"Sparkins ei kykene jatkamaan astiainpesua", sanoi Shorty. "Häneen koskee niin, että kylmä hiki peittää hänet. Minun täytyi kantaa hänet lavitsalleen, niin avuton hän oli."
"Kunpa meillä vain olisi raakoja perunoita", jatkoi Smoke. "Näissä säilykkeissä ei ole mehua, sitä mikä antaa voimia. Kaikki elähdyttävä on haihtunut pois."
"Ja ellei nuori Jones Brownlowin tuvassa heitä henkeään tänä yönä, saa minut noitua nahkiaiseksi."
"Älähän nyt kumminkaan niin synkisty", lohdutti Smoke.
"Ja sitten saamme tietenkin haudata hänet", vastasi toinen vastenmielisyyttä ilmaisevalla äänellä. "Se poika on aivan inhottava, sanon minä…"
"Kitasi kiinni!" kivahti Smoke.
Kun muutamia vieläkin voimakkaampia vuorosanoja oli vaihdettu, alkoiShortyn lavitsalta kuulua hirsienvetoa.
Sinä yönä ei ainoastaan Jones kuollut, vaan eräs polttopuujoukkueen voimakkaimpia miehiä hirttäytyi. Ja seurasi sarja surkeita päiviä. Yhden viikon Smoke karaisi luontoaan voidakseen täyttää tehtävänsä, lisäsi liikuntoa ja teeannoksia. Hänen oli pakko antaa lomaa työmiehilleen, milloin yhdelle, milloin kahdelle, kolmelle kerrallaan. Hän teki havainnon, että kaikista hoitotavoista liikunto oli sopimattominta keripukissa. Hupenevalla hautausjoukolla oli alituisesti työtä, ja puolikymmentä hautaa oli aina kaivettava etukäteen asukkaita odottamaan.
"Ette olisi voinut valita kurjempaa leiripaikkaa", sanoi Smoke Laura Sibleylle. "Nyt olette kapeassa, idästä länteen kulkevassa solassa, jonne ilta-aurinko ei pääse paistamaan korkeitten vuorenseinämäin takaa. Tänne ei pilkahdakaan auringonsädettä moneen kuukauteen."
"Mistä olisin sen saattanut tietää?"
Smoke kohautti olkapäitään. "Miksette olisi saattanut sitä tietää?Tehän arvelitte osaavanne johtaa sata hölmöä kultakaivokselle."
Nainen vilkuili vihaisesti häneen ja ontui tiehensä. Tullessaan muutamaa minuuttia myöhemmin tarkastamasta nurisevaa potilasjoukkoa, joka oli kuusenhavuja leikkelemässä, Smoke näki ennustajattaren menevän Amos Wentworthin tupaan ja seurasi jäljestä. Ovella hän kuuli naisen vikisevän, rukoilevan äänen.
"Ainoastaan minulle", pyysi nainen Smoken astuessa sisään. "En puhu siitä kenellekään."
Kumpikin katseli levottomasti tulijaan, ja Smoke oli varma siitä, että heillä oli jotakin erikoista tekeillä, ja hän kirosi itsekseen, kun ei ollut jäänyt kuuntelemaan.
"Näyttäkää!" käski hän karskisti.
"Mitä se on?" "Mikä on mitä?" vastasi Amos Wentworth jurosti. EikäSmoke tullut sen viisaammaksi.
Asema kävi yhä uhkaavammaksi. Kuolinluettelo piteni tässä pimeässä luolassa, jonne aurinko ei milloinkaan paistanut. Joka päivä Smoke ja Shorty tutkivat toistensa suun nähdäkseen, oliko nielu ja limakalvo alkanut vaaleta — keripukin ensimmäinen, varma merkki.
"Minä luovun leikistä", sanoi Shorty eräänä iltana. "Olen ajatellut asiaa ja jätän koko homman. Orjain piiskurina saattaisin olla, mutta raajarikkoisten pieksäminen menee yli voimieni. Ne huononevat huononemistaan. Ei ole enää kahtakymmentä miestä, jotka voisin ajaa työhön. Liikunto ei ole hyväksi."
"Minä olen tullut samaan johtopäätökseen", vastasi Smoke. "Jätämme työhön vain kymmenkunta. Ne saavat olla apunamme. Voimme antaa niiden vuorotella. Ja kuusenhavuteen juottamista jatkamme."
"Se ei auta."
"Arvelenpa melkein samaa, mutta ei se vahingoitakaan."
"Uusi itsemurha", kuului Shortyn ensimmäinen uutinen seuraavana päivänä. "Tällä kertaa Phillips. Olen aavistellut sitä jo monta päivää."
"Meidän on keksittävä jokin tepsivä parannuskeino", mutisi Smoke. "Mitä ehdotat, Shorty?"
"Kuka? Minäkö? En osaa ehdottaa mitään. Asiain täytyy mennä menojaan."
"Toisin sanoen: he kuolevat kaikki."
"Lukuunottamatta Wentworthia", sanoi Shorty katkerasti, sillä hän oli pian alkanut tuntea samaa vastenmielisyyttä kuin kumppaninsa tuota miestä kohtaan.
Smoke ei saattanut kyllin ihmetellä sitä, että Wentworth edelleen säilyi taudilta. Miksi hän oli ainoa, joka ei saanut keripukkia? Miksi Laura Sibley vihasi ja siitä huolimatta itkien ja vaikeroiden rukoili miestä. Mitä hän pyysi mieheltä ja mitä tämä ei tahtonut hänelle antaa?
Useita kertoja Smoke meni Wentworthin tupaan ateriain aikana. Hän havaitsi vain yhden epäilyttävän seikan: Wentworth piti hänen tuloaan silmällä. Sitten hän koetti tutkistella Laura Sibleytä.
"Raaka peruna parantaisi teidät kaikki", sanoi hän ennustajattarelle."Tiedän sen. Olen nähnyt sen ennen."
Naisen silmien myöntävä välähdys, mikä sitten heti katosi katkeruuden ja vihan ilmeen tieltä, johdatti Smoken oikeille jäljille.
"Miksi ette ottaneet mukaanne perunoita höyrylaivaan?" kysyi hän.
"Otimme kyllä. Mutta jokea noustessamme myimme ne eräälle Fort Yukonin kauppiaalle. Meillä oli runsaasti säilykkeitä ja tiesimme niiden säilyvän paremmin. Ne eivät palellukaan."
"Myittekö aivan kaikki?" kysyi Smoke.
"Myimme. Miten olisimme tällaista aavistaneet?"
"Mutta kenties jäi pari säkkiä jäljelle? Ymmärrättehän … ne olivat sattumalta joutuneet väärään kohtaan lastiruumaa?"
Nainen pudisti päätään, hiukan epävarmasti, oli Smoke huomaavinaan, ja lisäsi: "Emme ole löytäneet yhtään perunaa."
"Mutta kenties niitä oli siellä?" intti Smoke.
"Mistä minä sen tiedän?" tiuskaisi nainen. "En ollut muonitusmestarina."
"Mutta Amos Wentworth oli", tokaisi Smoke. "No niin, sillä selvä. Mikä on yksityinen mielipiteenne — meidän kesken sanoen? Luuletteko Wentworthilla olevan kätkössä edes hiukan perunoita?"
"En luule, varmasti hänellä ei ole. Miksi hän ne olisi kätkenyt?"
"Mikä esti hänet sitä tekemästä?"
Nainen kohautti olkapäitään.
Kuinka paljon Smoke naista haastattikin, ei hän saanut tätä myöntämään mahdollisuutta, johon oli viitannut.
"Wentworth on sika", kuului Shortyn tuomio, kun Smoke kertoi hänelle epäluuloistaan.
"Samoin Laura Sibleykin", sanoi Smoke. "Hän uskoo miehellä olevan perunoita, mutta hän vaikenee siitä ja koettaa päästä vain itse niistä osalliseksi."
"Mutta ukkeli ei anna vietellä itseään?" Shorty uhrasi muutamia mehukkaimpia voimasanojaan syntiselle ihmisluonteelle. "Kalvakoon keripukki heitä haudassakin — sellaista palkkaa toivotan heille Herraltamme, jota paitsi lähden nyt heti Wentworthin hökkeliin ja möyhennän hänet pehmeäksi."
Mutta Smoke äänesti valtioviisauteen turvautumisen puolesta. Illalla, kun leiri voihki ja nukkui tai voihki eikä nukkunut, hän astui Wentworthin pimeään tupaan.
"Kuulkaahan, Wentworth", sanoi hän. "Minulla on tässä pussissa tuhannen dollarin kultahiekka. Olen tämän maan rikkaita miehiä, ja minulla on varaa toteuttaa päähänpistoni. Minua säälittää näiden sairasten kurjuus. Pankaa yksi raaka peruna käteeni, ja kultahiekka on teidän. Kas tässä, ottakaa."
Ja Smoke aivan ihastui, kun Amos Wentworth ojensi pimeässä kättään ja otti kullan. Smoke kuuli hänen kaivelevan huopiaan ja tunsi sitten kädessään esineen, joka ei ollut raskas kultapussi, vaan aivan selvästi peruna, kananmunan kokoinen ja vielä lämmin toisen käden kosketuksesta.
Smoke ei jättänyt asiaa aamuun. Hän ja Shorty odottivat kahden huonoimman potilaansa kuolevan millä hetkellä tahansa, ja niiden luokse he kiiruhtivat. Tuhannen dollarin peruna oli survottu muhennokseksi, kuorineen ja siinä olevine multanokareineen — ja tätä paksua nestettä he tiputtivat muutaman pisaran kerrallaan niihin kauheannäköisiin reikiin, jotka olivat ennen olleet suun nimisiä. Koko yön Smoke ja Shorty valvoivat vuorotellen antamassa perunavalmistetta sairaille, hieromassa heidän hirveiksi turvonneita ikeniään, joissa hampaat olivat putoamaisillaan, ja pakottivat heidät nielemään jok'ainoan pisaran tuota kallisarvoista elämännestettä.
