The Project Gutenberg eBook ofKultahohdeThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: KultahohdeAuthor: Jack LondonTranslator: Alpo KupiainenRelease date: April 7, 2018 [eBook #56936]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAHOHDE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: KultahohdeAuthor: Jack LondonTranslator: Alpo KupiainenRelease date: April 7, 2018 [eBook #56936]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kultahohde
Author: Jack LondonTranslator: Alpo Kupiainen
Author: Jack London
Translator: Alpo Kupiainen
Release date: April 7, 2018 [eBook #56936]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAHOHDE ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Englanninkielestä suomentanut A. K. [Alpo Kupiainen]
Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1922.
Kultahohde.Luottamustehtävä.Nolattu.El-Soo.
Lon Mc Fane oli hieman äreissään — hän oli kadottanut tupakkapussinsa — muuten hän olisi kertonut minulle jotain Surprise Laken majasta ennen sinne saapumistamme. Koko päivän olimme matkanneet kulkien vuorotellen etunenässä polkemassa tietä koirille. Se oli kovaa lumikenkätyötä eikä se ollut omiaan saattamaan miestä puheliaaksi, mutta olisihan Lon Mc Fanen pitänyt keskipäivällä kahvia keittäessämme kuitenkin saada tarpeeksi hengähtää kertoakseen siitä minulle. Mutta hän ei kertonut. Surprise Lake (= yllätysjärvi) — Yllätysmaja se oli minulle. En ollut milloinkaan ennen kuullut siitä puhuttavan. Myönnän, että olin ollut jonkun verran väsyksissä. Olin jo tunnin ajan tuon tuostakin silmännyt Loniin odottaen, että hän minä hetkenä hyvänsä antaisi pysähtymismerkin yöpymistä varten. Mutta olin liian ylpeä ehdottaakseni sitä tahi kysyäkseni hänen aikomuksiaan. Ja kuitenkin hän oli minun palveluksessani, olin sievoisesta palkasta pestannut hänet hoitelemaan puolestani koiria ja tottelemaan määräyksiäni. Taisinpa olla hieman äreissäni itsekin. Hän ei virkkanut mitään ja minä olin päättänyt olla mitään kysymättä, kulkisimmepa sitten vaikka koko yön.
Äkkiä oli maja edessämme. Viikon kestäneellä matkallamme emme olleet tavanneet ketään ja minusta oli tuntunut hyvin todennäköiseltä, ettemme vieläkään yhteen viikkoon tapaisi ketään. Ja yhtä kaikki tuossa oli maja silmieni edessä. Sen ikkunasta loisti himmeä valo ja savu kiemurteli savupiipusta.
"Miksi et kertonut minulle —" alotin, mutta Lon keskeytti minut mutisten:
"Surprise Lake — puolen mailin päässä on pieni järvi, pelkkä lammikko."
"Vai niin, entä maja — kuka siinä asuu?"
"Eräs nainen", vastasi Lon ja seuraavassa hetkessä hän jo kolkutti ovelle. Naisen ääni kehotti astumaan sisään.
"Oletteko nähnyt Davea äskettäin?" kysyi nainen.
"En ole", Lon vastasi huolettomasti. "Olen ollut toisella suunnalla,Circle Cityn puolella. Dave kai on Dawsonissa päin, eikö niin?"
Nainen nyökkäsi päätään ja Lon ryhtyi riisumaan koiria valjaista, samalla kun minä purin kuorman ja kannoin yöpymisvehkeemme tupaan. Majassa oli vain yksi avara huone ja nainen asui ilmeisesti siinä yksin. Hän viittasi uuniin, jossa vesi jo oli kiehumassa, ja Lon ryhtyi valmistamaan illallista, minä taas aukasin kalanipun ja syötin koirat. Odottelin, että Lon olisi esitellyt emännän ja minut toisillemme, mutta harmikseni hän ei sitä tehnyt, vaikkakin he nähtävästi olivat vanhoja tuttuja.
"Te olette Lon Mc Fane, ettekö olekin?" kuulin naisen kysyvän. "Niin, nyt muistan Teidät. Viimeksi näin Teidät höyrylaivalla, eikö totta? Muistan…"
Äkkiä puhe katkesi jonkun hirveän muiston johdosta, joka silmien kauhistuneesta ilmeestä päättäen kuvastui hänen sielussaan. Ja hämmästyksekseni olivat naisen puheet ja käyttäytyminen tehneet Loniin voimakkaan vaikutuksen. Hänen kasvoistaan kuvastui epätoivo ja äänessä oli sydämellisen lämmin sävy hänen sanoessaan:
"Viimeksi tapasimme Dawsonissa. Silloin oli kuningattaren valtaistuinjuhla tahi syntymäpäivä tahi jotain sellaista — muistatteko? — kanoottikilpailut joella ja estejuoksukilpailu pääkadulla."
Kauhu haihtui pois naisen silmistä ja lihaksien jännitys laukesi. "Niin, kyllä, kyllä muistan", hän sanoi. "Ja Te voititte yhdessä kanoottikilpailussa."
"Miten ovat Daven puuhat viimeaikoina sujuneet? Yhtä hyvin kai kuin ennenkin?" kysyi Lon yhä vielä ilmeisesti hämmennyksissä.
Nainen nyökkäsi hymyillen ja sitten hän huomattuaan, että olin jo päästänyt vuodevehkeet siteistä, osoitti minulle, mihin saisin laittaa yösijan kuntoon. Hänen oma vuoteensa oli toisessa päässä tupaa.
"Arvelin Daven tulevan kuullessani teidän koirienne äänet", hän sanoi.
Senjälkeen hän oli vaiti tyytyen tarkastelemaan Lonin keittopuuhia silloin tällöin heristäen korviaan, kuuluisiko koirien ääntä tieltä. Odotellessani illallista panin tupakaksi ja kävin vuodehuoville pitkäkseni. Jotain ihmeellistä tässä piili, sen verran tajusin, mutta sen enempää en voinut saada selville. Miksi hitossa ei Lon ollut hituistakaan selittänyt minulle etukäteen? Katselin naisen huomaamatta hänen kasvojaan, ja mitä kauemmin niitä katselin, sitä vaikeampaa minun oli irroittaa niistä silmiäni. Ne olivat ihmeellisen kauniit kasvot, yliluonnolliset, tekisi mieleni sanoa, ja niistä kuvastui sellainen valo, ilme, yleensä jotakin sellaista, jota en milloinkaan ollut nähnyt. Pelko ja kauhu olivat täydelleen kadonneet ja naisen kasvot olivat rauhallisen kauniit — jos sanalla "rauhallinen" voidaan tarkoittaa tuota käsittämätöntä, salaperäistä jotain, jota en osaa nimittää hohteeksi enkä valoksi sen enempää kuin ihmeeksikään.
Äkkiä hän katsahti minuun, ikäänkuin hän olisi vasta silloin huomannut minut.
"Oletteko Te nähnyt Davea äskettäin?" hän kysäsi. Kieleni kärjellä pyöri kysymys: "Ketä Davea?", kun kiehuvan rasvan käryssä puuhaileva Lon yskäsi. Yskäisy saattoi aiheutua kärystä, mutta minusta se tuntui tarkoitetulta ja jätin kysymyksen tekemättä. "En ole nähnyt", vastasin. "Olen vasta äsken saapunut näille maille —."
"Mutta ette kai aikone sanoa", hän keskeytti puheeni, "ettette ole kuulleet puhuttavan Davesta — suuresta Dave Walshista?"
"Nähkääs", puolustelin, "olen uusi tulokas näillä mailla. Olen enimmäkseen elellyt alamaissa, Nomen puolella."
"Kertokaa hänelle Davesta!" sanoi nainen Lonille.
Aluksi Lon näytti joutuvan hämilleen, mutta sitten hän alkoi puhua samaan herttaisen sydämelliseen tapaan kuin aikaisemminkin. Se näytti hieman liian herttaiselta, liian sydämelliseltä, minkä vuoksi se vaivasi minua.
"Niin, Dave on hieno mies", hän sanoi. "Hänessä on miestä jokaikinen tuuma ja hän on sukkasillaan kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä. Hänen sanansa on yhtä hyvä kuin kirjoitettu sitoumus. Vain valehtelija voi väittää Daven milloinkaan puhuneen muuta kuin totta ja sellainen mies saa tapella kanssani, myöskin minun — jos hänestä jotain jää jäljelle, senjälkeen kuin Dave on hänet pehmittänyt. Sillä Dave osaa tapella. Totisesti, hänessä on terästä. Hän kaatoi harmaan karhun 38 kaliiberin pistoolilla. Joitakuita naarmuja hän silloin sai karhun kynsistä, mutta hän tiesi tehtävänsä. Hän meni luolaan juuri sitä karhua tappamaan. Pelosta hän ei tiedä mitään. Ja valmis jakamaan toiselle omastaan, auliisti hän antaa rahansa, ja jos rahaa ei ole, niin viimeisen paitansa ja tulitikkunsa. Niin, täällä Surprise Lakella hän työskenteli kolme viikkoa ja ansaitsi yhdeksänkymmentätuhatta, eikö niin ollut?" Nainen punastui ylpeydestä ja nyökkäsi myöntäen. Koko puheen ajan oli hän hartaan tarkkaavasti kuunnellut jokaista sanaa. "Ja myönnän mielihyvin", jatkoi Lon, "että minua harmittaa, kun en tavannut Davea nyt täällä."
Lon järjesti illallisen sahatuista kuusilaudoista kyhätyn pöydän toiseen päähän ja istuuduimme syömään. Koirat alkoivat ulvoa ja nainen kiiruhti ovelle raottaen sitä hieman ja kuunnellen.
"Missä Dave Walsh on?" kysyin hiljaa. "Kuollut", vastasi Lon."Helvetissä, kenties. En tiedä. Suu poikki."
"Mutta äskenhän sanoit, että odotit tapaavasi hänet tänä iltana täällä", huomautin.
"No, lopeta toki!" vastasi Lon yhtä varovasti ja matalalla äänellä.
Nainen oli sulkenut oven palaten entiselle paikalleen ja minä istuin ja mietiskelin sitä seikkaa, että tämä mies, joka käskee minun pitämään suuni kiinni, saa minulta palkkaa kaksisataaviisikymmentä dollaria kuukaudessa ja lisäksi ruuan.
Lonin pestessä ruokailuastiat minä polttelin tarkastellen naista. Hän näytti entistäänkin kauniimmalta — omituisen, lumotun kauniilta. Katseltuani häntä herkeämättä viisi minuuttia, minun oli pakko, päästäkseni takaisin tosioloihin, katsoa Lon Mc Fanea. Se auttoi minut ilman pitempiä puheita uskomaan, että nainenkin oli todellinen. Aluksi olin arvellut, että hän on Dave Walshin vaimo, mutta jos kerran Dave Walsh oli kuollut, kuten Lon sanoi, niin hänen täytyi olla Daven leski.
