Tämän mielialan vallitessa hän teki havainnon, joka sai hänet unohtamaan naisen. Laakson laitaan hän ei tehnyt mitään kulmamerkkiä. Hän ei päässyt koko sille reunalle, vaan sen sijaan hän huomasi toisen virran olevan vastassaan. Hän palasi joelle, jonka rannalla keskipaalut olivat. Hän seurasi tasangon poikki viran uomaa, joka teki ison, hevosenkengän muotoisen mutkan, ja huomasi, että nuo kaksi jokea olivatkin samaa jokea. Hän kävellä raahusti lumen halki kaksi kertaa laakson reunalta laakson reunalle, ensimmäisellä kerralla alemmasta, seitsemännestäkolmatta merkkipaalusta, toisella kerralla ylemmästä, kahdeksannestakolmatta merkistä, ja huomasi, että jälkimmäisenylempi merkkiolialempana kuin edellisen alempi.
Harmaassa iltahämärässä ja puolipimeässä Shorty oli tehnyt heidän molemmat valtauksensa tuossa hevosenkengässä. Kit rähmi pieneen leiripaikkaan takaisin. Shorty oli lopettanut pannuun ottamansa hiekan huuhtomisen ja räjähti hänet nähtyään puhumaan.
"Kas tuossa!" huudahti Shorty ojentaessaan pannua. "Vilkaisepa sitä! Aivan siivoton määrä kultaa. Kaksisataa dollaria sentilleen. Huuhdehiekassa on sitä runsaasti. Olen kirmaillut jos joitakin kultapitoisia hiekkakerroksia, mutta en ole saanut koskaan sellaista voita kuin on tässä pannussa."
Smoke heitti välinpitämättömän silmäyksen karkeaan kultaan, kaatoi itselleen kupin kahvia tulen ääressä ja laskeutui istumaan. Joy älysi, että jotakin oli vinossa, ja silmäili häntä kiihkein ja huolestunein katsein. Mutta Shortya suututti, kun hänen toverinsa ei ollut ihastuksissaan löydön takia.
"Mikä vaivaa, kun et katso ja kirkastu?" kysyi hän. "Meillä on tässä oikea aarre, ellet nyrpistä nokkaasi kahdensadan dollarin pannuille."
Smoke hörppäsi kahvia, ennen kuin vastasi.
"Lyhyesti, Shorty, sinä merkitsit meille kultapalstat hevosenkengän muotoisesta mutkasta."
Shorty pani kultapannun maahan ja nousi seisomaan.
"Jatka", toisti hän.
"Kahdeksaskolmatta ylempi merkkipaalu on kymmenen jalkaa seitsemättäkolmatta alempaa merkkipaalua alempana."
"Smoke, tarkoitat, ettemme ole saaneet mitään?"
"Pahemmin on asia: olemme saaneet kymmenen jalkaa vähemmän kuin ei mitään."
Shorty lähti juoksemaan äyrästä alas. Viiden minuutin kuluttua hän palasi. Joyn kysyvään katseeseen hän vastasi nyökkäämällä. Sanaa sanomatta hän meni ja istui pölkylle sekä tuijotti siinä kenkiensä edessä olevaan lumeen.
"On parasta, että lyömme hynttyyt kasaan ja lähdemme takaisinDawsoniin", sanoi Smoke ja alkoi kääriä huopia kokoon.
"Olen pahoillani, Smoke", sanoi Joy. "Minun syytäni kaikki."
"Kaikki hyvin", vastasi Smoke. "Kullakin päivällä työnsä, tiedättehän."
"Mutta se on minun syytäni, kokonaan minun", tenäsi Joy. "Isä teki valtauksen minulle alhaalla löytöpaikan lähellä, kuten tiedätte. Minä annan osani teille."
Kit pudisti päätään.
"Shorty", pyysi tyttö rukoilevasti.
Shorty pudisti päätään ja alkoi nauraa. Se oli suurenmoinen nauru.Hohotukset ja tukahdetut räjähdykset vaihtelivat.
"Minä en ole hysteerinen", selitti hän. "Toisina hetkinä minulla on kovin hauskaa, ja tämä on yksi niitä."
Hänen katseensa osui kultapannuun. Hän loikkasi askelen ja potkaisi pannua, niin että kulta hajosi pitkin maata.
"Se ei ole meidän", sanoi hän. "Se kuuluu äijärähjälle, jonka minä pakotin eilen illalla perääntymään viisisataa jalkaa. Ja mikä minua tässä kismittää, on se, että neljäsataayhdeksänkymmentä jalkaa siitä sisältää rikkautta … hänen rikkauttaan. Tule, Smoke. Lähdetään taivaltamaan Dawsoniin. Mutta jos sinun tekee mielesi tappaa minut, niin en pane sormeanikaan esteeksi."
"Kummallista, kun et pelaa ollenkaan", sanoi Shorty Smokelle eräänä iltana Elkhornin ravintolassa. "Eikö se ole mennyt vereesi?"
"Kyllä", vastasi Smoke. "Mutta minulla on laskelmat päässäni.Pelaaminen on mielestäni rahojeni hävitystä."
Suuressa tarjoiluhuoneessa kuului heidän ympärillään tusinasta pelipöydästä raksutusta, ratinaa ja pärinää. Miehet koettivat niiden ääressä onneaan turkit yllä ja hirvennahkamokkasiinit jalassa. Smoke teki kädellään heitä kaikkia tarkoittavan viittauksen.
"Katsopa heitä", sanoi hän. "On matemaattisesti varma, että he häviävät tänä iltana enemmän kuin voittavat, että suuri osa häviää par'aikaa."
"Olet tarkka tekemään laskelmia", mutisi Shorty ihaillen. "Ja pääasiassa olet oikeassa. Mutta on olemassa sellaisia kuin tosiasiat. Yksi niitä on onni pelissä. Toisinaan voittaa kuka tollikko tahansa. Ainoa voittamistapa uhkapelissä on odottaa vihjettä, että tulee onni, ja kohottaa panos sitten katon korkuiseksi."
"Se kuuluu yksinkertaiselta", arvosteli Smoke, "niin yksinkertaiselta, etten voi käsittää, miksi kukaan häviää."
"Tuo häiriö johtuu siitä", myönsi Shorty, "että useimmat ihmiset antavat vihjeen viedä heidät harhaan. Ainakin minun on käynyt erinäisissä tilaisuuksissa niin. Pitää koettaa ja löytää se oikea."
Smoke ravisti päätään.
"Sekin on laskelmaa, Shorty. Enimmät ihmiset erehtyvät vihjeeseensä nähden."
Smoke oli menossa pöydän luo, kun Shorty tarttui hänen käsivarteensa.
"Odotahan. Olen saanut juuri sellaisen vihjeen. Panepa dollarisi pyöräpelille."
He menivät tarjoilupöydän lähellä olevan pelipöydän luo.
"Odota, kunnes sanon", neuvoi Shorty.
"Mikä numero?" kysyi Smoke.
"Valitse itse. Mutta odota, kunnes sanon 'nyt'!"
"Ethän tahdo sanoa, että minua onnestaa tässä pöydässä?" uteli Smoke.
"Odota, niin saat nähdä", vaati Shorty. "Nyt! Anna mennä!"
Pankinpitäjä oli juuri pannut pienen norsunluisen pallon pyörimään.
Smoke, joka oli pöydän alapäässä, kumartui erään pelaajan yli ja heitti sokeasti dollarin. Se vieri sileätä, viheriäistä vaatetta pitkin ja pysähtyi kauniisti keskelle "34":ää.
Pallo seisahtui, ja pankinpitäjä ilmoitti: "Kolmekymmentäneljä voittaa." Hän puhdisti pöydän ja pinosi kolmekymmentäviisi dollaria Smoken dollarin viereen. Smoke otti rahat ja Shorty taputti häntä olkapäälle.
"No, siinä tuli vihjeestä todellista hyötyä. Smoke. Kuinka minä aavistin sen? Sitä en osaa sanoa. Tiesin vain, että voittaisit. Jos dollarisi olisi sattunut seisahtumaan jonkin toisen numeron päälle, olisit kuitenkin voittanut juuri saman erän. Kun vihje on oikea, ei voi olla voittamatta."
"Ajattele, että se olisi pysähtynyt nollaan?" kysyi Smoke, kun he menivät tarjoilupöydän luo.
"Silloin olisit voittanut sillä numerolla", oli Shortyn vastaus. "Siitä ei pääse mihinkään. Vihje on vihje. Saatpa nähdä. Tule vielä pöydän luo. Hankittuani voiton sinulle olen saanut vihjeen, että osaan ottaa muutamia voittonumeroita itselleni."
"Pelaatko jonkin järjestelmän mukaan?" kysyi Smoke kymmenen minuutin päästä, kun hänen toverinsa oli napannut sata dollaria.
Shorty ravisti närkästyneenä päätään ja pani merkkejä numeroiden "3", "11" ja "17" lähelle sekä heitti varamerkin "vihreälle."
"Helvetti on varmaan mätetty täyteen tolvanoita, jotka pelaavat järjestelmän mukaan", sanoi hän, kun pankinpitäjä haravoi pöytää.
Smoke katseli ensin välinpitämättömästi. Sitten mielenkiinto kasvoi. Hän seurasi tarkasti pelin yksityiskohtia. Siten hän näki, kuinka pallo pyöri ja kuinka panoksia tehtiin ja maksettiin. Hän ei kuitenkaan pelannut, katseli vain. Se jännitti hänen mieltään niin, että Shortyn oli vaikea saada hänet pois pöydän äärestä ilmoitettuaan saaneensa kyllikseen.
