Ystävällisesti tervehtien
"No, mitä nyt sanot?" kysyi Smoke. "Otamme tietenkin kutsun vastaan."
"En voi sanoa muuta kuin yhden seikan", vastasi Shorty. "Ja se on, ettei Wildwater näänny nälkään, vaikka hänestä joskus tulisikin aivan tyhjätasku. Hän on hyvä näyttelijä — helkkarin hyvä näyttelijä. Ja erään toisenkin seikan tahdon sanoa: kaikki laskuni ovat päin hongikkoa. Wildwater voittaa kyllä seitsemäntoistatuhatta, mutta hän voittaa enemmänkin. Sinä ja minä olemme haalineet hänelle Klondyken jok'ainoan tuoreen munan — yhdeksänsataa kuusikymmentä neljä, joista kaksi on kaupanpäällisiä. Ja hän oli vielä kyllin häikäilemätön pannakseen ne kolme koemunaa kannuun. Ja lorun lopuksi tahdon sinulle sanoa: me kumpikin olemme pystyviä kullanetsijöitä ja kokeneita kullanhuuhtojia. Tämän jälkeen on sinun ja minun parasta pysytellä vuoristoissa ja metsissä, ja jos milloin kuulteni mainitset jotakin kananmunan tapaistakaan, sanon heti irti kumppanuutemme. Pidäkin se mielessäsi."
Smoke ja Shorty tapasivat toisensa Elkhornin ravintolan nurkkauksella. Edellinen näytti tyytyväiseltä ja kulki reippaasti. Shorty sitä vastoin laahasi jalkojaan murheen murtamana ja ryhdittömänä.
"Minne matka?" tiedusti Smoke iloisesti.
"Mistä hiidestä sen tiedän", kuului lohduton vastaus. "Kunpa sen edes tietäisi. Minulla ei ole mitään päämäärää. Pelasin robbertin cribbagea Skiff Mitchellin kanssa ryypystä, ja nyt minä kaipaan niin kovasti vaikka mitä, että kiertelen katuja nähdäkseni koiratappelun tai katumellakan tai mitä tahansa sen tapaista."
"Minulla on sinulle tarjolla parempaa", vastasi Smoke. "Sen tähden olen sinua etsiskellyt. Tule mukaan."
"Minne sitten?"
"Joen taakse, Dwight Sandersonin luo."
"Hänestä en ole milloinkaan kuullut", sanoi Shorty nyreästi. "Enkä myöskään ole kuullut kenenkään asuvan joen takana. Miksi hän asuu siellä? Onko hän hullu?"
"Hänellä on jotakin myytävää", nauroi Smoke.
"Eihän vain liene kysymys munista!" huudahti Shorty kasvoillaan pureva kauhun ilme.
"Tule mukaan", sanoi Smoke. "Saat koettaa kymmenesti arvauskykyäsi kulkiessamme jään poikki."
He laskeutuivat korkeata rantamäkeä kadun päähän ja tulivat jäänpeittämälle Yukonille. Kolmen neljännesmailin päänsä, suoraan vastapäätä, kohosi joen toinen ranta, jonka jyrkät kalliot muodostivat monen sadan metrin korkuisena. Näille kallioille vei vähän kuljettu tie, joka luikerteli pirstoutuneitten ja röykkiöiksi kerääntyneitten jäänlohkareiden lomitse. Shorty kulki Smoken kantapäillä ja kulutti aikaansa arvailemalla, mitä Dwight Sandersonilla oli kaupan.
"Peuroja? Kuparilöytöjä tai tiilivarastoja? Karhunnahkoja tai muita turkiksia? Arpalippuja? Perunamaa?"
"Jo rupeaa polttamaan", rohkaisi Smoke. "Mutta paranna vielä."
"Kaksi perunamaata? Juustotehdas? Suoturvetta?"
"Ei ole hullummin arvattu. Sinulla ei ole edes tuhatta mailia perille päästäksesi."
"Kivilouhimo?"
"Se on yhtä lähellä kuin perunamaa ja suoturve."
"Olehan vaiti, että saan ajatella. Nyt se tulee." Kymmenen minuuttia meni äänettömyydessä. "Ei, Smoke, en huoli arvailla enempää. Jos se, mitä ostattelet, muistuttaa yhtä paljon perunamaata kuin suoturvetta ja kivilouhosta, en pääse puuhun enkä petäjään. Enkä liity liikeyritykseen, ennen kuin olen nähnyt tavaran ja saanut sitä arvostella. Mitä se on?"
"No niin, pian saat kyllä nähdä kortit pöydälle levitettyinä. Ole hyvä ja katsele eteesi. Näetkö tuon tuvan savupatsaan? Siellä Dwight Sanderson asuu. Hänellä on myytävänä kaupunkialue."
"Mitä muuta?"
"Siinä kaikki", nauroi Smoke.
"Kuulehan hiukan…" Shorty tarttui äkkiä toverinsa olkapäähän pysähdyttäen hänet. "Et toki tarkoittane, että ostat kaupunkialueen täältä koko kunniallisen yhteiskunnan ulkopuolelta?"
"Se on kymmenes arvauksesi, ja se sattui naulan kantaan. Tule mukaan."
"Odota silmänräpäys", pyysi Shorty. "Katsele ympärillesi — ei mitään muuta kuin kallioita ja mäentöyryjä, pelkkää hiiden hinkaloa. Missä voisi kaupunki sijaita?"
"Hitto sen tietää."
"Siis et osta sitä kaupunkia varten?"
"Mutta Dwight Sanderson myy sen kaupungiksi", ilvehti Smoke. "Tulehan vain, meidän on kiivettävä tästä."
Rinne oli jyrkkä ja kapea polku kiemurteli ylös vaarallisena kuin Jaakopin tikapuut. Shorty manasi ähkyen ja murahdellen äkkikäänteitä ja jyrkkiä pengermiä.
"Vai tästäkö kaupunkia! Täällähän ei ole edes postimerkin kokoista tasaista paikkaa. Ja lisäksi tämä on joen huonompi ranta. Kaikki liikenne kulkee toista rantaa myöten. Sinä olet lihansyöjä, Smoke, sivistynyt mies — tiedän sen. Ja senkin tiedän, ettet osta tätä maata kaupunkia varten. Minkä tähden sinä, Herran nimessä, tämän siis ostat?"
"Luonnollisesti myydäkseni."
"Mutta muitten ihmisten pääruuvit eivät ole yhtä höllällä kuinSandersonin ja sinun."
"Ehkeivät samat ruuvit, Shorty. Aion ostaa tämän kaupunkialueen, paloitella sen pikkupalstoihin ja myydä ne Dawsonin viisaille ihmisille."
"Hm. Koko Dawson nauraa vielä sinulle, minulle ja kananmunille. Aiotko jälleen ruokkia heidän naurunhimoaan?"
"Aion."
"Mutta se on kirotun kallista iloa, Smoke. Autoin sinua naurattamaan heitä munajutussa, ja minun nauruosani maksoi lähes kymmenentuhatta dollaria."
"Ali right. Ei sinun tarvitse tähän puuttua. Silloin saan itse kaiken voiton. Mutta autettava sinun on minua kumminkin."
"Sen minä tietenkin teen. Ja sitten ne nauravat vielä enemmän minun kustannuksellani. Mutta tällä kertaa en luovuta omaisuudestani unssiakaan. — Paljonko Sanderson pyytää? Pari sataa, vai?"
"Kymmenentuhatta. Mutta koetan saada viidellä."
"Sisään!" kuulivat he oveen koputettuaan Dwight Sandersonin vihaisesti huutavan, ja tupaan tullessaan he näkivät ukon hääräilevän selkä kumarassa lieden ääressä survoen säkkikangaskaistaleeseen käärittyjä kahvipapuja.
"Mitä te tahdotte?" kysyi hän tylysti ja karisti survotun kahvin pannuun, joka oli liedelle kootulla hiilikeolla.
"Pakinoida liikeasioista", vastasi Smoke. "Teidän kerrotaan paaluttaneen tänne kaupunkialueen. Paljonko tahdotte siitä?"
"Kymmenentuhatta", kuului vastaus. "Ja nyt sanottuani saatte nauraa ja talsia tiehenne. Siinä on ovi."
"Mutta minua ei lainkaan naurata. Tiedän, että on paljon parempiakin hauskuuksia kuin kallioittenne kapuileminen. Tahdon ostaa kaupunkialueenne."
"Vai niin, tahdotteko? Onpa hauska kuulla kerrankin järkevä sana." Sanderson tuli vieraitten luo, joiden keskeen hän istahti asettaen kätensä pöydälle ja levottomasti kahvipannua vilkuillen. "Olen sanonut teille hintani enkä häpeä sen toistamista — siis kymmenentuhatta. Nyt voitte nauraa tai ostaa, samantekevä minulle."
Osoittaakseen välinpitämättömyyttään hän rummutti kovilla rystysillään pöytää ja katseli kahvipannuaan. Minuutin kuluttua hän alkoi yksitoikkoisesti hyräillä: "Tralalii tralalaa, tralalii tralalaa…"
"Kuulkaahan, herra Sanderson", sanoi Smoke. "Tämä kaupunkialue ei ole kymmenentuhannen arvoinen. Jos se on niin arvokas, silloin se yhtähyvin voi olla sadantuhannen arvoinen — ja ettei se ole, sen tiedätte — eikä se silloin ole edes kymmenen sentin arvoinen."
Sanderson rummutti rystysillään pöytää ja hyräili: "Tralalii tralalaa", kunnes kahvi kuohahti yli pannun laitojen. Sen jälkeen kun hän oli siirtänyt sen kuuman lieden toiselle laidalle, hän palasi istumaan. "Paljonko tarjoatte?" kysyi hän Smokelta.
"Viisituhatta."
Shorty murahteli.
Jälleen seurasi hetkinen rummutusta ja rallattelua.
"Ette ole idiootti", sanoi Sanderson Smokelle. "Sanoitte, että ellei sen arvo ole satatuhatta, ei se ole kymmentä senttiäkään. Ja kumminkin tarjoatte siitä viittätuhatta. Siis se on sadantuhannen arvoinen."
