"Meidän on laskettava tuota harjannetta myöten", sanoi hän. "Jos luiskahdamme pois siltä, törmäämme seinämiin —"
"Emmekä saa koskaan tietää, miten on käynyt", oli Shortyn päätelmä."Osaatko uida, Smoke?"
"Toivon etten osaisi, jos kävisi hullusti tuolla alhaalla."
"Samaa sanon minä", sanoi haikeasti eräs outo mies, joka seisoi vieressä ja kurkisteli kosken kuiluun. "Ja toivon, että olisin jo toisella puolella."
"Minä en luopuisi mistään hinnasta laskemisyrityksestä", sanoi Kit. Hän tarkoitti mitä sanoi. Samalla hän tahtoi karaista tuota miestä. Hän kääntyi lähteäkseen veneen luo.
"Aiotteko lähteä laskemaan?" kysyi vieras mies.
Kit nyökäytti päätään.
"Haluaisin, että minullakin olisi miehuutta siihen", teki mies tunnustuksen. "Olen ollut tuntikausia täällä. Kuta kauemmin olen katsellut, sitä enemmän olen alkanut pelätä. En ole merimiehiä. Ja minulla on mukanani vain veljeni poika, nuori nulikka, ja vaimoni. Jos te pääsette ehjinä läpi, viettekö sitten minun veneeni alas?"
Kit katsahti palvelustoveriinsa. Tämä viivytti vastausta.
"Hänellä on vaimo mukanaan", viittasi Kit. Eikä hän erehtynyt mieheen nähden.
"Niin on", vakuutti Shorty. "Pysähdyin ajattelemaan juuri sitä. Tiesin, että oli jokin syy, miksi oli tehtävä niin."
He kääntyivät lähteäkseen, mutta Sprague ja Stine eivät hievahtaneet paikaltaan.
"Onnea matkalle, Smoke", huusi Sprague Kitille. "Minä — hm —." Hän epäröi. "Minä jään tänne ja katselen menoanne."
"Veneeseen tarvitaan kolme miestä, kaksi airoihin ja yksi peräsimeen", sanoi Kit tyynesti. Sprague katsahti Stineen.
"Piru sinne menköön, mutta en minä", sanoi tuo herrasmies. "Kun et sinä pelkää jäädessäsi seisomaan tänne ja katselemaan, niin en pelkää minäkään."
"Selviämme ilman heitä", sanoi Kit toverilleen. "Sinä asetut keulaan airo kädessä ja minä hoitelen peräsintä. Sinun on vain pidettävä venettä oikealla tolalla, siinä kaikki. Lähdettyämme et voi kuulla ääntäni, joten on vain pidettävä huolta veneestä."
He lykkäsivät veneen vesille ja kuljettivat sen kiihtyvän virran keskelle. Syvästä joen uomasta kuului yhä kasvava kohina. Virta vetäytyi kuilun suulle notkeana kuin sulanut lasi, ja hämärtyvät kallioseinät ottivat heidät väliinsä. Shorty pani tupakkamällin poskeensa ja pisti airon veteen. Vene kiiti harjanteen ylimpien tyrskyjen varassa, ja villi vetten kohina, joka kimmahteli takaisin korkeista kallioseinistä ja moninkertaistui, huumasi heidät kuuroiksi. Lentävä vaahto oli vähällä tukehduttaa heidät. Kit ei voinut toisinaan nähdä keulassa olevaa toveriaan. Vaiva kesti vain pari minuuttia. Sinä aikana he kiitivät kolme neljännesmailia harjannetta, sukeltautuivat näkyville ja laskivat alhaalla akanvirrassa rantaan.
"Se oli karhunlihaa", ilakoi Shorty, "oikeata karhunlihaa. Sanopa, Smoke, eikö tuntunut hiukan? En välitä, vaikka sanon sinulle kahdenkesken, että olin ennen lähtöämme enemmän peloissani ja kauhuissani kuin kukaan muu Kalliovuorten tällä puolella. Nyt olen karhunsyöjä. Tule pois, niin viemme sen toisen veneen alas."
Takaisin mennessään he tapasivat puolimatkassa herransa, jotka olivat katselleet laskua ylhäältä.
"Tuolta tulevat kalansyöjät", sanoi Shorty. "Käännä tuulen puoleen."
Vieraan miehen nimi oli Breck. Hänen veneensä laskettuaan Kit ja Shorty tapasivat hänen vaimonsa, hennon ja tyttömäisen ihmisen jonka sinisissä silmissä oli kiitollisuuden kyyneliä. Breck itse koetti antaa Kitille viisikymmentä dollaria ja tarjosi niitä sitten Shortylle.
"Hyvä mies", virkkoi tämä, "minä olen tullut tähän maahan kiskomaan rahaa maasta enkä lähimmäisteni kukkaroista."
Breck penkoi jotakin veneestään ja sai käsiinsä ison kopsapullon. Siinä oli whiskyä. Shorty ojensi puoleksi kättään ottaakseen, mutta keskeytti liikkeen äkkiä ja ravisti päätään.
"Meillä on vielä laskettavana se kirottu White Horse, joka kuuluu olevan pahempi kuin tämä Arkku. En tohdi nyt maistaa mitään miestäväkevämpää."
Muutaman mailin päässä he laskivat rantaan. Kaikki neljä menivät jalkaisin katsomaan tuota pahaa paikkaa. Eräs kallioriutta kaarrutti virran, jossa oli sarja koskia, oikeanpuoleista rantaa kohti. Kapeaan väylään syöksyvän vesipaljouden vauhti lisääntyi pelottavasti. Jättiläismäisen isoja, valkoisia ja vimmaisia aaltoja kohoili korkealle. Siinä oli se pelätty Valkoisen Hevosen Harja, joka oli vienyt monelta hengen. Harjan toisella sivulla oli korkkiruuvimainen aaltokierre ja pohjaanvetävä imunielu ja vastakkaisella sivulla suuren suuri pyörre. Jos mieli päästä läpi, oli laskettava itse Harjaa.
"Tämä on pahempi pähkinä kuin Arkku", tuumi Shorty.
Heidän katsellessaan ilmestyi vene ylös kosken niskalle. Se oli iso vene, neljäkymmentä jalkaa pitkä, lastina monta tonnia matkatavaroita ja kuusi miestä kuljettamassa. Se viippuili ja vaappuili ylös ja alas sekä katosi toisinaan kokonaan tyrskyihin ja vaahtoihin, ennen kuin saapui Harjan luo.
Shorty loi hitaan syrjäsilmäyksen Kitiin ja puheli: "Somaa ryöppyä! Eikä vielä pahimmalla kohdalla. Ovat vetäneet airot sisään. Nyt se vie veneen. Herra Jumala! Nyt se hukkui! Ei, siellä se!"
Vaikka vene oli niin iso, oli se tyrskyjen välissä kadonnut näkyvistä lentävään savuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä vene pullahti Harjan sameimmassa kohdassa ylös aallokolle ja näkyville. Kauhukseen Kit näki veneen koko pitkän pohjan. Vene oli siis hetkisen ilmassa miesten istuessa sisällä jouten paikoillaan, lukuunottamatta yhtä, joka seisoi peräsimen luona. Sitten vene syöksyi alaspäin aallokon kuiluun ja katosi toisen kerran näkyvistä. Kolme kertaa se teki syöksyn ja hautaantui, sitten katsojat näkivät sen keulan olevan pyörrettä kohti. Perämies heittäytyi koko painollaan melaansa vasten, mutta yritys oli turha, vesipyörre tempaisi veneen mukaansa, ja perämiehen oli autettava sitä pääsemään kierteelle. Pyörteestä voi päästä pois ainoastaan Harjan kautta. Ja vene syöksyi viistoon Harjan yläpäähän. Perämies oli ehkä suunniltaan, pelätessään vesipyörteen vetävän veneen nieluunsa, eikä koettanut kääntää suoraan kyllin nopeasti. Kun hän sitten koetti, oli se jo myöhäistä. Harja kiskaisi sen mukaansa ja lennätti sen kosken toisella sivulla olevan korkkiruuvin jäyhien aaltojen lävitse. Sata jalkaa alempana alkoi kellahdella laatikoita ja myttyjä. Sitten tuli veneen pohja näkyviin. Niistä kuudesta miehestä pullahti yksi esille siellä, toinen täällä. Kaksi heistä pääsi onnekseen maihin alempana. Muut hukkuivat.
Oltiin ison aikaa vaiti. Shorty alkoi puhua ensiksi.
"Tule pois", sanoi hän. "On paras panna toimeksi. Jalkani kylmettyvät, jos seisotaan täällä kauemmin."
"Saamme sauhuta vähän", irveli Kit hänelle.
"Ja sinä ansaitset varmaan nimesi", vastasi Shorty. Hän kääntyi ja kysyi herroilta: "Tuletteko mukaan?"
Vetten pauhu ehkä esti näitä kuulemasta kutsua.
Shorty ja Kit mennä porhalsivat jalanpaksuisen lumen läpi kosken niskalle ja työnsivät veneen vesille. Kit oli kahden vaikutelman vallassa. Toisen aiheutti hänen toverinsa luonne. Se kannusti häntä. Toisena kannustimena oli tieto, että vanha Isaac Bellew ja kaikki muut Bellewit olivat tehneet läntisellä valtausmatkallaan samanlaisia tekoja kuin tämä oli. Mitä he olivat tehneet, sen hänkin voi tehdä.
"Sinun on varmaankin laskettava kosken selän harjaa", huudahti Shorty hänelle ja pani mällin poskeensa, kun veneen vauhti kiihtyi kiihtyvässä virrassa ja kosken lasku alkoi.
Muutama minuutti sen jälkeen vene oli suvannon rannassa White Horsen alapuolella. Shorty oli puolimärkänä, syljeksi suustaan tupakan moskaa ja puristi Kitin kättä.
"Lihaa! Lihaa!" rallatti Shorty. "Syömme sitä raakana! Syömme sitä elävänä!"