"Annas olla", nauroi Smoke, "olen saanut juuri nyt erään vihjeen —"
Shortyn silmät säkenöivät, kun hän huudahti kiihkeästi:
"Mikä se on? Ota se huomioon ja mene heti pelaamaan."
"Ei se ole sitä laatua, Shorty. Minä olen saanut nyt sellaisen vihjeen, että minä kehitän järjestelmän, joka kääntää ylösalaisin koko pyöräpelin."
"Järjestelmän!" örähti Shorty ja katseli sitten toveriaan säälivästi."Smoke, kuuntele toverisi ääntä ja anna järjestelmien olla rauhassa.Järjestelmät hävittävät varmasti. Niissä ei ole minkäänlaistavihjettä."
"Sen tähden pidänkin niistä", vastasi Smoke. "Järjestelmissä on laskelmaa. Kun olet saanut oikean järjestelmän, et voi hävitä, ja siinä juuri on sen ja vihjeen välinen ero. Et tiedä koskaan, milloin oikea vihje menee väärään."
"Mutta minä tiedän joukon järjestelmiä, jotka ovat vieneet väärään, enkä ole nähnyt minkään järjestelmän vielä voittavan." Shorty oli vaiti ja huoahti. "Kuule, Smoke, jos sinä alat särkeä päätäsi järjestelmillä, niin tämä ei ole oikea paikka sinulle, vaan meidän on aika lähteä taas matkoille."
Smoke kulutti vielä pitkiä tunteja ja päiviä katselemalla peliä. Sitten tuli vihdoin ilta, jolloin hän julisti olevansa valmis. Shorty seurasi häntä pahaa aavistaen ja hautajaissaattolaisen näköisenä Elkhornin ravintolaan. Smoke osti siellä rullan pelimerkkejä ja asettautui pöydän siihen päähän, jossa pankinpitäjä oli. Yhä uudelleen pantiin pallo pyörimään, ja toiset pelaajat voittivat tai hävisivät, mutta Smoke ei pannut vielä vaaraan ainoatakaan merkkiä. Shorty kävi kärsimättömäksi.
"Pane likoon, pane, pane!" vaati hän. "Lopetetaan nämä hautajaiset. Vai mikä vaivaa? Jänistääkö?"
Smoke pudisti päätään ja odotti. Toistakymmentä peliä hurahti ohi. Sitten hän pani äkkiä kymmenen dollarin merkit "26":een. Se numero voitti, ja pankinpitäjä maksoi Smokelle kolmesataaviisikymmentä dollaria. Meni taas toistakymmentä peliä, meni kolmekymmentä, vasta sitten Smoke pani kymmenen dollaria "32":een. Hän sai taas kolmesataaviisikymmentä dollaria.
"Sinulla on vihje", kuiskasi Shorty äänekkäästi hänen korvaansa. "Käytä sitä!"
Kului puoli tuntia. Smoke oli sen ajan toimetonna. Sitten hän pani kymmenen dollaria "34":ään ja voitti.
"Vihje!" kuiskasi Shorty.
"Eikä ole", kuiskasi Smoke takaisin. "Järjestelmä sen tekee. Eikö se olekin soma?"
"Älä puhu minulle sellaista", vastusteli Shorty. "Vihjeitä saa ihmeen hassuilla tavoilla. Sinä voit ajatella, että se on järjestelmä, mutta se ei ole sittenkään. Järjestelmät ovat mahdottomia. Niitä ei voi olla. Varmaankin jokin vihje johtaa peliäsi."
Smoke muutti nyt pelitapaansa. Hän teki useammin panoksia riputellen yksityisiä merkkejä sinne tänne ja hävisi useammin kuin voitti.
"Lopeta jo", neuvoi Shorty. "Korjaa omasi. Olet osannut jo kolme kertaa kohdalle. Olet tuhat dollaria voitolla. Et saa sitä säilymään."
Pallo lähti samalla hetkellä pyörimään, ja Smoke pani kymmenen merkkiä "26":een. Pallo vierähti "26":n loveen, ja pankinpitäjä maksoi taas hänelle kolmesataaviisikymmentä dollaria.
Neljännestunnin kuluessa Smoke teki erinäisiä pieniä panoksia ja hävisi. Ripeän päätteliäästi, kuten hänen oli tapana tehdä suuret iskunsa, hän heitti kaksikymmentäviisi dollaria "kaksoisnollaan", ja pankinpitäjä maksoi hänelle kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi dollaria.
"Herätä minut, Smoke, minä näen unta", vaikeroi Shorty.
Smoke hymyili, silmäili muistikirjaansa ja syventyi laskelmiinsa.
Väkeä oli sulloutunut paljon pöydän ympärille, sillä pelaajat koettivat pelata samoilla numeroilla kuin hän. Silloin hän muutti peliään. Hän pani kymmenen kertaa peräkkäin kymmenen dollaria "18":aan ja hävisi. Rohkeimmatkin erkanivat hänen kintereiltään. Hän muutti numeroa ja voitti taas kolmesataaviisikymmentä dollaria. Pelaajat alkoivat heti uudelleen seurata häntä, mutta luopuivat taas hävittyään sarjan panoksia.
"Lopeta jo, Smoke, lopeta", alkoi Shorty neuvoa. "Pisimmälläkin vihjesarjalla on loppunsa, ja sinun sarjasi on nyt lopussa. Et voita enää."
"Vielä yksi voitto, ennen kuin lopetan", vastasi Smoke.
Hän pelasi eri numeroilla ja vaihtelevalla onnella muutaman minuutin.Sitten hän pani kaksikymmentäviisi dollaria "kaksoisnollaan."
"Nyt minä lakkaan", sanoi hän pankinpitäjälle, kun voitti.
"Oh, ei sinun tarvitse näyttää sitä minulle", sanoi Shorty, kun he menivät punnitsijan luo. "Minä olen pysynyt perässä. Sinulla on saatavaa noin kolmetuhattakuusisataa. Kuinka liki osasin sanoa?"
"Kolmetuhatta kuusisataakolmekymmentä", vastasi Smoke. "Ja nyt sinä saat kantaa kullan kotia."
"Älä kiristä liiaksi onneasi", pyyteli Shorty Smokea heidän tuvassaan seuraavana iltana, kun Smoke teki valmistuksia lähteäkseen Elkhornin ravintolaan. "Sinä käytit valtavan suuren määrän vihjeitä, mutta käytit ne loppuun. Jos menet takaisin, menetät varmaan kaikki voittosi."
"Mutta olenhan sanonut sinulle, Shorty, ettei minulla ole vihjeitä. Se on laskelmaa. Se on järjestelmä. Minä en voi hävitä."
Kun he astuivat Elkhornin ravintolaan, kääntyivät kaikkien katseet Smokeen, ja pöydän ympärillä olevat tekivät tilaa hänelle. Hän istui vanhalle paikalleen pöydän päähän, missä pankinpitäjäkin oli. Hänen peluunsa oli aivan toisenlaista kuin edellisenä iltana. Puolentoista tunnin kuluessa hän teki vain neljä panosta, mutta jokainen niistä oli kaksikymmentäviisi dollaria ja jokainen voitti. Hän sai kolmetuhattaviisisataa dollaria, ja Shorty kantoi kultahiekan kotitupaan.
"Nyt on aika lakata pelaamasta", neuvoi Shorty istuessaan makuulavan reunalla ja riisuessaan jalkineitaan. "Olet seitsemäntuhatta voitolla. Se ihminen on hullu, joka kiristää kovemmin onneansa."
"Shorty, se olisi huvittavan hassu ihminen, joka ei käyttäisi hyväkseen tällaista voittojärjestelmää kuin tämä minun on."
"Smoke, olet hyvin selväjärkinen poika. Olet saanut kouluopetusta. Opit enemmän minuutissa kuin minä oppisin neljässäkymmenessätuhannessa vuodessa. Mutta olet samalla ihan väärässä, kun sanot onneasi järjestelmäksi. Olen ollut yhdessä ja toisessa mukana, olen nähnyt yhtä ja toista ja sanon suoraan ja tutunomaisesti ja vakuuttavasti, että mitään pelipankkia räjähdyttävää järjestelmää ei voi olla."
"Mutta minähän näytän sinulle sellaisen järjestelmän. Siinä ponsi on."
"Ethän toki, Smoke. Tämä on vain unennäköä. Minä nukun. Hetken päästä minä herään, teen tulen ja laitan aamiaista."
"No, mutta tuossa on se kultapussi, sinä epäuskoinen ystävä. Punnitse sitä käsissäsi."
Smoke heitti pullean kultapussin toverinsa polville. Se painoi kolmekymmentäviisi naulaa, ja Shorty huomasi täydellisesti sen rusentavan painon, kun se mätkähti hänen reisilihoilleen.
"Se on todella olevaista", jankutti Smoke pätevää mielipidettään.
"Minä näen unta, Smoke, ja sinä kummittelet minun unissani ja vaivaat minua järjestelmilläsi. Jos pidät minusta, jos totta puhuen pidät minusta, niin sinä vielä huudat: 'Herää, Shorty! Herää!' Ja minä herään ja valmistan aamiaisen."
Kun Smoke teki kolmantena peli-iltana ensimmäisen panoksensa, työnsi pankinpitäjä hänen viisitoista dollariansa takaisin.
"Kymmenen on korkein, jolla voitte pelata", sanoi hän. "Ylin raja on alennettu."
"Tehty mitättömäksi", ivaili Shorty.
"Ei tarvitse pelata tässä pöydässä, ellei tahdo", vastasi pankinpitäjä. "Ja minä sanon nyt tavatessa suoraan, että mielestämme olisi parempi, jos toverinne ei pelaisi pöydässämme."
"Pelkäättekö hänen järjestelmäänsä, heh?" härnäsi Shorty, kun pankinpitäjä maksoi kolmesataaviisikymmentä dollaria.