"Ette voi ansaita kahtakymmentäkään senttiä siitä", vastasi Smoke kiivaasti. "Ette, vaikka pysyisitte täällä siksi, kunnes mätänette."
"Siispä jään tänne ja mätänen", vastasi Sanderson sellaisella äänellä, kuin se olisi ollut hänen viimeinen sanansa.
Hän ei välittänyt sen enempää vieraistaan, vaan jatkoi ruoan valmistuspuuhiaan, aivan kuin olisi ollut yksikseen. Lämmitettyään papumaljakkoaan ja leikattuaan viipaleen leipää hän kattoi aterian yhdelle hengelle ja alkoi syödä.
"Näyttäkäähän papereitanne", sanoi Smoke vihdoin.
Sanderson kaiveli vuoteensa pääpuolta ja veti esiin pinkan papereita. "Kaikki on reilassa ja selvänä", sanoi hän. "Tämä pitkä isosinettinen on tullut aina Ottawasta asti. Kanadan hallitus itse tunnustaa omistusoikeuteni tähän kaupunkialueeseen."
"Maksan teille viisituhatta", sanoi Smoke. Sanderson pudisti päätään.
"En osaa päättää, kumpi teistä on hullumpi", vaikeroi Shorty. "Tulehan ulos silmänräpäykseksi, Smoke. Kuiskaan sinulle erään asian."
Smoke noudatti vastahakoisesti kumppaninsa kehoitusta.
"Etkö ole milloinkaan ajatellut", sanoi Shorty heidän seisoessaan hangessa oven edustalla, "että tämän vihoviimeisen viheliäisen kaupunkialueen molemmilla puolilla on mailimäärin vuorijonoja, joita ei omista kukaan ja jotka voit saada haltuusi pelkillä mittauskustannuksilla."
"Siinä se niksi juuri onkin", sanoi Smoke voitonvarmasti. "Jos tämä kauppa ihmetyttää sinua, niin se ihmetyttää myös kaikkia muita. Ja ihmetellessään he tulevat kilpaa juosten. Sinun hämmästyksesi osoittaa sielutieteellisen laskelmani oikeaksi. Kuulehan nyt, Shorty: aion myydä dawsonilaisille tavaraa, joka tekee lopun kananmunanaurusta. Tule sisään jälleen."
"Vai niin", sanoi Sanderson heidän palatessaan, "siinäkö olette? Luulin teidän jo menneen."
"No, mikä on viimeinen hintanne?" tiedusti Smoke."Kaksikymmentätuhatta."
"Maksan kymmenen."
"All right, siitä hinnasta myyn. Sitähän pyysin alusta pitäen. Mutta milloin maksatte?"
"Huomenna, Luoteispankissa. Mutta haluan, että suostutte kahteen muuhun seikkaan niistä kymmenestätuhannesta. Ensiksikin, kun saatte rahat, on teidän matkattava alas jokea Forty Mileen ja jäätävä sinne talven loppuun."
"Se on helppo täyttää. Entä edelleen?"
"Maksan teille kaksikymmentäviisituhatta, mutta te myönnätte viisitoistatuhatta alennusta."
"Mielelläni." Sanderson kääntyi Shortyn puoleen. "Ihmiset väittivät minua hulluksi, kun tulin tänne ja paalutin kaupunkialueeni", sanoi hän ivallisesti. "Siinä tapauksessa olen kymmenentuhannen-hullu, vai mitä?"
"Klondyke on täynnä hulluja", oli ainoa, mitä Shorty sai vastatuksi, "ja kun niitä on niin paljon, täytyy jonkun kai onnistuakin."
Seuraavana päivänä iltapuoleen laillistettiin kauppa: Dwight Sanderson myi omistamansa kaupunkialueen — "jonka nimi tästä lähtien on Tralalii", antoi Smoke merkitä kauppakirjaan. Luoteispankissa kassanhoitaja punnitsi kaksikymmentäviisituhatta dollaria Smoken kultatalletuksesta, samalla kun puolisen tusinaa katselijaa oli punnitsemisen ja maksunsuorituksen todistajina.
Kullankaivajaleirissä on mielikuvitus hyvin herkkä. Jok'ainoan oudon teon luullaan olevan merkkinä salaisesta kultalöydöstä, vaikkapa tämä teko olisi vain hirvenmetsästykseen lähtö tai retki revontulia ihailemaan pimeän puhjettua. Ja kun tuli tunnetuksi, että Smoke Bellewin lainen etevä henkilö oli maksanut kaksikymmentäviisituhatta dollaria Sanderson-ukolle, tahtoi koko Dawson saada tietoonsa, mistä hän ne oli maksanut. Mitä kahdenkymmenenviidentuhannen arvoista oli saattanut olla Dwight Sandersonilla, joka oli elää kituuttanut nälissään autiolla kaupunkialueellaan?
Iltapäivällä tuli yleiseksi tiedoksi, että monet kymmenet miehet olivat järjestäneet kevyet matkavarusteensa ja piilottaneet ne sopiviin ravintolahuoneisiin pääkadun varrelle. Smokea seurasivat, missä tahansa hän näyttäytyikään, lukuisat silmät. Ja todistuksena siitä, miten vakavasti häneen suhtauduttiin, oli se, ettei ainoakaan hänen monen monista tutuistaan ollut kyllin tunkeilevainen udellakseen mitä kauppoja hän Dwight Sandersonin kanssa oli tehnyt. Lisäksi ei kukaan enää puhunut hänen kananmunistaan. Shorty oli samanlaisen silmälläpidon ja hyväntahtoisen hienotunteisuuden esineenä.
"On aivan kuin olisin tehnyt murhan tai sairastunut rokkoon, niin ne minua vartioivat ja tuntuvat pelkäävän puhutella minua", sanoi Shorty, kun hän sattui kohtaamaan Smoken Elkhornin kulmalla. "Katsohan Bill Saltmania kadun toisella puolella — hän menehtyy katsomisen himoon, ja kumminkin hänen silmänsä ovat suunnatut lumeen. Hän näyttää siltä, kuin hän ei lainkaan tietäisi, että sinä ja minä olemme olemassa. Mutta lyön vetoa ryypyn siitä, että jos me pyörähtäisimme sukkelasti kulman taakse kuin jonnekin lähteäksemme ja tekisimme sitten täyskäännöksen takaisin, näkisimme hänen juoksevan jälkeemme tuhattulimmaisen vauhdilla."
He tekivät kokeen, ja kun he kääntyivät takaisin seuraavassa kulmassa, tuli Saltman heitä vastaan jättiläisaskelilla laukaten.
"Terve mieheen, Bill", tervehti Smoke. "Minne olette matkalla?"
"Ilman aikojani maleksimassa ja tuulettelemassa vain. Kaunis ilma, vai mitä?"
"Hm", sanoi Shorty pisteliäästi, "jos sanotte tuota menoa maleksimiseksi, niin millaisiahan lienevätkään oikeat juoksuaskelenne?"
Suunnitelman mukaisesti Smoke söi illallisensa kaupungilla ja lähti sitten ulos huvittelemaan. Kaikkialla, missä hän näyttäytyi, hän oli huomion keskipisteenä, ja hän kierteli tahallaan paikasta toiseen. Ravintolahuoneet täyttyivät hänen niihin tullessaan ja tyhjenivät hänen poistuessaan. Pieneksi kostoksi Lucille Arralille hän nousi paikaltaan ja poistui oopperasta juuri silloin, kun kaunotar astui esiin laulaakseen suosituimman aariansa. Kolmessa minuutissa kaksikolmannesta kuulijoista katosi Smoken jäljille.
Kello yksi yöllä Smoke kulki epätavallisen runsaasti kansoittunutta pääkatua ja kääntyi hirsimajalleen vievälle tielle. Ja pysähtyessään mäelle hän kuuli, miten mokkasiinit narahtelivat lumessa hänen takanaan.
Tunnin oli heidän majassaan pimeätä, sitten hän sytytti kynttilän, ja kun oli kulunut aikaa sen verran kuin pukeutumiseen menee, hän avasi Shortyn seuraamana oven ja alkoi valjastaa koiria. Kynttilän loimu valaisi ikkunan läpi heitä ja heidän puuhaansa, ja he kuulivat hienon vihellyksen varsin läheltä. Vihellys toistui mäen alla.
"Kuuletko", hihitti Smoke. "Ne ovat muodostaneet ketjun ja toimittavat juuri viestiä kaupunkiin. Lyön vetoa siitä, että neljäkymmentä miestä par'aikaa heilauttaa huopia päältään ja sukeltaa housuihinsa."
"Eivätkö ihmiset ole hulluja?" hihitti Shorty vastaukseksi. "He eivät ajattele mitään muuta kuin miten rikastua työtä tekemättä. Se hullu, joka koettaa raataa otsansa hiessä meidän päivinämme, se … niin, se on hullu. Mutta ennen kuin lähdemme tästä mäkeä laskemaan, pyydän ilmoittaa, että ostan puolet yhtiön osakkeista, jos siihen vielä suostut."
Reki oli kevyesti kuormitettu makuu- ja ruokatarpeilla. Pieni teräsvarppikäärö näkyi selvästi muonasäkin alta, ja sorkkarauta oli puoleksi piilossa reen pohjalla sideköyden vieressä.
Shorty hyväili teräsvarppia kintaallaan ja heitti viimeisen hellän katseen sorkkarautaan. "Hm", sanoi hän, "minä ainakin höristäisin korviani, jos näkisin tällaisia vehkeitä pimeänä yönä jonkun reessä."
He antoivat koirien ravata myötämäessä varovaisesti ja hiljaa, ja tultuaan tasaiselle maalle ja ajaessaan pääkatua pohjoissuuntaan, sahalle päin, suorinta tietä liikekorttelista, he noudattivat vielä suurempaa varovaisuutta. He eivät olleet nähneet ainoatakaan ihmistä, mutta takaapäin he ajaessaan kuulivat vihellyksen tähdittyneessä yössä. He sivuuttivat vinhalla vauhdilla sahan ja sairashuoneen ja jatkoivat samaa menoa noin neljännesmailin. Sitten he kääntyivät takaisin ja palasivat samaa tietä. Sata metriä ajettuaan he olivat törmätä viiteen mieheen, jotka laskettivat eteenpäin, minkä koirat jaksoivat juosta. Eräs pysähdytti Smoken johtokoiran, ja muut kerääntyivät heidän ympärilleen.