Kävimme aikaisin levolle, sillä meitä odotti pitkä työpäivä. Ja kun Lon ryömi vierelleni peitehuopien alle, käytin tilaisuutta kysyäkseni:
"Onko tuon naisen pää sekaisin?"
"Niin sekaisin kuin saattaa olla", vastasi hän, ja ennenkuin ehdin pukea seuraavan kysymyksen sanoiksi, oli Lon Mc Fane, vannon sen, sikeässä unessa. Hän nukkui aina sillä tavoin — heti ryömittyään huopien sisään hän sulki silmänsä ja oli unessa hengittäen tasaisesti, hieman tavallista raskaammin. Lon ei milloinkaan kuorsannut.
Aamulla taas ei puheisiin ollut aikaa, nopea aamiainen, koirien ruokkiminen, reen kuormaaminen ja sitten tielle. Lähtiessämme heitimme hyvästit ovella seisovalle naiselle, joka jäi katsomaan meitä poistuessamme. Koko ajan väikkyivät hänen yliluonnollisen kauniit kasvonsa mielessäni ja minun tarvitsi vain sulkea silmäni nähdäkseni hänet ilmielävänä edessäni. Tie oli ummessa, sillä Surprise Lake oli kaukana kulkuteistä ja vuorotellen olimme Lonin kanssa polkemassa pehmeätä lunta suurine lumikenkinemme, että koirat pääsivät kulkemaan. "Mutta sanoithan, että odotit tapaavasi Dave Walshin majassa", pyöri silloin tällöin kielelläni. Mutta ääneen en sitä lausunut. Saatoinhan odottaa siksi, kunnes keskipäivällä pysähtyisimme. Ja keskipäivällä taas jatkoimme yhtä mittaa edelleen, sillä Lon selitti, että Teeleen haaraantumassa oli hirvimetsästäjien majapaikka, minne voisimme saapua hämärissä. Mutta emme ehtineet sinne, sillä Brightilta, etumaiselta koiraltamme, murtui lapaluu ja sitä hoidellessamme kului tunti, ennenkuin lopetimme koiran kärsimykset laukauksella. Ja kun sitten Teeleen jäällä kuljimme tukkiruuhkan yli, särkyi rekemme, mikä pakoitti meidät yöpymään ja korjailemaan rikkoutuneet jalakset kuntoon. Keitin ruuan ja ruokin koirat Lonin korjatessa rekeä ja yhdessä hankimme yön tarpeiksi jäätä ja polttopuita. Kun sitten istuimme huopapeitteillämme mokkasiiniemme höyrytessä keppien nenässä tulen äärellä ja polttelimme iltapiippujamme, Lon äkkiä kysäsi:
"Etkö tuntenut häntä?" Pudistin päätäni.
"Panithan merkille hänen hiustensa, silmiensä ja ihonsa värin. Siitä hän juuri sai nimensäkin. Hän muistutti kultahohteisena nousevan auringon ensimäistä lämmintä hehkua. Häntä nimitettiin Kultahohteeksi. Etkö ole kuullut hänestä mitään?"
Minulla oli kaukainen ja hämärä aavistus, että olin joskus kuullut tämän nimen, mutta sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. "Kultahohde", toistin, "se kuulostaa tanssikapakan tytönnimeltä." Lon pudisti päätään. "Ei, hän oli hyvä nainen, ainakin siinä mielessä, vaikka hän tekikin suuren synnin."
"Mutta miksi käytät hänestä puhuessasi aina mennyttä aikaa, ikäänkuin hän olisi kuollut?"
"Sentähden että hänen sielussaan on pimeys, joka on aivan samaa kuin kuolemanpimeys. Se Kultahohde, jonka minä ennen tunsin ja jonka Dawson ja Forty Mile tunsivat, on kuollut. Se mykkä, mielipuolinen nainen, jonka me viime yönä näimme, ei ollut Kultahohde."
"Entä Dave?" kysäsin.
"Hän rakensi majan", Lon vastasi, "Kultahohdetta ja… itseään varten. Nyt hän on kuollut ja nainen odottaa häntä siellä puoliksi uskoen, ettei hän ole kuollut. Mutta kukapa voi tuntea mielipuolen sekavia ajatuksia? Kenties hän varmasti uskoo Daven elävän. Joka tapauksessa hän odottaa Davea tämän rakentamassa majassa. Kukapa herättäisi kuolleen henkiin. Ja sitten: kukapa herättäisi henkiin sellaisen elävän ihmisen, joka on kuollut? Minä sitä en tee ja juuri senvuoksi olin odottavinani, että tapaisin Dave Walshin eilen illalla. Lyönpä vetoa hyvinkin paljosta, että minä olisin hämmästynyt enemmän kuin hän, jos olisin tavannut hänet siellä eilen."
"En ymmärrä vieläkään", sanoin. "Aloitahan alusta, niinkuin velkainen mies ainakin, ja kerro minulle koko juttu!"
Ja Lon aloitti. "Victor Chauvet oli vanha ranskalainen, kotoisin Etelä-Ranskasta. Hän tuli Californiaan kulta-aikoina. Hän oli uranaukaisijoita. Kultaa hän ei löytänyt, mutta hänestä tuli sensijaan pulloihin pannun auringonpaisteen valmistaja — lyhyesti viininviljelijä ja -valmistaja. Hän seurasi myöskin kultakummun aaltoilua. Se hänet saattoi ensimäisten mukana Alaskaan sekä Chilcootin ylitse ja pitkin Yukonia jo paljon ennen Carmackin löytöä. Ten Milen vanha kaupunginpaikka oli Chauvet'n. Hän kuljetti ensimäisen postin Arctic Cityyn. Hän valtasi Porcupinessa hiilikaivokset kaksitoista vuotta sitten. Nyt sattui niin, että Victor Chauvet oli hyvä katolilainen, joka rakasti maailmassa kahta asiaa, viiniä ja naista. Viiniä hän rakasti kaikenlajista, mutta naista vain yhtä, Marie Chauvet'n äitiä."
Tällöin minä murahdin ääneen, ajatukseni olivat tietämättäni lentäneet siihen tosiasiaan, että minä maksoin tälle miehelle kaksisataaviisikymmentä dollaria kuukaudessa.
"Mikä nyt vaivaa?" hän kysyi.
"Vaivaa?" toistin. "Ajattelin, että sinun piti kertoa minulle Kultahohteen tarina. En minä tahdo kuulla vanhan ranskalaisen viinilallisi elämäkertaa."
Rauhallisesti Lon sytytti piippunsa, imasi hyvät savut ja pani sitten piipun syrjään sanoen: "Sinähän käskit minun alkamaan alusta."
"Niin kyllä, alusta alkaen."
"Ja Kultahohteen kertomuksen alku on vanha ranskalainen viinilalli, sillä hän oli Marie Chauvet'n isä ja Marie Chauvet oli Kultahohde. Mitä vielä tahdot? Victor Chauvet'lla ei ollut puhumisenarvoisia onnenpotkaisuja. Hän eli omaa elämäänsä pitäen hyvän huolen Mariesta, joka muistutti hänen rakastamaansa naista. Oikein hyvän huolen. Kultahohde oli hänen antamansa hyväilynimi. Flush of Gold Creek (= Kultahohdepoukama) sai nimensä hänen mukaansa, Flush of Goldin kaupunki samoin."
"Nyt", sanoi Lon tehden yhden kirkkaista käänteistään, "olet nähnyt hänet. Mitä arvelet hänestä, hänen näöstään, tarkoitan? Minkä vaikutuksen hän tekee sinun kauneusaistiisi?"
"Hän on tavattoman kaunis", vastasin. "En milloinkaan ole nähnyt ketään hänen vertaistaan. Huolimatta siitä, että arvasin hänen olevan sekapäisen, en saanut eilen illalla silmiäni irti hänestä. Eikä se johtunut uteliaisuudesta. Se oli ihmettelyä, pelkkää ihmettelyä, hän oli niin oudon kaunis."
"Hän oli vielä oudomman kaunis, ennenkuin pimeys lankesi hänen päällensä", Lon sanoi hiljaa. "Hän oli todella kultahohde. Hän käänsi kaikkien miesten sydämet… ja päät. Ponnistellen hän vielä jaksoi muistaa, että kerran voitin Dawsonissa kanoottikilpailun — minä, joka kerran rakastin häntä ja jota hän sanoi rakastavansa. Hänen kauneutensa pakoitti kaikki miehet rakastumaan häneen. Hän olisi voinut saada Pariksen omenan, jos hän olisi silloin ollut mukana, eikä Trojan sotaa olisi ollutkaan, ja loppujen lopuksi olisi hän voinut työntää Pariksen pois luotaan. Ja nyt hän elää pimeydessä ja hän, joka ennen aina oli huikentelevainen, on nyt ensimäistä kertaa pysyvästi ja uskollisesti rakastunut — kiintynyt varjoon, kuolleeseen mieheen, jonka kuolemaa hän ei usko todeksi."
"Tapahtumien kulku oli seuraava. Muistatko, mitä eilen illalla kerroin Dave Walshista, suuresta Dave Walshista? Hän oli sellainen kuin sanoin, ja vielä enemmän, monin kerroin enemmän. Näille maille hän saapui 80-luvun loppupuolella, hän on teidän tienraivaajianne. Silloin hän oli 20-vuotias ja voimat kuin nuorella härällä. Kun oli 25-vuotias, niin hän jaksoi nostaa koholleen maasta kolmetoista 50-naulaista jauhosäkkiä. Aluksi nälkä ajoi hänet majastaan joka syksy. Niihin aikoihin oli tämä maa autiota seutua. Ei ollut jokihöyryjä, ei ruokavarastoja, vain lohenmulloja ja jäniksenjälkiä. Mutta kun nälkä oli karkoittanut hänet kolmena vuonna, niin hän sanoi, että karkoituksia oli ollut tarpeeksi, ja seuraavana vuonna hän pysyi paikoillaan. Hän söi pelkästään lihaa, milloin hänen onnistui sitä saada. Sinä talvena häneltä meni yksitoista koiraa ruuaksi. Mutta hän pysyi paikallaan. Ja seuraavanakin talvena hän oli paikoillaan ja sitä seuraavana. Ei milloinkaan hän enää jättänyt näitä maita. Hän oli härkä, suuri härkä. Hän kykeni ottamaan suuremman kantamuksen kuin chicatintiaani, kanootilla hän kulki nopeammin kuin stick ja jalat märkinä hän voi jatkaa matkaa koko päivän 50° pakkasessa, ja se merkitsee, sen sanon, hengen edestä kävelemistä. Sinun jalkasi jäätyisivät 25° pakkasessa, jos ne kastuisivat ja sinä yrittäisit jatkaa matkaa."