"En voi sanoa uskovani mihinkään järjestelmiin, kun en tee sitä. Ei ole koskaan ollut järjestelmää, joka olisi vaikuttanut uhkapeliin. Mutta minä olen nähnyt muutamia kummallisia, sarjamaisia onnenpotkauksia enkä anna tämän pankin kukistua, jos voin estää sen."
Smoke voitti edelleen ilta illalta. Hänen pelitapansa oli vaihteleva. Asiantuntija toisensa jälkeen oli ihmistungoksessa pöydän ympärillä ja kirjoitteli muistiin hänen panoksiaan ja numeroitaan. Yritykset hänen järjestelmänsä selville saamiseksi menivät hukkaan. He valittelivat, etteivät saaneet kiinni johtolangan päästä, ja vannoivat, että se oli pelkkää onnistumista, vaikkakin laatuaan suurenmoisinta, mitä he olivat nähneet.
Smoken vaihteleva peli pimitti heidät. Aika-ajoin hän katseli muistikirjaansa tai teki pitkiä laskelmia. Saattoi kulua tuntikausi hänen tekemättä yhtään panosta. Toisinaan hän otti kolme korkeinta voittoa peräkkäin ja sieppasi tuhat dollaria tai vähän enemmän viidessä tai kymmenessä minuutissa. Toisinaan hänellä oli taasen tapana riputella pelimerkkejä yksitellen sinne tänne pelipöydälle ihan tuhlaten ja kummastuttavasti, kunnes hän pallon huristaessa viimeisiä kierroksiaan pani äkkiä korkeimman panoksen sarakkeelle, värille ja numerolle ja voitti kaikilla kolmella. Mutta joka ilta, miten peli vaihtelikin, Shorty kantoi kotiin hänelle kolmetuhattaviisisataa dollaria.
"Ei siinä ole mitään järjestelmää", selitti Shorty eräässä heidän iltakeskustelussaan, kun he olivat maata menossa. "Minä seuraan ja seuraan peliäsi, mutta siitä ei saa selkoa. Et pelaa koskaan kahdesti samoin. Kaikki on siinä, että sieppaat voiton, milloin tahdot, ja milloin tahdot olla voittamatta, teet senkin tahallisesti."
"Shorty, ehkä olet lähempänä totuutta kuin luuletkaan. Olen ottanut aika ajoin häviöitä. Se kuuluu järjestelmääni."
"Hiiteen järjestelmä! Olen puhutellut kaupungin jokaista pelaajaa, ja he ovat viimeistä miestä myöten yhtä mieltä siitä, että järjestelmää ei ole."
"Ja kuitenkin minä olen joka hetki valmis näyttämään heille sellaisen."
Shorty aikoi sammuttaa kynttilän, mutta pidättäytyi vielä.
"Kuulehan, Smoke. Olen tosiaankin ymmällä. Luulet ehkä, että tämä on kynttilä. Ei ole. Enkä minäkään ole tässä. Minä olen jossakin matkoilla, huopapeittojen sisällä, makaan selälläni suu auki ja uneksin kaikkea tätä. Ja sinä olet se, joka puhut, yhtä vähän kuin tämä kynttilä on kynttilä."
"Kuinka hassunkurista, että minä näen sattumalta samaa unta kuin sinä", väitti Smoke.
"Ei se ole mitään hassua. Olet osa untani, siinä kaikki. Olen kuullut unissani monen miehen puhuvan. Mielin sanoa sinulle erään asian, Smoke. Pääni on menossa ihan pyörälle. Jos tämä uni pitää meitä vielä vallassaan, niin puren suoneni poikki ja alan kirkua."
Kuudentena peli-iltana oli raja Elkhornin ravintolassa alennettu viiteen dollariin.
"Samantekevä", vakuutti Smoke pankinpitäjälle. "Tahdon tänä iltana kolme ja puoli tuhatta kuten tavallisesti, ja te vain pakotatte minut pelaamaan kauemmin. Minun on saatava voittoja kaksin verroin, siinä koko juttu."
"Miks'ette mene johonkin toiseen pöytään?" kysyi pankinpitäjä vihaisena.
"Kun pidän tästä." Smoke katseli humisevaa kamiinaa, joka oli vain muutaman askelen päässä. "Täällä ei sitä paitsi ole vetoa, vaan on lämmin ja mukava."
Kannettuaan yhdeksäntenä iltana kultahiekan kotiin Shorty tuli haltioihinsa.
"Minä lopetan tämän Smoke, lopetan", alkoi hän. "Tiedän saaneeni kylläkseni. En näe unta. Silmäni ovat selällään. Järjestelmää ei voi olla, mutta sinä pelaat kuin olisi sellainen. Maailma on mennyt mäsäksi. Ei ole enää mitään säännöllistä eikä yhtenäistä. Kertomataulu ei pidä kutiaan. Kaksi on kahdeksan, yhdeksän on yksitoista, ja kaksi kertaa kaksi on kahdeksansataa neljäkymmentäkuusi ja — ja — ja — puoli. Sinulla on järjestelmä. Numerot lyövät numeroita. Mikä ei ole, se on, ja olematon on olevaista. Aurinko nousee lännestä, kuu on kultasuoni, tähdet ovat säilykepurkkeja, vesi on ilmaa, minä en ole minä, sinä olet joku muu, ja me olemme ehkä kaksosia, ellemme ole espanjan vihreässä keitettyjä perunoita. Herätä minut! Oh! Herätä minut valveille!"
Seuraavana aamuna tuli hirsimajaan eräs vieras. Smoke tunsi hänet. Se oli Harvey Moran, Tivolin pelipankin omistaja. Hänen syvässä ja äreässä äänessään oli rukoileva sävy, kun hän rupesi esittämään asiataan.
"Se on nyt sillä lailla, Smoke", aloitti hän. "Te olette pannut meidät arvelemaan. Minä edustan yhdeksää muuta pelipaikkojen omistajaa ja itseäni, siis kaupungin kaikkia huvittelusaleja. Me emme ymmärrä. Tiedämme, ettei mikään järjestelmä ole mahtanut milloinkaan mitään pyöräpelille. Kaikki yliopistojen matemaattiset nerot ovat vakuuttaneet meille pelaajille samaa. He sanovat, että pyöräpeli itse on järjestelmä, yksi ainoa järjestelmä, ja sen tähden ei mikään järjestelmä voi nujertaa sitä, sillä jos niin kävisi, niin olisi aritmetiikka tehnyt vararikon."
Shorty nyökäytteli tarmokkaasti päätään.
"Hyvä, olette nähnyt minun pelaavan", vastasi Smoke ilkkuen. "Jos luulette, että minulla on vain nippu pelionnea, miksi olette levoton?"
"Siinäpä se mutka. Emme voi olla huolestumatta. Teillä on järjestelmä, ja kuitenkin olemme aina selvillä, ettei sitä voi olla. Olen pitänyt teitä viisi iltaa silmällä, ja kaikki, mitä olen saanut selville, on siinä, että te suositte eräitä numeroita ja voitatte. Me kymmenen pelihuoneen pitäjää olemme nyt ryhtyneet yhteistoimintaan ja haluamme tehdä rauhallisen ehdotuksen. Laitamme pyöräpelin Elkhornin takahuoneeseen, pidämme pankkia teitä vastaan ja te saatte löylyttää meitä. Vain te, Shorty ja me. Mitä tuumitte?"
"Minun mielestäni sen pitäisi käydä toisella tavalla", vastasi Smoke. "Teidän sopii tulla tapaamaan minua. Pelaan tänä iltana Elkhornin tarjoiluhuoneessa. Voitte yhtä hyvin tarkastaa pelaamistani siellä."
Kun Smoke asettui sinä iltana tavalliselle paikalleen pelipöydän päähän, lakkautti pelauttaja heti pelaamisen.
"Peli on suljettu", sanoi hän. "Viranomaisten määräys."
Mutta koolle tulleet pelipaikkain omistajat eivät olleet petettävissä. Muutamassa minuutissa he järjestivät panokset, jokainen pisti tuhannen, ja ottivat pelipöydän haltuunsa.
"Tulkaa nyt ja löylyttäkää meidät", vaati Harvey Moran uhmaillen, kun pelauttaja lähetti pallon pyörimään ensimmäistä kierrosta.
"Pannaan kaksikymmentäviisi ylimmäksi rajaksi", ehdotti Smoke.
"Antaa huhkia!"
Smoke pani heti kahdenkymmenenviiden merkit "kaksoisnollaan" ja voitti.
Moran pyyhki hikeä otsaltaan.
"Jatka", sanoi hän. "Meillä on kymmenentuhatta tässä pankissa."
Puolentoista tunnin kuluttua ne kymmenentuhatta olivat Smoken.
"Pankki on tyhjä", ilmoitti pelauttaja.
"Joko saitte kylliksenne?" kysyi Smoke.
Pelipaikkain omistajat katselivat toisiaan. He olivat kauhuissaan. He olivat tekemisissä miehen kanssa, joka oli paremmin tutustunut onnen lakeihin tai joka sai avuksensa korkeammat, aavistamattomat lait.
"Antaudumme", sanoi Moran. "Eikö niin, Burke?"
Pitkä Burke, jolle kuuluivat M- ja G-salin pelit, nyökäytti.
"On tapahtunut mahdottomia", sanoi hän. "Tällä Smokella on tosiaankin järjestelmä. Jos annamme hänen jatkaa, menemme kaikki nurin. Jos pidämme pelejämme edelleen käynnissä, on meidän alennettava korkein panosraja yhteen dollariin, tai kymmeneen senttiin, tai yhteen senttiin. Siinä kaikki, mitä voin nähdä."
Kaikki silmäilivät Smokea. Hän kohautti olkapäitään.