Seuraavana iltana oli kummankin potilaan tila parantunut ihmeellisesti, melkein uskomattomasti. Kun perunavalmiste neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua loppui, he olivat täydellisesti välttäneet vaaran, jos kohta olivatkin kaikkea muuta kuin terveitä.
"Kuulkaahan, mitä aion tehdä", sanoi Smoke Wentworthille. "Minulla on rahoja tallennettuna tässä maassa, ja minun maksuosoitukseni kelpaavat missä tahansa. Maksan teille viisisataa dollaria jok'ainoasta perunasta viidenkymmenentuhannen dollarin kokonaissummaan asti. Sillä saa sata perunaa."
"Onko siinä kaikki kultahiekkanne?" kysyi Wentworth.
"On. Shortyn kanssa olen haalinut kokoon kaiken kultahiekkamme. Mutta todellisuudessa olemme, hän ja minä, yhteensä monen miljoonan arvoisia."
"Minulla ei ole perunoita", sanoi Wentworth lopuksi. "Toivoisin, että minulla olisi. Antamani peruna oli ainoa. Olin säästänyt sitä koko talven, koska pelkäsin saavani keripukin. Myin sen vain saadakseni rahat höyrylaivamatkaan, sitten kun jokiliikenne alkaa."
Vaikka perunavalmiste oli loppunut, jatkui kummankin toipuvan paraneminen kolmantenakin päivänä. Muut, jotka eivät olleet saaneet perunavalmistetta, huononivat huononemistaan. Neljäntenä aamuna haudattiin kolme hirvittävää ruumista. Shorty kesti vielä sen toimituksen, sitten hän kääntyi Smoken puoleen:
"Sinä olet koettanut keinoasi. Nyt minä koetan omaani!"
Hän meni suoraa päätä Wentworthin majaan. Shorty ei kertonut milloinkaan, mitä siellä tapahtui. Hän tuli sieltä rystyset verillä ja kuin nylettyinä, eikä Wentworthin kasvoissa ollut ainoastaan voimallisten nyrkiniskujen merkkejä, vaan hän kulki monta aikaa sen jälkeen pää kallella ja niska jäykkänä. Tämän ilmiön selityksenä oli neljä mustansinistä sormenjälkeä kaulan toisella puolella ja yksi samanlainen toisella.
Sitten Smoke ja Shorty menivät yhdessä Wentworthin majalle, paiskasivat isännän lumeen ja käänsivät koko tuvan sisustuksen ylösalaisin. Laura Sibley kompuroi kirkuen paikalle ja auttoi ihastuneena heitä etsimisessä.
"Te ette saa ainoatakaan perunaa, neiti hyvä, vaikka löytäisimme niitä koko tynnyrin."
Mutta heidän vaivansa menivät hukkaan. Vaikka he kaivoivat möyheäksi maapermannonkin, eivät he löytäneet mitään.
"Ehdotan, että paistamme häntä hiljaisella tulella, kunnes hän tunnustaa", sanoi Shorty aivan tosissaan.
Smoke pudisti eväten päätään.
"Hän on murhamies", jatkoi Shorty. "Hän murhaa näitä viheliäisiä poloisia yhtä julmasti kuin jos löisi heitä kirveellä kalloon, jopa julmemminkin."
Meni päivä, minkä kuluessa he pitivät tarkasti silmällä Wentworthin pienimpiäkin liikkeitä. Monesti hänen aikoessaan vesisanko kädessä joelle he lähestyivät kuin sattumalta hänen majaansa, jolloin hän joka kerta kiiruhti jälleen sisälle vedettä.
"Ne ovat kätkössä tuvassa", sanoi Shorty. Hän nousi pystyyn ja veti kintaat käteensä. "Minä otan selvän siitä, vaikka minun olisi purettava hirsi hirreltä koko kölsä."
Hän katseli Smokea, joka istui penkillä hajamielinen, ajatteleva ilme kasvoillaan eikä ollut kuunnellut häntä.
"Mikä sinulla on?" kysyi Shorty harmistuneena. "Et toki liene saanut keripukkia!"
"Minä koetan muistutella mieleeni erästä seikkaa."
"Mitä sitten?"
"En tiedä. Sepä se onkin harmillista. Mutta se johtaisi oikeille jäljille, kunhan vain saisin palautetuksi sen mieleeni."
"Kuulehan, Smoke, heitä hiiteen turhat hiuksenhalkomiset", kehotti Shorty. "Noudata neuvoani ja jätä aprikoiminen. Tule auttamaan minua hökkelin hajoittamisessa. Minä panisin sen palamaan, ellen pelkäisi samalla paistavani perunoita."
"Siinä se nyt on!" huudahti Smoke ja ponnahti pystyyn. "Sitä juuri koetin palauttaa muistiini. Missä on lamppuöljykannu? Minä tulen avuksesi, Shorty. Perunat ovat jo kuin kädessämme."
"Mitä minun on tehtävä?"
"Ei mitään muuta kuin mitä näet minun tekevän. Olenhan aina sanonut, että kirjallisuuteen perehtymättömyydestä on haittaa, Klondykessakin. Sen, mitä nyt teemme, olen oppinut eräästä kirjasta. Luin sen ollessani aivan pieni pahainen, ja nyt siitä on meille hyvä apu."
Revontulten kalpeassa, vihreäsävyisessä loisteessa kumppanukset hiipivät muutamia minuutteja myöhemmin Amos Wentworthin majalle. Varovasti ja hiljaa he valelivat öljyllä seinähirsiä ja varsinkin oven ja ikkunanpieliä. Sitten he raapaisivat tulta tikulla ja katselivat, miten liekki alkoi nuoleskella öljyä. He vetäytyivät syrjään tulenloisteen vahvetessa ja jäivät odottamaan.
He näkivät Wentworthin hyökkäävän ulos, katselevan hurjana tulipaloa ja syöksyvän takaisin tupaan. Vajaan minuutin kuluttua hän oli jälleen ulkona, raskas säkki selässään. Smoke ja Shorty loikkasivat hänen kimppuunsa kuin kaksi nälkäistä sutta. Mies horjahti säkkinsä alle ja Smoke koetteli kädellään ollakseen varma sen sisällyksestä. Sitten hän tunsi Wentworthin käsivarsien kietoutuvan ranteisiinsa, ja miehen kasvojen kääntyessä häneen päin hän näki, että ne olivat kalmankalpeat.
"Antakaa minulle kymmenen, ainoastaan kymmenen — vain puoli tusinaa — ja te saatte kaikki muut", huusi Wentworth. Hän irvisteli ja taivutti päätään purrakseen Smokea jalkaan, mutta hillitsi itsensä ja alkoi jälleen ruikuttaa rukouksiaan. "Vain puoli tusinaa. Minä aioin antaa ne teille — huomenna. Niin aioin. Ne ovat elämä! Ainoastaan puoli tusinaa."
"Missä toinen säkki on?" ärjyi Shorty. "Sen olen syönyt", vastasi mies, ja se oli selvästi suuri totuus. "Tämä säkillinen on vain jäljellä. Antakaa minulle muutamia, niin saatte loput."
"Oletko syönyt ne!" karjaisi Shorty. "Koko säkillisen! Ja sillä aikaa nuo poloiset ovat kuolleet saamatta ainoatakaan. Tästä saat, sika! Ja tästä … ja tästä … ja tästä! Senkin sika! Senkin raato!"
Ensimmäinen potku sinkautti Wentworthin Smoken polvilta. Toisella potkulla mies kierähteli lumessa. Mutta Shorty jatkoi potkimistaan.
"Varo varpaitasi", muuta Smoke ei sanonut.
Sinä yönä ei leirissä nukuttu. Tunnin toisensa jälkeen Smoke ja Shorty olivat sairaskäynneillä kaataen elähdyttävää perunavalmistetta, neljänneslusikallisen kerrallaan, jokaisen potilaan hirveännäköiseksi turvonneeseen suuhun. Ja seuraavana päivänä toinen jatkoi työtä toisen nukkuessa.
Kuolemantapauksia ei enää sattunut. Heikoimmatkin potilaat alkoivat toipua hämmästyttävän nopeasti. Miehet, jotka olivat maanneet selällään viikkomääriä, kömpivät kolmen päivän perästä vuoteistaan ja koikkelehtivat kainalosauvojen varassa. Ja aurinko, joka oli matkannut kaksi kuukautta pohjoista kohti, kurkisti samana päivänä ensimmäisen kerran vuoren harjanteen takaa.
"Ei ainoatakaan perunaa!" sanoi Shorty itkevälle ja rukoilevalle Wentworthille. "Teissä ei ole keripukin varjoakaan. Olette pistänyt poskeenne kokonaisen säkillisen perunoita ja olette turvattu keripukkia vastaan vähintään kahdeksikymmeneksi vuodeksi."
"Annan teille erään neuvon", sanoi Smoke Wentworthille. "Nämä ihmiset paranevat pian, Shorty ja minä lähdemme täältä viikon kuluttua — täällä ei ole ketään teitä puolustamassa, kun miehet hyökkäävät kimppuunne. Tuossa on tie. Dawsoniin on kahdeksantoista päivän matka."
"Pudistakaa pian tämän laakson lumet jaloistanne", yhtyi Shorty, "muuten muuttuu se, mitä minä teille tein, leikiksi sen rinnalla, mitä nämä toipilaat tekevät."
"Hyvät herrat, pyytäisin teiltä erästä asiaa", ruikutti Wentworth. "Olen outo tällä seudulla. En löydä tietä. Antakaa minun seurata mukananne. Maksan tuhat dollaria, jos saan matkata kanssanne."
"Totta kai", sanoi Smoke kujeellisesti hymyillen. "Jos Shorty suostuu siihen."