"Dave Walsh oli voimiltaan kuni härkä. Ja kuitenkin hän oli lauha ja herkkäluontoinen. Kuka hyvänsä voi häntä peijata, pahinkin nauta voi leiripaikalla valehdella häneltä viimeisen dollarin. 'Mutta mitäpä siitä', hänellä oli tapana nauraa omaa herkkyyttään, 'ei se vie minulta yöunta.' Elkää silti kuitenkaan luulko, ettei hänellä ollut selkärankaa. Muistattehan, kun kerroin hänen menneen kaatamaan karhua pistoolilla. Ja jos tappelu syntyi, niin Dave oli aina pahin kaikista. Hän oli raja, jos sillä sanalla voin kuvata sitä, miten rajaton hän oli, kun hän joutui liikkeeseen. Heikkojen oli helppo tulla hänen kanssaan toimeen, mutta vahvojen miesten oli väistyttävä hänen tieltään, jos siksi sattui. Ja hän oli sellainen mies, josta miehet pitivät, hän oli miesten mies, mikä on sanoista kaikkein kaunein.
"Dave ei ollut mukana hurjassa riennossa Dawsoniin, silloin kun Carmack teki Bonanza-löydön. Nähkääs, juuri silloin Dave oli Mammon Creekin seuduilla ja teki siellä löydön itse. Hän keksi Mammon Creekin. Sinä talvena hän hankki 84 tuhatta ja teki valtauksen, joka näytti tuottavan parisataatuhatta seuraavana talvena. Kun sitten kesän tullen maa kävi sohjoiseksi, niin hän pistäytyi Yukonia pitkin Dawsoniin katsomaan Carmackin löytöä. Ja siellä hän näki Kultahohteen. Muistan sen illan. Muistan sen ikäni. Kaikki kävi niin äkkiä ja melkeinpä hirvittää ajatellessa voimakasta miestä, joka menetti kaikki voimansa Kultahohteen, heikon, vaalean naisen hempeiden silmien yhdestä katseesta. Se tapahtui hänen isänsä, vanhan Victor Chauvet'n majassa. Daven olivat ystävät tuoneet sinne puhelemaan Mammon Creekin talonpaikoista. Mutta varsin vähäisiä olivat hänen puheensa ja sekin vähä, mitä hän sanoi, oli pelkkää sekasotkua. Kultahohteen näkeminen oli saattanut Daven pyörälle. Daven lähdettyä vanha Victor Chauvet väitti jyrkästi, että Dave oli ollut juovuksissa. Ja niin hän olikin. Juovuksissa hän oli, mutta se voimakas juoma, mistä hän oli juopunut, oli Kultahohde.
"Se oli ratkaiseva tapahtuma Davelle, tämä Kultahohteen ensimäinen näkeminen. Hän ei lähtenytkään takaisin Yukonia alaspäin viikon kuluttua, niinkuin oli aikonut. Hän vitkasteli kuukauden, kaksi kuukautta, koko kesän. Ja me, jotka olimme jo kärsineet, ymmärsimme sen ja ihmettelimme, mihin se päättyisi. Meidän mielestämme oli epäilemättömän selvää, että Kultahohde oli löytänyt mestarinsa. Ja miksikä ei? Dave Walshin elämässä oli paljon romantiikkaa. Hän oli Mammonin kuningas, hän oli tehnyt Mammon Creekin löydön. Hän oli vanhaa, hapanta taikinaa, tämän maan vanhimpia tienraivaajia — hänen kulkiessaan ohitse ihmiset tavallisesti katsoivat taakseen ja sanoivat kunnioituksensekaisella äänellä toisilleen: 'Siinä on Dave Walsh'. Ja miksikä ei? Hän oli kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä, tukka keltainen, niskasta kihartuva. Ja hän oli voimakas kuin härkä, keltaharjainen härkä, ja ikää hänellä oli 31 vuotta.
"Ja Kultahohde rakasti häntä ja tanssittuaan keskenään koko kesän kestäneen kosinta-ajan he lopuksi julkaisivat kihlauksensa. Syksy oli käsillä, Daven oli palattava talvisiin töihinsä Mammon Creekiin ja Kultahohde kieltäytyi lähtemästä heti vihille. Dave pani Dusky Burnsin hoitamaan Mammon Creekin valtausta ja jäi itse edelleen Dawsoniin. Mutta se ei auttanut. Kultahohde tahtoi olla vapaana vielä jonkun aikaa, hänen täytyi saada olla vapaana ja hän suostuisi vihittäväksi vasta seuraavana vuonna. Ja niinpä lähtikin Dave Walsh ensimäisiä jäitä myöten Yukonia pitkin alaspäin, yksin koirineen, uskoen, että vihkiäiset pidettäisiin, kun hän saapuisi seuraavana vuonna Dawsoniin ensimäisellä höyrylaivalla.
"Niin, Dave oli varma kuin Pohjantähti ja Kultahohde taas petollinen kuin kompassineula magneettikuormassa. Dave oli yhtä tasainen ja vakava kuin Kultahohde huikentelevainen ja epävakainen ja jostakin syystä Dave, joka ei milloinkaan ollut ketään epäillyt, epäili häntä. Kenties oli se rakkaudesta johtuvaa kateellista itsekkyyttä, kenties Kultahohteen sielusta hänen sieluunsa tarttunut aavistus. Joka tapauksessa Davea vaivasi Kultahohteen epävakaisuudesta aiheutunut pelko. Hän pelkäsi uskoa Kultahohdetta yksin seuraavaan vuoteen asti, hänen täytyi se tehdä ja senvuoksi hän oli melkein vimmoissaan. Jonkun verran kertoi vanha Victor Chauvet minulle jälkeenpäin ja kaikesta siitä, mitä sain kuulla, päättelin, että Chauvet'n majassa oli jonkunlainen perhenäytös, ennen kuin Dave lähti koirineen. Hän oli seisonut vanhan ranskalaisen edessä Kultahohde rinnallaan ja selitti, että he olivat sidotut toisiinsa. Hän oli ollut varsin dramaattinen, silmät palaen, kertoi vanha Victor. Jotain hän oli puhunut siitä, että: 'kunnes kuolema meidät erottaa'. Ja erikoisesti muisti vanha Victor, että hän oli kerran tarttunut Kultahohteen olkapäähän suurella kädellään ja melkein puistellen tätä sanonut: 'Kuolemaankin asti sinä olet minun ja haudastanikin nousisin vaatimaan sinut omakseni.' Vanha Victor muisti sanasta sanaan sen lauseen: 'Kuolemaankin asti sinä olet minun ja haudastanikin nousisin vaatimaan sinut omakseni.' ja jälkeenpäin hän kertoi minulle, että Kultahohde oli säikähtänyt hyvin kovasti ja että hän, Victor, oli myöhemmin kahden kesken selittänyt Davelle, että Kultahohteen säilyttämiseksi ei se ollut oikea tapa — että hänen oli kohdeltava Kultahohdetta hellästi ja pidettävä hänet iloisena, jos hän aikoi säilyttää hänet omanaan.
"Selvää on mielestäni, että Kultahohde oli säikähtänyt. Itse hän kohteli miehiä aivan mielivaltaisesti, kun taas miehet suhtautuivat häneen kuten johonkin hyvin herkkään ja hentoon, jota ei millään ehdolla saanut loukata. Hän ei tietänyt, mitä ankaruus oli… kunnes Dave Walsh, kuuden jalan ja neljän tuuman korkuinen, voimakas härkä, tarttui häneen kiinni suurine käsineen ja vakuutti hänelle, että hän oli hänen omansa kuolemaan asti, ja muuta sellaista. Ja lisäksi oli sinä talvena Dawsonissa eräs soittaja — eräs noita makaroonileukaisia, rasvatenoorisia italialaisia — ja Kultahohde menetti sydämensä hänelle. Kenties se oli vain luuloteltua ihastusta, en tiedä sitä. Joskus minusta tuntuu, että hän todella rakasti Dave Walshia. Kentiespä juuri sentähden, että Dave oli säikäyttänyt hänet puhumalla kuolemasta ja haudasta nousemisesta ja muusta sellaisesta, hän lopuksikin kiintyi italialaiseen soittelijaan. Mutta kaikki se on arvailua ja tosiseikat ovat pääasia kertomuksessa. Hän ei ollutkaan italialainen, hän oli venäläinen kreivi — siinä totuus. Eikä hän ammatiltaan ollut pianonsoittaja eikä sentapainen. Hän soitteli viulua ja pianoa ja lauloi — lauloi hyvin — mutta hän lauloi omaksi huvikseen ja kuulijainsa huviksi. Rahaa hänellä oli myöskin — ja juuri tässä kohdassa tahdon sanoa, ettei Kultahohde milloinkaan ollut välittänyt rahasta hituistakaan. Huikentelevainen hän oli, mutta likaista halpuutta hänessä ei ollut.
"Mutta jatkan kertomusta. Kultahohde oli sidottu Daveen ja Daven piti saapua ensimäisellä höyrylaivalla häntä noutamaan. Oli vuosi 1899 ja ensimäistä höyrylaivaa odotettiin kesäkuun puolivälissä. Ja Kultahohde ei uskaltanut hylätä Davea ja sitten kohdata häntä. Kaikki suunniteltiin äkkiä. Venäläinen soittaja, kreivi, oli hänen nöyrä orjansa. Kultahohde teki suunnitelman, tiedän sen. Niin paljon sain vanhalta Victorilta jälkeenpäin tietää. Kreivi sai Kultahohteelta määräykset ja lähti ensimäisessä höyrylaivassa alaspäin jokea. Laiva oli Golden Rocket. Ja Kultahohde lähti siinä myöskin. Ja minäkin lähdin. Aioin Circle Cityyn ja olinpa lopullisesti hämmästynyt tavatessani Kultahohteen laivalla. Hänen nimeään en ollut nähnyt matkustajaluettelosta. Hän oli kreivin kanssa kaiken aikaa, onnellisena ja hymyilevänä, ja huomasin, että kreivin mukana oli matkustajaluetteloon merkitty hänen vaimonsa. Niin se oli, huone, numero ja kaikki. Ensi kerran sain tietää, että hän oli naimisissa, vaimosta vain en nähnyt jälkeäkään… jollei sillä tarkoitettu Kultahohdetta. Olisivatko he kenties menneet avioliittoon ennen lähtöään, mietiskelin. Heistä oli kulkenut puheita Dawsonissa ja oli lyöty vetoja, että kreivi oli syrjäyttänyt Daven laudalta.