"Siinä tapauksessa on minun, hyvät herrat, palkattava joukko miehiä pelaamaan kaikissa pöydissänne. Voin maksaa heille kymmenen dollaria neljän tunnin työvuorolta ja ansaita rahaa."
"Niin ollen on meidän lakkautettava liikkeemme", vastasi pitkä Burke, "ellette —." Hän epäröi ja käänsi katseensa tovereihinsa nähdäkseen, olisivatko he taipuvaisia. "Ellette suostu kauppaan. Paljonko tahdotte järjestelmästänne?"
"Kolmekymmentätuhatta dollaria", vastasi Smoke. "Kolmentuhannen taksoitus kullekin."
He kiistelivät ja myöntyivät.
"Ja te ilmoitatte meille järjestelmänne?"
"Tietysti."
"Ja lupaatte, ettette pelaa pyöräpeliä Dawsonissa enää koskaan?"
"En, hyvä herra", sanoi Smoke jyrkästi. "Lupaan, etten käytä enää tätä järjestelmää."
"Eihän teillä vain liene muita järjestelmiä. Vai onko?" älähti Moran.
"Odottakaahan!" huudahti Shorty. "Neuvottelen toverini kanssa. Tule tänne syrjään, Smoke."
Smoke seurasi salin rauhalliseen nurkkaan. Sadat uteliaat silmät suuntasivat samalla katseitaan heihin.
"Kuule, Smoke", kuiskasi Shorty käheästi. "Ehkä tämä ei olekaan unta. Siinä tapauksessa myyt mahdottoman halvalla. Olet saanut tohveleissaan tallustelevan maailman kynittäväksesi. Siinä on miljoonia. Ravista sitä! Ravista kovasti!"
"Mutta jos se on unta?" kysyi Smoke hiljaa.
"Kyni sitten noita pelipankinpitäjiä unten menestykseksi oikein yltäkylläisesti. Mitäpä hyvää uneksimisesta, ellei unennäkö saa todella suurenmoista loppua?"
"Tämä ei ole onneksi unta, Shorty."
"Siinä tapauksessa en anna sinulle koskaan anteeksi, jos myyt sen kolmellakymmenellätuhannella."
"Kun olen myynyt sen sillä hinnalla, niin sinä hyppäät kaulaani kiinni, heräät ja huomaat, ettet ole lainkaan uneksinut. Tämä ei ole mitään unta, Shorty. Parin minuutin päästä huomaat, että olet ollut ihan valveillasi koko ajan. Sen saatan sanoa sinulle, että kun myyn, niin teen sen sen tähden, että minun on myytävä."
Pöydän luo palattuaan Smoke ilmoitti pyöräpelien omistajille, että hän pysyi vielä tarjouksessaan. Kukin herroista omistajista tarjosi hänelle kolmentuhannen sitoumuksen.
"Vaadi käteistä", varoitteli Shorty.
"Olin juuri aikeissa sanoa, että tahdon käteismaksun", ilmoitti Smoke.
Elkhornin omistaja lunasti herrojen sitoumukset, ja Shorty otti kultahiekan haltuunsa.
"Nyt ei ole halua herätä", höpisi hän punnitessaan käsin eri pusseja."Yhteen laskettuna on tämä seitsemänkymmenentuhannen dollarin uni."
"Mikä on se teidän järjestelmänne?" kysyi pitkä Burke. "Olemme maksaneet hinnan siitä ja tahdomme sen."
Smoke meni edellä pelipöydän luo.
"No hyvät herrat! Hetkinen kärsivällisyyttä. Tämä ei ole mikään tavallinen järjestelmä. Tuskin tätä voi sanoa lailliseksi, mutta tämän suuri ansio on siinä, että tämä toimii. Minulla on omat arveluni, mutta puhumatta paras. Saatte nähdä. Herra pankkiiri, pitäkää pallo varalla. Odottakaa, aion päästä numeroon '26'. Otaksutaan, että olen pannut panoksen siihen. Olkaa valmiina, herra pankkiiri. — Nyt!" Pallo pyöri ympäri.
"Ottakaa huomioon", jatkoi Smoke, "että '9' oli aivan vastapäätä."
Pallo oli numerossa "26."
Pitkä Burke kirosi syvällä rintaäänellä. Kaikki jäivät odottamaan.
"Jotta 'kaksoisnolla' voittaisi, pitää '11':n olla vastapäätä.Koettakaa itse ja katsokaa."
"Entä se järjestelmä?" kysyi Moran kärsimättömästi. "Tiedämme, että osaatte ottaa voittavia numeroita, tiedämme, mitkä ne numerot ovat, mutta miten taidatte tehdä niin?"
"Seuraan järjestystä. Minun onnistui sattumalta panna huristava pallo kaksi kertaa merkille, kun '9' oli vastapäätä. Molemmilla kerroilla voitti '26'. Myöhemmin huomasin sattuvan taas niin. Sitten etsin katselemalla muita sarjoja ja löysin niitä. Jos 'kaksoisnolla' on vastapäätä, voittaa '32', jos '11', voittaa 'kaksoisnolla'. Se ei tapahdu aina, mutta se tapahtuu tavallisesti. Kuten sanoin, minulla on omat arveluni, mutta puhumatta paras."
Pitkä Burke alkoi päästä hiukan jäljille. Hän kumartui, seisautti pyörän ja tutki sitä huolellisesti. Yhdeksän muun pyöräpelin omistajan päät kurottautuivat ja rupesivat myös tutkimaan. Pitkä Burke ojensi vartensa suoraksi ja heitti silmäyksen lähellä olevaan kamiinaan.
"Helvetti", sanoi hän. "Eihän siinä ollut mitään järjestelmää. Pöytä on ollut tulen lähellä, ja tuo hiton pyörä on käynyt kieroksi. Ja meitä on vedetty nenästä perinpohjin. Eipä kumma, että Smoke tahtoi pelata tässä pöydässä."
Harvey Moranilta pääsi iso lohdutuksen huokaus. Hän pyyhki otsaansa.
"No niin, samantekevä", sanoi hän. "Päästiin kuitenkin halvalla hinnalla selville siitä, ettei se ollut mikään järjestelmä." Hänen kasvonsa alkoivat ilmehtiä, ja sitten hän purskahti nauramaan sekä löi Smokea olkapäälle.
"Smoke, te olette leikitellyt hetken aikaa kanssamme ja pannut meidät rökittämään itseämme saadaksemme teidät pysymään poissa pelipöydistämme. Kuulkaapa, minä olen saanut vähän oikeata samppanjaa, avaan pullon, jos lähdette kaikki kanssani Tivoliin."
Myöhemmin kotiin palattua Shorty otti esille pulleat kultapussit ja punnitsi niitä käsillään. Sitten lopuksi hän asetti ne riviin pöydälle, istui makuulavansa laidalle ja alkoi riisua jalkineitaan.
"Seitsemänkymmentätuhatta", laski hän. "Ne painavat kolmesataaviisikymmentä naulaa. Ja kaikki kierolla pyörällä ja nopsalla silmällä saatuja. Toki tiedän, että se on unta. Ainoastaan unessa käyvät hyvät asiat toteen. Olen ihan haluton heräämään. Toivon, että en heräisi milloinkaan."
"Iloitse, sielu!" vastasi Smoke. "Sinä et herää. On joukko nerokkaita filosofeja, jotka väittävät, että ihmiset ovat unissakävijöitä. Olet hyvässä seurassa."
Shorty nousi, meni pöydän luo, valitsi raskaimman pussin ja tuuditti sitä sylissään kuin pientä lasta.
"Ehkä olen unissakävijä", sanoi hän, "mutta olen, kuten sanoit, varmaan hyvin hyvässä seurassa."
Shorty ja Smoke erosivat Ylä-Klondykessa. Shortyn piti palata Klondykea alas Dawsoniin saadakseen rekisteröidyksi muutamia valtauksia, jotka he olivat tehneet.
Smoke kääntyi koiravaljakolla etelään. Hänen päämäärinään olivat Surprise-järvi ja tarunomaiset "kaksi mökkiä", Two Cabins. Hänen piti päästä Indian Riverin lähteille, sieltä tuntemattoman seudun poikki ja vuoriston yli Stewart Riverille. Itsepintaisten huhujen mukaan piti Surprise-järven olla jossakin siellä vuorenhuippujen ja jäätiköiden keskellä. Järven pohjan piti olla puhdasta kultaa. Sanottiin, että vanhat kullankaivajat, joiden oikeat nimet olivat unohtuneet entisten aikojen hämäriin, olivat sukeltaneet Surprisen jäiseen veteen ja tuoneet kultamöhkäleitä molemmin käsin pinnalle. Eri aikoina olivat yhdet ja toiset vanhat kullanetsijät tunkeutuneet tuohon linnoitukseen ja tuoneet järven pohjakultaa näytteille. Mutta vesi oli liian kylmää. Jotkut olivat kuolleet vedessä, heidät oli nostettu ruumiina kuivalle. Toiset olivat menehtyneet muuten. Kaikki henkiin jääneet olivat suunnitelleet, että he palaavat ja kuivaavat järven, mutta kukaan heistä ei ollut palannut. Oli aina käynyt onnettomasti. Ja niin tuli taruja. Surprise-järvi oli loihdittu järvi; sen paikkaa ei muistettu, ja sen kuivaamaton pohja oli yhä vielä kultaa.
