän näki Labiskween kuristavan irlantilaista kurkusta ja pakottavan hänet sylkemään suuntäyden puoleksipureskeltua lihaa. Labiskwee vei kätensä vyötäisilleen ja tarttui puukkoonsa.
"Labiskwee!" huudahti Smoke käskevällä äänellä.
Käsi epäröi.
"Älä tee sitä", sanoi Smoke mennen hänen luokseen.
Labiskwee vapisi vihasta, mutta hetken vielä epäröityään käsi painoi vastahakoisesti puukon takaisin tuppeen. Aivan kuin peläten, ettei kykenisi hillitsemään itseään, hän meni nuotiolle ja lisäsi sen puita. McCan kohosi istualleen, vikisten ja sähisten, ja solkkasi kauhun ja raivon vallassa tolkuttoman selityksen.
"Mistä saitte lihan?" tutki Smoke.
"Tarkasta hänet", sanoi Labiskwee.
Se oli hänen ensimmäinen sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota hän ei voinut hillitä.
McCan koetti hangotella vastaan, mutta Smoke tarttui tanakasti häneen ja tarkasti hänet vetäen peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa se oli sulanut ruumiinlämmöstä. Smoke kuuli Labiskween huudahtavan. Nuori nainen oli kumartunut McCanin kantamusta avaamaan. Lihan asemesta hän veti sieltä esiin jäkäliä, kuusenhavuja, risuja — jos jotakin moskaa, jota mies oli tunkenut kantamukseensa, jotta se näyttäisi oikean kokoiselta, joskaan ei painanut entistään.
Jälleen sipaisi Labiskween käsi kuvetta, ja hän hyökkäsi roiston kimppuun, mutta joutuikin Smoken syliin, jossa hän itki voimattomasta raivosta.
"Oi, rakkaani, enhän minä ruoan takia", nyyhkytti hän, "sinun, sinun elämäsi vuoksi minä… Se koira! Hän syö sinua!"
"Kyllä me silti jäämme elämään", lohdutti Smoke. "Tästä lähtien hän saa kantaa vain jauhoja." Hän painoi Labiskween rintaansa vasten. "Armas, surmaaminen on miesten tehtävä. Naiset eivät surmaa."
"Etkö rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran?" kysyi Labiskwee hämmästyneenä.
"En niin suuresti kuin nyt", vastasi Smoke vältellen.
Labiskwee huokasi alistuvasti. "No hyvä", sanoi hän, "siis en surmaa häntä."
Nuoret miehet vainosivat heitä hellittämättä. Ihmeellisen onnen suosimina ja laskien, mikä tie pakolaisten oli valittava, nuoret miehet löysivät lumimyrskyn puoleksi peittämät jäljet ja seurasivat sitten niitä itsepintaisesti. Kun sattui lumipyry, kääntyivät Smoke ja Labiskwee kaikkein aavistamattomimmille teille, menivät itään, kun paras tie kulki etelään tai länteen, ja kiersivät matalan harjun kiivetäkseen korkeampaa. Olihan samantekevää, minne kulki, sen jälkeen kun he olivat eksyneet. Mutta he eivät voineet päästä eroon nuorista miehistä. Monesti he voittivat useita päiviä, mutta vainoojat sukelsivat aina uudelleen näköpiiriin.
Smoke sekaantui aikamäärälaskuissaan: yöt ja päivät, myrskyt ja levähdykset vain tulivat ja menivät. Korkeat vuorenhuiput kohosivat heidän yläpuolellaan heltymättömän julmina, ja niiden yllä kaartui kylmä, sininen avaruus. He pakenivat pimeitten rotkosolien kautta, joiden paljaat kallioseinämät kohosivat äkkijyrkkinä, ja vaelsivat poikki jääpeittoisten laaksojen, joissa jähmettyneet järvet lepäsivät syvällä heidän jalkainsa alla. Ja eräänä kahden myrskyn välisenä yönä taivaalla loisti kaukainen tulivuorenpurkaus. Se ei uudistunut sen jälkeen, eivätkä he tietäneet, oliko se ehkä ollut vain unennäköä.