"Kuka? Minäkö?" Shorty suoristihen koettaen näyttää mahdollisimman majesteettiselta. "Minä en ole suorastaan mikään. Puuta pureva toukka on tuhat kertaa ylpeämpi minua. Minä olen täi, sontiainen, kaalimadon veli ja lihakärpäsen poika. Minä voin häpeämättä seurustella kaikkinaisten ryömiväisten, matelevaisten ja haisevaisten kanssa. Mutta minäkö matkaisin tuon hylkiön toverina! Tiehenne, raato!"
Amos Wentworth läksi yksin taipalelle vetäen reessä niin suurta muonamäärää kuin hän tarvitsi päästäkseen Dawsoniin. Mailin päässä tiellä Shorty saavutti hänet.
"Tulkaahan tänne puheilleni", kuului Shortyn tervehdys. "Tulkaa tänne.Sukkelasti vain. Ja tänne ne!"
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vikisi Wentworth ja vapisi muistellessaan Shortyn hänelle käsin ja jaloin antamaa löylytystä.
"Meidän tuhat dollariamme, ettekö sitä ymmärrä? Se tuhannen dollarin kultahiekka, millä Smoke osti teiltä yhden pienen, vaivaisen perunan. Tänne se vain!"
Ja Amos Wentworth ojensi hänelle kultapussin.
"Purkoon teitä haisunäätä ja menehtykää vesikauhuun", hyvästeli Shorty.
Eräänä purevan kireänä pakkaspäivänä tapahtui A. C.-yhtiön isossa kaupassa Dawsonissa, että Lucille Arral viittasi Smoke Bellewiä tulemaan hänen luokseen myymäläpöydän ääreen.
Smoke noudatti innokkaasti hänen viittaustaan. Dawsonissa ei ollut miestä, jota Lucille Arralin, Palace Opera Housessa joka ilta esiintyvän vakinaisen pikkuoopperan laulajattaren, osoittama huomio ei olisi mairitellut.
"Sesonkimme on nyt lamassa", valitti Lucille, kasvoillaan ihastuttava nurkuilme, heidän puristettuaan toistensa kättä. "Kokonaiseen viikkoon ei ole tehty ainoatakaan valtausretkeä. Naamiaiset, jotka Skiff Mitchellin piti panna toimeen, on lykätty. Kultahiekan hituistakaan ei ole liikkeessä. Oopperassa ei ole milloinkaan loppuunmyytyä huonetta. Emmekä ole saaneet postia muusta maailmasta kokonaiseen kahteen viikkoon. Sanalla sanoen, tämä pikkukaupunkirähjä on ryöminyt makuusäkkiin ja vetää unta kuin hirsi. Tänne on saatava eloa — ja sen voitte te kanssani tehdä. Me jos kukaan kykenemme soittamaan herätyskelloa. Olen rikkonut välini Wildwaterin kanssa, tiedättehän."
Smoken silmien eteen ilmestyi kaksi näkyä melkein yhtaikaa. Toinen oli Joy Gastell; toisessa hän näki itsensä Wildwaterin ampumana autiolla lumilakeudella, jota napaseudun kuu valaisi. Ilmeisesti Smoke ei ollut aivan halukas "soittamaan kaupunkia hereille" Lucille Arralin kanssa — sen tämä saattoi hyvin huomata.
"En tarkoita lainkaan sitä, mitä nyt ajattelette, korea kiitos", sanoi Lucille Arral ivallisesti, naurahti ja muutti sitten ilmeensä happameksi. "Jos milloin heittäydyn syliinne, täytyy teidän katsella ja arvostella minua suopeammilla silmillä kuin nyt."
"On ihmisiä, jotka ovat kuolleet sydänhalvaukseen kuullessaan odottamattoman ilosanoman", sanoi Smoke ulkokultaisesti, sillä hän tunsi todellista kevennystä.
"Viekastelija", vastasi Lucille Arral rakastettavalla äänellä. "Olitte kuolla säikähdyksestä. Kuulkaahan nyt, mitä sanon, herra Bellew: minä en aio mielistellä teitä, ja jos te tohditte ryhtyä minua mielistelemään, joudutte tekemisiin Wildwaterin kanssa. Te tunnette hänet. Lisäksi … en ole todella tehnyt eroa hänestä."
"Jatkakaa arvoitteluanne", hymyili Smoke. "Tunnin kuluttua kenties alan saada vihiä siitä, mitä tarkoitatte."
"Ei teidän tarvitse arvata, Smoke. Kerron teille kaiken juurta jaksain.Nähkääs, Wildwater luulee, että olen hylännyt hänet."
"No, oletteko sen tehnyt vai ettekö?"
"En, en ole sitä tehnyt. Tämä vain meidän kesken. Hän luulee minun niin tehneen. Nostin metelin kuin erojaisiksi, ja se teki hyvää hänelle."
"Mitä osaa minun on esitettävä — syöttiäkö vai kylänhölmöä?"
"Ei kumpaakaan. Teidän on perustettava eräs liike, saatamme Wildwaterin naurunalaiseksi, havahdutamme Dawsonin iloon, ja sillä tavoin — se on päätarkoitus — hän saa parannuksentekoon johtavan läksytyksen. Sitähän kaipaa. Vaikka hän onkin mahtava pösö ja omistaa mainioita valtauksia niin paljon, ettei tiedä niiden määrää…"
"Ja vaikka hän on kihloissa Alaskan kauneimman tytön kanssa", pistiSmoke väliin.
"Niin, kiitos, vaikka hän on sitäkin … niin ei hänen sovi olla niin korskea. Eilisiltana hänellä oli jälleen kohtauksensa. Peitti klubisalin lattian kultahiekalla. Vähintään tuhannen dollarin arvosta. Hän vain avasi kukkaronsa ja sirotteli kullan tanssivien jalkoihin. Tietenkin olette kuullut siitä puhuttavan."
"Olen, aamulla kuulin. Haluaisinpa olla sen lattian lakaisija. Mutta muuatta seikkaa en vieläkään ymmärrä. Mitä se minua liikuttaa?"
"Kuulkaahan nyt. Hän on liian lörppö. Purin kihlauksemme, ja nyt hän kiertää koko maailman ja tekee mielettömyyksiä, aivan kuin olisin särkenyt hänen sydämensä. Nyt se tulee. Pidän kananmunista."
"Mutta mitä tekemistä kananmunilla ja hyvällä ruokahalulla on tässä jutussa?" kysyi Smoke.
"Paljonkin, kunhan vain maltatte kuunnella. Pidän kananmunista. Mutta niitä on vain niukasti täällä Dawsonissa."
"Aivan niin, minäkin tiedän sen. Slavovitshin ravintolalla on runsain varasto. Kinkkuannos ja muna — kolme dollaria. Kinkku ja kaksi munaa — viisi dollaria. Munan hinta on siis kaksi dollaria. Ja vain keikarien ja Arralien ja Wildwaterien kannattaa niitä syödä."
"Wildwater pitää myöskin kananmunista", jatkoi Lucille Arral. "Mutta siitä ei ole kysymys. Minä pidän niistä. Syön aamiaista joka päivä kello yhdeltätoista Slavovitshilla. Syön aina kaksi kananmunaa." Hän vaikeni tarkoituksellisesti. "Ajatelkaahan, että joku voi ostaa kaikki munat!"
Hän odotti, ja Smoke katseli häntä ja myönsi ihaillen mielessään, ettäWildwaterilla oli hyvä maku.
"Te ette kuuntele", sanoi Lucille Arral.
"Jatkakaa", vastasi Smoke. "Tunnustan rikkomukseni. Mitä minun on vastattava?"
"Olette hidasälyinen! — Te tunnette Wildwaterin. Kun hän näkee minun kaihoavan kananmunia — osaan näyttää kaihoisalta — mitä hän silloin tekee?"
"Vastatkaa itse. Jatkakaa."
"Nähkääs, hän lähtee ja etsii käsiinsä miehen, joka on muodostanut munatrustin. Hän ostaa trustin, maksoi mitä maksoi. Kuvaelma: Minä tulen Slavovitshille kello yhdeltätoista. Wildwater istuu viereisessä pöydässä. Hän pitää kunnia-asiana olemista nimikkopaikallaan. 'Kaksi kananmunaa', sanon tarjoilijalle. — 'Olen pahoillani, neiti Arral', sanoo tarjoilija, 'kananmunat ovat loppuneet'. — Silloin Wildwater huutaa karjahtelevalla karhunäänellään: 'Tarjoilija, kuusi pehmeäksi keitettyä munaa.' — Ja tarjoilija sanoo: 'Heti, herra', ja tuo munat. Uusi kuvaelma: Wildwater silmäilee minua, ja minä olen kuin solvaistu jääpuikko ja kutsun tarjoilijaa. 'Olen pahoillani, neiti Arral', sanoo hän, 'mutta nuo kananmunat ovat herra Wildwaterin. Nähkääs neiti, hän omistaa ne.' Uusi kuvaelma: Wildwater on kuin voitollinen sankari, koettaa parhaansa mukaan näyttää viattomalta ja syö kuusi kananmunaansa.
"Jälleen uusi kuvaelma: Slavovitsh itse asettaa eteeni kaksi käristettyä kananmunaa ja sanoo: 'Herra Wildwaterilta, neiti.' Mitä saatan tehdä? Mitä muuta kuin hymyillä Wildwaterille, ja sen jälkeen teemme luonnollisesti sovinnon, ja hän arvelee selvinneensä huokealla, jos hänen on täytynyt maksaa kymmenen dollaria jok'ainoasta trustimunasta."
"Jatkakaa, jatkakaa", sanoi Smoke innostuneena. "Millä asemalla minun on hypättävä salamatkustajaksi junaan, tai minkä vesisäiliön luona minut potkaistaan pelistä?"