Two Cabins oli ainakin samassa määrin tarujen verhoama, mutta mökkien paikka oli tunnettu. Stewart-joelta mentiin "viiden unen" matka McQuestion Riveriä ylöspäin. Siellä oli kaksi vanhaa mökkiä. Ne olivat niin vanhat, että niiden täytyi olla rakennettuja, ennen kuin ensimmäinen tunnettu kullanetsijä oli astunut Yukonin laaksoon. Kuljeksivat hirvien metsästäjät, joita Smokekin oli puhutellut, olivat väittäneet, että he löysivät ne kaksi mökkiä jo kauan, kauan sitten, mutta olivat etsineet turhaan kultakaivosta, jossa entisajan seikkailijat olivat varmaankin raataneet.
"Olisin suonut, että olisit tullut mukanani", sanoi Shorty miettien heidän erotessaan. "Vaikka oletkin saanut intiaanitaudin, ei siinä sittenkään ole järkeä, että syöksyt suin päin vaaroihin. Siellä on varmasti noituutta ensimmäisestä kujeesta viimeiseen viettelykseen asti, päättäen kaikesta siitä, mitä minä ja sinä olemme kuulleet siitä kerrottavan."
"Oli miten oli, Shorty. Minä teen tämän kiertomatkan kuudessa viikossa ja palaan Dawsoniin. Yukonin tietä on kuljettu. Samoin täytyy olla ensimmäisen sadan mailin laita Stewartista eteenpäin. Kun seuraan noita jälkiä, täytyy minun päästä neljä- tai viisikymmentä mailia päivässä. Kun kerran olen päässyt yli, pääsen kuukaudessa kotiin."
"Kyllä, kun kerran olet päässyt yli. Mutta se ylipääsy tekee minut levottomaksi. Hyvästi nyt vain siksi, kunnes tavataan, Smoke. Pidä silmäsi auki. Varo velhoja. Siinä kaikki. Äläkä pidä paluuta häpeänä, jos et saa ammutuksi riistaa."
Viikko sen jälkeen Smoke oli Indian Riverin eteläpuolella vuoriharjanteiden keskellä. Hän oli jättänyt rekensä Klondyken puoleiselle ylängölle ja sitonut tavaroita susikoiriensa selkään. Hän kulki edellä pehmeässä lumessa ja polki latua lumikengillään. Takana painalsivat koirat yhdessä jonossa.
Hän rakasti tätä elämää, kovaa arktista talvea, hiljaista erämaata ja loppumatonta lumivaippaa, jota yhdenkään ihmisen jalka ei ollut polkenut. Hänen ympärillään yleni jäisiä vuorenhuippuja, joilla ei ollut nimeä ja joita ei oltu merkitty karttoihin. Hän yksinään liikkui siinä koskemattomien erämaiden hautovassa hiljaisuudessa. Eikä yksinäisyys painostanut häntä. Hän rakasti sitä kaikkea, päivien rasitusta, susikoirien kahnailua, leirintekoa kauan kestävässä illan sarastuksessa, tähtien hiivintää ylhäällä pään päällä ja revontulten liekkikuvioita.
Erittäinkin hän piti leiristään iltaisin. Se näytti hänestä taululta, jota hän ei luullut koskaan unohtavansa — ei tallattua lumipälveä, jossa hänen tulensa paloi, vuodetta, jossa oli juuri katkottuja kuusen oksia ja niiden päällä pari kaniininnahkaisia vällyjä, suojusta, jona oli kaistale pingotettua tervakangasta ja joka kokosi ja heijasti pois tulen hehkua, mustunutta kahvipannua ja paistinpannua, jotka olivat pölkyllä, mokkasiineja, jotka oli asetettu keppien nenään kuivamaan, lumikenkiä, jotka olivat pystyssä lumessa, ei tulen takana olevia susikoiria, jotka painautuivat kiihkeinä ja kärsimättöminä tulen likelle saadakseen lämmintä, olivat pörröisiä ja kuuraisia ja käyristelivät tuuheita häntiään jalkojensa suojaksi, eikä joka taholla vain vähän matkan päässä ympärille kietoutuvaa pimeyttä.
Sellaisina hetkinä San Francisco, O'Hara ja "Aalto" näyttivät olevan hyvin kaukana, kadonneita etäiseen menneisyyteen, toteenkäymättömien unien varjoja. Hänen oli vaikea uskoa, että hän oli tuntenut muuta kuin tätä erämaan elämää, ja vielä vaikeampi hänen oli antaa itselleen anteeksi tosiasiaa, että oli patustellut ja kulutellut aikaansa suurkaupungin taiteilijapiireissä. Ollessaan yksin, ilman puhetoveria, hän ajatteli paljon, syvällisesti ja yksinkertaisesti. Häntä harmitti, kun hänen kaupunkilaisvuotensa olivat kuluneet hukkaan, kun koulujen ja kirjojen viisausopit, taidemaalarien ja kuvanveistäjien työhuoneiden ja toimitushuoneiden taidokas kyynillisyys ja liikemiesten klubeissa käytännössä oleva ammattikieli olivat niin mitättömiä. He eivät tietäneet mitään ravinnosta, eivät unesta, eivät terveydestä; he eivät tunteneet koskaan todella kiihottavaa ruokahalua, eivät väsymyksen suloista vaivaa eivätkä villin ja voimakkaan veren syöksyntää, kun se työn loputtua huppelehti viinin lailla koko ruumiissa.
Ja koko ajan oli tämä hieno, viisas, spartalainen Pohjola ollut täällä, eikä hän ollut kuullut koskaan hiljaisintakaan kutsuvaa kuiskausta, ei lähtenyt itsestään etsimään tätä maata, vaikka hänen sisäinen minänsä soveltui niin siihen. Mutta sekin selvisi hänelle aikanaan.
"Kuule, Keltanaama, minä olen saanut sen selville!"
Koira, jolle hän puhui, nosti ensin toista, sitten toista etukäpäläänsä nopein, mutta hillityin liikkein, kiersi häntänsä tupsun niiden suojaksi ja hymyili tulen yli.
"Herbert Spencer oli lähimain neljänkymmenen ikäinen, ennen kuin hän tajusi, mikä oli hänen suurin tehtävänsä ja toiveensa. Minun ei kestä niin kauan. Minun ei tarvitse odottaa kolmenkymmenen ikäiseksi. Minulla on täällä toiveeni ja tehtäväni."
Siellä oli sikin sokin rotkoja ja ylänköjä, jotka eivät olleet järjestyneet minkään järjellisen topografisen suunnitelman mukaisesti. Smoke samoili siellä päiväkausia. Hän etsi turhaan jokea tai puroa, joka olisi juossut etelään McQuestionia ja Stewartia kohti. Sitten tuli vuoristomyrsky, joka hukutti lumiryöppyynsä korkeat ja matalat kukkularöykkiöt. Metsärajan yläpuolella hän hoippelehti kaksi päivää tulta tekemättä ja umpimähkään päästäkseen jollekin alempana olevalle tasanteelle. Toisena päivänä hän selviytyi tavattoman suuren tasanteen reunalle. Pyry oli niin sakea, ettei hän voinut nähdä vuoren seinän juurelle eikä uskaltanut yrittääkään laskea alas. Hän kääriytyi turkkeihinsa, kasasi koirat ympärilleen ja asettui lumikinosten väliin syvänteeseen, mutta ei uskaltanut nukkua.
Myrsky lakkasi aamuksi. Hän ryömi ylös ja tarkasteli asemaansa.Neljännesmailin päässä oli alempana kaikesta päättäen jäätynyt jalumen peittämä järvi. Joka puolella sen ympärillä oli kukkuloita.Se kävi yhteen kertomusten kanssa. Hän oli umpimähkään löytänytSurprise-järven.
Metsää näkyi yksi ainoa ryhmä vanhoja kuusia. Kuusiryhmän vieressä oli luhistumaisillaan oleva pieni mökki. Hän työnsi linkkua ja astui sisään. Yhdessä nurkassa oli kuusen oksista tehdyn makuusijan jätteitä. Niiden päällä oli syöpyneiden, palasiksi murenneiden turkkien sisässä luuranko. Viimeinen Surprise-järvellä kävijä, Smoke päätteli, kun otti kultamöhkäleen, joka oli hänen kaksoisnyrkkinsä kokoinen. Möhkäleen vieressä oli pippurilaatikko täynnä pähkinän kokoisia, karkeapintaisia kultapalasia, joissa ei ollut mitään huuhdemerkkejä.
Kertomukset olivat osoittautuneet niin todenmukaisiksi, että Smoke uskoi ilman muuta kullan olevan järven pohjasta. Sen yllä oli monta jalkaa jäätä. Pohjaa ei saanut nyt käsiinsä. Siellä ei ollut mitään tehtävää. Puolen päivän tienoissa Smoke oli jälleen tasanteella ja heitteli sen reunalta jäähyväiskatseita löytämälleen järvelle.
Neljä päivää myöhemmin hän teki tulta pienessä laaksossa jäätyneen virran rannalla ja suojaavain kuusten alla. Siellä jossakin valkoisessa järjestyksettömässä valtakunnassa, jonka hän oli jättänyt taakseen, oli Surprise-järvi — jossakin, hän ei tietänyt, missä. Sata tuntia kestänyt rasittava taivallus ja harhailu läpinäkymättömässä lumipyryssä olivat näet hämmentäneet hänen suuntakäsityksensä. Hän ei tietänyt, mistäpäin oli lähtenyt. Hän ei tietänyt varmasti, oliko kulunut viikko vai neljä päivää. Hän oli nukkunut koirien kanssa, kamppaillut matalain ylänköjen poikki, joiden lukumäärän oli unohtanut, seurannut mutkittelevia ja kammottavia rotkoja, jotka olivat päättyneet umpi periin, ja kahdesti saanut tehdyksi tulen ja sulattanut jäätynyttä hirvenlihaa. Ja täällä hän nyt oli hyvin syöneenä ja hyvässä leiripaikassa. Mutta Surprise-järvi oli häneltä piilossa yhtä varmasti kuin se oli ollut piilossa kaikilta sitä entisinä aikoina etsineiltä.