"Puhelin laivan kassanhoitajan kanssa. Hän ei tietänyt sen enempää kuin minäkään. Hän ei edes tuntenut Kultahohdetta ja lisäksi oli hänellä työtä melkein yli voimien. Tiedät, minkälainen Yukonilla kulkeva höyrylaiva on, mutta et voi arvatakaan, minkälaista oli elämä Golden Rocketiila, kun se lähti Dawsonista kesäkuussa 1898. Ensimäisenä laivana oli se saanut kuljettaakseen kaikki keripukkipotilaat ja muut sairaaloiden asukkaat. Ja sitten täytyi siinä olla ainakin parin miljoonan arvosta Klondiken kultahietaa ja -jyviä, puhumattakaan tiukkaan sullotuista matkustajista, koirista ja muista eläimistä loppumattomiin asti. Ja rahti- ja matkatavaroita oli se reunojaan myöten täynnä. Etusillalla oli niitä vuorenkorkuinen röykkiö ja lisää tuli jokaisessa pienessä pysähdyspaikassa matkan varrella. Näin, kun laatikko tuotiin laivaan Teelee Portagessa, ja tiesin, kenenkä laatikko se oli, mutta en arvannut, minkälainen jookkeri sen sisälläolija oli. Ja se nostettiin etusillalle tavararöykkiön huipulle eikä sitä edes asetettu liioin tanakasti sinne. Laivamies ajatteli tulla uudelleen sitä asettelemaan, mutta unohti sitten koko asian. Iso, äreä koira, joka kiipesi tavararöykkiölle ja asettui arkun viereen pitkälleen, tuntui silloin minusta tutulta. Ja sitten sivuutimme Dawsoniin matkalla olevan Glen dalen. Sen tervehtiessä meitä ajattelin Davea, joka oli mukana laivassa kiiruhtaen Dawsoniin noutamaan Kultahohdetta. Käännyin katsomaan tätä. Hän seisoi laivan kaiteen vierellä silmät kirkkaina, mutta hieman pelokkaan näköisenä katsellen toista laivaa ja painautui lähemmäksi kreiviä ikäänkuin turvaa pyytäen. Hänen ei olisi pitänyt nojautua kreiviin niin turvautuvasti eikä minun olisi tarvinnut olla niin varma, että Dave Walsh saapuu Dawsoniin ja vimmastuu. Sillä Dave Walsh ei ollut Glen dalella. Monista seikoista en silloin ollut vielä selvillä, pian sain ne tietää, esim. sen, että paria ei vielä oltu vihitty. Puolen tunnin sisällä ryhdyttiin vihkimisvalmistuksiin. Kun suuri kajuutta oli täynnä sairaita ja 'Golden Rocket' muutenkin tungokseen asti täynnä, niin sopivimmaksi paikaksi tätä juhlallisia toimitusta varten huomattiin pieni tyhjä paikka alemmalla etukannella kaiteen ja laskuportaiden vierellä, suuren tavaravuoren juurella, jonka huipulla oli ennen mainittu iso arkku ja nukkuva koira. Laivalla oli lähetyssaarnaaja, joka aikoi seuraavaan pysähdyspaikkaan, Eagle Cityyn, joten hänen apuunsa oli nopeasti turvauduttava. Ja he suunnittelivat solmita avioliiton laivalla.
"Mutta olen kiiruhtanut tapahtumien edelle. Syy, minkä vuoksi Dave Walsh ei ollut 'Glen dale'lla', oli se, että hän oli 'Golden Rocket'illa'. Näin se oli käynyt. Vitkasteltuaan Dawsonissa Kultahohteen tähden hän lähti Mammon Creekiin jäitse. Siellä oli Dusky Burns hoitanut valtauksen asiat siksi hyvin, ettei häntä siellä tarvittu. Senvuoksi hän pani rekeen vähän ruokaa, valjasti koirat, otti mukaansa erään intiaanin ja lähti Surprise Lakea kohti. Hän oli aina pitänyt siitä seudusta. Kenties et tiedä tämän seudun aikaisempia tapahtumia. Mutta edellytykset olivat siihen aikaan hyvät ja Dave ryhtyi rakentamaan majaa Kultahohteelle ja itselleen. Siinä majassa me viime yönä nukuimme. Saatuaan sen valmiiksi hän lähti metsästämään hirviä Teeleen haarautumalle ottaen intiaanin mukaansa.
"Ja sitten kävi näin. Sattui ankara pakkasen puuska. Lämpömittari painui 40:een, 50:een, 60:een asteeseen nollan alapuolelle. Muistan ne pakkaset, olin silloin Forty Milessa, ja muistan myös juuri saman päivänkin. Klo 11:n aikaan aamulla Pohjois-Alaskan Yhtiön varastorakennuksella oleva spriilämpömittari painui 75 asteeseen nollan alapuolelle. Ja sinä aamuna oli Dave Walsh Teeleen haaraantuman läheisyydessä hirvijahdissa intiaaninsa kanssa. Kaiken sen kertoi intiaani minulle jälkeenpäin, kuljimme sittemmin yhdessä jäitse Dyeahin. Sinä aamuna hra Intiaanin petti jää ja hän kastui vyötäisiään myöten. Luonnollisestikin hän rupesi heti jäätymään. Ainoa oikea menettely olisi ollut tulenteko. Mutta Dave Walsh oli härkä. Oli vain puolen mailin matka leiripaikalle, missä tuli oli entisestään palamassa. Minkävuoksi ryhtyä uutta sytyttelemään! Hän heitti hra Intiaanin olalleen — ja juoksi tämä selässään — puoli mailia — lämpömittarin osoittaessa 75 astetta pakkasta. Tiedätte, mitä se merkitsee. Itsemurha. Muuta nimitystä ei sille voi antaa. Nähkääs, se intiaanipukki painoi yli kaksisataa naulaa ja Dave juoksi puoli mailia kantaen häntä selässään. Tietysti hän palellutti keuhkonsa. Niiden on täytynyt paleltua melkein jääksi. Se oli mielettömin teko, minkä kukaan olisi voinut tehdä. Ja joka tapauksessa kuoli Dave Walsh muutamia viikkoja kestäneiden kauheiden tuskien jälkeen.
"Intiaani ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä ruumiille. Tavallisuuden mukaanhan hänen olisi pitänyt haudata se ja antaa koko asian päättyä siihen. Mutta hän tiesi, että Dave Walsh oli suuri mies, suurien rahojen arvoinen, 'hi-yu skookum' päällikkö. Myöskin oli hän nähnyt muitten hi-yu skookumien ruumiita kuljetettavan ympäri maata, ikäänkuin niillä olisi suurikin arvo. Ja niinpä hän päätti viedä Daven ruumiin Forty Mileen, Daven päämajaan. Tiedät, minkälaista jää on ruohojen juurilla tässä maassa — no, niin, intiaani pani Daven suon reunaan — lyhyesti, hän jäädytti Daven. Dave olisi voinut jäädä sinne tuhanneksi vuodeksi ja yhä pysyä samana, entisenä Davena. Ymmärräthän, aivan samalla tavoin kuin jäädytyslaitoksessa. Sitten intiaani nouti sahan Surprise Laken majalta ja sahasi tarpeeksi lautoja ruumisarkkua varten. Ja ilmojen leutonemista odotellessaan hän metsästeli ampuen kymmenisentuhatta naulaa hirviä, jotka hän myös jäädytti. Ilmat leutonivat. Teeleesta lähtivät jäät. Hän rakensi lautan, lastasi sille lihat, Daven ruumisarkun sekä koiravaljakon ja laski sitten Teeleestä alaspäin.
"Lautta tarttui hirsiruuhkaan ja pääsi irti vasta kahden päivän kuluttua. Oli paahtavan kuumaa ja hra intiaani oli vähällä menettää hirvenlihansa. Kun hän sitten saapui Teelee Portageen, niin hän laski, että höyrylaiva saapuisi Forty Mileen nopeammin kuin hänen lauttansa. Hän siirsi tavaransa laivaan ja siten sattui niin, että 'Golden Rocket'in' etusillalla oli Kultahohde juuri vihittävänä, samalla kuin Dave Walsh suuressa arkussaan heitti varjonsa häneen. Ja yhden seikan unohdin kokonaan. Kun äreä koira tuli Teelee Portagessa laivaan, tuntui se minusta tutulta. Se oli Pee-lat, Dave Walshin valjakon johtaja ja hänen suosikkinsa — kauhea tappelija, sekin. Se makasi arkun vieressä.
"Kultahohde näki minut, kutsui minut luokseen, pudisti kättäni ja esitti minut kreiville. Kultahohde oli kaunis. Olin häneen yhtä hullusti rakastunut kuin milloinkaan. Hän hymyili minulle sanoen, että minun oli merkittävä nimeni yhdeksi todistajaksi. Ja hänen pyyntöään oli mahdoton evätä. Hän oli yhä lapsi, yhtä julma kuin lapset yleensä. Myöskin kertoi hän minulle, että hänen hallussaan oli ainoat kaksi pulloa shampanjaa, jotka Dawsonissa olivat, tahi oikeammin, jotka olivat edellisenä iltana olleet Dawsonissa, ja ennenkuin osasin arvatakaan, oli hän pyytänyt minua ottamaan lasin hänen ja kreivin onneksi. Laivassa olijat tunkeutuivat ympärille, muiden muassa laivan kapteeni hyvin tärkeännäköisenä, nähtävästi saadakseen kilistää viinilasia. Se oli kummallinen vihkimätilaisuus. Yläkannella onnettomat potilaat, monella jo toinen jalka haudassa, tuijottelivat alaspäin meihin. Myöskin intiaaneja siellä oli, kaikki tunkeutuneina samaan kehään, sekä pukkeja ja kilejä puhumattakaan paristakymmenestäviidestä murisevasta susikoirasta. Lähetyssaarnaaja asetti avioliittoon aikovat rinnakkain ja aloitti juhlallisen toimituksen. Ja juuri silloin rupesivat koirat tappelemaan tavararöykkiön päällä — suuren arkun vieressä maannut Pee-lat ja erään intiaanin valkokarvainen koira. Tappelun puhkeaminen ei käynyt äkkiä. Koirat parhaillaan murisivat toisilleen jonkun matkan päästä, tiedättehän, ikäänkuin antaen keveitä pitkiä napsauksia. Olihan niiden melu häiritsevää, mutta lähetyssaarnaajan ääni kuului kuitenkin selvästi.