"Tuliko vastaanne eräs reki?" kysyttiin kumppanuksilta.
"Ei", vastasi Smoke. "Tekö se olette, Bill?"
"No tuhannen tuhatta turkasta!" pääsi hämmästyneeltä Bill Saltmanilta."Eikös se olekin Smoke!"
"Millä asioilla te näin myöhään yöllä liikutte?" tiedusti Smoke. "Vai oletteko vain maleksimassa?"
Saltman sytytti piippunsa, josta hänen oli mahdoton nauttia, niin hengästynyt hän oli juoksumarssista, eikä hän vastannut. Oli päivänselvää, että tulitikun sytyttäminen oli vain juoni, jonka avulla näki reen, ja Smoke pani merkille, miten kaikkien silmät suuntautuivat teräsvarppiin ja sorkkarautaan.
"Kuulimme vain erään huhun, vain huhun", mutisi Saltman painokkaasti ja salaperäisesti.
"Emmekö mekin, Shorty ja minä, pääse mukaan?" kysyi Smoke innostuneesti.
Joku hihitti ivallisesti takajoukossa.
"Minne te aiotte?" kysyi Saltman.
"Entä keitä te olette?" väisti Smoke. "Poliisipatrulliko?"
"Vain asianharrastajia, vain asianharrastajia", vastasi Saltman.
"Se on tulenpalavan tosi, että olemme…", sanoi joku pimeästä.
"Kuulkaahan nyt", puuttui Shorty puheeseen, "enpä totisesti tiedä, ketä tässä on pahimmin peijattu."
Kaikilta pääsi nauru.
"Tule nyt, Shorty, niin jatkamme matkaa", sanoi Smoke ja antoi koirille lähtömerkin.
Muut kääntyivät heidän kantapäilleen.
"Oletteko jok'ainoa löylynlyömä?" ilkkui Shorty. "Kun tapasimme teidät, olitte poispäin menossa, ja nyt ette tiedä matkanne päämäärää. Oletteko kadottaneet osoitelapun?"
Ja Smoke edellä, Shorty ohjaustangossa kulki reki pääkatua noin kuusikymmenmiehisen vartioston turvissa, joka miehellä työvarusteet selässä. Kello oli kolme aamulla, ja ainoastaan yöhaaveilijat näkivät juhlakulkueen ja saattoivat kertoa siitä Dawsonille seuraavana päivänä.
Puoli tuntia myöhemmin ystävykset riisuivat koiransa hirsimajansa edustalla, ja kuusikymmentä seuralaista katseli puuhaa myrtynein ilmein.
"Hyvää yötä, kaverit", huusi Smoke ja sulki oven.
Viittä minuuttia myöhemmin valo oli sammuksissa, mutta vajaan puolen tunnin kuluttua Smoke ja Shorty hiipivät ulos ja alkoivat valjastaa pimeässä koiriaan.
"Hei, Smoke", sanoi Saltman ja tuli niin lähelle, että he saattoivat hänet epäselvästi nähdä.
"Kas vain, enpä näemmä pääse teistä hevin eroon", vastasi Smoke hilpeästi. "Missä toverinne ovat?"
"He menivät juomaan lasin lämpimikseen. Jättivät minut pitämään teitä silmällä, ja sen aion totisesti tehdä. Mihin te hankkiudutte, Smoke? Eroon ette meistä pääse, ja siksi voitte yhtä hyvin ottaa meidät mukaanne. Olemmehan joka ainoa ystäviänne, kuten tiedätte."
"Toisinaan voi ottaa ystävänsä mukaan", vastasi Smoke vältellen, "toisinaan ei. Nyt on sellainen kielteinen kerta. On parasta, että menette levolle. Hyvää yötä."
"Tänä yönä ei nukuta. Ette tunne meitä, Smoke. Riipumme teissä kuin takiaiset."
Smoke huokasi. "No hyvä, Bill, josvälttämättätahdotte ajaa aikeenne läpi, niin minkäpä sille. Lähtekäämme nyt, Shorty, meillä ei ole enää aikaa viivytellä."
Saltman päästi kimeän vihellyksen, kun reki lähti liikkeelle, ja seurasi sitä. Mäen alta ja tasangolta kuului vartioitten vihellyksiä. Shorty hoiti ohjaustankoa, Smoke ja Saltman kulkivat rinnakkain.
"Kuulkaahan, Bill", sanoi Smoke, "teen teille ehdotuksen. Tahdotteko tulla mukaamme — yksinänne?"
Saltman ei epäröinyt. "Ja jättää toverit tyhjille. Ei, parahin herra.Tulemme kaikki yhdessä."
"Silloin on teillä ensivuoro", huudahti Smoke ruveten nyrkkeilyasentoon ja pakottaen toisen tiepuolen syvään hankeen.
Shorty löi piiskalla koiria ja ajoi valjakkoineen etelää kohti, yksinäisten kukkulamajojen välitse Dawsonin taakse vievää tietä. Smoke ja Saltman kieriskelivät lumessa, toisiinsa kietoutuneina. Smoke oli mielestään parhaassa kunnossaan, mutta lihaksikas ja karaistunut Saltman oli kolmattakymmentä kiloa raskaampi ja sai hänet usein alleen. Smoke makasi aivan hiljaa ja lepäsi. Mutta joka kerta, kun Saltman koetti irroittautua hänestä ja lähteä, Smoke tarrasi häneen kiinni ja painiskelu alkoi uudelleen.
"Kyllä teissä on miehelle vastus", tunnusti Saltman, kun hän kymmenen minuuttia myöhemmin läähättäen istui hajareisin Smoken rinnalla. "Mutta kykenen kellistämään teidät maahan joka kerta."
"Ja minä pidätän teidät paikoillanne joka kerta", puhkui Smoke. "Minun ainoa tehtäväni on pidättää teitä. Minne luulette Shortyn tällä välin ajavan?"
Saltman teki raivoisan yrityksen vapautuakseen ja oli vähällä onnistua. Smoke tarttui hänen sääreensä, niin että hän kompastui suulleen. Mäen alta kuului levottomia, kysyviä vihellyksiä. Saltman nousi istualleen ja vihelsi kimeän vastauksen, mutta jäi Smoken alle. Tämä painoi hänet selälleen ja istuutui hänen päälleen polvet vastustajansa hauislihaksilla ja kourat hänen olkapäillään, pitäen siten häntä maassa. Ja siitä asennosta muut kullankaivajat tapasivat heidät. Smoke nousi nauraen pystyyn.
"No niin, hyvää yötä, veikot", sanoi hän ja alkoi nousta mäkeä kuusikymmentä sydäntynyttä katkeran päättäväistä kullankaivajaa kantapäillään.
Hän kääntyi pohjoista kohden, sivuutti sahan ja sairashuoneen ja alkoi seurata jyrkkiä kallioita pitkin Moosehide-vuoren alla kulkevaa jokitietä. Hän teki aimo kaarroksen intiaanikylän ympäri, jatkoi Moose Creekin suulle ja kääntyi sitten seuralaistensa puoleen.
"Te teette lopun kärsivällisyydestäni", sanoi hän onnistuneesti näytellen vihaista miestä ja lähti palaamaan Dawsonia kohti. Kahdesti hän koetti kulkea tiettömän joen poikki jäälohkareröykkiöitten yli, mutta muut seurasivat päättävästi perästä, ja kummallakin kerralla hän luopui yrityksestä kääntyen jälleen Dawsonin puoleiselle rannalle. Hän tallusti isonkadun alapäähän, kulki Klondyke-joen jään yli Klondyke Cityyn ja sitten takaisin Dawsoniin. Kello kahdeksalta, kun päivä alkoi sarastaa, hän laahusti Slavovitshin ravintolaan, jonka pöydät täyttyivät tuokiossa ruokavieraista.
"Hyvää yötä, pojat", sanoi hän laskuaan maksaessaan.
Hän toisti "hyvän-yönsä" kavutessaan kotikummulle. Nyt, kun oli jo täysi päivä, eivät miehet seuranneet häntä, vaan tyytyivät katselemaan, miten hän meni majaansa.
Kaksi päivää Smoke maleksi ympäri kaupunkia, kaikkialla tarkan silmälläpidon alaisena. Shorty oli kateissa rekineen ja koirineen. Ei ollut muuta kiinnekohtaa kuin Smoke, joka ennemmin tai myöhemmin liittyisi kadonneeseen kumppaniinsa, ja Smokeen keskittyi kaikkien huomio. Toisen päivän iltana hän pysyi majassaan, sammutti lampun kello yhdeksältä ja viritti herätyskellon kello kahdeksi. Ulkopuolella olevat vartijat kuulivat herätyskellon pärinän, niin että hänen puolta tuntia myöhemmin tullessaan ulos häntä oli odottamassa vähintään kolmensadan miehen suuruinen joukko. Roihuavat revontulet valaisivat seutua, ja lukuisine saattojoukkoineen hän kulki kaupunkiin, Elkhorniin. Ravintolasali tuli yks kaks täpötäyteen levotonta ja ärtyisää väkeä, joka tunkeutui sisälle ja katseli neljä pitkää tuntia, miten Smoke pelasi cribbagea vanhan ystävänsä Breckin kanssa. Kohta kello kuudelta Smoke lähti Elkhornista ja kulki sitten pääkatua ylös kolmisataisen hajajoukon seuratessa ja huudellessa haukkumasanoja tai pilkallisesti hurratessa hänelle.
"Hyvää yötä, pojat", sanoi hän purevasti Yukonin rannalla, kadun päässä. "Nyt käväisen aamiaisella ja sitten — nukkumaan."