Hankiaista peitti uusi, monen metrin paksuinen lumi, joka vuorostaan kuorettui ja peittyi jälleen uuteen lumeen. He ryömivät kuin madot jyrkillä vieremillä ja heräsivät usein unesta, kun lumivyöry pauhasi niiden kupeilla. He lepäsivät tulta tekemättä metsärajan yläpuolella ja sulattivat liha-annoksensa ruumiinlämmöllään, jotta voisivat syödä. Ja kaiken tämän Labiskwee kesti samanlaisena kuin ennenkin. Hän ei koskaan menettänyt hilpeyttään, paitsi silloin, kun hän katseli McCania, ja lamauttavimpinakin uupumuksen ja pakkasen hetkinä hänen rakkautensa Smokea kohtaan pysyi yhtä kaunopuheisena kuin ennen.
Kuin kissa hän katseli jokaista laihojen annosten jakoa, ja Smoke näki, ettei hän olisi suonut McCanille ainoatakaan ruoan hiventä. Kerran hän jakoi ruoan. Kohta Smoke sai kuulla, miten hurjat vastalauseet ryöppysivät McCanin suusta. Ei ainoastaan tälle, vaan myöskin itselleen hän oli antanut pienemmän osuuden kuin Smokelle. Sen jälkeen Smoke jakoi ruoan itse. He joutuivat erästä lumimyrskyä seuranneeseen lumivyöryyn ja vierivät sata metriä vuoren kuvetta; he olivat puoleksi möyhennyksenä, mutta muuten vahingoittumattomia mäenlaskunsa alapäässä. Mutta McCan oli kadottanut kantamuksensa, jossa kaikki jauhot olivat. Uusi äskeistä isompi lumivyöry hautasi sen, niin että heidän oli jätettävä kaikki toivo sen löytymisestä. Vaikka McCan oli syytön onnettomuuteen, ei Labiskwee sen jälkeen milloinkaan katsonut irlantilaista, ja Smoke tiesi, ettei hän uskaltanut sitä tehdä — itseään peläten.
Oli hievahtamattoman tyyni aamupäivä, taivas kaartui kuultavan sinisenä, ja auringonpaiste kimallutti lunta. Ilma seisoi ja puri kuin veitsi. Sadan mailin etäisyydessä olevat vuorenhuiput, jotka muodostivat Kalliovuorten selkärangan, näkyivät selvinä kuin viiden mailin päästä.
"Pian tapahtuu jotakin", kuiskasi Labiskwee. "Etkö sinä sitä tunne?Kaikki on niin kummallista."
"Minua värisyttää, mutta ei kylmästä", vastasi Smoke. "Eikä nälästäkään."
"Se on sinun päässäsi, sinun sydämessäsi", sanoi Labiskwee kiihkeästi."Samaa minäkin tunnen."
"Se ei johdu aisteistani", määritteli Smoke. "Minä tunnen itsessäni jotakin vierasta, ulkoa tullutta, kuin jääneulojen sadetta. Ne ovat hermot."
Neljännestunnin kuluttua he seisahtuivat hengähtääkseen.
"En näe enää etäisiä vuorenhuippuja", virkkoi Smoke.
"Ilma sakenee ja käy raskaaksi", sanoi Labiskwee. "On vaikea hengittää."
"Taivaalla on kolme aurinkoa", mutisi McCan ja horjahteli sauvansa varassa.
Auringon kangastus näkyi kummallakin puolella todellista aurinkoa.
"Niitä on viisi", sanoi Labiskwee, ja katsoessaan he näkivät yhä uusia liekehtiviä aurinkoja syttyvän taivaalle.
McCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. "Pistos!" huusi hän ja alkoi jälleen ruikuttaa.
Kohta sen jälkeen huudahti Labiskwee, ja Smoke tunsi polttavan piston poskellaan. Oli kuin hän olisi uinut meressä, jossa myrkylliset sähkökalat polttelivat.