Rantaäyrään harjalla he tapasivat Breckin. Hänen vaimonsa oli vähän matkan päässä. Kit puristi Breckin kättä.
"Pelkään, ettei teidän veneenne pääse alas", sanoi hän. "Se on pienempi kuin meidän ja kiikkerä."
Breck otti setelinipun esille.
"Annan teille kummallekin sata dollaria, jos tuotte sen alas."
Kit katseli Valkoisen Hevosen liehuvaa Harjaa. Korea illan sarastus teki laskua. Ilma kylmeni. Maisema näytti käyvän jylhän kalseaksi.
"Ei se käy päinsä", sanoi Shorty. "Emme halua rahojanne. En tahtoisi kajota niihin millään ehdolla. Toverini on hyvä veneiden tuntija, ja kun hän sanoo, ettei teidän veneenne ole tukeva, niin hän tietää, luulen, mitä sanoo."
Kit nyökkäsi vakuuttavasti ja vilkaisi sattumalta Breckin vaimoon. Vaimo oli kiinnittänyt katseensa häneen, ja Kit oli selvillä, että jos hän jolloinkin oli nähnyt naisen rukoilevan silmillään, niin nyt hän näki. Shorty seurasi Kitin katsetta ja näki saman kuin Kit. He silmäilivät hämillään toisiaan ja vaikenivat. Yhteisen vaikutelman vallassa he sitten nyökäyttivät päätään toisilleen ja kääntyivät tielle, mikä vei kosken niskalle.
Tuskin he olivat saaneet Breckin veneen vesille ja päässeet ensimmäisten kuohujen sekaan, kun veneeseen alkoi roiskua vettä. Aallot olivat vielä pieniä, mutta enteitä siitä, mitä oli tuleva. Shorty katsahti ivallisesti taakseen pureskellessaan välttämätöntä mälliään, ja Kit tunsi sydämessään outoa lämpöä nähdessään tuon miehen, joka ei osannut uida, mutta ei voinut kieltäytyä tästä seikkailusta.
Koski kävi kovemmaksi, ja pärskeet alkoivat lennellä. Pimeän lisääntyessä Kit silmäili Harjaa ja virran polveketta. Hän ohjasi veneen tuohon mutkaan ja oli hehkuvan tyytyväinen, kun vene kiiti ihan Harjan keskilinjalle. Kun vene sitten kiiti vaahtojen keskellä, hautaantui ja nousi taasen kaiken kastuessa, ei hänellä ollut selvää käsitystä mistään muusta kuin siitä, että hän väänteli koko painollaan perämelaa ja toivoi, että setä olisi katsomassa. Hengästyneinä ja läpimärkinä he sukeltautuivat näkyville, ja vene oli melkein laitoja myöten vettä täynnä. Shorty kiskaisi muutaman kerran airoilla voimakkaasti ja sai veneen akanvirran vietteeseen, ja se teki mitä vielä oli tarpeen, kunnes vene taas kosketti varmasti rantaa. Breckin vaimo oli siellä ylhäällä katsomassa. Hänen harras pyyntönsä oli täytetty, ja kyyneliä vieri hänen poskilleen.
"Teidän on nyt vain otettava rahat, pojat", huusi Breck heille ylhäältä.
Shorty nousi seisomaan, hänen jalkansa luiskahti ja hän lysähti istumaan veteen, samalla kuin veneen toinen laita kallistui veden alle ja nousi taas sieltä takaisin.
"Piru vieköön ne rahat!" sanoi hän. "Tuokaa sitä whiskyä. Nyt, kun on selvitty, huomaan, että jalkani ovat kylmettyneet, ja minä olen varmaankin vilustunut."
Aamulla, kuten tavallista, he olivat viimeisiä matkallelähtijöitä. Stinellä ja Spraguella ei ollut lainkaan kiire, he eivät näyttäneet saavan päähänsä, että vesitie saattoi jäätyä milloin tahansa. He tekeytyivät sairaiksi, kuljeskelivat omilla teillään, lepäilivät ja lisäsivät Kitin ja Shortyn työn kaksinkertaiseksi.
"Lakkaan varmaankin kunnioittamasta Jumalaa, kun näen, että hän on erehtynyt antamaan ihmisen muodon noille kahdelle." Shorty ilmaisi näin pilkkaavalla tavalla vastenmielisyyttään.
"Mutta sinussa on miestä mihin läpeen tahansa", virnisteli Kit hänelle."Kuta enemmän tutustun sinuun, sitä enemmän alan kunnioittaa Jumalaa."
"Hän teki varmaan niin hyvän kuin osasi, heh", sovitteli Shorty sanojaan, kun kohteliaisuuden ahdistava vaikutelma oli hälvennyt.
Vesitie kulki Le Bargen järven poikki. Tässä järvessä ei ollut kovaa virtaa, vaan neljäkymmentä mailia seisovaa vettä. Se matka oli kuljettava soutamalla, ellei ollut sopiva tuuli. Mutta myötäisten tuulten aika oli ohi, ja pohjoisesta puhalsi jääkylmä viima vasten naamaa. Se pani järven aaltoilemaan kovasti. Oli miltei mahdoton soutaa venettä vastatuuleen. Lumipyry lisäsi vielä heidän vaivojansa. Kun vesi jäätyi heidän airojensa lapoihin, oli yksi mies pidettävä hakkaamassa pois niistä jäätä kirveellä. Spraguen ja Stinen oli myös pakko olla vuorotellen soutamassa, mutta he laiskottelivat silminnähtävästi. Kit oli oppinut lisäämään ruumiin painolla soudun voimaa. Hän pani merkille, että hänen herransa tekivät näennäisesti samanlaisia liikkeitä, mutta kastoivat hyvin petkuttavalla tavalla airoja veteen.
Kolmen tunnin kuluttua Sprague laski aironsa veneeseen ja sanoi, että heidän täytyi lähteä takaisin joen suuhun ja laittaa suojus. Stine yhtyi häneen. Monta kovalla työllä voitettua mailia oli menetetty. Toisena ja kolmantena päivänä tehtiin sama hyödytön yritys. White Horsen luota saapuneita veneitä oli joensuulla kokonainen laivasto, kolmatta sataa. Joka päivä saapui kolme- tai neljäkymmentä, ja ainoastaan kaksi tai kolme pääsi toiselle rannalle. Jäätä muodostui jo lahdelmissa, ja se kiersi ohkaisina vöinä niemien ympäri.
"Selviäisimme tästä, jos heillä olisi edes sen verran sisua kuin simpukalla", sanoi Kit Shortylle heidän kuivatessaan puhvelinnahkaisia jalkineitaan tulen ääressä kolmantena iltana. "Olisimme päässeet tänään yli, elleivät he olisi käännyttäneet takaisin. Olisi tehty vielä tunti työtä, niin olisi oltu länsirannalla. He ovat metsään eksyneitä kakaroita."
"Olemme saaneet iankaikkisen vaivan noista kahdesta pennusta", kehitteli Shorty. "He voivat antaa käskyjä ja sumputa rahaa, mutta, kuten sanoit, he ovat lapsipalleroisia. Jos mielimme päästä Dawsoniin, on meidän otettava käsiimme koko roska."
"Tehdään niin", sanoi Kit ja vahvisti sen kädenlyönnillä.
Shorty ryhtyi aamulla paljon ennen päivänkoittoa tähän virkaansa.
"Tulkaa!" huusi hän. "Ylös, unikeot! Tässä on kahvinne! Latkikaa se sisäänne! Lähdemme matkalle!"
Stine ja Sprague ärisivät ja ruikuttelivat, mutta heidän oli lähdettävä matkalle kaksi tuntia aikaisemmin kuin koskaan ennen. Tuuli oli vielä entistäänkin ankarampi, ja lyhyessä ajassa oli joka miehen naama jäässä ja airoissa painava lasti jäätä. He ponnistelivat kolme, neljä tuntia ja vuorottelivat tehtäviä: yksi hakkasi jäätä, yksi piti perää, kaksi oli airoissa. Luoteinen rannikko tuli yhä lähemmäksi. Tuuli kiihtyi yhä, ja Sprague heitti vihdoin airot käsistään merkiksi, että hän luopui yrityksestä. Shorty hypähti paikalle, vaikka oli juuri äsken päässyt soutamasta. "Hakatkaa jäätä pois", sanoi hän ja pisti kirveen Spraguen käteen.
"Mutta mitä hyötyä siitä on?" kitisi toinen. "Emme pääse yli. Meidän on käännyttävä takaisin."
"Jatkamme", sanoi Shorty. "Hakatkaa jäätä! Ja kun tunnette voivanne paremmin, tulette soutamaan."
Heillä oli kova työ, mutta he pääsivät rannan lähelle. Siellä he huomasivat, että rannikko oli muodostunut pelkistä paasista ja kallioista ja ettei ollut maihinpääsypaikkaa.
Kukaan ei puhunut. He soutivat vaikeapääsyistä rannikkoa pitkin. Kit piti venettä vastatuuleen. Toisinaan he pääsivät airon vedolla vain jalan eteenpäin, ja toisinaan he saivat parilla kolmella vedolla veneen pysymään vain paikallaan. Kit koetti parhaansa mukaan terästää noita kahta nahjusta. Hän korosti sitä seikkaa, että tälle rannalle päässeet veneet eivät olleet palanneet takaisin. Niiden oli siis täytynyt, todisteli hän, löytää suojapaikka jossakin edempänä. He ponnistelivat vielä tunnin ja sitten vielä tunnin.
"Jos te toverukset käyttäisitte soutamiseen sitä voimaa, jota olette latkineet kahvista vuoteellanne, niin pääsisimme sinne", rohkaisi Shorty.
Muutaman minuutin kuluttua Sprague lakkasi soutamasta.
"Voimani ovat lopussa", sanoi hän, ja hänen äänessään värähteli itku.