Kolmesataa miestä huusi, etteivät he halunneet erota hänestä, ja niin he seurasivat häntä joen jäälle, missä hän suuntasi kulkunsa suoraan Tralaliita kohti. Kello seitsemän aikaan hän kapusi miesjoukon etunenässä vinkkurapolkua avoimen vierteen laidassa sijaitsevalle Dwight Sandersonin tuvalle. Shorty avasi oven.
"Tule tupaan, Smoke", sanoi hän. "Aamiainen on valmiina. Mutta äläs, miten monta hyvää veikkoa sinulla onkaan seurassasi!"
Smoke kääntyi kynnyksellä. "Siis hyvää yötä nyt, toverit. Toivon, että kävelyretki on teitä miellyttänyt."
"Odottakaahan tuokio, Smoke", huudahti Bill Saltman syvästi pettyneellä äänellä. "Haluaisin puhutella teitä hetkisen."
"Antakaa kuulua", vastasi Smoke rattoisasti.
"Mistä hyvästä maksoitte Sandersonille kaksikymmentäviisituhatta?Tahdotteko vastata minulle?"
"Ikävystytätte minua, Bill", vastasi Smoke. "Olen tullut tänne saadakseni olla maalla, kuten sanotaan, ja silloin te tulette minua ristikuulustelemaan, juuri kun aion aloittaa levossa ja rauhassa aamiaiseni."
"Te ette vastaa kysymykseeni", sanoi Bill Saltman ankaran johdonmukaisena.
"Sitä en aiokaan tehdä, Bill. Se on kokonaan Dwight Sandersonin ja minun välinen yksityisasia. Haluatteko kysyä vielä muutakin?"
"Miksi teillä oli sorkkarauta ja teräsvarppia mukananne silloin illalla?"
"Se ei koske rahtuakaan teitä, Bill. Mutta jos tämä Shorty tahtoo sen selittää, niin — mielihyvällä minun puolestani."
"Sen minä kyllä teenkin!" huudahti Shorty ja luikahti puuhakkaana tuvasta. Hän avasi suunsa, mutta alkoi äkkiä epäröidä ja kääntyi kumppaninsa puoleen. "Totta puhuen ja näin meidän kesken, Smoke: minunkaan mielestäni se ei lainkaan liikuta heitä. Tule nyt tupaan. Muuten kahvi jäähtyy juomattomaksi."
Ovi sulkeutui, ja kolmesataa miestä jäi seisoskelemaan noloina ja murisevina ryhminä.
"Kuulkaahan, Saltman", sanoi eräs mies, "luulin, että te johdattaisitte meidät sinne — ties minne."
"Siitä ei ole kysymystäkään", vastasi Saltman jurosti. "Sanoinhan, että Smoke olisi oppaana. Te tiedätte yhtä paljon kuin minäkin ja me tiedämme kaiken kaikkiaan, että Smokella on jotakin piilossa jossakin. Miksi muuten hän olisi maksanut Sandersonille kaksikymmentäviisituhatta? Ei ainakaan tästä viheliäisestä kaupunkialueesta, se ainakin on varmaa."
"No, entä mitä nyt teemme?" kysyi joku surkeasti.
"Minä puolestani ainakin aion lähteä aamiaiselle", sanoi WildwaterCharley hilpeästi. "Toittepa tällä kertaa meidät umpikujaan, Bill."
"Sitä minä en totisesti tehnyt", tenäsi Saltman. "Smokehan oppaana oli. Muuten: osaatteko te selittää niiden kahdenkymmenen viidentuhannen seikan?"
Puoli kymmeneltä, päivän enemmän valjettua, Shorty avasi varovasti oven ja katseli ulos. "Tuhat tulimmaista", huudahti hän, "ne ovat talsineet Dawsoniin joka sorkka. Luulin niiden leiriytyneen tänne."
"Ole rauhassa, ne hiipivät vielä takaisin", vakuutti Smoke. "Ellen erehdy, saat pian nähdä puoli Dawsonia täällä. Tulehan nyt auttamaan. Meillä on paljon työtä."
"Koetetaanpa nyt konetta", virkkoi Shorty, kun hän tunnin kuluttua katseli heidän työnsä tulosta: erääseen huoneen nurkkaan sovitettua vintturia, jossa kahden kelan ympäri kulki umpinainen varppi.
Smoke pyöritti kevyesti, ja varppi liukui ja kitisi. "Menehän nyt ulos,Shorty, ja kerro, miltä kuuluu."
Suljetun oven edessä seisoessaan Shorty kuuli kaikki ne äänen eri vivahdukset, jotka vintturi synnyttää, kun sillä hinataan jotakin raskasta, ja hän hairahtui arvioimaan kaivoksen syvyyttä, josta tuota raskasta taakkaa nostettiin. Sitten tuli hiljaista, ja mielikuvituksessaan hän näki sangon lähestyvän vintturia. Sitten hän kuuli sitä nopeasti laskettavan ja kumahduksen aivan kuin sanko olisi äkkiä asetettu kaivosaukon reunalle. Hän avasi oven ja huusi riemastuneena:
"Minä kuulin ja olin vähällä pettyä minäkin. Entä edelleen?"
Ensitöikseen he sen jälkeen raahasivat kymmenkunta rekikuormaa kiviä tupaansa. Ja paljon muuta he tekivät tänä tavattomana hopunpäivänä.
"Illalla sinä viet koirat Dawsoniin", suunnitteli Smoke illallisen jälkeen. "Jätä ne Breckille, joka saa ottaa ne hoiviinsa. Kaikki pitävät sinua silmällä, niin että on parasta sinun antaa Breckin mennä A. C-yhtiöön ja ostaa kaiken kiviruudin — niillä on vain muutaman sadan naulan varasto. Ja pyydä Breckiä tilaamaan puolikymmentä kiviporaa sepältä. Breck on kaivosmies ja osaa kyllä keksiä sepälle selityksen aikeistaan. Ja anna Breckille nämä valtauspiirustukset, niin että hän voi rekisteröittää ne kultakomissaarilla huomisaamuna. Ja vihdoin viimein sinun on oltava isollakadulla ja pidettävä korvat hörössä tännepäin. Muista, etten tahdo ampua kovia paukahduksia. Dawsonin on juurija juuri ne kuultava, mutta ei enempää. Räjähdytän kolme erisuurta panosta, ja sinun on arvosteltava, mikä niistä on sopivin."
Kun Shorty kello kymmeneltä illalla käveli isollakadulla lukuisien katseitten seuraamana ja kuuloaan jännittäen, erotti hän heikon, kaukaisen räjähdyksen. Kolmisenkymmentä sekuntia myöhemmin paukahti toinen, parhaiksi voimakas herättääkseen muidenkin kadulla kulkijain huomion. Sitten kajahti kolmas, joka oli niin ankara, että se pani ikkunaruudut helisemään ja houkutteli asukkaat kadulle.
"Nyt sinä vasta puhalsit ne liekkiin", kertoi Shorty hengästyneenä, kun hän tuntia myöhemmin saapui Tralalii-tuvalle. "Olisitpa nähnyt heidät! Isokatu kihisi ja kuhisi mustanaan, kun läksin sieltä. Huomenna täällä on väentungos. Ja elleivät ne jo nyt ole tänne hiipimässä, niin se on enemmän kuin ihme."
Smoke nauroi, meni vintturilaitteen luo ja pyöräytti pari kertaa, niin että kitinä kuului. Shorty kaivoi sammalia hirsien välistä neljästä kohden, saadakseen näköaukon kuhunkin seinään. Sitten hän puhalsi valon sammuksiin.
"Nyt", kuiskasi hän puolta tuntia myöhemmin. Smoke pyöritti vintturia hitaasti, lakkasi muutaman minuutin kuluttua, tarttui mullalla täytettyyn peltisankoon ja veti sitä kolistaen ja rämistäen pitkin heidän tupaan tuomiaan kiviröykkiöitä. Sitten hän sytytti savukkeen peittäen tulitikkulaatikkoa kouriinsa.
"Niitä on kolme", kuiskasi Shorty. "Olisitpa nähnyt ne! Kun rymyytit sankoa, saattoivat ne tuskin pysyä paikoillaan. Nyt on eräs ikkunassa ja koettaa nähdä läpi."
Smoke takoi taltalla kivijärkälettä, jonka oli asettanut kolminkertaiselle säkkikangaspehmikkeelle.
"Verratonta, verratonta", voihki Shorty ihastuneena. Hän hiipi hiljaa tirkistysreiälle. "Ne seisovat aivan yhdessä, ja erotan melkein niiden puheen."
Ja kello neljään kesti samaa menoa: viiden minuutin väliajoin "hinattiin" sanko "kaivoksesta", ja vintturi vinkui tyhjää pyöriessään. Sitten katosivat kuuntelijat pihalta, ja Smoke ja Shorty panivat maata.
Päivän valjettua Shorty tarkasteli mokkasiinin jälkiä. "Pitkä Bill Saltman oli eräs niistä", selitti hän. "Katsohan, tuollaiset isot jäljet!"
Smoke vilkaisi alas joelle. "Valmistaudu vieraita vastaanottamaan.Tuolla jäällä on jo kaksi tulossa."
"Hm. Odotahan siksi, kunnes Breck on suorittanut rekisteröinnin kello kymmeneltä. Silloin tulee kaksituhatta."
"Ja jok'ainoa meluaa 'valtasuonesta'", nauroi Smoke. "Klondyke-löytöjen lähde vihdoinkin keksitty!"
Shorty, joka oli kavunnut jyrkälle kallionnyppylälle, tarkasteli asiantuntijan ilmein aluetta, jonka he olivat vallanneet.
"Tämä näyttää todellakin oikealta suonelta", sanoi hän. "Ammattimies voisi melkein viitoittaa sen uran lumeen. Tämä voi peijata ketä tahansa. Pinta vyörykivisirujen peittämä — entä maa pinnan alla? Näyttää kaikin puolin oikealta, vaikk'ei olekaan oikeata."