"Teitä ei potkaista lainkaan pois. Te ajatte munajunassa aina pääteasemalle asti. Te perustatte sen munatrustin. Teette sen nyt heti, tänä päivänä. Saatte ostetuksi jok'ainoan Dawsonissa olevan kananmunan ja myydyksi ne Wildwaterille melkein millä voitolla tahansa. Ja sitten, jälkeenpäin, annamme tarinan salaisen punalangan paljastua. Wildwater joutuu naurunalaiseksi, ja hänen korskeutensa hiukan talttuu. Te ja minä niitämme kunnian siitä. Te ansaitsette sievoiset rahat. Ja Dawson havahtuu hartaisiin naurajaisiin. Luonnollisesti — jos pidätte yritystä liian uhkarohkeana, minä annan kultahiekan trustin perustamiseksi."
Viimeinen lause oli liikaa Smokelle. Koska hän oli vain tavallinen länsimaalainen, jolla on omat merkilliset päähänpiintymänsä rahoista ja naisista, hylkäsi hän halveksien Lucille Arralin tarjoaman kultahiekan.
"Hei, Shorty!" huusi Smoke pääkadun poikki toverilleen, joka taivalsi siellä tiukkaan, huojuvaan tapaansa, kainalossa paljas pullo, jonka sisällys oli jäätynyt. Smoke meni hänen luokseen.
"Missä olet ollut koko aamupäivän? Olen etsinyt sinua kaikkialta."
"Lääkärillä", vastasi Shorty ja näytti pulloa. "Sallyn laita on hiukan hullusti. Syöttäessäni eilisiltana koiria näin, että sen häntä- ja kylkikarvat olivat ruvenneet lähtemään. Lääkäri sanoo…"
"Mitä se minua liikuttaa", keskeytti Smoke kärsimättömästi. "Minä tahdon, että…"
"Mikä sinun on?" kivahti Shorty ihmetellen. "Sally menettää kaikki karvansa tässä pakkasessa. Koira on sairas, sanon minä. Lääkäri…"
"Sally odottakoon. Kuulehan, kun sanon…"
"Se ei voi odottaa, sanon minä. Se olisi eläinrääkkäystä. Koira paleltuu. Mikä hitto sinua riivaa? Onko Monte-Criston valtaus osoittautunut rikkaaksi?"
"Sitä en tiedä. Mutta pyydän sinua tekemään erään palveluksen."
"Mielelläni sen teen", sanoi Shorty alttiina, heti leppyneenä ja myöntyväisenä. "Mikä se on? Anna kuulua."
"Pyydän, että menet ostamaan minulle kananmunia…"
"Viivana, ja kölninvettä ja riisipuuteria, kunhan sanot sanankin. Ja sillä välin kadottaa Sally-parka viimeisenkin karvansa. Kuulehan, Smoke, jos aiot ruveta rehentelemään, saatat ostaa koreasti itsekin kananmunasi. Minä tyydyn kyllä sianlihaan ja papuihin."
"Aionkin ostaa, mutta sinun on autettava minua, niin että pidä suusi kiinni nyt, Shorty. Minulla on puhevuoro. Mene heti Slavovitshille. Maksa vaikka kolme dollaria, mutta osta häneltä kaikki."
"Kolme dollaria!" voivotteli Shorty. "Ja viimeksi eilen kuulin, että hänellä on ainakin seitsemänsadan varasto. Kaksituhattasata dollaria — kananperunoista! Ei, kuulehan, Smoke, sanon sinulle erään seikan. Mene heti lääkärille. Hän auttaa sinua. Minulla on muutakin tehtävää kuin tässä seisominen."
Hän lähti liikkeelle, mutta Smoke tarrasi häntä olkapäihin, seisahdutti ja pyöräytti hänet takaisin.
"Minä voisin tehdä vaikka mitä puolestasi", vakuutti Shorty tosissaan. "Jos sinulla olisi nuha ja kumpikin käsivartesi olisi poikki, istuisin yötä päivää nenääsi niistämässä. Mutta minut saa toimittaa heti helvettiin, jos tuhlaan kaksituhattasata dollaria ostaakseni kananperunoita sinulle tai jollekulle muulle kaksijalkaiselle."
"Eiväthän ne dollarit ole sinun omiasi, vaan minun, Shorty. Aion ryhtyä erääseen liikeyritykseen. Aion ostaa jok'ainoan kananmunan Dawsonista, Klondykesta, Yukonilta. Minulla ei ole nyt aikaa kertoa sinulle yksityiskohtia. Ne saat kuulla myöhemmin, samoin kuin jakaa voiton, jos haluat. Mutta nyt on munien hankkiminen kysymyksessä. Riennä Slavovitshille, kuin jo olisit perillä, ja osta häneltä kaikki."
"Mitä minä sanon hänelle? Hän ymmärtää kyllä, etten aio pistää niitä mahaani."
"Älä sano hänelle mitään. Rahat puhuvat. Hän myy niitä kahdella dollarilla kappaleen keitettyinä. Tarjoa hänelle aina kolmeen asti raaoista. Jos hän käy uteliaaksi, sano ryhtyväsi perustamaan kanatarhaa. Minun täytyy saada hänen kananmunansa. Ja jatka sitten etsimistä, nuuski ja osta jokainoa kananmuna Dawsonista. Ymmärrätkö? Osta! Pienessä osuuskaupassa viistoon vastapäätä Slavovitshia on muutamia. Osta ne. Minä lähden Klondyke Cityyn. Siellä on muuan kipeäjalkainen, vararikon partaalla oleva ukko, jolla on kuutisenkymmentä. Minä hankin hänelle matkalipun ja itselleni hänen kananmunansa. Ja väitetään, että sahan takana asuvalla, mokkasiineja valmistavalla eukolla on parikymmentä."
"No, hyvä on, olkoon niinkuin sanot, Smoke. Mutta Slavovitsh tuntuu olevan mehukkain sitruuna, mitä meillä on puserrettavana. Kokoan ensin pienet erät ja lopuksi puristan hänet aivan tyhjäksi."
"Hyvä on. Pidä kiirettä. Illalla selitän sinulle suunnitelman."
Mutta Shorty heilutti pulloa. "Ensin lääkitsen Sallyn. Sen aikaa saavat kananmunat odottaa. Ja ellei niitä ole jo sukupuuttoon syöty, ei niitä myöskään syödä sillä välin kun minä hoitelen sairasta koiraparkaa, joka on pelastanut meidän kummankin hengen paljon useammin kuin kerran."
Mikään trusti ei ole toiminut ripeämmin kuin ystävysten. Kolmessa päivässä oli jokainoa tiedossa oleva kananmuna Dawsonista joutunut joitakin kymmeniä lukuunottamatta Smoken ja Shortyn käsiin.
Ne munatusinat, joita he eivät vielä olleet saaneet, olivat kahden henkilön hallussa. Toinen, jonka kanssa Shorty oli neuvotteluissa, oli intiaanivaimo, jonka tupa sijaitsi kummulla sairaalan takana.
"Tänään minä kiristän ne siltä", ilmoitti Shorty seuraavana aamuna. "Pese sinä astioita, Smoke. Tulen tuiskuna takaisin, ellen halkea harmiin hänelle rahoja pulittaessani. Miehistä selviäminen ei ole temppu eikä mikään. Mutta vihoviimeisen naisväki — niiden taito tenätä vastaan ostajalle on suorastaan liikuttava."
Kun Smoke iltapäivällä palasi majaan, oli Shorty polvillaan lattialla ja hieroi linjamentilla Sallyn häntää, ja hänen ilmeensä näytti enemmän kuin epäilyttävän viattomalta.
"No, millainen on menestys ollut?" tiedusteli Shorty kylmäkiskoisesti usean minuutin mentyä.
"Ei kehuttava", vastasi Smoke. "Miten luonnisti sinua intiaanieukon luona?"
Shorty nyökäytti rehentelevästi päätään pöydällä olevaa peltikannua kohti, joka sisälsi munia. "Mutta maksoivat seitsemän dollaria kappale", tunnusti hän hierottuaan runsaan minuutin välillä koiran häntää. "Minä tarjosin lopuksi kymmenen dollaria", sanoi Smoke, "ja se sanoi jo myyneensä munansa. Näyttää pahalta, Shorty. Joku muukin on liikkeellä. Niistä kahdestakymmenestäkahdeksasta kananmunasta voi koitua meille paljon kiusaa. Näetkö, trustin menestys riippuu siitä, että saa käsiinsä jok'ainoan…"
Hän keskeytti lauseensa ja tuijotti toveriaan. Shortyssa oli tapahtunut ilmeinen muutos. Hän sulki linjamenttipullon, kuivasi hitaasti ja huolellisesti kätensä Sallyn turkkiin, kohosi pystyyn, käväisi majan nurkkauksella lämpömittaria tarkastamassa ja tuli takaisin. Hän puhui matalalla, ilmeettömällä, teennäisen kohteliaalla äänellä.
"Olepa ystävällinen ja sano minulle vielä kerta, miten paljon oli munia, joita mies kieltäytyi sinulle myymästä?" kysyi hän.
"Kaksikymmentäkahdeksan."
"Hm", sanoi Shorty itsekseen ja nyökäytti päätään hyväksyvästi. Sitten hän silmäili pidätetyllä suuttumuksella kamiinaa. "Smoke, meidän on hankittava uusi kamiina. Tuo on jo palanut rauskaksi, emmekä enää saa noetonta leivänmurua suuhumme sen tuprutukselta."
"Anna kamiinan olla aloillaan", käski Smoke, "ja sano, mitä mietit."
"Mitäkö mietin? Tahdotko tietää, mitä minä mietin? Siis, olepa hyvä ja katso kauniilla silmälläsi pöydällä olevaa kannua. Näetkö sen?"
Smoke nyökkäsi.