"Niin ovat meidän muidenkin", vastasi Kit. Hänkin oli valmis pillahtamaan itkuun tai tekemään murhan, niin lopen uuvuksissa hän oli. "Mutta meidän on kuitenkin yritettävä."
"Meidän on käännyttävä takaisin. Käännä vene ympäri."
"Shorty, käy airoihin, ellei hän tahdo soutaa", komensi Kit.
Mutta Sprague kieltäytyi antamasta airoja. Stine oli lakannut soutamasta, ja vene ajelehti taaksepäin.
"Käännä ympäri, Smoke", käski Sprague.
Kit, joka ei ollut vielä eläessään kironnut kellekään, kummasteli itseään.
"Menkää ensin helvettiin", sanoi hän. "Airoihin kiinni ja soutamaan!"
Ihmiset menettävät uupumuksenhetkinä koko sivistysvarastonsa. Sellainen hetki oli tullut nyt. Joka mies oli saavuttanut murtumiskohtansa. Sprague heitti rukkasen kädestään, sieppasi revolverinsa ja käänsi sen perämiestä kohti. Tämä oli uusi koe Kitille. Hänelle ei ollut tapahtunut mitään sellaista elämässään. Ja nyt se ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta. Tämä ihan hämmästytti häntä. Revolverin ojennus oli mitä luonnollisin asia maailmassa.
"Ellette pane pois revolveria", sanoi hän, "niin minä otan sen teiltä ja näpäytän sillä rystysillenne."
"Ellet käännä venettä takaisin, niin ammun sinut", uhkasi Sprague.
Silloin Shorty sekaantui asiaan. Hän heitti jäänhakkuun ja kavahti seisomaan Spraguen takana.
"Koettakaapa ampua", sanoi hän ja heilutti kirvestä. "Oikein sormia syyhyy, kun tekee niin mieli halkaista pääkallonne. Aloittakaa vain leikki, jos huvittaa."
"Sprague", sanoi Kit, "annan teille täsmälleen kolmekymmentä sekuntia aikaa pannaksenne pois revolverin ja ruvetaksenne soutamaan."
Sprague epäröi, naurahti lyhyeen ja hermostuneesti, pisti revolverin taskuunsa ja rupesi soutamaan.
He kamppailivat vielä kaksi tuntia ja luisuivat tuuma tuumalta eteenpäin. Kitkin alkoi jo pelätä erehtyneensä. Mutta vihdoin, kun hän oli juuri kääntymäisillään takaisin, tuli kapea aukko. Se vei maan ympäröimään lahdelmaan, jonka pintaa tuimimmatkaan puuskat tuskin saivat värehtimään. Se oli satama, mihin veneet olivat saapuneet edellisinä päivinä. He soutivat kaltevalle rannalle. Molemmat herrasmiehet makasivat nääntyneinä veneessä, sillä aikaa kun Kit ja Shorty pystyttivät teltan, tekivät tulen ja keittivät kahvia.
Tuuli oli lauhtunut nopeasti. Se lakkasi illan tullessa. Sitten tuli kirkasta ja kylmää. Jäähtymään pantu kahvikuppi unohtui sivulle, ja muutaman minuutin päästä siinä oli puolen tuuman paksuudelta jäätä.
Sprague ja Stine olivat kahdeksan aikaan illalla huopapeitteissään ja nukkuivat viimeisilleen väsyneinä sikeätä unta, kun Kit palasi venettä tarkastamasta.
"Nyt jäätää, Shorty", ilmoitti hän. "Koko lahdelma on jo ohuessa jäässä."
"Mitä aiot tehdä?"
"On vain yksi tehtävä. Järvi jäätyy tietysti ensin. Jokea pitää sen nopea juoksu auki ehkä useita päiviä. Vene, joka on huomenna tähän aikaan kiinni Le Bargen järvessä, jää siihen ensi vuoteen asti."
"Tarkoitat, että meidän on lähdettävä tänä iltana? Nyt?"
Kit nyökkäsi.
"Pystyyn, unikeot!" oli Shortyn ärjyvä vastaus, ja hän alkoi irroittaa teltan tukiköysiä.
"Paljonko kello?" kysyi Stine.
"Puoliyhdeksän."
"Nyt on pimeä vielä", oli vastaväite.
Shorty tempaisi pois pari tukinuoraa, ja teltta alkoi luhistua.
"Ei nyt ole aamu", selitti hän. "Nyt on ilta. Tulkaa pois. Järvi menee jäähän. Meidän on päästävä yli."
Stine nousi istumaan katkeran ja vihaisen näköisenä.
"Antakaa sen jäätyä. Me emme hievahda paikaltamme."
"Hyvä on", sanoi Shorty. "Me lähdemme veneellä."
"Te olette sitoutuneet —"
"Viemään teidät Dawsoniin", keskeytti Shorty. "Hyvä, teemme niin. Eikö totta?"
Hän päätti puheensa romauttamalla puolet teltasta heidän päälleen.
He murtautuivat sitten pienen satamapaikan ohuen jään läpi ja pääsivät järvelle, jossa raskasta ja lasimaista vettä jäätyi joka vedolla heidän airoihinsa. Vesi muuttui pian puuromaiseksi sohjuksi ja ehkäisi airojen liikkeitä, jopa jäätyi tippuessaan. Myöhemmin alkoi muodostua pinnalle kiinteä peitto, ja veneen tunkeutuminen eteenpäin kävi yhä hitaammin.
Aamulla heidän veneensä seisoi paikallaan. Jäistä pintaa oli silmänkantamiin asti. Järven vesi oli kadonnut. Pohjoiselle rannalle oli sata yardia. Shorty vakuutteli, että siellä oli joen aukko ja että hän näki jo vettä. Hän ja Kit kahden olivat työkunnossa, ja he mursivat airoilla jäätä ja laahasivat venettä eteenpäin. Viimeiseen asti ponnisteltuaan he pääsivät vuolaan joen nieluun. Taaksepäin silmäillessään he näkivät useita veneitä, jotka olivat taistelleet koko yön ja jäätyneet kiinni toivottomasti. Sitten he kiitivät erästä joen mutkaa. Vauhti oli kuusi mailia tunnissa.
Päivän toisensa jälkeen he viilettivät ripeätä virtaa alaspäin, ja päivä päivältä kävi rantajää leveämmäksi. Illalla he hakkasivat jäähän uran johon vetivät veneen yöksi, ja kantoivat leirivarusteensa sadan jalan päähän rannalle. Aamulla he hakkasivat veneensä irti uudesta jäästä ja veivät sen keskiuomaan. Shorty asetti teräspeltisen kamiinan palamaan veneeseen, ja Stine ja Sprague istua kyyröttivät sen ääressä pitkät tunnit. He olivat alistuneet, eivät antaneet enää käskyjä ja toivoivat vain pääsevänsä Dawsoniin. Pessimistinen, väsymätön ja ilakoiva Shorty veteli aina tuolloin tällöin kolmea säettä erään unohtamansa laulun ensimmäisestä nelisäkeisestä värsystä. Kuta kylmemmäksi ilma kävi, sitä useammin hän rallatti:
"Kuin Argus muinaisaikoinaan me jätämme tään Kreikanmaan, tam-tam, tam-tam, tam-tam, tam-tam — ja kulta-taljaa noutamaan."
Maalla he viettivät viimeisen yönsä White Riverin ja Stewartin suistojen välillä. Päivän valjetessa he huomasivat, että Yukonilla oli koko jäisten rantojen välikin, puoli mailia leveä, valkoisen jään peitossa.
"Veneemme on viimeinen, joka pääsee tänä vuonna Dawsoniin", sanoi Kit.
"Mutta meillä ei ole vettä, Smoke."
"Sitten huristamme jäitse. Toimeksi vain."
Vastaan vikisevät Sprague ja Stine lastattiin veneeseen. Puoli tuntia Kit ja Shorty tekivät kovasti työtä hakaten kirveillä väylää veneelle vuolaaseen, mutta kiinteään virtaan. Kun he olivat selvinneet rantajäästä, pakottivat ajojäät veneen luisumaan sata yardia rannikon reunaa pitkin. Se viilsi veneen toisesta reunasta puolet pois ja teki sen melkein hylyksi. Sitten he pääsivät mutkan alapäässä virtaavaan veteen, joka vei heitä ulommaksi. Virta ei ollut enää täynnä jääsohjua, vaan siinä oli kovia möhkäleitä. Ainoastaan näiden möhkäleiden välissä oli sohjua, joka jäätyi kiinteäksi ihan silmissä. Työnnellen airoilla jäämöhkäleitä ja kavuten välistä niiden päälle lykkimään venettä he pääsivät tunnissa virran keskustaan. Viiden minuutin päästä he lopettivat ponnistelut — vene oli jäätynyt kiinni. Koko joki jäätyi sitä mukaa kuin virtasi eteenpäin. Möhkäle jäätyi kiinni möhkäleeseen, kunnes vene oli vihdoin keskustana jäälautassa, jonka halkaisija oli seitsemänkymmentäviisi jalkaa. Toisinaan he luisuivat eteenpäin sivuittain, toisinaan perä edellä. Shorty hoiteli kamiinaa, keitteli ruokia ja lauleli sotalauluaan.
Tuli yö, ja monien ponnistusten jälkeen he lakkasivat yrittämästä venettä rannalle ja ajelehtivat pimeässä avuttomina eteenpäin.
"Mitä jos menemme Dawsonin ohi?" kysyi Shorty.
"Käännymme takaisin", vastasi Kit, "elleivät jäät litistä meitä mäsäksi."