Sitten pamahti kummallisen kumea laukaus. Rinteen alla tuli nuoria miehiä hiihtäen, ja toinen toisensa jälkeen ampui.
"Hajaantukaa!" komensi Smoke. "Ja kiivetkää voimienne takaa. Olemme melkein huipulla. Ne ovat neljännesmailin allamme, ja se merkitsee, että toiselle puolelle päästyämme saamme parin mailin etumatkan."
Kasvot kihelmöiden pistäviä, polttavia ilmaneuloja kolme pakolaista alkoi toisistaan eroten kavuta lumista rinnettä. Kiväärien pamahdukset kuulostivat niin kummallisilta heistä.
"Jumalan kiitos", läähätti Smoke Labiskweelle, "että neljällä heistä on musketit ja vain yhdellä winchester. Lisäksi nuo auringot haittaavat heidän ampumistaan. He eivät ole tavoittaneet meitä sataa metriä."
"Nyt näkyy, kuinka julmistunut isä on", sanoi Labiskwee. "Hän on käskenyt surmata."
"Miten kummallisesti puhutkaan", sanoi Smoke. "Äänesi kuulostaa niin kaukaiselta."
"Peitä suusi", huudahti Labiskwee äkkiä, "ja ole vaiti. Nyt tiedän, mitä tämä on. Peitä suusi hihalla, näin, äläkä puhu."
McCan kaatui ensimmäisenä ja pääsi vain vaivoin pystyyn. Sitten he kaikki kaatuilivat vähän väliä, ennen kuin pääsivät huipulle. Heidän lihaksensa eivät totelleet heidän tahtoaan, heidän tietämättään siihen syytä, he tunsivat vain, että heidän ruumiinsa olivat kuin halvautuneet ja kadottaneet liikuntokykynsä. He katselivat alas taaksensa ja näkivät nuorten miesten horjuvan ja kompastelevan kiivetessä.
"He eivät tule milloinkaan tänne", sanoi Labiskwee. "Se on valkoinen kuolema. Minä tiedän sen, vaikk'en koskaan ole sitä nähnyt. Olen kuullut vanhusten siitä puhuvan. Yht'äkkiä nousee sumu — aivan toisenlainen kuin tavallinen, sakea ja huurteinen, jollaista et ole milloinkaan nähnyt. Ei ole monta ihmistä, jotka sen ovat nähneet ja jääneet eloon."
McCan läähätti ja hoki.
"Pitäkää suunne peitettynä", komensi Smoke.
Ilma oli täynnä pienenpieniä tulikipunoita. Lähimmätkin vuorenhuiput häipyivät kummalliseen sumuun; se nielaisi nuoret miehet, jotka hellittämättä ponnistelivat lähemmäksi. McCan oli äkkiä lyyhistynyt suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina.
"Ylös ja heti eteenpäin!" komensi Smoke.
"En jaksa liikkua", ähkyi McCan.
Smoke meni hitaasti irlantilaisen luokse: horrostilassaan, joka oli hänet vallannut, hänellä oli niukasti niin paljon tahdonvoimaa, että pääsi paikaltaan.
"Anna hänen olla", mutisi Labiskwee käheästi.
Mutta Smoke oli itsepäinen, hän nosti irlantilaisen pystyyn ja käänsi hänen kasvonsa rinnettä kohti, jota heidän oli ryhdyttävä laskeutumaan. Sitten hän pani hänet liikkeelle sysäyksellä, ja sauvallaan vauhtia hilliten ja ohjaten McCan sukelsi timanttipölyyn ja katosi.
Smoke näki, kuinka Labiskwee hymyili, vaikka hän töin tuskin jaksoi olla luhistumatta hankeen. Hän viittasi häntä jatkamaan, mutta Labiskwee tuli hänen luokseen, ja vieretysten, kymmenkunnan jalan päässä toisistaan, he kiisivät kylmään, purevaan ja pistävään tulisumuun.