"Sanon sinulle erään seikan, vain yhden seikan. Tieteellisen täsmällisesti kannussa on kaksikymmentäkahdeksan munaa, ei enempää eikä vähempää, ja ne maksavat kukin seitsemän isoa, pyöreätä dollaria. Jos välttämättä haluat lisäselvitystä, olen nöyrin palvelijasi ja osaan sen sinulle antaa."
"Julista julki."
"Se roisto, jonka kanssa hieroit kauppoja, on kookas, romuluinen intiaani. Eikö niin?"
Smoke nyökkäsi ja jatkoi nyökäyttelyään joka kysymykseen.
"Mieheltä on puuttunut toinen poskenpuolikas, sen jälkeen kuin harmaakarhu sitä hiukan hyväili. Eikö niin? Hän on koirakauppias, niinhän? Hänen nimensä on Arpi-Jim. Enkö ole oikeassa? Oletko pysynyt perässä?"
"Tarkoitat, että olemme tarjonneet…"
"Kilpaa keskenämme. Ihan ihkasen varmasti. Se eukko on miehen vaimo, ja ne asuvat kummulla sairaalan takana. Minä olisin saanut ne kahden dollarin kappalehinnalla, ellet sinä olisi pistänyt sormiasi väliin."
"Samalla hinnalla olisin minäkin saanut", nauroi Smoke, "jos olisit pysynyt nahoissasi. Mutta se on aivan yhdentekevää. Nyt me tiedämme olevamme markkinain herroina. Se on pääasia."
Shorty käytti seuraavan tunnin kirjallisiin töihin: tuhenteli lyijykynännykeröllä kolme vuotta vanhan sanomalehden reunoja, ja mitä mutkikkaampia ja kuvakirjoituksellisempia hänen numeronsa olivat, sitä kirkkaammin hänen näkötaulunsa paistoi.
"Siinä se nyt on", sanoi hän lopuksi. "Mahtavaa! Uskotko. Annahan minun lukea lopputulos. Sinulla ja minulla on nyt yhteensä täsmälleen yhdeksänsataa seitsemänkymmentä kolme kananmunaa. Ne maksavat meille pilkulleen kaksituhatta seitsemänsataa kuusikymmentä dollaria, jos laskemme yhden kultahiekkaunssin kuudeksitoista dollariksi emmekä peri palkkaa hankkimisajasta. Jos annamme Wildwaterin maksaa kymmenen dollaria munasta, ansaitsemme kuusituhatta yhdeksänsataaseitsemänkymmentä dollaria puhdasta. Voimme sanoa sitä aritmetiikaksi, jos joku tulee kysymään sinulta sen nimeä. Ja minä saan puolet! Anna minun puristaa kättäsi, Smoke. Olen niin kiitollinen, että kiitollisuus kuohuu kuolana suustani."
Kello yhdentoista aikaan Smoke havahtui makeimmasta unestaan ravisteluun ja näki Shortyn, jonka turkki uhosi raikasta pakkasta ja käsi tuntui puistattavan kylmältä, kun se kosketti hänen poskeaan.
"Mitä sinä nyt?" murahti Smoke. "Onko Sallyn viimeinenkin karva lähtenyt?"
"Mitä vielä! Mutta olen kuullut hyviä uutisia, joilla haluan sinua ilahduttaa. Tapasin Slavovitshin. Tai Slavovitsh tapasi minut, sillä hän se aloitti puheen. Hän sanoi minulle: 'Tahtoisin puhua kanssanne niistä kananmunista. Kukaan ei tiedä, että olen myynyt ne teille. Mutta jos haluatte tehdä hyviä kauppoja, niin annan teille hyödyllisen tiedon.' Ja sen hän teki, Smoke. Entä millaiseksi luulet sitä hyvää uutista?"
"Jatka. Anna kuulua."
"Ehkäpä se kuulostaa hiukan uskomattomalta, mutta sen hyvyyden alkujuuri on — Wildwater Charley. Hän tahtoo ostaa munia. Hän tuli Slavovitshille ja tarjosi viittä dollaria munasta, ja ennen kuin läksin, hän oli korottanut tarjouksensa kahdeksaan. Mutta Slavovitshilla ei ole ainoatakaan kananmunaa. Loppuponneksi Wildwater pamautti Slavovitshille iskevänsä hänet hengiltä, jos hän vain saa tietää Slavovitshin piilottaneen kananmunansa. Slavovitshin täytyi tunnustaa myyneensä kananmunansa, mutta ostajan nimeä hän ei sanonut voivansa ilmaista.
"Slavovitsh pyysi lupaa saadakseen sanoa Wildwaterille, kuka oli munat ostanut. 'Shorty', sanoi hän minulle. 'Wildwater tulee luoksenne juoksujalkaa. Saatte hänet maksamaan kahdeksan dollaria.' — 'Vai kahdeksan dollaria, ei sitten vaikka mikä olisi!' sanoin. 'Hän saa pulittaa kymmenen, ennen kuin annan.' Joka tapauksessa sanoin Slavovitshille miettiväni asiaa ja ilmoittavani hänelle varhain huomisaamuna. Luonnollisesti annamme hänen kertoa sen Wildwaterille. Vai mitä?"
"Tietenkin, Shorty. Mene Slavovitshille ensitöiksesi aamulla. Anna hänen selittää Wildwaterille, että sinä ja minä olemme yhtiömiehinä liikkeessä."
Aamulla Smoke tapasi taas Lucille Arralin A. C-yhtiön myymälässä.
"Nyt se pyörii", riemuitsi Smoke. "Nyt se pyörii. Wildwater on ollut Slavovitshilla ja koettanut ostaa ja kiristää häneltä kananmunia. Ja nyt on Slavovitsh kertonut hänelle, että Shorty ja minä omistamme trustin."
Lucille Arralin silmät säteili riemua. "Minä lähden heti aamiaiselle", huudahti hän. "Ja tilaan munia tarjoilijalta, ja kun niitä ei ole, tulen niin murheelliseksi, että kivikin heltyisi säälistä. Ja Wildwater on luonnollisesti ollut Slavovitshin luona ja koettanut ostaa trustin. Olkaa lujina ja pitäkää hinta korkeana. Minä en tyydy kymmentä dollaria vähempään enkä anna teille, Smoke, milloinkaan anteeksi, jos myytte halvemmalla."
Puolenpäivän aikaan Shorty kattoi pöydälle aterian ystävysten tuvassa: vadin papuja, kaksi kahvimukia, hapanta leipää, läkkirasian voita ja toisen säilykekermaa, höyryävän vadin hirven- ja sianlihaa ja kulhon kuivattuja persikoita, minkä jälkeen hän huusi: "Ruoka on odottamassa. Silmäisepä silti ensin Sallyä."
Smoke laski kädestään valjaat, joita oli valmistamassa, avasi oven ja näki Sallyn ja Brightin ilolla ja riemulla häätävän valta-alueeltaan naapurimajan sissiretkelle lähteneitä ajokoiria. Mutta hän näki muutakin, mikä sai hänet kiireesti sulkemaan oven ja rientämään kamiinan ääreen. Hirven- ja sianlihan jäljeltä vielä kuuman paistinpannun hän asetti jälleen tulelle. Pani siihen tukevan kimpaleen voita, otti kananmunan ja naksautti sen rikki antaen sisällyksen valahtaa sähisevään pannuun. Hänen tarttuessaan toiseen munaan Shorty tuli väliin, ja kävi kiivaasti häntä käsivarteen, koveten:
"Mitä sinä teet?"
"Paistan munia", selitti Smoke, samalla kun hän naksautti toisen munan rikki ja sysäsi Shortyn käden syrjään.
"Oletko sairas?" kysyi Shorty huolissaan, kun Smoke valutti pannuun kolmannen munan. "Vai oletko aivan järjiltäsi? Sinä olet jo tuhlannut kolmenkymmenen dollarin kananmunat!"
"Kohta, kuudenkymmenen", vastasi Smoke ja löi rikki neljännen. "Pois tieltä, Shorty. Wildwater nousee par'aikaa mäkeä ja on viiden minuutin kuluttua täällä."
Shorty veti syvän ymmärtämyksen henkäyksen ja istui pöydän ääreen. Kun odotettu kolkutus kuului ovelta, istui Smoke vastapäätä ystäväänsä, ja kummankin lautasella tuoksui kolme paistettua munaa.
"Sisään!" huusi Smoke.
Wildwater Charley, lujatekoinen nuori jättiläinen, lähes kuusi jalkaa pitkä ja yhdeksänkymmentä kiloa painava, tuli tupaan ja pudisti heidän kättään.
"Istukaa pöytään, Wildwater", pyysi Shorty. "Paista muutamia munia vieraallemmekin, Smoke. Lyön vetoa siitä, ettei hän ole syönyt munia kokonaiseen iäisyyteen."
Smoke tyhjensi vielä kolme munaa paistinpannuun ja toi ne muutaman minuutin kuluttua vieraalle, joka katseli niitä niin merkillisen synkin silmäyksin, että Shorty myöhemmin tunnusti pelänneensä Wildwaterin pistävän ne taskuunsa ja marssivan matkoihinsa.
"Yhdysvaltain keikarit eivät voi ruoka-asioissa olla vaativaisempia kuin me", virkkoi Shorty. "Tässä me kolme nyt istumme ja pistämme poskeemme yhdeksänkymmenen dollarin munat silmääkään räpäyttämättä."
Wildwater silmäili nopeasti katoavia munia ja näytti kivettyneeltä.
"Olkaa hyvä ja syökää", kehotti Smoke.
"Ne … ne eivät ole kymmenen dollarin arvoisia", sanoi Wildwater hitaasti.