Puoli päivää kuljettuaan tätä jokea alaspäin hän joutui laaksoon, jossa oli leveä virta. Hän päätteli, että se oli McQuestion. Siellä hän ampui hirven. Virtaa alaspäin käännyttyään hän pääsi jollekin rekitielle. Tielle oli myöhemmin satanut lunta, mutta sen alla oli kulkijain kovaksi polkema pohja. Hänen päätelmänsä oli, että McQuestionin varrelle oli rakennettu kaksi leiripaikkaa ja että tie yhdisti ne. Two Cabins oli siis selvästi löydetty, ja mökit olivat alempana leiripaikkana, joten hänen oli mentävä virtaa alaspäin.
Kun hän leiriytyi sinä iltana, hän nukkui mietiskellen, keitä mahtoivat olla miehet, jotka olivat löytäneet jälleen ne kaksi mökkiä, ja pääsisikö hän sinne asti huomenna. Aamun ensimmäisen koitteen valjetessa hän oli matkalla. Hänen oli helppo seurata puoliksi umpeen mennyttä tietä. Leveillä lumikengillään hän tallasi lunta, ettei koirien tarvinnut rehkiä.
Ja sitten tuli se odottamaton. Se tapasi hänet Joen mutkassa. Hän sai käsityksen, että hän kuuli ja tunsi sen yht'aikaa. Pyssyn pamaus kuului oikealta, ja luoti meni poikittain hänen hartioittensa päällitse sekä lävisti vaatteet. Hän huojahteli lumikengissään päästäkseen tasapainoon ja kuuli pyssyn pamahtavan toisen kerran. Tämä laukaus petti. Smoke ei odottanut enää, vaan loikki nietosta pitkin rannalle puiden suojaan, jonne oli satakunta jalkaa. Pyssy paukahteli yhä, ja hän teki sen epämieluisen havainnon, että jotakin lämmintä nestettä juoksi hänen selkäänsä pitkin.
Hän kapusi rantaäyrästä ylös ja piiloutui puiden ja pensaiden sekaan. Koirat rähmivät mukana. Saatuaan lumikengät pois heittäytyi hän lumeen pitkäkseen ja katseli varovaisesti. Mitään ei näkynyt. Ampuja, kuka lieneekin ollut, oli varmaankin paneutunut pitkäkseen vastaisen rannanpuiden suojaan.
"Ellei jotakin tapahdu hyvin pian", mutisi hän puolen tunnin kuluttua, "niin on minun ryömittävä pois ja tehtävä tuli tai palellutettava jalkani. Keltanaama, mitä sinä tekisit, jos makaisit pakkasessa ja veresi uhkaisi lakata kiertämästä, samalla kuin joku koettaisi syytää luoteja nahkaasi?"
Hän ryömi muutaman yardin taaksepäin, tallasi siellä lumen kovaksi, tanssi ja hyppi, niin että veri palasi jalkoihin, ja saattoi sitten kestää toisen puolituntisen. Sitten hän kuuli alhaalta joelta erehtymättömän varmasti ajokoirien kellojen kilinää. Kurkistaessaan hän huomasi yhden reen, joka kääntyi joen mutkassa. Siellä oli vain yksi mies, joka ohjaili ja hoputti koiria. Smokea vavahdutti se, sillä hän näki nyt ensimmäisen ihmisen sen jälkeen, kuin oli kolme viikkoa sitten eronnut Shortysta. Hänen seuraava ajatuksensa oli, että tarmokas salamurhaaja oli piilossa toisella rannalla.
Smoke vihelteli varoituksia paljastamatta itseään. Mies ei kuullut, vaan tuli nopeasti. Smoke vihelsi taas ja entistä kimakammin. Mies seisahdutti koiransa, kääntyi ja oli kasvot Smokeen päin, kun pyssy pamahti. Heti sen jälkeen Smoke ampui metsään sinnepäin, mistä pamaus kuului. Joella olleeseen mieheen oli sattunut heti ensimmäinen laukaus. Hän hoippuili takaperoisesti rekensä luokse ollen kaatumaisillaan ja otti köysien alta pyssyn. Kun hän koetti nostaa sitä olkaansa vasten, kuukistui hän ja vaipui hiljaa rekeen istuvaan asentoon.
Alhaalta kuului vielä kulkusten kilinää. Mies ei liikahtanut. Joen mutkasta tuli näkyviin kolme rekeä, joiden mukana oli puoli tusinaa miehiä. Smoke päästi varoitushuutoja, mutta miehet olivat jo nähneet, miten ensimmäisen reen oli käynyt, ja ryntäsivät sen luo. Toiselta rannalta ei kuulunut enää laukauksia. Smoke lähti pois piilopaikastaan kutsuen koirat mukaansa. Miehet huudahtelivat reen luona, ja kaksi heistä otti käsineet pois sekä alkoi tähdätä Smokea pyssyillään.
"Tule tänne, sinä verikätinen murhaaja sieltä", komensi eräs heistä, mustapartainen mies. "Ja heitä pyssy käsistäsi lumeen."
Smoke epäröi, heitti sitten pyssynsä ja meni luo. "Tarkasta hänet,Louis, ja ota hänen aseensa", määräsi mustapartainen mies.
Louis, joka oli ranskalais-kanadalainen retkeilijä, kuten muutkin neljä, totteli. Tarkastuksessa löydettiin Smokelta vain metsästyspuukko. Se otettiin pois. Eräs miehistä päästi huudon. Hän oli käynyt tarkastamassa tietä ja löytänyt jäljet, jotka Smoke oli tehnyt tieltä rannalle. Hän selosti löydön.
"Minkä tähden tapoit Joe Kinaden?" kysyi mustapartainen.
"Sanon teille, etten —", alkoi Smoke.
"Äh, mitäpä hyötyä kiellosta? Tapasimme sinut verekseltä. Makasit puiden suojassa ja väijyit häntä. Lyhyt ampumamatka. Et voinut ampua ohi. Pierre, mene ja hae pyssy, jonka hän heitti."
"Antanette toki kertoa, mitä on tapahtunut", puolusteli Smoke.
"Kitasi kiinni!" ärähti mies hänelle. "Oletan, että pyssysi selvittää koko jutun."
Kaikki miehet tarkastivat Smoken pyssyä, ottivat patruunat ulos ja laskivat ne, tutkivat piipun suun ja pesäkkeen.
"Yksi ammuttu", teki mustaparta päätelmän.
Pierre haisteli pesäkettä. Hänen sieraimensa pullistuivat ja laajenivat kuin eläimen.
"Hän on ampunut yhden aivan äsken", sanoi Pierre.
"Luoti on mennyt selkäpuolelta", sanoi Smoke. "Hänen kasvonsa olivat minuun päin, kun häntä ammuttiin. Siitä näette, että se tuli toiselta rannalta."
Mustaparta mietti lyhyen sekunnin tätä väitettä ja ravisti päätään.
"Ei. Ei se lyö yhteen. Käännä hänen kasvonsa toiseen rantaan päin — siten oli, kun paukautit hänen selkäänsä. Menkää muutama poika tielle ja katsokaa, meneekö sieltä jäljet toiselle rannalle."
Käytyään katsomassa kertoivat he, että lumi oli ihan ehjää siellä. Ei ollut ainoatakaan lumikengänjälkeä poikki joen. Mustaparta kumartui kuolleen puoleen ja ojentautui taas suoraksi. Hänellä oli villavaa ja pöyheää vanua kädessään. Sitä selvitellessään hän löysi sen keskeltä luodin, joka oli mennyt ruumiin läpi. Hän vertaili sitä ja Smoken vyöstä ottamaansa luotia.
"Se on niin selvä, vieras, että sokeankin täytyy huomata. Luoti on pehmeäkärkinen ja teräskuorinen; sinun luotisi on pehmeäkärkinen ja teräskuorinen. Se on J. & T. Arms Companyn tekoa; sinun on J. & T. Arms Companyn tekoa. Se on numeroa kolmekymmentä-kolmekymmentä, sinun on kolmekymmentä-kolmekymmentä."
"Minua itseäni väijyttiin", sanoi Smoke. "Katsokaa reikää porkassani."
Mustaparta tarkasti sitä. Eräs toinen retkeilijä veti sillä aikaa auki kuolleen miehen pyssyn pesäkkeen. Kaikki olivat selvillä, että sillä oli ammuttu yksi laukaus. Tyhjä hylsy oli vielä jäljellä.
"Kirottu asia, ettei Joe-parka osannut sinuun paremmin", sanoi mustaparta katkerasti. "Mutta hyvästi hän ampui siihen nähden, että oli sellainen haava. Tule pois nyt."
"Tutkikaa toinen ranta ensin", vaati Smoke.
"Suusi kiinni ja tule. Puhukoot tosiasiat puolestaan."
He poikkesivat tieltä samalla kohdalla, missä Smoke oli poikennut, ja seurasivat jälkiä rannalle ja viidakkoon.
"Tuossa hän on tanssinut saadakseen pysymään jalkansa lämpiminä", osoitti Louis. "Tuossa hän on ryöminyt mahallaan. Tuohon hän on painanut kyynärpäätään, kun ampui."
"Kysykää toki, kuinka tulin ampuneeksi sen laukauksen", keskeytti Smoke.
"Isken hampaat kulkkuusi, jos alat vielä soittaa suutasi. Saat vastata kysymyksiin myöhemmin. Pysytään nyt, pojat, siivoina ja laillisina ja kohdellaan tuota oikein ja säällisesti. Miten pitkältä arvioit meidän tulleen, Pierre?"
"Kaksikymmentä mailia varmaan, arvelen."