Ankarasta jarrutuksestaan huolimatta Smoke ruumiinpainonsa tähden painui Labiskween ohi ja lensi edelleen yksikseen, kauan, hirvittävällä vauhdilla, joka hiljeni vasta hänen päästyään tasaiselle hangelle. Siellä hän odotti, kunnes Labiskwee saavutti hänet, ja he jatkoivat mäenlaskuaan jälleen vieretysten heikentyvällä vauhdilla, joka vihdoin loppui.
"Nyt meidän on pysähdyttävä", sai Labiskwee vaivoin kuiskatuksi, "tai kuoltava. Meidän on peitettävä itsemme — niin sanovat vanhat."
Hän ei tuhlannut aikaa solmujen avaamiseen, vaan alkoi leikellä kantamuksensa hihnoja. Smoke leikkasi poikki omansa, ja vielä kerran hehkuvaan surmansumuun ja aurinko-ilveeseen katsahdettuaan he levittivät makuuturkit ylleen ja painautuivat yhteen. He tunsivat, miten ihmisen ruumis kompastui heidän päälleen, kuulivat sitten heikkoa valitusta ja kirouksia, jotka tukahtuivat ankaraan yskäkohtaukseen. He tiesivät, että se oli McCan, joka ryömi heidän viereensä makuuturkkiinsa kietouduttuaan.
Sitten alkoi heidän oma hengenahdistuksensa, ja heitä vaivasi suonenvetomainen ja kuvaamaton kuiva yskä. Smoke tunsi ruumiinlämpönsä nousevan kuumeen hehkuksi, ja Labiskwee koki samat kärsimykset. Tunti tunnilta yskäkohtaukset tihenivät ja muuttuivat ankarammiksi, ja myöhään iltapäivällä ne saavuttivat huippunsa. Sitten alkoi toipuminen hitaasti, ja silloin tällöin yskähdellen he vaipuivat väsymyksen horrostilaan.
Mutta McCanin yskä paheni pahenemistaan, ja hänen voihkinastaan ja ulvonnastaan he ymmärsivät hänen hourivan. Kerran Smoke tahtoi heittää turkin päältään, mutta Labiskwee tarrautui häneen kiinni.
"Anna olla", rukoili hän, "itsensä paljastaminen nyt on kuolema. Paina kasvosi tänneparkaanija hengitä hitaasti äläkä hiisku sanaakaan — kas näin kuin minä teen."
He jatkoivat torkkumistaan pimeässä, ja toisen yskäkohtaus herätti aina toisen. Smoke arvioi olleen keskiyön, kun hän kuuli McCanin yskivän viimeistä kertaa. Sitten irlantilainen päästeli vain kumeita eläimellisiä äännähdyksiä, jotka tuntuivat loputtomilta.
Smoke heräsi tuntien huulien painuvan omilleen. Hän lepäsi Labiskween käsivarsilla, pää hänen rinnoillaan. Labiskween ääni oli iloinen kuten tavallisesti. Se oli kirkastunut jälleen.
"On päivä", sanoi hän ja kohotti hiukan turkin reunaa. "Katso, armas, on päivä, me elämme eikä meitä yskitä enää. Katsokaamme maailmaa … vaikka jäisinkin sitten tähän ikuisesti lepäämään. Viime tunti on ollut ihana. Olen ollut valveilla ja olen rakastanut sinua."
Smoke heitti peitteet sivulle ja näki yhden ainoan, todellisen auringon taivaalla. Tuuli henkäili hiljaa, raikkaana, mutta lämpöisiä päiviä ennustaen. Koko maailma oli muuttunut jälleen luonnolliseksi. McCan makasi selällään. Nuotiosavun mustentamat kasvot olivat kovat kuin marmori. Labiskwee ei ollut tästä näystä millänsäkään.
"Katsos!" huudahti hän. "Pulmunen! Se tietää hyvää!"
Nuoria miehiä ei näkynyt. He olivat joko kuolleet vuorenharjanteen toisella puolella tai kääntyneet takaisin.