Kun jokitietä kulkeneet miehet pääsivät perille, he tapasivat majan suljettuna. Bill Saltman, joka kulki etumaisena, hiipi ovelle, kuunteli ja viittasi sitten Wildwater Charleyn luokseen. Sisältä kuului raskasta taakkaa nostavan vintturin vingunta. He odottivat ja kuulivat vihdoin sangon kolahtavan kiviin. Neljästi he kuulivat sen uudistuvan seuraavan tunnin kuluessa. Sitten Wildwater koputti oveen. Tuvasta kuului hiljaista, varovaista puhetta, sitten seurasi äänettömyys, kuiskailtiin vielä salaperäisemmin, ja viiden minuutin kuluttua läähättävä Smoke raotti ovea ja kurkisti ulos. He näkivät soraa ja pieniä kivensiruja hänen kasvoillaan ja paidallaan. Hänen tervehdyksensä oli epäilyttävän ystävällinen.
"Odottakaahan silmänräpäys, niin tulen ulos", sanoi hän.
Hän veti kintaat käteensä, puikahti oven raosta ulos ja jäi seisomaan vieraitten eteen. Nämä huomasivat heti, että hänen paitansa oli likainen ja tomuinen olkapäiltä ja että hänen päällyshousujensa polvenkohdissa oli vielä soran merkkejä, joita oli nopeasti koetettu harjata pois, siinä kumminkaan kunnolla onnistumatta.
"Hieman varhainen vierailuaika", huomautti hän. "Oletteko metsästysretkellä?"
"Olemme tosiaankin, Smoke", sanoi Wildwater tuttavallisesti. "Ja te voisitte hyvin olla hiukan avomielisempi. Teillä on täällä jotakin…"
"Jos olette munia vainuamassa…", aloitti Smoke.
"Oh, kas niin, unohtakaa se. Olemme liikeasioilla."
"Vai niin, aiotteko ostaa tontteja?" Smoke lasketti kokonaisen sanatulvan. "Täällä on helkkarin hienoja tontteja. Mutta ymmärrätte tietenkin, ettemme voi myydä vielä. Kaupunkialuettamme ei ole vielä tarkistettu. Tulkaa ensi viikolla, Wildwater, niin näytän teille jonkin verrattoman rauhallisen ja hiljaisen paikan, jos haluatte asettua tänne asumaan. Ikävää, etten voi kutsua teitä tupaan, sillä Shorty — hm, tehän toki tunnette hänet. Hän on laisensa. Hän sanoo asettuneensa tänne nauttimaan levosta ja rauhasta, ja nyt hän vetää unia. En haluaisi herättää häntä mistään hinnasta."
Tämän puheensa kestäessä Smoke puristi lämpimästi hyvästiksi heidän kättään. Puhuen ja kättä puristaen hän perääntyi tupaan ja sulki oven.
Ulos jääneet katselivat toisiaan ja nyökkäsivät merkitsevästi.
"Näittekö hänen polvensa?" kuiskasi Saltman.
"Totta kai, ja hänen olkapäänsä. Hän oli ollut kaivoskuilussa." Puhuessaan Wildwater tarkasteli muuatta lumen peittämää kurua, kunnes hänen silmänsä pysähtyivät tiettyyn kohtaan ja hän päästi vihellyksen. "Katsokaahan tuonne, Bill. Näettekö, mitä tarkoitan? Eikö siinä ole koeleikkaus? Ne ovat etsineet kultaa! Ja tarkastakaahan kumpaakin puolta — näette, miten lumi on poljettu. Siinä on kaivossuoni, aivan varmasti."
"Ja katsokaahan, kuinka leveä se on!" huudahti Saltman. "Lyön vetoa siitä, että he ovat tehneet täällä hyvät kaupat."
"Mutta katsokaahan, mikä väenpaljous on jäällä", sanoi Saltman ja ojensi kättään. "Koko Dawson näyttää olevan jalkeilla."
Wildwater näki, että koko tie oli mustana väkeä aina etäiselle Dawsonin rannalle, missä taas loputon ihmisvirta vyöryi alas rantaäyrästä.
"Minä tarkastan hiukan tuota koekaivantoa, ennen kuin ne ennättävät tänne", sanoi hän ja alkoi nopeasti kiivetä maavieremän kuvetta.
Mutta nyt avautui hirsimajan ovi, ja sen kumpikin isäntä astui ulos.
"Hei!" huusi Smoke. "Minne olette menossa?"
"Menen valikoimaan tontinpaikkaa", huusi Wildwater vastaukseksi."Katsokaahan joelle. Koko Dawson on matkalla ostamaan tontteja, jameidän on saatava valita tonttimme ennen heidän tuloaan. Eikö niin,Bill?"
"Mutta emme myy tontteja sieltä, minne nyt olette menossa", vastasi Smoke. "Oikealla tuonnempana vuoritasanteella ovat tontit. Tämä palsta joesta tasanteeseen on varattu. Tulkaa sen tähden takaisin."
"Olemme valinneet nimenomaan tämän paikan", väitti Saltman.
"Mutta sitä emme luovuta, sanon minä", selitti Smoke terävästi.
"Emmekö saa silti hiukan maleksia täällä?" tenäsi Saltman.
"Ette. Olen väsynyt maleksimiseenne. Tulkaa takaisin, kuuletteko!"
"Saanemmehan kävellä missä miellyttää", vastasi Saltman kovapintaisena."Tulkaahan nyt, Wildwater."
"Kiellän teitä luvatta astumasta vieraalle alueelle", sanoi Smoke.
"Oh, mehän vain maleksimme", vastasi Saltman hilpeästi, samalla kun käänsi ystäville selkänsä ja jatkoi matkaansa.
"Hei! Heti paikalla seis, Bill, muuten on leikki poissa!" jyrisi Shorty ja tähtäsi heitä kahdella coltpistoolilla. "Astukaahan askelkin vielä, niin lasken yksitoista reikää teidän saatanain niin sanottuihin tomumajoihin. Ymmärrättekö?"
Saltman pysähtyi hämmästyneenä.
"Hän ymmärsi minua", mutisi Shorty Smokelle. "Mutta jos hän jatkaa matkaansa, olen pulassa. En voi ampua. Mitä teen?"
"Tulkaa järkiinne, Shorty", pyysi Saltman.
"Tulkaa tänne luokseni, niin puhumme järjestä", vastasi Shorty.
Ja keskustelu järjestä jatkui vielä, kun kulkueen kärki ilmestyi vinkkurapolulta ja tuli heidän luokseen.
"Mutta ei voi sanoa ihmisen luvatta astuvan vieraalle alueelle, kun hän vain katsastelee kaupunkialuetta tontteja ostaakseen", sanoi Wildwater, ja Shorty väitti: "Mutta kaupunkialueella on yksityisiäkin palstoja, ja juuri tuo paikka on sellainen yksityispalsta. Sitä ei myydä, sanon vielä kerran."
"Nyt meidän on tehtävä kaupat nopeasti", kuiskasi Smoke Shortylle. "Jos ne pääsevät yläkynteen…"
"Saisitpa olla ylen vahva mies, jotta voisit pitää ne aisoissa", kuiskasi Shorty vastaukseksi. "Niitä on kaksituhatta, ja lisää tulee. Ne murtavat tuon linjan milloin tahansa."
"Linja" kulki kurun reunamaa, aivan lähellä, ja Shorty oli saanut sen avulla pidätellyksi ensimmäisinä saapuvia, kun nämä olivat ennättäneet niin pitkälle rynnäkössään. Väkijoukossa näkyi kymmenkunta poliisikonstaapelia ja poliisiluutnantti. Smoke keskusteli hiljaa viimeksi mainitun kanssa.
"Niitä virtaa vieläkin Dawsonista", sanoi hän, "ja pian täällä on viisituhantinen joukko. Kun otamme huomioon, että koko aluetta on vain viiden valtauksen ala, tulee jok'ainoata valtausta kohden tuhat miestä, ja neljä tuhatta näistä viidestä koettaa siepata itselleen lähimmän valtauksen. Se ei saa tapahtua, ja jos he yrittävät sitä, menee täällä enemmän miehiä kuin koko Alaskan historian aikana on mennyt. Lisäksi on nämä viisi valtausta tänään rekisteröity. Sanalla sanoen, minkäänlainen anastus ei voi täällä tulla kysymykseen."
"Olette oikeassa", sanoi poliisiluutnantti. "Kokoan konstaapelini ja asetan heidät vartijoiksi. Täällä ei saa nousta mellakkaa, se on kerta kaikkiaan selvä. Mutta teidän on parasta puhua niille."
"Tässä täytyy olla jokin erehdys, hyvät ystävät", aloitti Smoke lujalla äänellä. "Emme ole vielä ennättäneet järjestää tonttien myyntiä. Katuja ei ole vielä suunniteltu. Mutta ensi viikolla alkaa ensimmäinen suuri tonttikauppa."
Suuttumuksen ja kärsimättömyyden huudahdukset keskeyttivät hänet.
"Emme me tontteja etsi", huusi muuan nuori kullankaivaja. "Emme välitä siitä, mitä maan pinnalla on. Olemme etsimässä sitä, mitä on maan sisässä."
"Emme tiedä, onko maan sisässä mitään", vastasi Smoke, "mutta sen tiedämme, että tässä maan pinnalla on hienon hieno kaupunkialue."
"Aivan niin", mukasi Shorty, "suurenmoinen, kun pidetään silmällä näköalaa ja paikan rauhallisuutta. Väkeä, jota hiljainen soppi miellyttää, virtaa tänne vielä tuhansittain. Tästä tulee rakastetuin rauhala koko Yukonin varrella."
Jälleen kajahteli kärsimättömiä huudahduksia, ja Saltman, joka oli keskustellut myöhemmin tulleitten kanssa, astui esiin.
"Olemme tulleet tänne merkitäksemme kaivososuuksia", aloitti hän. "Tiedämme, mitä olette tehneet — viisi vierettäistä kvartsivaltausta, jotka leikkaavat kaupunkialueen tuolla maavieremän ja notkon kohdalla. Mutta olette viekastelleet. Kaksi valtauksista on laitonta. Kuka on Seth Bierce? Kukaan ei ole kuullut hänestä milloinkaan puhuttavan. Annoitte tänä aamuna rekisteröidä yhden valtauksen hänen nimiinsä. Ja samoin toisen Harry Maxwellin nimiin. Mutta Harry Maxwell ei ole tällä seudulla. Hän on alhaalla Seattlessa. Meni sinne syksyllä. Siis kaksi valtausta on vapaana muiden rekisteröitävissä."