Taivas oli kirkas, ja kylminä tuikkivien tähtien hohteessa he näkivät silloin tällöin vilahduksia vuorista, joita oli etäällä virran molemmilla puolilla. Heidän vauhtinsa alkoi vähetä, ja jäälohkareita kohoili ja laski ritisten ja ratisten heidän ympärillään. Virta oli tukkeutunut. Yksi lohkare työntyi ylöspäin, luisui heidän jäälauttansa päälle ja vei osan toista veneen laitaa. Vene ei uponnut, sillä sen oma jäälohko kannatti sitä, mutta eräässä rytäkässä he näkivät vilahdukselta tummaa vettä jalan päässä. Sitten lakkasi kaikki liike. Puolen tunnin päästä sai virta uutta vauhtia ja alkoi liikkua. Tätä menoa kesti tunnin, kunnes taas tuli patoutuma. Sitten virta lähti taas vierimään ja teki taivalta nopeasti ja hurjasti, kovasti ryskyen. Sitten he huomasivat valoja rannalla. Kun he pääsivät niiden kohdalle, antoivat Yukon ja painolaki perään, ja virta lakkasi vierimästä kuudeksi kuukaudeksi.
Kit ja Shorty ponnistelivat kolme päivää kantaessaan puolentoista tonnin tavarat joen keskeltä Stinen ja Spraguen ostamaan hirsiseen majaan. Se oli mäellä, josta oli hyvä näköala yli Dawsonin. Työ loppui. Tuli iltahämärä. Miehet olivat lämpöisessä majassa. Sprague viittasi Kitin luoksensa.
"Kuukautesi ei ole vielä täysi, Smoke", sanoi Sprague. "Mutta nyt on työ lopussa. Toivotan onnea."
"Entä sopimus?" kysyi Kit. "Tiedätte, että täällä on nälänhätä. Ei saa työtä kaivoksissakaan, ellei ole oma muona. Teitte sopimuksen —"
"En tiedä mistään sopimuksesta", keskeytti Sprague. "Vai tiedätkö sinä,Stine? Otimme sinut palvelukseen kuukausikaupalla. Tässä on palkkasi.Kuittaatko?"
Kitin käsi puristautui nyrkiksi. Hän punehtui hetkeksi. Molemmat herrat ponnahtivat pois hänen luotaan. Hän ei ollut koskaan eläessään lyönyt miestä suutuksissaan, ja hän tunsi niin varmasti kykenevänsä pieksämään Spraguen, ettei hän saattanut tehdä sitä.
Shortyn mieli oli liikuttunut. Hän asettui väliin.
"Kuule, Smoke, minä en aio ahertaa enää näissä joutavissa hommissa. Lopetan varmasti täällä. Sinä ja minä vedämme yhtä köyttä. Eikö niin? Sinä otat nyt huopasi ja menet Elkhornin majalaan. Odota minua. Minä selvitän asiani, kokoan mitä minulle kuuluu ja annan heille mitä heille kuuluu. Minä en kelpaa paljon mihinkään vesillä, mutta nyt on kova pohja jalkojen alla, ja minä voin varmaan ryöpsäyttää."
Puolen tunnin kuluttua Shorty ilmestyi Elkhornin ravintolaan. Hänen rystysensä olivat veriset ja toisessa poskessa oli naarmuja.
"Sinun olisi pitänyt nähdä se maja", hän virnisteli heidän seisoessaan tarjoilupöydän luona. "Rojulato ei ole mitään siihen verraten. Lyönpä vetoa, etteivät he astu yhteen viikkoon ihmisten näkyville. Minun ja sinun tilisi on nyt selvänä. Meillä on rahaa kuukauden muonaan ja ampumatarpeisiin. Meidän on mentävä Klondykeen päin sisämaahan. Ellei siellä ole hirviä, menemme intiaanien joukkoon. Ja ellei meillä ole kuuden viikon päästä viittätuhatta naulaa lihaa, niin palaan varmasti tänne ja pyydän anteeksi herroiltamme. Eikö se vetele?"
Kit ojensi kätensä ja he puristivat. Sitten Kit virkkoi epävarmasti:
"Minä en osaa metsästää yhtään."
Shorty nosti lasiaan.
"Mutta sinähän olet varma lihansyöjä, ja minä opetan sinut."
Kaksi kuukautta aikaisemmin olivat Smoke Bellew ja Shorty lähteneet hakemaan hirvenlihaa muonavaroiksi. He olivat tulleet takaisin ja majailivat Elkhornin ravintolassa Dawsonissa. Metsästys oli suoritettu, lihat tuotu ja myyty kahdesta ja puolesta dollarista naula. Heillä oli nyt kolmentuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa ja hyvä koiravaljakko. Onni oli suosinut heitä. Siitä huolimatta, että kultakuume oli ajanut otukset vuoristoon sadan mailin päähän tai kauemmaksi, he olivat puolimatkassa ajaneet neljä hirveä ahtaaseen rotkoon. Samana päivänä leiriytyi heidän lähelleen neljä nälkiintynyttä intiaaniperhettä, jotka kertoivat, etteivät olleet nähneet mitään otuksia kolmena edellisenä päivänä. Intiaanit vaihtoivat nälkäisillä koirilla lihaa Smokelta ja Shortylta. Nämä ruokkivat koiria viikon, valjastivat ne sitten ja alkoivat kuljettaa lihoja Dawsonin kiihkeille markkinoille.
Heille tuli nyt pulma, miten saisivat vaihdetuksi kultahiekkansa ravintoon. Dawsonissa oli nälänhätä. Satojen miesten, joilla oli rahaa, mutta ei ruokaa, oli ollut pakko lähteä pois paikkakunnalta. Monet olivat menneet jokea alas viimeisten avovesien aikana, ja vielä useammat, joilla oli ruokaa vain matkalle, olivat kävelleet Dyeaan jäitse kuusisataa mailia.
Smoke tapasi Shortyn lämpöisessä ravintolahuoneessa ja huomasi hänen olevan iloisella tuulella.
"Elämä ei maistu miltään, ellei ole whiskyä ja sokeria", tervehti Shorty vedellessään sulavista viiksistään pois jäänpalasia ja heitellessään niitä lattialle, niin että rapisi. "Ja minä olen saanut juuri kahdeksantoista naulaa sitä imelää. Myyjä sieppasi kuitenkin siitä kolme dollaria naulalta. Onko onni potkaissut sinua?"
"En minäkään ole ollut toimetonna", vastasi Smoke ylpeillen. "Sain ostaa viisikymmentä naulaa jauhoja. Ja Adam Creekissä on mies, joka sanoo antavansa huomenna toiset viisikymmentä naulaa."
"Suurenmoista! Elämme varmasti siihen, kun joki aukeaa. Kuulehan, Smoke, koiramme ovat aika hyviä. Eräs koirien ostaja tarjosi minulle viidestä niistä kaksisataa dollaria kappaleelta. Minä sanoin, ettei myydä. Ne pääsivät varmaankin hyvään kuntoon, kun annoimme niille liharuokaa; mutta on takaperoista syöttää koiria ruoalla, joka maksaa kaksi ja puoli dollaria naula. Tulehan ja ota kulaus. Juhlin sen johdosta, että sain ne kahdeksantoista naulaa sokeria."
Muutaman minuutin kuluttua hän pani juomien hinnan kultavaa'alle ja muisti erään asian.
"Olin aivan unohtaa Tivolissa tapaamani miehen. Hänellä on vähän pilaantunutta silavaa, jota hän myy puolestatoista dollarista naula. Voimme syöttää sitä koirille ja säästää dollarin päivässä ruokalistaamme varten. Hyvästi siksi."
Shorty oli tuskin poistunut, kun eteisen kaksoisovista astui sisään turkkeihin pukeutunut mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki Smoken. Tämä tunsi vieraan. Se oli Breck, sama mies, jonka veneen Kit ja Shorty olivat laskeneet Box Canyonin ja White Horsen koskien läpi.
"Kuulin teidän olevan kaupungissa", sanoi Breck hätäisesti antaessaan kättä. "Olen etsinyt teitä puoli tuntia. Tulkaa ulos, minulla on puhuttavaa."
Smoke katseli kaihoten humisevaa ja tulikuumaa kamiinaa.
"Puhutaan täällä."
"Ei. Se on tärkeätä. Tulkaa ulos."
Heidän päästyään ulos Smoke veti toisen käsineensä pois, otti valkean tulitikulla ja katsoi oven vieressä riippuvaa lämpömittaria. Hän pisti rukkasen taas käteensä niin nopeasti, kuin olisi pakkanen polttanut sitä. Leimuavat revontulet kaarehtivat heidän yllään, ja koko Dawsonista nousi tuhansien susikoirien valittava ulvonta.
"Paljonko se osoittaa?" kysyi Breck.
"Kuusikymmentä kylmää." Kit sylkäisi kokeeksi, ja sylki räsähti ilmassa. "Ja lämpömittari laskee varmaankin yhä. Se on laskenut koko ajan. Tunti sitten se oli vain viisikymmentäkaksi. Eihän vain ole kyseessä valtaus?"
"On", kuiskasi Breck varovaisesti ja silmäili levotonna ympärilleen, peläten jonkun kuulevan. "Tiedätte Squaw Creekin? — Se laskee Yukoniin sen toiselta puolelta, kolmekymmentä mailia ylempänä."
"Ei siellä ole mitään", kuului Smoken päätelmä. "Se tutkittiin muutamia vuosia sitten."
"Kuten kaikki muut rikkaat löytöpaikat. Kuulkaahan! Tämä on suurenmoinen. Vain kahdeksasta kahteenkymmeneen jalkaan pohjakallioon. Ei mikään valtaus tuota puolta miljoonaa vähemmän. Pari, kolme läheistä ystävääni on antanut minulle vihjauksia. Sanoin heti vaimolleni, että etsin teidät, ennen kuin lähden. Matkavarusteeni ovat piilossa rantaäyrään takana. He ottivat minulta, totta totisesti, lupauksen, etten lähde, ennen kuin Dawson on nukkunut. Tiedätte, miten käy, jos joku nähdään lähtövalmiina. Etsikää toverinne ja seuratkaa. Vallatkaa neljäs tai viides palsta löytöalueelta. Muistakaa — Squaw Creek."
Kun Smoke astui pieneen hirsimajaan, joka oli Dawsonin takana mäen sivulla, hän kuuli raskasta, tuttua kuorsausta.