Heillä oli niin vähän ruokavaroja, että he eivät uskaltaneet syödä kymmenettä osaa siitä, minkä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa siitä, mitä halusivat, ja heidän vaeltaessaan seuraavina päivinä autiossa vuoristossa heidän elämäntuntonsa väsyi väsymistään, ja koko kulku oli melkein kuin unta. Lähes kaikki, minkä he tekivät, oli tiedotonta ja koneellista. Herkeämättä he ponnistelivat länttä kohti, ja alituisesti heitä ehkäisivät ja pakottivat pohjoiseen tai etelään lumihuiput ja ylikulkemattomat vuorenharjanteet.
"Etelään ei ole mitään tietä", sanoi Labiskwee. "Vanhat tietävät sen.Länteen, vain länteen vie tie."
Sitten tuli päivä, jolloin ilma pakastui ja alkoi sataa sankasti lunta, mutta se ei ollut tavallista lunta, vaan isojen hiekkajyvien kokoisia jääkiteitä. Koko päivän ja yön kesti lumen tuloa, jota jatkui sitten kolme päivää ja yötä. Oli mahdoton jatkaa matkaa, ennen kuin aurinko muodosti hankiaisen. He makasivat sen tähden peitteihinsä kääriytyneinä ja lepäsivät, syöden entistä vähemmän, koska heidän ei tarvinnut ponnistella. Annos oli niin pieni, ettei se kyennyt tyydyttämään edes pahinta nälkää, jonka tyyssijana olivat pikemminkin aivot kuin vatsa. Houreissaan, riittämättömän ravinnon herpaisemana Labiskwee tarttui nyyhkyttäen ja sokeltaen seuraavan päivän annokseen ja ahtoi sen suuhunsa.
Silloin Smoke sai nähdä ihmeen. Labiskwee heräsi tietoisuuteen tuntiessaan ruoan hampaittensa välissä. Hän sylki sen ulos ja iski nyrkillään suutaan, joka oli langennut rikokseen.
Pitkällisen lumisateen jälkeen alkoi ankara tuuli, joka kuljetti kuivia, pieniä jääkiteitä samoin kuin erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön kesti lumipilven vyöryntää, ja seuraavan kirkkaan ja kylmän päivän väkevässä valossa sekapäinen Smoke näki väsyneillä silmillään näyn, jota hän piti unena. Ylt'ympärillä kohosi korkeita vuorenhuippuja hirmuisten, vaanivien jättiläisten muotoisina. Ja jokaiselta vuorenhuipulta hulmusi vilkkuen ja aaltoillen, heleänsiniselle taivaalle leiskahdellen äärettömiä lumiviirejä, mailien pituisia, maidonvalkeita ja utuisia, päärmeinä värikäs valo-varjoleikki ja auringosta satava salamoiva hopea.
"Silmäni ovat nähneet näyn, joka julistaa Herran tuloa", huudahti Smoke katsellen kiitäviä lumipilviä, joita tuuli hulmutti hohtavina, valkeina silkkihuntuina.
Labiskwee kohosi istumaan peitteittensä välistä.
"Minä näen unta, Labiskwee", sanoi Smoke. "Katso. Uneksitko sinäkin minun untani?"
"Tämä ei ole unta", sanoi Labiskwee. "Vanhat ovat kertoneet minulle tästä. Pian puhaltavat lämpimät tuulet, ja me jäämme elämään ja löydämme tien länteen."
Smoke ampui pulmusen, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa, jossa vaivaiskoivu hangessa seisoen aukoi silmikoltaan, hän ampui jäniksen. Siinä kaikki riista, mitä he tapasivat, lukuunottamatta villihanhien auraa, jonka he kerran näkivät lentävän ohi puolisen mailin korkeudessa länttä ja Yukonia kohden.
"Alalaaksoissa on kesä", sanoi Labiskwee. "Pian se saapuu tännekin."
Labiskween kasvot olivat laihtuneet, mutta hänen suuret, kirkkaat silmänsä kimmelsivät sitä suurempina ja kirkkaampina, ja kun hän katsoi Smokea, hänen villi kauneutensa näytti ylimaallisen kirkastetulta.