"Panemme tamineet talteen ja viemme hänet ja Joe-paran takaisin Two Cabinsiin. Oletan, että olemme nähneet ja voimme todistaa sellaista, mikä vie hänet hirteen."
Oli tullut pimeä. Kolme tuntia sen jälkeen saapuivat vainaja, Smoke ja hänen vangitsijansa Two Cabinsiin. Tähtien tuikkeessa Smoke saattoi havaita tusinan tai enemmän äskettäin rakennettuja hökkeleitä, jotka olivat tasanteella virran lähellä isomman ja vanhemman mökin ympärillä. Tuojat työnsivät hänet tähän vanhaan mökkiin. Hän huomasi, että siinä asui eräs nuori jättiläinen, hänen vaimonsa ja vanha sokea mies. Vaimo oli roteva ihminen ja julkeata lajia. Hänen miehensä sanoi häntä "Lucyksi." Vanha mies oli ollut, kuten Smoke sai tietää myöhemmin, vuosikausia otusten pyydystäjänä Stewartin varrella. Hän oli käynyt auttamattomasti sokeaksi viime talvena. Smoke kuuli myöskin, että nykyisen "kahden mökin" leirin olivat rakentaneet kaksitoista miestä, jotka olivat saapuneet viime syksynä kuudella veneellä, elintarpeita niiden lastina. He olivat tavanneet tuon sokean pyydystäjän täällä Two Cabinsissa ja rakentaneet hänen mökkinsä ympärille itselleen hökkelit. Myöhemmin oli tullut koiravaljakoilla jäitä myöten lisää. Ruokavaroja oli leirissä runsaasti. Oli löydetty myös koko hyvin antava kultakerros.
Kaikki Two Cabinsin miehet olivat kokoontuneet viidessä minuutissa huoneeseen. Smoke oli työnnetty yhteen nurkkaan ja jätetty sinne syrjään. Hänen kätensä ja jalkansa oli köytetty kapeilla hirvennahkaisilla hihnoilla. Hän laski huoneessa olevan kolmekymmentäkahdeksan miestä, karkeata joukkoa Yhdysvaltain rajoilta tai Ylä-Kanadan retkeilijöitä. Hänen vangitsijansa kertoivat tapahtuman yhä uudelleen ollen kukin kiihottuneen ja vihaisen ryhmän keskellä. Kuului ärähdyksiä: "Nirri pois heti — mitä siinä odottamista!" Ja kerran saatiin eräs irlantilainen vain väkivoimin pidätetyksi, kun hän aikoi hyökätä avuttoman vangin kimppuun antaakseen hänelle viimeisen iskun.
Miesten lukumäärää laskiessaan Smoke huomasi tutut kasvot. Siellä oli Breck, sama mies, jonka veneen hän oli laskenut koskien läpi. Häntä kummastutti, kun Breck ei tullut puheille, mutta ei hänkään ollut tuntevinaan Breckiä. Kun tämä sittemmin kasvojaan varjostaen antoi hänelle merkitsevän viittauksen, ymmärsi hänkin.
Mustaparta, jota Smoke oli kuullut sanottavan Eli Hardingiksi, lopetti keskustelun siitä, oliko vanki tapettava heti vai ei.
"Olkaa alallanne", huusi hän. "Malttakaa mielenne. Se mies kuuluu minulle. Minä sen otin kiinni ja toin tänne. Toin hänet tänne, jotta hänet tutkittaisiin ja tuomittaisiin puolueettomasti, ja, jumaliste, hänen asiansa käsitellään puolueettomasti. Hän on sidottu lujasti ja varmasti. Työntäkää hänet lavalle maata aamuun asti. Pidetään huomenna oikea tutkinto ja tuomitaan."
Smoke heräsi. Hän makasi kasvot seinään päin. Sieltä tunkeutui jääkylmää viimaa hänen olkapäähänsä. Sellaista viimaa ei ollut silloin, kun hänet sysättiin makuulavalle. Kun 50 astetta nollan alapuolella oleva pakkanen pusersi ulkoilmaa huoneen kuumaan ilmakehään, niin se osoitti riittävästi, että joku ulkopuolella oleva oli repinyt pois sammalia seinän hirsien välistä. Smoke siirsi itseään niin pitkälle kuin hihnat sallivat, ojensi sitten kaulaansa eteenpäin ja sai huulensa juuri raon kohdalle.
"Kuka siellä on?" kysyi hän.
"Breck", tuli vastaus. "Varokaa. Ei hiiskausta. Tulin antamaan teille puukon."
"Ei auta", sanoi Smoke. "En voisi käyttää sitä. Käteni ovat sidotut taakseni ja köytetyt kiinni makuulavan jalkaan. Mutta jotakin on tehtävä. Nuo miehet mielivät hirttää minut kiukuissaan, ja te tietenkin tiedätte, etten ole tappanut sitä miestä."
"Sitä ei tarvitse sanoakaan, Smoke. Ja jos olette tappanut, niin on teillä ollut syynne. Se ei ole nyt pääasia ollenkaan. Tahtoisin päästää teidät pois. Täällä olevat miehet ovat tyrmeätä joukkoa. He ovat maailmasta pois syöstyjä, ja heillä on omat lakinsa, jotka panevat täytäntöön — kokoustensa päätösten mukaan, tiedätte. He ovat jo suoriutuneet kahdesta miehestä — molemmat muonan varastajia. Toisen he ajoivat leiristä pois. Hän ei saanut ottaa unssiakaan ruokaa eikä tulitikkuja mukaansa. Hän pääsi noin neljäkymmentä mailia eteenpäin ja eli kaksi vuorokautta, ennen kuin jäätyi tönkäksi. Kaksi viikkoa sitten he ajoivat pois erään toisen. He antoivat hänen valita: joko ilman ruokaa tai kymmenen piiskan iskua päivän ruoka-annoksesta. Hän kesti neljäkymmentä lyöntiä ja pyörtyi sitten. Ja nyt he ovat saaneet käsiinsä teidät, ja jokainen heistä on vakuuttunut, että te olette tappanut Kinaden."
"Se mies, joka murhasi Kinaden, ampui minuakin. Hänen luotinsa raapaisi nahkaa pois hartioistani. Koettakaa saada heidät lykkäämään oikeudenkäynti siksi, kunnes joku on käynyt tutkimassa rannan, missä murhaaja piilotteli."
"Ei siitä ole mitään hyötyä. He pitävät Hardingin ja viiden ranskalaisen antamaa todistusta pätevänä. He eivät sitä paitsi ole hirttäneet vielä ketään ja haluavat hirttää. Keripukkia on alkanut ilmetä heidän keskuudessaan, ja he ovat kärkkäitä kiihtymään."
"Ja näyttää siltä, että minä lisään heidän kiihtymystään", oli Smoken päätelmä. "Sanokaapa, Breck, miten olette joutunut moiseen vihoviimeiseen joukkioon?"
"Saatuani Squaw Creekillä valtaamani palstat haltuuni ja pantuani sinne muutamia miehiä työhön lähdin Stewartia myöten etsimään Two Cabinsia. Mökit pysyivät piilossa. Jouduin virran ylemmälle osalle. Palasin sieltä eilen ilman muonaa."
"Ette löytänyt mitään?"
"En paljon mitään. Mutta luulen keksineeni hydraulisen laitteen, joka tulee työskentelemään hyvin, kun työt aloitetaan tällä seudulla. Se on jonkinlainen kullanluomari."
"Olkaapa hiljaa", keskeytti Smoke. "Odottakaa hetkinen. Antakaa minun ajatella hiukan."
Hän kuuli hyvin, kun nukkujat kuorsasivat, ja kehitteli ajatusta, mikä oli pälkähtänyt hänen päähänsä.
"Sanokaapa, Breck, ovatko he avanneet lihaniput, joita koirani kantoivat?"
"Avasivat pari niistä. Olin katsomassa. Pistivät ne Hardingin kuoppaan."
"Löysivätkö mitään?"
"Lihaa."
"Hyvä. Menkää ja avatkaa ruskea tervakankainen käärö, jonka ympärillä on hirvennahkaiset hihnat. Löydätte siitä muutaman naulan kultamöhkäleitä. Ette ole nähnyt koskaan tässä maassa sellaista kultaa, eivät ole muutkaan nähneet. Siinä kalu, jota voitte käyttää. Kuulkaahan."
Breck lähti neljännestunnin kuluttua. Hän oli saanut täydet ohjeet ja valitti, että hänen varpaansa olivat paleltuneet. Smoken oma nenä ja posket olivat paleltuneet, kun olivat niin lähellä rakoa, ja hän sai hangata niitä puoli tuntia huopaan, ennen kuin polte ja pureminen antoivat vakuutuksen, että verenkierto oli palannut.
"Minä olen päässyt nyt selville siitä. Ei ole enää epäilyäkään. Hän on murhannut Kinaden. Kuulimme koko jutun eilen illalla. Mitä hyödyttää palata enää siihen? Minä äänestän: syyllinen."
Sillä tavalla alkoi Smoken oikeusjuttu. Puhuja oli notkea ja kivikova mies Coloradosta. Hän osoitti julkisesti kiukkuaan ja vastenmielisyyttään kun Harding sivuutti hänen ehdotuksensa ja vaati, että piti meneteltämän säännöllisesti, ja nimitti erään Shunk Wilsonin kokouksen puheenjohtajaksi ja tuomariksi. Tuomarikunnan eli juryn muodosti Two Cabinsin väestö. Vaimolta Lucylta kiellettiin kuitenkin, siitä ensin keskusteltua, oikeus äänestää Smoken syyllisyydestä tai syyttömyydestä.
Äänestyksen jatkuessa kuuli Smoke, joka oli tungettu nurkkaan rahille,Breckin ja erään kullankaivajan kuiskivaa keskustelua.