"Äh, mene maata", mutisi Shorty, kun Smoke ravisti häntä olkapäästä.
"Pue vaatteet yllesi", sanoi Smoke. "Meidän on mentävä tekemään pari valtausta."
Shorty nousi istualleen ja oli rähähtää nauramaan, mutta Smoke pani kätensä hänen suulleen.
"Hys!" varoitti Smoke. "Siellä on suuri kultasuoni. Älä herätä naapureita. Dawsonissa nukutaan."
"Huh! Sepä saadaan nähdä. Kukaan ei kerro kenellekään kultasuonen paikasta. Eipä tietenkään! Mutta jokainen keksii juuri saman tien. Eikö se ole hämmästyttävää?"
"Squaw Creek", kuiskasi Kit. "Se on totta. Breck kuiskasi minulle salavihkaa. Pohjakallio matalalla. Kultaa turpeen alta alaspäin. Lähde mukaan."
Shortyn silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti uudelleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä temmattiin häneltä peitot pois.
"Ellet sinä tahdo niitä, niin minä otan ne", selitti Kit.
Shorty seurasi peittojaan ja rupesi panemaan vaatteita ylleen.
"Otetaanko koirat mukaan?" kysyi hän.
"Ei. Löytöpaikalle vievä tie on varmaankin kuntoon laittamatta.Pääsemme nopeammin ilman koiria."
"Siinä tapauksessa minun on heitettävä niille ruokaa, jotta ne tulevat toimeen, kunnes palaamme. Muista ottaa vähän tuohia ja kynttilä."
Shorty avasi oven, tunsi hetkisen, kuinka pakkanen puri, ja vetäytyi takaisin huoneeseen pannakseen laput korvilleen ja käsineet käsiinsä. Viiden minuutin kuluttua hän astui taas ulos ja hieroi nenäänsä.
"Kit, minusta on vastenmielistä koko tämä rynnäkkö. Nyt on kylmempi kuin helvetissä oli tuhannen vuotta, ennen kuin sitä lämmitettiin ensimmäisen kerran. Sitä paitsi on perjantai ja kolmastoista päivä."
Heillä oli vähän matkavarusteita selässään, kun he sulkivat oven ja lähtivät menemään mäkeä alas. Revontulet olivat lakanneet näkymästä, ja vain tähdet hiipivät kovassa pakkasessa sekä loivat epävakaisella valollaan salakuoppia jaloille. Shorty pyörähti tien käänteessä pois jäljiltä ja upposi syvään lumeen. Hän korotti äänensä ja siunaili viikon päivää, kuukautta ja vuotta.
"Etkö saa pidetyksi suutasi kiinni?" morkkasi Kit. "Anna almanakan olla rauhassa. Saat koko Dawsonin hereille ja peräämme."
"Pyh! Näetkö valon tuolta tuvasta? Ja tuolta toisesta? Ja kuuletko, kun paiskataan ovea? Oh, Dawsonin asukkaat nukkuvat varmaan! Mitä varten valot? Hautaavat juuri kuolleitaan. Eivät välitä valtausrytäkästä, eivät paremmasta elämästä."
Kun he pääsivät mäen alle ja olivat selvästi Dawsonissa, syttyili hökkeleissä valoja, ovet kävivät ja takaa kuului hirvennahkaisten kenkien ääniä niiden kopsahdellessa kovaksi poljettuun tiehen. Shorty avasi taas suunsa.
"Mutta onpa nyt liikkeellä hiivatinmoinen määrä murehtivaisia."
Kun he pääsivät päätielle, oli sata miestä perätysten heidän jäljessään, ja kun he petollisen tähtivalon hohteessa haeskelivat joen rannalle vievää tietä, he kuulivat, että väkeä saapui yhä enemmän. Shortyn jalat luiskahtivat, ja hän syöksyi kolmenkymmenen jalan korkuista äyrännettä pitkin alas pehmeään lumeen. Kitin kävi samaten, ja hän syöksähti Shortyn päälle tämän juuri noustua ja paiskasi toisen uudelleen kumoon.
"Minäpä löysin sen ensin", pyrski Shorty, kun otti käsistä rukkasia pois puhdistaakseen ne lumesta.
Kohta sen jälkeen he koettivat hurjasti kömpiä pois toisten tulijain yhteenhyökkäilevien ruumiiden tieltä. Jäätymisaikana oli tällä kohdalla tullut kova tungos, jäälohkareita oli kohoutunut päällekkäin ja sittemmin peittynyt sikin sokin lumeen. Langettuaan muutamia kertoja pahasti Kit otti kynttilänsä ja sytytti sen. Jälkijoukko tervehti tuota tekoa suosionhuudoin. Kun ei käynyt tuuli, kynttilä paloi helposti, ja Kit pääsi kulkemaan edellä nopeammin.
"Tämä on oikeata rynnäkköä", päätteli Shorty. "Tai mahtavatko nuo kaikki olla unissakävijöitä?"
"Me olemme joka tapauksessa juhlakulkueen etunenässä", härnäili Kit.
"Oho, kukapa tietää. Ehkä tuolla edellä on kiiltomato. Ehkä ne kaikki ovat siellä kiiltomatoja — tuolla yksi, tuolla toinen. Katsohan niitä. Usko minua, siellä edellä on kokonaisia rivejä kulkueita."
Luikertelevalla tiellä tuikki pitkin matkaa kynttilöitä. Heidän takanaan oli niitä aina äyrään harjalle asti, mistä he olivat tulleet alas.
"Ei, Smoke, tämä ei ole enää pelkkää ryntäystä, vaan kansainvaellusta. Edellämme täytyy olla tuhat miestä ja jäljessämme kymmenentuhatta. Sinä kuuntelet nyt setäsi ääntä. Minun lääkkeeni on hyvää. Kun olen saanut jotakin kallooni, pitää se paikkansa. Ja me olemme tässä rytäkässä hakotiellä. Käännytään takaisin ja pannaan maata."
"Sinun on parasta säästää keuhkojasi, jos aiot pysyä käpälilläsi", vastasi Kit yrmeästi.
"Huh! Minun jalkani ovat lyhyet, mutta minä heittelen niitä polvet höllällään enkä rasita lainkaan lihaksiani. Näytän kantapäitä mille eturavarille tahansa täällä jäällä."
"Olen kävellyt tahallani hiljaa, jotta pysyisit kintuilla", laski Kit leikkiä.
"Tallaan kantapääsi. Ellet pääse paremmin eteenpäin, anna minun mennä edelle antamaan vauhtia."
Kit kiristi ja oli pian lähimmän kulkijajoukon kintereillä.
"Paina päälle, Smoke", usutti Shorty. "Astele niiden hautaamattomien ruumiiden yli. Viis pakkasesta, kunhan päästään eteenpäin."
Kit laski, että siinä joukossa oli kahdeksan miestä ja kaksi naista, ja ennen kuin he olivat kulkeneet röykkiöisen jään yli, he olivat menneet toisen kaksikymmenmiehisen joukon ohi. Muutaman jalan päässä läntisestä rannasta tie kääntyi etelään ja röykkiöiden seasta pääsi sileälle jäälle. Tällä jäällä oli kuitenkin muutama jalka hienoa lunta. Sen läpi kulki rekitie, kapea, kovaksi tallaantunut vako, tuskin kaksi jalkaa leveä. Sen molemmilla puolilla upposi polviin asti ja vielä syvemmälle lumeen. Menijät, jotka he saivat kiinni, eivät laskeneet mielellään ohitse. Smoke ja Shorty humahtivat usein syvälle lumeen ja pääsivät vasta kovasti ponnisteltuaan ohitse.
Shorty oli masentumaton ja pessimistinen. Kun kansalaiset närkästyivät siitä, että heidän ohitsensa mentiin, hän antoi takaisin samalla mitalla.
"Mihin teillä on kiire?" kysyi eräs heistä.
"Entä teillä?" vastasi Shorty. "Eräs valtaajaparvi saapui eilen iltapäivällä Indian Riveriltä ja ehti edellenne. He eivät ole jättäneet teille mitään."
"Niin ollen toistan, mihin teillä on kiire?"
"Kenellä? Minullako? En minä ole valtaaja. Kuljen hallituksen asioilla.Minulla on virkatehtävä. Menen toimittamaan henkikirjoitusta SquawCreekissä."
Menijäin keskimääräinen nopeus oli sileällä jäällä kolme ja puoli mailia tunnissa. Kit ja Shorty kävelivät neljä ja puoli. Silloin tällöin he juoksivat aina jonkin matkaa ja pääsivät siten nopeammin.
"Juoksutan sinut vallan jalattomaksi, Shorty", yllytteli Kit.
"Oho! Minä voin käydä hölkytellä näillä jalantyngillä ja hangata kantapäät pois sinun hirvennahkasaappaistasi. Tosin se ei ole miksikään hyödyksi. Creekin valtauserät ovat viisisataa jalkaa. Niitä menee kymmenen mailiin. Meidän edellämme on tuhat valtaajaa, eikä alue ole sataa mailia pitkä."
Kit otti odottamattoman loikan, ennen kuin vastasi, ja oli pian viisi, kuusi jalkaa Shortyn edellä.
"Jos sinä säästäisit suutasi ja painaisit päälle, niin ajaisimme jonkun edelle niistä tuhannesta", morkkaili hän.
"Kuka? Minäkö? Jos menet pois jaloista, niin näytän, kuinka taival katkeaa."
Kit nauroi ja pitensi vielä välimatkaa. Uhkayrityksen koko luonne oli muuttunut. Hänen aivoissansa pyöri filosofin lause "arvojen uudestiarvioimisesta." Hänen mieltään kiinnitti rikkauden valtaus tosiaankin vähemmän kuin Shortyn voittaminen. Mieli, lihakset, voimat ja sielu vaativat kilpailemaan tuon Shortyn kanssa, miehen, joka ei ollut koskaan availlut kirjoja; ei osannut erottaa suurta oopperaa tavallisesta tappelurähinästä eikä eeposta kylmänkyhmyistä.