Päivät pitenivät, ja lumi alkoi painua. Joka päivä huovettui hanki, joka yö se jälleen jäätyi, ja he tekivät taivalta aamuin ja illoin, mutta keskipäivätunnit heidän täytyi levätä, kun sulava hanki ei kannattanut heidän painoaan. Smoken tullessa lumisokeaksi Labiskwee laahasi häntä vyötäisilleen sitomastaan hihnasta. Ja kun hänelle sattui sama, kuljetti Smoke häntä miehustalleen kiedotusta hihnasta. Nälän näännyttäminä he liukuivat kuin unissakulkijat läpi kesään havahtuvien seutujen, joiden ainoat elolliset olennot he olivat.
Ankarasta uupumuksesta huolimatta Smokea nukkuminen alkoi melkein pelottaa, sillä niin hirveitä olivat hänen unennäkönsä. Ne koskivat aina ruokaa, ja aina tempaisi se pahansuopa voima, joka lähetti hänelle ne unet, ruoan pois hänen huuliltaan. Hän piti päivällisiä tovereilleen San Franciscossa, hän johti itse, hillitöntä, silmiä huikaisevaa nälkää nähden, valmisteluja ja koristeli pöydän verenhohteisilla syyslehdillä. Vieraat saapuivat myöhästyneinä, ja heitä tervehtiessään ja heidän kilpaillessaan sukkeluuksien puhumisessa häntä poltti raivoisa himo päästä pöytään.
Hän tarjosi usein sellaisia päivällisiä, joilla kaikilla oli sama nälkääntappava loppu. Hän oli Gargantua-juhlissa, joissa väkijoukko ahmi lukemattomia kokonaisina paistettuja härkiä; niitä vedettiin esiin hehkuvista uuneista, minkä jälkeen he terävillä veitsillä viiltelivät isoja lihaviiluja höyryävissä reisistä. Sitten hän oli jälleen lapsi ja istui lusikka tukevasti oikeassa kädessä vehnäsmaitovadin ääressä. Hän ajoi takaa arkoja lehmiä ylänkölaitumilla ja tunsi vuosisatojen tuskat koettaessaan turhaan saada puserretuksi niiden nisistä maitopisaraa, ja hän oli inhottavissa vankiluolissa, joissa tappeli rottien kanssa perkkeistä.
Ainoastaan kerran hän näki suloisen unen. Nälkään menehtymäisillään, haaksirikkoisena tai karkulaisena, hän uhmasi Tyynen meren rantatyrskyjä pyydystäen simpukoita, joita oli imeytynyt kallioihin, ja kantoi ne rannalle, missä oli läjittäin kevätmyrskyjen tuomaa kuivaa hylkytavaraa. Niistä hän laati nuotion ja asetti hiillokselle kallisarvoisen saaliinsa. Hän näki, miten simpukat höyrysivät, ja hän halkaisi kuoret, niin että lohenvärinen liha paljastui. Hän tiesi, että ne olivat tarpeeksi kypsyneitä, eikä tällä kertaa ollut pahansuopaa voimaa sieppaamaan ateriaa häneltä. Vihdoinkin — niin hän ajatteli unessaan — hänen unensa toteutui. Mutta hän epäili vieläkin varmassa toivossaan ja hän karkaisi mieltään valmiina katsomaan näkyjensä välttämätöntä muutosta, kunnes lohenvärinen liha oli hänen suussaan — lämpimänä ja herkullisena. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi! Ihme oli tapahtunut! Mielenliikutus herätti hänet. Hän havahtui pimeään, hän oli selällään ja kuuli päästelevänsä lyhyitä röhähteleviä ilonäännähdyksiä. Hänen leukapielensä liikkuivat, ja liha narskui hänen hampaissaan. Hän pysytteli liikkumattomana, ja pian hapuilivat pienet sormet hänen huuliaan ja työnsivät pienen lihanpalan niiden väliin. Ja enemmän siksi, että Smoke ei tahtonut syödä, kuin siksi, että hän oli vihainen, Labiskwee itki itsensä nukuksiin hänen käsivarsillaan. Mutta Smoke valvoi ja ihmetteli naisen rakkautta ja naisellisuuden arvoitusta…
Sitten ruokavarat loppuivat. Korkeat vuorenhuiput sulivat yhteen, harjanteet madaltuivat, ja länteen johtava tie kävi lupaavan avoimeksi. Mutta heidän voimansa olivat ehtyneet, ja koska heillä ei ollut ravintoa, koitti pian päivä, jolloin he levolle laskeuduttuaan eivät jaksaneet enää nousta pystyyn.