Shorty vastasi taisteluhaasteeseen. "Eikö mikä tavara tahansa ole sen hinnan arvoinen, minkä siitä voi saada, vai mitä arvelette?" kysyi hän. "Mutta silti…"
"Turha tenätä vastaan. Puhun vain siitä, minkä verran voimme saada niistä. Kymmenen dollaria kappale, aivan niin. Me olemme munatrusti, Smoke ja minä, pitäkää se mielessänne. Me sanomme: kymmenen dollaria kappale, ja silloin on hinta: kymmenen dollaria kappale." Hän pyyhki lautastaan leipäpalalla. "Melkeinpä söisin pari lisää", huokasi hän ja otti eteensä papuja.
"Ette te sellaista munamäärää voi syödä", väitti Wildwater. "Se on … se on väärin."
"Me olemme niin ihastuneita muniin, Smoke ja minä", kuului Shortyn anteeksipyyntö.
Wildwater söi annoksensa kasvoillaan epäröivä ilme ja katseli epäluuloisesti kumpaakin kumppanusta. "Voitte ansaita hyvästi", aloitti hän kokeensa. "Myykää tai lainatkaa tai antakaa minulle kymmenkunta kananmunaa."
"Niin", vastasi Smoke, "tiedän kyllä kokemuksesta, miten vaikeata on olla saamatta kananmunia. Mutta niin köyhiä emme ole, että myisimme vieraanvaraisuuttamme. Ne eivät maksa teille mitään…" Kova potku pöydän alitse ilmaisi hänelle Shortyn käyvän levottomaksi. "Kymmenkuntako sanoitte, Wildwater?"
Wildwater nyökkäsi.
"Pidähän kiirettä, Shorty", jatkoi Smoke, "ja paista ne vieraallemme. Ymmärrän aivan hyvin. Muistan kyllä sen ajan, jolloin minäkin kykenin syömään kymmenen munaa kerrallaan."
Mutta Wildwater laski pidättäen kätensä innokkaan Shortyn käsivarrelle ja sanoi: "En tarkoita paistettuja. Haluan saada ne kuorineen."
"Voidaksenne viedä ne mukananne?"
"Niin."
"Se ei ole vieraanvaraisuutta", väitti Shorty. "Se on — se on kauppaa."
Smoke nyökkäsi hyväksyvästi. "Niin, se on eri asia, Wildwater. Luulin teidän tahtovan syödä ne. Nähkääs, olemme ryhtyneet liikeyritykseen."
Wildwaterin vaaralliset sinisilmät alkoivat muuttua vielä vaarallisemman näköisiksi. "Minä maksan ne", sanoi hän terävästi. "Paljonko haluatte tusinasta?"
"Emme myy tusinoittain", vastasi Smoke. "Emme voi myydä tusinoittain. Emme ole elintarvekauppiaita, olemme liikemiehiä. Olemme perustaneet kiinteän trustin ja myymme ainoastaan koko varastomme kerrallaan, muuten emme ainoatakaan."
"Miten monta teillä on ja paljonko niistä haluatte?"
"Miten monta meillä on, Shorty?" kysyi Smoke.
Shorty kakisteli kurkkuaan ja laski yhteen ja vähensi ääneensä. "Odottakaahan. Yhdeksänsataa seitsemänkymmentä kolme, siitä pois yhdeksän — jäännös yhdeksänsataa kuusikymmentä kaksi. Ja koko höskä, kun kappalehinta on kymmenen, maksaa yhdeksäntuhatta kuusisataa kaksikymmentä dollaria. Luonnollisesti olemme kunniallisia miehiä ja maksamme pilaantuneitten munien hinnan takaisin, mutta sellaisia ei ole. Ei kukaan ole niin mieletön, että myisi mätiä munia."
"Aivan niin", puuttui Smoke puheeseen. "Rahat takaisin pilaantuneista."
"Te voitte vuorostanne korottaa hinnan kahdeksikymmeneksi kappaleelta ja ansaita sata prosenttia", neuvoi Shorty.
"Kuulkaahan", sanoi Wildwater avomielisyyden puuskan valtaamana. "Kerron teille koko jutun, mutta pitäkää se omana tietonanne. Kuten muistatte, olin kihloissa neiti Arralin kanssa. Mutta hän on purkanut. Sen tiedätte, kuten aivan kaikki. Häntä varten minä tahdon ostaa kananmunia."
"Hm", sanoi Shorty ovelasti, "silloin ymmärtää yskän, että haluatte ne kuorineen. Mutta moista en teistä olisi millään uskonut."
"Mitä?"
"Se on halpamaista, sitä se on", jatkoi Shorty siveellisesti suuttuneena. "En ihmettelisi ollenkaan, jos saisitte haulipaukun pakaroihinne siitä tekosesta. Ja sen ansaitsisitte."
Wildwater oli vähällä saada raivovimmakohtauksensa. Hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että toisessa oleva huokeahintainen haarukka alkoi taipua, ja hänen siniset silmänsä syytivät pahaenteisiä kipinöitä. "Eihän toki, Shorty, kuulkaahan: mitä tarkoitatte? Jos luulette kyseessä olevan jonkin salahankkeen…"
"Tarkoitan mitä tarkoitan", vastasi Shorty uhmailevasti. "Ja voitte heittää hiiteen ajatukset salahankkeesta. Julkisesti sellainen tavallisesti tapahtuu. Muuten ette niitä voi heittää."
"Heittää … mitä?"
"Munia, luumuja, pesä- ja biljardipalloja ja vaikka mitä. Mutta sitä tekoanne saatte katua, Wildwater. Ei minkäänlainen oopperayleisö sitä siedä. Vaikka hän onkin näyttelijätär, ei ole mitään aihetta pommittaa häntä julkisesti kananmunilla."
Silmänräpäyksen näytti siltä, kuin Wildwater olisi ollut halkeamaisillaan tai saamaisillaan halvauksen. Hän nieli suuntäyden kuumaa kahvia ja pääsi vähitellen tasapainoon.
"Erehdytte, Shorty", sanoi hän itseään kylmästi hilliten. "Minä en aio heittää häntä kananmunilla. Ettekö käsitä", jatkoi hän kiihtyvällä innolla, "että aion tarjota ne hänelle lautasella, käristetyt kananmunat — sellaisista hän enimmän pitää."
"Tiesin kyllä tuomitsevani teitä väärin", selitti Shorty jalomielisesti. "Tiesin, ettette voisi tehdä niin halpamaista tekosta."
"No niin, mitäpä sitä enää muistelemme, Shorty", sanoi Wildwater anteeksiantaen. "Tiedätte nyt, miksi haluan kananmunia. Minun on välttämättä saatava niitä."
"Haluatteko kananmunia yhdeksällätuhannella kuudellasadalla kahdellakymmenellä dollarilla?" kysyi Shorty.
"Teette tietenkin pilaa", tiuskaisi Wildwater vihastuen.
"Teemme kauppaa", vastasi Smoke. "Ette kai luule meidän kiertelevän munia ostamassa vain liikuntoa saadaksemme?"
"Kuulkaa nyt järjen sanaa", pyysi Wildwater. "Haluan vain pari tusinaa. Annan teille kaksikymmentä dollaria kappaleesta. Mitä minä tekisin kaikilla muilla munilla? Olen vuosikausia elänyt tässä maassa näkemättäkään kananmunia, ja aion täst'edeskin läpäistä ilman niitä."
"Ei teidän tarvitse tästä sielunrauhaanne kadottaa", neuvoi Shorty. "Ellette niitä halua, niin sillä selvä — puhelkaamme muusta. Emme me aiokaan niitä väkisin teille työntää."
"Mutta minun on saatava niitä", valitti Wildwater.
"Silloin tiedätte, paljonko ne maksavat — yhdeksäntuhatta kuusisataakaksikymmentä dollaria, ellen ole laskenut väärin."
"Mutta ehkä niistä ei ole mitään hyötyä", väitti Wildwater. "Ehkä neiti Arral ei enää pidäkään kananmunista."
"Arvelen neiti Arralin näiden kananmunien hinnan arvoiseksi", sanoiSmoke tyynesti väliin.
"Arvoiseksi!" Wildwater hypähti kiihtyneenä pystyyn. "Hän on miljoonan dollarin arvoinen. Hän on Klondyken kaiken kultahiekan arvoinen." Hän istuutui ja jatkoi rauhallisemmalla äänellä: "Mutta kukapa silti tahtoisi maksaa kymmentätuhatta dollaria hänen aamiaisestaan. Teen teille ehdotuksen. Lainatkaa minulle pari munatusinaa. Annan ne Slavovitshille. Tämä saa tarjota ne hänelle ja sanoa terveisiä minulta. Hän ei ole suonut minulle hymyä sataan vuoteen. Jos munat saavat hänet hymyilemään minulle, silloin ostan koko keon."
"Kirjoitatteko siitä sopimuksen?" kysyi Smoke nopeasti, sillä hän tiesi neiti Arralin hymyilevän.
Wildwater ällistyi. "Tämän kummun kauppamiehet ovat ovelaa väkeä", sanoi hän hieman pisteliäästi.
"Me vain myönnymme omaan ehdotukseenne", vastasi Smoke.
"All right, kirjoittakaa sitten … sellainen sopimus, mikä pitää kutinsa", ähkäisi Wildwater suutuksissaan.
Smoke kirjoitti heti sopimuksen, jonka mukaan Wildwater sitoutui ostamaan kaikki kananmunat kymmenen dollarin kappalehinnalla, sillä edellytyksellä, että hänen lainaksi saamansa kaksi tusinaa rakensivat rauhan Lucille Arralin ja hänen välilleen.
Wildwater pidätti kynää, juuri kun oli kirjoittamaisillaan alle. "Kun ostan munia, ostan tuoreita munia."
"Koko Klondykessa ei ole pilaantunutta kananmunaa", tiuskaisi Shorty.
"Mutta joka tapauksessa, jos löydän yhdenkin pilaantuneen, on teidän maksettava kymmenen dollaria siitä takaisin."
"Se on oikeus ja kohtuus", sanoi Smoke rauhoittaen. "Se on vain oikeus ja kohtuus."