"Shorty, olen väsyttänyt sinut ihan kuoliaaksi. Minun ruumiissani on uusiintunut jokainen solu, sen jälkeen kuin nousin maihin Dyeassa. Lihakseni ovat kovakuituiset kuin ruoskan siima ja kitkerät kuin kalkkarokäärmeen purema. Muutama kuukausi sitten olisin antanut itselleni selkäsaunan, jos olisin sanonut moisia sanoja. Mutta silloin en olisi voinutkaan sanoa niitä. Minun oli saatava ne ensin elämästäni, ja nyt, kun olen saanut ne, ei minulla ole tarvetta sanoa niitä. Mene nyt edelle ja tee tietä puoli tuntia. Pane nyt parhaasi liikkeelle, ja kun olet pinnistänyt sen ajan, niin menen minä edelle ja panen sinut puoleksi tunniksi hikoilemaan."
"Hohhoo!" ivaili Shorty. "Eivätkö pojan korvain taustat ole vielä kuivat! Mene nyt pois tieltä ja anna isäsi näyttää, kuinka mennään."
He vaihtoivat aina puolen tunnin kuluttua vauhdin antajaa. Eivätkä puhuneet paljoa. Heidän ponnistelunsa piti heidät lämpiminä, vaikka heidän hengityksensä jäätyi kasvoille, huulista leukaan asti. Oli niin pureva pakkanen, että heidän täytyi miltei yhtä mittaa hivellä käsineillä nenäänsä ja poskiansa.
Usein he luulivat päässeensä ensimmäisiksi, mutta yhä he tapasivat menijöitä, jotka olivat lähteneet ennen kuin he. Silloin tällöin yrittivät miesjoukot lyöttäytyä heidän kintereilleen, mutta säännöllisesti meni heiltä puhti pois mailin tai pari taivallettuaan, ja he katosivat taakse pimeään.
Kit sytytti kerran tulitikun ja katsoi kelloa. Hän ei toistanut sitä temppua, sillä niin nopeasti puraisi pakkanen hänen paljaisiin käsiinsä, että meni puoli tuntia, ennen kuin ne olivat taas kunnossa.
"Kello on neljä", sanoi hän käsineitä vetäessään, "ja me olemme sivuuttaneet jo kolmesataa."
"Kolmesataa kolmekymmentäkahdeksan", oikaisi Shorty. "Minä olen laskenut. — Pois tieltä, muukalainen. Antakaa sen mennä, joka tietää kuinka mennään."
Nuo viimeiset sanat sanottiin eräälle ilmeisesti väsyneelle miehelle, joka oli heidän tiellään ja saattoi enää vain horjuilla eteenpäin. He olivat jo hyvin lähellä valtausjoukon etupäätä. Vasta jälkeen päin he saivat kuulla tämän yön kauheudet. Uupuneet miehet olivat istahtaneet tien viereen lepäämään, mutta eivät olleetkaan päässeet enää jaloilleen. Seitsemän oli paleltunut kuoliaaksi, henkiin jääneitä oli viety Dawsonin sairaalaan ja siellä leikattu pariltakymmeneltä varpaita, jalkoja ja sormia. Ryntäys Squaw Creekiin olikin tapahtunut vuoden kylmimpänä yönä. Valtausjoukkoon kuului, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, hiljakkoin tälle seudulle tulleita, jotka eivät tietäneet ennakolta, kuinka kylmä matka oli oleva.
Toisen uupuneen miehen he tapasivat muutamaa minuuttia myöhemmin. Taivaanrannalta sen laelle ikäänkuin valonheittäjinä kohoavat revontulet olivat silloin hälventäneet pimeyden. Mies istui jäämöhkäleen päällä tien vieressä.
"Ylös, Mari-sisko!" tervehti Shorty iloisesti miestä. "Lähtekää liikkeelle. Jos istutte siinä, jäädytte kiveksi."
Mies ei vastannut. He pysähtyivät tutkimaan.
"Ota selvä, hengittääkö hän", sanoi Kit, joka oli pistänyt paljaan kätensä miehen turkin ja villapaidan alle koetellakseen sydäntä.
Shorty kohotti toista korvalappua ja taivutti päänsä jäätyneiden huulien lähelle.
"Ei hengitä yhtään", ilmoitti hän.
"Eikä sydän lyö yhtään", sanoi Kit.
Hän veti rukkasen käteensä ja hakkasi sitä minuutin ajan, ennen kuin paljasti sen taas raapaistakseen tulitikulla tulta. Mies oli vanha, auttamattomasti kuollut. Tulen tuikkeessa he näkivät pitkän harmaan parran, johon oli kasaantunut jäätä aina nenään asti, posket, jotka kuura oli kalvistanut, ja sulkeutuneet silmät, joita reunustivat yhteen jäätyneet kuuraiset kulmakarvat.
"Tule pois", sanoi Shorty ja hieroi korviaan. "Emme voi tehdä mitään tälle vanhusparalle. Olen varmaan palelluttanut korvani."
Muutama minuutti sen jälkeen, kuin valojuova levitti väräjävää hohdetta taivaalle, he näkivät kaksi haamua jäällä neljännesmailin matkan edellään. Heidän takanaan ei näkynyt mailin matkalla mitään liikettä.
"Nuo ovat kulkueen etunenässä", sanoi Kit, kun taas oli tullut pimeä."Lähde nyt, otetaan kiinni heidät."
He eivät kuitenkaan tavoittaneet heitä puolessa tunnissa. Shorty lähti juoksemaan.
"Joskin saamme heidät kiinni, emme pääse mitenkään heidän ohitsensa", huohotti hän. "Herra Jumala, minkälainen vauhti heillä on! Lyönpä vetoa, etteivät he ole arkajalkoja."
Kit oli edellä, kun he vihdoin saivat menijät kiinni, ja hän oli iloissaan, kun sai hiljentää käyntiä ja astella heidän kintereillään. Melkein heti hän sai käsityksen, että häntä lähinnä kulkeva oli nainen. Tämä oli samanlainen tumma olento kuin muutkin; mutta hänessä oli jotakin kummallisen tutunomaista. Kit odotti seuraavaa revontulten leimahdusta, ja sen hohteessa hän näki, että hirvennahkainen jalkine oli pieni. Näki vielä enemmänkin — käynnin, ja tiesi naisen olevan varmasti saman, josta hän oli tehnyt päätelmän, ettei unohtaisi tätä ikinä.
"Hyvää huomenta, neiti Gastell!" sanoi Kit.
"Hyvää huomenta", vastasi tyttö, käänsi hiukan päätään ja heitti nopean silmäyksen. "On niin pimeä, ettei näe. Kuka te olette?"
"Smoke."
Tyttö naurahti pakkaseen, ja Kit oli varma, että se oli somin nauru, jonka hän oli kuullut.
"Ja oletteko mennyt naimisiin ja saanut lapsijoukon, josta mainitsitte minulle?" Ennen kuin Kit oli vastannut, jatkoi tyttö: "Montako chechaquota on perässämme?"
"Muutama tuhat, luulen. Me kuljimme yli kolmensadan ohitse. Eivätkä hekään kuluttaneet hukkaan aikaansa."
"Vanha tarina", sanoi tyttö katkerasti. "Uudet tulokkaat hyökkäävät rikkaille löytöpaikoille, ja vanhat kullankaivajat, jotka ovat uskaltaneet jotakin, kärsineet ja luoneet mitä täällä on, eivät saa mitään. Ne vanhat löysivät nämä kultasuonet Squaw Creekissä — miten lienee salaisuus tullut ilmi — ja he lähettivät sanan kaikille vanhoille kaivajille Sea Lioniin. Mutta se on kymmenen mailia kauempana kuin Dawson, ja kun he saapuvat paikalle, niin he saavat nähdä, että Dawsonin arkajalat ovat vallanneet löytöpaikan taivaankaarta myöten. Sellainen onnen nurinkurisuus ei ole oikein, ei ole kaunista."
"Se on liian nurjaa", säesti Kit. "Mutta hiisi vieköön, minä en tiedä, minkä te sille mahtaisitte."
"Toivon, että voisin tehdä jotakin", säväytti tyttö hänelle. "Haluaisin, että he kaikki jäätyisivät tielle tai että heille sattuisi jotakin muuta kauheata, mikä pidättäisi heitä, niin että Sea Lionin valtausmiehet ehtisivät ensimmäisiksi."
"Olette varmaan hyvin kiukuissanne meille", nauroi Kit.
"Ei se kiukkua ole", sanoi tyttö nopeasti. "Minä tunnen Sea Lionin joukon miestä myöten, ja he ovat miehiä. He näkivät vanhoina päivinä nälkää tällä paikkakunnalla ja tekivät jättiläisten tavoin työtä tämän kehittämiseksi. Pienenä tyttönä minä elin heidän kanssaan ahtaat ajat Koyokukin varrella. Ja minä olin heidän kanssaan Birch Creekissä nälkää näkemässä ja Forty Milessa nälkää näkemässä. He ovat sankareita ja ansaitsisivat jonkin palkinnon, ja nyt on täällä monet mailit heidän edellään tuhansittain vihreitä jänishousuja, jotka eivät ole ansainneet mitään valtausoikeutta itselleen. Ja nyt, ehkä suotte anteeksi sanatulvani, minä koetan säästää keuhkojani, sillä enhän tiedä, milloin te ja kaikki muut jäljessätulevat koetatte mennä minun ja isän ohi."
Kit ja Joy eivät puhuneet toisilleen tuntikauteen sen enempää, mutta Kit pani merkille, että Joy puheli jonkin aikaa isänsä kanssa matalalla äänellä.