Labiskwee makasi horroksissa ja hengitti niin huomaamatta, että Smoke toisinaan luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Smoke havahtui oravan kurahteluun. Hän veti käteensä raskaan kiväärinsä ja alkoi tarpoa eteenpäin nuoskeassa lumessa. Hän ryömi nelinkontin, tai horjui pystyssä joka askelella kaatuen, sinne päin, missä orava kurahteli kiukuissaan paeten hänen edellään niin hitaasti, että hän tunsi Tantaloksen tuskia. Hän ei jaksanut ampua pikalaukausta, eikä orava pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Toisinaan Smoke kiemurteli lumisohjossa ja itki voimattomuuttaan. Toisinaan elämänliekki lepatti viimeisillään, ja maailma pimeni hänen silmissään. Hän ei tietänyt, miten kauan viimeistä pyörtymystä oli kestänyt, mutta hän havahtui iltakylmästä väristen, vaatteet jäätyneinä hangen kuoreen, joka parhaillaan oli riittymässä. Orava oli tipo tiessään, ja tuskalla ja vaivalla hän pääsi jälleen Labiskween viereen.
Aurinko oli kiivennyt korkealle, ja orava kurahteli taas kuusikossa, kun hän heräsi Labiskween käsi otsallaan.
"Paina kätesi sydäntäni vasten, rakkaani", sanoi Labiskwee kirkkaalla, mutta heikolla, kuin kaukaa kuuluvalla äänellä. "Minun sydämeni on minun rakkauteni, ja se on sinun kädessäsi."
Kului pitkä aika, ennen kuin hän jälleen puhui. "Muista tarkoin, ettei etelään ole minkäänlaista tietä. Peurakansa tietää sen hyvin. Länteen — sinne on tie — ja sinä olet melkein sillä — ja sinä pääset perille."
Smoke vaipui kuolemankaltaiseen horrokseen, josta Labiskwee herätti hänet jälleen.
"Paina huulesi minun huulilleni", sanoi Labiskwee. "Minä tahdon kuolla niin."
"Me kuolemme yhdessä, armaani", sanoi Smoke.
"Ei." Labiskwee vaiensi Smoken heikolla kädenpuristuksella, ja hänen äänensä oli niin hiljainen, että Smoke tuskin sitä erotti, mutta kumminkin kuuli, mitä hän sanoi. Tyttö hapuili ja penkoi kädellään huppukauluksensa sisustaa ja veti sieltä pienen pussin, jonka painoi Smoken käteen. "Ja nyt huulesi, lemmikkini. Sinun huulesi minun huulilleni ja sinun sydämesi sydäntäni vasten."
Ja tämän pitkän suudelman kestäessä pimeys valtasi Smoken jälleen, ja tullessaan tajuihinsa hän tiesi olevansa yksin ja kuolevansa. Hän tunsi uupunutta iloa siitä, että kuolema tulisi.
Pussi oli hänen kädessään. Sielussaan hymyillen uteliaisuudelle, mikä sai hänet vetämään siderihmasta, hän avasi sen. Siitä valui ruoka-aineita pienenä virtana. Hän tunsi jok'ainoan murun. Labiskwee oli varastanut kaiken itseltään: leivänpaloja, joita Labiskwee oli säästänyt jo kauan, jo ennen kuin McCan kadotti jauhopussin, peuranlihaviiluja ja -nokareita, joista toisissa näkyi hampaanjäljet, talimöykkyjä, kokonainen jäniksen takajalka, valkean portimon takajalka ja kappale sen etujalkaa, pulmusen rinta, jota hän vasten tahtoaan oli maistanut, ja sen reisi — mieltäliikuttavia rippeitä, traagillisia kieltäymyksiä, muruja, jotka hänen rakkautensa oli varastanut hänen hirvittävältä nälältään.