"Ei ollut ensinkään helppoa päästä koirien lähelle niitä erottamaan paitsi röykkiön toiselta puolelta. Mutta siellä taas ei ollut ketään, kaikki olivat, nähkääs, keräytyneet katsomaan vihkimätoimitusta. Sittenkin olisi kaikki saattanut sujua onnellisesti, jollei kapteeni olisi viskannut kalikalla koiria. Se pilasi kaiken. Kuten sanoin, jollei kapteeni olisi viskannut kalikkaa, niin mitään ei olisi tapahtunut.
"Lähetyssaarnaaja oli juuri päässyt toimituksen siihen kohtaan, jossa ovat sanat 'myötä- ja vastoinkäymisessä' ja 'kunnes kuolema meidät erottaa'. Ja juuri silloin kapteeni heitti kalikan. Näin koko tapauksen. Kalikka sattui Pee-latiin ja samassa valkoinen koira hyökkäsi sen kimppuun. Kalikka sen sai aikaan. Koirat tyrkkäsivät arkkua ja se alkoi liukua alas toinen pää edellä. Aluksi kävi liukuminen hitaasti, kunnes pitkähkö arkku joutui röykkiön äkkijyrkälle reunalle, josta se tuli alas yhdellä rysäyksellä. Sen puoleiselta katsojakehältä ehtivät kaikki väistyä syrjään. Kultahohde ja kreivi seisoivat kehän vastaisella puolella kasvot arkkuun päin, lähetyssaarnaaja taas selin arkkuun. Arkku putosi ainakin kymmenen jalkaa suoraan alaspäin tullen kannelle päälleen.
"Nyt on muistettava, ettei meistä kukaan tietänyt, että Dave Walsh oli kuollut. Luulimme hänen olevan 'Glen dale'lla' matkalla Dawsoniin. Lähetyssaarnaaja oli siirtynyt hieman syrjään, joten Kultahohde ja kreivi olivat suoraan arkun vastassa sen pudotessa. Kaikki tapahtui kuten näyttämöllä, sen paremmin ei sitä olisi voitu suunnitella. Arkku putosi pää edellä ja juuri oikea pää edellä. Arkun kansi lennähti auki ja siitä heilahti esille Dave Walsh seisoen, osaksi huopiin käärittynä, keltainen tukka hulmuten ja välkkyen auringonpaisteessa. Niin, Dave tuli jaloilleen ja heilahti suoraan Kultahohdetta kohti. Tämä ei tietänyt, että hän oli kuollut, mutta epäilemättä hänestä saattoi tuntua, että Dave, maattuaan röykkiön päällä kaksi päivää arkussaan, juuri nyt, tällä hetkellä, nousi kuolleista vaatimaan häntä omakseen. Mahdollisesti hän ajatteli niin, joka tapauksessa näky jähmetytti hänet. Liikkumattomana, jäykkänä hän seisoi katsoen, kun Dave Walsh tuli häntä noutamaan. Ja Dave sai hänet. Näytti melkein siltä, kuin olisi Dave kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen, mutta tapahtuipa niin tai ei, joka tapauksessa he yhdessä kaatuivat kannelle. Meidän oli ensin nostettava Dave Walshin ruumis pois, ennenkuin pääsimme Kultahohteeseen käsiksi. Hän oli pyörtynyt, mutta olisi ollut yhtä hyvä, jos hän ei olisi milloinkaan vironnut siitä pyörtymyksestä. Sillä virottuaan hän alkoi kirkua mielipuolen tavoin. Sitä hän jatkoi tuntikausia väsyksiin asti… Niinpä kyllä, kyllä hän parani. Eilen illalla näit hänet ja tiedät, miten parantunut hän on. Ei hän raivoa, se on kyllä totta, mutta pimeydessä hän elää. Hän luulottelee odottavansa Dave Walshia ja siksi hän asuu tämän häntä varten rakentamassa majassa. Enää hän ei ole huikentelevainen. Yhdeksän vuotta on hän nyt ollut Dave Walshille uskollinen ja luultavasti on hän uskollinen loppuun asti."
Lon Mc Fane työnsi huopien reunan alas ja valmistautui ryömimään vuoteeseen.
"Kuljetamme hänelle ruokavarat joka vuosi", hän lisäsi, "ja yhteisesti pidämme hänestä huolta. Mutta vasta viime yönä hän ensi kertaa tunsi minut jälleen."
"Ketkä me?" kysyin.
"Niin", hän vastasi, "kreivi ja vanha Victor Chauvet ja minä. Tiedätkö, vain kreivi on todella säälittävä. Dave Walsh ei saanut milloinkaan tietää, että Kultahohde oli uskoton hänelle. Ja Kultahohde ei kärsi, järjen pimeys on hänelle armelias."
Makasin äänettömänä huopien alla minuutin verran.
"Vieläkö kreivi on näillä mailla?" kysyin sitten.
Mutta kuului vain hiljaista, raskasta hengitystä ja tiesin, että Lon McFane oli nukkunut.
Kaikki köydet oli irroitettu ja Seattle N:o 4 irtaantui hitaasti rannasta. Kannelle oli kasattu korkeat röykkiöt lastia ja matkatavaroita ja siellä vilisi kaikenkarvaisia intiaaneja, koiria, ajomiehiä, kullanhuuhtojia, kauppamiehiä ja kotiinpalaavia kullanetsijöitä. Melkoinen osa Dawsonin väestöä oli kerääntynyt rannalle hyvästelemään. Kun laskuportaat oli nostettu laivaan ja aluksen keula kääntyi joelle, muuttui hyvästelijöiden melu korviasärkeväksi. Yhdennellätoista hetkellä muisteli jokainen viimeisiä jäähyväistietoja ja niitä lennäteltiin edestakaisin laivan ja rannan välimatkan yhä kasvaessa. Kierrellen keltaisia viiksiään toisella kädellään Louis Bondell hitaasti heilutti toista kättään rannalla oleville ystävilleen, kun hän äkkiä muisti vielä yhden unohtuneen asian ja harppasi kaiteen ääreen.
"Hoi, Fred!" hän kiljui "Fred!"
Fred työnsi parin muhkeita olkapäitä esille rannalla olevan väkijoukon ensimäisen rivin lävitse koettaen kuulla Louis Bondellin ilmoitusta. Viimeksimainitun kasvot punastuivat hänen yrittäessään turhaan huutaa tarpeeksi kovasti. Ja yhä vain laajeni höyrylaivan ja rannan välinen etäisyys.
"Hei, kapteeni Scott!" hän kiljasi ohjauskojuun. "Seisattakaa laiva!"
Kellot kilahtivat, suuri ruoriratas pyörähti ja laiva pysähtyi. Kaikki laivalla ja rannalla käyttivät hyväkseen tätä armonaikaa vaihtaakseen huiskutuksilla viimeiset uudet jäähyväiset. Entistä turhempia olivat Louis Bondellin yritykset saada äänensä kantamaan rannalle saakka. Seattle N:o 4 ajautui pois väylältä kulkeutuen virran mukana alaspäin ja kapteeni Scottin täytyi panna koneet uudelleen hetkeksi käyntiin. Hän pujahti ohjauskojuun tullen vähän ajan kuluttua uudelleen esiin suuri megafooni kädessään.
Kapteeni Scottilla oli valtava ääni, ja kun hän kajahutti: "Hiljaa!" laivan kannella ja rannalla meluavaan joukkoon, niin olisi tämä sana voitu kuulla Moosehiden vuoren huipulla ja aina Klondikessa asti. Tämä virallinen käsky saikin melun vaikenemaan.
"No, niin, mitä sanottavaa Teillä on?" kysyi kapteeni Scott.
"Sanokaa Fred Churchillille — hän on tuolla rannalla — käskekää hänen mennä Macdonaldin luokse. Siellä on säilytettävänä pieni käsilaukku, minun omaisuuttani. Käskekää hänen ottaa se ja tuoda se mukanaan, sitten kun hän lähtee."
Hiljaisuuden vallitessa kapteeni Scott mylvi tämän sanoman rannalle megafoonilla:
"Fred Churchill, menkää Macdonaldille — hänen talletettavanaan — pieni käsilaukku — Louis Bondellin omaisuutta — tärkeä! Tuokaa se mukananne, kun tulette! Kuulitteko?"
Churchill heilutti kättään kuulemisen merkiksi. Itse asiassa, jos Macdonald olisi avannut puolen mailin päässä olevan asuntonsa ikkunan, niin hänkin olisi sen kuullut. Hyvästelymelu kohosi jälleen, kellot kilisivät, ja Seattle N:o 4 lähti jatkamaan matkaansa, kääntyi myötävirtaan ja alkoi painua Yukonia alaspäin Bondellin ja Churchillin heilutellessa käsiään hyvästiksi ja keskinäisen kiintymyksen vakuutteluiksi.
Tämä tapahtui juhannuksen aikana. Syksyllä W.H. Willis lähti Yukonia pitkin ylöspäin mukanaan kaksisataa kotimatkalla olevaa matkalaista, niiden joukossa Churchill. Hänen kojussaan oli vaatemyttyyn kierrettynä Louis Bondellin laukku. Se oli pieni, jäykästä nahkasta tehty kapine ja sen paino, 40 naulaa, hermostutti kovasti Churchillia joka kerta, kun hän vain poistui vähääkään kauemmaksi siitä. Naapurihytissä olevalla miehellä oli samoin vaatemyttyyn piilotettuna kokonainen aarre kultahiekkaa ja yhdessä he lopuksi päättivät pitää vuorotellen vahtia. Sillä aikaa kuin toinen meni alas ruokailukajuttaan, jäi toinen pitämään silmällä molempien hyttien ovia. Kun Churchillin mieli teki pelata whistiä, oli toinen vahdissa, ja kun toinen tarvitsi lepuuttaa sieluaan, niin Churchill luki neljän kuukauden ikäisiä sanomalehtiä kenttätuolilla molempien ovien välissä.
Näytti tulevan aikainen talvi ja varhaisesta aamusta iltahämärään ja pitkälle pimeään asti oli yleisesti pohdinnanalaisena kysymyksenä, ennättäisikö laiva perille ennen joen jäätymistä vai olisiko matkustajien jatkettava matkaansa jäitse. Lisäksi sattui harmillisia viivytyksiä. Kahdesti vikaantuivat koneet ja niiden korjaamiseen meni aikaa ja molemmilla kerroilla varoittelivat lumihiutaleet laivassaolijoita uhkaavalla talventulolla. Yhdeksän kertaa sai W.H. Willis yrittää, ennenkuin se pääsi ylitse Five-Finger koskista heikkoine koneineen, ja kun se siinä lopuksi onnistui, oli se myöhästynyt neljä päivää matkasuunnitelmastaan, joka sekin oli varsin vapaamielisesti valmistettu. Silloin oli kysymyksenalaista, odottaisiko höyrylaiva Flora sitä enää Box Canonin yläpuolella. White Horse putousten alapuolelta Box Canonin yläpuolelle eivät höyrylaivat voineet kulkea jokea ja matkustajien oli senvuoksi siirryttävä sillä kohdalla maitse toisesta laivasta toiseen. Puhelimia ei niillä mailla ollut eikä siis minkäänlaisia mahdollisuuksia ilmoittaa odottavalle Floralle, että Willis oli myöhästynyt neljä päivää, mutta tulossa kuitenkin.