"Tunnen heidät nyt", sanoi Shorty Kitille. "Tuo mies on vanha Louis Gastell, oikea tervaskanto. Tytön täytyy olla hänen lapsukaisensa. Gastell tuli tälle seudulle niin kauan sitten, ettei sitä kukaan muista, ja hän toi tytön mukanaan. Tyttö oli silloin vielä kakara. Gastell ja Beetles olivat liiketovereita, ja he toivat ensimmäisen soman höyrylaivan Koyokukjoelle."
"Olen sitä mieltä, että emme koeta päästä heidän ohitsensa", sanoi Kit."Olemme valtausjoukon etunenässä, ja meitä on ainoastaan neljä."
Shorty hyväksyi sen, ja he kaikki olivat vaiti toisen tunnin ja painalsivat yhä eteenpäin. Kello seitsemän aikaan hälvensi revontulten viimeinen välkähtely pimeätä ja näytti, että lännessä oli leveä aukko lumipeitteisten vuorten välissä.
"Squaw Creek!" huudahti Joy.
"Lyö jotakuinkin yhteen", riemuitsi Shorty. "Minun laskujeni mukaan ei meidän olisi pitänyt päästä sinne ainakaan vielä puolessa tunnissa. Minun on täytynyt iskeä vähän vinoon."
Jääröykkiöiden peittämä Dyean tie lähti tältä kohdalta menemään poikittain Yukonia sen itäistä rantaa kohti. Ja siinä heidän täytyi jättää kovaksi poljettu, yleisesti käytetty tie, kapuilla jääröykkiöiden yli ja seurata epäselvää, vähän tallattua polkua, joka kiemurteli läntistä rantaa kohti.
Louis Gastell, joka käveli edellä, kompastui rosoisella jäällä pimeässä, laskeutui istualleen ja piteli molemmin käsin nilkkaansa. Hän ponnistautui jälleen jaloilleen ja lähti astumaan, mutta vauhti oli nyt hitaampi, ja hän ontui huomattavasti. Muutaman minuutin käveltyään hän keskeytti äkkiä.
"Ei maksa vaivaa", sanoi hän tyttärelleen. "Olen nyrjäyttänyt jonkin jänteen. Mene sinä eteenpäin ja tee valtaus minulle ja itsellesi."
"Emmekö voi auttaa yhtään?" kysyi Kit.
Louis Gastell pudisti päätään.
"Joy voi tehdä yhtä hyvin kaksi kuin yhden valtauksen. Minä rähmin rannalle, teen tulen ja sidon nilkkani. Tulen kyllä toimeen. Lähde menemään, Joy. Tee meille valtaukset ensimmäisen löytöpaikan yläpuolelta, ylempänä on enemmän kultaa."
"Tässä on vähän tuohta", sanoi Kit ja pani varastonsa kahtia. "Pidämme huolta tyttärestänne."
Louis Gastell naurahti pilkallisesti.
"Kiitän teitä siitä", sanoi hän. "Mutta hän voi tulla omin avuin toimeen. Seuratkaa häntä, saatte nähdä."
"Sallitteko minun mennä edellä?" kysyi Joy Kitiltä astuessaan edelle."Tunnen tämän seudun paremmin kuin te."
"Menkää edellä", vastasi Kit kohteliaasti, "vaikka olen samaa mieltä kuin te, että meille kaikille arkajaloille on suureksi häpeäksi, kun me menemme ja sieppaamme palat pois Sea Lionin miesten edestä. Eikö ole mitään keinoa karistaa pois kintereiltä niitä uusia?"
Joy ravisti päätään.
"Emme voi lakaista umpeen jälkiämme, ja he seuraavat niitä kuin lammaslauma."
Neljännesmailin kuljettuaan kääntyi Joy suoraan länteen. Smoke huomasi, että he kulkivat polkematonta hankea, mutta ei hän eikä Shorty äkännyt, että se pieni polku, jota he olivat tulleet, kääntyi etelään. Jos he olisivat nähneet, mitä Louis Gastell teki jäljessä, niin Klondyken historia olisi tullut kirjoitettavaksi toisin. He olisivat huomanneet, että tuo vanha kullanetsijä ei ontunut yhtään enää, vaan tuli heidän perässään juosten kuin koira nokka tietä kohden. He olisivat nähneet hänen myöskin polkevan ja laajentavan uraa, jonka he olivat tehneet länteen kääntyessään. Ja lopuksi he olisivat nähneet hänen menevän vanhaa epäselvää polkua, joka vei etelään.
Polku kulki joen suuntaa, mutta se oli niin vähäpätöinen, että katosi pimeässä tuon tuostakin heidän silmistään. Neljännestunnin kuluttua suostui Joy Gastell jäämään jälkeen ja antoi noiden kahden miehen käydä edellä ja avata vuorotellen tietä lumen läpi. Se kävi niin hitaasti, että jäljessä tulleet vaeltajat alkoivat saavuttaa heitä. Kun päivä valkeni kello yhdeksän aikaan, oli heidän takanaan miesjonoa niin kauaksi kuin he saattoivat nähdä. Joyn tummat silmät säkenöivät, kun hän näki sen.
"Onko siitä kauan, kun lähdimme kulkemaan joenrantaa ylöspäin?" kysyi hän.
"Hyvinkin kaksi tuntia", vastasi Kit.
"Ja kaksi tuntia takaisin, yhteensä neljä", nauroi Joy. "Sea Lionin valtaajakunta on pelastettu."
Kitin aivoissa välähti heikko epäluulo, ja hän pysähtyi kuulustelemaan.
"En ymmärrä", sanoi hän.
"Ettekö? Siinä tapauksessa selitän. Tämä on Norway Creek. Squaw Creek on lähin etelässä."
Kit oli hetken sanatonna.
"Teittekö sen tahallanne?" kysyi Shorty.
"Tein sen auttaakseni vanhoja kullankaivajia."
Joy naureli pilkaten. Miehet irvistelivät ensin toisilleen ja yhtyivät sitten nauruun.
"Eikö isänne nyrjäyttänytkään nilkkansa jännettä, vaan odotti, kunnes olimme joutuneet pois näkyvistä, ja jatkoi sitten matkaansa?" kysyi Kit.
Joy nyökkäsi.
"Ja te olitte täkynä."
Joy nyökkäsi taas, ja tällä kertaa raikui Kitin nauru kirkkaasti ja hartaasti. Se oli lyödyn miehen ujostelematonta, itsekseen purkautuvaa naurua.
"Miksi ette suutu minuun?" kysyi tyttö surullisesti. "Tai — tai anna selkään?"
"Parasta, että lähdemme takaisin", vaati Shorty. "Jalkani kylmettyvät, kun seisomme täällä."
Kit ravisti päätään. "Se merkitsisi neljän tunnin menetystä. Meidän on täytynyt tulla kahdeksan mailia ylöspäin tämän joen vartta, ja tuolla edempänä näyttää Norway tekevän pitkän käänteen etelään päin. Seuraamme sitä, sitten menemme tavalla tai toisella vedenjakajan yli ja pääsemme jossakin löytöpaikan yläpuolella Squaw Creekille." Hän katseli Joyta. "Haluatteko tulla mukanamme? Sanoin isällenne, että pidämme huolta teistä."
"Minäkö —", epäröi nuori nainen. "Ehkä tulen, ellei teillä ole vastaan." Hän katseli suoraan Smoken silmiin eikä näyttänyt enää ilkkuvan, ei pilkkaavan. "Herra Smoke, saatte minut melkein pahoittelemaan sitä, minkä tein teille. Mutta jonkun oli pelastettava vanhat kullankaivajat."
"Minusta tuntuu, että kullan etsintä on vähintään ulkoilmaurheilua."
"Ja minusta näyttää, että te molemmat olette hyvin innostuneet siihen", jatkoi Joy ja lisäsi sitten hiljaa huokaisten: "Mikä vahinko, ettette ole vanhoja kullanetsijöitä."
He kävelivät kaksi tuntia jäätynyttä Norway-jokea pitkin ja kääntyivät sitten kapealle ja epätasaiselle, etelästä tulevalle sivujoelle. Puolenpäivän aikaan he alkoivat nousta itse jokien välitaipaleelle, vedenjakajalle. Silmäillessään alas ja taakseen he näkivät pitkän jonon valtaajia. Siellä täällä, parissakymmenessä paikassa, nousi ohkaisia savupatsaita osoittaen, että oli leiriydytty.
Heillä itsellään oli kova urakka. Kahlatessaan he upposivat lumeen vyötäryksiä myöten. Aina jonkin yardin päässä oli heidän pakko pysähtyä vetämään henkeä. Shorty pyysi ensiksi levähtämään.
"Olemme taivaltaneet yli kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Smoke, sanon halusta, että olen vallan väsynyt. Ja niin olet sinäkin. Olen valmis toitottamaan, että voin jatkaa tätä uurastusta samaten kuin nälkäinen intiaani tavoittelee karhunlihan viipaletta. Mutta tuo tyttöraiska ei voi pysyä enää jaloillaan, ellei saa jotakin vatsaansa. Tehdään tähän tuli. Mitä sanot?"
He tekivät niin nopeasti, kätevästi ja hyvin suunnitellusti väliaikaisen leirin, että sitä mielihyvin katsellut Joy tunnusti itsekseen, että vanhat kullanetsijät eivät olisi voineet tehdä paremmin. Alla oli kuusenoksia, niiden päälle levitettiin huopa, siinä lepo- ja ruoanlaittopaikka. He pysyivät kuitenkin tulen hehkusta etäällä, kunnes olivat hieroneet kovasti poskiaan ja neniään.
Vedenjakajan jyrkällä rinteellä ei ollut ensinkään jäätä. He panivat mitta-astialla lunta, niin hienoa ja kovaa ja kristallista kuin jauhesokeri, kullanhuuhdepannuun ja sulattivat sillä kylliksi kahvivettä. Smoke paistoi silavaa ja sulatteli korppuja. Shorty haali polttoaineita ja piti tulta vireillä. Joy otti esille yksinkertaisen pöytäkaluston, johon kuului kaksi lautasta, kaksi lasia, kaksi lusikkaa, yksi peltirasia, jossa oli sekaisin suolaa ja pippuria, ja yksi sokerirasia. Aterioidessaan Joy ja Smoke käyttivät yhteistä ruokakalustoa. He söivät samalta lautaselta ja joivat samasta lasista.