Mielipuolisesti nauraen Smoke sinkautti kaiken jäätyneelle hangelle, ja pimeys nielasi hänet jälleen.
Hän uneksi. Yukon oli melkein kuivattu. Hän kulki sen äyrästä liejuisten lätäkköjen ja vedensyömien kivien välissä ja poimi isoja kultakimpaleita. Ne kasvoivat raskaammiksi ja painoivat hänet maahan. Mutta sitten hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän ahmi niitä. Mitä arvoa oli kullalla, jota ihmiset niin kunnioittavat, ellei se kelvannut syötäväksi?
Oli uusi päivä, kun hän heräsi. Hänen aivonsa olivat ihmeellisen selvät. Hän ei nähnyt enää olemattomia. Hänen jäsenensä eivät enää vavisseet. Hän tunsi ihanaa hyvinvointia. Hän kääntyi herättämään Labiskweeta, mutta silloin hän näki … ja hän muisti, mitä oli tapahtunut. Hän silmäili ympärilleen. Ruoanrippeet olivat kadonneet. Ja hän tiesi, että hän houraillessaan unissaan oli luullut niitä Yukonin kullaksi. Unessa ja hourien hän oli ammentanut elämänvoimaa Labiskween uhrista — hänen, joka oli antanut sydämensä hänen käteensä ja avannut hänen silmänsä näkemään naisen arvoituksen.
Hän hämmästyi liikkeittensä helppoutta ja sitä, että jaksoi laahata Labiskween ruumiin auringon paljaaksi sulattamalle hiekkavieremälle, johon hän kaivoi kirveellä hänelle haudan.
Kolme päivää hän ponnisteli sitten länttä kohti ravinnotta. Kolmantena, puolen päivän aikaan, hän lyyhistyi yksinäisen kuusen alle leveän, avoimena virtaavan joen reunalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin Klondyke, sen hän tiesi. Ennen kuin pimeys ryösti hänet valtoihinsa, hän irroitti kantamuksensa, sanoi jäähyväiset ihanalle elämälle ja kietoutui huopiinsa.
Nukuttava kuhertava ääni herätti hänet. Pitkä hämäräaika oli alkanut. Riekkoja istui kuusessa hänen yläpuolellaan. Nälkä kannusti häntä toimintaan, vaikka se tapahtui loputtoman hitaasti. Meni viisi minuuttia, ennen kuin hän sai pyssyn olalleen, ja toiset viisi, ennenkuin hän selällään maaten ja kohtisuoraan ylös tähdäten uskalsi liipaista. Laukaus meni harhaan. Ainoakaan linnuista ei pudonnut, mutta ei myöskään lentänyt pois. Ne vain liikahtivat hieman ja kotkottivat typerästi ja uneliaasti. Smoken olkapäätä pakotti. Toinen laukaus meni sivu, koska hän värähti tuskasta liipaistessaan. Hän oli ilmeisesti pudonnut jostakin kolmen viime päivän kuluessa, mutta hän ei muistanut siitä mitään.
Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi huopansa kaksin- ja nelinkerroin ja asetti sen oikean käsivartensa ja kylkensä väliin. Sitten hän tuki pyssynperää huopaan ja ampui, ja yksi lintu putosi. Hän tarttui siihen kiihkeästi, mutta havaitsi ampuneensa siitä melkein kaiken lihan. Mutta vieläkin riekot pysyivät kuusessa, ja hän päätti tähdätä niitä päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen. Hän ampui ohi ja sai osumaan, ja laiskat riekot, jotka eivät tahtoneet lähteä lentoon, tipahtelivat hänen päälleen kuin ruokasade — elämä, joka sammui, jotta hänen elämänsä säilyisi.