Smoke lisäsi sanan "tuoreista" sopimukseen, ja Wildwater kirjoitti kiukkuisesti nimensä, otti lainaamansa kaksi tusinaa peltikannuun, veti kintaat käteensä ja avasi oven.
"Hyvästi, rosvot", murisi hän ja iski oven kiinni.
Seuraavana aamuna Smoke oli Slavovitshilla näytelmän todistajana. Hän istui Wildwaterin vieraana Lucille Arralia lähinnä olevassa pöydässä. Näytelmä esitettiin melkein hiuskarvalleen niin kuin oopperalaulajatar oli ennustanut.
"Ettekö ole vieläkään saaneet kananmunia?" kysyi Lucille Arral tarjoilijalta valittavalla äänellä.
"Emme, madame", vastasi toinen. "Väitetään jonkun ostaneen jok'ainoan kananmunan Dawsonista. Herra Slavovitsh on koettanut saada ostetuksi jonkin verran erityisesti teitä varten. Mutta mies, joka edustaa trustia, ei halua antaa."
Siinä samassa Wildwater viittasi isännän luokseen, laski toisen kätensä hänen olalleen ja painoi hänen päänsä alas. "Kuulkaahan, Slavovitsh", kuiskasi Wildwater käheällä äänellä, "lähetin eilisiltana teille pari tusinaa. Missä ne ovat?"
"Ruokasäiliössä, aivan kaikki, lukuunottamatta niitä kuutta, mitkä olen valinnut teitä varten."
"En halua niitä itselleni", kuiskasi Wildwater vielä hiljemmin."Käristäkää ne ja tarjotkaa neiti Arralille."
"Teen sen itse", vakuutti Slavovitsh.
"Älkääkä unohtako — teidän on esitettävä samalla kunnioittavat terveiseni", sanoi Wildwater lopuksi ja hellitti otteensa isännän olkapäästä.
Kaunis Lucille Arral silmäili haluttomana edessään olevaa kinkkukäriste- ja perunamuhennosannosta, kun Slavovitsh asetti hänen eteensä kaksi käristettyä kananmunaa.
"Herra Wildwater lähettää kunnioittaen terveisiä", kuulivat naapuripöydän vieraat isännän sanovan.
Smoke tunnusti itsekseen, että joka ilme Lucille Arralin näyttelyssä oli erinomainen: nopea ilon välähdys hänen kasvoillaan, pään voimakas käännös ja tahaton alku hymyilyyn, jota hän pidätti vain suurenmoisella itsehillinnällä, kun hän päättävästi käänsi katseensa jälleen ravintoloitsijaan, jotakin sanoen.
Smoke tunsi, miten Wildwaterin mokkasiini potkaisi häntä pöydän alitse.
"Syököhän hän ne — siitä on kysymys — syököhän hän ne?" kuiskasi nuori jättiläinen tuskaisen jännityksen vallassa.
Ja syrjäsilmällä katsoen he näkivät Lucille Arralin epäröivän, melkein sysäävän lautasen luotaan ja sitten kumminkin lankeavan kiusaukseen.
"Minä otan teiltä kananmunat", sanoi Wildwater Smokelle. "Sopimus on voimassa. Näittekö hänet? Hän melkein hymyili. Minä tunnen hänet. Kaikki käy hyvin. Kaksi munaa huomenna ja hän leppyy minulle ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Ellei hän olisi läsnä, puristaisin teidän kättänne, Smoke, niin kiitollinen olen."
Smoke palasi ihastuneena kummulla olevaan majaansa, missä Shorty oli synkän epätoivoisena panemassa pasianssia. Smoke tiesi jo vanhastaan, että silloin, kun hänen toverinsa kaivoi kortit käsille pasianssia pannakseen, oli tuomiopäivä tulossa.
"Talsi tiehesi äläkä hiisku minulle sanaakaan", ryöpsähti ensimmäinen tiuskaus Smokelle.
Mutta pian Shorty purki suustaan kokonaisen sanatulvan.
"Nyt on leikki lopussa", voihki hän. "Trusti on tuhottu. Huomenna tarjotaan munatotia jok'ainoassa kahvilassa dollarista lasi. Kenet luulet minun tavanneen? Erään roiston, jolla on kolmetuhatta kananmunaa — ymmärrätkö? Juuri Forty Milesta saapuneita!"
"Ämmäin loruja", sanoi Smoke uskomatta.
"Eikä helvetissä olekaan! Minä olen nähnyt munat. Gauteraux on miehen nimi — iso miehenroikale, sinisilmäinen Kanadan ranskalainen Ensin hän kyseli sinua, sitten hän vei minut syrjään ja pisti minua suoraan sydämeen. Meidän trustimme, meidän trustimme oli saanut hänet liikkeelle. Hän tiesi, että Forty Milessä oli ne kolmetuhatta, kiiruhti sinne ja keinotteli ne käsiinsä. 'Näyttäkää minulle', sanoin. Ja hän näytti. Hänen koiravaljakkonsa ja pari intiaaniajajaa … ne olivat rannalla, juuri Forty Milestä tulleina. Ja reissä oli suopanelikoita — pieniä puisia suopanelikoita.
"Veimme yhden jääröykkiön taakse keskijoelle ja avasimme sen. Munia! Täynnä munia, kaikki höylänlastuihin pakattuina. Smoke, nyt me saamme kumpikin rökkiimme. Pelimme on lopussa. Tiedätkö, mitä sen roiston omatunto sieti sanoa minulle? Että saisimme ostaa ne kaikki kymmenen dollarin hinnasta kappaleelta. Hän laati ilmoituksen, että munia oli myytävänä. Hän sanoi, että meillä oli etuoikeus ostoon kello kymmenestä kahteen, mutta ellemme tekisi kauppoja siihen mennessä, hän antaisi hinnan nousta kuin paperileija."
"Sepä hyvä", sanoi Smoke hilpeästi. "Tuki suusi silmänräpäykseksi ja anna minun ajatella. Nyt on toimittava ripeästi ja hyvässä yhteisymmärryksessä — muuta ei tarvita. Minä kutsun Wildwaterin tänne kello kahdeksi munia noutamaan. Sinä ostat Gautereaux'n kananmunat. Tietenkin tingit. Vaikkapa maksaisit kymmenenkin dollaria kappaleesta, ostaa Wildwater ne kyllä samasta hinnasta. Jos saat halvemmalla — hyvä, silloin ansaitsemme. Pidä huoli siitä, että munat ovat täällä lyönnilleen kahdelta."
"Kuulehan, Smoke", huusi Shorty hetken perästä kumppanilleen, joka asteli alas mäeltä. "Parasta on sinun ottaa sateenvarjo mukaasi. En hiukkaakaan hämmästyisi, vaikka takaisin tullessasi sataisi kananmunia taivaan täydeltä."
Smoke tapasi Wildwaterin klubissa, ja seuraava puolituntinen oli myrskyä.
"Pyydän ilmoittaa teille jo etukäteen, että olemme saaneet lisää munia", sanoi Smoke, sen jälkeen kun Wildwater oli luvannut tulla kello kahdelta hänen majalleen ja maksaa ostoksensa käteisellä.
"Teillä on parempi onni kuin minulla munametsästyksessä", myönsi Wildwater. "Entä miten monta munaa teillä on? Ja paljonko kultahiekkaa minun on raahattava kummullenne?"
Smoke tarkisti tietojaan muistikirjastaan. "Mikäli tästä näkyy, Shortyn laskujen mukaan, on meillä kolmetuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäkaksi munaa. Kerrottuna kymmenellä…"
"Neljäkymmentätuhatta dollaria!" huusi Wildwater. "Te sanoitte, että kananmunianne oli vain noin yhdeksänsataa. Tämä on petosta! Ikipäivänä en siihen suostu!"
Smoke veti taskustaan sopimuksen ja osoitti sanoja: "maksetaan tavarat vastaanotettaessa." — "Tässä ei mainita mitään hankittavien munien lukumäärästä. Te sitouduitte maksamaan kymmenen dollaria jok'ainoasta munasta, minkä voisimme hankkia. No niin, me olemme saaneet munia, ja sopimus on sopimus. Mutta rehellisesti sanoen: meillä ei ollut aavistustakaan noista muista munista — saimme tiedon niistä vasta myöhemmin. Silloin meidän täytyi ne ostaa pitääksemme trustimme pystyssä."
Viitisen pitkää minuuttia Wildwater kävi painostavan hiljaisuuden vallitessa jaakopin-painia itsensä kanssa. Sitten hän antoi vastahakoisesti myöten.
"Huono onni vainoo minua", sanoi hän murtuneena. "Täällä vilisee kananmunia kaikkialla. Ja mitä pikemmin pääsen tästä pälkäästä, sitä parempi. Niitä voisi tulla vielä yhtenä vyörynä. Minä tulen luoksenne kello kaksi. Mutta neljäkymmentätuhatta dollaria!"
"Ainoastaan kolmekymmentä yhdeksäntuhatta kuusisataa kaksikymmentä", oikaisi Smoke.
Kello puoli kaksi Shorty toi Gautereaux'n kananmunat; hänen oli täytynyt turvautua kaksoisvaljakkoon ylämäessä. "Saamme melkein kaksinkertaisen voiton", sanoi Shorty Smokelle heidän latoessaan nelikoita majaan. "Tingin ne kahdeksaan dollariin, ja kiroiltuaan kahdesti kaikki ranskankieliset voimasanansa hän antautui. Voittoa tulee siis kaksi dollaria joka munalta, ja niitä on kolmetuhatta. Maksoin hänelle kaikki. Olemme hänestä selvät."
Smoken tarkistaessa kultavaakaa ja valmistautuessa kaupantekoon Shorty syventyi laskuihin.