Kello oli lähes kaksi iltapäivällä, kun he pääsivät vedenjakajan harjanteen yli ja alkoivat laskeutua alas seuraten erästä Squaw Creekin sivujokea. Aikaisemmin talvella oli joku hirvenmetsästäjä tehnyt polun tähän jokilaaksoon — oli ylös ja alas mennessään astunut aina samoihin jälkiin. Seurauksena oli, että pehmeän lumen keskellä oli rivi epäsäännöllisiä kohokkeita, joita myöhemmin satanut lumi verhosi. Jos sattui astumaan sellaisen kohokkeen sivu, niin jalka vajota humahti polkemattomaan lumeen ja astuja kaatui. Joy, joka nyt halusi, että hänen kaksi toveriansa saisivat tehdä valtauksen, ja pelkäsi heidän hidastuttavan vauhtia hänen ilmeisen väsymyksensä takia, tahtoi itsepäisesti olla vuoronsa edellä. Se nopeus ja tapa, millä hän otti kohtalokkaat askelensa, voitti Shortyn rajattoman hyväksymisen. "Katsohan tyttöä!" huudahti Shorty. "On sillä sisua ja tarmoa. Katso, miten sen mokkasiinit heilahtavat. Ei ole korkeita korkoja niissä. Tyttö käyttää Jumalan antamia sääriä. Hänestä tulisi hyvä karhuntappajan muija."
Squaw Creekin rannalle tultuaan he katsoivat taakseen ja saattoivat nähdä, että kullanetsijäin jono oli hajonnut epäsäännöllisiksi ryhmiksi, jotka koettivat päästä vedenjakajan vieremää alaspäin.
He liukuivat äyrästä alas joen uomaan. Kiinteästi pohjaa myöten jäätynyt joki oli 20-30 jalkaa leveä. Se juoksi 6-8 jalkaa leveiden, lietteisistä maatumista muodostuneiden rantapengermien välissä. Kenenkään jalka ei ollut hiljakkoin polkenut sen jäällä olevaa lunta. He tiesivät olevansa löytöpaikan ja Sea Lionin miesten tekemien viimeisten valtausten yläpuolella.
"Varokaa lähteitä", sanoi Joy, kun Smoke meni edessä jokea alaspäin."Menetätte jalkanne, jos putoatte lähteeseen."
Nämä lähteet, joita on Klondyken kaikissa virroissa, eivät jäädy alimmissakaan pakkasasteissa. Vesi pursuaa reunoista ja muodostaa lätäköitä, joita sittemmin muodostunut pintajää ja satanut lumi suojelevat pakkaselta. Kuivassa lumessa kävelevän alla voi särkyä puolen tuuman vahvuinen jääkuori, ja hän voi pudota hupsahtaa polvia myöten veteen. Ellei hän kykene riisumaan jalkineitaan, menettää hän jalkansa viidessä minuutissa.
Vaikka kello oli vasta kolme iltapäivällä, oli pitkä ja harmaa arktinen hämärä jo tullut. He tarkastelivat molempia rantoja löytääkseen pilkutetun puun, joka osoittaisi viimeiseksi tehdyn valtauksen keskikohdan. Joy oli tulisen innokas. Hän huomasi sellaisen ensinnä. Hän syöksähti Smoken edelle huudahtaen:
"Täällä on ollut joku! Katsokaa lunta! Katsokaa pilkkua! Tuolla se!Katsokaa tuonne kuuseen!"
Hän upposi äkkiä vyötäryksiin asti lumeen.
"Nyt minä menin", sanoi hän surkeasti. Sitten hän huusi? "Älkää tulko lähelleni! Kyllä minä rämmin ylös!"
Kuivan lumen alla piilossa oleva ohut jääkuori murtui joka kerta, kun Joy otti askelen. Kovasti ponnisteltuaan hän sai vihdoin lujan pohjan jalkainsa alle. Smoke ei jäänyt odottamaan. Hän oli juossut rannalle, jonka pensaiden väliin lähteiden kuohunta oli ajanut risuja ja varpuja. Ne olivat kuivia ja poltettaviksi sopivia sekä odottivat tulitikkua. Kun Joy ehti Smoken luokse, nousivat jo ensimmäiset liekit ja roihut turvaavasta tulesta.
"Istukaa!" komensi Smoke.
Joy totteli ja istui lumelle. Smoke irroitti matkatavarat hänen selästään ja levitti huovan hänen jalkainsa alle.
Ylempää kuului heitä seuranneiden kullanetsijäin ääniä.
"Pankaa Shorty tekemään valtaus", vaati Joy.
"Mene, Shorty", sanoi Smoke käydessään hirvennahkaisten kenkien kimppuun, jotka olivat jo jäätyneet jäykiksi. "Mittaa tuhannen jalkaa ja pane kaksi keskipaalua. Kulmapaalut voimme panna myöhemmin."
Smoke leikkeli veitsellään jalkineiden nahkaa ja hihnoja. Ne olivat niin jään kovettamat, että ritisivät, kun Smoke koputteli ja sahaili. Pitkävartiset villasukat olivat kuin tupet jäässä ja hyvin jäykät.
"Miten on jalkojenne laita?" kysyi Smoke työtä tehdessään.
"Kokonaan kohmettuneet. En saa liikkumaan varpaitani. Niistä on tunto poissa. Mutta kyllä tästä selvitään. Tuli palaa ihanasti. Pitäkää varanne, etteivät kätenne palellu. Ne ovat varmaan nyt kontassa, koska liikkuvat noin kömpelösti."
Kit veti rukkaset käsiinsä ja pieksi niitä hurjasti lähes minuutin sivujansa vastaan. Kun hän tunsi veren pistelevän, otti hän rukkaset käsistään, reviskeli ja viilteli ja sahaili ja hakkaili jäätyneitä vaatteita. Toisen jalan valkoinen nahka tuli näkyville, sitten toisenkin.
Sitten alkoi lumella hierominen. Smoke hieroi niin voimakkaasti ja rajusti, että tyttö kiemurteli ja vapisi ja valitteli ihastuneena, kun hänelle tuotettiin sellaista tuskaa.
Smoke puolittain raahasi hänet lähemmäksi tulta ja asetti hänen jalkansa huovalle pelastavien liekkien lähelle.
"Teidän on nyt pidettävä vähän aikaa huolta niistä", sanoi Smoke.
Joy saattoi nyt vaaratta ottaa käsineet pois ja hoidella itse jalkojaan. Hän piti varansa kuten ainakin viisas ja perehtynyt, että tulen hehku pääsi vaikuttamaan vain hitaasti. Smoke hieroi sillä aikaa käsiään. Lumi ei sulanut eikä ollut edes kosteata. Sen keveät kristallit olivat kuin hiekkajyväsiä. Verenkierron pistelmät ja kivut palasivat vitkalleen jähmettyneeseen lihaan. Sitten hän korjasi tulta, aukaisi tytön selässä olleen matkapussin ja otti sieltä täydellisen jalkinekerran.
Shorty tuli joen uomaa takaisin ja kapusi äyrästä heidän luokseen.
"Olen vallannut varmaan tuhannen jalkaa", julisti hän. "Numerot kaksikymmentäseitsemän ja kaksikymmentäkahdeksan. Olin saanut pistetyksi seitsemänteenkolmatta vain ylemmän valtausmerkin, kun tapasin ensimmäisen otuksen niistä jäljellejääneistä. Hän sanoi suorin sanoin, etten saanut vallata kahtakymmentäkahdeksaa. Ja minä sanoin hänelle…"
"No no!" huudahti Joy. "Mitä sanoitte hänelle?"
"No niin, sanoin hänelle suorin sanoin, että ellei hän korjaa luitaan viidensadan jalan päähän, teen jäätelöä hänen nokastaan. Hän meni matkaansa, ja minä panin keskipaalut kahteen valtaukseen, kumpikin hyvin viisisataa jalkaa. Meidän alueemme on nyt turvattu. Nyt on liian pimeä mennä katsomaan, mutta voimme pistää kulmapaalut huomenaamulla."
Herättyään he huomasivat, että ilma oli muuttunut yön kuluessa. Pakkanen oli lauhtunut äkkiä. Heidän huopainsa päällä oli kuusi tuumaa kristallista lunta.
"Hyvää huomenta! Miten on jalkojen laita?" huusi Kit tervehtien tulen tuhkan yli sinne, missä Joy Gastell istui makuuturkeissaan ja ravisteli huolellisesti lunta pois.
Shorty teki tulen ja meni hakkaamaan joesta jäätä. Smoke laitteli aamiaista. Päivä alkoi sarastaa, kun he lakkasivat syömästä.
"Smoke, mene asettamaan ne kulmapaalut", sanoi Shorty. "Siellä, mistä hakkasin jäätä kahviin, on alla hiekkaa. Minä sulatan vettä ja huuhdon koetteeksi pannullisen sitä hiekkaa."
Smoke lähti kirves kädessä panemaan merkkipaaluja. Seitsemännenkolmatta keskipaalun kohdalta hän meni suorakulmaisesti kapean laakson poikki sen laitaa kohti. Hän toimi suunnitelmallisesti, mutta samalla automaattisesti, sillä hänen mielessään olivat edellisen illan tapahtumat vielä elävinä. Hän tunsi jotakin sellaista, että hän oli saanut valtansa alaisiksi lumella hieromiensa jalkojen ja nilkkojen suloiset viivat ja lujat lihakset, ja tuo valtaus näytti ulottuvan koko tyttöön. Tuo kuuma omistamisenhalu piti häntä hämärällä tavalla kahleissaan. Hänestä näytti, että hänen tarvitsisi vain mennä Joy Gastellin luo, ottaa hänen kätensä omaansa ja sanoa: "Tule."