Kun W.H. Willis saapui White Horseen, niin saatiin tietää, että Flora oli odottanut kolme päivää yli määräajan, mutta lähtenyt sitten vain muutamia tunteja aikaisemmin. Myöskin saatiin tietää, että se pysähtyisi Tagish Postissa klo 9:ään asti sunnuntaiaamuun. Nyt oli klo 4 ja lauantai-ilta. Matkustajat pitivät neuvottelukokouksen. Laivalla oli suuri vene, joka oli tarkoitettu Lake Bennettin päässä olevalle poliisiasemalle. He päättivät ottaa sen perillesaattamisen vastuulleen. Ja sitten oli vapaaehtoisten ilmoittauduttava. Kaksi miestä tarvittiin ajamaan Floraa takaa. Vapaaehtoisia ilmoittautui koko joukko heti paikalla, muiden muassa Churchill, sillä hänen luonteensa mukaista oli tarjoutua vapaaehtoiseksi, ennenkuin hän ehti ajatella Bondellin käsilaukkua. Kun se johtui hänen mieleensä, niin hän alkoi toivoa, ettei häntä valittaisi. Mutta sellaisella miehellä, joka oli hankkinut itselleen maineen jo koulupoikana jalkapallojoukkueen kapteenina, sitten atleettiklubin puheenjohtajana, koirien ajajana ja Yukonin kulkijana ja jolla sen lisäksi oli sellaiset hartiat kuin hänellä, sellaisella miehellä ei ollut oikeutta kartella tätä kunniaa. Tehtävä uskottiin hänelle ja Nick Antonsenille, jättiläiskokoiselle norjalaiselle.
Sillä aikaa kuin joukko muita matkalaisia vene olkapäillään lähti marssimaan koskipaikkojen ohi, riensi Churchill hyttiinsä. Hän tyhjensi vaatemytyn sisällön lattialle ja otti laukun aikoen jättää sen naapurihytissä olevan miehen huostaan. Mutta samalla iski hänen päähänsä ajatus, että laukku ei ollutkaan hänen ja ettei hänellä senvuoksi ollut oikeutta luovuttaa sitä pois omasta hallustaan. Niinpä hän ottikin sen mukaansa juosten polkua myöten ja usein vaihtaen laukkua kädestä toiseen samalla ihmetellen, etteikö se todellakaan painanut enempää kuin 40 naulaa.
Klo oli 1/2 5 i.p. miesten lähtiessä. Thirty Milen virran juoksu oli siksi vuolas, että he harvoin voivat turvautua airoihin. Ei auttanut muu kuin juosta rantaa pitkin, vetohihna olalla, kolhiutua kiviin, tunkeutua vedenrajassa olevien pensaikkojen läpi, silloin tällöin liukahtaen veteen ja usein kahlaten polvia ja vyötäisiä myöten. Ja kun sitten sattui siksi jyrkkä kallio, että eteenpäinpääsy oli mahdotonta, niin miehet veneeseen, airot esille ja raju, kuluttava soutaminen vuolaan virran poikki toiselle rannalle, siellä taas airot pois ja rannalle, vetohihna olalle uudelleen. Se oli raskasta, väsyttävää työtä. Antonsen raatoi, niinkuin hänen tapaiseltaan jättiläiseltä saattoi odottaakin, valittamatta, jatkuvasti, mutta Churchillin voimakas ruumis ja lannistumattomat aivot puristivat hänestä viimeisetkin voimat. Eivät kertaakaan he pysähtyneet levähtämään. Eteenpäin, eteenpäin ja yhä sittenkin eteenpäin. Kylmä tuuli puhalsi jokea alaspäin kohmetuttaen heidän kätensä ja pakoittaen heidät tuon tuostakin takomaan käsiään vastakkain saadakseen veren kiertämään jähmettyneissä sormissa.
Pimeän tullessa oli heidän pakko jatkaa matkaansa umpimähkään, luottaen onneensa. Vähä väliä he kompastuivat tiettömillä rannoilla ja vaatteet repeytyivät siekaleiksi pensaikoissa. Kumpikin olivat he pahasti naarmuisia ja verisiä. Toistakymmentä kertaa he rajusti soutaessaan virran poikki törmäsivät pohjaan tarttuneisiin puunrunkoihin ja vene kaatui. Kun se ensi kerran tapahtui, niin Churchill sai sukeltamalla hapuilla kolmen jalan syvyisestä vedestä käsilaukkua. Puoli tuntia kului, kunnes se löytyi ja sen jälkeen se sidottiin lujasti veneeseen. Niin kauan kuin vene pysyi veden pinnalla, oli laukkukin turvassa. Antonsen katseli laukkua synkkänä ja aamupuolella alkoi kiroilla sitä, mutta Churchill ei ryhtynyt mihinkään selittelyihin.
Viivytyksiä ja onnettomuuksia oli loppumattomasti. Eräässä jyrkässä käänteessä, jossa virta kulki voimakkaana koskena, heiltä kului kaksi tuntia. Monta kertaa he saivat yrittää ylipääsyä ja vene kaatui kahdesti. Sillä kohdalla kohosi kummallakin rannalla jyrkät kalliot syvästä vedestä, sekä hinaaminen että sauvominen oli mahdotonta ja soutaa taas he eivät jaksaneet vuolasta virtaa vastaan. Joka yrityksellä he jännittivät soutaessa voimansa äärimmilleen ja joka kerran he uupuivat kesken ja virta työnsi heidät takaisin miesten sydämien miltei pakahtuessa ponnistuksista. Lopuksi he onnistuivat sattumalta. Virran tulisimmassa kohdassa lähellä toista putousta pyörre tempasi veneen Churchillin ohjausvallasta ja heitti sen kohti kalliota. Churchill hyppäsi umpimähkään kalliolle sattuen kallion halkeamaan. Pitäen toisella kädellään kiinni kivestä hän toisella tarttui kumoutuneeseen veneeseen, kunnes Antonsen ryömi pois vedestä. Sitten he yhdessä nostivat veneen pystyyn ja levähtivät. Yrittämällä uusin voimin he lopuksi pääsivät yli tästä tiukasta kohdasta ja heti taas rannalle ja käsiksi vetohihnaan.
Päivän valjetessa he olivat kaukana Tagish Postin alapuolella. Yhdeksän aikana sunnuntaiaamuna he kuulivat Floran viheltävän sieltä lähtöään, ja kun he klo 10 saapuivat sinne, niin he parhaiksi voivat nähdä Floran savun kaukaa etelästä. Kaksi lopen uupunutta ryysyläistä saapui sinä aamuna paikkakunnan ratsastavan poliisin kapteeni Jonesin luokse. Tämä lausui heidät tervetulleiksi ja antoi heille ruokaa. Myöhemmin siitä kertoessaan hän vakuutti, että niillä miehillä oli hirvittävin ruokahalu, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Syötyään kävivät miehet pitkälleen ja nukkuivat uunin ääressä märissä riekaleissaan. Kahden tunnin kuluttua Churchill nousi, vei päänalaisena pitämänsä Bondellin laukun veneeseen, nyki Antonsenin hereille ja sitten taas Floraa takaa-ajamaan.
"Eihän edeltäpäin voi sanoa, mitä saattaa tapahtua — koneihin voi sattua vika, tahi joitain muuta sitten", vastasi hän kapteeni Jonesin estelyihin. "Minä otan kiinni laivan ja lähetän sen takaisin poikia noutamaan."
Tagish Lake oli valkeana myrskystä, joka puhalsi heille vasten kasvoja. Suuret, vaahtopää aallot työnsivät vettä veneeseen pakoittaen toisen miehen koko ajan mättämään sitä pois, joten vain toinen jäi airoihin. Heidän oli mahdoton päästä eteenpäin suoraa tietä. Täytyi juosta pitkin matalaa rantaa, toinen rannalla vetäen hihnasta, toinen veneessä sauvoen. Miehet saivat ponnistella myrskyä vastaan vyötäisiään, usein kaulaansa myöten jäisessä vedessä, monasti kokonaan peittyen suuriin, kuohuisiin aaltoihin. Ei lepohetkeä, ei vähäisintäkään keskeytystä, yhä vain raskasta, tappavaa työtä. Sinä yönä he Tagish Laken päässä tapasivat Floran keskellä sakeata, purevaa lumivihuria. Antonsen kaatui kannelle, jäi liikkumatta samalle paikalle ja alkoi kuorsata. Churchill oli villin näköinen. Vaatteet riippuivat pelkkinä siekaleina. Kasvot olivat jäässä ja turvoksissa vuorokauden kestäneistä tavattomista ponnistuksista, kun taas kädet olivat niin pöhöttyneet, ettei hän saanut sormiansa nyrkkiin. Ja jalat taas, niillä seisominen merkitsi sieluntuskaa.
Floran kapteeni ei mielellään suostunut palaamaan White Horseen. Churchill vaati sitä jyrkästi ja hellittämättä. Kapteeni ei antanut perään. Lopuksi hän huomautti, että palaamisesta ei olisi vähääkään hyötyä, sillä ainoan Dyeassa olevan valtamerilaivan, Athenianin, piti lähteä tiistaiaamuna ja siihen mennessä hän ei ehtisi käydä noutamassa rannalle jääneitä matkalaisia ennättääkseen vielä Athenianin lähdölle.
"Mihin aikaan Athenian lähtee?" kysyi Churchill.
"Klo 7 tiistaiaamuna."
"Hyvä", sanoi Churchill, samalla antaen hyvän nykäisyn kuorsaavan Antonsenin kylkiluille. "Te palaatte White Horseen. Me jatkamme matkaa ja pysäytämme Athenian."
Unen popperässä työnnettiin Antonsen veneeseen ja hän pääsi selville, missä oli, vasta sitten, kun korkea aallokko antoi hänelle jääkylmän vesiryöpyn vasten kasvoja ja kuuli Churchillin pimeässä kiljuvan hänelle:
"Souda, etkö kykene! Tahdotko, että vene kaatuu?"