"Mutta entä jos minulla on hänen valtakirjansa?" kysyi Smoke.
"Sitä teillä ei ole", vastasi Saltman, "ja jos teillä on se, on teidän se näytettävä. Niin muodoin täällä pannaan toimeen uusi mittaus. Tulkaa, hyvät ystävät."
Saltman astui kielletyn linjan yli ja kääntyi muiden puoleen kehottaakseen heitä tulemaan jäljestä, kun poliisiluutnantti korotti äänensä ja kielsi väkijoukkoa tunkeutumasta edemmäksi.
"Pysykää aloillanne! Ette saa tehdä valtausta, tietäkää se!"
"Emmekö saa?" sanoi Bill Saltman. "Laki säätää, että laiton valtaus voidaan uudistaa — eikö säädäkin?"
"Se on oikein, Bill! Pidä puolesi!" huusi väkijoukko linjan luvalliselta puolelta.
"Kenties säädetään laissa siten", kuului järkkymätön vastaus. "Mutta minä en voi enkä tahdo sallia, että viisituhatta miestä ryhtyy rynnäköimään kahdelle valtaukselle. Siinä tapahtuisi kauheita, ja meidän velvollisuutenamme on valvoa, ettei mitään sellaista tapahdu. Ensimmäinen, joka astuu linjan yli, ammutaan. Menkää takaisin, Bill Saltman."
Saltman totteli vastahakoisesti. Mutta pahaaennustava levottomuus valtasi väkijoukon, joka oli ahtautunut epätasaisiin ryhmiin ja täytti läheisen kumpu- ja rotkosarjan.
"Hyvä Luoja", kuiskasi poliisiluutnantti Smokelle, "niitä on tiheässä kuin kärpäsiä tuolla kallion partaalla. Jos joukossa syntyy pieninkin häiriö, syöksyy satoja syvyyteen."
Smokea värisytti, ja hän astui esiin. "Olen valmis neuvotteluihin, hyvät ystävät. Jos ehdottomasti haluatte kaupunkitontteja, myyn teille niitä heti sadalla dollarilla kappale ja saatte suorittaa mittaukset katujen viitoittamisen jälkeen." Kättään kohottaen hän tyynnytti uhkaavan suuttumuksen murinan. "Älkää hievahtako paikoiltanne. Jos teette sen, suistuu satoja jyrkänteeltä. Asemanne on vaarallinen."
"Älä kieräile turhia", huusi joku. "Emme halua tontteja. Tahdomme tehdä valtauksia."
"Mutta kiistakapulana on vain kaksi valtausta", väitti Smoke. "Kun ne on mitattu — mitä jää muille?"
Hän kuivasi otsaansa paidanhihallaan, ja muuan toinen ääni huusi:
"Jakakaa meille kaikille yhtä paljon!"
Ne, jotka huusivat hyväksymistään, eivät lainkaan aavistaneet, että mies teki ehdotuksensa, vasta kun näki Smoken kuivaavan otsaansa.
"Ryhtykää puuhaan ja viitoittakaa kaupunkitontit", jatkoi sama mies."Mutta kaupunkitonttien mukana on saatava myös malminmurto-oikeus."
"Täällä ei ole malmin nokarettakaan murrettavaksi, sanon minä", väittiSmoke.
"Olkoon tai älköön. Itsehän uhkakaupan teemme."
"Ahdistatte liian ankarasti, hyvät ystävät", sanoi Smoke. "Toivon, että olisitte pysytelleet omalla rannallanne."
Mutta hänen epäröintinsä ja horjumisensa oli niin ilmeinen, että väkijoukko pakotti valtavalla metelöimisellä hänet suostumaan. Saltman ja muut etumaisina seisovat nurkuivat.
"Bill Saltman ja Wildwater eivät halua päästää teitä kaikkia osallisiksi", kuulutti Smoke väkijoukolle. "Kuka tässä kieräilee?"
Ja niin Saltman ja Wildwater yks kaks joutuivat kansan suureen epäsuosioon.
"Miten tässä nyt menetellään?" kysyi Smoke. "Shortylle ja minulle pitää jäädä ratkaisuvalta. Me olemme keksineet tämän mainion kaupunkialueen."
"Se on oikein!" huusi joku. "Oikeudenmukainen jako, niin pitää tehdä!"
"Kolme viidennestä meille", ehdotti Smoke, "ja te muut saatte kaksi viidennestä. Ja sitten saatte maksaa kukin osastanne."
"Kymmenen senttiä dollarilta!" huusi joku. "Eikä mitään leimamaksua!"
"Ja sitten on yhtiön johtajan kierrettävä miehestä mieheen hopeinen kolehtilautanen kädessä", veisteli Smoke. "Ei toki, paljon kiitoksia. Olkaahan järkeviä, hyvät ystävät. Kymmenestä sentistä dollarilta voimme kyllä aloittaa keskustelut. Te merkitsette kaksi viidennestä osakkeista, joiden nimellisarvo on sata dollaria, ja maksatte heti kymmenen. Parempia ehtoja en voi tarjota."
"Alas suurpääomat!" huusi joku, ja se ääni sai viisituhantisen joukkosielun suostumaan.
"Teitä on noin viisituhatta, siis tulee osakkeita viisituhatta", laski Smoke. "Ja viisituhatta on kaksi viidesosaa kahdestatoistatuhannesta viidestäsadasta. Tralalii-yhtiön peruspääoma tulee siis olemaan miljoonakaksisataa viisikymmentätuhatta dollaria, kun sadan dollarin nimellisarvoisia osakkeita on kaksitoistatuhatta viisisataa, joista te ostatte viisituhatta maksaen kymmenen dollaria kappaleesta. Ja otan teidät kaikki sen todistajiksi, että pakotatte minut tähän vastoin tahtoani."
Sen jälkeen kun väkijoukko oli tullut aivan vakuuttuneeksi siitä, että se oli tavannut Smoken itse teossa — kiitos kummankin laittoman valtauksen, valittiin toimikunta, ja Tralalii-yhtiö perustettiin kaikessa kiireessä. Ehdotus, että osakemaksut suoritettaisiin Dawsonissa, hylättiin, sillä silloin se osa Dawsonin väestöä, joka ei ollut mukana valtausretkellä, olisi kärkkymässä osille, ja toimikunta antoi jäälle maavieremän juurelle laaditun nuotion ääressä kuitin jokaiselle osanottajalle tämän maksettua kymmenen dollaria kultahiekassa, mitä punnittiin täysin asianmukaisesti parillakymmenellä Dawsonista hankitulla vaa'alla.
Päivän hämärtyessä oli urakka lopussa, ja ihmiset poistuivat Tralaliista Smokea ja Shortya lukuunottamatta: he söivät illallista hirsimajassaan ja iloitsivat osakkeenomistaja-luettelosta, jossa oli kaikkiaan neljätuhatta kahdeksansataa seitsemänkymmentä neljä nimeä, ja kultapusseista, joiden arvo oli noin neljäkymmentätuhattaseitsemänsataa neljäkymmentä dollaria.
"Mutta vielä ei asia ole selvä", väitti Shorty kesken keskustelun."Wildwater…"
"Hän tulee", vakuutti Smoke järkkymättömän varmana. "Hän on syntynyt uhkapelaajaksi, ja kun Breck vihjaisee erään neuvon hänen korvaansa, ei sydänhalvauskaan estäisi häntä tulemasta."
Tuntia myöhemmin koputettiin oveen, ja Wildwater työntyi tupaan Bill Saltmanin seurassa. He silmäilivät innokkaasti ympärilleen, ja heidän katseensa kiintyivät vintturiin, joka oli huolellisesti peitetty huovilla.
"Mutta jospa minä merkitsisinkin tuhatkaksisataa osaketta", sanoi Wildwater puolituntia kestäneen kaupanhieronnan jälkeen. "Niiden ja tänään myytyjen viidentuhannen osakkeen yhteismäärä olisi vain kuusituhatta kaksisataa. Silloin jäisi teille ja Shortylle kuusituhattakolmesataa. Teillä olisi joka tapauksessa osake-enemmistö."
"Mutta mitä tekisitte niin suurella tonttialueella?" ihmetteli Shorty.
"Siihen kysymykseen osaatte itse vastata minua paremmin", sanoi Wildwater. "Ja näin meidän kesken sanoen" — hänen katseensa liukui huovilla peitettyyn vintturiin — "tämä kaupunkialue näyttää erittäin mainiolta."
"Mutta Billkin halunnee osansa", sanoi Smoke jurosti, "emmekä lainkaan halua luovuttaa osakkeistamme viittäsataa useampaa."
"Paljonko voitte sijoittaa pääomaa?" kysyi Wildwater Saltmanilta.
"Viitisentuhatta. Siinä kaikki, mitä olen saanut haalituksi kokoon."
"Wildwater", jatkoi Smoke samaan tyytymättömään ja vastahakoiseen äänilajiin, "ellette olisi niin hyvä tuttavani, en myisi teille osakettakaan. Missään tapauksessa emme, Shorty ja minä, luovuta enempää kuin viisisataa osaketta, ja ne maksavat teille viisikymmentä dollaria kappale. Se on viimeinen sanani, ja ellette siihen tyydy, niin hyvää yötä. Bill voi ostaa sata ja te jäljelle jäävät neljäsataa."