"Tässä ovat numerot", ilmoitti hän riemuiten. "Ansaitsemme kaksitoistatuhatta yhdeksänsataa seitsemänkymmentä dollaria. Emmekä ole tuottaneet Wildwaterille pienintäkään vahinkoa. Hän saa neiti Arralin. Lisäksi hän saa kaikki munat. Joka puolella tulvii voittoja. Kukaan ei menetä."
"Myös Gautereaux ansaitsee kaksikymmentäneljätuhatta", nauroi Smoke, "vähennettynä tietenkin munien hinnalla ja rahtikuluilla. Ja jos Wildwater jatkaa trustinpitoa, voi hänkin etuilla samoilla kananmunilla."
Katsellessaan ulos kello kahdelta Shorty näki Wildwaterin nousevan mäkeä. Sisään tultuaan tämä oli pirteä ja liikemiesmäinen. Hän riisui isot karhunnahkaturkit yhtään, ripusti ne naulaan ja istuutui pöydän ääreen.
"Tuokaa nyt tänne kananmunanne, senkin rosvot", aloitti hän. "Ja jos tiedätte mitä rauhaanne kuuluu, niin älkää ikipäivinä hiiskahtakokaan minulle kananmunista."
He ajoittivat alkuperäisen trustin järjestämättömästä varastosta, ja kaikki kolme laskivat. Heidän ehdittyään kahteensataan Wildwater naksautti äkkiä munaa pöydän syrjään ja raotti sitä taitavasti peukaloillaan.
"Ohoh, älkäähän nyt!" kuulutti Shorty vastalauseeksi.
"Muna on minun, vai mitä?" tiuskaisi Wildwater. "Maksanhan siitä kymmenen dollaria. Mutta en lainkaan halua ostaa sikaa säkissä. Kun pulitan kymmenen dollaria munasta, haluan myöskin tietää, mitä minä saan."
"Jos suostutte, syön minä sen", ehdotti Shorty ivallisesti.
Wildwater tarkasti ja haisteli ja pudisti päätään.
"Ei Shorty, syöntinne saa jäädä. Tämä on hyvä muna. Antakaahan tänne kannu. Aion syödä sen illalliseksi."
Kolmasti Wildwater rikkoi hyvän munan kokeeksi ja pani ne vierelläänolevaan kannuun.
"Kaksi enemmän kuin laskitte, Shorty", sanoi hän, kun he lopettivat laskemisensa.
"Silloin olen laskenut väärin", tunnusti Shorty ritarillisesti. "Ne voitte saada kaupanpäällisiksi."
"No hyvä, ne kyllä jaksatte lahjoittaa", sanoi Wildwater synkästi. "Siinä oli se osa. Yhdeksäntuhatta kuusisataa kaksikymmentä. Minä maksan ne nyt. Kirjoittakaa kuitti, Smoke."
"Miks'ette laske ensin muitakin", ehdotti Smoke, "ja maksa kaikkia yht'aikaa?"
Wildwater pudisti päätään. "Olen huononlainen laskumestari. Asia kerrallaan, niin ei tapahdu erehdyksiä."
Hän meni turkkinsa luo ja veti sen kummastakin sivutaskusta kaksi kultapussia, jotka olivat pulleita ja pitkiä kuin Bolognan makkarat. Sen jälkeen kun ensimmäinen munaerä oli maksettu, oli pusseissa ainoastaan muutamien satojen dollarien arvosta kultaa.
Miehet nostivat erään suopanelikon pöydälle ja alkoivat laskea jäljellä olevia kolmeatuhatta. Kun he olivat päässeet sataan, iski Wildwater munaa lujasti pöydänkulmaan. Se ei raksahtanut, vaan kilahti kuin marmorikuula.
"Kovassa jäässä", huomautti hän ja löi kovemmin.
Hän näytti munaa: ainoastaan kuoressa oli ohut juova sillä kohtaa, mihin isku oli sattunut.
"Hm", sanoi Shorty. "Ei ole mikään ihme, että ne ovat jäässä, sillä ne tuotiin vast'ikään Forty Milestä. Tarvitaan kirves sen halkaisemiseen."
"Antakaa kirves", sanoi Wildwater.
Smoke toi kirveen, ja erämiehen varmalla kädellä Wildwater halkaisi munan keskeltä kahtia. Smoke alkoi aavistella pahaa. Shorty oli toiveikkaampi. Hän nosti toisen puoliskon nenänsä alle.
"Haisee sellaiselta kuin pitääkin", sanoi hän.
"Mutta ei näytä sellaiselta kuin pitäisi", väitti Wildwater. "Ja miten se voi haista, kun hajukin on jäätynyt? Odottakaahan hetkinen."
Hän pani molemmat munanpuolikkaat paistinpannuun ja tämän kuumalle kamiinalle. Sitten kaikki kolme miestä odottivat ääneti, sieraimet laajoina. Vähitellen alkoi kamalanhajuista katkua levitä huoneeseen.
"Heittäkää se pihalle", sanoi Smoke inhon vallassa.
"Mitäpä se hyödyttää?" kysyi Wildwater. "Me koetamme kaikkia muitakin."
"Ei täällä tuvassa", sanoi Smoke yskien ja ollen oksentamaisillaan. "Lyökää ne kahtia, kokeeksi riittää niiden näkeminenkin. Heitä muna ulos, Shorty! Heitä ulos! Uhhuh! Ja jätä ovi auki!"
Nelikko nelikon jälkeen avattiin, muna munan perästä otettiin umpimähkään ja halkaistiin, ja jok'ainoa muna osoitti samoja toivottomia, auttamattomia pilaantumisen merkkejä.
"Ellette pahastu", ilkkui Wildwater, "sanon jäähyväiseni niin pian kuin mahdollista. Sopimukseni edellytti tuoreita munia. Jos lainaatte minulle reen ja koiravaljakon, vien kiireimmän kaupalla tuoreet pois, ennen kuin ne tulevat saastutetuiksi."
Smoke auttoi rekeen kuormittamisessa. Shorty istui pöydän ääressä ja pani pasianssia.
"Kauanko teillä on ollut hallussanne tuo munavarasto?" kuuluiWildwaterin hyvästely.
Smoke ei vastannut, ja heittäen silmäyksen kortteihin syventyneeseen kumppaniinsa hän alkoi kumota suopanelikoita lumeen.
"Kuulehan, Shorty, paljonko sanoitkaan maksaneesi näistä kolmestatuhannesta kappaleelta?" kysyi Smoke leppeästi.
"Kahdeksan dollaria. Mene hiiteen. Älä puhu minulle. Osaan laskea yhtä hyvin kuin sinäkin. Häviämme yrityksessä seitsemäntoistatuhatta, jos tietää haluat. Laskin sen odotellessani, rupeaisiko ensimmäinen muna haisemaan."
Smoke tuumiskeli hetkisen, sitten hän jälleen katkaisi vaitiolon. "Kuulehan, Shorty. Neljänkymmenentuhannen dollarin kultahiekka painaa kaksisataa naulaa. Wildwater lainasi rekemme ja koiramme kuljettaakseen kananmunat. Hän tuli kummullemme ilman rekeä. Kumpikin kultapussi hänen turkintaskuissaan painoi noin kaksikymmentä naulaa. Hänellä oli kultahiekkaa mukanaan sen verran, minkä hän tarvitsi voidakseen maksaa tuoreet munat. Hän ei aikonutkaan maksaa näitä kolmeatuhatta. Hän tiesi, että ne olivat pilaantuneita. Mutta mistä hän tiesi, että ne olivat pilaantuneita? Mitä arvelet siitä?"
Shorty kokosi korttinsa ja aikoi ryhtyä niitä jälleen sekoittamaan, mutta keskeytti sen. "Hm … se on hyvin helppo selittää. Siihen voi lapsikin vastata. Me häviämme seitsemäntoistatuhatta ja Wildwater voittaa seitsemäntoistatuhatta. Gautereaux'n kananmunat olivat Wildwaterin. Haluatko vielä muutakin tietää?"
"Haluan. Miks'et sinä kaiken järjen nimessä ottanut selvää siitä, olivatko munat tuoreita, ennen kuin maksoit."
"Yhtä helppo kysymys vastata kuin edellinenkin. Gautereaux asetti puukon kurkulleni; minulle ei jäänyt aikaa tutkia munia. Minun oli kohta lähdettävä rahtaamaan niitä tänne, jotta ennättäisin kaupantekoon. Ja anna minun nyt tehdä sinulle eräs kohtelias kysymys, Smoke. Minkä nimiseksi sinä sanoitkaan tämän trustiaatteen ehdottajaa?"
Shortyn pasianssi oli kuusitoista kertaa kieltäytynyt menemästä tasan, ja Smoke oli juuri illallisvalmisteluissa, kun eversti Bowie koputti ovea, antoi Smokelle kirjeen ja käänsi kulkunsa kotimajalleen.
Kirje oli Wildwaterilta, ja Smoke luki sen ääneen:
"Rakkaat ystävät Smoke ja Shorty!
Minulla on ilo kutsua teidät illalliselle tänään Slavovitshin ravintolaan. Neiti Arral tulee, samoin Gautereaux. Hän ja minä olimme yhtiömiehinä Circle Cityssä viisi vuotta takaperin. Hän on kunnon mies ja tulee olemaan marsalkkana häissämme. Mutta muistaessani: sananen munista. Ne tulivat tänne jo neljä vuotta sitten. Ne olivat pilaantuneita jo silloin. Ne olivat pilaantuneita, kun ne lähetettiin Kaliforniasta. Ne ovat aina pilaantuneita. Ne lojuivat yhden talven Carlukissa ja toisen Nutlikissa ja viimeksi talven Forty Milessä, jonne ne myytiin makasiininvuokrahinnasta. Tämän talven ne ilmeisesti ovat Dawsonissa. Älkää säilyttäkö niitä lämpimässä huoneessa. Lucille sanoo, että tämä tarina teistä, hänestä ja minusta on puhaltanut pienen elämänkipinän Dawsoniin.