Päivän valjetessa olivat he saapuneet Caribon Crossingiin. Tuuli tyyntyi, mutta Antonsen ei enää kyennyt panemaan airoja veteen. Churchill laski veneen tyyneen poukamaan, missä he nukkuivat. Varovaisuuden vuoksi pani hän kätensä päänalaiseksi. Vähä väliä käden kuoleutuminen herätti hänet, minkä jälkeen hän aina katsoi kelloaan ja vaihtoi kättä. Kahden tunnin kuluttua hän tappeli Antonsenin kanssa saadakseen tämän hereille. Sitten taas matkalle. Kolmenkymmenen mailin pituinen Lake Bennett oli tyven kuin myllylampi, mutta puolivälissä sitä nousi ankara etelämyrsky, muuttaen vedenpinnan valkoiseksi. Tunnin toisensa perästä jatkui ankara ponnistelu, miesten milloin sauvoessa, milloin meloessa venettä eteenpäin, yltä päätä märkinä jääkylmästä vedestä. Lopuksi hyväluontoinen jättiläinen luhistui täydellisesti. Säälimättä Churchill pakoitti hänet ponnistamaan edelleen, mutta kun hän vihdoin kaatui venheestä ja oli hukkumaisillaan kolmen jalan syvyiseen veteen, niin onki Churchill hänet veneeseen, jättäen hänet sitten rauhaan. Senjälkeen Churchill sai työskennellä yksin saapuen Bennettin päässä olevalla poliisiasemalle päivän alkaessa kääntyä iltapuoleen. Hän koetti auttaa Antonsenin pois veneestä, mutta siitä ei tullut mitään. Kuunnellessaan läpiväsyneen miehen raskasta hengitystä hän tunsi jonkunlaista kateutta ajatellessaan, mikä häntä itseään vielä odotti. Antonsen voi loikoa tuossa täydessä unessa, mutta hänen oli viivyttelemättä lähdettävä, kuljettava valtavan Chilcootin yli ja edelleen rannikolle. Pahin oli hänellä vielä edessä ja melkeinpä häntä harmittivat omat ruumiinvoimansa, jotka saattoivat tuottaa sellaisia kipuja samalle ruumiille.
Churchill nykäsi veneen lahden rantaan, otti Bondellin laukun ja lähti nilkuttaen poliisiasemaa kohti.
"Rannalla on teille Dawsonista lähetetty vene", hän kiireesti selitti poliisiupseerille, joka aukaisi oven hänen naputuksestaan. "Ja siellä on melkein kuollut mies. Ei mitään vaarallista ole tapahtunut. Pelkkä kuolemanväsymys. Pitäkää huolta hänestä. Minulla on kiire. Hyvästi. Täytyy saavuttaa Athenian."
Mailin pituinen polku yhdisti Lake Bennettin ja Lake Lindermanin ja viimeiset sanat hän huusi jo tieltä. Se oli tuskallista kulkua, mutta hän puri hammasta ja jatkoi unohtaen kivun pitkiksi ajoiksi kuumeisesti huolehtiessaan käsilaukusta. Se oli raskas matkatoveri. Hän heilautteli sitä kädestä toiseen tuontuostakin, pistäen sen välillä kainaloonsakin. Joskus taas hän heitti sen toisella kädellä toisen olkansa taakse ja laukku hyppi ja keikkui selässä hänen juostessaan. Tuskin hän puutuneine ja turvonneine sormineen kykeni sitä pitelemään ja monasti se putosikin. Kerran kättä vaihtaessa se luiskahti sormista juuri hänen eteensä, hän kompastui siihen lentäen aikamoisella täräyksellä pitkin pituuttaan maahan.
Polun toisessa päässä hän osti vanhat kantohihnat, joihin hän ripusti laukun. Samalla vuokrasi hän veneen kuljettamaan häntä kuuden mailin matkan Lake Lindermanin yläpäähän, mihin hän saapui klo 4 iltapäivällä. Athenian lähtisi Dyeasta seuraavana aamuna klo 7. Dyea oli 28 mailin päässä ja välillä oli korkea Chilcoot. Hän istuutui korjaamaan säärihihnojaan pitkää kiipeämistä varten ja heräsi samassa. Hän oli vaipunut uneen heti istuuduttuaan, vaikkei hän nukkunutkaan edes 30 sekunttia. Häntä pelotti, että seuraava torkahdus olisi pitempi, minkä vuoksi hän lopetti hihnojen kiinnittämisen seisoallaan. Silloinkin uni voitti hänet pieneksi hetkiseksi saattaen hänet vähäksi ajaksi tiedottomaksi. Kun hän pääsi siitä selville ruumiin velttona painuessa maata kohti, hän taaskin karkaisi luontoaan, jännitti lihaksiaan suonenvedontapaisesti ja sai kaatumisen estetyksi. Äkkiä siirtyessään takaisin selvään tietoisuuteen hän tunsi olevansa sairas ja vapiseva. Hän löi päätään nyrkillään, koettaen takomalla saada turtuneet aivot valveutumaan.
Jack Burnsin muulikaravaani oli lähdössä Crater Lakeen tavaroita noutamaan ja Churchillille tarjottiin paikka muulin selässä. Burns olisi tahtonut panna käsilaukun toisen eläimen selkään, mutta Churchill piti siitä kiinni kannattaen sitä satulansa nupilla. Mutta hän torkkui ja laukku nuljahti vähä väliä nupilta milloin millekin puolelle joka kerran herättäen hänet hyvin tuskaisesti. Sitten illan hämärtyessä muuli satutti hänet tien yli riippuvaan oksaan, joka jätti ammottavan haavan hänen poskeensa. Ja kaiken päällisiksi muuli eksyi polulta ja kaatui heittäen sekä ratsastajan että käsilaukun kivikkoon. Senjälkeen Churchill käveli tahi paremminkin kompuroi polkuvaivaista pitkin taluttaen muulia. Pistävä ja inhoittava löyhkä, joka kohosi polun kummaltakin puolelta, kertoi kultaa takaa-ajettaessa kuolleista hevosista. Mutta siitä hän ei välittänyt. Siihen oli hän liian uninen. Long Lakelle saavuttaessa hän kuitenkin oli jo päässyt irti unisuudestaan ja Deep Lakella hän uskoi käsilaukun Burnsille. Mutta siitä lähtien hän piti Burnsia tarkoin silmällä tuikkivien tähtien himmeässä valossa. Mitään onnettomuutta ei laukulle saanut tapahtua.
Crater Lakella karavaani leiriytyi ja Churchill lähti kiipeämään jyrkkää polkua harjanteen huipulle sidottuaan laukun selkäänsä. Vasta tällä jyrkällä rinteellä hän ensimäisen kerran täydelleen tunsi, miten väsynyt hän oli. Hän ryömi nelinkontin nääntyen omien jäsentensä painosta. Joka kerran vaati jalan nostaminen tuskallisen ponnistuksen. Hänet valtasi mieletön tunne, että hänellä oli lyijykengät, kuten sukeltajilla, ja töin tuskin hän saattoi pidättyä kumartumasta tunnustellakseen lyijyanturoita. Ja Bondellin käsilaukku sitten! Oli käsittämätöntä, että 40 naulaa saattoi painaa niin paljon. Se rusensi häntä vuoren lailla ja hän muisteli hyvin epäillen sitä aikaa, kun hän vuosi sitten oli kiivennyt saman solan 150 naulaa selässään. Jos silloinen kuorma oli painanut 150 naulaa, niin Bondellin laukun täytyi painaa viisisataa.
Ensimäisellä rinteellä Crater Lakesta lähdettyä kulki tie poikki pienen jäätikön. Siinä oli selvä polku. Mutta jäätikön yläpuolella, jossa puut myöskin loppuivat, ei ollut muuta kuin paljaita kiviä ja tavattoman suuria kallionmöhkäleitä. Siellä oli polkua pimeässä mahdoton nähdä ja hän harhautui polulta saaden ponnistella kolmin kerroin enemmän, kuin muuten olisi ollut tarpeellista. Harjanteelle hän saapui ulvovassa tuulessa ja sakeassa lumituiskussa. Kohtalo ohjasi hänet kuitenkin pienelle, asumattomalle kojulle, johon hän ryömi. Sieltä hän löysi muutamia vanhoja, paistettuja perunoita ja puolisen tusinaa raakoja munia, mitkä hän ahnaasti nielasi.
Tuiskun lakattua ja tuulen vaimettua hän aloitti melkein mahdottomalta tuntuvan laskeutumisen. Polkua ei ollut ja hän kompasteli usein viime hetkellä huomaten joutuneensa jyrkän rotkon partaalle, jonka syvyydestä hän ei voinut saada selkoa. Jonkun ajan kuluttua peittyivät tähdet pilviin ja sitten hän täydellisessä pimeydessä luiskahti liukuen ja vierien satakunnan jalkaa päätyen kolhintuneena ja verisenä laajaan, matalaan kuoppaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kohosi hevosten raatojen löyhkä. Kuoppa oli polun reunalla ja kuormien kuljettajilla oli tapana syöstä sinne loukkaantuneet, kuolevat juhtansa. Löyhkä aiheutti hänelle vellovan pahoinvoinnin ja kuten painajaisen ajamana hän kompuroi sieltä pois. Puolitiessä hän muisti Bondellin käsilaukun. Se oli pudonnut kuoppaan hänen mukanaan, hihnat olivat ilmeisesti katkenneet ja laukku oli unohtunut. Takaisin ruttoiseen loukkoon, mädänneiden raatojen keskelle ja siellä viipyi hän puolen tuntia ryömien nelin kontin laukkua etsien. Kaikkiaan hän tapasi 17 kuollutta hevosta ja yhden vielä elossaolevan, jonka hän ampui revolverillaan, ennenkuin hän löysi Bondellin laukun. Muistellessaan elämäänsä, jossa oli ollut huomattaviakin tapahtumia, hän empimättä selitti itselleen, että palatessaan laukkua noutamaan hän teki elämänsä sankarillisimman teon. Kahdesti oli hän menettämäisillään tajuntansa ennen kuopasta pääsyään.
Laskeuduttuaan Scalesiin asti oli Chilcootin jyrkkä rinne sivuutettu ja tie muuttui helpommin kuljettavaksi. Ei se silti hyvää ollut parhaimmissakaan paikoissa, mutta olihan se kuitenkin todellinen polku, jota myöten hän olisi voinut kulkea nopeastikin, jos hän ei olisi ollut lopen väsynyt, jos hänellä olisi ollut lyhty ja jollei Bondellin käsilaukkua olisi ollut. Hänelle, niin huonossa kunnossa kuin hän oli, oli se hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Tuskin jaksaen kulkea edelleen hän vähänkin horjahtaessaan oli vähällä sortua laukun painosta. Ja joskin hän vältti luiskahdukset, tarttuivat puiden oksat pimeässä laukun hihnoihin ja pysähdyttivät etenemisen.