Seuraavana päivänä pääsi nauru valloilleen Dawsonissa. Se alkoi aikaisin aamulla, kohta päivän sarastaessa, kun Smoke naulasi A. C.-yhtiön kaupan edustalla olevaan ilmoitustauluun kuulutuksen. Väkeä kerääntyi lukemaan hänen ympärilleen, ja se tirskui, hänen olkapäittensä yli kurkistellen jo ennen kuin hän oli napauttanut kiinni viimeisen nupinaulan. Pian piirittivät ilmoitustaulun monet sadat ihmiset, joiden oli mahdoton päästä kyllin lähelle voidakseen lukea. Äänestyksellä valittiin esilukija, ja päivän pitkään sai monen moni raikuvalla äänellä kuuluttaa Smoken tiedoksipanoa:
Tralalii-yhtiö antaa täten selonteon tilastaan — ensimmäisen ja viimeisen kerran.
Jokainen osakkeenomistaja, joka ei tahdo lahjoittaa kymmentä dollaria Dawsonin Kunnallissairaalalle, voi saada takaisin rahansa kääntymällä henkilökohtaisesti Wildwater Charleyn puoleen tai voi periä ne myöskin Smoke Bellewiltä.
Tuloja ja menoja.
4,874 osakkeesta, à 10 dollaria 48,740:— Dwight Sandersonille Tralaliin kaupunkialueesta 10,000:— Satunnaismenoihin, nimittäin ruutiin, jousivintilöihin, vintturiin, rekisteröimiseen jne. 5,000:— Dawsonin Kunnallissairaalalle 33,740:— Summa d. 48,740:—
Bill Saltmanilta 100 yksityisesti myydystä osakkeesta,à 50:— 5,000:—Wildwater Charleylta 400 yksityisesti myydystä osakkeesta,à 50:— 20,000:—Summa d. 25,000:—
Bill Saltmanille palkkioksi hänen toiminnastaan vapaaehtoisena reklaamintekijänä 5,000:— Dawsonin Kunnallissairaalalle 3,000:— Smoke Bellewille ja Jack Shortylle kananmunakaskun hyvittäjäisiksi ja siveellisinä saatavina 17,000:— Summa d. 25,000: —
Osakkeita jäljellä 7,126. Näitä osakkeita, jotka ovat Smoke Bellewin ja Jack Shortyn omaisuutta ja nollan arvoisia, saa ilmaiseksi jokainen dawsonilainen, joka hiljaisuudesta ja rauhasta nauttiakseen haluaa muuttaa Tralaliin kaupunkiin.
(Huom.! Tralaliin kaupungissa taataan ikuinen hiljaisuus ja rauha.)
Smoke Bellew. Jack Shorty.
Puheenjohtaja. Sihteeri.
"No, senhän tosin olen nähnyt, ettet sinä ylettömän ankarasti ole ponnistellut avioliiton satamaan", tokaisi Shorty jatkoksi keskusteluun, joka muutamaa minuuttia varhemmin oli katkennut.
Smoke, joka istui makuuturkillaan ja tutki vastaanhangottelumurinasta huolimatta hankeen kellistämänsä koiran käpäliä, ei vastannut. Shorty silmäili terävästi kumppaniaan.
"Katselehan revontulia", jatkoi hän. "Eivätkö ne näytä melkein säädyttömiltä? Ne muistuttavat käärmetanssijatarta, joka nostelee helmojaan ja vaihtaa joka tuokiossa väriään. Parhaatkin naiset ovat pinnallisia, milloin ne eivät ole suorastaan löylynlyömiä. Ne ovat kuin kiljuvat jalopeurat tai ulvovat hyeenat vainotessaan miespoloista, johon ovat silmänsä iskeneet."
Shortyn yksinpuhelu katkesi taas. Smoke antoi koiralle korvapuustin, kun se koetti purra hänen kättään, ja tarkasteli edelleen sen haavoittuneita, veristäviä käpäliä.
"Hm", jatkoi Shorty, "minä en ehkä olisi päässytkään naimisiin, vaikka olisin halunnutkin. Mutta kenties olisin saattanut joutuakin naimisiin, ellen olisi ottanut ja laputtanut erämaihin. Tahdotko tietää, mitä saan kiittää pelastuksestani? Vahvoja keuhkojani. Minä painelin pakoon kuin villitty."
Smoke päästi koiran ja kääntyi tarkastamaan höyryäviä, kepakoille ripustettuja mokkasiinejaan. "Meidän on istuttava tässä paikoillamme huomispäivä suutaroimassa mokkasiineja", sanoi hän. "Hankiainen kuluttaa anturoita ihan vietävästi."
"Paras olisi jatkaa matkaa", tenäsi Shorty. "Meillä ei ole kylliksi muonaa paluumatkalle kääntyäksemme, ja meidän on tavattava joko peuroja tai valkeita intiaaneja helkkarin hopusti, muutoin saamme pistää poskeemme koiramme koipineen päivineen. Mutta kuka on edes koskaan nähnyt valkeita intiaaneja? Satua koko juttu! Smoke, meidän on tehtävä taivalta huomenna. Seutu on puti puhdas riistasta. Emme ole nähneet edes jäniksen jälkeä kokonaiseen viikkoon, kuten hyvin tiedät."
"Taipalen teko käy paljon ripeämmin, kunhan olemme lepuuttaneet päivän jalkojamme ja mokkasiinejamme", sanoi Smoke ajatuksissaan. "Jos satut vuorenharjanteelle, niin luo yleissilmäys ympäristöön. Todennäköisesti tulemme hyvinkin pian tasangolle. Siihenhän La Perle kehoitti meitä huomiotamme kiinnittämään."
"Hm. Omista kertomuksistaan päättäen La Perle kulki tällä seudulla kymmenen vuotta sitten, ja silloin hän oli niin nälkiintynyt, ettei tietänyt, mitä näki. Ja hän myönsi, ettei hän itse koskaan ollut nähnyt valkeita intiaaneja — se oli Antonin kipparijuttu. Lisäksi Anton heitti henkensä kaksi vuotta ennen meidän Alaskaan-tuloamme. Mutta katsastelenpa ympärillemme huomenna ja ehkäpä saan hirven näköpiiriini. Mitähän, jos kömpisimme makuusäkkiin nyt."
Smoke vietti aamun leiripaikalla, ompeli koiranmokkasiineja ja korjaili valjaita. Kello kahdeltatoista hän valmisti aterian kahdelle hengelle, söi oman osansa ja odotteli Shortya takaisin tulevaksi. Tuntia myöhemmin hän kiinnitti lumikengät jalkaansa ja lähti kumppaniaan etsimään. Shortyn lumikenkien jäljet johtivat laidunmaan poikki ja sitten ylös vuorenharjanteen loivaa rinnettä. Jokiäyräällä kasvavat ensimmäiset kuuset olivat mailin päässä, ja Shorty oli ilmeisesti kulkenut kuusikkoon ja sieltä edelleen. Smoke katsoi kelloaan, ajatteli lähestyvää pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastenmielisesti olla jatkamatta matkaa. Mutta ennen kuin hän kääntyi äskeisille jäljilleen, hän tarkasteli kauan ympäristöään. Koko läntinen taivaanranta oli lumipeitteisine Kalliovuorten-huippuineen kuin sahanterä. Koko vuoristo, sarja sarjan takana, näytti kilvoittelevan luodetta kohti ja nostavan tien pystyyn siltä, joka pyrki La Perlen mainitsemalle aavalle tasankomaalle. Smoke aprikoi, mitenkähän monia vaeltajia ennen häntä oli yllättänyt tuo kauhistava näky heidän ennätettyään tänne asti. La Perle ei ollut lannistunut, mutta hän oli tullut Kalliovuorten itäiseltä rinteeltä.
Sydänyöllä Smoke piti vireillä isoa tulta opastaakseen Shortya. Ja aamulla, kun hän oli purkanut leirin ja valjastanut koirat, hän jatkoi etsimistään. Ahtaassa jokilaaksossa hänen johtajakoiransa höristi korviaan ja haukahti. Sitten Smoke kohtasi kuusi intiaania. Nämä matkasivat koiritta, ja kullakin oli vain hyvin kevyet varusteet selässä. He ympäröivät Smoken ja herättivät hänessä suurta hämmästystä. Oli aivan ilmeistä, että he olivat etsineet häntä. Hän kuuli kohta, että he puhuivat intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa. He eivät olleet valkeita intiaaneja, mutta he olivat kookkaampia ja jykevätekoisempia kuin Yukonin jokilaakson intiaanit. Viidellä oli Hudsonbay-yhtiön vanhanaikaiset pitkäpiippuiset rihlat, kuudennen käsissä Smoke näki winchesterin, jonka hän tunsi Shortyn omaksi.
Hänet oli helppo vangita, kun hän aseettomana ei voinut muuta kuin antautua. Reen kuorman intiaanit jakoivat kantamuksiinsa, ja Smoke sai kannettavakseen omansa ja Shortyn makuuturkit. Koirat vapautettiin valjaista, ja kun Smoke vastusti sitä, selvitti eräs intiaaneista elein, että tie oli reenkulkematon. Smoke taipui välttämättömyyteen, kohotti reen kannoilleen pystyyn jokiäyrään hankeen ja lähti puurtamaan vartijainsa myötä. He seurasivat joen vartta runsaasti kymmenen mailia, mutta jättivät sen, kun se kääntyi länteen, ja suuntasivat kulkunsa itään, kapeaa sivujokea pitkin.
Ensimmäisen yön he viettivät useita päiviä vanhassa leirissä. Tältä leiripaikalta lähti lukuisia lumikengänjälkiä — niiden astumia, jotka ottivat Shortyn vangikseen, ajatteli Smoke, ja hänen onnistui erottaa Shortyn muita kapeamman lumikengän jäljet. Kun hän merkkien avulla tiedusteli intiaaneilta asiaa, nyökkäsivät nämä myöntävästi ja viittasivat pohjoiseen.
Seuraavina päivinä he viittoilivat aina pohjoista kohden, ja tie, joka kiemurteli lukemattomien jyrkkien vuorenhuippujen lomitse, vei pohjoiseen. Joka askelella näytti tie kolkossa erämaassa nousevan pystyyn, mutta se mutkitteli ja etsi itselleen ylipääsypaikkoja, löysi matalat harjanteet, väisti korkeat ja kulkukelvottomat kukkulaketjut. Smoken vartijat, kaikki nuoria miehiä, kulkivat kevyesti ja ripeästi, eikä hän voinut olla tuntematta iloista ylpeyttä, kun kesti heidän rinnallaan. Intiaanit olivat pitkäin vaellusten karaisemia ja tottuneet lapsuudestaan lumikenkiin, mutta hän oli niin mainiossa kunnossa, että matka ei rasittanut häntä sen enempää kuin heitäkään.