"Eikö teillä ole myydä viisikymmentä naulaa jauhoja?" kysyi Breck.
"Ei teillä ole niin paljon kultahiekkaa, että voisitte maksaa pyytämäni hinnan", kuului vastaus.
"Annan teille kaksisataa."
Mies pudisti päätään.
"Kolmesataa. Kolme ja viisikymmentä."
Neljäsataa kuultuaan mies nyökkäsi ja sanoi:
"Tulkaa minun mökkiini. Punnitaan kulta siellä."
Nuo kaksi raivasivat itselleen tien ovelle ja pääsivät ulos. Viiden minuutin kuluttua Breck tuli yksinään takaisin.
Harding oli juuri todistamassa, kun Smoke näki oven avautuvan vähän.Rakoon ilmestyivät sen miehen kasvot, joka oli myynyt jauhot. Hän tekinaamallaan merkkejä ja viittoili innokkaasti sisälle eräälle taholle.Sieltä nousi mies kamiinan läheltä ja lähti työntäytymään ovea kohti.
"Mihin menet, Sam?" kysyi Shunk Wilson.
"Tulen heti takaisin", selitti Sam. "Minun on mentävä vähän."
Smoke sai luvan tehdä kysymyksiä todistajille. Hän ristikuulusteli par'aikaa Hardingia, kun ulkoa alkoi kuulua valjastettujen koirien vingahduksia ja reen jalaksien suhahduksia ja narahduksia. Joku oven lähellä oleva vilkaisi ulos.
"Sam ja hänen toverinsa ajavat koiravaljakolla helkkarinmoista kyytiäStewartin joelle vievää tietä", selosti mies.
Puoleen minuuttiin ei kukaan puhunut, mutta miehet heittelivät toisilleen merkitseviä katseita, ja yleinen levottomuus vallitsi täpötäydessä huoneessa. Smoke huomasi vilahdukselta, että Breck, Lucy ja tämän mies kuiskailivat keskenään.
"Jatka", sanoi Shunk Wilson äreästi Smokelle. "Tiedämme, mitä koetat todistaa — ettei toista rantaa tutkittu. Se ei ollut tarpeellista. Sille rannalle ei mennyt yhtään jälkiä. Hanki oli ihan ehjä."
"Mutta kuitenkin oli siellä toisella rannalla joku mies", väitti Smoke itsepintaisesti.
"Siitä reiästä on paha livahtaa, nuori mies. Ei meitä ole kovin paljon täällä McQuestionin varrella, ja me takaamme joka miehemme."
"Kuka se mies oli, jonka ajoitte pois leiristänne kaksi viikkoa sitten?" kysyi Smoke.
"Alonzo Miramar. Hän oli Meksikosta. Mitä sillä muonan varastajalla on tekemistä tässä asiassa?"
"Ei mitään muuta kuin että te ette ole menneet takaukseen hänen puolestaan, herra tuomari."
"Hän meni jokea alas- eikä ylöspäin."
"Mistä tiedätte, mihin hän meni?"
"Näin hänen lähtevän."
"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedätte hänen kohtalostaan?"
"Ei, ei siinä, nuori mies. Minä tiedän, me kaikki tiedämme, että hänellä oli neljän päivän ruoka mukanaan, mutta ei pyssyä, millä olisi ampunut otuksia. Ellei hän ole päässyt Yukonin varrella olevalle uudisasutukselle, niin hän on aikoja sitten korahtanut viimeisen kerran."
"Oletan, että olette laskenut kaikki tässä maanosassa löytyvät pyssyt", huomautti Smoke pisteliäästi.
"Heittelet minulle kysymyksiä kuin vangille. Aletaan kuulustella seuraavaa todistajaa. Missä on Ranskalais-Louis?"
Kun Ranskalais-Louis työntäytyi eteenpäin, avasi Lucy oven.
"Mihin menet?" huusi Shunk Wilson.
"Ei kai minun tarvitse seisoa töröttää täällä", vastasi Lucy uhmaavasti. "Enhän minä saa äänestää, ja tupani on sitä paitsi niin täynnä, ettei henki kulje."
Muutaman minuutin päästä hänen miehensä meni samaa tietä. Tuomari huomasi sen vasta, kun ovi sulkeutui.
"Kuka se oli?" keskeytti hän Pierren selostuksen.
"Bill Peabody", sanoi joku. "Hän sanoi menevänsä kysymään vaimoltaan jotakin ja tulevansa kohta takaisin."
Billin sijasta tulikin takaisin Lucy, riisui turkkinsa ja asettui entiselle paikalleen kamiinan lähelle.
"Oletan, ettei meidän tarvitse kuulustella jäljelläolevia todistajia", päätteli Shunk Wilson Pierren lopetettua. "Tiedämme, että he voisivat todistaa ainoastaan samat tosiasiat, jotka olemme jo kuulleet. Kuulehan, Sörensen, mene ja hae Bill Peabody takaisin. Tulee ihan kohta äänestettäväksi tuomiosta. Nyt, vieras, voit sinä astua esiin ja sanoa sanottavasi siitä, mitä on tapahtunut. Sillä aikaa annamme ajan voittamiseksi niiden kahden pyssyn, ampumatarpeiden ja surman tuottaneen luodin kiertää miehestä mieheen."
Smoke oli selostanut, kuinka hän oli saapunut tälle seudulle. Hän kertoi juuri, kuinka häntä oli väijytty ja ammuttu ja kuinka hän oli paennut rannalle. Julmistunut puheenjohtaja Shunk Wilson keskeytti hänet juuri silloin:
"Nuori mies, mitä järkeä on sellaisessa todistelussasi? Kulutat vain kallista aikaa. Pyssy, ampumavehkeet, Joe Kinaden tappanut luoti ovat sinua vastaan. — Mitä siellä on? Avatkaa ovi, joku!"
Kylmää ilmaa syöksyi sisään, ja sillä oli kuumassa huoneessa oma muotonsa. Auki olevasta ovesta kuului samalla koirain haukuntaa, mikä hiljeni nopeasti välimatkan pidetessä.
"Sörensen ja Peabody lyövät koiriaan ja ajavat joelle alas!" huusi joku.
"No mitä helvettiä!" keskeytti Shunk Wilson leukapieli lerpallaan ja silmäili Lucya.
Lucy keikautti niskaansa ja puristi huuliaan yhteen. Shunk Wilsonin vihainen ja epäluuloinen katse kiersi ja pysähtyi Breckiin.
"Luulen, että tuo äsken tullut, jonka kanssa olet soittanut suutasi, voisi selittää, jos tahtoisi."
"Sam kuiskutteli myös hänen kanssaan, ennen kuin lähti ulos", ilmoitti joku.
"Kuulkaa, herra Breck", jatkoi Shunk Wilson. "Te olette keskeyttänyt oikeudenkäynnin. Teidän on selitettävä, mitä se tarkoittaa. Mitä te puhelitte?"
Breck kakisteli kurkkunsa selväksi ja vastasi ujosti:
"Yritin juuri ostaa vähän muonaa."
"Millä?"
"Kultahiekalla tietysti."
"Mistä olette saanut sitä?"
Breck ei vastannut.
"Hän on kamuillut Stewartin yläjuoksulla", avusti joku vapaaehtoisesti. "Satuin viikko sitten hänen leiripaikalleen, kun olin metsästämässä. Ja sanon teille, että hän oli hyvin salaperäinen."
"Se kultahiekka ei ole sieltä", sanoi Breck. "Siellä sain vain erään ala-arvoisen hydraulisen suunnitelman."
"Tuokaa pussinne tänne ja näyttäkää kultahiekkanne", käski Wilson.
"Sanon teille, ettei se ole sieltä."
"Näyttäkää, samahan se."
Breck oli kieltäytyvinään, mutta kaikki hänen ympärillään olivat uhkaavan näköisiä. Hän kopeloi vastahakoisesti takkinsa taskua. Kun hän otti sieltä pippurilaatikkoa, niin se ratisi jotakin ilmeisesti kovaa esinettä vasten.
"Ota kaikki vain ulos sieltä", jymisi Shunk Wilson.
Ja sieltä tuli ulos iso, ensiluokkainen kultamöhkäle, joka oli keltaisempi kuin mikään ennen nähty kulta. Shunk Wilson huohotti. Puoli tusinaa miestä, jotka olivat nähneet möhkäleen vilahdukselta, syöksyi ovelle. He pääsivät sen luo yhtaikaa ja tunkeutuivat kiroillen ja tuuppien ulos.
"Mihin sinä lähdet?" kysyi Eli Harding, kun Shunk nousi seuratakseen mukana.
"Koiria valjastamaan tietysti."
"Ettekö aio hirttää häntä?"
"Se veisi liian paljon aikaa juuri nyt. Kyllä hän pysyy hengissä siksi, kun palaamme. Oletan, että tämä oikeusjuttu on lykätty toistaiseksi."
Harding epäröi. Hän heitti hurjan silmäyksen Smokeen, näki Pierren viittaavan Louis'lle ovelta, katsahti viimeisen kerran pöydällä olevia kultamöhkäleitä ja teki päätöksensä.
"Älä yritä paeta, ei siitä sulle hyötyä", lennätti hän olkansa yli taakseen. "Minä sitä paitsi otan koirasi lainaksi."
"Mikä nyt? Taasko rynnätään niin hiivatusti valtaamaan?" tiedusteli sokea vanha metsästäjä eriskummaisella kimeällä äänellä, kun koirien ja miesten ääntelyt sekä rekien narahdukset häiritsivät huoneen hiljaisuutta.
"Tämä oli hyvä turkismaa", valitti hän, "ennen kuin kirotut kullankaivajat tulivat ja säikyttivät otukset pois."