Hän tunsi mielessään, että jos hän ei ennättäisi Athenianille ennen tämän lähtöä, niin syynä siihen olisi laukku. Vain kaksi seikkaa oli enää hänen tajunnassaan, Bondellin laukku ja lähtevä höyrylaiva. Vain ne hän enää tunsi ja ne niin sanoakseni yhtyivät hänen sielussaan tärkeäksi tehtäväksi, jota varten hän oli kulkenut ja raatanut satoja vuosia. Hän marssi ja ponnisteli kuin unessa. Yhtenä kohtana tästä unesta oli hänen saapumisensa Sheep Campiin. Hän kompuroi erääseen kapakkaan, kiskoi olkansa irti hihnoista ja koetti asettaa laukun jalkojensa viereen. Mutta se luiskahti hänen sormistaan ja putosi lattialle raskaasti kolahtaen, jonka kaksi juuri poistuvaa miestä pani tarkoin merkille. Churchill joi lasin wiskyä, käski kapakoitsijan herättää hänet 10 minuutin kuluttua ja istuutui jalat laukulla, pää polvilla.
Niin pahasti oli hänen runneltu ruumiinsa jäykistynyt, että kun hänet herätettiin, niin tarvittiin vielä toiset 10 minuuttia ja toinen wiskylasi, ennenkuin hänen nivelensä oikenivat ja lihakset vertyivät.
"Hei! Ei sinnepäin!" huusi kapakoitsija rientäen hänen perässään ja asettaen hänet pimeässä kulkemaan Canyon Cityä kohti. Jonkunlainen sisäisen vaiston puuska sanoi Churchillille, että hän oli oikealla suunnalla ja jatkuvasti unessa hän lähti kulkemaan polkua. Ei hän tietänyt, mikä häntä varoitti, mutta kuljettuaan, kuten hänestä tuntui, joitakuita vuosisatoja, hän aavisti vaaraa ja veti revolverinsa esille. Yhä unessa hän näki kahden miehen astuvan tiepuolesta ja kuuli niiden käskevän häntä pysähtymään. Hänen revolverinsa laukesi neljästi ja hän näki miesten revolverien laukausten välähdykset ja kuuli pamahdukset. Myöskin hän tajusi, että hänen reiteensä oli sattunut. Hän näki toisen miehen kaatuvan, ja kun toinen kävi hänen kimppuunsa, hän antoi tälle aimo iskun raskaalla revolverillaan vasten kasvoja. Sitten hän kääntyi ja juoksi. Unesta hän heräsi vähää myöhemmin huomaten kulkevansa pitkin polkua livettävällä rinteellä. Ensimäiseksi lensivät hänen ajatuksensa laukkuun. Se oli edelleenkin hänen selässään. Hän oli varma, että äskeiset tapahtumat olivat unta, kunnes hän tunnusteli revolveriaan ja huomasi, että se oli poissa. Sitten hän tunsi pistävää kipua reidessään ja koettaessaan sitä kädellään sattui se lämpimään vereen. Haava oli mitätön, mutta varmasti se oli olemassa. Hän valveutui yhä enemmän ja jatkoi ontuvaa juoksuaan Canyon Cityyn.
Hän löysi miehen, jolla oli hevonen ja rattaat ja sai tämän nousemaan vuoteestaan ja valjastamaan hevosen matkalle 20 dollarin maksusta. Churchill kiipesi rattaiden istuimelle ja nukkui laukku yhä selässään. Tie oli huonoa, vesinen kivikkoura pitkin Dyean laaksoa. Mutta hän heräsi vain silloin, kun rattaat hyppivät vimmatuimmin, jollei hänen ruumiinsa kohonnut rattaiden istuimelta yhtä jalkaa korkeammalle, niin ei se häntä häirinnyt. Viimeinen maili oli tasaisempaa ja sen hän nukkui sikeästi.
Aamuhämärissä hän heräsi siihen, että saattomies pudisteli häntä vimmatusti ja ulvoi hänen korvaansa, että Athenian oli mennyt. Churchill tuijotti tyrmistyneenä tyhjää satamaa.
"Skagnaysta näkyy savua", sanoi ajomies.
Churchillin silmät olivat siksi turvonneet, ettei hän nähnyt niin kauaksi, mutta hän sanoi: "Niinkö. Hankkikaa minulle vene!"
Hyväntahtoisesti mies lähti etsimään ja löysikin veneen sekä miehen, joka suostui soutamaan 10 dollarista, maksu etukäteen. Churchill maksoi ja hänet autettiin veneeseen. Itse ei hän kyennyt omin voimin sinne pääsemään. Skagnayhin oli kuusi mailia ja hän sai siunatun ajatuksen nukkua ne kuusi mailia. Mutta mies ei osannut soutaa, joten Churchillin täytyi ryhtyä airoihin ja raataa vielä joitakuita vuosisatoja. Ei ikänään hän ollut kulkenut kuutta pitempää ja tuskallisempaa mailia. Pieni, vihainen vihuri alkoi puhaltaa hidastaen matkaa. Churchillilla oli tyhjyyden tunne vatsan kohdalla ja koko ruumis oli tunnoton ja turtunut. Hänen käskystään perässä istuva mies viskasi äyskärillä suolaista vettä hänen kasvoilleen.
Athenianin ankkuria parhaillaan nostettiin, kun he pääsivät laivan kupeelle, ja Churchillin voimat olivat lopullisesti raukeamaisillaan.
"Pysäyttäkää! Pysäyttäkää!" hän koetti kiljua. "Tärkeä tieto!Pysäyttäkää laiva!"
Sitten painui häneltä leuka rintaa vasten ja hän nukkui. Kun puolitusinaa miestä ryhtyi kantamaan häntä laskusiltaa myöten laivaan, niin hän heräsi ja tarttui laukkuun tarrautuen siihen kuin hukkuva.
Laivan kannella häntä sääliteltiin ja ihmeteltiin.
Vaatteista, jotka hänellä olivat White Horsesta lähtiessään olleet päällään, oli jäljellä vain muutamia riepuja ja itse oli hän yhtä repaleinen kuin vaatteetkin. Hän oli kulkenut 55 tuntia kiristäen kestävyyden äärimmilleen. Sinä aikana oli hän nukkunut kuusi tuntia ja oli tullut 20 naulaa keveämmäksi kuin lähtiessään. Kasvot, kädet ja koko ruumis olivat täynnä naarmuja ja mustelmia ja tuskin hän voi nähdä mitään. Hän koetti nousta seisaalleen, mutta ei päässyt, kellahtaen kannelle, syleillen laukkua ja kertoen asiansa.
"Ja nyt pankaa minut vuoteeseen!" hän lopetti: "Syön sitten, kun herään."
Hänelle tehtiin kunniaa ja hänet kannettiin repaleissaan kaikkine likoineen, Bondellin laukku mukana, morsiushyttiin, laivan avarimpaan ja loisteliaimpaan. Kahdesti kiersi kello ympäri hänen nukkuessaan ja peseytyneenä, ajeltuna ja kylläisenä hän sikaari hampaissa nojasi laivan kaiteeseen kahdensadan matkalaisen saapuessa White Horsesta laivan kupeelle.
Athenianin saapuessa Seattleen Churchill oli päässyt täydelleen takaisin entiseen kuntoonsa ja astui maihin Bondellin laukku kädessään. Hän ylpeili siitä laukusta. Hänelle se merkitsi suurta saavutusta, uskotun tehtävän järkkymätöntä täyttämistä. "Olen saattanut tavaran perille", siihen suuntaan hän lausuili itselleen. Oli varhainen iltahetki ja hän meni suoraa päätä Bondellin asuntoon. Iloisena otti Bondell hänet vastaan lyöden kättä kaksin käsin ja vetäen hänet sisälle.
"Kiitos, vanha poika, olipa hyvä, että toit sen pois", lausui Bondell saadessaan käsilaukkunsa.
Hän heitti sen huolimattomasti sohvalle ja tuntijan silmällä näki Churchill sohvan vieterien painuvan laukun alla. Bondell teki hänelle kysymyksiä tulvimalla.
"Miten teitä onnisti? Miten pojat voivat? Miten on Bill Smithersille käynyt? Ovatko Del Bishop ja Pierce edelleenkin yksissä? Ovatko koirani myydyt? Miltä Sulphur Bottom näytti? Sinä olet komeannäköinen. Millä laivalla lähdit?"
Kaikkiin näihin kysymyksiin Churchill vastaili, kunnes puolen tunnin kuluttua keskustelu ensi kerran pääsi pysähtymään.
"Eikö olisi hyvä, jos katsoisit, onko tuo kunnossa?" huomauttiChurchill nyykäyttäen päätään käsilaukkuun päin.
"Noo, ei siellä ole mitään heikkoa", vastasi Bondell. "OnnistuikoMitchell laskelmiensa mukaan?"
"Minusta olisi parempi, jos sinä tarkastaisit tuota", jatkoi Churchill yhä. "Kun tuon jonkun tavaran perille, niin tahdon saada selville, onko se kunnossa. Onhan aina se mahdollisuus, että joku olisi päässyt siihen kynsineen minun nukkuessani tahi muuta sellaista."
"Ei siinä ole mitään tärkeätä, vanha poika", vastasi Bondell nauraen.
"Ei mitään tärkeätä", kertasi Churchill matalasti ja heikosti. Sitten hän sanoi päättävästi: "Louis, mitä tuossa laukussa on? Tahtoisin sen tietää."
Louis katsoi häntä ihmetellen, poistui sitten huoneesta palaten avainnippu kädessään. Hän pisti kätensä laukkuun ja veti esille raskaan 44-kaliiberisen Coltin revolverin. Sitten tuli esille muutamia laatikoita saman revolverin ja winchesterkiväärin patruunia.
Churchill tarttui laukkuun ja tarkasteli sen sisältöä. Sitten hän käänsi sen pohja ylöspäin ja puisteli sitä hiljaa.
"Revolveri on kokonaan ruostunut", sanoi Bondell. "Se on nähtävästi ollut sateessa."
"Niin", vastasi Churchill. "Kyllä se kastui liian pahasti. Taisinpa olla hieman huolimaton."
Hän nousi ja meni ulos. Kymmenen minuutin kuluttua meni Louis Bondell perästä ja löysi hänet portailta istumasta, kyynärpäät polvilla, leuka kämmeniin nojaten, silmät jäykästi tuijottaen pimeyteen.