Kuuden päivän kuluttua he pääsivät keskimmäiselle solalle, joka sitä reunustaviin vuoriin verraten oli matala, mutta sinänsä kauhistavan korkealla. Vielä viisi päivää ristiin rastiin vaellettuaan he tulivat aukealle, matalakumpuiselle seudulle, jonka La Perle oli kymmenen vuotta aikaisemmin löytänyt. Smoke tunsi sen heti ensi silmäyksellä. Niin kauas kuin katse kantoi, oli aaltoilevaa tasankoa. Idässä Kalliovuorten huiput kohottivat lumikatteisia muurejaan taivasta kohti. Etelässä ja lännessä levittäytyivät ne harjannesarjat, joiden yli he olivat kulkeneet. Ja tässä niiden välisessä painanteessa oli La Perlen löytämä maa — luminen, mutta määräaikoina vuotta varmasti runsasriistainen ja kesäisin hymyilevä, metsäkukkia uhkuva maa.
He vaelsivat leveää jokea myöten, lumitaakkojen alla taipuvien raitojen ja paljaitten haapojen lomitse, läpi mahtavien kuusikkoviidakkojen ja tulivat äskenjätetylle leiripaikalle. Sitä sivuuttaessaan Smoke laski neljä-viisisataa nuotiota ja arvioi kansan lukumäärän useaksi tuhanneksi. Tietä oli niin vast'ikään kuljettu, ja väkijoukko oli polkenut sen niin kovaksi, että Smoke ja hänen seuralaisensa irroittivat lumikengät jaloistaan ja paransivat vauhtia pelkissä mokkasiineissa kävellen.
Pitkän hämärän aikana intiaanit eivät osoittaneet pienintäkään leiriytymisaikeen merkkiä. He jatkoivat kulkuaan sakenevassa pimeydessä taivaan isojen tähtien tuikkeessa, jota vihertävät revontulten liekit himmensivät. Smoken koirat havaitsivat ensiksi leirin äänet, höristivät korviaan ja alkoivat kiihkeästi haukkua. Sitten melu tunkeutui miestenkin kuuluville, välimatkan vaimentamana. Smoke avasi kellonsa kuoren ja havaitsi sormenpäillään tunnustellen, että se oli yksitoista. Miehet hänen ympärillään vilkastuivat. Jalat, jotka olivat nousseet kaksitoista tuntia yhteen menoon, nousivat nyt entistä reippaammin, kulku muuttui melkein juoksumarssiksi. Pimeän kuusiviidakon läpäistyään he tulivat lukuisain tulten loisteeseen ja keskelle äkkiä kiihtyvää hälinää. He olivat isossa leirissä.
Heidän mutkitellessaan metsästäjäleirin säännöttömissä kujissa hyökkäsi hälinä hyökyaaltona heidän kimppuunsa ja seurasi heitä: huutoja, tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia, kokkasanoja, joita sateli puoleen ja toiseen, susikoirien kiukkuista ärhennystä, kun ne pörhökarvaisten tykinammusten tavoin singahtelivat Smoken outoja koiria kohti, naisten torailua, lasten kirkunaa, nyt uusiin tuskiin herääväin sairasten voihkinaa — koko mieletön meteli, jollainen saattoi syntyä raakain, hillittömäin villien leirissä.
Kalikoilla ja kiväärintukeilla iskien Smoken seuralaiset hätistivät pois hyökkäävät koirat, samalla kun hänen omat koiransa, muristen ja ikenet irvessä, peläten vihollisten monilukuisuutta hiiviskelivät suojelijainsa jalkojen välissä karvat pörrössä, uhkaavan näköisinä.
He pysähtyivät nuotiolle, jonka ääressä Shorty kyyrötti parin nuoren intiaanin kanssa peuranlihakimpaleita paistaen. Kolme muuta nuorta intiaania, jotka makasivat turkeissaan kuusenhavuvuoteella, kohosivat istualleen. Shorty tuijotti tulen yli toveriinsa, mutta yhtä järkkymättömän vakavan näköisenä kuin intiaanit, ja jatkoi paistopuuhaansa pienintäkään elettä tekemättä.
"Mistä nyt tuulee?" kysyi Smoke hiukan kiivastuen. "Oletko kadottanut puhelahjasi?"
Vanha tuttu virnistys välähti Shortyn kasvoilla. "Enhän toki", vastasi hän. "Minä olen vain intiaani. Opettelen olemaan osoittamatta minkäänlaista mielenliikutusta. Milloin ne sieppasivat sinut?"
"Lähtösi jälkeisenä päivänä."
"Hm", sanoi Shorty, silmissään kujeellinen kimmellys. "Kiitoksia paljon vain — minä voin hyvin kuin kala vedessä. Meillä on tässä poikamiesleiri." Hän näytteli kädellään sen ihanuuksia: nuotiota, kuusenhavuvuoteita, peurannahkaverho ja kuusenhavuista ja pajunvarvuista punottuja tuulensuojustimia. "Ja tuossa näet poikamiehet." Nyt hän osoitti nuoria miehiä ja sokelsi näiden kielellä joitakin kurkkuääniä, jotka saivat miesten silmät säihkymään ja heidän valkeat hampaansa välähtelemään. "He ovat ihastuksissaan tulostasi, Smoke. Istuuduhan mokkasiinejasi kuivailemaan, minä puuhaan sinulle sillä välin vähän purtavaa. Enkös olekin koko peijakas kieltä oppimaan, vai mitä? Sinun on yritettävä samaa, sillä näyttää siltä, kuin saisimme jäädä kotvasen ajaksi tämän kansan keskuuteen. Täällä on kolmaskin valkea mies. Hänet siepattiin kuusi vuotta sitten. Muuan irlantilainen, jonka ne tapasivat Suuren Orjajärven tiellä. Danny McCan on miehen nimi. Hän on lyönyt tuumansa tukkuun erään intiaaninaisen kanssa. Heillä on jo kaksi lasta, mutta hän aikoo livistää heti tilaisuuden sattuessa."
Tämä oli ilmeisesti Smokelle määrätty paikka, sillä hänen seuralaisensa jättivät hänet koirineen sinne ja jatkoivat kulkuaan ison leirin keskustaan. Hänen puuhaillessaan jalkavarusteineen ja nieleskellessään kuumia lihamukareita Shorty jatkoi paistamista ja puheli:
"Tosiaankin, nyt me olemme vasta liisterissä, Smoke — vihoviimeisessä. Ja meidän on tehtävä kaikkemme päästäksemme pakoon. Nämä ovat villien intiaanien perikuvia. Ne eivät ole valkoisia, mutta niiden päällikkö on. Mies puhuu kuin hänen suunsa olisi täynnä kuumaa puuroa, ja ellei hän ole täysiverinen skotlantilainen, ei tässä maailmassa ole skotlantilaisia lainkaan. Hänen sanansa on kuninkaan käsky. Paina se mieleesi jo alusta. Danny McCan yritti laputtaa kuusi vuotta sitten. Danny on kaikin puolin kelpo mies, mutta hänessä ei ole kylliksi pontta. Hän tuntee täältä vievän tien, mutta hän ei ole tohtinut lähteä yksin taipalelle. Mutta kolmeen mieheen voimme yrittää. Naavaparta on mahtava pösö, mutta hän on kuitenkin vetelys."
"Kuka on Naavaparta?" kysyi Smoke jättäen hetkeksi lihan nielemisen.
"Ylikukko tietenkin. Se skotlantilainen. Hän on vanha, ja nyt hän varmasti nukkuu, mutta huomenna hän osoittaa sinulle päivän selvästi, mikä kurja maan mato sinä olet hänen valtakunnassaan. Tämä maa on hänen. Se sinun on päntättävä päähäsi, niin että muistat. Sitä ei ole milloinkaan kartoitettu eikä yritettykään kartoittaa, ja se on hänen omaisuuttaan. Sitä hän ei aio sallia sinun unohtaa. Hän on se valkoinen intiaani, hän ja hänen hamehyväkkäänsä. Hm, älä tuijota minuun tuolla tavoin. Odotahan, kunnes saat nähdä hempukan. Sellaiset silmät … ja aivan yhtä valkoinen kuin ukkeli, tarkoitan Naavaparta. Ja, tosiaankin … peurat — ne olen nähnyt. Lauma, jossa on satatuhatta muhkeaa, lihavaa otusta, ja kymmenentuhatta sutta ja kissapetoa, jotka seuraavat niitä ja elävät eksyneistä peuroista ja jätteistä. Lauma on painumassa itään, ja pian seuraamme sitä."
"Tuossa tulee Naavaparta, ja näyttää siltä kuin hänellä olisi asiaa meille", kuiskasi Shorty kurottautuen kuivaamaan rasvaisia käsiään erään ajokoiran turkkiin.
Oli aamu. Nuoret miehet istuivat aamiaisella: söivät peuranlihaa sitä mukaa kuin saivat paistetuksi. Smoke kohotti katseensa ja näki pienen, joustavan miehen, joka oli puettu villin tavoin nahkoihin, mutta oli epäämättömästi valkoihoinen; mies kulki koiravaljakon ja kaksitoistamiehisen intiaaniseurueen etunenässä. Smoke naksautti peuranluun poikki ja katseli lähestyvää isäntäänsä höyryävää ydintä imeskellen. Pensasmainen parta ja kellanharmaat hiukset, joita leirisavu oli tummentanut, kätkivät suurimman osan miehen kasvoja, mutta eivät kyenneet peittämään hänen melkein kuihtuneita poskiaan. Se on terveen ihmisen laihuutta, ajatteli Smoke, samalla kun hän pani merkille laajentuneet sieraimet ja leveän, korkean rinnan, johon mahtui tavaton määrä happea ja elämänvoimaa.